Part 1
SUURVALLAT I
Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta
Rudolf Kjellén
Toisesta, täydennetystä painoksesta suomentanut Eino Woionmaa
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo
Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1917
Sisällys:
Suomentajan alkulause I. Johdanto II. Kukistuneita suurvaltoja III. Itävalta-Unkari IV. Italia Kirjallisuutta
SUOMENTAJAN ALKULAUSE
Tästä teoksesta on kolmas, Suur-Britanniaa koskeva, osa ilmestynyt suomeksi jo ennen sotaa. Se sotasensurin käyttely, joka meilläkin ennen vallankumousta ulotettiin koskemaan »kaikkia asioita ja vielä muutamia muita», teki teoksen toisten osien suunnitellun julkaisemisen suomalaisessa asussa mahdottomaksi. Nyt, painovapauden jälleen vallitessa, ilmestyvät sen kolme jäljellä-olevaa osaa, kaikki vielä tämän syksyn kuluessa.
Saattaa kysyä, onko nyt, kun on tullut maailmansodan myrsky ja myllertänyt kaikki, enää syytä esittää päiväpolitiikkaa koskevaa teosta, joka alkuaan on kirjoitettu 1905 ja jonka uusikin painos alkoi ilmestyä jo 1911, jolloin eivät edes Balkanin-sodat olleet alkaneet, ja valmistui 1913? Luulen, että lukijan ei ole tarvis selailla montakaan sivua, ennenkuin hän on myöntävä, että nykyinen sota vain on tehnyt kirjan sitäkin mielenkiintoisemmaksi, samoin kuin tämä kirja puolestaan valaisee sodan syitä ja tarkoitusperiä. Saattaapa sanoa, että teos tavallaan on kirjoitettu ikäänkuin tekijä olisi vartavasten silmälläpitänyt juuri nykyistä maailmansotaa, jonka tulennan välttämättömyyteen hän useissa kohdin tutkimustensa varrella viittaa. Teoksen vanhentumisesta ei siis voi olla puhettakaan. Päinvastoin: mitä sodan jälkeen tapahtuu, tulee täysin ymmärrettäväksi vasta kun nähdään, mihin sitä ennen on pyritty.
Kun teos Ruotsissa ensin ilmestyi, moitti arvostelu tekijää epätieteellisestä »ennusteluhalusta». Tähän tekijä vastaa uuden painoksen neljännen osan alkupuheessa, että hänen teoksessaan ei esiinny mitään satunnaisten mielijohteitten leikkiä, vaan huolellisesti harkittu ja perusteltu katsomuskanta. »Muistutus voisi olla oikeutettu, jos teos olisi tavallisten valtiotieteen käsikirjain malliin laadittu tilastollinen kertomus. Mutta se menettää kärkensä esitykseen nähden, joka itse ilmoittaa olevansa poliittinen s. o. kehkeymisnäkökannan alainen ja samalla pyrkii valaisemaan suurvaltoja erikois-olioina. Sellainen esitys olisi tarkoitukseton, ellei se saisi jatkaa eri valtojen kokemusperäistä tutkimusta arvioimalla niiden arvoa tällaisina. Ellei ole kysymys muusta kuin jonkinlaisesta valtakuntain oikeuslääkeopillisesta tarkastuksesta, niin on aivan paikallaan, että pöytäkirja pidetään puhtaana kaikenlaatuisesta ennustelusta — varsinkin eriteltyjen esineiden tulevaisuusmahdollisuuksiin nähden —; mutta jos on kysymys tutkimuksista »henkivakuutusta» varten, niin ei elinvoipaisuutta koskevan lausunnon antamista voitane välttää, jos tahdotaan tehtävä kunnolla suorittaa.»
Jo näistä viittauksista teoksen tarkoitukseen näkee, että professori Kjellén on yrittänyt raivata valtiotieteen vainiolla uutta erikoista sarkaansa. »Tämä teos on koe osittain uudella alalla ja uuden menettelyn mukainen, ilman varsinaista edeltäjää tai esikuvaa, ja lienee senvuoksi kohtuullista, että sen hyväksi luetaan tienraivauksen ylimääräiset hankaluudet lieventävinä asianhaaroina mahdollisia puutteita ehkä moitittaessa», sanoo hän teoksensa ensimäisen painoksen alkulauseessa.
»Tähänastisista valtiotieteen käsikirjoista ei tämä teos näet eroa ainoastaan ulkonaisen rajoittumisensa kautta vain suurimpiin valtioihin. Tässä noudatetaan toista enemmän elämän-opillista käsitystä itse valtion käsitteestä. Yhtä vähän kuin nykyaikainen eläintieteilijä tyytyy jonkun eläinmuodon ulkonaiseen kuvaukseen, saattaa valtiotieteilijäkään pitkän päälle pysähtyä valtioiden valtiomuotoihin ja ulkoisiin mittoihin. Vaaditaan lisäksi huomion kiinnittämistä yksiöön, olentoon, muotokuntaan. Sillä politiikka ei ole vain lain kirjainten ja historiallisten tosiasiain ja tilastollisten mittojen yhdistelmää, vaan ennen kaikkea _elämää_. Se on pyrkimistä ja toimintaa vaihtelevin keinoin ja päämäärin eri ajankohtina ja eri valtioissa. Todelliselle valtiotiedolle on varmaan yhtä tärkeätä tuntea nämä keinot ja pyrkimykset, kuin niiden laitosten, oikeussäännösten ja matemaattisten mittojen kehitys, joiden sisäpuolella toimivien henkilöiden on liikuttava. Ainoastaan tällä tavoin tarkastamalla ajan poliittisia tehtäviä tulee valtiotiede siksi, mitä sen kai pitäisi olla: itsenäistä, _poliittista_ tiedettä, joka pyrkii määrätyiltä näkökohdilta sitomaan yhteen oikeutta ja käytäntöä, muotoa ja sisällystä, ulkoisia mittoja ja sisäistä elämää.»
