Part 4

Tämän voimakkaan kansan uskonvapautta ja kansallista olemusta uhkasi 1500-luvun lopulla Espanja, jonka kruunun alle se kuului. Sen historiallinen ratkaisuhetki oli tullut; ja valtiollinen vapautuminen — joka irroitti kansan ei vain isännästään Espanjasta, vaan myöskin luontaisesta äidistään, Saksan kansasta — puhalsi suurenmoisen paisuntahengen uuteen valtioon. Jo 1600-luvun alussa perustettiin sen kauppa- ja siirtomaavalta Intiassa. Samaan aikaan avattiin uusi »kultakaivos pohjolassa» sillinkalastuksella Pohjanmeren matalikoilla ynnä n. s. Grönlannin-kalastuksella, jolla erikoisesti tarkoitettiin valaanpyyntiä Huippuvuorien luona; siellä, lähes 80. leveysasteella, saattoi Smeerenbergin satamaan kokoontua sadoittain laivoja ja aina 12 000 mieheen samanaikaisesti, ja oli aikoja, jolloin Pohjoisyhtiö lienee kilpaillut itäintialaisen kanssa pääomia kokoovana mahtina.

Tällä tavoin, toinen juurensa Intian kaupassa, toinen napaseutujen kalastuksessa, syntyi vapautussodan kansallissuorituksen taustaa vastaan merimahti ja kaupallinen suurvaltio, jonka vertaista mitoiltansa ei oltu ennen nähty. Sen laivoja liikkui pian kaikilla vesillä Arkangelskin ja Nagasakin, Riian ja Smyrnan välillä. Huhut kertoivat, että tällä vallalla oli enemmän aluksia kuin taloja maassaan; Colbert arvioi hollantilaisen laivaston 80 %:ksi koko Europan laivoista.

Se oli »uudenlaatuinen paino, joka nyt laskettiin valtiolliseen vaakaan» (Heeren). Itse asiassa näemmekin tässä valtiosikermän ensimäisen poliittisen suurvallan ja ensimäisen valtion, joka selkeästi on käsittänyt aineellisten elinkeinojen kantavan merkityksen valtioelämässä. Se on yhä kyllä samaa muotokuntaa kuin Portugal, mutta Portugal ei koskaan ehtinyt muuntaa taloudellista voimaansa valtiolliseksi vaikutusvallaksi; Hollanti ottaa osaa Europan politiikkaan koko sillä itsetunnolla, minkä rikkaus antaa, tosin myöskin sillä häikäilemättömällä itsekkäisyydellä, jonka katsotaan seuraavan kaikkea »kauppiaspolitiikkaa». Toiselta puolen se ei tuhlannut rikkauttansa niinkuin Espanja, vaan teki sen korkoakantavaksi kukoistavassa teollisuudessa samoin kuin komeassa laivastossaan.

Ylimalkaan oli tämä mahti Filip II:n vallan suoranainen vastakohta. Sen periaatteina olivat työ, vapaus, itsehallinto. Kaupan suurvalta oli samalla ajatuksen vapaavaltio, protestanttisen suvaitsevaisuuden esitaistelija, Europan edelläkävijä kansainoikeuden opissa (Grotius) samoin kuin valtiotaidon käytännössä: Haag jäi olemaan »maanosan valtiollisen tähtitaivaan suurena observatoriona» (Treitschke), senkin jälkeen kun »Oranian leiri» oli lakannut olemasta Europan yleisenä sotakouluna.

Sellainen oli batavialainen suurvalta, jonka Macaulay katsoo saavuttaneen huippunsa noin v. 1688, mutta Treitschke jo ennen Westfalin rauhaa. Sen varsinainen suuruudenaika tuli lyhyeksi, sitä kesti tuskin kauempaa kuin vuosisadan. Hollanti oli sattuva esimerkki siitä laista, jonka alaisia Ratzelin määritelmän mukaan ovat Kartagon malliset vallat: nopea kasvu ja nopea kukistus. Sillä merenkulun ja kaupan edut sitovat tosin nopeasti yhteen, mutta eivät anna sitä kittiä, joka pitää kauan yhdessä — ellei satamilla ole riittävää samaan valtioon kuuluvaa takamaata.

Sitä ei Hollannilla ollut. Sillä oli aseman kaikki edut, mutta siltä puuttui tilavuutta. »Suurvalta ilman maata on sittenkin luonnottomuus» (Treitschke); sillä täytyy olla riittävän laaja maaperusta; täytyy olla olemassa joku puhtaasti maantieteellinen tasapainosuhde emämaan ja siirtolain välillä, jotta edellinen voisi ajan oloon kannattaa jälkimäisiä ja saada voiman ylijäämää suurpoliittisia tehtäviä varten. Tämän tasapainopisteen sivuutti jo Portugal, mutta vielä enemmän tuo pieni suistamovaltio Reinin suulla. Sillä on ollut liian vähän maantieteellistä ydintä; mistä muun muassa johtuu että se ei ole voinut »syöttää» siirtoloitaan omalla lihallaan ja verellään ja siten tehdä niistä jotakin muuta kuin taloudellisia lypsylehmiä. Ja tämän lisäksi tuli sitten se onneton seikka, että siltä puuttui luontaisia rajoja senkin pienen tilansa ympäriltä. Siinä suhteessa oli Portugalkin suotuisammassa asemassa. Alankomaat eivät ole mitään muuta kuin Pohjois-Saksan tasangon kolkka, niinkuin sen kielikin on alafrankkilaismurretta; Lamprecht käsitteleekin kauan sen historiaa osana saksalaisesta. Kauas valtiollisten rajojen ulkopuolelle johtavat Rein, Maas ja Shelde laivaliikettä manteren sisäosiin. Semmoinen on heikko raja, joka voi kannattaa suurvaltaa ainoastaan erikoisen suotuisain konjunkturien edellytyksellä.

