Part 3

Joskin uskonkiihko on menettänyt paisuntavoimansa, niin ei se näin ollen suinkaan näytä olevan kuollut; saattaapa tapahtua että se näyttää olleensa vain väliaikaisesti ehtynyt lähde, joka pitkän kuivuuskauden jälkeen jälleen rupeaa pulppuamaan. Ei ole mahdotonta, etteikö Muhamedin kipinä vielä kerran voi sytyttää »pyhää sotaa» kalifin lipun alla uskottomia vastaan. Varmaa on, että muhamettilaisessa maailmassa nykyään on olemassa kuohuntaa, joka kerran voi koitua suurpoliittiseksi tekijäksi, — »mustaksi vaaraksi» Europalle.

Tänä viime vuosien kehityskautena tuntuu myöskin osa muinaista itsetuntoa palanneen osmannilaisiin maihin (»memalik i osmanije»). Kenraali _Goltz_ havaitsi upseerikunnassa »komean jäännöksen vanhaa valloittajaylpeyttä ja suurta herkkyyttä valtakunnan suuruutta kohtaan», ja rauhankongressissa Haagissa 1907 esitti Korkean Portin edustaja vaatimuksen päästä »ensimäisen arvoluokan valtojen» joukkoon. Sopii lisätä, että tätä paikkaa Abdul Hamidin aikana haettiin etupäässä Saksan turvin: ei ainoastaan sotalaitos vaan myöskin rautatiepolitiikka oli tyyten saksalaisen vaikutuksen alaisena.

Näissä oloissa tuli yllätyksenä koko maailmalle vallankumous kesällä 1908, »nuorturkkilaisten» voitto ja eduskuntainen valtiosääntö, ja sitten keväällä 1909 Abdul Hamidin kukistaminen valtaistuimelta ja täydellisen eduskuntaisuuden toimeenpano. Vallankumouksen lähin luonne oli selvä: shakkiveto Europaa vastaan, kuten edellinen eduskuntakoe 1876. Suurvallat ottivatkin heti kätensä pois Makedoniasta, se kysymys katosi päiväjärjestyksestä. Sen sijaan menetettiin Bosnia ja Bulgaria lopullisesti, ja uusien vallanpitäjäin kansalliskiihkoinen politiikka synnytti vaarallisia liikkeitä varsinkin Albaniassa ja Arabiassa; kun nämä v. 1911 ainakin osaksi saatiin asettumaan, yltyi Tripolia koskeva riita Italian kanssa kiihkeäksi, ja afrikalaisen sivustan viimeinen jäljelläoleva kaistale on todennäköisesti nyt katsottava menetetyksi.

Päättäen siitä, mitä tähän saakka on tapahtunut, eivät nuorturkkilaiset siis näytä esittävän kotiinpalanneen Odysseun osaa. Päinvastoin näyttää hallitusmuutos yleensä vaikuttaneen ulkoista hajaannusta edistävästi. Eikä ole toisin laita sisäisessäkään suhteessa. Sairas mies koetti itse parantaa itsensä ja ryhtyi kotipuoskarointiin yleisen vapaamielisen reseptin mukaan. Luultiin voitavan lainlaadintatietä luoda »ottomaninen» kansa, ja asetustietä tasa-arvoisuus uskontojen välillä, niin ettei mitään eroa olisi enää kristittyjen ja Islamin omien poikien välillä. Tämä politiikka on kyllä omiansa diplomaattisessa pelissä länsivaltojen kanssa, mutta osoittaa muuten arveluttavaa liikauskoa lainsäädännön valtaan elämän yli. Valtio on toki jotakin muuta ja enemmän kuin sen perustuslaki eikä muuta koko luontoansa sen mukana. Kansallista yhteyttä ja uskonnollista rauhaa ei vain kynällä loihdita. Mutta Turkissa on koe aivan erikoisen arveluttava, se kun sattuu valtion ytimeen ja Islamin erikoislaatuun. Islam suvaitsee mielellään vieraita kansallisuuksia, mutta ei laisinkaan mitään kilpailevaa uskontoa; on siis rikos kaikkia periaatteita vastaan pyrkiä »siirtämään valtakuntaa sen luontaiselta kansainvälis-uskonnolliselta perustalta yleisuskonnollis-kansalliselle», kuten eräs läheisesti oloja tunteva, Bela v. Rakovszky, terävästi määrittelee asian. Varjokuninkaan asettaminen Abdul Hamidin, uskon puolustajan ja pyhän rautatien rakentajan, sijalle voi lisäksi vahingoittaa niitä säikeitä, jotka kiinnittävät koko muhamettilaisen maailman Konstantinopolissa olevaan kalifiin. Nuorturkkilaisten osmanninen imperialismi (»panosmanismi») uhkaa katkaista pään panislamismilta; samalla kuin heidän eduskuntaisuutensa jo keväällä 1911 johti vaaralliseen riitaan heidän omassa keskuudessaan.

Europan yleinen mielipide lienee näin ollen osunut harhaan tervehtiessään nuorturkkilaisten vapausliikettä varmana tienä heidän omaan päämaaliinsa: »yhteyteen ja edistykseen». Rakovszky pitää sitä suorastaan merkkinä siitä, että valtakunnan kuolinkamppailu on alkanut; hänen mielestään se ei siedä ylimalkaan mitään uudistuksia. Goltz on luottavaisempi, varsinkin ajatellessaan oman luomansa, armeijan voimaa. Tätä tekijää ei saa unohtaa; sen nojassa edustaa Turkki epäilemättä nykyajan suurinta, tunnustettujen suurvaltain ulkopuolella olevaa voimaa. Mutta sen oman suurvalta-aseman palauttaminen on saavuttamattomissa sikäli kuin valtakunta alkaa luopua puhtaasti islamiittiselta perustaltaan.