Sekin, joka ei kaikessa voi yhtyä herra Kjellénin katsomuskantaan eikä joka kohdassa pitää hänen todisteluansa ratkaisevana, tunnustaa kuitenkin mielihyvällä hänen tällä teoksellaan avanneen useita uusia näköaloja ja tehneen sen tavalla, joka ei rajoita hänen lukijoitaan ainoastaan varsinaisten tieteenharrastajain piiriin, mikä sen pahempi on niin monen muun tieteellisen tutkielman laita mitä moninaisimmilla aloilla. Hänen kirjoitustapansa on sujuvaa ja viehättävää, usein suorastaan loistavan lennokasta ja niin välitöntä, että väliin luulisi kuulevansa hänen puhuvan; hän on työltään tiedemies, tyyliltään taiteilija. Tästä seuraa että hän saattaa käsitellä ainettansa sillä yleistajuisuudella, että hän itsekin tuntee olevansa kosketuksissa sen suuren valveutuneen yleisön kanssa, joka etsii tapahtumien selitystä niiden syistä. Ja nauttii siitä: »sen puhtaan ilon rinnalla, minkä totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi antaa, viittoo tiedemiehelle tässä se harvinaisenpuoleinen tyydytys, että hän voi olla oppaana suurelle yleisölle».
Kirjan menekki Ruotsissa osoittaa hänen tässä olleen oikeassa. Herra Kjellén on siellä suorastaan muodostanut _koulukunnan_, mikä on selvästi havaittavissa suuressa osassa Ruotsin sanomalehdistön suurpolitiikkaa käsitteleviä kirjoituksia, kuten — ja ehkä vieläkin ilmeisemmin — meidänkin maamme johtavissa ruotsinkielisissä sanomalehdissä.
Onkin myönnettävä, että ulkomaiden politiikkaa esittävä _sanomalehtimies_ tuskin mistään voi saada niin verratonta suurpolitiikan lukukirjaa, kuin tämä on. Kjellénin »Suurvaltoihin» tutustuminen on meillä suorastaan katsottava kuuluvaksi nykyisten sanomalehtimiesten pätevyysehtoihin. Mutta ei ainoastaan niille, jotka sanomalehtiin kirjoittavat, vaan myöskin suurelle _sanomalehtiä lukevalle yleisölle_ on tämä teos hyödyllinen ja helposti tajuttava kirja. Rohkenenpa katsoa siihen tutustumisen nykyisenä suurpolitiikan suurena murroskautena kerrassaan kuuluvan yleiseen kansalaissivistykseen — siinä määrin tarpeellinen on mielestäni tämän merkkiteoksen liittäminen suomalaiseen kirjallisuuteen.
Lopuksi sananen suomennostyöstä.
Asiantuntija huomaa pian, että tämänlaatuisen teoksen suomentaminen ei ole aivan helppo tehtävä. Oma asiani ei ole arvostella, miten siinä olen onnistunut. Varsinkin voi syntyä makuriitaa monen mielestä ehkä liiankin pitkälle menneestä vierasperäisten n. s. kultturisanojen karttamisesta, mutta omasta puolestani olen sillä kannalla, että tässä suhteessa olisin, missä se vain voisi laatuunkäydä uskollisuutta tekijän sanonnalle rikkomatta, suonut saattavani mennä vieläkin pitemmälle. Totunta tekee kyllä pian oudommankin sanan tuttavaksi; pääasia, että sen _ymmärtää_.
Pälkäneellä elokuussa 1917. _Suomentaja._
I. JOHDANTO
Opastavan yleiskatsauksen tarve. — Nykyajan suurpoliittisen näytelmän draamallinen jännitys. — Yleiskatsaus päävaltoihin jälkeen v.1895. — »Planetarinen» asema. — Sen kehitysasteet: Europan valtiokerho ja maailman yleinen kultturipiiri. — Suurvaltain muodostuminen. — Nykyinen suurpoliittinen ryhmitys. — Päivänpolitiikan tieteellisen käsittelyn mahdollisuus. — Tutkimuksen kaksinainen tarkoitusperä.
Tämän esityksen aineena ovat nykyajan suurvallat ja tarkoituksena luoda yleiskatsaus kansainväliseen valtiolliseen asemaan nykyhetkellä.
Tuntuu siltä, että semmoista esitystä jokseenkin yleisesti kaivataan. Jokaisen, joka kiinnittää huomiotansa nykyajan historiaan, on tietenkin aluksi vaikea päästä sen juoneen kiinni. Ajan pyörä vyöryy palautumatta eikä toista kiertojansa uteliaisuuden huviksi tai tietämättömyyden opetukseksi. Tapahtumat, tullessaan sanomalehdistön välityksellä pisaroittain ja sikinsokin yleisön tietoon, näyttävät yhäti ohikiitävältä kulkueelta, jossa ei näy yhtenäistä tarkoitusta eikä järjestelyä. On kuin alkaisi lukea jatkuvaa kertomusta keskeltä sarjaa tai tulisi teatteriin kun näytäntö jo aikaa sitten on alkanut. Epäilemättä kaipaa silloin tekstikirjaa, joka selittää juuri kehittyväin tapahtumain juonnon ja niiden henkilöiden luonteen, jotka parasta kättä näytelmässä esiintyvät.
