Part 7
Mutta tämäkin liikuttava vetoaminen on tähän saakka joutunut häpeään. Kansat eivät näy muuttaneen luontoa senvuoksi että ovat tehneet sopimuksen edustajapaikoistaan valtiopäivillä. Tuskin oli uusi valtakunnanneuvosto suorittanut alkutoimituksensa, kun tsekkiläiset uhkasivat jarrutusta, ellei heidän kieltänsä tunnustettaisi parlamenttikieleksi samoin kuin saksaa; mahdoton vaatimus, kun 6 muulla pääkielellä oli sama ilmeinen oikeus. Sen jälkeen ei ole ainoakaan istunto mennyt ilman suurempia tai pienempiä kohtauksia, jotenka eduskunnan arvo ei suinkaan entisestä parantunut. Vihdoin se täytyi hajoittaa; mutta uudet vaalit kesäkuussa 1911 eivät aiheuttaneet muuta suurempaa muutosta, kuin että kristillis-sosialiset — jotka 1910 olivat menettäneet suuren miehensä _Luegerin_ — menettivät useita paikkoja, joten sosialidemokraatit nyt ovat eduskunnan suurimpana erikoispuolueena. Freytagin vaalikartat vuosilta 1907 ja 1911, kummassakin 28 eri puoluenimeä[13], esittävät eduskuntaisesta puoluehajaannuksesta yhäkin sellaisen kuvan, jolla ei ole vertaansa maailmassa.
Itävallan suuri eduskuntauudistus aiheuttanee näinollen, kuten Herrnritt jo 1907 ennusti, eduskunnan tason alenemista ja siitä johtuvaa painopisteen siirtymistä valiokuntiin ja kruunulle. Toiselta puolen on kansallisuuspyrintöjen näkökohta voittonsa jälkeen eduskunnassa osoittanut kasvavia taipumuksia siirtyä hallinnonkin alalle, haitaksi myöskin sen voimalle; niinpä on jo kauan pidetty »maakuntaministereitä» (tsekkiläistä, puolalaista ja saksalaista) itse hallituksessakin, ja niitä koskeva kahnaus aiheutti marraskuussa 1911 hallituksenvaihdoksen (_Gautsch-Stürgkh_). Tällä välin ovat kaikki yritykset sovinnon aikaansaamiseksi vanhojen riitapuolten välillä kruununmaissa rauenneet (ed. siv. 127 ja seur.), — ja Määrissä, missä se on onnistunut, ei seuraus ole ollut parempi kuin että saksalaisten viimeksi syksyllä 1910 oli toimeenpantava uusi jarrutus maapäivillä! Kahnauspintaa on pienennetty, mutta itse kahnaus on entisellään.
Myöskin mieskohtaisuusperiaate näyttää siis jäävän tehottomaksi Itävallassa: vaikea toteuttaa (esim. Böömissä) eikä näy paljoa auttavan. Uuden »kansallisuusoikeuden» luominen, jonka nojalla Itävalta voisi puoltaa paikkaansa nykyaikaisten valtioiden joukossa, on yhä ratkaisematon tehtävä ja taitanee siksi jäädä. Menettelyt, joita on noudatettu, ovat olleet rauhoittavia lääkkeitä; ne eivät paranna valtakunnan organista sydänvikaa, joka on kansallinen hajaannus itse. Kansallisuusvastakohdat valtiossa eivät sinänsä ole ehdoton onnettomuus — pieni kahnaus pitää pirteänä — mutta täytyy olla joku kohtuus. Suurvalta voi helposti sietää jonkun Irlannin, kuten Englanti, jopa hätätilassa kolmekin kuten Saksa (Puola, Elsass ja Slesvig); mutta se ei voi hevin _olla kokoonpanoltaan paljaita Irlanteja!_
Eräillä tahoilla ei tätä ole tahdottu tunnustaa sydänviaksi. Puhutaan »kansainvaltiosta» tai »kansallisuuksien valtiosta» terveenä muodostumana yksinkertaisen »kansallisvaltion» rinnalla, ja viitataan esimerkkinä siitä Yhdysvaltoihin suurvaltain, Belgiaan, Sveitsiin ja Suomeen pikkuvaltioiden joukossa. U. S. A. ei kuitenkaan voi tässä suhteessa kelvata esimerkiksi, sillä sen kansallisuudet eivät muodosta maantieteellisiä alueita ja liittovaltakunta itse on vallitsevan kansallis-aineksen ytimen ja perustan varassa. Missä määrin pikkuvaltioiden esimerkki tässä voi antaa toivoa ja lohdutusta, katselemme tuonnempana (s. 156). Sitä ennen täytyy meidän tarkastaa vielä yhtä koettelemusta, joka Habsburgien valtakunnalla on kestettävänä, ja jota esim. Albin Geyer pitää sen kaikkein vaarallisimpana vammana: _dualismia_ eli unionisuhdetta.
----------
Äskeinen tutkimus on koskenut Itävaltaa. Samanlainen tutkimus Unkarin suhteen tuo ilmi pienempiä epäkohtia, sikäli että »kansallisuuksilla» sen valtiopäivillä vielä vuoden 1907 vaalien jälkeen on vain 38 paikkaa 40 kroatialaisen ja 375 madjaarilaisen edustajan rinnalla; tässä näemme siis vankan kansallisen ytimen.