Poliittisesti on uusi suunta vain ohimenevästi hämmentänyt Turkin luontaisia ympyröitä, joiden keskipisteenä on Berlin. Personalliset suhteet ja yhteiset vapaamieliset aatteet näyttivät aluksi johtavan nuorturkkilaisia länsivaltain puolelle. Mutta jo toukokuussa 1909 katsoi André Tardieu — »Le Tempsin» kuuluisa ulkomaan-osaston toimittaja — havaitsevansa, että Englannin vaikutusvalta heihin oli vähenemässä. Eiväthän he saatakaan kansalliskannaltaan ajan pitkään unohtaa että Englanti isännöi Egyptissä ja on Kreikan takana Kreetalla; tapahtuipa viimeksi 1906 suoranainen kahakka Sinain niemimaalla. Nämä ovat tosiasioita, joiden täytyy työntää syrjään mieskohtaiset tunnelmat. Ranskalais-ystävyys taas sai tuntuvan kolauksen niiden nöyryyttävien ehtojen takia, jotka Ranska pani erään lainan myöntämiselle 1910 ja jotka saattoivat Turkin sensijaan etsimään saksalais-itävaltalaisia suhteita. Täten vahvistettiin niitä poliittisia siteitä, jotka olivat punotut Bagdad-radan suuren yhteisyrityksen avulla ja joita ei mikään häiritse sitten kun Bosnian asia on joutunut päiväjärjestyksestä pois.

Tähän jätämme Turkin vallan tarkastuksen; se ei pohjaltaan koskaan ole ollut muuta kuin aasialainen valloitusvaltio alkeellisemmilta kultturikausilta, ja kaikista vapaamielisistä ymppäysoksista huolimatta sillä tuskin lienee suurempaa tulevaisuutta odotettavissa, kun sillä ei omassa heimossaan ole edellytyksiä uudenaikaiseen kultturielämään. Yleisessä suurpolitiikassa tulee sillä edelleen olemaan huomattava sija, vaikkakin vähemmän oman toimintansa nojalla kuin toisten paisuntavaiston esineenä. Mutta sen itämainen luonne vaikuttaa, että meillä ei ole sen kohtaloista erin paljon opittavaa tutkiessamme nykyaikaisen suurvaltion edellytyksiä.

----------

Mutta turkkilaisen suurvallan esiintymisellä on tutkimuksellemme toinen merkitys, historiallista laatua vieläpä käänteentekevässä määrässä. Siitä on ollut seurauksena Europan ensimäisten uudempien suurvaltain syntyminen. Tämä johtuu sen maantieteellisestä paikasta leveänä salpana Europan ja intialaisen maailman välillä, mistä Europa ristiretkien jälkeen oli tottunut etsimään elämän hienompien aineellisten nautintojen lähdettä. Tästä seikasta aiheutui koko se pyrkimys, joka joutui rakentamaan kultturisiltoja valtamerten yli ja panemaan alulle planetarisen aseman.

Sillä Europa ei voinut enää tulla toimeen ilman Intiaa. Kun vanhat kauppatiet suljettiin, täytyi etsiä uusia. _Venetsia_, joka oli ollut vanhan väylän valtias asemansa vuoksi juuri siinä, missä Adrian leveä meritie tunkee syvimmälle Europan sydämeen, Pon tasangon ja Alppilaaksojen suulla — Venetsia vajosi varjoon ja maailmanliikenne siirtyi lännemmäksi valtamerta kohti.

Täten oli konjunkturi tullut _Pyreneain niemimaan_ kansoille, jotka olivat lähimpiä ryhtymään suureen tehtävään. Tässä on maantieteellisen aseman vaikutus niin ilmeinen, että sitä ei tarvitse lähemmin selittää. Mutta tämä asema yksinänsä olisi tuskin kuitenkaan synnyttänyt Pyreneain niemimaalla suurvaltoja, ellei maailmanhistoriallinen konjunkturi olisi sattunut samanaikaiseksi käänteentekevän aikakauden kanssa sen kansojen omassa kehityksessä.

Niemimaalla asui kristittyjä kansoja, jotka olivat karaistuneet vuosisatojen kamppailussa maurilaisia vastaan. Sankari- ja seikkailuhenki sai juuri 1400-luvun lopulla voimakkaimman kohottimensa, kun lopullisesti voitettiin tämä kotimainen vihollinen. Melkein samaan aikaan voitettiin sisällinen valtiollinen hajaannus miltei kokonaan, kun Kastilia, Aragonia ja Navarra yhdistettiin yhteen käteen. Ja tämän maantieteellis-kansallisen yhteyden mukana seurasi myöskin valtiollisten voimien sisäinen keskittyminen kuningasvallan päästessä voitolle keskiajan hajoittavasta säätyherruudesta. Joka suunnalla näemme siis yksimielisyyden pääsevän valtaan; ja yksimielisyys antoi kuten aina voimaa. Puuttui vain päämaalia, jota kohti tämä uusi voima olisi suuntautunut ulkoiseen paisuntaan. Tämä päämäärä tuli, kun maailmanliikenne alkoi tarvita uusia Intian-teitä.