Tällaisten tekstiselitysten tarjonapito yleisölle maailmanhistoriallisen draaman ymmärtämiseksi on tosin osaksi sanomalehdistön tehtävänä, mutta joutuu kuitenkin aina varjoon lehdistön tärkeimmän tehtävän, itse tapahtumien kertomisen, rinnalla. Ja kun on kysymys koko aikakauden yhtenäisyydestä, niistä leveistä uomista, joihin hetken hajalliset tapahtumat virtaavat yhteen, joutuu sanomalehdistö jo teknillisistä syistä pulaan. Sillä ei ole aikaa eikä paikkaa pitkille selityksille. On asian luonnossa, että sen selostustyö jää olemaan vain sirutyötä.
Mutta samalla kuin sanomalehdistön täten käytännöllisistä syistä täytyy enemmän tai vähemmän eristää tapahtumia, niin on se valtiollisista syistä alati vaarassa joutua niitä väärentämään. Kun se koettaa valaista tapahtumia, voi ylen helposti sattua, että tämä valo on väritettyä. »Ajan perusvirtauksia», sanoo Karl Jentsch, »häiventävät päivän riennot ja julkinen sana; ne katoavat sen vaahdon alle, jota kuohuu pienten personallisten ja paikallisten hetkenpyyteiden taistelussa; peittyvät diplomaattien kirjelmäin, valtiomiesten, hovimiesten, puoluejohtajain juonien, sanomalehtien lauseparsien ja kaikkein enimmän puolueiden kiihoitteluiden alle», Ei voitane kiistää, etteikö tämä ole sattuva kuvaus; ja saattaapa todellakin panna kyseenalaiseksi, eikö asiallinen totuus ole yhtä hyvin kätkettynä meidän aikamme äänekkään puheensolinan ja julkaisuröykkiöiden, kuin muinaisten aikojen äänettömyyden ja lähdeniukkuuden alla. Emme ajattele tässä ainoastaan tahallisen yksipuolisia tai suorastaan vääriä tietoja, vaan myöskin niitä väritettyjä esityksiä, jotka perustuvat ihmisten luontaiseen taipumukseen tulkita tapahtumia omien harrastustensa ja halujensa eduksi. Puolueeton totuus samenee molemmissa tapauksissa; ja todellisen tiedon etsijä joutuu samaan eksymisen vaaraan.
Näitä vaaroja — yhteyden haihtumista erillisten tapahtumain ryöppyyn ja totuuden samentumista pyyteisien tietojen sumuun — näitä läheisiä vaaroja vastaan tarjoaa ainoastaan tiede riittävät takeet. Yhtenäisyyden etsiminen asiain kirjavassa moninaisuudessa ja totuuden löytäminen kiisteleväin asianosaisten todistelun välistä, ne ovat erikoisesti tieteellistä laatua olevia tehtäviä, joiden ratkaisu on mahdollinen vain tieteellistä menettelytapaa noudattamalla.
Tiedemiehellä ei näet ole sanomalehtimiehen urheilukantaa ehättää kaapaisemaan tapausta ennen kaikkia muita silläkin uhalla, että käteen jää vain tyhjiä juoruja, eikä hänellä myöskään ole diplomaatin tai puoluemiehen syytä esittää tapausta määrätyssä valaistuksessa. Hän panee arvoa vain itse tapahtumalle, ilman mitään sivutarkoituksia. Hänen ensimäinen pyrkimyksensä on siis jokaisessa erikoistapauksessa koettaa tunkeutua todellisuuden ytimeen käsilläolevissa tehtävissä. Mutta siihen hän ei voi pysähtyä. Hän on muukin mies kuin vain tunnollinen uutistenetsijä. Hänen kunnioituksensa tapahtumaa kohtaan perustuu syvempään käsitykseen todellisuudesta. Hän näkee siinä tuokiokuvan _muuttumisenlain alaisesta alinomaisesta kehkeytymisestä_.
Tällaisen katsomuksen edestä katoavat kaikki eristetyt tapahtumat. Kukin tapahtuma on olemassa ainoastaan yhteydessään toisten tapahtumain kanssa. Sinänsä se on arvoton; se saa arvoa ja totuutta ainoastaan _miliöönsä_, ympärystänsä, perustalla. Ympärystän tutkiminen, sen näyttämön tarkastus, jolla päiväntapahtumat liikkuvat, niiden juurten etsintä entisyydestä, se on siis kussakin tapauksessa oleva tiedemiehen menettely. Ainoastaan siten sopii toivoa päästävän näköpaikoille, joista tapahtumat näkyvät oikeassa mittasuhteessa, jotta ne eivät, kuten liian likellä silmää olevat esineet, esiinny suhteiltaan hämmentävinä.
Tässä oikean mittasuhteen etsinnässä nykyisillekin ilmiöille kohtaa tiedemies yleisön tarpeen saada selityksiä päivän näytelmään. Sen puhtaan ilon rinnalla, minkä totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi antaa, viittaa hänelle tässä se ei aivan tavallinen tyydytys, että hän voi olla oppaana suurelle ja tiedonjanoiselle yleisölle, joka aivan käytännöllisestä tarpeesta kysyy häneltä opastusta.