Niinpä on Hollanti kukoistanut enemmän toisten heikkouden kuin oman voimansa nojalla. Saksan sisäosista sai se tarpeellisen lisämäärän työväkeä ja palkkalaisia. Kun Brandenburg kasvoi siellä voimakkaaksi vallaksi, oli selvää, ettei Hollanti enää voisi pysyä suurvaltana maalla.

Toinen kuolemansyy oli maan valtiomuodossa. Pitkä yhteistyö maan puolustamisessa merta vastaan oli luonut kansanvaltaisen hengen, ja kun vieras hallitsija karkoitettiin, omaksui uusi valtio tasavaltaisia liittomuotoja. Irrallisempaa valtioliitosta saman kansan keskuudessa on maailma harvoin nähnyt. Sitä on nimitetty »2000 hallitsijan harvainvallaksi»; sillä tosin oli eduskunnalla nimellisesti hallitusvalta, mutta tämän liittokokouksen muodostivat ohjeita saaneet maakuntakokousten edustajat, ja maakuntakokoukset vuorostaan olivat samanlaisia kuntien edustajakokouksia, ja kaikilla oli niillä »liberum veto», epäys-oikeus, jopa oikeus neuvotteluihin ulkomaidenkin kanssa. Tämä hajallisuus oli epäilemättä suotuisa vapaudenhengelle ja suvaitsevaisuudelle, mutta kouraantuntuvan turmiollinen valtion sisäiselle voimalle.

Että semmoinen valtio lainkaan on saattanut pysyä koossa, vieläpä tuntuvasti vaikuttaa maanosan kohtaloihin, on selitettävissä Amsterdamin rikkauteen perustuvan Hollannin maakunnan todellisen ylivallan ja käskynhaltijalaitoksen perustalla, jonka häälyvää asemaa on verrattu Barkas-suvun sotapäälliköiden asemaan kaikkien kauppavaltojen alkumuodossa, muinaisessa Kartagossa. Mutta toisaalta toi tämä valtiolliseen elämään uuden hajaannuksen siemenen, keskitykseen pyrkivän oranialaisen »tyrannian» ja paikallisvaltaa kannattavain suursukujen välille. Pitkän aikaa oli käskynhaltijanpaikka tyhjänä, ja kun se 1700-luvun puolivälissä jälleen täytettiin, oli suurvalta jo alkanut aleta sekä ulkoisten että sisäisten puutteiden vuoksi.

Tämänlaatuinen valtiomuodostuma ei saattanut näet pysyä ensi sijalla edes merillä, sittenkun Englanti, jolla oli aseman edut, mutta lisäksi tukeva maaydin ja luonnon kaikkein parhaat rajat, oli voittanut valtiomuotonsa synnytystuskat ja saavuttanut sisäisen sopusuhtaisuuden korkeimman asteen. Englanti tulikin siten Hollannin perijäksi ja samalla välillisesti Portugalin. Kun Englannin kauppavaihto noin v. 1650 oli viittä kertaa pienempi kuin Hollannin, oli se noin v. 1750 ehtinyt melkein sen tasalle ja v. 1792 oli sen suhde Hollantiin niinkuin 5:2. Sitten tuli uusi konetekniikka ja lisäsi sen etua vielä enemmän. Tässä oli siis vuoronvaihdos nähtävissä myöskin ulkoisessa suhteessa, siirtomaakilpailussa; se tapahtui Napoleonin sotien aikana ja niiden jälkeen, Etelä-Afrikassa ja Intiassa.

Ei mikään voi paremmin osoittaa aineellisen kukoistuksen merkitystä puhtaasti valtiollisena voimatekijänä kuin tämä sisäistä valtioyhteyttäkin puuttuva hollantilainen suurvalta. Se on piirre, joka on tälle vallalle aivan erikoinen. Mutta sen nopea kukistuminen osoittaa myöskin, että valtio-oikeudellisen järjestelyn täytyy olla oikeassa suhteessa yhteiskunnankehitykseen, jos vallasta on tuleva pysyväistä. —

Nykyään on Alankomaiden kuningaskunta päässyt samaan keskitykseen hallitusjärjestelmässä kuin perustuslailliset valtiot yleensä ja siis voittanut yhden Yhdistettyjen Alankomaiden tasavallan epäkohtia. Mutta nyt on liian myöhäistä ajatella sen uudestasyntymistä suurvallaksi. Konjunkturi on mennyt. On ilmaantunut uusia kilpailijoita, joiden kanssa ei mikään kilpailu ole mahdollinen. Nyt on myöskin paisuntavaisto sammunut — alituiset pikkusodat pohjoisen Sumatran ja muiden malaijisaarien niskoittelevia heimoja vastaan ovat oikeastaan puolustustaisteluita — eikä kansalla ole muuta harrastusta suurpolitiikkaan kuin itsesäilytyksen, itsensä ja jäljelläolevien siirtolainsa suhteen.