Harvoin ovat ulkoiset ja sisäiset edellytykset yhtyneet niin suoranaisesti edistämään valtiollista kasvantaa. Niin suuret olivat konjunkturit, että ne saattoivat aluksi nostattaa kaksikin suurvaltaa Pyreneain-niemimaan perustalle.

Yhtä hajaannusta ei näet yhteysaate ollut voinut voittaa edes tänä aikana: 1200-luvun puolivälistä vallinnutta eroa espanjalaisten valtakuntain ja Portugalin välillä. Kun niemimaan muut valtiorajat poistettiin, jäi tämä raja jäljelle. Sillä oli näet parempi noja luonnossa: sehän kulkee juuri siitä, missä suuret länteenlaskevat virrat lakkaavat olemasta purjehduskelpoisia, se siis erottaa niemimaan laivaliikkeelle otollisimman osan, jossa lisäksi alavampi maa ja syvät merenlahdet ovat edistäneet merimieskansan kehittymistä.

Niinpä on _Portugal_ muodostunut Espanjan jokien suumaille, selkä Espanjaa ja kasvot merta kohti. Siitä luontainen etuus kilpailussa meren suuresta palkinnosta, jota etua lisäsi vielä se, että tämä osa niemenkansaa oli säästynyt viimeisiltä ja vaarallisimmilta taisteluilta maurilaisia vastaan. Henrik Merenkulkija käytti näitä oloja hyväkseen ja herätti jo 1400-luvun alkupuolella kansansa merimiesvaistot eleille. Niin tapahtui, että portugalilaiset kulkivat etunenässä: pitkin Afrikan rantoja purjehtivat heidän laivansa yhä kauemmas ja kauemmas, ja jo ennen 1400-luvun päättymistä olivat he ehtineet perille saakka. Ensintulleen oikeudella pystyttivät he nyt lippunsa intialaiseen maailmaan ja puolustivat sitä sitten verisissä taisteluissa maalla ja merellä. Afrikassakin perustivat he lukuisia siirtoloita ja lisäksi ohjasi sattuma heidät Brasiliaan; mutta heidän päämerkityksensä on aina oleva se, että he ovat _avanneet Intian Valtameren_ maailmanhistorialle.

Espanjalaiset puolestaan etsivät Intiaa suoraan lännestä sillä tuloksella, että he löysivät _Amerikan_ ja saattoivat sen ynnä _Atlantin_ planetarisen kehityksen piiriin. Puoltakaan 1500-luvusta ei ollut kulunut, ennenkuin he olivat ulottaneet valtansa yli melkein koko troopillisen Amerikan. Toiselta puolen vallitsi Espanjan kuningas myöskin Reinin suistamoa ja suuria osia Italiasta. Se oli ensimäinen valtakunta, jossa aurinko ei koskaan laskenut — ellei tahdo sanoa samaa myöskin Portugalin vallasta, joka ulottui Intiasta Brasiliaan.

Täten oli historiaan ilmennyt uusi valtiollinen muotokunta: luontaisten rajojensa sisässä oleva emämaa, jolla on tai ei ole ulkopuolisia lisämaita omassa maanosassaan, mutta on suuri siirtomaaryhmä muissa maanosissa. Vuonna 1580 esiintyy tämä muoto täysin kehkeytyneenä Pyreneain niemellä, sillä silloin yhdistetään koko niemimaa Filip II:n käteen: portugalilainen siirtomaavalta liitettiin niinikään yhteen espanjalaisen kanssa, joten koko Etelä- ja Keski-Amerika, suuret osat Afrikaa ja intialainen maailma olivat yksissä europalaisissa käsissä. Se oli valta, jonka on laajuudessa voittanut ainoastaan nykyinen Englanti.

Mutta silloin oli myöskin käännekohta lähellä. Jo olivat Alankomaat kapinassa, ja ennenkuin vuosikymmen oli päättynyt, oli Espanjan armada hajoitettu ja murskattu Englannin kalliorantoja vastaan. Tämä tapaus vaikuttaa tunnuskuvalta; se osoittaa vuorovaihtoa maailmanhistoriallisissa tehtävissä, niin että Englanti vähitellen astuu Espanjan tilalle Atlantin ja vieraiden maanosien holhoojana.

Puolen vuosisadan kuluttua alkaa alasmeno myöskin ulkonaisessa suhteessa Portugalin irtautumisen johdosta 1640, jota seurasi Alankomaiden kansainvälisesti tunnustettu vapautuminen 1648. Siitä pitäen on lohkeilemista jatkunut melkein keskeytymättä ja erikseen kolmen sotakauden seurauksena 1700-luvun alussa, jolloin Espanjan perimyssota irroitti muut europalaiset lisämaat ja tuotti kilpailevalle Englannille pysyvän jalansijan Gibraltarissa itse niemellä; 1800-luvun toisella ja kolmannella vuosikymmenellä, jotka Napoleonin sotien jälkeen aiheuttivat Manner-Amerikassa olevain siirtomaiden menetyksen; ja 1800-luvun lopulla, jolloin kaikki jäljelläoleva »Hispania ultramar», merentakainen Espanja, menetettiin sodassa Yhdysvaltoja vastaan. Silloin laski aurinko tyyten Carlos I:n valtakunnassa.