----------
On luultavaa, että tämänlaatuinen tieteellinen pyrkimys juuri meidän aikanamme voi odottaa yleisön mielenkiintoa tavallista suuremmassa määrässä. Tämä tuntuu olevan luonnollinen seuraus jo sen draaman omasta jännityksestä, jota nyt maailmassa meidän nähtemme näytellään. Historian suuri näytelmä — katseltakoon sitä muinaisajan kohtalotragediana tai keskiaikaisena mysteriona, sokeiden luonnonvoimien synkeänä leikkinä tai _divina commediana_ — historian näytelmä tapahtuu samoin kuin muutkin, sisältäen väliaikoja enemmän ja vähemmän jännittävien näytösten välillä. Meidän nuoruutemme on kulunut tällaisena ulkonaisen levon ja näennäisen rauhan väliaikana. Kolme vuosikymmentä kestäneen suurdraamallisen toiminnan jälkeen, jonka tuloksina olivat kansallisvaltiot Italia ja Saksa, kansainsikermä Itävalta-Unkari sekä valtiohajaannus Balkanin niemimaalla, näytti meidän maanosamme joutuneen tasapainotilaan v. 1878 pidetyn Berlininkongressin perustalla. Kaikki suuret kysymykset näyttivät ratkaistuilta, kartta alkoi meidän käsityksessämme saada sen muuttumattomuusluonteen, jonka totuntakäsitteet niin helposti antavat. Lisävakuudeksi ryhmittyi Keski-Europan _kolmiliitto_ »salaliitoksi rauhan puolesta» — kuten Crispi sitä kerran nimitti — eivätkä valtiomiehet saattaneet milloinkaan puhua kansojen kuullen rauhan olematta heidän ylimpänä tunnuksenaan.
[Kuva: Europan siirtokunnat n. 1900.]
Niin on vielä tänä hetkenä[1]; vielä ei rauha ole rikkunut maanosamme rajain sisällä, ellemme ota lukuun Turkin paikallisluontoisia kohtauksia 1897 Kreikan ja 1911 Italian kanssa; vielä on valtiollinen kartta myöskin oleellisesti muuttumatta. Mutta kun Europa on nauttinut rauhaa, on myrsky toisensa jälkeen kulkenut yli muiden maanosien, joihin europalaiset vallat ovat siirtäneet laajennuspyrkimyksensä aikaansaatuaan toimeentulomuodon kotona. Tällä välin on ulkopuolella kasvanut muitakin voimia ja niiden mukana uusia kahnausaiheita. Lopuksi on jännitys kimmahtanut takaisin Europaan. Ankaran sodanvaaran varjot ovat tulleet ja menneet ja mentyään taas palanneet meidän omaan maanosaamme.
Niinpä on jo puolen miesiän ajan historiallinen näytelmä jälleen käynnissä voimakkaiden näytösten sarjana. Isku iskulta, kuin kuvat panoraamassa tai laukaukset revolverista, ovat suuret tapahtumat seuranneet toisiansa; ja useammin kuin kerran on tuntunut kuin olisimme joutuneet sellaiseen kohtalokkaaseen kohtaan, josta muinaisajan teatterissa laskettiin »peripetia» eli onnen vaihde, käänne koko näytelmässä.
Tarkastakaamme pikaisella silmäyksellä tämän draaman pääkohtauksia!
Se alkoi tapahtumalla, joka kenties tulevaisuuden historioitsijoista on kyllin merkillinen aloittamaan uuden luvun maailmanhistoriassa: Japanin suurvallan esiintymisellä sodassa Kiinaa vastaan ja jälkimäisen vallan voimattomuuden paljastamisella. Rauhansopimus _1895_ aiheutti uuden ja odottamattoman europalaisten valtain kolmiliiton: Saksa käsi kädessä Ranskan ja Venäjän kanssa Itä-Aasian asioissa. Samaan aikaan alkoi vanha »itämainen kysymys» Turkin jaosta nousta uhkaavaan mittaan Europan rajalla. Jouluun mennessä s. v. siirtyi maailmanhistorian polttopiste Venezuelaan, missä presidentti Clevelandin sekaantuminen uhkasi Englannin ja Yhdysvaltain välien rikkoontumista. Ja ennenkuin tämä tapausrikas vuosi vielä oli astunut hautaansa, tuli uusi mitä vakavimmanlaatuinen uhka, nimittäin Etelä-Afrikassa »the Jameson Raid» (Jamesonin retki), joka keisari Wilhelmin, Transvaalin presidentille uutenavuonna 1896 lähettämän osanottosähkösanoman takia sai suurpoliittisen laajuuden.
Vuosi _1896_ loi uuden satunnaisen kolmiliiton, Englanti—Ranska—Venäjä, Armenian kysymyksessä, mutta paljasti muuten maailmalle sen tapahtuman että Ranska ja Venäjä olivat toisissaan tavanneet »nations amies et alliés» (ystävä- ja liittokansat) — vastineen kolmiliitolle, mikä ei juuri edistänyt maanosan turvallisuudentunnetta.
Vuosi _1897_ antoi kaksi maailmanhistoriallista tulosta: Yhdysvallat valtasivat Havajin ja Saksa nousi maihin Kiautshoussa Kiinassa. Siinä oli kaksi uutta valtaa, jotka toden perästä antautuivat maailmanpolitiikkaan. Saksan jälkeen tuli Venäjä ja asettui Port Arturiin. Kotona Europassa ei »europalainen konsertti (sopusointu)» enään voinut estää syttyviä aineksia Balkanilla leimahtamasta ilmiliekkiin, mutta sai kuitenkin kulon rajoitetuksi lyhyeen kaksintaisteluun Kreikan ja Turkin välillä.