Jo tämä seikka antaa Unkarille yliotteen _unionisuhteessa_ ja osoittaa dualismin Unkarille edulliseksi. Kuten tunnettua koetettiin 1861 yhteistä, Habsburgin kruunun kaikkia maita edustavaa valtiosääntöä, mutta tämä muoto havaittiin pian riittämättömäksi: unkarilaiset, kroatilaiset ja tsekkiläiset katsoivat valtiollista ykseyttä ja yhteistointa suurvaltiontyössä niukaksi korvaukseksi valtiollisesta vapaudesta ja eduskuntaisista etuuksista hallitsijaan nähden, minkä vuoksi he eivät saapuneet valtiopäiville. Tästä aiheutui hallitus yhteyssiteiden ensimäiseen hellittämiseen: Itävallan ja Unkarin välinen dualismi, kahtiajako, pantiin toimeen 1867, jolloin tsekkiläiset liitettiin edelliseen ja kroatilaiset jälkimäiseen. Muutamia vuosia myöhemmin, tsekkiläisten jatkuvan valtiopäivälakon vuoksi, oltiin vähällä muuttaa dualismi »trialismiksi», kolmiajaoksi (Benoist), Böömin-Määrin vapauttamisella tasa-arvoiseen unioniin Unkarin ja jäljelle jäävän Itävallan kanssa; keisari oli jo tunnustanut tämän »böömiläisen valtio-oikeuden» ja nimittänyt liittoministeristön (_Hohenwart_), mutta katsoi saksalaisten vastarinnan vuoksi parhaaksi palata keskitysperiaatteeseen itävaltalaisen kruununsa puolesta, ja tsekkiläiset jäivät tulematta valtiopäiville vuoteen 1879. Me käsitämme nyt saksalaisten vastahangan tätä ratkaisua vastaan: »home rule» (itsehallinto) Böömissä olisi samoin kuin Irlannissa jättänyt vähemmistön enemmistön armoille. V. 1899 esitettiin sensijaan saksalaiselta taholta kolmas suuri uudistusohjelma, n. s. »helluntain-ohjelma»; se esittää _Galitsian_ erottamista itsehallintoiseksi alueeksi (kuten oli ajateltu jo 1871) ja Dalmatian palauttamista Unkarille, siis Itävallan molempien luonnottomien siipien leikkaamista, ja samalla kertaa saksalaisten vapauttamista puolalaisten kilpailusta valtiopäivillä, minkä jälkeen heidän enemmistönsä (51 %) tuottaisi heille ylivallan ja heidän kielensä koroitettaisiin »välityskieleksi» valtakunnan länsipuoliskossa. Täten palautettaisiin unionia tehtäessä vallinneet olot (ed. siv. 115) ja madjaarilainen kokoomus toisella puolen Leithaa saisi jälleen asianmukaisen saksalaisen vastapainon. Mutta tämä ohjelma raukeaa ei ainoastaan senvuoksi, että se kärjistäisi riitaa Böömissä, vaan siitäkin syystä, että se epäilemättä tekisi Galitsiasta avoimen ahjon suurpoliittiselle yllyttelylle ja siten aiheuttaisi selkkauksia Venäjän kanssa. Ja niin säilyttää valtakunta vielä nytkin dualistista päämuotoansa kaikkien maakuntahajaannusten yläpuolella.
Tämä muoto on kansallisuustaisteluiden kukkuraksi ja Unkarin etuuksista huolimatta aiheuttanut valtakunnalle sangen pahanlaatuisen ja vaarallisen _unionipulman_ 1905—1910.
Aluksi muutamia huomautuksia siitä, millaisiksi Itävalta-Unkarin unionin oikeussuhteet järjestettiin sopimuksella 1867. Ensinnäkin, siinä vallitsee ehdoton tasa-arvoisuus: unkarilaisten ei ole, kuten norjalaisten Skandinaviassa, ensin tarvinnut läpikäydä tasa-arvoisuusohjelmaa, he nostavat heti kiistan alussa irtautumislipun. Mutta heillä onkin paljoa enemmän irroitettavaa, sillä tällä unionilla on omat täydelliset järjestönsä, kolmesta valtakunnanministeristä (ulko-, sota- ja valtakunnan raha-asiain) kokoonpantu hallitus ja valtiopäiväin määräämistä jäsenistä (delegatsioneista) muodostettu eduskunta. Sen keskeisen yhteisyysalueen ohella, jota valtakunnanministeriöt osoittavat, on säädetty vielä ulompikin, joka järjestetään määräajoittain »yhteisten perusteiden» mukaan; sen piiriin kuuluu niin tärkeitä kysymyksiä kuin tulliyhteisyys, asevelvollisuuslainsäädäntö (perustana sotayhteisyydelle) sekä (vuodesta 1878) yhteistä valtakunnanpankkia koskeva lainsäädäntö. Nämä kysymykset ovat yleensä asetetut 10 vuoden irtisanonnan ja uusinnan varaan ja samoiksi määräkausiksi sovitellaan laskuperusta molemminpuolisille osuuksille yhteisiin menoihin (»kvootit»). Joka 10. vuosi on siis kummankin valtion tarkistettava unioniansa ulkopuolella sen valtio-oikeudellista ydintä n. s. »Ausgleichin», tasoituksen, sovittelun, kautta.
Ilmeistä on että sellainen järjestely suorastaan houkuttelee unionikahnauksiin ja että nämä alkavat »Ausgleichin» etuvarustuksilla. Sellaisen kiusauksen vastustamiseen olisi tarvittu paljoa enemmän hyvää tahtoa kuin Unkarin kansa on ajan pitkään osoittanut omistavansa. Se on suosittuna osakkaana: aina viime sopimukseen saakka on se maksanut ainoastaan 31,4 prosenttia yhteisistä menoista, vaikka väkiluvun mukaan sen osalle tulisi 42 à 43 prosenttia. Valtiollisestikin on painopiste monessa suhteessa siirtynyt Budapestiin, jossa on selvä kansallisenemmistö ja vallitsee eduskuntainen hallitustapa, Wienistä, jossa ei millään puolueella ole ollut samaa vallitsevaa asemaa, vaan hallitus saa luovailla, takanaan mitä moninaisimmat sommitelmat; saksalaisten älyttömyys Bosnian kysymyksessä 1878 (ed. s. 116) on tämänkin kehityksen alkuna. Mutta mikään ei ole tehonnut levottoman unkarilaisen sydämen arvovaatimuksia vastaan. Sittenkun kolme »Ausgleich» jaksoa (1867, 1878, 1887) alituisin myönnytyksin Itävallan puolelta oli kulunut, oltiin v. 1898 ilman uusintaa. _Badenin_ politiikka oli tehnyt vararikon (ed. s. 137), Itävallalla ei ollut enää enemmistöä uusien myönnytysten tekemistä varten. Ja niin alkoi pulan esiaste.