Vielä nytkin kuuluu Hollantiin siirtomaita, jotka ovat alaltaan 62 ja väkiluvultaan 6 à 7 kertaa suuremmat emämaata. Siirtomaiden puolella on siten epäilemättä yhä edelleen epäsuhtainen ylipaino. Emämaa ei voi täyttää siirtomaiden tarvetta teollisuustuotteihin nähden, ei ylläpitää kauppamonopolia niiden suhteen, vaikka se on muuttunut melkein yksinomaan niiden tavaravaihdon lastauspaikaksi ja satamaksi. Kauppavaihdossaan ovat sen sivuuttaneet kaikki suuremmat naapurit Englanti, Ranska ja Saksa; ja vaikka se vielä pysyttelee neljännellä sijalla Europan ja viidennellä maailman kauppatilastossa — numeroiden ollessa niin suuria kuin yli 5½ miljardia omien tarpeiden tuonti- ja 4½ omien valmisteiden vientipuolella (v. 1908) ja nämä vielä tasaisesti kasvavat — niin ei se kuitenkaan voi pienellä 6-miljonaisella väestöllään ylläpitää niitä ulkonaisia mahtikeinoja, joita ilman pääomavoimakaan ei voi saavuttaa välitöntä vaikutusta nykyajan suurpolitiikkaan.

Ajan oloon on toinen vanhoista puutteellisuuksista paisunut vaaraksi valtakunnan itsenäisyydelle. Tarkoitamme luontaisten rajojen puutetta Europan mantereen puolella. Tästä johtuva vaara ilmenee kahdella taholla. Ensinnäkin, vaikka pienempänä, siinä että Alankomaiden hallussa on Shelden suu, joka nuorelle Belgian valtiolle on vielä suurempiarvoinen kuin Götajoen suu oli Kustaa Aadolfin aikuiselle Ruotsille; Hollanti on portinvartija Belgian talossa, Vliessingenistä voi tulla Antwerpenin salpa; siitä suuri melu Belgiassa 1910 kun suunnitelmat Vliessingenin linnoittamisesta tulivat päiväjärjestykseen. No, se on oikeastaan naapurin vaara. Mutta toinen rajavaara on Alankomaiden oma, suuri ja vakava: ne salpaavat näet Saksan sen luonnollisesta pääväylästä länsimerelle. Alankomaiden selkäpuolella on Reinin ympärille kehittynyt Saksan valtakunnassa yksi maailman suurimpia teollisuusalueita, ja sen kauppatien Reiniä myöten, jota vuosittain kyntää yli 20 000 laivaa, pitää nyt kulkea toisen maan lävitse. Alankomaiden valtiomiehet eivät voi olla huomaamatta, että heidän valtionsa on kaikkein arkaluontoisimmalla paikalla: estämässä suurvaltaa levenemästä luonnollisimpaan satamaansa. Entisaikoina ei tämä asema häirinnyt, sillä silloin oli hollantilaisten rajan takana vain hajallinen joukko saksalaisia pikkuvaltoja; nyt on rajalla uuden Saksan valtakunnan keskitetty jättiläisvalta, ja tämä valta etsii tulevaisuuttansa merellä. Tälle vallalle ei voi olla mieluista, että sen tiellä on tämmöinen »Wacht am Rhein», Reinin vartija. Tarkastaessamme Saksan suurvaltaa tulemme vielä selvemmin näkemään tämän seikan luonnottomuuden nykyaikaiselta suurvaltakannalta katsottuna.

Samanlaatuinen asema sai Portugalin heittäytymään Englannin syliin ja kuitenkin on Portugalin voimasuhde Espanjaan kaikissa suhteissa suotuisampi kuin Alankomaiden Saksaan. Mistä voi sitten Hollanti saada tukea? Jälleenyhtyminen Belgian kanssa tulee silloin tällöin puheeksi, vuodesta 1907 kokoontuu hollantilais-belgialainen komissioni vuosittain taloudellista yhdistymistä, keskinäistä lainsäädäntää ja yleistä veljestymistä varten; mutta tämä »entente Hollando—Belge» — Hollannin ja Belgian liitto — ei missään tapauksessa riitä Hollannin valtiolliseen tarpeeseen. Vain merivalta voi sen tehdä, sillä vaara ei koske ainoastaan emämaata, vaan myöskin siirtomaita, joita Hollanti ei saata toivoa omalla voimallaan kykenevänsä puolustamaan suurvaltaa vastaan paremmin kuin Espanja puolusti omiaan Yhdysvaltoja vastaan. Tämä kysymys sitoo Hollannin kansan vielä suurpolitiikkaan.

Ne vallat, jotka suojaksi Saksaa vastaan tulevat kysymykseen, ovat Englanti, Ranska ja Yhdysvallat. Mutta liittoa vastaan Englannin kanssa puhuvat sekä muinaisen kauppakilpailun perimykset että tuoreemmat muistot Englannin politiikasta Hollannin heimolaisia vastaan Etelä-Afrikassa. Liittyminen Ranskaan sisältäisi melkein saman vaaran kuin se, jota tahdotaan välttää. Yhdysvallat taas ovat liian kaukana Hollannin emämaasta, mutta — Filippinien miehittämisen jälkeen — liian likellä sen siirtomaita, voidakseen oikein soveltua takaajan arkaluontoiseen tehtävään.