Vuosi _1898_ kohentaa jälleen kahnausta. Yhdysvallat alkavat sodan Espanjaa vastaan ja hankkivat itselleen m. m. uusia siltakiviä Ison-Valtameren yli Itä-Aasiaan. Sopimuksilla turvataan Saksan ja Venäjän kiinnitykset Kiinassa, Venäjä saa myöskin rakennusluvan suurpoliittiseen rautatiehensä Port Arturiin, Englanti ja Ranska saapuvat hekin suurelle kahmaisuaterialle Kiinan pöydän ääreen. Sisä-Afrikassa syntyy uusi myrskykeskus, kun Englanti muserrettuaan Mahdin vallan katkaisee Ranskan suunnitelmat Fashodassa.
Vuosi _1899_ laajentaa Saksan »paikkaa auringossa» ja lisää kahnausainesten lukua Saksan ottaessa haltuunsa rautatierakennuksen Vähän-Aasian halki (Bagdadin-radan). Venäjä taas hankkii itselleen hengähdyksentilaa ja maailmalle kauniin kangastuksen hetken julistamalla rauhankokoukselle Haagissa »les principes d'equité et de droit» (tasa-arvon ja oikeuden periaatteita). Tuskin ovat nämä harpunsävelet vaimenneet, ennenkuin Etelä-Afrikan kysymys puhkeaa sodaksi, joka saattaa Britannian maailmanvallan liitokset nitisemään.
Koko vuoden _1900_ jatkuu tämä kamppailu äärimmäisessä etelässä. Kesällä nousee myrsky myöskin vanhalla näyttämöllä idässä, ja kaikki suurvallat nousevat jalkeille suojelemaan kansainoikeuden alkeisimpia säännöksiä Kiinan muukalaisvihollista kapinaa vastaan; ja läheisempi itämainen kysymys, nyt paikallistettuna Makedoniaan, uhkaa jälleen johtaa sotaan.
Vuosi _1901_ näyttää maailmalle Australian maanosan valtiollisesti järjestyneenä yksiönä, kohottaa yhä Venäjän osakkeita Aasiassa (Mandshuria) ja tuo esiin uuden avoimen kahnauskohdan Venäjän puuhien takia Tibetissä. Kiinassa palautetaan rauhalliset olot miten kuten, ja Etelä-Afrikassa jatkuu taistelu sissisodan muodossa.
Vuosi _1902_ tuo rauhan Etelä-Afrikaan. Englanti on nyt luopunut valtiollisesta eristäytymisestään ja ojentaa Japanille kättä liittoon. Huolimatta Italian kiemailusta Ranskan kanssa uudistetaan vanha kolmiliitto 12 vuodeksi.
Vuosi _1903_ on rauhan ja valmisteluiden vuosi, tyven ennen myrskyä. Sen ainoa huomattavampi lisä maailmanhistoriaan on keisarikohtaus Mürzstegissä, jossa Itävalta ja Venäjä rupesivat yhteisesti Balkanin rauhan takaajiksi, sekä Panaman tasavallan äkillinen tuonti näyttämölle Yhdysvaltain päätöksestä: toisen suurpoliittisen kanavan pian tapahtuvan todellisen valmistumisen enne.
Sitä uurtopiirteisempi on vuosi _1904_, ehkä sisällysrikkain, mitä meidän polvemme on elänyt. Mandshurian kysymys on nyt kypsä ratkaistavaksi Venäjän ja Japanin välillä. Syntyy arvaamattoman suurmerkityksellinen kamppailu, taistelu keltaisen ja valkoisen ihmisrodun, Aasian ja Europan, Buddhan ja Kristuksen välillä; ja menestys näyttää ensimäistä kertaa toden perästä pettävän valkoisen rodun edustajan. Englanti käyttää hyväkseen olotilaa, houkuttelee Venäjän ainoan liittolaisen, Ranskan, sopimuksiin, jotka saattavat tämän liittolaisuskollisuuden epäilyttävään valoon, ja tempaa Tibetin pois Venäjän vaikutuspiiristä, välien yhä kärjistyessä tsaarin ahdistetun valtakunnan kanssa. Syksyllä pingoittuu jännitys mitä vaarallisimman laatuiseksi kriisiksi, ja ainoastaan äärimmäisellä ponnistuksella onnistuu diplomatian ehkäistä laukeamista, joka olisi voinut aiheuttaa maailmansodan. Tällä välin kuohuu Balkanilla lakkaamatta, ja Välimeren toisessa kolkassa aletaan poistaa verhoja uuden suurpoliittisen kysymyksen, Marokkoa koskevan, yltä.
Vuosi _1905_ tekee johtopäätökset vuodesta 1904 suuren levottomuuden vallitessa eri näyttämöillä. Venäjän suuri tappio idässä ynnä siitä johtunut kapina ja valtiomuotopulma kotona aiheuttaa muutoksen myöskin Europan tasapainossa. Nojautuen Englantiin näyttää Ranska tahtovan uhmata Saksaa Marokon asiassa, kunnes Delcassén kukistuminen kesällä, keisari Wilhelmin käynnin jälkeen Tangerissa, hetkeksi helpottaa jännitystä. Balkanilla ottaa Englanti johdon käsiinsä ja muuttaa venäläis-itävaltalaisen takauksen yhteis-europalaiseksi, uuden rahainhoitotarkastuksen avulla Makedoniassa. Pohjois-Europassa hajoaa Skandinavian unioni, joten valtioiden lukumäärä lisääntyy yhdellä jäsenellä.
