Part 9
Italian tautina on yhteiskunnallinen kysymys, ja yhteiskunnallinen kysymys on täällä pääasiallisesti maataloudellinen. Me tunnemme sen ensisijassa virallisen komitean (_Inchiesta agraria_) kuusivuotisista tutkimuksista vuoteen 1884. Vika on omaisuuden jaossa: liian suuria tiloja etelässä, liian pieniä pohjoisessa. Koko etelässä vallitsee suurtilajärjestelmä, sarja yli- ja alivuokraajia (»fattori»), joiden kaikkien tulee elää kartanosta, jonka omistaja nauttii huoletonta elämää suurkaupungissa; maa ei näissä oloissa ole enää elävä arvo, jota on huollettava ja kehitettävä, vaan koronkasvulaitos (säännöllisesti nelinkertainen korko), jota kaikki pyrkivät mahdollisimman tyystin lypsämään. Itse Rooma on keitaana autiossa ja aavikonkaltaisessa »Campagnassa», joka on neljän isännän omistama. »Latifundia Italiam perdidere», suurtilat hävittivät Italian, sanoi jo Plinus. Pohjoisen pikkupalstat taas eivät riitä elämiseen, varsinkin kun ne tavallisesti ovat jakoviljelyksessä (»mezzadria»); tarvitaan lisätuloja, ja kun kansa on niin vähään tyytyvää ja tilallistenkin täytyy olla työansiolla, alenevat varsinaisten maatyöntekijäin palkat suoranaisiksi nälkäpalkoiksi. Leikkuuaikana liikkuu kokonaisia armeijoita irtainta väkeä myyden käsivarttensa voimat puolestatoista markasta tai vähemmästä päivässä. Tiheät luonnonvitsaukset — malaria, ankarat sadekuurot, hyönteisparvet, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset — yhtyvät tähän vielä tekemään maamiehen kohtaloa synkäksi. Tämmöisissä oloissa ei maanviljelys ole yhteiskuntaa säilyttävä lujike, jommoisena me olemme tottuneet sitä pitämään, vaan muodostuu itse levottomuudenpesäksi, lazzaronien ja rinaldinien taimitarhaksi, hyötyisäksi toimialaksi siirtolaisasiamiehille ja vaaraksi sisälliselle rauhalle. Veriset mellakat Sisiliassa 1893 ja Pohjois-Italiassa 1898 johtuivat maalaisväestön hädästä, kun taas suurlakot 1904—06 lähinnä lienevät katsottavat aiheutuneen sosialistien vallanhimosta, joka tosin myöskin on johtunut yhteiskunnallisista epäkohdista.
Maan onnettomuus on siis se, että siltä puuttuu voimakasta talollissäätyä ja samalla todellista suurtilallissäätyä, mutta että se sensijaan on tulvillaan maanviljelysköyhälistöä suuremmassa määrässä kuin ehkä mikään muu maa. Tähän tulokseen vaikuttaa maanjaon ohella myöskin pääoman ja luoton puute sekä raskaat verot. Jälkimäiset ovat luonollisena seurauksena kokoomustyöstä ja suurvalta-asemasta. Uusi Italia alkoi uransa 500 miljonan vaillingilla ensimäisessä vuosimenosäännössä ja on kauan senjälkeen ollut mitä vaikeimmissa raha-asioissa. Että tämä ei ole johtanut suoranaiseen vararikkoon, siitä saa maa kiittää erinäisiä rahaministereitä; kuten _Sellaa_ 1860-luvulla, joka kerran sai eduskunnan myöntämään vuoden perusverot etukäteen ja kuninkaan uhraamaan viidenneksen sivililistastaan, sekä _Sonninoa_ 1890-luvulla, joka pelasti mitä pelastettavissa oli suuren pankki- ja rakennushuijausromahduksen jälkeen 1888—1890. Uudella vuosisadalla, varsinkin jälkeen 1905, on onnistuttu saattamaan valtion raha-asiat loistavalle kannalle, ylijäämää aina 70 milj. vuodessa. Mutta valtion onkin pakko vaatia kansalaisilta uhrauksia paljoa yli tavallisen määrän. Sanotaan maanviljelyksen pitävän suorittaa valtiolle ja kunnalle suoranaisina veroina 30%; mutta lisäksi tulevat välilliset verot tavallisimmista elintarpeista ja painavat heikoimmat hartiat maahan.
_»Siamo poveri»_ — olemme köyhiä — kuului vanhan _Saraceon_ klassillinen lause 1897. Luottamatta liikaa kansallisvarallisuuslaskelmiin, jotka helposti saattavat johtaa harhaan, näemme kuitenkin selvästi sen tosiasian, että Italia on Europan köyhimpiä maita. Se tarvitsee sangen kipeästi vieraiden matkailijain ja palaavien siirtolaistensa tuomat kultavirrat, jotka kumpikin nousevat satoihin miljoniin. Mutta tämä köyhyys ehkäisee kehitystä kaikilla aloilla. Kansan heikko kulutuskyky ehkäisee tuotantoa, heikko tuotanto ehkäisee kauppaa ja heikko kauppa ehkäisee valtiollista elämää. Emme voi salata itseltämme, etteikö tämä yleinen heikkous heijastu myöskin siveellisellä alalla. »Heidät täytyy pestä», sanoi _Cavour_ rakkaista napolilaisistaan; ja tätä pesuntarvetta ei ole vielä tyydyttävästi täytetty edes Camorran tappion jälkeen 1900. On epäilemättä siru totuutta erään vapaamielisen italialaisen lehden ilmeisesti liioitellun synkässä kuvauksessa 1900, joka sanoo kotimaansa olevan »maan, jolla on suurin valtiovelka, kohtuuttomin veroitus, alhaisin työpalkka, surkein kansanravinto, huonoin talous, puutteellisin yhteiskuntalainsäädäntö, suurin lahjottavaisuus ja useimmat rikolliset» (»Jahrb. der Weltgeschichten» sitaatin mukaan).
