Part 8

Suhteet vieraisiin valtoihin, jotka Bosnian-kahnauksen takia joutuivat räikeään valoon, palasivat vasta vähitellen vanhoihin uomiin. Kauimmin kesti närkkä _Venäjää_ vastaan: vastaponnahdus ystävyydestä 1897, samoin kuin vuosikymmen sitä ennen oli vastapontta ystävyydestä Reichstadtissa 1876, joka puolestaan höllytti Krimin-sodan jälkeisen ankaran jännityksen — kuten näkyy, säännöllinen luode ja vuoksi, kuten sopii odottaakin naapurien kesken, joiden väliset rajat ovat luonnottomat (Galitsiassa) ja jotka kilpailevat samasta päämäärästä (Balkanilla). Nyrpeys Pietarissa ilmeni m. m. sillä tavoin, ettei yksikään suuriruhtinas saapunut keisarin riemujuhlaan Wieniin 1908, ja että tsaari Nikolai matkallaan Italiaan 1909 karttoi Itävalta-Unkarin alueita. Vasta maaliskuussa 1910 palautettiin säännölliset suhteet, joten Wien ja Pietari jälleen saattoivat keskustella toistensa kanssa ilman Berlinin tai Parisin välitystä.

Heti senjälkeen, kuningas Edwardin kuoltua, parani suhde _Englantiin_, joka selkkauksessa varmaankin oli kärsinyt suurimman vahingon; sillä Englannin julkivihollisuus loukkasi Itävaltaa sitäkin enemmän, kun tässä kahnaukselta tyyten puuttuu asiallista pohjaa — vaikkakin Wienissä kyllä ymmärrettiin, että Englannin uhkauksen todellinen osoite oli Berlini.

Kahnauksen tärkein ja pysyvä tulos on jo kolme vuosikymmentä kestäneen liiton lujittuminen _Saksan_ kanssa. Saksan epäitsekäs valmeus täyttämään liitosta johtuvat äärimmäisetkin velvoitukset — vastineeksi Itävallan esiintymiseen sen »loistavana varamiehenä» Algecirasissa 1906 — vaikutti suotuisasti semmoisillakin tahoilla, joilla liittoa oli vanhastaan vastustettu. Niinpä oli unkarilainen sanomalehdistö, joka vielä 1906 pahasti muristen uumoili Saksan vastarintaa irtaumispuuhissaan, nyt tulvillaan kiitollisuuden-ilmauksia liittolaisen kunniaksi. Syksyllä 1910 sai se uuden aiheen samanlaiseen tyydytykseen, kun berliniläiset pankit yhdessä wieniläisten kanssa välittivät suuren unkarilaisen lainahankkeen, joka Parisissa oli mennyt karille valtiollisista syistä: kahnauksen maininki, joka saattoi ranskalaissuosion Budapestissä laimenemaan. Niinpä on Saksan-Itävallan liitto Bosnian-kahnauksen johdosta tiivistynyt kiinteämmäksi yhteydeksi kuin milloinkaan ennen: vankimmaksi realiteetiksi (tosiolioksi) Europan nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa.

Sitävastoin paljasti kahnaus vielä kerran toiseen liittolaiseen yhdistävien siteiden konesaumoja. Tätä on sattuvasti kuvattu siten, että Itävalta ja _Italia_ eivät voi elää yksissä muutoin kuin joko liittolaisina tai vihollisina. Niiden välillä ei ole ainoastaan Irredenta, vaan myöskin kilpailevia pyrkimyksiä Balkanin niemimaalla: niin ilmeisessä yhteydessä että irredentismi vaikenee heti kun Italialle ilmestyy toiveita Balkanilla, mutta »viriää kuin vihuri italialaisten asumilla rannikoilla», kun nämä toiveet pettyvät (Blaskovich). Uusitut mieskohtaiset uskollisuudenvakuuttelut (viimeksi syksyllä 1910 ulkoministerien kohtauksessa) verhoavat yhä heikommin näitä oleellisia tekijöitä (vrt. tuonnempana s. 202). Miten arkaluontoinen suhde on, on käynyt ilmi Italian nykyisessä sodassa Turkkia vastaan; Itävalta lienee jo kahdesti tehnyt muistutuksia Italialle (sotatoimia vastaan Albanian rannikolla ja Egeanmerellä, loka- ja marraskuussa 1911). Alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että tämän liiton päivät ovat luetut.

Ulkopolitiikan alalla on jäljellä vain huomautus, että suhteita _Ranskaan_ vain samentaa suurpoliittinen ryhmittyminen eri leireihin, että suhde _Turkkiin_ on parantunut sitä mukaa kuin suhde Italiaan on huonontunut sekä että samat suunnitelmat Makedonian suhteen saattavat Itävallan ehdottomaan vastakkaisuuteen _Bulgarian_, voimakkaimman Balkanin-valtion kanssa — huolimatta likeisestä yhteistoiminnasta uhkaavina lokakuunpäivinä 1908.