Vastarinnan etunenässä unkarilaisten vaatimuksia vastaan näemme nyt pormestari _Luegerin_, kristillis-sosialisten johtajan, eikä hänen esiintymisensä aina ollut soveliasta; niinpä hän esim. viitatakseen Unkarin yläluokan riippuvaisuuteen vieraista pankkiireista, nimitti sen pääkaupunkia »Judapestiksi», ja toisen kerran taas (valtakunnanneuvostossa 25/10 1905) selitti, ettei hän koskaan ollut huutanut »irti Unkarista», vaan kyllä »irti juutalais-madjaarilaisesta kavaltajasakista». Tämä puhe oli tietenkin omiaan saattamaan unionin hajoittamiskysymyksen päiväjärjestykseen. Jo kauan oli Unkarissa kuulunut ääniä, jotka vaativat tullirajaa, minkä takana Unkarin teollisuuden odotetaan elpyvän; nyt palattiin tälle vanhemmalle kannalle, ja nuoremman _Kossuthin_ johdolla muodostettiin suoranainen »riippumattomuuspuolue», joka puhui julkisesti »Habsburgista riippumattomasta Unkarista». Tämä liike kääntyy siis unionisuhteen valtio-oikeudellista ydintä vastaan, pyrkii täydelliseen irtautumiseen ja käyttää hajoitusvaajana _komennuskysymystä_ eli vaatimusta unkarinkielen käyttämisestä myöskin valtakunnanarmeijan unkarilaisissa joukoissa. Aikojen oloon on yhä enemmän eristetty ja kehitetty unkarilaista »honved»-armeijaa — jonka suhdetta valtakunnan-armeijaan sopii verrata norjalaisen »nostoväen» asemaan »linjaväen» suhteen Skandinavian unionin aikana — ja nyt tahdotaan rikkoa myöskin unionisopimuksessa vannottu armeijayhteisyys.
Ensimäistä kertaa seisoo valtakunnanpuolisko toista vastaan näköjään melkein yksimielisenä. Näin kuluu muutamia vuosia jännityksen kasvaessa, ja unionin ulkokehystä ylläpidetään väliaikaisilla säädöksillä. Uudenvuodeniltana 1902 sopivat vihdoin hallitukset uudesta »Ausgleichista»; mutta riippumattomuuspuolueen jarrutus Unkarin valtiopäivillä tekee sen hyväksymisen mahdottomaksi. Keisarin mieskohtaista tarttumista asiaan syksyllä 1903 (n. s. Chlopyn päiväkäsky: »yhteisenä ja yhtenäisenä, jommoinen se on, on minun sotavoimani pysyvä») seuraa kiistaa molempain pääministerien välillä, kummankin eduskunnassaan. Jälleen täytyy turvautua väliaikaisiin järjestelyihin. Silloin tulee alussa vuotta 1905 ratkaiseva tapahtuma: Unkarin eduskuntavaalit, jotka musertavat (_Tiszan_ johtaman) vapaamielisen puolueen ja saattavat riippumattomuuspuolueen eturiviin. Itävalta-Unkarin unioni näyttää lähestyvän loppuansa samanaikaisesti Skandinavian unionin kanssa.
Mutta Tonavan varrella oli olosuhteiden tukema tarmokas mies, joka kykeni ehkäisemään hajoitustyön. Keisari nimitti pääministeriksi _Fejervaryn_, jonka epäparlamentarinen ministeristö kesti myrskyn ja hajoitti eduskunnan helmikuussa 1906 toimeenpanematta uusia vaaleja. Se oli epäilemättä valtiokaappauksen rajalla oleva teko; mutta tarkoitus saavutettiin. Riippumattomien liittoutuma muiden vasemmistoryhmien kanssa pehmeni tästä voimannäytteestä. Näiden ja kruunun välillä tehtiin huhtikuussa 1906 sopimus, jonka nojalla liittoutuma marssi hallitukseen (_Wekerle_, _Kossuth_, _Andrassy_, _Apponyi_), ja jälkeenpäin toimitetut uudet vaalit tuottivat sille valtavan enemmistön.
Tämä oli samaa kuin Norjan vasemmisto hallituksessa, mutta sitä hillitsi keisarin kanssa tehty sopimus, jossa säädettiin että komentokysymys pannaan pöydälle kunnes _äänioikeusasia_ on ratkaistu. Ei ole näet kansallis-unkarilaisen politiikan vähimmin tunnusomainen piirre, että se soittaa eduskuntaista kaikupohjaa vastaan, joka edustaa hiukkaista yli 6 prosenttia kansasta! Tämä oli keisarin kädessä valtti, jota hän nyt taitavasti käytti.