Tämä näyttää osoittavan, että valtiolliset suurmahdit yhdessä suhteessa ovat ainoastaan aseita määrättyjen tehtävien suorittamista varten ja että ne kohoavat ja kukistuvat sen mukaan kuinka päteviä ne ovat tuohon tehtävään. Espanjan suurvalta on välineenä Europan ja Amerikan yhteyden välittämiseksi; senvuoksi täytyi sen joutua varjoon, niinpiankuin historia löysi paremman välineen samaan tarkoitukseen Englannista. Tässä kilpailussa ei näet Espanjan ollut mahdollista kestää. On usein huomautettu (tässä yhteydessä erikseen Maerker), että Pyreneain niemimaa, — sen ylänköluonne, sen mannerilmasto, sen sydänosain erämainen yksitoikkoisuus, sen saareton ja harvasatamainen rannikkolinja — että se on Europaan muuttanut kappale Afrikaa, joka kuten tunnettua on maanosista vähimmin merenuurtama. Ei siis ole mikään satunnaisuus, että niemi niin kauan oli jäsenenä maurien valtakunnassa. Itse teossa on Pyreneain muuri eristävämpi kuin Gibraltarin salmen syvänne. Balkanin niemimaa on muun Europan yhteydessä ainakin luontaisten kauppateiden kautta; Espanja sitävastoin on kiinni maanosassa tosin leveästä, mutta liikenteelle ylen epämukavasta varresta. Kaikista Europaan kuuluvista alueista on tämä niemimaa erillisin, milteipä katsottava omaksi läheisessä kosketuksessa Afrikan kanssa olevaksi pienoismaailmakseen. Kuinka paljoa soveliaampi mertenvälisen yhteyden välittäjäksi olikaan Englanti saatuaan sisäiset keskitystehtävänsä suoritetuksi — satamista rikas, norja Englanti suorine ja mukavine meriteineen meidän maanosamme sydämeen! Niinpä toi suuri konjunkturi Espanjan maailmanhistorian etualalle; mutta kun konjunkturi hävisi, ei Espanjalla itsellään ollut riittäviä edellytyksiä ylläpitämään suurvalta-asemaa.

Suurvallan kukistumiseen on toiselta puolen myöskin tuntuvasti vaikuttanut se tapa, millä sen kansa käytti konjunkturia. Etuansa Amerikassa käytti se hyväkseen melkein yksinomaan rosvoelinkeinon muodossa, etsien vain jaloja metalleja. Hopea ja kulta (ynnä orjat) olivat Atlantin ensimäinen säännöllinen rahtitavara, ja espanjalaiset »hopealaivueet» olivat himottua saalista europalaisille kilpailijoille 1500- ja 1600-luvulla; lasketaan, että tänä aikana tuli maahan noin 55 miljardia. Mutta kun rahantulo ei pulppua työn lähteestä eikä sitä myöskään käytetä tuotantoon, ei se virtaa kansan ruumiin läpi vertamuodostavana ravintona, vaan »jäytävänä metallimyrkkynä» (Karl Jentsch). Espanjalainen osti kultansa ennemmin sydänverellään kuin otsansa hiellä, mikä on huonoa kansantaloutta; hän kulutti sen sitten välittömästi, pääomana, antamatta sen kantaa korkoja maanviljelyksen tai teollisuuden avulla, mikä on vielä huonompaa taloutta. Kotona Kastiliassa saivat talonpojat nähdä nälkää, kun seikkailijat meren takana kokosivat helposti hupenevia rikkauksia. Valtiolla itsellään olivat parantumattomat raha-asiat suuruuden korkeimpana loistokautenakin. Näin on siirtomaapolitiikka, kaukana siitä että se olisi hedelmöittänyt kansan elinkeinoelämää, sen sijaan puolestaan auttanut ylläpitämään sitä työn ja porvarillisten ammattien halveksumista, joka sai alkunsa sankariaikana maurilaissodissa, ja joka — yhtyneenä synkeään uskonkiihkoon — vietti turmiollista voittojuhlaa, kun se juutalaisia ja puolmaureja vainoten riisti kansalta sen ahkerimmat käsivarret.

Tämä on sisäinen syy Espanjan suurvallan kukistukseen. Se ei keskittynyt koskaan käytännöllisen aineellisen kultturitoiminnan terveelle perustalle. Senvuoksi on sen historia meille kuin yksi Espanjan omia _comedias de capa y espada_, »viitta- ja miekkanäytelmiä», joiden ritarillinen sankari joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa ei voi lopulta olla tekemättä »trista figura», surkeaa vaikutusta. Tässä mielessä voimme yhtyä Visingin tuomioon, että sodat ovat olleet pääsyynä Espanjan rappioon. Harvinaisen selkeänä ilmenee tämä opetus siinä tapahtumassa, että Yhdysvallat joutuivat antamaan kuoliniskun Espanjan suurvallalle. Se oli työn edistyksen voitto ritarihengen paikallaanseisonnasta tai, toisin sanoen, nykyajan ihanteen voitto keskiajan ihanteesta, jonka viimeisenä tunnustajana meidän aikanamme oli Espanja.