----------

Itävalta-Unkarin toiminnan Bosnian kysymyksessä sopisi kenties, kaikesta huolimatta, katsoa olleen hintansa arvoisen, jos sen todella olisi onnistunut kääntää riitelevien kansallisuuksien katseet niiden omista huolista ja vaatimuksista suureen valtioon kuulumisen etuihin. Sen pahempi on tämmöisiä merkkejä tuskin havaittavissa. Teko tuli mahdolliseksi pääkansojen kannatuksen avulla, saksalaisten vahvistaakseen siteitä Saksan kanssa, unkarilaisten nöyryyttääkseen slaavilaisia; ja tuskin oli muuta puoluetta kuin radikalien tsekkiläisten (_Kramarz_), joka suorastaan sitä vastusti (nämä, kuten sosialidemokraatitkaan, eivät ottaneet osaa keisarin juhlimiseen 1908). Mutta sen jälkeen näyttää kaikki palanneen entisiin uomiinsa — aina siihen saakka, että viimeiseltä (marraskuussa 1911) on saatu nähdä _koirapiiskaa_ käytettävän todistuskappaleena eduskuntakeskusteluissa Franzensringin varrella!

Valtakunnan kannattajat odottavat kaipauksella sitä päivää, jolloin nämä hillittömät kansat ovat löytäneet jonkun mahdollisen elämisen-muodon, kuten uskonnolliset suunnat Saksan valtakunnassa, ja »rotuimperialismi» on alistunut terveen taloudellisen politiikan alle, joka voimakkaasti ottaa vaarin rikkaan maan ja suotuisan aseman eduista, ei vähimmin itämaiseen kauppaan nähden (Blaskovich, Sieger). Näiden toiveiden kannalta on valtakunnan suurpoliittinen vierailunäytäntö 1908 katsottava toiseksi voitoksi, niinkuin Itävallan valtiosäännön kansanvaltaistuttaminen 1907 oli ensimäinen. Mikään ei tahdo auttaa kansallisuuskiihkon kuumetta vastaan. Se, joka tietää, että yhteenkuuluva kansallisuus on nykyaikaisen valtion _sielu_, ymmärtää myöskin, että mikään ei _voi_ auttaa — ainakaan ei ennenkuin pikkukansojen kamppailu tilasta on alkanut pysähtyä siedettäviin rajoihin, niin että liittorakennus on voitu pystyttää.

Valtakunnan ongelma ei siis ole mitään muuta eikä vähempää kuin itse yleisvaltion pienoiskoossa: ongelma, miten eri ihmisrodut ovat totutettavat korkeampaan valtiolliseen yhteyteen. Näin vaivanalainen tehtävä sisäänpäin ei jätä mitään voiman ylijäämää itsenäisiin tehtäviin ulospäin. Mutta se voi kyllä sopeutua jatkuvaan elämään valtiokerhon palveluksessa; »salpanako pangermanismin ja panslavismin välillä» (Blaskovich) vaiko avaimena edelliseen, sen tulevaisuus ratkaiskoon. Lienee myöskin ajateltavissa, että se ajan oloon voi saada vielä yhden tai toisen kansan tai kansanrippeen kuormaansa. Se vain vielä räikeämmin osoittaisi sitä omituista valaistusta, jonka historian ylväs iva nyttemmin on levittänyt valtiokerhon vanhimman ja arvokkaimman jäsenen ylle, tekemällä sen maista jonkinlaisen kaatopaikan valtiokerhon pienille rauhanhäiritsijöille...

Tämä on päävaikutelma, jolla me eroamme tästä omituisesta suurvaltamuodostumasta, joka elää valtiollisen välttämättömyyden, historiallisen perimyksen ja juoksevan virran varassa, mutta jolta puuttuu ainoa tarpeellinen: kansallinen personallisuus.

IV. ITALIA

Historiikki. — Ulkoinen yhdyntä. — Sisäinen hajaannus: eduskuntaelämä. — Yleinen morfologia. — Kaupallinen asema. — »Siamo poveri». — Ulkopoliittinen suunnan-etsintä: eri ohjelmat. — Vastoinkäymisiä siirtomaapolitiikassa. — Taloudellinen taistelu Ranskaa vastaan. — Uusi suunnan-etsintä. — Suhde Itävaltaan ja Turkkiin: _Albanian_ ja _Tripolin_ kysymys. — Sota 1911. — Uudistuksia ja tulevaisuudentoiveita.

Vanhimman luota Europan tämänaikaisia suurvaltoja käännymme nyt nuorimman puoleen. Ne ovat molemmat menneinä aikoina kuuluneet yhteen keisarikruunun loistossa; ne seisovat nyt jälleen rinta rinnan kolmiliiton suojassa. Mutta näiden molempain yhtymäkausien välillä — ja keskelläkin — on pitkiä pakollisten ja puolittaisten yhdyntäin jaksoja, ja on ollut aikoja, jolloin itävaltalaisten saksalainen nimi on italialaisten korvissa ollut kaikkein vihattavin.

Itse asiassa on italialainen suurvalta irroitettu itävaltalaisesta, saavutettu sen kustannuksella. Pitkät ajat oli Itävallan käsi ollut raskaana Italian päällä, välittömästi tai välillisesti; Itävalta ensi sijassa oli vanhoillisen Europan takuumiehenä Apenninien niemimaan valtiollisesta hajaannuksesta ja riippuvaisuudesta. Itävaltaa vastaan kohdistui senvuoksi ensi sijassa tämän kolminainen taistelu kansallisen yhdynnän, kansallisen vapauden ja valtiollisen vapauden puolesta.

Mutta tämän kamppailun saattamiseksi voittoon saakka eivät riittäneet niemimaan hajalliset voimat eikä Savoijan hallitsijahuoneen mahti. Tarvittiin tukea ulkoapäin, ja tämä tuki löydettiin ensin Napoleon III:n Ranskasta, sitten Wilhelm I:n Preussista.