Todellakaan, ei millään hallituksella ole niin ankaran vakavia tehtäviä edessään kuin Italian. Mutta tuskin minkään hallituksen on samalla niin vaikeata työskennellä nuorallatanssimisen täytymyksen vuoksi eduskunnassa. Ei kumpikaan seikka sinänsä, mutta tämä yhtymä on vamma, joka avaa samanlaisen näköalan kuin Itävalta-Unkarin kansallisuus- ja valtiomuoto-hajaannus.
Olemme piirtäneet ltalian kansainvälisen politiikan taustan. Tämän sisällisen tilan nojalla täytyy arviomme olla epäedullinen. Saamme nyt nähdä todellisuuden vahvistavan sen oikeaksi.
Kansallisyhteyden perustamisen jälkeen 1859—60 syntyi, kuten tunnettua, ankara jännitys Italian ja Ranskan välillä. Napoleon III halusi tosin Italian vapautta Itävallan vahingoksi, mutta ei suinkaan sen yhteyttä vahingoksi omalle maalleen; ja tämä hänen kantansa ilmeni paavin maallisen vallan puolustamisessa, jota Italian isänmaanystävät katsoivat kavallukseksi. Tämä närkkä Ranskaa vastaan pakotti uuden Italian yhteistoimeen, tosin ilman nimellistä liittoa, sen vallan kanssa, jonka hallussa ovat Välimeren avaimet; sillä ainoastaan Englanti saattoi turvata sen pitkän merirajan ja erilliset saaret. Englanti puolestaan tarttui mielellään ojennettuun — ja kilpailussa vielä vaarattomaan — käteen näillä vesillä, joilla Ranska oli todellinen kilpailija. Näissä merkeissä aloittaa kansallinen Italia suurpolittisen historiansa.
Sittenkun tasavalta oli Ranskassa tullut keisarikunnan tilalle, tuntui asema turvallisemmalta, ja puolen miespolven ajan kestäneen sisäisen keskitystyön jälkeen alettiin ajatella laajenemista. Tämä ajatus kehittyi ohjelmaksi kun Italia sai lähteä tyhjin käsin Berlinin kongressista 1878, missä Itävalta oli saanut Bosnian ja Englanti Kypron. Ohjelmaksi tuli _irredenta_. Jo samana vuonna vaati suuri kokous _Ricciotti Garibaldin_ johdolla ryntäystä Trientiä ja Triestiä vastaan. Olikin luonnollista, että Italian ensimäinen pyrkimys suurpolitiikan alalla kohdistuisi yhteystyön täydentämiseen ja aivan erikseen perivihollista Itävaltaa vastaan, kun valtiollinen asema ei antanut mitään tilaa toiveille kansan muihin vapauttamattomiin osiin nähden.
Mutta ennenkuin suunnitelmat olivat vielä saaneet kiinteää muotoa, tapahtui jotakin, joka kahdeksi vuosikymmeneksi määräsi Italian politiikan suunnan. Ymmärtääksemme tätä on meidän luotava katseemme niistä ratkaisemattomista tehtävistä, jotka kansallisuusperiaate on Italialle asettanut, ulkoista kasvua koskeviin unelmiin, jotka perustuvat maan asemaan.
Olemme jo nähneet että asema ja muoto sitovat Italian ja Välimeren erottamattomasti yhteen. Theobald Fischerin laskelman mukaan onkin runsas kolmannes koko Välimeren-alueen väestöstä nykyään italialaista verta. Meidän ajanlaskumme alussa oli tämän alueen yhteys täydellinen Rooman keisarien Välimeren-vallassa; siitä pitäen on Italialla luonnon määräyksen lisäksi siihen historiallinen esikoisoikeus. Monien vuosisatojen heikkouden aikana ei se kuitenkaan kyennyt valvomaan oikeuttansa; ja kun se vihdoin jälleen pystyi katselemaan ympärilleen suurvallan valtaushaluisilla silmillä, näki se Ranskan ulkoisen Välimeren pääpaikassa, Algeriassa. Sitä päättävämmin pysähtyivät silloin sen katseet toiseen osaan Afrikan rannikkoa.