Siitä olikin suuri suoranainen tulos: uusi »Ausgleich» lopulla vuotta 1907. Itävalta sai tällöin osuutensa vähennetyksi 2 prosenttia (mikä vastasi n. 5½ milj. mk.) ynnä erinäisiä rautatie-etuja; unkarilainen irtaumisliike voitti tulliliiton korvauksen kauppasopimuksella vuoteen 1917 sekä valtiopankkiyhteyden pakollisen voimassapysymisen ainoastaan vuoteen 1910. _Kossuth_ kehuskeli näkevänsä tässä »Itävallan valtio-oikeudellisen käsityksen rahaksimuuton». Voikin ymmärtää niitä itävaltalaisia, jotka ovat sanoneet tätä sopimusta »1917 erääntyväksi erovekseliksi»; mutta joskus saattaa sattua, että »se, joka voittaa aikaa, voittaa kaikki», ja niin kukaties tulee tässä tapahtumaan.
Nyt oli aika äänioikeusasian esilleottamiseksi käsillä. Lopulla vuotta 1908 sai maailma nähdä sen kekseliään järjestelmän, jolla hallitus (_Andrassy_) koetti torjua tätä vaaraa: sarja takeita, moniäänisyysperiaate ytimenä. Mutta Unkarin eduskunnan jäinen levottomuus ei sallinut keskittymistä tähän kohtaan. Kansallinen turhamielisyys janosi uutta tyydytystä, ja äskeinen »Ausgleich» tarjosi sitä: eroamista _valtakunnanpankkikysymyksessä_ — pankinhan ei _tarvinnut_ olla yhteisen kauempaa kuin vuoteen 1910. Huolimatta kauppamaailman varoituksista katsoen Unkarin ilmeisiin etuihin yhteisyydestä, astuu siis vuoden 1910 lähestyessä »itsenäinen pankki» valtiollisten iskusanojen etualalle ja tämän kysymyksen pohjalla alkaa uusi kahnaus. Mutta se saa omituisen lopun: se hajoittaa hallituksen, keisari kutsuu ohjiin toisen taisteluministeristön, _Khuen-Hedervaryn_, alussa v. 1910, tämä hajoittaa eduskunnan ja muodostaa vanhan vapaamielisen puolueen jäännöksistä ja muutamista muista aineksista »kansallisen työpuolueen», jonka ohjelma panee pääpainon maan aineelliseen kehitykseen selvittämällä valtio-oikeudelliset riidat, jotka niin kauan olivat olleet Unkarilla kahleena jalassa.
Kaksi kertaa ennen, pulmallisina aikoina, oli Hedervarin linnan isäntä kutsuttu Unkarin hallituksen johtoon (1894 ja 1903) ja häntä on mainittu »lentäväksi hollantilaiseksi», joka ei näyttäydy ennenkuin myrsky on oikein kova. Tällä kertaa oli hän käytännöllisellä ohjelmallaan saavuttava suurenmoisen voiton. Kesäkuun vaalit murskasivat pöyhkeilypolitiikan ja tuottivat hallituspuolueelle ehdottoman enemmistön, 255 ääntä varsinaisen Unkarin 413:sta. Pula oli selvinnyt, yhteinen pankki järjestettiin uudelleen (maaliskuussa 1911), saksa jäi komentokieleksi unioniarmeijan yhteisyyden tueksi — »67:t», dualismin puoltajat, olivat voittaneet »48:n» irtaumishankkeen.
Mutta onko olemassa mitään takeita etteikö taistelu leimahda uuteen liekkiin? Sitä on paras olla ennustamatta, sillä kansallisuusintoisten mielialojen kuumeviivan nousuja ei käy hevin ennalta arvaaminen. Että taistelu johtaisi unioninhajoamiseen, lienee kuitenkin tuskin luultavaa, yleisistä ja pätevistä syistä. Sellainen ratkaisu olisi näet liian ilmeisessä riidassa valtakunnanpuoliskain omien etujen kanssa. Unkarin pääministeri _Szell_ vertasi niitä lokakuussa 1902 siamilaisiin kaksoisiin, joita ei voitu leikata erilleen ilman kummankin hengenvaaraa; se on voimakas sana, mutta siinä on totuutta pohjalla. Jo Itävallan aluemuodostuma pitkälle ulottuvine kaartohaaroineen (Galitsia ja Dalmatia) on mahdoton ilman Unkaria täytteenä: Unkari on sen maantieteellinen täydennys, jota se puolestaan ei voi luovuttaa. Mutta myöskään Unkaria ei hevin käy ajatteleminen yksinomaan omien jalkainsa varassa, siltä kun puuttuu luonnollista satamaa; ei edes vanhempi _Kossuth_ voinut ajatella Unkaria erillisenä, vaan suunnitteli liittymistä Balkanin niemimaahan (ajatus, jota myöskin Benoist on käsitellyt). Mutta Itävalta ja Unkari täydentävät toisiaan myöskin taloudellisesti, teollisuusmaana ja peltomaana — niiden välinen kauppa lähenee 3 miljardia, mistä Itävalta saa suuremman hyödyn, ja ne tarvitsevat toisiansa poliittisestikin, saman slaavilaisen kansainmeren ympäröiminä. Voi siis asettua arvelevalle kannalle dualistisen järjestelmän suhteen, joka houkuttelee heitä ottelemaan vyöttöpainia keskenään — kaksi ontuvaa, jotka kainalosauvoillaan rusikoivat toisiansa — mutta siitä ei liene epäilystä, etteikö vyö kestä, ainakin kunnes on saatu tehdyksi uusi, mahdollisesti parempi.
On näet olemassa vielä yksi aihe, minkä vuoksi Itävallan ja Unkarin täytyy pysyä yksissä. Se näkökanta selittää myöskin kummankin maan koossapysynnän arvoituksen erikseen. Se asettaa laajemman kehän sen järjestyneen sisäisen sodan ympärille, jota tässä olemme tutkineet. Se on ulkopuolella omien kansojen tahtoa ja kansallisuustunteita suurpoliittisessa täytymyksessä.