Espanja on, 20-miljonaisen väestönsä ja 2 miljardiin nousevan kauppavaihtonsa takia edelleenkin huomattava paino Europan vaa'assa. Mutta sitä voi melkein sanoa kuolleeksi painoksi. Tämä ylväsmuistoinen valtio on nyttemmin syvän alennuksen tilassa niin taloudellisella ja valtiollisella kuin yhteiskunnallisellakin alalla. Jos Ruotsin lähettiläs Creutz jo 1760-luvulla saattoi katsoa Espanjan olevan tuhannen vuotta ajastaan jäljellä, niin kuulemme nyt päivänmelun läpi isänmaallisia ja katkeria ääniä, jotka julistavat että Espanja kuten muinainen Troija _on ollut_: »meidän kansamme», kirjoittaa Alfredo Calderon 1902, »on nyt kuin kunnianarvoisa raunio, suurten vainajain panteon, joiden muistoa vieras tulee kunnioittamaan, liikutettuna ja surumielisenä niinkuin se, joka kulkee hautuumaalla.» Objektivisen arvostelun on vaikea kumota tällaisia tuomioita maan omien lasten puolelta. Maan aineelliset mahdollisuudet ovat suuremmalta osaltaan ulkomaalaisten käsissä: rautatiet (samoin kuin valtiovelka) Ranskan, vuoriteollisuus ja kauppamarkkinat enimmäkseen Englannin. Julkinen elämä on yhtäältä mitä turmeltuneimman virastohengen (»kacikismin»), toisaalta yhtä rappeutuneen eduskuntaisuuden, parlamentarismin, myrkyttämä, joka hukuttaa kaiken terveen toimintavoiman kaunopuheiseen jaaritteluun, kuolettaa kaikki periaatteet personallisten kunnianhimojen taisteluun vallasta; samalla kuin jännitys klerikalismin, pappisvallan, ja (Ranskasta vasta tuotetun, 1910 hallituksen ohjelmaan otetun) antiklerikalismin, sen vastuksen, välillä uhkaa pahoja selkkauksia, minkä ohessa sosialistiset ja (Kataloniassa) separatistiset liikkeet saattavat itse ykseyden vaaraan. Valtaistuinkin horjuu arveluttavasti, sen perustaa on pahoin myllertänyt yhä voimakkaampi tasavaltaisliike.

Tämän pinnan alla toimii kansa ennakkoluulojen ahtaissa puitteissa, varmaankin kauempana nykyajan yleisestä kultturikannasta kuin mikään Länsi-Europan kansa niemimaan ulkopuolella. Vain harvoin (kuten anarkisti _Ferrerin_ mestauksen johdosta 1909) kääntää se ulkomaiden yleisempää huomiota sisäisiin kohtaloihinsa. Ainoa, mikä vielä sitoo sitä maailmanhistoriaan sittenkun melkein kaikki siirtomaat ovat menetetyt, on _Marokon kysymys_, joka on noussut aivan sen oven edessä. Algecirasin kongressin ja kuninkaan englantilaisen avioliiton vaikutuksesta 1906 joutui se ranskalais-englantilaiselle puolelle tässä kahnauksessa, jota kuvastaa »Välimeren sopimus» 1907; mutta käänne saksalaisten puolelle näyttää yhä ilmeisemmältä mikäli Ranska on jatkanut toimintaansa, kuten sitä koskevassa luvussa tarkemmin esitetään. Ei edes täällä ole Espanja siis kyennyt ottamaan johtoa; vielä vähemmin irroittamaan Englannin kättä omasta Gibraltaristaan. Ajatukset »suuremman Espanjan» aikaansaamisesta lähemmän yhteyden avulla espanjaapuhuvan Amerikan kanssa (Marvaud) näyttävät orastaneen heikosti. Siis kaikkialla heikkoutta ja rappiota. Luonnon vaikutus on tehnyt kultturi- ja valtioeristyksen niin täydelliseksi, kuin nykyaikaisissa oloissa on mahdollista; eikä näy merkkiäkään että kansa omalla voimallaan saattaisi sen voittaa. Suurvalta on kuollut ilman ylösnousemuksen toivoa.

Vielä paljoa selvempi on tämä toteaminen _Portugaliin_ nähden. Sijaiten Europan äärimmäisellä laidalla valtameren rannalla, saattoi se kilpailuttomana aikana tulla »Europan satamaksi» ja maailmankaupan keskuskohdaksi. Valtameriliikenteen alkuaikoina oli tämä yhtä luonnollinen _asemapalkinto_ kuin ennen Adrian pohjukalla (sivu 57). Siitä tuli lyhytaikainen konjunkturi. Yhdistysaikana Espanjan kanssa suljettiin Lissabonin satama vuonna 1594 Hollannin lipulta; kun maa jälleen otti kohtaloidensa johdon omiin käsiinsä, sai se nähdä Intian kaupan tämän lipun alla kulkevan sataman ohi, ja silloin oli mahdin lähde ehdottomasti ehtynyt.

Me näemme tässä samanlaisen historiallisen vuoronvaihdon kuin Espanjan ja Englannin välillä: Europan yhteyden ylläpitäminen Intian kanssa sai hollantilaisista paremman välineen kuin Portugalin kansasta. Sillä Hollannilla oli, melkein samojen etujen ohella ulospäin, se etu sisäänpäin, että sillä oli välitön kulkuyhteys Europan sisäosien kanssa. Mutta siinä on Portugalin aseman nurja puoli, että siltä puuttuu mukavaa liikenneyhteyttä Europan ydinmaiden kanssa. Sen eristys on vieläkin suurempi kuin Espanjan, se kun on vielä Espanjankin takana. Sille ulkoreunalle ei johda mitään luonnollisia teitä. Eikä myöskään maailmanliikenne ole tuntenut tarvetta rakentaa teitä kauttakulkuliikettä varten. Portugal, selkä päin Europaa, kääntää kasvonsa Keski- ja Etelä-Amerikaa kohti; mutta suurliikenne Europasta ei kulje nyttemmin niin paljoa sinne, se menee Portugalin pään ylitse Pohjois-Amerikaan tai sen sivuitse Itään (Suezin kautta). Tämä maa on siis nyttemmin maailmanhistorian syvässä varjossa. Alueensa pienuuden vuoksi, joka antaa niukan leivän tuskin 5,8 miljonan suuruiselle väestölle, ei maalla myöskään ole mitään mahdollisuuksia omalla voimallaan ylläpitää suurvaltaa, sittenkun aseman valtti oli pelattu. Se on niin ollen nyt tavallinen pikkuvaltio, merkityksetön Europan neuvostossa, omaamatta paisuntamahdollisuuksia enempää kuin paisuntapyrkimystäkään. Sen nosti ylös samoin kuin naapurinkin konjunkturiaalto, ja se vaipui taas alas sen mukana.