Meidän ei ole tarvis viipyä siinä, kuinka _Cavour_ voitti Ranskan suosion yhtymällä sen politiikkaan Krimin-sodassa 1855; mitenkä sodassa Itävaltaa vastaan Ranskan aseellisella avulla ensimäinen askel Italian yhdyntään otettiin 1859; kuinka ryöppy vyöryi kautta maan kansankapinain ja Garibaldi-retkien muodossa, kunnes Viktor Emanuel saattoi ottaa Italian kuninkaan nimen 1861; mitenkä uudessa sodassa Itävaltaa vastaan Preussin aseellisella avulla Venetsia voitettiin 1866; ja kuinka Saksan Ranskasta saavuttamien voittojen varjossa työ saatettiin loppuun maallisen kirkkovaltion valloituksella 1870. Mutta yksi piirre tässä yhdistämistyössä kiinnittää erikoista huomiota: sitä ei ole suoritettu omalla voimalla. Syrjäisten on täytynyt tukea Italiaa kainaloista. Saksa kulki yksin ja ylväänä »veren ja raudan» läpi kansalliskysymyksensä ratkaisuun; ohjelma _»Italia farà da se»_ — Italia omille jaloilleen — teki vararikon 1849, nykyisen Italian on täytynyt käyttää vankkoja auttajia, Ranskaa yhteysrakentonsa nurkkakiviä, Saksaa perustan välikiviä varten. Se on ollut näistä riippuvainen siinä määrässä, että se niiden rinnallakin on kärsinyt tappioita; niinpä voitettiin italialainen siipi Solferinon luona 1859, kun ranskalainen voitti taistelun, samoin Italian sotavoima sekä maalla että merellä 1866, kun Preussi voitti sodan. Omien tappioiden ja liittolaistensa voittojen kautta on kulkenut Italian tie yhdyntään — sama »via lacrymosa», kyynelpolku, kuin Kreikan tie vapauteen.

Tämä piirre lyö jo alusta heikkouden leiman uuteen suurvaltaan. Tuntuu kuin ei aika vielä olisi ollut kypsä kun Cavour antoi merkin; tiedetäänkin, että hän itse ajatteli työn suorittamista kahdessa erässä, niin että alussa tyydyttäisiin Italian pohjoisosan yhdistämiseen. _»S'è fatta l'Italia, ma non si fanno gl' Italiani»_ — Italia on valmis, eivät italialaiset — lausui Mazzimo A' Azeglio v. 1866; ja kysyä sopii, eikö tämä arvostelu pidä paikkaansa vielä nytkin, jolloin kansa on saanut miespolven ajan kasvaakseen siihen valtioykseyteen, jonka konjunkturit sille lahjoittivat.

Italia on valmis. Ulkoinen yhteys, maan- ja kansatieteellisellä pohjalla, on perusteellisemmin toteutettu kuin juuri missään muualla. Niinpä on tällä suurvallalla mitä luonnollisinten rajain etu meressä ja Alpeissa. Rajakehässä on vain kaksi huomattavan heikkoa kohtaa, nimittäin ne, missä raja kulkee Ticinon ja Adigen laaksojen poikki. Siellä aukenee maahan johtavia luontaisia teitä, joita nykyään osoittavat suuret kansainväliset rautatielinjat S. Gotthardin (vuodesta 1882) ja Brenner-solan kautta (vuodesta 1867); samalla kertaa on niillä kohdin rajassa mutkia, jotka muodostavat vieraiden valtain lahdelmia italialaisella alueella. Lago Maggioren järvi toisessa, Veronan sola toisessa laaksossa naamioivat vain näennäisesti näitä terveiden rajaperiaatteiden rikkomuksia.

On erittäin opettavaista, että juuri näissä paikoin tavataan jäljelläolevat aukot Italian kansallisessa yhteydessä ulospäin. Molempia jokilaaksoja myöten on näet italialainen aines levinnyt nykyiseen Sveitsin kanttooniin Ticinoon ja itävaltalaisen kruununmaan Tyrolin (Trentinon) eteläosaan. Täällä ei siis kokoomustyö ole vielä loppuunsuoritettu. Sama on laita Itävallan »Litoralessa» Adrian rannalla; niinikään Ranskan puolella Nizzassa ja rajamerillä, missä Korsika vielä kuuluu Ranskan ja Maltan saariryhmä Englannin alueihin. Mutta sitä kansanosaa, joka asuu valtakunnan ulkopuolella vapauttamattomassa Italiassa (_Italia irredenta_), on kaikkiaan, kaikkein korkeimman laskelman mukaan, tuskin 1⅔ miljonaa; Tunisissa, Argentinassa ja Yhdysvalloissa olevat siirtolaiset mukaanluettuina laskettiin 1901 virallisesti 3⅓ miljonaa italialaista oleskelevan ulkopuolella kotimaata, hiukan yli 10 %. Jos sitten tarkastamme kansallisuuden ehjyyttä valtakunnanrajain sisällä, niin tapaamme muutamia pieniä saksalaisia kielisaaria Venetsiassa ja ranskalaisia laaksoja Piemontin alpeilla, kreikkalaisia siirtoloita Apuliassa ja Venetsiassa, albanialaisia ja serbialaisia asutuksia Adrianrannalla, slovenilaista ja furlanilaista sekarotua Friaulissa; mutta vaikka lasketaan mukaan Italiassa asuvat kultturikansoja edustavat ulkomaalaiset (puoleen miljonaan nousevaa vuotuista matkustajamäärää tietenkään huomioonottamatta), ei näiden yhteenlaskettu määrä nousse paljoa yli 300 000, siis ei täydelleen yhteen prosenttiin, jota paitsi ne äidinkielensä ohella melkein kaikki puhuvat italiaa.[17]

On siis ilmeistä, että nykyinen Italia tyydyttää kansallisuusperiaatteen ja maantieteellisen yksilöllisyyden vaatimukset sangen suuressä määrässä. Se on kansallisvaltio luonnollisen kehyksen sisässä, yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Siinä on ratkaiseva erotus ja yhtä ilmeinen etu Itävaltaan verraten. Apenninien niemimaan suurvalta perustuu omassa kodissaan itsenäisesti elävään personallisuuteen. Sikäli on se täysin meidän aikamme terveiden valtioaatteiden tasalla.