Olemme (ed. s. 103) katsoneet Itävalta-Unkarin valtakunnan säilymisen merkitystä yhdeltä näkökannalta, kun havaitsimme sen olevan Europan suojana itää ja takeena Balkanin niemimaan metelinpesistä uhkaavia vaaroja vastaan. Nyt pistää silmään, että se itse on uusi Europaa uhkaava metelinpesä. Tekee mieli nimittää sitä maanosamme toiseksi »sairaaksi mieheksi». Sen ehjänä säilyttäminen on siis samanlaatuinen yhteiseuropalainen tarve ja vähintään yhtä tärkeä kuin polisivalvonta Balkanilla. Sillä Europa pelkää häiriöitä rajoillansa, jos kaikki nämä kansat pääsevät valloillensa. Kenties pitävätkin muut suurvallat senvuoksi Itävalta-Unkaria nyttemmin ei ainoastaan vartijana ulospäin, vaan ehkä vielä enemmän maanosan rauhalle vaarallisten häiritsijäin sitojana sisäänpäin. Näiden seikkojen vuoksi täytyy sitä ylläpitää. Mutta tähän yhteiseen tarpeeseen yhtyy vielä aivan erityinen: Saksan. Suursaksalaisessa laajennusohjelmassa »Elbe-Eufrat», johon tuonnempana palaamme, on Itävalta-Unkari kokonaisena ja yhteenkuuluvana yhtenä välttämättömänä jäsenenä. Siinä on valtakunnalla ehkä lopultakin kaikkein varmin takeensa. Sen suhde Saksaan on enemmän kuin liitto — se on henkivakuutus.
Tällaisissa oloissa saa _dynastia_, hallitsijasuku, erikoisen merkityksen se kun on, niin sisään kuin ulospäin, valtakunnan ainoana elävänä ykseytenä ja siteenä. Kiistelevät kansat eivät ole tehneet keisari _Frans Josefin_ kruunua helpoksi kantaa. Sen taakan painamana 63 vuotta,[14] aina vallankumoukseen ja onnettomiin sotiin saakka valtioelämän kaikki vaihtelut kokeneena, mitä syvinten perhesurujen varjo piirteissään, nauttii keisarivanhus mieskohtaista arvonantoa, joka ehkä enemmän kuin mikään muu sisäinen side pitää valtakuntaa koossa, varsinkin kun hänen perustuslaillisuutensa, kärsivällisyytensä ja hyväntahtoisuutensa viime vuosien koettelemuksissa ovat omiansa vahvistamaan kunnioituksen ja uskollisuuden tunteita. Myöskin perintöruhtinas, arkkiherttua _Frans Ferdinand_, on tehnyt itsensä yhä enemmän tunnetuksi lujana ja päättäväisenä miehenä. Pelko romahduksen tapahtumisesta, kun näiden kahden valtion ja yhdeksän kansan vanha isäntä päättää päivänsä, on viime vuosina huomattavasti vähentynyt. Äkillisiä muutoksia vastaan on muuten osaltansa vakuutena itse hallinnon vanhanaikainen hitaus ja vakiintunut järjestys: »Suuremmassa määrässä kuin muut valtiot», sanoo Schulthess 1909, on Itävalta-Unkari »sikermä hallintokoneistoja, joita pitää tasaisessa käynnissä hitaasti työskentelevä keskusvoimakone.»
Albin Geyer tekee 1903 sen hienon huomautuksen, että »vanha historiallinen maa voi kantaa paljon, vaikkapa sen päällä moni tepasteleekin puisevin askelin». Tämä näkökohta ei kuitenkaan riittäisi antamaan uskoa Habsburgien valtakunnan tulevaisuuteen kansallisuusaatteen aikakautena, ellei olisi tuota historiallista tehtävää ja europalaista välttämättömyyttä. Tässä näemme suurvallan samassa valtiollisessa asemassa kuin yllämainitut (siv. 145) pienet »kansaisvaltiot»: ne sijaitsevat kaikki ilmeisillä kahnauskohdilla, puskureina, ja niitä ylläpitää vähemmän oma voima, kuin tämä ulkoinen keskittävä _paine_.
Se ei ole mitään organista valtioelämää.[15] Senvuoksi puuttuu siltä elämän kehittämismahdollisuuksia ja elämän sopusuhtaa. Itävalta on tuomittu raahaamaan vaivojansa aikojen halki. Se ei kykene elämään, eikä saa kuolla.
----------
Itävalta-Unkarin suurvallan huomataan siis lähemmin tutustuessa olevan ilmeinen anakronismi, muinaisjäännös, ajassa, joka on löytänyt personallisuusperusaatteen myöskin valtioihin nähden. Niinkuin muinainen eläinlaji keskellä nykyajan eläinkuntaa on se jäänyt eloon alkeisemmalta _keskiaikaisen aluevaltion_ kehitysasteelta nykyaikaisten kansallisvaltioiden keskuuteen. Tavallaan voimme siitä lukea vieläkin vanhemman tarinan — kertomuksen Babelin tornista, joka jäi keskeneräiseksi, kun kieltensekaannus kiipeili pitkin kaikkia seiniä.
Että suurvaltakehitys ei ole mahdollista missä itse valtakunnan pystyssäpysyntä on pulmallinen kysymys, se on päivänselvää. Ontumalla ei päästä kilpa-ajopalkinnoille. Niinpä ei Itävaltaa määrää vaatimattomuuteen maailmanpolitiikassa ainoastaan merenrannikon ja laivaston puute. Se on merkitykseltään toisarvoinen seikka. Ratkaisevaa on, että sisäiset riidat lamaavat sen voiman, niin että ulkoista laajennuspolitiikkaa varten ei jää jäljelle juuri mitään, ja että nämä riidat toisaalta ovat juurtuneet liian syvälle, jotta voitaisiin uskaltaa etsiä niiden haihduttajaa tunnetun reseptin mukaan kääntämällä huomiota ulospäin.