Mutta vielä enemmän kuin laidalla oleva asema yleensä, on Portugalin kohtaloa määrännyt tuo yksipuolinen naapuruus. Ei ainoastaan maiden erilaatuinen sävy (siv. 59), vaan myöskin kansojen erilainen kasvatus on varhain synnyttänyt syvällisen luonteen, eroavaisuuden portugalilaisen ja espanjalaisen kansan välillä ja siitä on aikojen oloon kehkeytynyt eräänlaatuinen kansallisviha, josta Vising kertoo räikeitä esimerkkejä. Portugalin historia ei saa määräävää väriänsä maurilaissodista ja hopeajahdista; sen kansa etsi kehitysuraansa kaupan toimissa, toi Intian mausteita ja Afrikan orjia maailmanmarkkinoille; hämmensi kai joskus »sinistä» vertaankin jälkimäisiin sekaantumalla; niin tuli siitä vähitellen rauhallinen porvariskansa, kun taas niemeiset veljet eivät koskaan päässeet sotaista aatelistyyppiä ulommaksi. Tähän kansallisvastakkaisuuteen tulevat lisäksi katkerat muistot yhtymisen ajalta 1580—1640, joka maksoi Portugalille sen suurvalta-aseman; se oli, sanovat portugalilaiset, »yhtämittaista kylmää, kärsivällistä, harkittua, väsymätöntä murhaa». Aina siitä saakka on uuden yhteensulatuksen pelko ollut johtovaikutteena portugalilaisten politiikassa, ja kun he eivät ole voineet välttää maantieteellistä naapuruutta ja sen alituista ylivoimaista painetta selässään, ovat he etsineet valtiollista tukea niemen ulkopuolelta. Täksi tueksi tuli Englanti. »Methuensopimuksen» jälkeen 1703 — joka taloudellisella alalla täydensi suurvallan alasmenon, asettamalla sen Englannin suoranaisen ja ylivoimaisen kilpailun alaiseksi — on Portugalia poliittisessa suhteessa pidettävä Englannin vanavedessä kulkevana varaveneenä. Tämä riippuvaisuus tuli selkeästi näkyviin sen ahdinkotilassa Napoleonin sotien aikana ja yhtä ilmeisesti buurisodassa, viime vuosisadan vaihteessa, jolloin Englanti sai Portugalin kaakkoisafrikalaisen siirtomaan melkein vapaasti käytettäväkseen strategisessakin suhteessa. Tuo muinainen suurvalta on siis tuskin enään edes täysin itsenäinen valtio — se on vajonnut miltei vasallinasemaan.

Yhdessä suhteessa on kuitenkin tämä politiikka säilyttänyt suuruuden ulkomuotoa Portugalille paremmin kuin Espanjalle: se on ollut jonkinlaisena henkivakuutuksena sen siirtomaavallalle. Tosin ei ole voitu tyyten välttää kahnauksia englantilaisen patruunan kanssa, kun tämä on esiintynyt kilpailijana omaan laskuunsa (Rhodesiassa 1890) tai siveellisenä holhoojana (orjakysymyksessä S. Thomélla 1906); mutta kun vielä nytkin, sittenkuin myöskin Brasilia aikoja sitten on kulkenut omia teitänsä, suuret alat Afrikan eteläosassa (ynnä yksi ja toinen seutu muilla tahoilla) kantavat kartalla Portugalin väriä, niin on se tietenkin vain patruunan ansiota — pikkuvaltio, joka lisäksi on melkein sotalaivastoakin vailla ja joka 1892 teki puolinaisen valtiovararikon, ei tietenkään pysty itse pitämään hallussaan suuria merentakaisia alueita aikana, jolloin niiden kysyntä on suuri.

Eräästä sanomalehti »Lokalanzeigerin» varomattomasta lausunnosta joulukuussa 1899 sai maailma tietää, että Portugalin siirtomaajäämistö oli ollut salaisten neuvottelujen esineenä Saksan ja Englannin välillä Samoaa y. m. koskevan sopimuksen yhteydessä samana vuonna. Nykyään ei myöskään puutu viittauksia siihen, että Saksa kernaasti haluaisi Madeiran (»sanatorio-kysymys» v. 1903, pikkukahnauksia Englannin kanssa 1905) tai Berlanga-saaret rannikolla Lissabonin pohjoispuolella (huhu saksalais-portugalilaisen kauppasopimuksen solmiamisen yhteydessä 1908), samoin kuin U. S. A.[6] Azorit sopivina hiiliasemina. Mutta kuningas Edwardin käydessä Lissabonissa 1903 on, jos huhu kertoo totta, annettu nimenomainen englantilainen takaussitoumus Portugalin koko siirtomaasikermästä sitä vastaan, että Englannilla on vapaa pääsy kaikkiin sen satamiin. Huolto, ettei tärkeä laivastoasema Tajon suulla (Biberstein) joutuisi minkään muun suurvallan käsiin, näyttää ensi sijassa aiheuttaneen Englannin menemään tähän ominaistakaukseen.