Sisiliasta voi kirkkaalla ilmalla paljain silmin erottaa _Tunisin_ äärimmäiset rantakalliot. Nyt vaatii suurvalta aina jonkinlaista syntyperäistä oikeutta tällaisiin vastapäisiin rannikkoihin; lähinnä puolustussyistä, suojellakseen itseään siltä vaaralta, että toinen voimakas valta asettuisi näin kiusallisen lähelle. Kolme kertaa jo on tämä laki aikaansaanut valtiollisen siteen tässä kyseenalaisten rantojen välillä: kartagolaisten ja saraseenien valtiuden aikana _Afrikasta_, roomalaisten aikana _Afrikaan_ käsin. Mikä oli luonnollisempaa kuin että muinaisten roomalaisten nykyaikaiset perilliset tuntisivat samaa vetovoimaa, toisella puolen vallitsevan heikkouden ja Kartagon maalta puhuvien suurten historiallisten perimysten kannustamina! Niinpä ryhdyttiin perustamaan asutuksia, kouluja ja kauppaetuuksia tuohon vieraaseen maahan ja odotettiin että aika itse toisi hedelmän kypsänä helmaan. Italian asemasta, muodosta ja perimyksistä olisi siis luontaisesti kehittynyt toinen ohjelma, _Välimeren-ohjelma_, pyrkimyksenä Tunis.
Silloin tapahtui eräänä päivänä vuonna 1881, että Ranska ilman muuta, äkkikaappauksella, pisti taskuunsa tämän hedelmän Italian kotinurkalta. Kun Italia piti Tunisia »jonkinlaisena Sisilian pidennyksenä» (Fiamingo), katsoi Ranska sitä »Algerian luonnolliseksi jatkoksi», ja toimi senmukaisesti!
Harmi siitä, että toinen näin oli ehättänyt edelle, sekaantui huoleen tulevaisuudesta; jo ennestään Ranskan uhkaamana sivustaltaan, Toulonista ja Korsikasta käsin, saisi Italia pian tuntea Bisertan kanunansuut suunnatuiksi jalkateräänsä vastaan. Täten täydensi naapuri strategisen asentonsa, sitäkin ylivoimaisemman kun Italia pitkin rannikkoa kulkevine emäratoineen on erittäin herkkä haavoitettavaksi ulkoiselta Välimereltä. Ja samalla kertaa kutistuivat toiveet kauppavallasta kokoon, varsinkin kun Englanti samaan aikaan toiminnallaan Egyptiä vastaan perusti ylivoimaisen aseman sisäisellä Välimerellä.
Näissä oloissa päättivät Italian valtiomiehet astua suuren askelen. He luopuivat valtiollisesta eristäymisestään ja suostuivat toukokuussa 1882 tarjoukseen asettua Saksan ja Itävallan rinnalle keskieuropalaiseen _kolmiliittoon_.
Me tiedämme nyt (Hanotaux'n selostuksen mukaan aikakauskirjassa »Revue des deux mondes», 1908), että Englanti oli Ranskan kaappauksen takana; jo Berlinin kongressissa 1878 oli Englanti kiinnittänyt Ranskan huomiota Tunisiin »hyvityksenä» Englannin ottamasta Kyprosta. Houkutus ei tapahtunut ilman _Bismarckin_ suostumusta: hän tahtoi saattaa Italian tuntemaan heikkoutensa, jotta se etsisi tukea. Se laskelma onnistui täydellisesti. Kolmiliitossa tuli Italia olemaan sivustana Ranskaa, kuten Itävalta Venäjää vastaan. Mutta samalla kertaa täytyi nyt ensimäinen laajennusohjelma virallisesti haudata, kun Italia oli ruvennut perivihollisensa liittolaiseksi; »irredenta» katoaa päivänkysymysten piiristä ja esiintyy pitkän ajan kuluessa ainoastaan tasavaltalaisten kotimaisessa yllyttelyssä hallitusta vastaan.
Mutta loukattu kansallistunto vaati myöskin näkyvää hyvitystä. Ja niin syntyi nuoren Italian kol- mas ulkopolittinen ohjelma, joka ei enää perustunut mihinkään kansalliseen tai maantieteelliseen oikeu- teen, vaan aivan peittelemättömiin suurvaltavaati- muksiin. Tämä on _siirtomaaohjelma_, joka tähtäsi alueita Välimeren ovien ulkopuolella, vaikka vanhan kauppatien varrella itää kohti.
Alussa vuotta 1885 veivät englantilaiset laivat italialaisen valtausarmeijan egyptiläiseen Massauan satamaan Punaisenmeren rannalla, missä englantilaisilla oli suorittamaton tilinsä Sudanin profetan (»mahdin») kanssa. Italialaista valtausaluetta laajennettiin sitten pitkin rannikkoa ja Abessinian vuoria kohti, ja sen osakkeet olivat ylimmillään 1889, jolloin Aitiopian vanha keisarikunta Ucciolissa tehdyllä sopimuksella alistui Italian suojeluksen alaiseksi; samaan aikaan pystytettiin Italian lippu myöskin Punaisenmeren suun edustalle, Somalin rannikolle. Alkuperäinen valtausalue nimitettiin nyt _Erytreaksi_ ja sen rajat määrättiin sopimuskirjalla Englannin kanssa 1891.
Mutta se hupi oli lyhyt. Abessinia sanoutui uuden hallitsijansa Menelikin johdossa irti holhouksesta, ja koko komeus katosi ruudinsavuun Aduan luona 1896. Englannin jättämänä oman onnensa nojaan ei Italialla ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä takaisin Erytrean alkuperäisten rajain sisälle; ja siellä se vielä on, samoin kuin Somalimaassakin, rajat tarkistettuina viimeksi toukokuussa 1908 (sopimuskirja ja kartta _Geogr. Kalender_ 1909).
