Part 6

Sen todellisuudessa kohtaammekin. Sittenkun vanha suuri kahnaus yleisten keisariusperimysten ja paikallisen itäisen tehtävän välillä oli päättynyt jälkimäisen voittoon, on Itävalta-Unkarin valtakunta joutunut sisäisen kahnauksen valtaan, jossa nykyajan molemmat valtiolliset päävoimat ovat vastakkain. Tämä juuri tekee tämän valtakunnan valtiotieteilijälle niin tavattoman mielenkiintoiseksi; se on samanlaatuista mielenkiintoa, jota lääkäri tuntee pulmalliseen patologiseen tapaukseen, josta hän toivoo voivansa lukea terveyden perustuslakeja.

Kiinnitämme nyt huomiota suuren aatetaistelun pääkohtiin itävaltalaisen suurvallan alueella.

----------

Kansallisuusperiaate vaikuttaa kahta tietä: yhdistävästi, missä kansa on ollut laajempi kuin valtiorajat, mutta hajoittavasti, missä valtio on ollut laajempi kuin kansallisuusrajat. Edellinen on ollut Italian ja Saksan kohta. Jälkimäinen Balkanin niemimaan ja on myöskin Itävalta-Unkarin.

Täällä täytyy siis kansallisuusaatteen ilmetä _keskipakoisvoimana_, joka pyrkii irroittamaan eri heimoalueita valtakunnanyhteydestä ja toisistaan. Tällöin on lähinnä ajateltava kallistumista ulospäin, pyrkimystä liittämään erotettuja kansoja rajojen ulkopuolella oleviin heimolaisiinsa. Nähdäksemme, kuinka pitkälle tämä irtipyrkimys on kehittynyt, teemme vielä kerran kierroksen valtakunnan reunamaita pitkin.

Mitä silloin ensinnäkin tulee Galitsian kansoihin, ei ennakolta odottaisi irtautumishankkeilla olevan sanottavaa vastakaikua, koskahan niillä rajan ulkopuolellakaan ei ole itsenäistä valtiota odotettavissa; heillehän tulisi vain vaihdettavaksi itävaltalainen esivalta venäläiseen. Varsinkin luulisi tämän vaihtoehdon tuntuvan vastenmieliseltä _puolalaisista_, katsoen siihen suureen vaikutusvaltaan — paljoa suurempaan kuin väkiluku ja kultturitaso oikeuttavat — jonka he vuodesta 1878 viime aikoihin saakka ovat joutuneet saamaan valtakunnassa. Siitä huolimatta ilmoittaa ruteenilaisen Sembratowyczin kirjanen »Polonia irredenta» (1903), että tämä on uuden valtiollisen suunnan pyrkimys puolalaisessa Galitsiassa (»Stanczykit»); ajatus on näet se, että Puola olisi ensin koottava yhteen Venäjän ylivaltiuden alle (Saksan 3 ja Itävallan 4¼ liitettävä Venäjän 7¾ miljonaan), jotta sitten, hetken tullen, voitaisiin helpommin vallata vapaus takaisin. Varsin polttavaksi lienee tämä ohjelma kuitenkaan tuskin vielä tullut — huolimatta juhlallisuuksista Krakaussa heinäkuussa 1910, jolloin puolalaiset kaikista maista viettivät muistojuhlaa Jagellon voiton johdosta Saksalaisesta ritarikunnasta v. 1410 — ja Galitsia saanee vielä kauan odottaa tuloansa »Puolan Piemontiksi». _Ruteenilaisille_, joiden vapaa entisyys lopullisesti päättyi Pultavan taistelukentällä 1709, kajastaa tämmöinen tulevaisuus vielä kauempana; ja niillä 20 miljonalla Venäjällä, joita 1876 kiellettiin käyttämästä omaa kirjakieltään, on pikemminkin syytä kadehtia itävaltalaisia veljiänsä kuin päinvastoin.[10]

Toisin on asia niiden kansanainesten suhteen, joiden vetopesät ovat rajantakaisissa kansallisissa kuningaskunnissa. Siinä asemassa ovat muut reunamilla asuvat kansallisuudet.