Myöskin uskonnollisessa suhteessa eroaa se edukseen Itävalta-Unkarista, sillä katolinusko vallitsee vielä kansan mieliä melkein kilpailijatta. Mutta tässä suhteessa tulee lisäksi omituinen seikka, joka on omiaan suuressa määrässä tekemään tyhjäksi uskonyhtäläisyyden edun. Siitä saakka kuin valtio v. 1870 supisti paavin-istuimen valtakunnaksi, joka ei ole tästä maailmasta, siitä saakka ovat valtio ja kirkko viholliskannalla keskenään. Kirkko ei tunnusta perustavaa lakia 13/5 1871, jonka nojalla valtio on koettanut järjestää suhteensa siihen. Koko kirkollinen väki, kaksinkerroin voimakas niin aitokatolisessa maassa, vastustaa tietoisesti ja tarmokkaasti kansallista yhdistämistyötä, pitää Italian kuningasta vallananastajana, on mitä kauimmin pysytellyt poissa eduskuntatyöstä — ohjelman mukaan _»nè elettori, nè cletti»_, ei valitsijoita eikä valituita — ja pyrkinyt hajoittamaan kansallisvaltiota paavin esimiehyyden alaiseksi valtioliitoksi. Tämä seikka vaikuttaa tietenkin kuin kahle valtiomahdin jalassa; ja sellainen asiantuntija kuin P. D. Fischer sanoo 1899 katsovansa kirkollisen vastarinnan pikemminkin olevan kasvamassa kuin vähenemässä. Uuden vuosisadan alusta näyttää kuitenkin tapahtuneen käänne parempaan päin, sittenkun kirkolliset ovat alkaneet ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin; niin tapahtui jo 1903, ja eräs paavin kiertokirje vuodelta 1905 lievensi vielä vanhaa kieltoa.

Ovatko sitten »italialaiset valmiit» itse valtioelämän alalla? Onko kansa tullut tietoiseksi sisäisestä yhteydestään ja yhteisistä tehtävistä valtiokerhossa?

Kaksi seikkaa on tässä keskittymisen esteenä. Toinen riippuu maan alueellisesta muodosta, toinen sen historiallisesta kehityksestä.

Tämä pitkulainen ja kapea valtioruumis, leveä pää Alppien juurella ja poikkileikattu jalka meressä Afrikan edustalla, tämä satapeninkulmainen pituus on sinänsä välimatkojen ja maantieteellisten vastakohtien takia omiaan ylläpitämään eroavaisuutta luonnonlaadussa ja ajatustavassa; sitäkin enemmän kun se on mukanaan tuonut kansatieteellisiäkin muunnoksia germanilaisen verensekoituksen vaikutuksesta pohjoisessa ja maurilaisen etelässä. Sitä eroavaisuutta manner-, niemi- ja saari-Italian välillä, jonka kartta näin on järjestänyt, on sittemmin maan muinainen historiallinen kehitys syventänyt, kunnes se on tullut suuremmaksi kuin tavallista ja hyödyllistä on samassa maassa. Vuosisatojen valtiollinen hajaannus eri hallitusjärjestelmineen ei mene mielistä vähällä. Tosin on voitu aikaansaada koneellisesti yhdenmukainen hallintojärjestys, ranskalaisen mallin mukaan, koko valtiolle; mutta oikeudenhoidon tärkeällä alalla ei ole päästy edes pintapuoliseen yhtenäisyyteen: Italiassa on vielä viisi ylintä tuomioistuinta (vaikkakin Roomassa oleva on alkanut saada jonkinmoista keskeismerkitystä). Ja kun katsomme julkisen elämän kulissien taakse, näemme yhä kuvan, joka on sangen kaukana todellisesta valtioyhtenäisyydestä.

Tämä riippuu pohjaltaan siitä, että pitkien aikojen hallituksen-väärinkäyttö on juurruttanut italialaisiin, varsinkin etelässä, epäluulon itse valtioajatusta kohtaan. Valtio on niin kauan esiintynyt heitä vastaan sortajana ja taloudellisena verenimijänä, että he ovat päätyneet katsomaan valtiota sinänsä luonnolliseksi viholliseksi. Siitä yleinen taipumus pitämään valtiota syntipukkina, jonka niskaan tunnetun sananlaskun mukaan sälytetään syy sateestakin ja poudasta (»Piove, governo ladro» — sataa, saamarin hallitus!). Siitä tietenkin samalla suuri kansalaisvelvollisuudentunteen puute: täytyyhän pitää lujasti puoliansa tätä valtiota vastaan, jota on totuttu pitämään yksilön edun vastustajana, siis muodostetaan pieniä paikallisia seuroja keskinäistä itsensä-auttamista varten, jos mahdollista valtion kustannuksella (n. s. »spagnolismo»). Tällöin on juurtunut suoranainen piilopolkujen ja juonien suosiminen, aina laajoihin salaliittoihin saakka; Sisilian _Maffiaa_, Napolin _Camorraa_ on osaksi pidettävä järjestöinä nyrkkioikeutta varten kansan keskuudessa, joka ei usko saavansa oikeutta valtion viranomaisilta. Tämä kansalaisten todellisen yleishengen ja valtiollisen vastuuntunteen puute esiintyi räikeää taustaa vastaan oikeudenkäynnissä _Nasia_ vastaan 1904—08 — italialainen »Alberti-juttu» — kun valtiovarkaan sisilialaiset maanmiehet asettuivat hänen puolellensa. Me näemme tässä Italian yhteyden synkän varjopuolen, jossa vielä puolen vuosisadan kuluttua ei ole monta valokohtaa havaittavissa.