Kaikista nykyisistä ja entisistä suurvalloista, jotka ylimalkaan ovat etsineet voimaansa siirtomaissa, on Italialla nyt pienin ja arvottomin siirtomaavalta. Mitkään viralliset kaunistelut puuvillanviljelyksestä ja kultalöydöistä eivät voi verhota näiden alueiden tuotannon köyhyyttä; ja niiden vähäinen kauppa siirtyy, Suezin kanavamaksuja karttaakseen, emämaasta Bombayhin. Ne ovat niinmuodoin laihana vastikkeena siitä hinnasta, mikä on täytynyt maksaa: se nolaus, että afrikalainen pikkupomo avoimessa taistelussa voittaa europalaisen suurvallan eikä tämä kykene sitä kostamaan. Silmäänpistävämmällä tavalla kuin milloinkaan oli Italia nyt paljastanut heikkouden, joka suurvallalle on anteeksiantamattomin ja unohtumattomin, heikkouden sotaisissa mahtikeinoissa. Kotimaassa joutui koko siirtomaa-ohjelma huonoon huutoon, sitäkin enemmän kun se suuresti oli lisännyt raha-asiain surkeutta, ja sen päämies Francesco Crispi kukistui nyt auttamattomasti vallan kukkuloilta.
Siitä huolimatta eivät Italian valtiomiehet voineet vastustaa kiusausta koettaa saada jotakin saalista Kiinassa, kun suuri kahmaisuateria siellä alkoi v. 1897. Helmikuussa 1899 esiintyi Italia, toisten suurvaltain esimerkin mukaan, vaatien vuokralle _Sanmun lahtea_, jolloin Englanti taaskin näyttää suorittaneen huonon neuvonantajan osaa. Mutta muutkin kuin europalaiset olivat tehneet päätelmiänsä Aduan taistelusta; Kiinan ulkoasiainministeriöstä, joka muutoin oli vain kumartaen suostunut näihin suurvaltajärjestelyihin, tuli Italian esitykseen kielto, jonka töykeyttä tuskin lievennettiin edes tavallisen kansainvälisen kohteliaisuuden — saatikka sitten ensinkään itämaisen sanontatavan — ruusuilla. Että Italian osanotto sotilasparaatiin Pekingiä vastaan vuotta jälkeenpäin tuotti erään myönnytyksen Tientsinissä 1902 muiden suurvaltain höykällä, ei juuri riittänyt palauttamaan sen arvovaltaa; yhtävähän kuin osanotto meriretkeen petollista velallista Venezuelaa vastaan vuodenvaihteessa 1902—3 Englannin ja Saksan seurassa.
Italian siirtomaaohjelma on, kuten näkyy, luonnistanut huononpuoleisesti. Sen saavutukset ovat melkein arvottomia; eikä niidenkään aikaansaannos ole vahvistanut, vaan päinvastoin sangen tuntuvasti heikentänyt maan valtiollista arvovaltaa. Mutta arvovalta on suurvallan ilmakehä, jossa se elää ja hengittää; suurvalta ilman arvovaltaa on kuin pankki ilman luottoa. Italian suurvaltapaperit ovat auttamattomasti tässä suurpolittisessa yrittelyssä alenneet alle nimellisarvon.
Mutta konjunkturien suosikkina, jona _la bella Italia_ etenkin asemansa vuoksi aina on ollut, on se viime aikoina tavannut uuden sarastuksen, nimittäin toiselle ohjelmalleen, »hyökkäävälle puolustautumiselle» Välimeren-politiikassa. Siinä ovat olot aikaa myöten kehittyneet melkein draamallisella tavalla. Ranska on sen vastustaja, ja Ranskan vihollisuus on aiheuttanut Italialle paljon pahaa. Niinpä ei ole epäilemistäkään, etteivätkö Ranskan juonittelut edistäneet vastoinkäymisiä siirtomaapolitiikassa; kerrotaanpa, että negus Menelik oli saanut Aduan luona käyttämänsä kiväärit Ranskasta. Mutta vielä tuntuvamman vahingon tuotti Ranska latinalaiselle veljelleen kotona Europassa, kun tämä oli v. 1887 tullijärjestelmän avulla koettanut muokata maaperää kotimaiselle teollisuudelle. Ranska antoi vanhan kauppasopimuksensa Italian kanssa mennä umpeen uudistamatta sitä v. 1888 ja alkoi tullisodan, samalla kuin se kiristi rahamarkkinoitaan, tehdäkseen »takaisinvalloituksen nälittämällä italialaiset» (Billot). Italia, joka suureksi osaksi oli perustanut taloutensa (ennen kaikkea viinin ja oliviöljyn viennin) Ranskan markkinoihin, huomasi nämä äkkiä suljetuiksi. Sen kauppavaihdossa syntyi suuri lamaannus ja koko sen elinkeinoelämässä ankara pula. Pankkeja kukistui, kurssi aleni. Täytyi etsiä aivan uusi suunta maailmanmarkkinoilla. Silloin tarjosivat kolmiliiton toiset osakkaat korvausta liittoa ensi kertaa uusittaessa 1891 (jota Ranska oli tahtonut estää kieltämällä erään valtiolainan); kauppasopimuksia tehtiin 1892 Itävallan ja Saksan (vähää myöhemmin myöskin Sveitsin) kanssa, ja vähitellen solui kauppa uuteen uomaan. Se oli täydellinen siirtyminen entisestä tilasta, jossa Ranska vallitsi melkein koko vientiä ja ⅓ koko kauppavaihtoa; nyt kääntää Italia kauppakasvonsa suoraan pohjoiseen S. Gotthardin-rataa myöten; Saksa ja Sveitsi tulevat ensi sijalle sen viennissä, Saksa ja Englanti tuonnissa, ovatpa Yhdysvallatkin kummassakin suhteessa sivuuttaneet Ranskan, joka saa kilpailla Itävallan kanssa neljännestä sijasta. Kaikkiaan tulee Saksan osalle 1/6, Ranskan ja Itävallan osalle kummallekin 1/10 Italian kaupasta.