Ensinnäkin _romanialaiset_ Bukovinassa ja Unkarissa; ja jo 1890 kuulemme heidän eräässä kansalliskongressissa lausuvan, että he tuntevat olevansa »ykstoistamiljonaisen kansan» jäseniä. Samalla korostivat he kuitenkin uskollisuuttaan Habsburgien kruunulle; eikä tämä joutunekaan, huolimatta vihasta unkarilaisia vastaan (ks. tuonnempana siv. 133), todenperään koetteelle niin kauan kuin tältä kansallisuudelta puuttuu ylempää luokkaa johtajaksi irtaumisliikkeessä.

Sitten tapaamme _serbialaiset_, joilla on kaksikin kansallista kiinnepistettä, nimittäin Serbia ja Montenegro. Jo tämä hajaannus vetovoimassa on kuitenkin ehkäisevä seikka, kun näet noiden molempain vetonapojen välillä helposti voi syntyä kahnausta. Vetovoimaa heikentää vielä kansallisvaltioiden pienuus: Serbiassa on vain 2½ ja Montenegrossa ¼ miljonaa,[11] yhteensä tuskin yli puolta suurvallassa asuvien heimoveljien lukumäärästä. Kaikkeen tähän tulee lisäksi uskonnollinen hajaannus Tonavan-Saven kahden puolen, kreikan-uskoisten serbialaisten ja roomalaiskatolisten kroatilaisten välillä. Niinpä ei ole kumma että »Illyrian unelmaa», Tonavan ja Adrian välistä Suur-Serbiaa, unelmoidaan eri puolilla rajaa eri muodoissa: toisaalla Kroatian, toisaalla Serbian johdossa olevana. Tämä eroavaisuus heikentää tietenkin tuntuvasti unelman toteuttamismahdollisuuksia. Pulan aikana 1908 (ks. tuonnempana) jakautuivatkin kroatialaiset: osa seurasi suurserbialaista yllytysliikettä (valtiopetosjutut 1900), toinen osa pani toimeen suoranaisen vastajärjestön.

Tulee sitten italialainen kysymys. Ja täällä tapaamme vihdoin varman ja selvän ohjelman, _»Italia irredenta»_, joka viimeksi 1909 on ilmennyt Tyrolissa sekä 1910 Istriassa meluisina mielenosoituksina, joista muutamilla on ollut suorastaan maankavalluksen sävy. Tämä on, kuten tunnettua, vain kansallisuusaatteen suoranaista soveltamista pyrkien täydentämään Italian yhdyntää, missä kansaa vielä on kansallisvaltion ulkopuolella. Erikoisesti Itävaltaa vastaan kohdistuu tässä hengessä Milanossa sijaitseva »Assoziatione Patria pro Trento e Trieste», jolla on noin 100 haaraosastoa. Mutta siinä on se vika, että liike joutuu riitaan irtipyrkijäin puhtaasti käytännöllisten etujen kanssa. Niin varsinkin Triestin kaupungissa; nyt suurvallan pääsatamana, jota tukee koko valtakunnan keskitetty meriliikepyrkimys ja joka juuri sen nojalla on sivuuttanut vanhan suuren Venetsian, tulisi se Italiassa olemaan vain yksi monien joukossa, menettämään kaikki poliittiset etuutensa kilpailussa ja siis sangen pian vaipumaan toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyy vielä hillitsevänä aiheena valtiollinen liitto Itävallan ja Italian välillä ja oleellisena esteenä se suurpoliittinen näkökohta, että Triest on Saksan kansan ainoa akkuna Välimerelle; »se, joka yrittää ottaa Triestiä», sanoikin senvuoksi Bismarck, »syöksyy Saksan miekankärkeä vastaan.» Italialaisen kansanaineksen irtaumisliike onkin ylipäänsä tähän saakka pysähtynyt vaatimaan itsehallintoa eteläiselle Tyrolille sekä omaa yliopistoa (oikeus- ja valtiotieteellistä tiedekuntaa); viimeksimainittu kysymys, joka jo 1904 aiheutti verisiä yhteentörmäyksiä Innsbruckissa ja 1908 Triestissä, on vuodesta 1910 ollut hallituksen ohjelmassa, mutta Wieniin perustettavana.