Näin ollen onkin Hollannissa alettu keskustella siitä, eikö olisi tehtävä täytymyksestä hyvettä ja vapaaehtoisesti liityttävä lähempään yhteyteen Saksan kanssa. Se on ajateltu tapahtuvaksi tulli- ja puolustusliiton muodossa. Hollanti saisi siitä suoranaisiakin etuja: pääsisi paremmin käyttämään hyväkseen siirtomaitaan laajemman pääomainkäytön avulla, takeita tärkeälle välikaupalleen Saksan kanssa, jota vuodesta 1899 uhkaa Dortmund—Ems-kanavan kilpailu, mahdollisuuksia teollisuutensa vahvistamiseen, joka nyt on heikko maan nykyisessä asemassa välttämättömän vapaakaupan vuoksi. Saksa puolestaan voittaisi suuremman elinkeinoalueen, uusia houkuttelevia tilaisuuksia pääomainsijoitukseen, lujemman selkänojan Yhdysvaltoja vastaan, pääsyn Hiilisatamiin Panaman edustalla ja Intian-tiellä Kiinaan. Mutta Hampuri ja Bremen eivät iloitsisi likeisistä suhteista Rotterdamin kanssa, jonka asema maailmankauppaväylän varrella on vielä parempi. Yleensä näyttää Hollannin voitto yhdynnästä ilmeisemmältä ja suoranaisemmalta kuin Saksan. Samalla täytyy sen kuitenkin, samoin kuin Portugalin Espanjan suhteen, tuntea pienemmän osakkaan sulautumispelkoa; mutta siinä on sentään se rauhoittava seikka, että Saksalla jo on liittovaltion-luonne. Hollantilais-saksalainen valtakunta-ajatus on siis pikemminkin Iberian liiton kuin Portugalin ja Englannin välisen vasallisuhteen vastine.

Kuinka syvälle tämä ajatus lienee nykyään juurtunut? Kiertokysely Hollannin sanomalehdistössä sataluvunvaihteessa 1899—1900 (v. Waltershausenin selostuksen mukaan) näytti osoittavan elinkeinonharjoittajain ja käytännöllisen väen sitä kannattavan, kun taas viralliset piirit luonnollisestikin olivat torjuvalla kannalla; laajempiin kerroksiin kysymys tuskin vielä oli ulottunut, niissä ei vielä tunnettane rajattoman liikuntavapauden supistamisen tarpeellisuutta. Toisella puolen rajaa ovat ainoastaan »suursaksalaiset» (kuten Fritz Bley ja Hasse) pitäneet asiaa vireillä, vedoten vanhaan historialliseen yhteisyyteen ja heimolaisuuteen; heidän silmissään eivät hollantilaiset vieläkään ole muuta kuin alasaksalainen heimo[7] — hyvin tavallinen heimon ja kielen merkityksen ylittäminen kansallisuuteen nähden, jota vastaan Karl Menne täydellä syyllä on noussut tehdessään selkoa alankomaalaisen heimon kehkeytymisestä itsenäiseksi kansallisuudeksi.

Virallinen Saksa pysyttelee äänettömän odotuksen kannalla. On tosin pidetty paljon melua kirjeestä, jonka muka keisari Wilhelm olisi kirjoittanut Hollannin kuningattarelle vuonna 1904 uhaten miehittää maan sodan syttyessä, ellei sen linnoituksia laiteta parempaan kuntoon; mutta Hollannin hallitus julisti viimeksi v. 1910 mitä jyrkimmin tämän jutun perättömäksi. Se on ilmeisesti laskettu liikkeelle Englannista tai Ranskasta, jotka eivät laiminlyö mitään tilaisuutta peloitellakseen, että Saksa valtaa ja nielaisee Hollannin, niinkuin Japani Korean (Ellis-Barker); niille on näet erittäin tärkeätä, että Saksa ei mitenkään pääse Kanaalin rannalle.

Että tuo salaperäinen keisarinkirje oli niin suurena puheenaineena juuri v. 1910, on ilmeisessä yhteydessä niiden suurten linnoitussuunnitelmain kanssa, joita Hollannin hallitus siihen aikaan esitti. Ei ainoastaan Belgia, vaan vielä suuremmassa määrässä Ranska ja Englanti kiinnittivät asiaan huomiota, vieläpä siinä määrässä että _Vliessingenin kysymys_ alussa vuotta 1911 sai suurpoliittisen merkityksen. Aiheena oli lähinnä se ajatus, että luja Vliessingen estää (englantilaista) laivastoa tulemasta Antwerpenin avuksi (saksalaista armeijaa vastaan). Oletetaan siis sotaa, jossa Hollanti ja Belgia ovat eri puolilla: Vliessingen vähentää ranskalais-englantilaisen sotilaallisen yhteistoiminnan menestysmahdollisuuksia — nykyaikainen koko maapalloa käsittävä vastakohta Saksan ja länsivaltain välillä heittää eteenpäin varjoansa Hollannin alavain rantain yli. Räikeässä valossa esiintyy tässä muinaisen suurvallan arkaluontoinen asema kolmen samanaikaisen suurvallan kahnauskohdassa, samalla kuin näiden keskeinen kilpailu on välillisenä, toisarvoisena takuuna pikkuvallan säilymisestä — se on Persian ja Siamin vakuutta, elämistä suurten armoilla...

Eipä sovi kummastella, jos niinkin itsenäisherkkä kansa kuin hollantilaiset lopulta pitäisi vapaata liittymistä _lähimpäänsä_, tasa-arvon perustalla, tällaista oloa parempana. Että se ei luota kansainoikeudellisesti taattuun puolueettomuuteen, lausui sen hallitus viimeksi 1908. Luonnollinen epäluulo, joka vielä 1903 esti postisopimuksen solmimista Saksan kanssa, on jonkun verran lieventynyt Saksan aloitteen johdosta v. 1908 Pohjanmerta koskevaan sopimukseen, joka takasi _status quon_ sen kaikilla rannoilla. Kuinka luonnollinen yhteys on taloudellisessa suhteessa, osoittaa kauppatilasto, jossa Saksan osalle jo tulee puolet viennistä ja noin neljännes tuonnista. Tällä välin on siirtomaa-aluetta uhkaava vaara vielä suurentunut uuden kilpailijan ilmestymisen johdosta: Japanissa harjoitetaan v. 1905 jälkeen, kuten Schiemann on todennut, peittelemätöntä kiihoitusta sitä vastaan. Näin tihenee paine eri puolilta puristukseksi, joka aikanaan saattaa luoda valtiollisen välttämättömyyden.