Kolmiliitto, ennen kaikkea yhteys Saksan kanssa, on pelastanut Italian vaikeasta pulasta. Se ei jäänyt tähän. Saksan pankkimaailma ryhtyi tukemaan Italian rahalaitoksia, Saksan lippu täytti Italian satamat (Genuaa on suorastaan ruvettu nimittämään saksalaiseksi satamaksi). Näin antoi liitto voimaa uuden Italian taloudelliseen järjestäytymiseen: koko nykyinen Italian talous, sanoo Fiamingo, on »Saksan työtä». Tällä välin aleni Ranskan osuus valtiovelassa 25:sta (v. 1906) 5 %:iin (2 miljardista n. 400 miljonaan) ja sen laivaliike vallitsevasta asemastaan satamissa viidennekseen Saksan liikkeestä (1904). Italian irtautuminen Ranskasta oli täydellinen, ja Saksa oli astunut sijalle jonkinlaiseksi suojelijaksi.
Ajan pitkään täytyi kuitenkin tämän asiaintilan käydä tuntuvaksi rikkaalle Ranskallekin. Kun nyt Italia v. 1896 oli taipunut tunnustamaan Ranskan ylivallan Tunisissa ja luopumaan entisistä etuoikeuksistaan siellä, oli tie lähentymiseen raivattu. V. 1898 lopetettiin kymmenvuotinen tullisota uudella kauppasopimuksella; kohtaus Toulonissa 1901 päätti, käyttääksemme Ranskan ulkoministerin _Delcassén_ sanoja, »tarpeettoman väärinkäsityksen pitkän ajanjakson», ja uutena vuonna 1902 saattoi Ranskan lähettiläs Roomassa hämmästyttää maailmaa tiedonannolla, että hänen hallituksensa oli sopinut Italian kanssa Välimeren-politiikasta sillä perustalla, että Italia antoi Ranskalle vapaat kädet Marokossa, Ranska Italialle taas _Tripolissa_.
Täten nousee näköpiiriin _Tripolin kysymys_, jota tosin oli kauan saattanut aavistaa. Tämä Italian pyrkimys oli ikäänkuin Tunisista tänne luiskahtanut; Tripoli on ainoa jäljelläoleva mahdollisuus sittenkun Tunis oli joutunut Ranskan, Egypti Englannin haltuun. Heti tukee Italia parempaa oikeuttansa, täällä samoin kuin Tunisissa, vanhemmilla kauppasuhteillaan ja koululaitoksillaan pääkaupungissa; mutta vielä 1898 katsoi Grothe Ranskalla olevan paremmat toiveet, joita ei vähentänyt Tripolin takaisen aavikon halki kulkeva rajalinja, jolla 1899 Rans- kan ja Englannin välinen kahnaus (Fashodassa) selvitettiin.
Mutta tärkeämpänä kuin itse asiaa pidettiin Europassa »latinalaisten veljestymistä», jota sopimus osoitti ja jota lisäksi ilmaisivat Italian kuningasparin käynti Parisissa 1903 ja Ranskan presidentin vastavierailu Roomassa 1904. _Latinalaisen unionin haave_, josta olemme puhuneet toisessa yhteydessä (siv. 72), alkoi jo kangastaa Europan silmissä. Ensimäinen kysymys oli nyt: miten soveltuu tämä Italian asemaan germanilaisessa liitossa?
Keisari Wilhelmin valtakunnankansleri _v. Bülow_ ei katsonut asiaa traagilliselta kannalta: »onnellisessa avioliitossa», lausui hän, »ei miehen tule heti nyrpistyä, jos hänen vaimonsa kerran tanssii viattoman ylimääräisen numeron jonkun toisen kanssa». Ja ne, jotka perustivat laskelmansa kolmiliiton osakkeiden alenemiseen, pettyivät aika lailla, kun liitto kesällä samana vuonna 1902 uudistettiin muuttamatta.
Toinen valta, jonka sopi olettaa katselevan kieroon latinalaista liittoa, oli Englanti, jokahan kilpaili Italian suosiosta. Mutta Englanti tunnusti Egyptin puolesta Italian etuoikeuden Tripolissa, ja v. 1903 tehtiin ystävällisiä vierailuja kummankin kuningashuoneen taholta. Oli näet sama aika, jolloin Englanti ja Ranska olivat solmineet »ententen» (yhteisymmärryksen, sopimuksen). Ja nyt kehittyvät suhteet yhä läheisemmiksi kolmen länsivallan kesken. Ne pysyttelevät toisiaan lähellä Makedonian kysymyksessä, ne ovat samalla puolella myöskin Marokon kysymyksessä v. 1906. Saman vuoden lopulla punotaan niiden välille uusi side: sopimus yhteisestä politiikasta Abessinian suhteen. Mutta kaiken tämän ohella ylläpitävät Italian valtiomiehet kolmiliittoa suullansa ja ylistävät sitä huulillansa. Heidän ulkopolittisena tunnuksenansa on, kuten _Tittoni_ lausui eduskunnassa 31/5 1907: »järkähtämätön uskollisuus kolmiliittoa kohtaan, vilpitön ystävyys Ranskan ja Englannin kanssa, sydämelliset suhteet kaikkiin muihin valtoihin.»