Valtakunnan toisessa länsikolkassa tapaamme _tsekkiläiset_ yhtenä jäsenenä slaavilaiskansain perheessä, vaikkakin vain kapean kannaksen yhdistämänä itäiseen emämaahan. Täällä on useita kertoja kuultu kaikuja suuresta _panslavisti_-liikkeestä, jonka vaikutus tietenkin saattaisi olla sama kuin torpedon Itävallan arkin alla. Historia muistaa tällaisia oireita kumousvuodelta 1848 Pragissa ja unionivuodelta 1867, jolloin böömiläiset ilmaisivat tyytymättömyyttään pyhiinvaelluksella Moskovaan. Kuulemme yhä lausuelmia samaan henkeen, kuten venäläisten ylioppilaiden vierailun aikana Pragissa 1900, »sokol»-juhlilla[12] samassa paikassa 1901 ja viimeksi »yleisslaavilaisessa kongressissa» siellä v. 1908 (tsekkiläisiä, puolalaisia, ruteenilaisia, kroatilaisia, serbialaisia, bulgarialaisia ja venäläisiä). Vuoden 1901 juhlilla sai liike suorastaan räikeän ilmauksen ehdotuksessa korottaa Juhana Huss, vanha roomalaiskirkon pannaanjulistama luopio, kansallispyhimyksen arvoon kreikkalais-katolisessa kirkossa. Ymmärtää helposti, että tätä kunniaa ei tarkoitettu uskonpuhdistajalle, vaan intohimoiselle saksalaisvihaajalle. Tsekkiläisten koko panslavismi ei ilmeisesti olekaan muuta kuin heidän saksalaisvihansa nurja puoli. Todellista pyrkimystä irtautumaan valtakunnasta ja heittäytymään Venäjän laajaan helmaan tuskin käynee siitä päättäminen: puoluejohtaja Kramarzin vaellus Pietariin 1910 (»Neue Freie Pressen» mukaan »slaavilaisena trubadurina primadonnansa luokse») solmitakseen »neoslaavilaisia» suhteita, näyttää päinvastoin vähentäneen hänen vaikutusvaltaansa kotona Böömissä.

Jäljellä on sitten pääkysymys, Itävallan _saksalaisten_ suhde lailliseen esivaltaansa ja Saksassa oleviin heimolaisiinsa. Ensi aikoina näistä eroamisen jälkeen v. 1866 eivät he olleet erin halukkaita jälleen yhtymään, yksinkertaisesti siitä syystä, että he toivoivat voivansa paremmin valvoa lähimpiä etujansa oman valtiovallan alaisina kuin kilpailussa toisten saksalaisten kanssa. Tätä aikaa kesti vuoteen 1879, mihin saakka saksalaisilla oli ylivalta itävaltalaisessa valtakunnanpuoliskossa; he ovat silloin n. s. »perustuslakipuolueena» itävaltalaisen valtioaatteen uskollisimpana tukena. Menetettyään enemmistön eduskunnassa ja samoin keisarin luottamuksen muuttui heidän asemansa kuitenkin toiseksi. Tuntuu siltä, että kansallisuusaatteen pitäisi nyt helpommin voida vaikuttaa heihin; ja onhan tässä lisäksi huomioonotettava tavallista suurempi vetovoima, joka lähtee suurvallasta, vieläpä sellaisesta kuin Saksa. Onkin todella ilmaantunut »saksalaisradikalinen» virtaus, jonka pyrkimyksenä oli yhdyntä Saksan liittovaltakuntaan; huuto »Hoch und Heil den Hohenzollern» (eläköön Hohenzollernit!) on kerran (1902) kajahtanut Itävallan edustajakamarin seinien sisällä. Mutta se oli vain edustajaryhmä, jolla suurimmillaan ollessaan 1900 oli 21 ääntä ja joka seuraavissa vaaleissa 1907 hävisi melkein olemattomiin. Sen johtajat (Schönerer ja Wolf) kunnostivat itseään enemmän keuhkojensa voimalla kuin tekojensa valtiollisella aistilla ja älyllä. Tulemme tuonnempana näkemään sisäiset syyt, miksi tämä yritys ei päässyt juurtumaan maassa. Mutta ratkaisevaa näyttää olevan se, että toisella puolella rajaa tuskin tapaa myötäistä virtausta. Tosin pitävät »suursaksalaiset» ajatusta vireillä, mutta virallisen Saksan käytös on täysin moitteeton ja onpa kyseenalaista tokko valtioviisaat valtakuntasaksalaiset edes pitäisivät saksalaisen Itävallan yhdistämistä Saksan liittovaltakuntaan nykyisissä oloissa edullisena. Syy tähän tulee esitettäväksi toisessa yhteydessä, Saksaa koskevassa luvussa. Tässä huomautettakoon ainoastaan, että Itävallan saksalaisia pidetään »saksalaisen rodun pehmeimpänä epämuodostumana» (Ratzel), jossa germanilaisen järjestö- ja hallitsijavaiston leima on heikoin; käsitys, jota heidän suuren valtiollisen äänenpitonsa suinkaan ei tarvitse kumota.