Vuosi _1906_ alkaa yleisellä neuvottelukokouksella Marokon-asiassa, joka piti Europaa jännityksessä kolme kuukautta, kunnes saatiin syntymään laiha sovinto. Sen ohella syntyy Englannin ja Turkin välillä Sinain niemimaalla kahnaus, joka päättyy Turkin peräytymiseen toukokuussa. Vakavampi kahnaus ilmenee vuoden lopulla Japanin ja Yhdysvaltain välillä, lähinnä Kalifornian japanilaisia siirtolaisia vastaan tähdätyn koulupolitiikan vuoksi.
Vuosi _1907_ on sopimusten ja välipuheiden vuosi ennen muita. Ison-Valtameren yli kiristyvää jännitystä höllyttää Japanin ja Amerikan sopimus maaliskuulla, vallitseva olotila Välimeren ulommilla rantamilla vahvistetaan toukokuussa Englannin, Ranskan ja Espanjan välisellä sopimuksella, olot Itä-Aasiassa järjestetään kesällä Japanin sopimuksilla Ranskan ja Venäjän kanssa, ja elokuussa tulee vuoden suuri saannos, Englannin ja Venäjän välipuhe (lähinnä Aasian kysymyksissä). Tällävälin uudistetaan kolmiliitto kaikessa hiljaisuudessa ja toinen rauhankokous Haagissa vahvistaa rauhallista vaikutusta.
Vuosi _1908_ näyttää vaikuttavan samaan suuntaan Pohjanmerta ja Itämerta koskevilla sopimuksilla, mutta paljastaa pian »ententepolitiikan» (s. o. Ranskan, Englannin ja Venäjän yhteistoiminnan) vaarallisen suunnan. Hallitsijakohtausta Tallinnassa (kesäkuussa) Englannin ja Venäjän välillä ynnä siellä suunniteltua uutta ohjelmaa Makedonian kysymyksessä seuraa heinäkuussa nuorturkkilaisten vallankumous, sitä taas lokakuussa Bulgarian itsenäisyysjulistus ja Bosnian-Herzegovinan lopullinen yhdistäminen Itävaltaan. Syksyllä kiihtyy myöskin Saksan ja Ranskan välinen kiista Marokon kysymyksessä (Casa-Blanca -juttu).
Vuosi _1909_ perii siis molemmat monivuotiset kiistakysymykset uhkaavassa tilassa. Balkanin kysymys aiheuttaa vakavan sodanvaaran, mutta Saksan avoin esiintyminen Itävallan puolella saa Serbian ja Venäjän peräytymään, maaliskuulla. Jo helmikuussa selvitetään samoin Marokon kysymys, Saksan ja Ranskan välisellä sopimuksella. Ainoastaan äärimmäisessä idässä jatkuu levottomuutta, kun uusia riidanaiheita siellä ilmenee Japanin ja Yhdysvaltain välillä.
Vuosi _1910_ vahvistaa sitä tyvenen tilaa, joka syntyi keväällä 1909. Kuningas Edwardin kuolema toukokuussa ja keisarikohtaus Potsdamissa Wilhelmin ja Nikolain välillä marraskuussa näyttävät toteavan ententepolitiikan kuoleman. Portugalin vallankumous lokakuussa ei häiritse yleistä levollisuutta. Kauimpana idässä menettää Korea viimeisen häipeen itsenäisyydestään Japanille, kauimpana etelässä esiintyy brittiläinen Etelä-Afrika uutena suurena yksiönä Suur-Britannian maailmanvallassa.
Vuosi _1911_ alkaa rauhan merkeissä (sovinto-oikeussopimus Englannin ja Yhdysvaltain välillä), mutta kehittyy ankarimpaan sodanvaaraan Marokon kysymyksen vuoksi, joka vielä kerran on käynyt mitä kireimmäksi ranskalaisten retken johdosta Feziin touko- ja saksalaisten Agadiriin heinäkuussa. Kun tämä kysymys pitkien neuvotteluiden jälkeen vihdoin on kypsä poistettavaksi päiväjärjestyksestä, synkkenee taivas jälleen Italian retken takia Tripolia vastaan syyskuussa ja siitä johtuvasta sodasta Turkin kanssa; ja ennenkuin se on ratkaistu, puhkeaa Kiinassa lokakuulla kapina, joka uhkaa tuoda mukanaan mitä vakavimpia selkkauksia.
Kun suuret kysymykset täten vuorottelevat tai seuraavat toisiaan ulkonaisten tapahtumain näyttämöllä, näyttää syvälle ulottuvia muutoksia olevan tekeillä itse valtaryhmityksessä meidän maanosassamme. Vielä vuosisadan vaihteessa oli huomioonotettava kolme suurta valtayhtymää: vanha _kolmiliitto_ keskustassa, _Ranskan_ ja _Venäjän_ liitto sivustoilla ja _Englanti_ molempien ulkopuolella »ylväässä erillisyydessä». Ensimäinen askel tämän asetelman ulkopuolelle, vielä laajempaan renkaaseen, otettiin 1902, kun Englanti tarttui Japanin käteen. Venäjän heikentyminen Japanin sodassa näytti järkyttävän Europan tasapainoa kolmiliiton (Saksan) eduksi; silloin astuu Englanti Ranskan (1904) ja Venäjän (1907) puolelle, asetelma muuttuu selväksi kahden peliksi: _kolmisopimus_ (»trippelentente») _kolmiliittoa_ (»trippelallians») vastaan. Mutta sisäänkinpäin näyttää jälkimäinen heikkenevän Italian yhä useammin esiintyvien erikoispyrkimysten takia, ja Balkanin pulman aikana 1908—09 oli Saksa-Itävalta melkein erillisenä lohkareena Europan keskessä. Sen lujuutta vastaan särkyi kuitenkin »saarrospolitiikka». Potsdamin kohtauksen jälkeen lopulla vuotta 1910 sekä Italian välien Turkin kanssa rikkoonnuttua syksyllä 1911 näyttää häämöttävän vielä yksi muunnos ryhmityksessä: itä länttä vastaan, _kolme keisaria_ vastoin _kolmea parlamenttia_ (eduskuntaa) — Englannin suhteiden sekä Venäjään että Japaniin laimetessa, huolimatta edelleen voimassa-olevista sopimuksista.