Maailma ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että vilpitön ystävyys saattoi liittolaisuskollisuuden varjoon. »Ylimääräinen tanssinumero» alkoi tuntua liian pitkältä ollakseen viaton. Kun Saksa esim. Algecirasissa kohtasi liittolaisensa vastustajainsa puolella, täytyi sen aprikoida mahtoiko liitto olla hintansa arvoinen; eikä väittely siitä ole tahtonut lakata, vaikka diplomatia yhä on pitänyt kiinni liittosopimuksesta. Mutta vielä paljoa pahemmaksi muodostui suhde toiseen liittolaiseen. Niiden välillä ei ole ainoastaan irredentismi — joka nyt jälleen alkaa nostaa päätänsä, eikä ilman tukea ylhäältäpäin: kuningasperhe oli edustettuna eräässä mielenosoituksessa Udinessa 1903 — vaan myöskin Balkanin kysymyksessä. Me tunnemme jo (s. 168) tämän pyrkimysten ristiriidan; nyt huomautettakoon vain, että Italian vaatimuksilla täällä on sama geopolittinen perusta kuin Afrikassa. Samoin kuin se varvaspuolellaan ulottuu liki Tunisia, samatenhan se kantapäänsä korolla melkein koskettaa _Albaniaa_. Entiset Venetsian valtaoikeudet yhtyvät tässä tukemaan maantieteellistä vaatimusta. Niinpä piilee tässä _Albanian kysymys_, aivan samaa laatua kuin Tripolinkin, uutena kohtana Italian Välimeren-ohjelmassa; eikä silläkään taholla ole laiminlyöty työskentelyä perustamalla postiasemia, kouluja ja lähetysseuroja, vaikka verrattain vähäisessä määrässä asian suuremman arkaluontoisuuden vuoksi.
Vielä suurempi merkitykseltään on v. 1896 solmittu perheside, joka on nostanut Montenegron prinsessan Italian kuningattareksi, joten Montenegron ruhtinaasta, »tsaarin ainoasta ystävästä», on tullut »Italian appi». Täten on Italian asema slaavilaisten puolella Itävaltaa vastaan ilmaistu; ja Bosnian kysymyksessä 1908 tuli Itävallan vuoro kohdata liittolaisensa vastustajain leirissä, kuten Saksan kahta vuotta ennen Marokon asiassa. Tällöin (3/12 1908) lausuttiin Italian eduskunnassa uhkaavia sanoja, että Itävallan täytyy joko muuttaa politiikkaansa taikka sanoa hyvästit Italialle, jotka sanat pääministeri _Giolittin_ hyväksymisen johdosta saivat virallisen mielenosoituksen luonteen. Muutamilla tahoilla tuntuu tosiaan odotetun Trentinoa hyvitykseksi. Mutta Italia jäi vielä kerran aivan ilman. Ja niin astuu se uuden askelen aivan vastoin liittolaistensa etuja: yhtyy läheisesti heidän viholliseensa _Venäjään_.
Suhde Italian ja Venäjän välillä ei ollut aina ollut samentumattoman hyvä; Italialla oli syytä epäillä venäläisiäkin juonia vahingokseen Abessiniassa, ja sen sosialistit melusivat tsaaria vastaan niin, ettei tämä vastannut kuningas Viktor Emanuelin käyntiin Pietarissa 1902. Mutta yhteinen pyrintö Itävaltaa vastaan toi ne yhteen. Jo maaliskuussa 1908 lausui _Tittoni_, että Italian suhteet Venäjään olivat »aina olleet hyvät ja ovat nykyään erinomaisen hyvät»; ja joulukuussa saattoi hän puhua valtioiden keskinäisestä lähentymisestä »tosiasiallisena tapahtumana». Vahvistukseksi tuli nyt vihdoin tsaarin vastavierailu — sosialistien jatkuvista mielenosoituksista huolimatta — Racconigissa lokak. 1909, maljapuheineen »yhteisyydestä tarkoitusperissä, mielipiteissä ja pyrinnöissä, jotka liittävät toisiinsa meidän huoneemme, hallituksemme ja maamme». Kaiken tämän jälkeen voi käsittää, että Itävallan ja Venäjän sovinto 1910 synnytti suorastaan pettymystä Italiassa.
Näkyy, miten Italia seuraa molempia ystäviänsä yksinpä ystävyydessä Venäjänkin kanssa, s. o. paljonpuhutussa »kierrospolitiikassa» liittolaistaan Saksaa vastaan. Kolmiliitto on solmittu kahta vihollisrintamaa, Ranskaa ja Venäjää, vastaan; nyt näemme yhden kolmiliiton jäsenistä sydämellisissä väleissä näiden molempien kanssa liittolaisiansa _vastaan!_ Kierompi ei polittinen asema hevin saata olla.