Tämä kiertokatsaus osoittaa, että valtiollisille irtaumispyrinnöille ei nykyään ole annettava erin suurta merkitystä. Kansallisuusaatteelta puuttuu tällä toimialalla ympärystän pääkansojen kannatuksen tukea; sillä Venäjä ja Italia samoin kuin Saksakin ovat suurpoliittisista syistä siksi paljon Itävalta-Unkarin säilymisen puolella, etteivät halua suosia tällaisia pyrkimyksiä. On kuitenkin aina pidettävä mielessä, että joskus ei tarvita muuta kuin yksi konjunkturi kaatamaan nurin tällaiset takeet ja laskemaan padotut virtaukset valloilleen. Niinpä on epäilemättä lukuunotettavien mahdollisuuksien piirissä, että Habsburgien hallitsijasuvun hajoaminen voisi aiheuttaa samanlaatuisen selkkauksen kuin Oldenburgien suvun Tanskassa, jonkahan johdosta Holstein jälleen liitettiin Saksan valtakuntaan. —

Mutta joskaan Itävallan valtakunta ei nykyhetkellä ole samassa tilanteessa kuin ne kuolemaantuomitut rikolliset, jotka muinoin revittiin kappaleiksi hevosten välissä, niin tulemme sensijaan näkemään että kansallisuusperiaate korvaa vahingon toisella taholla: eri kansallisuuksien suhteessa toisiinsa valtakunnan sisällä, heidän halussaan sortaa toisiansa, eli kuten Blaskovich sanoo »rotuimperialismissa». Tämä selittää suureksi osaksi suhteellisen levon valtakunnan rajoilla: likeisemmät keskinäiset kiistat ovat näiden kuumaveristen kansojen mielessä työntäneet ulkoiset pyrinnöt taemmaksi.

Näistä kohtaa meitä ensi sijassa lähes tuhatvuotinen _kieliriita saksalaisten ja tsekkiläisten välillä_ Böömissä; ja kun tämä riita on osana eräässä maailmanhistoriallisessa kahnauksessa, kiinnitämme siihen hiukan lähempää huomiota.

Germanilaista kansainvaellusta länttä kohti seurasi slaavilainen asutus edellisten jättämillä mailla, ja vasta 1200-luvulla alkavat germanilaiset vallata takaisin vanhaa aluettaan. 1300-luvulla puhuttiin vielä vendien kieltä Leipzigin torilla, ja vielä 200 vuotta sitten saattoi Hannoverissa kuulla slaavilaista murretta. Meidän päivinämme on — jos emme ota lukuun vendiläisiä kielisaarekkeita Lausitzissa — jäljellä ainoastaan yksi haara näitä länsislaaveja. Ne ovat tsekkiläiset.