Kansallisuusvastakohdat vaikeuttavat valtakunnan ulkopoliittisia suhteita suoranaisestikin. Siinä on tsekkiläisten ja muutamien madjaarilaisten piirien viha saksalaisia vastaan saanut kolmannen ja korkeimman toimialansa (kuntien ja edustajakamarien yläpuolella). Yhtäältä katsovat he hyväksi käsitellä kolmiliittoa »pilallesoitettuna koruklaveerina» (_Kramarz_), toisaalta ovat he harjoittaneet suurpolitiikkaa omin päinsä tehdäkseen Böömistä yhdyssiteen Venäjän ja Ranskan välillä ja siten muuttaakseen ranskalais-venäläisen liiton ranskalais-slaavilaiseksi. V. 1901 olivat nämä hankkeet erittäin eloisia, niitä innostivat lännessä »Le Journal» ja monet arvokkaat ranskalaiset politikot (_Deschanel_), idässä venäläinen panslavistiseura, ja ne saivat näkyväisen ilmauksen noiden kolmen kansan veljestymisjuhlassa Pragissa lokakuulla. Nyttemmin lienee tämä kaunis ajatus haalistunut, viime vuosien kokemuksen jälkeen alkuperäisen liiton hauraudesta. Jäljellä on sentään Venäjän suosio tsekkiläisiä kohtaan näiden kamppailussa saksalaisia vastaan; niinpä sovintoyrityksen aikana 1910 kuului innokkaita venäläisiä ääniä, jotka neuvoivat tsekkiläisiä etteivät »sahaisi poikki sitä runkoa, jonka nojassa he itse istuvat» antautumalla »veljesmurhapolitiikkaan», joka tekisi heidätkin vastuunalaisiksi Itävallan sortosuunnitelmista serbialaisia vastaan (»Novoje Vremja» 30/10 1910).
Jo tämä johtavan venäläisen sanomalehden lausunto osoittaa kuitenkin, että Itävalta-Unkari yhä otetaan lukuun oleellisena voimana suurpolitiikassa. Olisikin sangen suuri erehdys pitää tätä valtaa, joka voi panna liikkeelle 2 miljonaa sotilasta, mitättömänä suureena. Olkoon että se on raajarikko suurvaltain keskuudessa, ja ettei sitä senvuoksi nähdä niillä teillä missä vallan palkka kangastaa suurimpana nykyajassa — sotilasparaatissa Pekingiä vastaan oli se viimeisenä rivissä, vain 50 miehen edustamana —: Europan vaakaan laskee se kuitenkin vielä hyvän miekan painon eikä vain itsesäilytystä, vaan niiksi ollen kasvuakin varten. Sillä on näet määrätty laajennusohjelma sillä suunnalla, minne sen näköala ylimalkaan on rajoitettu Balkanin niemimaalla.
V. 1878, Berlinin-sopimuksen 25. artiklan nojalla (_Staatsarchiv XXXIV_, n:o 6773) Itävalta-Unkari sai oikeuden miehittää _Bosnian_ ja _Herzegovinan_. Samalla kertaa, saman artiklan nojalla, valtuutettiin se pitämään varusväkeä turkkilaisen ohella _Novipasarin_ kihlakunnassa (»sandshakissa»), joka on miehitysalueen eteläinen jatko, Serbian ja Montenegron välinen vaaja, sekä rakentamaan sen kautta teitä Mitrovitsaan, mistä rautatie jo kulki Yskybiin ja sieltä Vardarin laaksoa pitkin Salonikiin. Lisäksi nimitettiin Itävalta, sopimuksen 29. artiklan nojalla, jonkinlaiseksi meripolisiksi Montenegrolle. Tämä asema oli vankka sekä sinänsä että niiden mahdollisuuksien takia, joita se avasi. Sen ensimäinen vaikutus oli, että Serbia ja Montenegro joutuivat Itävallan kaksoiskotkan siipien varjoon. Varusjoukot Novipasarissa, joiden sijoittamista Itävalta ei laiminlyönyt, katkaisivat Serbian tien merelle samoin kuin veljesmaahankin ja asettivat sen hervottomana Itävallan taloudellisen vaikutuksen alaiseksi (»sikasota»); habsburgilaisen keisarin monien arvonimien joukossa on myöskin »Serbian suurvoivoodi», ja arvellaanpa että tämä suojelusoikeus vahvistettiin salaisella sopimuksella 1882. Mutta tämän yli siirtyy katse pitkin Moravan ja Vardarin laaksoja _Salonikiin_, jonne bosnialainen rautatielupakin viittasi: toinen rannikko ja toinen suursatama (Triestin ohella) rannoista köyhimmälle suurvallalle ja samalla yksi maailmankaupan luontaisia suuria valtimoita — sillä Salonikista on suora tie Smyrnaan ja Sueziin.
Näin on maailma tottunut katsomaan _Makedoniaa_ Itävalta-Unkarin pyrintöpiiriksi ja varatuksi perintöosuudeksi Turkin kuolinpesästä. Vuoden 1878 neuvotteluissa Venäjän kanssa lausui Andrassy kerran tämän ohjelman suoraan julki, eikä Venäjä siitä pitäen tätä tunnustusta silmistään jättänyt. Myöskin pyrkimyksinensä kaikkialla läsnäoleva Englanti on ottanut tämän kehityksen laskelmiinsa ja lienee mahdollisesti kysymykseentulevaksi vastavedoksi ajatellut _Suda_-lahden miehittämistä Kreetan pohjoisrannikolla — joka muuten on sopivalla paikalla sillekin varalle että Venäjä pääsisi vapaasti liikkumaan Dardanellein salmessa.