Jännittynein ponsi Italian Välimeren-ohjelmassa ja yleisessä asemassa on kuitenkin _Turkki_, Italian molempain saaliikseen katsomain alueiden, Tripolin ja Albanian oikeana omistajana. Turkilla on sitäpaitsi muistissa Italian osallisuus ja nimellinen johto kansainvälisessä laivastoretkessä Kreetaa vastaan 1897 — jo siinä erkani sen tie liittolaisista — sekä se kostoretki, jonka Italia teki sen merirosvoja vastaan Punaisella merellä 1902. Tuskinhan käy kummasteleminen, että sulttaani teki (turhaa) vastarintaa sitä järjestelyä vastaan että uuden santarmiston päälliköksi Makedoniaan määrättiin italialainen syksyllä 1903. Jo v. 1901 oli vähällä syttyä ilmisota Turkin sekaantumisen johdosta Italian postilaitokseen Albaniassa (Preveza), ja Portin täytyi panna vastalauseensa sitä tapaa vastaan, jolla silloin Roomassa katsottiin soveliaaksi käsitellä toisen vallan alueita koskevaa kysymystä. V. 1902 lähetti Italia laivueita sekä Albanian että Tripolin rannoille ja sanomalehti »Tribuna» näki jo hengessä »hellekypäreitä» italialaisten sotilasten päähineinä; sillä kertaa asia kuitenkin jäi mielenosoituksiin.
Keväällä 1908 syntyi samanlaisesta syystä uusi kahnaus, joka koski niinikään italialaisten oikeutta kiinteimistöjen omistukseen Tripolissa; vielä kerran meni vaara ohi, _Tittoni_ selitti, että »jokainen alueellista valtausta Turkissa koskeva ajatuskin on Italiasta kaukana», ja Turkin vallankumouksen jälkeen hän onnitteli, että »entisen hallituksen aiheeton epäluulo Italian aikomuksia vastaan Tripolissa nyt oli täydellisesti hävinnyt». Ei oltu vielä valmiina eikä kai myöskään tahdottu enentää jo muutenkin suurta jännitystä Europassa Itävallan Bosnia-toimen jälkeen.
Mutta kun syksyllä 1911 Ranska vihdoin näytti olevan määränsä päässä Marokossa; kun Saksa samaan aikaan sai tingityksi itselleen hyvitykseksi siitä suuren alueen Kongossa, Itävalta istui Bosniassaan ja Englanti Egyptissään tukevammin kuin milloinkaan ennen, samalla kuin Venäjä ja Englanti valmistautuivat uusiin kaappauksiin Persiassa; kun näin ollen Europan koko suurvaltakerho oli maajahdissa ja kaikki muut jo olivat löytäneet eränsä — kun lisäksi muistaa koko sen sarjan laiminlyötyjä tilaisuuksia ja pettyneitä toiveita, joka osoitti Italian entistä suurvalta-uraa ja jonka oli täytynyt herättää palavaa halua saada arvovaltaa kohotetuksi; kun vihdoin ajattelee suuren teon puhtaasti draamallista vaikutusta juuri tänä vuonna, jolloin italialaiset suurin sanoin olivat viettäneet puolivuosisataisjuhlaansa yhtenäisenä valtakuntana — niin ei todellakaan kummastele, että _sota_ lopulta syttyi, lokakuussa, Tripolin vuoksi. Italian kanunat laukesivat melkein itsestään afrikalaista vastarannikkoa kohti. Tilaisuus oli liian suotuisa, kiusaus tuli liian suureksi itsetunnossaan suurena kansana liian kauan ja katkerasti pettyneelle kansalle.
»Italialle on Tripoli», _Tittonin_, senaatissa 10/5 1905, lausumain sanojen mukaan »se alue, joka määrää tasapainon eri valtojen vaikutuksen välillä Välimerellä.» Se on viimeinen mahdollisuus Välimeren-ohjelmassa ja suurvaltateillä ylimalkaan, ellei tahdo pistää kättänsä Balkanin mehiläispesään. Mutta kun mainitun ulkoministerin Turkille antamassa uhkavaatimuksessa luemme, että Italialla on valvottavanaan elinehtoja Tripolissa »katsoen siihen lyhyeen matkaan, joka erottaa nämä seudut Italian rannikoista» — silloin saa ylempänä mainittu erikoisesti geopolittinen laki vastapäisen maan vetovoimasta tässä diplomatian vahvistuksen.