Kun Portugal täten Englannin suosiollisella avulla on saanut aikojen halki pelastetuksi kaistaleita suuresta ulkoisesta vallastaan, on rappio painanut leimansa yhä syvemmälle emämaahan. Vallitseva vaikutelma tästä yhteiskunnasta on köyhyys: köyhyys niin elinkeinoelämän kuin henkisen kultturin, niin yksityisyritysten kuin yleishengenkin alalla. Se seisoo tässä suhteessa Espanjan rinnalla vieläkin enemmän rappiolle joutuneena veljenä: »kaksi askelta yläpuolella hottentottia ja yhtä paljon alapuolella turkkilaista», sanoo isänmaallinen runoilija Herculano. Rehellinen yritys parantaa eduskuntaista surkeutta diktaturin tietä (_Franco_ 1907) johti kuningasmurhaan 1908 ja monarkian kukistamiseen 1910 — lähes kahdeksan vuosisadan olemassaolon jälkeen — siis hyvin Turkkiin verrattava kehitys. Onko valtiomuodon muutos Tajon varsilla kykenevä estämään sisäistä luhistumista paremmin kuin Bosporon rannoilla, on tietymätöntä. Mutta kansainvälisessä suhteessa avaa Portugalin vallankumous mahdollisuuden, jota pysähdymme hetkeksi silmäämään.

Portugalin vallankumoukselliset eivät liene toimineet ilman kosketuksissa-oloa Englannin kanssa, ja uusi tasavalta kiiruhtikin vakuuttamaan uskollisuuttaan vanhoille sitoumuksille. On kuitenkin syytä olettaa, että tasavaltalaiskiihoittelu soitteli myöskin kansallisia kieliä Englantia vastaan. Kuningaskunta — semmoinen on ajatuksenjuoksu — merkitsee vasalliutta, sillä se estää Espanjaan-yhtymisen, minkä johdosta paine selästä häviäisi ja siis myöskin vastapaineen tarve ulkoapäin. »Iberian keisarikunta», josta kyllä on haaveiltu, on tyhjä unelma; se nähtiin 1869, kun Lissabonin hovi kansanmielipiteen paineesta hylkäsi tarjona olleen Espanjan kruunun, se ilmeni viimeksi 1903 Portugalin sanomalehdistön lausunnoista — se raukeaa pienemmän osakkaan vanhaan sulautumispelkoon. Mutta iberialainen _tasavalta liiton_ perustalla, »la fédération iberique», Pyreneain Yhdysvallat, on toinen kysymys. Sen edellytyksenä on näet nykyisen Espanjan hajaantuminen joko historiallisen perusteen mukaan neljään suurempaan valtiomuodostumaan (4—5 milj. asukasta kussakin) jakamattoman Portugalin rinnalle, tai 14 maakuntaan (à 1—2 milj.) 6 portugalilaisen rinnalle (à ¼—½ milj.): kummassakin tapauksessa siis aluetasoitus portugalilaisten huolten tyynnyttämiseksi.

Näin ollen ei kummastuta, että Portugalin tasavaltalaiset, vanhoista kansallisvastakkaisuuksista huolimatta, ovat hartaita unioninkannattajia. Iberian federationin innokkaimpina esittäjinä tapaamme kaksi vallankumouksen päämiestä: Magelhaes Liman ja Bragan, edellinen tasavallan erikoisasiamies Parisissa, jälkimäinen sen ensimäinen (väliaikainen) presidentti. Ja tämä liike saa kannatusta rajan toisella puolen. Jo ensi kertaa esiintyessään puolen vuosisataa sitten oli Espanjan tasavaltaliike liittomielinen satunnaisen voittonsa jälkeen 1873 otti se päiväjärjestykseen unionisuunnitelman U. S. A:n malliin, ja tämä on yhä sen ohjelmassa, käsi ojennettuna (sitten _Primin_ ja _Zorillan_ päivien) portugalilaisille puoluetovereille.

Tietenkin olisi sellainen kehitys omiansa herättämään uusia suurvalta-ajatuksia. Yhtenä syynä Pyreneain niemimaan valtiolliseen alasmenoon ja nykyiseen rappiotilaan on näet aina muistettava itse hajaantuminen kahteen valtioon. Se on heikentänyt molempia: Espanjaa riistämällä siltä niemen merenkulkuun otollisimman rannikon, Portugalia riistämällä siltä taas mantereisen ylämaan. Yhdistyminen merkitsisi niin ollen suurempaa voimanlisäystä kuin paljailla neliökilometri- ja asukasluvun lisääntymisnumeroilla voidaan osoittaa. Niemimaan vuosisataisista sumuista kohoaa tässä uuden suurvallan kangastus.

Eivätkä mahdollisuudet pysähdy edes tähän. Iberian yhdysvalta-aatteesta säteilee toinen vieläkin suurempi: _»latinalainen unioni»_ Länsi-Europan kaikkien suurten valtioiden välillä — Victor Hugon, Garibaldin, Mazzinin unelma — Iberian yhdistäminen Ranskan ja Italian kanssa valtiomuodostumaksi, jossa olisi yli 100 miljonaa asukasta, uusi kolmiliitto rodun ja oikeuden perustalla, romanilainen ryhmä germanilaista ja slaavilaista vastaan, ylivalta Europassa...