Kauan näyttivät kuitenkin nämä hankkeet jäävän todellista pohjaa vaille. Itävalta ei käyttänyt hyväkseen edes rautatienrakennuslupaa, vaan tyytyi vain Bosnian ja Herzegovinan olojen järjestelyyn. Yleisesti onkin tunnustettu, että se täällä (varsinkin valtakunnanrahaministeri v. _Kallayn_ toimesta) on suorittanut huomattavan kultturityön. Vasta Kreikan-Turkin sodan levottomana vuonna 1897 näyttää se kiinnittävän enemmän huomiota suuriin kysymyksiin, ja silloinkin vain vahvistaakseen status quon (silloisen olotilan); sitä tähtäsivät näet vuoden kuluessa tehdyt sopimukset sekä Italian (Albanian vuoksi) että ennen kaikkea Venäjän kanssa.
Vuodesta 1897 olivat näinollen molemmat vastustajat Itävalta ja Venäjä yksistä puolin Balkanin rauhan takuumiehinä. Tämän sopimuksen merkitys kasvoi sitä mukaa kuin _Makedonian kysymys_ nyt alkoi tulla päiväjärjestykseen.
Toista vuosikymmentä on tämä kysymys ollut yhtenä Europan päähuolia. Joka kevät on se palannut niinkuin »valtiollinen heinäkuume» (Schiemann), milloin ankarampana, milloin lievempänä. Sen ymmärtämiseksi on otettava huomioon Balkanin niemimaan kansatieteellinen omituisuus: slaavilainen rotujuova (bulgarialaisia ja serbialaisia) leveysasteen ja slaavilaisvastainen meridianin suuntaan (helleenejä ja romanialaisia: muinaisen Kreikan ja Rooman myöhäisiä jälkeläisiä). Näiden välisenä maantieteellisenä leikkauskohtana on Makedonia luonnollisena polttopisteenä niiden katkeralle kamppailulle kansallisuuden nimessä.[16] Täällä kohtaavat siis toisensa kreikkalaisten, bulgarialaisten ja serbialaisten lähimmät suurvalta-unelmat nousten toisiansa ynnä turkkilaista isäntää vastaan. Mutta slaavilaisten takana seisoo Venäjä, ja slaavilaisvastustajain takana monien slaavilaisten holhooja, Itävalta. Makedonian kysymys on siis uusi keskipakoisvoiman synnyttämä irtaumisliike niinkuin niin moni entinen Turkin valtakunnassa, mutta monien pyyteiden hämmentämä: ensinnäkin kreikkalaisten, serbialaisten ja bulgarialaisten taholta näiden paikalliskahnauksissa — sitten Itävallan ja Venäjän puolelta suurpoliittisessa jännityksessä.
Kysymyksen kehittyminen oli seuraava. Suuri kahnaus verhottiin yhteistoiminnan politiikkaan — edellyttämällä toisten suurvaltain valtuutusta — paikallista vastaan, joka kävi yhä melskeisemmäksi. V. 1902 puhkesi ilmikapina Turkkia vastaan, ja 1903 alkoivat takuuvallat sekaantua asiaan: ensin uudistusohjelmalla (Wienissä helmik.), mutta pian suoranaisen väliintulon muodossa (Mürzstegissä lokakuussa). Niinpä ajettiin läpi, että turkkilainen käskynhaltija Makedoniassa saisi rinnalleen venäläisen ja itävaltalaisen »siviliasiamiehen», sekä että europalainen kenraali europalaisten upseerien avulla johtaisi santarmistoa. Keväällä 1904 oli tämä koneisto käynnissä. Mutta kun levottomuutta jatkui, vaihdettiin venäläis-itävaltalainen valtuus suurvaltain yhteiseen esiintymiseen toukokuussa 1905, ja alussa vuotta 1906 oli välityskoneistoa lisätty neljällä »finanssineuvoksella» muiden suurvaltain puolelta.
Tässä ilmenee Englannin kasvava vaikutus. Jo Mürzstegissä oli sillä ollut kätensä mukana; nyt lähestyy se Venäjää yhä enemmän, ja syksyllä 1907 solmitaan sopimus, joka uhkaa livahuttaa Itävallan pois ensimäisestä rivistä Balkanin-politiikassa. Vuotta ennen oli myöskin Serbia yrittänyt taloudellisesti vapautua, rohjennut ryhtyä tullisotaan suuren naapurinsa kanssa ja todella onnistunutkin löytämään uuden kauppapoliittisen suunnan, niin että Itävalta kahdessa vuodessa supistui 90:stä 15 prosenttiin sen vientimarkkinoista. Näin ollen on selitettävissä, että Itävalta-Unkarin uusi ulkoasiainministeri, vapaaherra _Aehrentha!_ — nojautuen myöskin vuoden 1907 »Ausgleichiin» Unkarin ja Itävallan välillä — katsoo ajan tulleen aktiviseen toimintaan. V. 1906 oli Bosnian päärata valmistunut Novipasarin rajalle (Uvatsiin); uutena vuonna 1908 sai maailma kuulla, että Itävalta nyt oli käyttänyt oikeuttansa ja sulttaanin kanssa sopinut 19 peninkulman pituisen rautatien rakentamisesta »sandshakin» halki. Tämä kulkuneuvopolitiikka merkitsi lujempaa otetta molempiin serbialaisiin pikkuvaltioihin — muistuttaen Englannin politiikkaa buurivaltioiden suhteen Etelä-Afrikassa — ja pienen Uvatsista Mitrovitsaan ulottuvan yhdysradan takana häämötti laajempi yhteys: Wien—Saloniki.