Siveellisiä vaikuttimia tähän häikäilemättömään lähimäisensä huoneen himoitsemiseen on Italialla esitettävänä ainoastaan yksi, mutta kylläkin todellinen: väestöpulansa. Tilasto näytti meille selvän kuvan ylikansoitetusta maasta, jonka väki virtaa laitojen yli. Italia etsii siis Tripolista sananmukaisesti »erämaan leipää» väellensä. Sivumennen mainittakoon tässä, että leivänsaanti taitaa olla niukkaa. Vaikka Tripolitania on alaltaan kolmea vertaa suurempi kuin koko Italia, on siinä tavallisten laskelmain mukaan vain miljona asukasta, mutta kaikkein uusimpain tutkimusten mukaan (Ewald Banse 1910, Adolf Vischer 1911) vieläkin vähemmän, tuskin yli puolta miljonaa. Afrikan-matkustajan Rohlfin arvostelu 1870-luvulla, että Tripoli on 10 kertaa arvokkaampi kuin Tunis, onkin perinpohjaisesti kumottu, viimeksi Gregoryn paikalla toimittamien tutkimusten nojalla (julaistut 1909). Vanhemmat tutkijat, kuten Grothe panivat paljon arvoa maan merkitykseen läpikulkumaana Afrikan sisäosiin, »ovena Sudaniin» ja »avaimena Afrikan sydämeen», mutta viime aikoina (varsinkin laivaliikkeen parantamisen jälkeen Nigerillä) on liikenne Sudanissa siirtynyt Guineanlahteen päin, niin että karavaanikauppa Tripolin satamasta eteläänpäin on alentunut 15 miljonasta v. 1894 noin puoleentoista v. 1906 (Banse). Koko kauppa noussee nykyään tuskin 16 miljonaan. Ainakin 60 % alueesta on aroa tai hieta-aavikkoa. Ainoastaan Barkan ylänkö — muinainen Cyrenaika ja Pentapolis Tripolin itäpuolella — tarjoaa suurempia kehitysmahdollisuuksia, niin että sinne saattaisi joku osa Italian siirtolaistulvaa suuntautua. Ja kun näin on, ei ole haitaksi, että sama Barka Theobald Fischerin mukaan »vallitsee niinkuin linnoitus tietä Välimeren kautta idästä länteen».[19]
On tietenkin odotettavissa että saalis jää Italian käteen parhaillaan käytävän sodan jälkeen. Mutta mitä Italia lieneekin voittanut — sankarimainetta se ei tällä sodalla ole saavuttanut. Ainakin on maailman yleinen vaikutelma se, että sen sotaiset aikaansaannokset ovat lähinnä olleet omiansa alentamaan sen kurssia liittolaisten ja muiden silmissä. Jo tältä kannalta olisi kummaa, jos kolmiliitto (joka päättyy 1914) vielä kerta uusittaisiin; mutta sota on lisäksi ilmituonut niin räikeän vastakkaisia pyrkimyksiä saksalais-itävaltalaisen yhtymän ja Italian välillä, että heidän liittonsa jatkaminen ei näytä luultavalta. Tässä on huomattava, että Saksan vaara Venäjän taholta on pienentynyt jälkimäisen tappion jälkeen kaukaisessa idässä, kun taas Italian vaara Ranskasta käsin on pienennyt samassa määrin kuin se on alkanut saada kiinni vanhempaa veljeänsä väkiluvussa: kaksi syytä vähemmän ylläpitää liittoa, jota olot ovat alkaneet tehdä suorastaan sietämättömäksi asianosaisille.
Sikäli olisi tästä sodasta ainakin se hyvä, että Italian kansainvälinen asema selviäisi siitä luonnottomuudesta ja kieroudesta, joka siinä nyt on. Pyrinnöt ja tunteet viittaavat sille ilmeisesti paikkaa länsivaltain rinnalla — niinkauan kuin nämä toimivat yksissä.
Kun tätä kirjoitetaan (marraskuussa 1911) ei kuitenkaan mitään virallisempaa merkkiä ole näkynyt, että kummallakaan puolella kolmiliitossa olisi päätetty ryhtyä purkamaan tätä jo miespolven ajan kestänyttä sidettä.
----------
Kun nyt luo yleissilmäyksen tähän hedelmättömien vaatimusten ja tehottomien eleiden historiaan, niin saa sen varman vaikutelman, että suurvalta-asema on ollut uudelle Italialle ylivoimainen. Historia vahvistaa siis täysin sen päätelmän, johon maan sisäisten olojen tarkastelun täytyi johtaa.
Mutta sisäisin syy tämän suurpolitiikan hedelmättömyyteen ja Italian vaivoihin ylimalkaan lienee se organisen kehityksen puute, johon viitattiin jo sisäpolitiikan alalla. Me näimme siellä, miten Italian oli täytynyt tavoittaa kansan kalleimpia aarteita, itsenäisyyttä, yhteyttä ja perustuslaillista vapautta, kaikkia yht'aikaa, ilman tervettä valmistelua. Kukkuraksi tähän kuormaan tuli nyt myöskin suurvalta-asema ennenkuin sisäiset kansalliset pulmat olivat edes osapuilleen ratkaistut. Mutta näin ovat nuo eri tehtävät, sisäinen kokoomustyö ja ulkoinen laajennus, joutuneet toistensa tielle, ehkäisemään toisiaan, vaikeuttamaan kummankin ratkaisua. Valtion heikkous on vahingoittanut suurvaltaa, ja suurvalta on lisännyt valtion heikkoutta.
Moni italialainen itse pitää suurvalta-asemaa kaiken pahan alkuna ja juurena maassa, eikä kenties ilman syytä. Varmaa on, että se on ehkäissyt välttämättömiä sisäisiä parannuksia. Se on tehnyt sitä aineellisessa suhteessa asettamalla lisää vaatimuksia maan taloudelliselle uhrauskyvylle; se on tehnyt sitä henkisessä suhteessa kääntämällä tätä ulkonaiselle loistolle hyvinkin herkkää kansaa pois vaatimattomammista mutta tarpeellisemmista toimeentulontehtävistä. Tämä on suotuisain konjunkturien nurjapuoli. Italian suurvalta ei esiinny voimakkaan kansallisen kasvun kukkana, vaan tämän kasvun esteenä. Suurvalta imee voiman isänmaasta sen sijaan että se sitä vahvistaisi.