Uusi Italia astuu siis maailmaan suoritettavanaan aivan erikoinen tehtävä suurten uudestijärjestelyiden ohella: tehdä itse valtioaate ymmärrettäväksi kansalle ja saada se siihen sopeutumaan. Alussa, niin kauan kuin kansallisyhdynnän into vielä asui mielissä, ei hajoittavia voimia huomattu niin paljoa, ja Cavourin perimyksiä ylläpiti valtiopäivillä _consorteria_, puolue, jonka ytimenä oli Piemontin ja Toscanan vanha aateli. Mutta varsinaisen vasemmiston päästyä enemmistöön 1876, ja painopisteen siten siirryttyä Etelä-Italiaan, on julkinen elämä luisunut yksityispyyteiden kamppailuksi kunnes valtionäkökanta on kokonaan työnnetty syrjään. Pesästään Napolissa on »spanjolismi» levinnyt tuberkeleina koko valtioruumiiseen (Lowell).

Se on tuo jo ylen tavallinen kuva rappiolle joutuneesta eduskunnasta. Valitsijat vaalipiireissä katsovat valtiopäivämiestä paikallispyrintöjensä ja mieskohtaisten toivomustensa asiamieheksi; jos he tahtovat saada rautatien, on hänen ajettava se läpi, jos heillä on vireillä oikeusjuttu, odottavat he avustusta häneltä, jos heidän poikansa jäävät koulussa luokalle, on hänen pidettävä huolta että opettajaa rangaistaan (!) jne. Sanotaan, että jokaisen valtiopäivämiehen on valitsijainsa asioissa kirjoitettava keskimäärin 30 kirjettä päivässä (P. D. Fischer). Keskenään muodostavat valtiopäivämiehet ryhmiä ja kerhoja (»chiesole») jonkun kondottierimallisen johtajan ympärille. Personallinen on korkeinta tässä historiassa; eduskuntapäälliköt ovat kaikki »villejä» ja »vapaakeihäitä», kullakin seurueensa, taistelussa tai liitossa toistensa kanssa. Kirkollisten poissaolo kilpakentältä on paljon edistänyt tätä suurten ja aatteellisten vastakohtain puuttumisen tilaa; tasavaltalaisuuden heikkous toisella siivellä on vaikuttanut samaan suuntaan.

Eduskuntainen elämä kaipaa siis täydellisesti sitä hallintaa, joka on vakiintuneissa puolueyhtymissä yleensä ja englantilaisessa kaksipuoluejärjestelmässä erikseen. Siitä huolimatta on omaksuttu englantilaisen eduskuntaisuuden sääntö, joka sitoo ministeristöt toisen kamarin enemmistöpäätöksiin. Tuloksena on ollut parodia, irvikuva, jokseenkin samoin kuin Etelä-Amerikan matkiessa Pohjois-Amerikan kansanvaltaisuutta (Lowell). Suunnanmuutosten sijasta tapahtuu rintamamuutoksia (»transformismo») tai henkilövaihdoksia (»rimpasto») istuvassa ministeristössä — _Depretiksen_ menetelmäin mukaan vasemmiston voiton jälkeisenä vuosikymmenenä — tai korkeintaan uusi kokoomus uuden johtajan nimissä. Tällainen meno on kuin »nuoralla tanssimista» (Ferraris); suurin ei siitä voimia liikene valtakunnanetujen palvelukseen.

Näin ollen ei ole kumma, että Italian eduskunnassa tapaamme rikkinäisyyden ja rappeutumisen kuvan, joka tuskin on kauniimpi kuin Itävallan — mutta vielä vahingollisempi valtiolle, kun tällä kamarilla on suurempi valta. Onpa menty niin pitkälle, että kokousta Monte Citoriolla on nimitetty varsinaiseksi camorraksi, ja _Crispi_ — valtiollinen etualan mies Depretiksen jälkeisenä vuosikymmenenä — on kerran sanonut sitä sietämättömimmäksi paikaksi kuritushuoneen jälkeen. Tämä johtuu tiettävästi myöskin etelämaalaisen kuumaverisyydestä. Nämä _»onerevoli»_ (kunnian-arvoisat, eduskunnanjäsenten virallinen nimitys), jotka yksityiselämässä hymyilevät niin herttaisesti toisilleen ja tapaavat sinutella toisiaan ilmankin edelläkäyneitä veljenmaljoja, asettuvat, mitä tulee eduskuntaskandaalien toimeenpanotaitoon, arvokkaasti tsekkiläisten ja saksalaisradikalien rinnalle Franzensringin varrella...