Mitä tässä viimeisessä ryhmittelyssä on oleellista, mikä vain hetken vaikutusta, sen saa tulevaisuus näyttää. Mutta sen verran on selvää, että alkuperäiset nimet ovat alkaneet saada uutta sisällystä ja etteivät vanhat merkit enää pidä paikkaansa.
----------
Runsaan sadon on, kuten näkyy, viimeisin aikajakso antanut historialle; runsaan suurista tapahtumista, vielä runsaamman suurista enteistä. Levollisuus on paennut meidän maanosastamme. Kerta toisensa jälkeen on kansoja värisyttänyt ajatus, että _yleinen maailmansota_ saattaa olla lähellä: tämä painajainen, joka seuraa jokaista kahnausta Europan valtojen välillä ja monen mielessä jo on saanut välttämättömästi tulevan todellisuuden hahmon.
Tällaiset pahat aavistukset selittävät miksi meidän maanosamme nykyisin näyttää sikermältä linnoitettuja leirejä. Totisesti ei tämä politiikka olekaan perusteeton. Koko valtiollinen maailma on nykyään kuin sähköllä ladattu kone. Enenevällä jännityksellä seuraavat valtiomiehet virran kulkua, äärimmäisestä lännestä etelään ja itään tai takaisin keskustaan. Ei tiedetä, kuinka kauan jännitystä voidaan kestää, voidaanko se johtaa pois tai milloin suuri räjähdys tapahtuu; kysytään vain kasvavalla vavistuksella, mitähän _ensi vuosi_ tuonee...
Kasvavalla vavistuksella — sillä, jos meidän päivinämme yleisö herkemmin korvin kuin ennen seuraa kansainvälisen politiikan kysymyksiä, se ei riipu yksinomaan draaman omasta taiteellisesta jännityksestä. Näytelmässä on mukana käytännöllisiä, omakohtaisia etuja maan kaikilla kansoilla. Näyttämön ja katsomon suhde on näet tähän aikaan tullut erikoisen läheiseksi. Ne, jotka tänään istuvat katselijoina, saattavat kenties huomenna saada kutsun näyttömölle itse ottamaan osaa toimintaan. He ovat siitä täysin tietoisia. Yhä voimakkaammaksi on tullut se yleinen tunne, että mikään kansa ei nyttemmin voi sulkeutua maailmanhistorian vaatimusten ulkopuolelle. Väkipyörä pyörii vinhaa vauhtia, eikä riipu enää meistä itsestämme, temmataanko meidät mukaan vai ei.
Tätä juuri on nimitetty _»planetariseksi» asemaksi_; sana ei ehkä ole kaikin puolin soveltuva, mutta parempaakaan ei ole, ja asialla täytyy olla jokin nimi. Tämä on ensiksi ja enimmin silmäänpistävää nykyajan historiallisessa hahmossa, verrattuna kaikkiin entisiin aikoihin. Vihdoinkin on koko planettamme (maapallo) niin tiuhaan historian säikeiden ympäröimänä, että jokainen voimakkaampi nykäisy yhdestä silmukasta tuntuu koko verkossa sen laitimmaisia silmuja myöten. Me alamme siis jo kaukaa haamuilla ihmiskunnan järjestyneen yhteisön piirteitä. Me näemme maailmanhistoriaa sen sanan todellisessa merkityksessä — kuten Helmholt vuoden 1899 jälkeen on koettanut meille esittääkin — sittenkuin liian kauan olemme anastaneet tämän nimen yksinomaan europalaisen sivistyspiirin kohtaloille.
Kauan on historia valmistanut tätä suurta tulosta. Katsaus valtiollisten yhteiskuntain lapsuuteen osoittaa niiden säännöllisesti olleen eristäytymisvaiston johtamia. Historia alkaa sikermänä paikallishistorioita, mahdollisimman vähäisin keskinäisin kosketuksin. Tämä ilmiö on vielä havaittavissa kaukaisemmilla aloilla, kuten muutamissa Sisä-Afrikan osissa, ja me voimme seurata sitä jokseenkin pitkälle sivistyskansojen kohtaloissa; niinpä näemme sen sangen selvään vielä Ruotsin vanhassa länsigöötanlaissa vain ⅔ vuosituhatta sitten.
Kehitys tältä asteelta meidän aikamme planetariseen asemaan on käynyt kahdessa jaksossa ja kahdella tasolla; ensin europalaisen maailman yhtyminen yhdeksi valtiokerhoksi, sitten muiden maanosien liittyminen yhteen sivistys- eli kultturipiiriin.