Ensimäistä kertaa kohtaa meitä tässä valtakunta-aate, joka tutkimustemme varrella on esiintyvä eri muodoissa: ajatus suuresta yhtymästä Europan vanhan valtiosikermän rajain ylitse. Tosin valunee paljon vettä ei vain Tajoa ja Ebroa, vaan myöskin Seineä ja Tiberiä pitkin, ennenkuin latinalaisen unionin voi ajatella saavan mitään toteutumishahmoa. Jo sen edellytys, Iberian yhdyntä, kohtaisi nykyään vastarintaa, ei ainoastaan (kuten jo 1873) Englannin puolelta, jonka yllämainituista syistä täytyisi siitä varoa vuosisataisen vaikutusvaltansa menettämistä Portugalissa, vaan myöskin Ranskan, joka jo Italian yhdynnässä osoitti kuinka vastenmielisesti se näki entistä suuremman valtiomuodostuman syntyvän rinnallensa. Näitä valtoja sopinee siis nyttemmin katsoa Espanjan kruunun äänettömiksi takaajiksi, sittenkun ne antoivat Portugalin kruunun pudota, oivaltaen edellisen merkityksen viimeiseksi suojaksi unioniajatusta vastaan niemimaalla.

Mielenkiintoista on ollut nähdä juuri nykyisen hallituksen miesten Portugalissa itsetietoisimmin omaksuneen tämän ajatuksen. Tasavallan voitto siellä saattaa siis merkitä askelta suurempiin valtioyhtymiin — osallisuutta korkeampaan olomuotoon kauan sitten ja hyvin perusteellisesti kuihtuneelle suurvallalle, joka nykyään on yhtä »trista figura» historiassa, kuin suurempi naapurinsa, vaikkei se koskaan tahtonut olla mikään »caballero» ritarillinen ylimys.

----------

Olemme jo viitanneet, että _Hollanti_ tuli Portugalin historialliseksi perijäksi. Hollannille siirtyi 1600-luvun seuduilla ylivalta Intian valtamerellä ja Intian kauppa. Lissabonista siirtyi maailmankaupan keskusta Amsterdamiin. Tämän perinnön pohjalta nousi uusi suurvalta, ensimäinen germanilainen ja protestanttinen suurvalta, Reinin ja Maasin suistamolle.

Katsahtaessa karttaan pistää heti silmään yhtäläisyys Hollannin ja Portugalin välillä; molemmat ovat maantieteellisiä reunamaita, sijaitsevat jokien suistamoiden ympärillä selkä mannerta kohti. Siinä yleiset merenkulkijakansan edellytykset. Mutta Portugal ei koskaan ollut niin ehdottomasti merelle käsketty kuin tämä suistomaa Saksan ja Ranskan suurten vesireittien suulla, vastapäätä Englannin suurta kulkuväylää Themsiä ja aivan Kanaalin rannalla, joka on pohjoisen Europan portti. Hollannin mahdollisuudet olivat niin paljoa suuremmat, kuin Rein-virralla on suurempi kultturiarvo kuin Tajolla, ja kuin keskusasema Englannin, Saksan ja Ranskan välillä ja mukava yhteys niiden kaikkien kanssa on yhdysliikkeelle suotuisampi kuin reunapaikka avoimen valtameren rannalla. Ennenkuin Saksa vielä oli kehkeytynyt miksikään lujaksi valtiomuodostumaksi, oli Hollanti suorastaan kaivattuna välirenkaana lounaassa ja koillisessa olevain valtiosikermäin välillä: verraton valtiollinen asema sen ajan kartalla.

Tällaiselta näyttää romanilaisen ja germanilaisen kauppavaltion vertaus jo maantieteen pohjalla. Vielä luonnollisemmalta on vuoronvaihto tuntuva historiallista ja psykologista taustaa vastaan.

Täällä Pohjanmeren porstuassa asui toisenlaatuista kansaa kuin etelän pehmeämpi ihmisrotu. Yleisessä kultturihistoriassa on harvoja näytelmiä, jännitykseltään niin draamallisia ja samalla sisällykseltään niin ylentäviä kuin se, joka käsittelee nykyisten Alankomaiden asumista yksissä neuvoin tai taistelussa kolmen tekijän kanssa: Pohjanmeren, Rein-virran ja batavialaisen kansan. Näytelmän juoni välkähtää ylväässä tunnuslauseessa: _deus mare, batavus litora fecit_, jumala teki meren, batavialainen rannat. Mitä maurilaiset olivat Pyreneain kansoille, sen antoi itse luonto hollantilaisille: vihollisen, jota vastaan sopi voimia karaista. Mutta tämä vihollinen oli sitä laatua, joka ei koskaan levähdä, se piti maata alituisessa piiritystilassa, eikä antanut väen edes ajoittain vaipua toimettomaan lepoon. Vasta 1400-luvulla näyttää sen ylivalta saadun murretuksi. Meren myrskyvyöryt eivät enää tehneet niin hirvittävää hävitystä, sen voima oli kesytetty ihmisen palvelukseen. Kansa alkoi ottaa takaisin mitä se pitkien aikojen kuluessa oli menettänyt, muuttaa merenpohjaa maaksi, siirtää rajaansa ulommas merta vastaan. Sellainen työ vuosisadasta toiseen jättää kansansieluun suuren varaston valppautta ja tarmoa. Tähän tulee vielä lisäksi yksi näkökohta: kamppailu merta vastaan vaati suuria kustannuksia patousrakennuksiin y. m. s., mutta maan yksitoikkoisuus ei suosinut pääomain muodostumista; tässä oli siis suoranainen pakko vahvistaa taloutta, ja tuttavuus meren kanssa sekä taistelussa että rauhassa osoitti tien.