Pari miespolvea sitten ennusti Carlo Botta suuressa Italian historiassaan, että eduskunnat eivät tule kukoistamaan maissa, missä oranssit kukkivat. Hänen isänmaansa kehitys on tähän saakka osoittanut hänen olleen oikeassa. Italian todelliset isänmaanystävät pitävät tätä turmeltunutta eduskuntaelämää vaarallisena tautina ja suuren huolestumisen aiheena tulevaisuuden suhteen. Mutta kirkolliset ja sosialistit riemuitsevat. Jälkimäisiä, johtajanaan professori _Ferri_, on täällä samoin kuin Itävallassa sopinut sanoa kansallisimmiksi politikoiksi, sikäli että he vähemmässä määrin kuin muut edustajaryhmät ajavat puhtaasti yksityisiä pyrkimyksiä; mutta suurlakkoyrityksillä 1904 ja 1906 sekä rautatielakolla 1905 ovat hekin näyttäneet kynsiänsä yhteiskuntaa vastaan. Heidän vaikutuksensa näyttää yhä kasvavan; ja sen mukana seuraa uusi tasavaltalaisuus kokoonkuivuneen vanhan, _Mazzinin_ aikaisen, sivussa.

Väitetään että viime vuosina olisi tapahtunut käänne kuningasvallan eduksi. Sitä ei ole vieraan helppo arvioida. Mutta se on kyllä selvää, että kysymys on Italialle kysymys elämästä tai kuolemasta suurvaltana. Tasavaltaisuuden voitto on suurvallan kuolema; sillä, kuten vanha tasavaltalainen _Crispi_ itse sai kokea ja tunnustaa: »monarkia yhdistää, tasavalta hajoittaa meitä» Monarkialla yksin on mahdollisuus koossapitää riitaiset ainekset ja siten johtaa maata eteenpäin sillä uralla, jota viitotaan hallitsijasuvun ylväässä tunnuslauseessa: _»Sempre avanti, Savoia!»_ (aina eteenpäin, Savoia).

Itse asiassa sopii kysyä, eikö koko eduskuntakoneisto tullut liian aikaiseen samoin kuin kansallinen yhdyntäkin. Kolmea tarvitsi Italian kansa: kansallista vapautta vieraista valtiaista ja dynastioista, kansallista yhteyttä pikkuvaltioihin hajaantumisen asemesta ja valtiollista vapautta itsevaltiudesta. Olisi epäilemättä ollut asianmukaisinta, jos ne olisivat suoritetut asteittain, niin että Cavourin ajatuksen mukaan olisi pysähdytty vapautustyössä pohjoisessa kunnes yhteysaate olisi ehtinyt kypsyä itsestään etelässä sekä samalla pysytty itsevaltaisissa muodoissa kunnes valtioaate olisi kypsynyt kansan mielissä. Suuri osa Italian nykyistä vaivaa johtuu siitä, että ei kuljettu tätä tyyntä tietä, vaan ryhdyttiin ratkaisemaan kaikkia kolmea tehtävää yht'aikaa.

Mutta tosin on tässä samalla huomattava, että kansoilla ei aina ole vapaata valinnan varaa historiassa. Kun konjunkturit tulevat, on paras tarttua niihin, vaikkei olekaan täysin varustautunut. Ja voipi myöskin epäillä, tokko Sardinian kuningaskunnalla olisi ollut riittävää vetovoimaa muiden 6 valtion kansoihin, ellei se olisi tarjonnut niille perustuslaillista vapautta samanaikaisesti kansallisen yhteyden ja itsenäisyyden kanssa.

Muutoin — eduskuntaelämä on osoittanut rappeutumisen oireita muissakin maissa kuin niissä, missä oranssit kukkivat, ilman että senvuoksi on tarvinnut pitää tulevaisuutta ylen synkkänä. Ja on aina muistettava, että Italia on nuori valtio, edessään tehtäviä, jotka esim. Ranska ja Englanti suorittivat jo keskiaikana. Eduskuntakurjuutta _voi_ siis käsittää lapsentaudiksi, joka kypsemmällä iällä paranee, kun ehkäpä katkerakin kokemus on lisännyt vastuuntuntoa. Tällä huonolla kortilla yksinään ei siis voi ennustaa tulevaisuutta.

Siirrymme nyt katsomaan suurvallan aineellisia edellytyksiä ja oloja.

----------

Sekä laajuudeltaan että väkiluvultaan (28½ milj. ha — lähes 35 milj. asukasta väenlaskun mukaan 1911) on Italia pienin suurvalta; ellemme ota lukuun sen jokseenkin arvotonta siirtomaa-aluetta (ehkä 48 milj. ha — ⅔ milj. asukasta), jolloin se pinta-alaltaan on jonkunverran suurempi Japania ja Itävaltaa. Jos otamme lukuun (v. 1911 jälkeen) Tripolitanian, jäävät loppusummat kuitenkin noin 175 milj. ha maata ja 36½ miljonaan asukkaita. Päämaan suhteellinen merkitys Europan väkiluvussa on vähentynyt, 9,7 %:sta 1800-luvun alussa vain 8,1 %:iin sen lopussa. Kaikista suurvalloista, Yhdysvaltoja lukuunottamatta, on sillä niinikään pienin sotavoima: 280 000 rauhanaikana, 1,1 milj. sodassa. Liikumme siis täällä, vielä enemmän kuin Itävallassa, suurvaltamittojen ulkolaidalla.

Mutta Italian suurvalta-asemalta ei sentään puutu kaikkia ulkonaisia takeita. Luonto on antanut sille kaksi mitä suuriarvoisinta pysyvää etua: aseman ja pitkän rannikon.