_Europan valtiokerho_ ei ole ensinkään mikään oikeudellinen yhtymä; se ei ole mitään muuta kuin olemassa oleva yhteiselämän ja etujenyhteyden suhde. Me luemme tavallisista historianoppikirjoistamme, että tämä kerho syntyi uudemman ajan alussa. Oikeastaan ei asia ole aivan niin. Jo myöhemmällä keskiajalla oli Europa muodostellut sarjan pienempiä valtiosikermiä eli poliittisia heimoryhmiä: Pyreneain kansat erikseen, Ranska—Englanti erikseen, Saksa—Italia erikseen, Pohjois-Europa erikseen, Itä erikseen; tietenkään ei ehdottomasti suljettuina keskenäiseltä kosketukselta, mutta kuitenkin kukin muodostaen luonnollisen piirinsä, jonka sisällä oli vilkas yhdyselämä ja vähän suhteita ulospäin. V. 1500 tapahtui vain, että Pyreneain, Englannin—Ranskan ja Italian—Saksan valtiosikermät yhtyivät laajempaan valtiolliseen piiriin. Ei europalaista, vaan ainoastaan lounais-europalainen valtiokerho syntyi uudemman ajan mukana, vaikkakin erinäisiä siteitä pian punottiin Ruotsista Ranskaan ja Ranskasta Turkkiin. Vähää myöhemmin joutuvat myöskin Pohjoismaat ja Itä lopullisesti yhteisen ulkohistorian piiriin, ja me saamme kaksi europalaista valtiokerhoa: pohjoisen ja eteläisen, kuten Heeren niitä nimittää. Vielä 1700-luvun alussa astuvat molemmat eri ryhmät ilmi kahdessa sodassa: suuressa pohjoisessa idän puolella, Espanjan perimyssodassa lounaassa. Jo 230-vuotisen sodan aikana on kuitenkin Skandinavia liittynyt syvälle ulottuviin suhteisiin toisen valtiokerhon kanssa, Fredrik Suuren aikana alkaa myöskin Venäjän politiikka lopullisesti kietoutua Europan politiikkaan; mutta vasta vuosisadan lopulla, Ranskan vallankumouksen kynnyksellä, voidaan kuuluisa Europan valtiokerho katsoa valmiiksi.
Kun tämä tapahtui, oli jo työ koko maanpiirin (»orbis terrarum») yhdistämiseksi alkanut ja ehditty niinkin pitkälle, että siirtomaakahnaukset olivat saattaneet sytyttää sodan Europassa. Itsestään eivät vieraat maanosat ole päässeet pitemmälle kuin osittaisten valtiokerhojen muodostamiseen. Niin esim. muhamettilainen maailma erikseen, Intia erikseen, Itä-Aasia erikseen. Keskihakuinen ja keskipakoinen voima täällä on yksinomaan kultturiluontoinen; erilaiset kultturimaailmat ovat piirtyneet valtiolliselle kartalle, eikä kumpainenkaan viimeksimainituista ole osoittanut pyrkimystä levenemään (paitsi Intia uskonnollisessa suhteessa). Itsekseen jääneinä olisivat ne epäilemättä vielä nytkin tällä erillisyyden ja sulkeutumisen kannalla. Että ne nyttemmin samoin kuin yleensä koko maapallo tavallansa kuuluvat yleispoliittiseen yhteyteen, se on yksinomaan Europan työtä. Valtiollinen maailman-yhteys on syntynyt siitä, että Europan pyrkimykset ovat levinneet yli koko maailman kuljettaen Europan kultturia mukanaan.
Uudemman ajan alussa, samanaikaisesti länsi-europalaisen valtiokerhon vakiintumisen kanssa, alkoi Europa laskea valtansa alle vieraita maita sitä mukaa kuin niitä löydettiin. Käänteentekevä tapaus merenkulun historiassa oli edellytyksenä; tarkoitamme kompassin kehittämistä — onpa koko maailmanpolitiikkaa sanottu »kompassin lapseksi». Nyt sukeltaa Amerikan mantere esiin tietymättömistä ja asetetaan Europan holhuunalaisuuteen; intialainen maailma löydetään uudelleen ja saa saman kohtalon; Afrikan ja Australian rannikot joutuvat Europan näkö- ja kultturipiiriin. Kun Ranskan vallankumousaika alkaa, on koko tunnettu maailma Europan asutustyön johdosta ainakin välillisessä yhdyselämässä keskenään — lukuunottamatta yhtä suurta poikkeusta: kiinalaista kultturipiiriä Itä-Aasiassa (Kiinaa, Koreaa, Japania). Aikojen kuluessa on tämä viimeksimainittu valtiosikermä yhä enemmän sulkeutunut itseensä, lopulta periaatteellisestikin katkaistakseen yhteyden ulkomaailman kanssa.
Yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa oli siis saman maan päällä kaksi eri kultturimaailmaa: europalainen, jolla oli ulkopalstoja kaikissa maanosissa, ja kiinalainen suljetulla alueellaan arojen ja vuorten takana Keski- ja Itä-Aasiassa. Tämän vuosisadan tehtäväksi tuli näiden välisten sulkujen särkeminen ja edellisen saattaminen ainakin näennäiseen maailmanvaltiuteen; samalla kun tieteelliset tutkimusretket ovat paljastaneet useimmat maailmankartan jäljelläolevista salaisuuksista ja valmistaneet syrjäistenkin maiden yhdistämistä suureen yleiseen kultturityöhön Europan johdolla. Nytkin havaitsemme kehityksen alkuna olevan käänteentekevän tapahtuman kulkuneuvojen alalla: höyry- ja sähkövoiman käytäntööntulon. On sanottu, että tekniikka vallitsee politiikkaamme ja että elämme kulkuneuvojen merkeissä. Varmaa on, että sähkölennätinlangat ja kaapelit, rautatiet ja höyrylaivareitit nyt ovat lujia siteitä, joita ilman ei planetarista asemaa ikinä olisi voitu toteuttaa.