Millekään polttavalle asteelle ei tämä liittymiskysymys ole kuitenkaan vielä joutunut. Se on vain olemassa itse olojen olemuksessa: milloin se astuu päiväjärjestykseen, määräävät konjunkturit. Ei tunnu myöskään siltä, että Hollannin kansaa erikoisen paljoa huolettaisivat valtion huolet tai että se ylimalkaan surisi menetettyä vaikutustansa maailman kohtaloihin. Vaikkakin yleislakko 1903 osoittaa, että se ei ole aivan vapaa nykyajan yhteiskunnallisten vaivojen tunnuista, sopinee tätä kansaa yleensä katsoa tyytyväisimmäksi ja onnellisimmaksi länsimaissa. Tämä johtuu osaltaan siitä, että se on suoriutunut ihmeellisen vahingoittumattomana suuruudenajan kiusauksista, aivan toisin kuin Pyreneain niemen kukistuneet suurvallat. Eivät edes rikkauden ja vallan suurimman loiston aikana »mynheerit» langenneet ylellisyyteen ja velttoon hekkumaan. Työteliäisyyden hyve on säilyttänyt hollantilaiset terveinä hengeltään. Hollantilainen vakavuus ja tarmo ovat entisen kaltaiset tuolla ikivanhalla lakeudella harmaan taivaan alla iäti uhkaavan meren rannalla. Vielä ei kansa ole herpoutunut ponnisteluissaan säilyttää ja voittaa maata, kuten Zuiderseen kuivaussuunnitelma osoittaa; vielä rakastaa se maataan flegmatikon hillityllä lämmöllä, niinkuin vain se voi rakastaa, joka on paljon vaivautunut ja uhrannut lempensä esineen vuoksi. Me näemme sen yhäti taloudellisesti ja henkisesti täyspätöisenä ja pidämme tätä parhaana takeena sen itsenäisyyden säilymisestä; samalla kuin panemme muistiin että suurvalta-aseman menetyksen ei siis tarvitse vahingoittaa kansan sielua. Siinä on kaikki suhteellista: kansa voi varsin hyvin kaikin puolin edistyä ja vaurastua ja kuitenkin menettää paikkansa suurvaltain joukossa — jos näet toiset vallat etenevät vielä nopeammin.

----------

Samanaikaisesti Hollannin kanssa esiintyi toinen germanilainen suurvalta palatakseen melkein vielä nopeammin takaisin varjoon. Se oli Skandinavian niemimaan vero maailmanhistorialle, _Ruotsin_ lipun alla.

Tämä suurvaltatarina kesti oikeastaan vain Breitenfeldistä 1631 Pultavaan 1709.[8] Niinkuin Hollannilla kesti Ruotsillakin suurpolitiikan maininkeja vielä vuosisadan, ja se poistui lopullisesti näyttämöltä vasta Napoleonin sotien jälkeen. Mutta muutoin on Ruotsin suurvalta siinä määrässä toista muotokuntaa, kuin Hollanti ja Portugal, että sen suorastaan sopii katsoa edustavan tämän täydentävää vastakohtaa.

Niinpä pistää heti alusta silmään, että Ruotsia suurvaltana ei suinkaan kannata suotuisa kauppa-asema, joka oli toisten suurimpana edellytyksenä, kummankin vuorollansa. Olihan Ruotsi — kuten se yhäkin on — maailman nurkassa, maanosan rajalla meriä vastaan pohjoisessa ja länsimaisen kultturin rajalla slaavilaisia vastaan idässä. Suurkaupan kannattajana täytyi Itämeren jo sinänsä olla Pohjanmerta ja Välimerta heikomman; mutta epäkohtaa Ruotsin suhteen enensi vielä erikoisesti se, että Itämeren portit eivät olleet sen vallassa. Tanska oli sinne perustanut Kattegatin-vallan, jonka kauppamahdollisuuksien täytyi olla paljoa suuremmat kuin Ruotsin Pohjanlahden-vallan.

Tästä maantieteellisestä asemasta seuraa se seikka, joka on Ruotsin suurvallan erikoispiirteenä kielteisessä suhteessa. Se ei perustunut maailmankauppaan tai kultalöytöihin tai ylimalkaan taloudelliseen saavutukseen. Se ei kasvanut korkeuteen aineellisen kultturin kohoamisen mukana. Se ei esiinny jäsenenä siinä historiallisessa vuorosarjassa, jota tähän saakka olemme seuranneet Välimereltä valtamerille ja Pohjanmerelle (Venetsia, Lissabon, Amsterdam). Se ilmenee ikäänkuin äkillisemmin, syntynsä syy toisella taholla.

Rahan puuttuvan perustan sijasta oli tällä valtiolla ensinnäkin suuren alueellisen laajuuden leveä pohja. Skandian niemellä oli toki paljoa väljemmät tilat suurvaltiolle kuin Reinin tai Tajon suistamoilla. Sen lisäksi tuli paisuntamahdollisuuksia päämaan välittömässä yhteydessä. Ruotsin suurvalta on täten aivan toista muotokuntaa kuin kauppavaltojen: siitä ei tule pientä emämaata suurine siirtomaineen valtamerten takana, vaan yksi ainoa suurmaa, joka leviää miltei aukottomana keskustana olevan sisämeren ympärille.