Nyt syntyi levottomuutta suurpoliittisessa leirissä. Venäläis-itävaltalainen yhteistoiminta ja sovinto on lopussa; Venäjä esittää heti rautatiepoliittisen vastavedon Tonavan—Adrian-radan muodossa (Nischin ja Mitrovitsan kautta Antivariin), mikä kuitenkin toistaiseksi on pysähtynyt paperille, ja liittyy kesäkuussa 1908 (hallitsijakohtaus Tallinnassa) Englantiin likeisemmin kuin milloinkaan ennen, yhteisen ja kiinteämmän Makedonian-politiikan perustalla. Suoranaisena vastauksena tähän on tapaus, joka äkkiä muuttaa kaikki: nuorturkkilaisten vallankumous. Eivät ainoastaan uudet suunnitelmat jouda nyt hyllylle, vaan myöskin toimessa oleva kansainvälinen hallinto Makedoniassa (uudistettu kuudeksi vuodeksi maaliskuussa 1908) pyyhkäistään pois, ja koko kysymys katoaa näköpiiristä.
Mutta sijalle nousevat _Bosnian kysymyksen_ vielä vaarallisemmat pilvet. Kun vapaa Turkki kutsui myöskin itävaltalaisten miehittämät alueet valtiopäiville Konstantinopoliin, ei väliaikaista tilaa voinut kauempaa jatkua. Kirjelmässä ulkoasiainministerilleen 5. lokakuuta 1908 »ulotti» keisari Frans Josef »suvereenioikeutensa» Bosnia-Herzegovinaan (asiakirjoja Schultessin julkaisussa, s. 270 ja seur.). Miehittäminen oli saavuttanut tarkoitusperänsä, valtakuntaan-yhdistämisen. Mutta heti ollaan valmiita maksamaan siitä hintaa; Itävalta poistaa varusväkensä Novipasarista ja jättää sandshakin takaisin sulttaanin häiritsemättömään valtiuteen — jolloin myöskin rautatiesuunnitelma tuntuu raukeavan.
Tämä toimenpide repi viimeisenkin verhon 1897 tehdyn sopimuksen yltä ja paljasti vihamielisen vastakkaisuuden, joka kinan jatkuessa sai mieskohtaisen »kaksintaistelun» muodon Itävallan ja Venäjän ulkoasiainministerien välillä. Turkki toimeenpani itävaltalaisten tavarain hylkimisen, Venäjä työnsi Serbiaa edellään sodanuhkauksena Itävaltaa vastaan, eikä kukaan saattanut erehtyä siitä, etteikö Englanti seisonut takana. Vaadittiin kansainvälistä kongressia, kuten rikotun Berlinin sopimuksen syntyessäkin. Myöskin Italia, haluten »korvausta», asettui tälle puolelle. Ainoastaan Saksa seisoi »Nibelungen-uskollisuudessa» liittolaisensa puolella; ja sen vakavat varoitukset Pietarissa maaliskuulla 1909 saivat pilvet hälvenemään. Venäjä peräytyi, silloin eikä käynyt sotaa ajatteleminenkaan: suurvallat hyväksyivät yhdistämisen, ja pieni Serbia, pettyneenä kaikissa tulevaisuustoiveissaan, sai jälleen ryömiä Itävallan jalkoihin. Ainoastaan Montenegron onnistui saada voitokseen vapautuminen Itävallan holhuun-alaisuudesta Berlinin sopimuksen 29. artiklan mukaan.
Viimeksimainittu oli uusi uhraus, jonka Itävalta sai tehdä yhdistämisen vuoksi. Eivätkä uhraukset pysähtyneet siihen. Lopullisessa sopimuksessa Turkin kanssa, joka tehtiin jo helmikuussa 1909 (painettu _Geographen-Kalenderissa_ v. 1910, s. 51 ja seur.), oli se sitoutunut maksamaan yli 40 milj. kruunua käteistä turkkilaisten sikäläisten valtiontilusten lunastamiseksi, lisäksi tekemään Turkille edullisen kauppasopimuksen sekä periaatteessa luopumaan postinhoidosta ja »kapitulationeista» (sopimuksesta, jonka mukaan sen Turkissa oleskelevat alamaiset olivat vapautetut Turkin oikeusviranomaisten tuomiovallasta). Tämän lisäksi tulivat vihdoin turkkilaisen tavarainhylkimisen, boikottauksen, aiheuttamat vahingot ja sangen suuret kustannukset sotavalmeudesta.
Epäilemättä on vuoden 1908 politiikka kohottanut valtakunnan arvoa ulospäin. Yleensäkin saapi sen ulkopolitiikasta aivan toisen levollisuuden ja lujuuden kuvan kuin sisäisestä historiasta; samoinkuin delegatsionien istuntojen leimana on arvokkuus, jota turhaan etsii valtiopäiviltä. Keisarin ja ulkoministerin personien edustama valtakuntayhteys astuu tässä esille. Nythän saikin maailma nähdä todellisen toimen, ilmauksen päättäväisyydestä ja voimasta, aivan erikoisesti yllättävän kun se tuli juuri hajaannuksen pääpesästä valtakuntasikermässä. Ei kummakaan, että vanha varovainen Europa ällistyi ja että Aehrenthalia ruvettiin pitämään »Europan mustana hevosena»! Mutta kun huumaukset haihtuvat ja historia tekee tilinpäätöksen, niin nähdään kenties että hinta ei ole ollut kohtuullisessa suhteessa saatuun tavaraan. Missään tapauksessa ei uusi alue tule edistämään valtakunnan-yhteyttä. Sen väestö on slaavilais-serbialaista ja sellaisena saksalaisvihollista; eikä se vitkastellut näiden tunteiden ilmaisemista, kun sen uudet maapäivät kesällä 1910 kokoontuivat.