Edelliseen perustui muinaisuudessa Rooman valtiollinen, jälkimäiseen taas keskiaikana Venetsian kaupallinen Välimeren-valtius. Italia on _Välimeren suuri satamasilta_, yhtä kaukana Gibraltarista kuin Bosporosta ja Suezista; ja pitkin sen laitaa kulkee Levantin meri kauimmaksi Europan sydäntä kohti. Tässä on selvästi Italian kultturitehtävä _Europan ja Levantin välittäjänä_. Turkkilaiset asettuivat sen tielle pannen leveän salpansa itä- ja länsimaan väliin; tämä tuotti vanhan kauppavallan (Venetsian, Genuan, Pisan) kukistuksen. Mutta meidän päivinämme on konjunkturi palannut, kun Suezin kannas on puhkaistu laivoille ja Alpit rautatiejunille; tämä tapahtui miltei samanaikaisesti Italian yhdynnän kanssa; Italia on siten saanut entisen etuisuus-asemansa — ja kun vetelehtijät Brindisin laitureilla joka sunnuntai-iltapäivä näkevät »Peninsular & Oriental-expressin» Lontoosta ja Parisista purkavan matkustajiaan ja postisäkkejään monihaaraisessa »peuransarvisatamassa» edelleen kuljetettavaksi Itämaille, silloin saattavat he vielä tuntea kuuluvansa kansaan, joka asustaa maailmanliikenteen keskustassa.

Tämän keskusaseman hyväkseenkäyttämistä varten on uudella Italialla meri pitkin 77 % rajojensa koko mitasta (890 peninkulmaa: 350 saarten, 340 niemimaan rannikoita sekä lähes 200 maarajaa — niistä taas 77½ Itävaltaa, 67 Sveitsiä ja 48 Ranskaa vastaan). Yhtä maarajakilometriä kohti tulee 3½ km rannikkoa, 1 rannikkokilometriä kohti yli 40 km² maata. Tämä on mereisluonne, joka kilpailee Englannin kanssa ja on Itävallan täydellinen vastakohta. Rannikonpuute on riistänyt viimeksimainitulta vallalta juurta myöten sen maailmankehittymismahdollisuudet; Englannille taas antaa sen rannikkorikkaus ensimäisen herätteen sen maailmanvaltaan. Niin suuri merkitys on tällä seikalla. Ja kun Italian maantieteellinen ala ei anna tilaa maavallalle, ovat kaikki sen suurvaltamahdollisuudet täällä, Englannin tiellä suuruuteen.

Näin ollen on Italian kehityksen painopiste ehdottomasti taloudellisella alalla, nimenomaankin merenkulun ja kaupan. Me tapaammekin sen tilastossa kauppalaivaston, joka sivuuttaa sekä Itävallan että Venäjänkin — valtionavustuksen nojalla, jonka uudistaminen 1909—10 oli yksi sisäpolitiikan polttavimpia kysymyksiä — ja sotalaivaston, jonka tonnimäärä on suurempi kuin Japaninkin puhumattakaan Itävallasta. Tässä ei Italia siis istu kaikkein alimmalla penkillä, kuten muutoin.

Mutta tärkeimmällä alalla, itse kaupan, tapaamme sen taas takapajulla. Sen numerot — 3¾ miljardia, joista 1,44 viennin ja 2,3 tuonnin osalla — ovat nykyisissä oloissa pieniä vallalle, joka käsittää muinaisajan merikuulut Suur-Kreikan ja Etrurian ynnä maailmankaupan keskiaikaiset keskustat. Ruotsikin syrjäkolkassaan voi esittää 33 % Italian kaupasta, vaikka sillä ei ole kuin 16 % sen väkiluvusta. Jos laskemme kauppavaihdon pääluvun mukaan, niin on se Italiassa vähän yli 140 kaikkiaan ja siitä 56 viennin osalla, Ruotsissa kaikkiaan 280 ja viennin osalla 120; Hollannin vastaavat numerot ovat vielä meidän aikanamme 1680 ja 756.

On selvää, että tämän jokseenkin vaatimattoman tuloksen maalle, jolle luonto kuitenkin on antanut ylivallan itse Välimerellä, voidaan selittää johtuvan Italian nuoruudesta suurvaltana ja muiden valtojen vaikeuttavasta kilpailusta; viimeksimainitut ovat rientäneet täällä edelle Italian heikkouden aikana. Tietenkin on aika joka tapauksessa ollut liian lyhyt sellaisten kilpailijain kuin Ranskan ja Englannin tunkemiseen pois vankasti pönkitetyiltä paikoiltaan. Mutta me pelkäämme, että syyt Italian kauppakehityksen vähäisyyteen ovat syvemmällä.

Jo rannikon laatu osoittautuu lähemmin tarkastaessa monin paikoin olevan vähemmin merelle houkuttelevaa, kuin suotavaa olisi. Niinpä on melkein koko Adrianranta, vailla satamia tai suojaavaa saaristoa, selvästi syrjässä liikenteestä. Toisilla paikoin on maatuminen tai soistuminen saanut ylivallan, sittenkun väki merirosvojen pelosta maan valtiollisen heikkouden aikoina oli vetäytynyt rannikolta loitommalle; ja sinne on sitten _malaria_, Italian surmanenkeli, asettunut estämään ihmistä palajamasta. Metsänhävitys, joka 40 vuodessa on vähentänyt maan metsäpinta-alan puoleen, on tavallaan valmistanut maaperää samalle vaikealle vitsaukselle. Malaria vaikuttaa siten Italian valtiollisiinkin oloihin se kun suuressa määrin erottaa väestöä rannikosta, jota kautta tie rikkauteen ja suuruuteen käy. Muinaisajan suuret kauppa- ja meriliikealueet Kalabriassa ja Etruriassa ovat melkein kokonaan joutuneet tämän vihollisen valtaan. Täällä on, kuten P. D. Fischer sanoo, todellinen »Italia irredenta», joka kaipaa vapauttamistaan käytöllisen valtiotaidon avulla.