Mutta tällä vallalla oli myöskin sisäinen side, joka on sen voimakkaimpana myönteisenä omituisuutena. Ei milloinkaan voida kumota tai unohtaa, että niiden moninaisten vaikutteiden joukossa, jotka johtivat Ruotsin maailmanpolitiikkaan, oli myöskin, vieläpä yhdellä etusijalla, henkisen vastuun tunne. Ruotsin suurvaltapolitiikka oli aatepolitiikkaa, mikäli ylimalkaan uskaltanee käyttää tätä alkuperämerkintää maailmassa, missä eduton aate on yhtä harvinainen kuin päivänsäde ilmattomassa paikassa. Suurvalta perustui aatteen nojalle, kun Kustaa Aadolf paljasti miekkansa »isänmaan majesteetin ja siinä lepäävän Jumalan-kirkon» puolesta; se oli kukistuva aatteeseen, kun Kaarle XII lähti puolustamaan »oikeuden ja vanhurskauden periaatteita» samaan Venäjänmaahan, joka kaksi vuosisataa myöhemmin asetti samat periaatteet reklaamiksi itselleen ensimäisessä maailmanrauhan-kongressissa.

Nämä Ruotsin suurvallan pääpiirteet — yhtenäinen aluemuodostuma ja aatteellinen sisällys — lähentävät sitä siihen muotokuntaan, jota edustivat muinainen Rooman keisarikunta ja myöhemmin Osmannien valtakunta. Epäilemättä on olemassa muodollista yhtäläisyyttä 1600-luvun Ruotsin Itämeri- ja Turkin Välimerivallan välillä. Mutta tietenkin on Kustaa Aadolfin valta yhtä paljoa korkeammalla sulttaanin valtaa kuin protestanttisen uskonvapauden henki on yläpuolella muhamettilaista uskonkiihkoa; ja edellinen on organisesti luontevampi, syntynyt sisäisestä täytymyksestä itsepuolustukseen pikemmin kuin puhtaista valloitusajatuksista. Protestanttisuuden asia tuli vain maailmanhistorialliseksi konjunkturiksi vallalle, joka oli valmistautunut tehtävään sisäisen kokoomuksen avulla. Upsalan kokous ja Linköpingin verilöyly ovat Breitenfeldin edeltäjiä.

Jälleen johdumme ajattelemaan vastakohtaa Hollannin kanssa kun näemme tämän keskitystyön Ruotsin valtioelämässä ennen paisuntaa. Sen avulla oli Ruotsi tullut mieheksi. Se saavutti taistelulla kaikkien valtiollisten voimain välisen tasapainon, joka sinänsä merkitsee huippusaavutusta kansakunnan elämässä. Sulimmassa sopusoinnussa »kuninkaan korkeuden, neuvoston vallan ja säätyjen vapauden» kesken — kuten 1634 vuoden hallitusmuodon johdannossa sanotaan — on Ruotsin kansa astunut maailmanhistorian näyttämölle.

Semmoiset olivat ne voimat, jotka nostivat Ruotsin kansan korkeimpaan historialliseen tehtävään. On omituista ajatella tuota aikaa, jolloin — jos saamme uskoa Shering Rosenhanen sanoja — Ruotsin neuvosherralla ulkona maailmassa oli paikkansa Ranskan herttuoiden ja Espanjan grandien edellä ja Saksan valtaruhtinaiden rinnalla. Aika ei ollut pitkä: miesikä nousua, kaksi laskua, minkä jälkeen tuli romahdus. Kiinnitämme nyt huomiota niihin tekijöihin, jotka saattoivat vallan niin rutosti kukistumaan; ja me olemme löytävät ne välittömästä yhteydestä rakentavien voimien kanssa, niinkuin nurjan puolen samasta mitalista.

Jos Ruotsin suurvaltio olikin suuri laajuudeltaan, niin oli se toisaalta aina vähäinen väestöltään; sillä se laahasi mukanaan asumattoman maan kuollutta painoa. Jota enemmän se laajeni, sitä enemmän menetti se samalla sitä voimaa, jota kansallinen yhteenkuuluvaisuus tietää. Kun se oli korkeimmillaan, ei siinä ollut enempää kuin 2½ miljonaa asukasta ja niistä ruotsalaisia pikkuista yli puolen. Siitä tuli siis yhä enemmän keinotekoinen luoma valtiotaidon pyrkimyksille ilman kansallista perustaa. Lisäksi tuli, että siltä tykkänään puuttui kiinteää luontaista kehystä, joka olisi voinut helpottaa puolustusta niinkuin vallitukset lujittavat kenttäarmeijaa. Ruotsin suurvaltio on nykyisen kokemuksemme valossa hauras ja vanhentunut ilmiö, se kun eli yksinomaan Itämeressä riippumisen tai sen rantojen kyvyn varassa itsestään ilman ulkonaisten luonnonrajojen apua pitää koossa sen reunamaita.

Tällaisen merenympärysvallan kestännän ehtona on ylimalkaan, että sisämeri on sen omana kauppa- ja meriliikealueena. Tiedetään, että tämä ajatus ei ollut vieras Ruotsin suuruudenajan valtiomiehille; siitä niiden järjestelmällinen pyrkimys valtaamaan niiden Itämeren etelärannikon jokien suita, jotka olivat silloisen kaupan valtimoita. Kustaa Aadolfilla oli avoin silmä näkemään, että »valtakunnan menestys riippuu kaupasta ja purjehduksesta», ja hän koetti, kuten tunnettua, monella tavoin edistää kansantaloudellista vaurastumista. Mutta nämä puuhat murtuivat kahta karia vastaan: hollantilaisten kilpailuun ja kansan oman harrastuksen puutteeseen.

Lopulla 1650-lukua rikkuivat välit Hollannin ylivoimaisen kauppa- ja merivallan kanssa, joka kilpaili Itämeren-kaupasta, ja tästä kiistasta suoriutuivat hollantilaiset voittajina. Meritaistelu Juutinraumassa 29. lokakuuta 1658 osoittaa tavallaan kohtalonkäännettä Ruotsin koko suuruudenajan draamassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla oli hollantilaisilla Itämerellä kauppavalta, jota melkein voi verrata lyypekkiläisten valtaan edellisenä aikana. Hollantilaiset niinikään nujersivat Ruotsin siirtomaayritykset heti alkuunsa. Hollannin suurvaltion varjossa ei ollut tilaa ruotsalaiselle kauppavallalle.

Tähän tulokseen ovat tosin myöskin myötävaikuttaneet erinäiset heikot puolet ruotsalaisten omassa kansallisluonteessa. 1660-luvulla kirjoittaa Ruotsin edustaja Haagissa (Appelboom), että hollantilaiset ovat katsoneet ruotsalaiset aivan vaarattomiksi kilpailussa kaupan palkinnosta; ja kauppakollegion pöytäkirjat samalta aikakaudelta sisältävät alinomaisia valituksia hankaluudesta saada meriliikkeen edistämiseksi kotimaista miehistöä. Jo Kustaa Vaasa on lausunut, että ruotsalaiset ovat »nahjuksia» kauppa-asioissa. Ylellisyys kasvoi suuruudenaikana ripeämpää vauhtia kuin varallisuus; ja vuoden 1670 seuduilla, suurvalta-asemamme huippuaikana, saattoi Ruotsin ensimäinen kansantaloudentutkija, Johan Rising, lausua, että »rahan puute on kaikille ruotsalaisille yhteinen vaiva».

Vaikka näin ollen kyllä on totta, ettei mikään suurvaltiomuodostuma ole perustunut niin vähän aineellisuudenväriselle pohjalle kuin Ruotsin, niin ei toisaalta voi olla näkemättä syy-yhteyttä tämän kunnian ja vallan pikaisen kukistumisen välillä. Sillä suurvalta ei ajan pitkään voi tulla toimeen ilman lujaa taloudellista perustaa, yhtä vähän kuin korkea torni voi seistä ilman leveää maassa olevaa perustusta. Tämä tuntuu olevan syvimpänä syynä siihen, että Ruotsin maailmanhistoriallinen suoritus muistuttaa vierailunäytäntöä, joka keskeytetään muutamien onnistuneiden esitysten jälkeen. Se lähti tehtäväänsä ilman taloudellista perustaa, eikä sen myöhemminkään onnistunut semmoista rakentaa, se ei kyennyt taloudellisesti kasvamaan uuden asemansa tasalle eikä saamaan kokoon tarpeellista liikepääomaa pysyväistä suurpolitiikkaa harjoittaakseen. Se kansallinen runoilija, joka syvemmälti kuin useimmat muut on oivaltanut _ruotsalaisten luonnonlaadun_, on runossaan »Brassebonden» (= porho) piirtänyt kuvan, joka ei ole soveltumatta hänen kansaansa edes silloinkaan kun se suoritti suurimmat tekonsa.

Vielä yksi huomautus. Kustaa Aadolfin valtiomuodon sopusuhtainen tasapaino ei voinut säilyä vuosisadan loppuun. Taloudellinen mullistus, joka ei tarkoittanut kansallisomaisuuden lisäämistä, vaan sen siirtämistä valtiovallan välittömään käyttöön, synnytti kuninkaan itsevaltiuden, joka sitten saattoi tuhlata yhteiskunnan voimia suurvaltion tarkoituksiin. Tämä oli keskityksen ylittämistä, joka entistä enemmän vaikeutti yhteiskunnan tervettä kehitystä. Me näimme Hollannissa suurvaltion vaipuvan alas senvuoksi, että yhteiskunnankukoistus saattoi varjoon valtioaatteen; me näimme sitä ennen Turkissa saman tuloksen siitä vastakkaisesta yksipuolisuudesta, että valtioaate kasvoi yhteiskunnan aineellisen kultturikehityksen tarpeiden päälle. Jälkimäinen on myöskin Ruotsin tapaus. Lähimpänä seurauksena oli vallankumouksellisia heilahduksia yhdestä valtiomuodosta toiseen, jolloin suurvaltakonjunkturit menivät siposilkoisen tiensä. Nousevat vallat idässä ja etelässä tunkivat yli heikkojen rajojen, jotka eivät olleet luodut kestämään todellista painetta. Niinpä tulivat Venäjä ja Preussi toimitsijamiehiksi Ruotsin suurvaltion vararikossa. Preussista tuli samalla henkisen kultturitehtävän perijä evankelisten saksalaisten suojelijana oman heimon keskuudessa. Silloin oli Ruotsin suurpoliittinen tehtävä lopussa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. —

Nyttemmin ei Ruotsin kansa ota pienintäkään osaa suurpoliittisiin pyrkimyksiin. Sen paisuntavaisto on kuollut ja kuopattu vaatimattoman työn alle yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi; se seisoo, kuten Schiemann sanoo v. 1902, »melkein toimettomana syrjässä» maailmanpolitiikasta. Ruotsalaiset, jotka monivuotisen oleskelun jälkeen europalaisen sivistyksen keskuspaikoilla ovat palanneet kotimaahansa, ovatkin huomauttaneet, eikä ilman syytä, ruotsalaisen kansanelämän ja ruotsalaisten katsantotapojen poikkeavaisuudesta; ruotsalaiset ovat samoin kuin espanjalaiset jonkun verran ulkopuolella yleistä länsieuropalaista muotokuntaa — vaikka ei käykään varmasti sanominen ruotsalaisetko viinapöytineen y. m. vaiko espanjalaiset härkätaisteluineen edustavat suurempaa omituisuutta...