Toisaalta tuntuu kuin Italian kansan luonne ei olisi erin soveltuva mereiseen kehitykseen. Kansalla, joka on lahjoittanut maailmalle Kolumbuksen ja portulanit, on kokonaisuutena katsoen tuskin sitä vesihenkeä, joka on todellisille merimieskansoille ominaista. Muistamme, että muinainen Rooma perusti Välimeri-valtansa maitse ja että Pompejuksen unelma Rooman merivallasta ei koskaan toteutunut. Vanhan ajan kirjailijat viittaavat usein roomalaisten »vesikammoon», ja vielä nytkin pidetään pysyvässä kansainnäyttelyssä Amerikan tähtilipun alla italialaisia verrattain epäluotettavina merellä. Olemme siis Schwerinin kannalla, kun hän tutkielmassaan kansojen »merikelpoisuudesta» (1900) ei myönnä Italian pojille ensiluokan merimiesominaisuuksia.

Sitävastoin ei kukaan ole kiistänyt italialaisten taipumusta kauppaan ja raha-asioihin, vaikka joskus kuuleekin valituksia heidän epäluotettavaisuudestaan asioissa. Vahinko vain että nämä taipumukset eivät tunnu nykyään olevan korkeimmassa kurssissa. Esteettiset pyrinnöt työntävät kauppamiesharrastuksia syrjään, ja usein pidetään laihaa limppua kruunun palveluksessa käytännöllistä toimialaa parempana. Italiaa (samoin kuin Ruotsia[18]) haittaa epäsuhtaisen suuri pyrkimys n. s. virkauralle, mikä on kaksinkerroin valitettavaa maissa, jotka niin kipeästi tarvitsevat taloudellisen perustansa vahvistamista. Kun tähän lisäksi tulee etelämaalaisen vastahakoisuus tehdastyön kuria ja yksitoikkoisuutta kohtaan, niin olisi luonnon tuskin tarvinnut olla niin saita kuin se on kivihiiliaarteisiin ja malmivarastoihin nähden, jotta Italian kauppa joka tapauksessa olisi kaivannut suuren kotimaisen vientiteollisuuden lähteitä. Huolimatta viime vuosien kieltämättömästä elpymisestä on tämä teollisuus todella saanut merkitystä ainoastaan silkinvalmistuksen alalla.

Itse asiassa johtuu Italian kaupan suhteellinen heikkous ensi sijassa tuotannon heikkoudesta. Italia on yhä vielä enimmäkseen maanviljelysvaltio; ja vaikka sen kamaraa ovat puolentoista vuosituhannen aikana vierasten säälimättömät jalat polkeneet sanomattomana vitsauksena, tarjoaa tämä ihana maa yhäkin auliisti viljaa ja viiniä ihmisille. Onkin erehdys kiistää kansalta yleensä työmiehen hyviä ominaisuuksia; italialainen maamies on ahkerasti kuokan ja auran kimpussa ja hän voittaa kenties kaikki muut länsimaalaiset vaatimattomuudessa toimeentulon suhteen. Mutta ei hänkään ole ajan pitkään voinut tyytyä kotimaansa miltei sietämättömiin oloihin. Tilasto osoittaa meille että Italian siirtolaisuusnumero on suurin Europassa (ellemme ota lukuun Irlantia erikseen). Se on »siirtolaisuuden klassillinen maa, työvoiman suuri vientimaa» (Frescura). Lukuunottamatta satunnaisten työntekijäin väliaikaista siirtymistä — ¼ milj. enimmäkseen pohjoisitalialaisia, jotka niinkuin muuttolinnut menevät rajan yli keväällä ja palaavat syksyllä — on se vuosina 1901—09 menettänyt yli 3 milj. Yhdysvaltoihin ja Argentinaan, enimmäkseen Etelä-Italiasta; yksistään vuosi 1906 nieli yli ½ milj., 1½ prosenttia väestöstä. Tosin palajaakin valtameren takaa tuntuva määrä, kenties joka kolmas; mutta alle 200 000 ei kuitenkaan keskimääräinen puhdas menetys vuodessa pysähdy. Vaaditaan terveitä oloja luonnollisessa väenlisääntymisessä (vuotuinen ylisyntyneisyys 380 000) tämän suuren verenlaskun vastapainoksi. G. Steffen on laskenut, että se suurenee hyvinä vuosina, joten perussyy on pysyvä ja tähtää suorastaan muutamien maakuntain (Kalabrian) tyhjentämiseen väestä samoin kuin Irlannissa. Tämä on vakava kansallisen sairauden oire. Kuin heijastuspeilissä näemme tässä kuvan taloudellisessa hädässä olevasta kansasta; ja kun kulkee New-Yorkin likaisissa, ihmisiä vilisevissä italialaiskortteleissa, tekee melkein mieli ajatella rottia, jotka ovat lähteneet uppoavasta laivasta.