Tähän erillisyyteen on epäilemättä vaikuttanut se turvallisuudentunne, minkä 1815 solmittu unioni Norjan kanssa oli kansassa synnyttänyt. Se säilytti myöskin valtiolle jonkunnäköistä suurvallan hahmoa, se kun saattoi Europan vaakaan laskea ¾ milj. neliö-km., Venäjän jälkeen suurimman pinta-alan painon. Sikäli oli unionin hajaannus 1905 vieläkin askel alaspäin. Silloin ilmeni samalla läntisen rajan heikkous, sitä kun vain niukasti suojelivat kansainoikeudelliset sopimukset (puolueettomasta vyöhykkeestä merestä 61 leveysasteelle, yhteisistä vesiväylistä, muuttolappalaisten porolaidunoikeudesta), yhteenkootut Karlstadin sopimuksessa lokak. 1905 (_Sandgren_ n:ot 276—280). Saaristossa onkin jo syntynyt pieni rajakahnaus, _Grisbådan_ juttu, joka 1909 sovinto-oikeudessa ratkaistiin Ruotsin eduksi.

Mutta unionin hajaannus on myöskin sikäli muuttanut asemaa, että valtakunta ei nyttemmin enää saata pysytellä niin syrjässä valtiollisilta maailmanmarkkinoilta. Tyyten ei puutu aihetta käsittää Norjan irtaumista ilmaukseksi Englannin ja Saksan kaikkialle ulottuvasta kahnauksesta. Varmaa on, että Englanti käytti sitä hyväkseen samalla tavoin kuin unionin hajaannusta Pyreneain niemellä 1640 (ks. siv. 67): pienempi maa, suuremman alituinen paine selässään, on geopoliittisesta täytymyksestä asettunut Englannin suojelukseen, tosin neljän suurvallan (Italia ja Itävalta puuttuvat) kanssa tehdyn »koskemattomuussopimuksen» varjolla 1907. Ei ole puuttunut suunnitelmia saattaa Ruotsiakin samaan asemaan; niinpä kirjoitti Lucien Wolf »Timesissä» jouluk. 1907 kirjoitussarjan »pohjoismaisesta kysymyksestä», katsoen että sekä skandinavialaiset että Reinin suulla olevat pikkuvallat olisivat suurvaltain päätöksellä tehtävät — puolueettomiksi — ajatus, jonka kuitenkin »Le Temps» heti leimasi valtiolliseksi »näköhäiriöksi». Itse asiassa on Ruotsi puolestaan lähentynyt Saksaa v. 1906 tehdyn kauppasopimuksen (uusittu 1911) ja höyrylauttayhteyden nojalla vuodesta 1909.

Tämä kehitys osoittaa, että Ruotsin pikkunaapureilla lännessä ja etelässä ei nyttemmin ole samaa puskurin luonnetta asianomaisia suurvaltoja vastaan kuin ennen. Vielä ilmeisemmin näemme saman asemanhuonontumisen valtakunnan muilla sivuilla. Siellä oli ennen kahnaus suurin, ja vielä rajanjärjestelyt 1809 ja 1826 osoittavat selvästi että Venäjä ei katsonut päässeensä lopulliseen päämäärään: tuntuu kuin näkisimme »etusormen viittaavan Malangervuonoa» ja »käden uhkaavan Varangeria» — joita Venäjä jo 1500-luvulla tavoitteli. Keskivaiheilta 1800-lukua oli tämä paine kuitenkin heikennyt. Suomi saikin kehittyä verrattain itsenäisesti, ja Ruotsille tuntui tämä puskuriturvalta. Mutta tämä asiaintila muuttui Venäjän politiikassa Suomen suhteen 1899 tapahtuneen käänteen johdosta. Onko tämän katsottava olevan jossakin yhteydessä Ruotsin—Norjan edellisenä vuonna tekemän päätöksen kanssa n. s. Ofotenin-radan rakentamisesta niemimaan läpi kulkevaksi poikkiradaksi Atlantin rannalle, olkoon ratkaisematta — sinänsä ei olisi outoa, jos uusi rautatie venäläisten silmissä näyttäisi suuren Siperian-radan puuttuvalta, Atlanttiin ulottuvalta päätekappaleelta — mutta varmaa on, että Venäjä uudella politiikallansa Suomessa on astunut uhkaavan askeleen Ruotsia kohti. Muutos sai käytännöllis-poliittisen ilmauksen alussa vuotta 1908, kun Venäjä yritti vapautua Englannin ja Ranskan kanssa 1856 tehdyssä sopimuksessa antamastaan sitoumuksesta olla linnoittamatta Ahvenanmaata. Tämä yritys ei kuitenkaan onnistunut; ja sitä levottomuutta, jota tämä hanke herätti Ruotsissa, tyynnytettiin heti jälkeenpäin (huhtikuussa 1908) jossakin määrin _Itä-_ ja _Pohjanmerta koskevilla sopimuksilla_ (_Sandgren_ n:ot 75, 76), missä asianomaiset rantavallat (jälkimäisessä tapauksessa lukuunottamatta jo kansainvälisen takauksen alaisia Belgiaa ja Norjaa) sitoutuivat keskenään pitämään arvossa toistensa rajoja.