Tämän kansan kamppailun historia olemassaolostaan Böömissä on historiaa, jossa on monta draamallista kohtaa. Uskontosotien kauhut ovat siinä yhtyneet kansallisvihaan aikaansaaden traagillisia vaikutuksia. On ollut aikoja, jolloin annettiin palkintoja saksalaisten nenistä, 100 markkaa hopeaa yhdestä kilventäydestä. Ensimäisen Habsburgilaisen Böömin valtaistuimella piti puhua latinaa kansalle, kun hän ei osannut tsekinkieltä eikä saanut puhua saksaa. Yleinen historia on pannut muistiin tämän edestakaisin lainehtineen taistelun päävaiheet: 1409, jolloin saksalaiset professorit ja ylioppilaat poistuivat Pragista, 1620, jolloin Böömin kuningas menetti kruununsa Valkealla vuorella, 1897, jolloin katumellakat pääkaupungissa uusivat Wenzelin päivien muistoja.

Ensinmainittu käännekohta aloitti tsekkiläisen ylivallan aikakauden; toinen saksalaisen valtakauden, joka uhkasi painaa tsekinkielen murteeksi omassa maassaan samalla kuin valtiollinen vapaus tyyten tukahutettiin (1749). 1800-luvulla tapahtui slaavilaisten nousenta _Palackyn_ ja _Riegerin_ johdolla, vallankumous 1848 nostatti vieläkin enemmän kansallistuntoa ja liitti valtiollisia pyrkimyksiä liikkeeseen; mutta vasta saksalaisten jouduttua vähemmistöön valtakunnanneuvostossa 1879 on taistelu alkanut käydä suuremmassa mitassa. Taaffen kieliasetus 1880 antoi tuulta tsekkiläisten purjeisiin, 1884 menettivät saksalaiset enemmistön maapäivillä, 1890 raukesi yritys sovitteluun heidän ja vanhatsekkiläisten välillä maan jakamisen pohjalla eri kielipiireihin, ja vihdoin saattoivat _Badenin lait 1897_, joiden mukaan Böömin virkamiesten tuli osata molempia kieliä, taistelun huippuunsa; sillä tällöin tunsivat saksalaiset, joiden tietenkin on vaikeampi oppia paikalliskieltä tsekkiä kuin tsekkiläisten oppia maailmankieltä saksaa, lopullisen tappion uhkaavan. Jarrutuksella valtakunnanneuvostossa aikaansaivat he Badenin ja hänen lakiensa kukistuksen.

Toinen vakava sovinnonyritys 1900 raukesi yhtä tuloksettomasti. V. 1908 täytyi hallituksen ryhtyä suojelemaan saksalaisia Pragissa roskaväkeä vastaan, mistä oli seurauksena hallitusvaihdos _Beck-Bienerth_. Uusi hallitus koetti ratkaista kysymystä vuoden 1909 valtakunnanpäivillä, mutta silloin tekivät tsekkiläiset kaiken valtiopäivätyön mahdottomaksi: he tahtovat näet saada kysymystä siirretyksi Böömin maapäiville, missä heillä on enemmistö — mutta tämä ei ole voinut työskennellä jälkeen vuoden 1908 saksalaisten jarrutuksen vuoksi. Viimeksi syksyllä 1910 yritettiin turhaan sovintoa; ainoastaan eräs »kansallispoliittinen komissioni» ylläpitää vielä heikkoa sovinnon toivoa.

Mistä riidellään? On kaksi jyrkästi eroavaa ohjelmaa vastakkain. Tsekkiläiset tahtovat »tasa-arvoisuutta», s. o. käytännössä tsekinkielen vaihtoehtoista kelpoisuutta myöskin saksalaisella kielialueella. Saksalaiset vaativat »yksikielisyyttä», kutakin kieltä omalla alueellaan. Tämän yhteydessä tahtovat saksalaiset saksalaisen alueen erottamista, oikeudenhoidon ja hallinnon alalla toteutettuna aina »kansalliskuurioihin» saakka maapäivillä ja kaksoisalaosastoihin käskynhaltijan virastossa. Tätä katsovat tsekkiläiset kruununmaan hajoittamiseksi, jota he puolestaan eivät halua.

Minkälainen on todellinen asema? Tilasto osoittaa matemaattisen suhteen molempain kansain välillä Böömissä kulkevan jokseenkin »kultaisen leikkauksen» mukaan: saksalaisia 37—38 prosenttia. Kartta näyttää jälkimäisten asuvan 3—10 peninkulman levyisellä kehyksellä, ainoa aukko Slesiaan päin; aukossa itäänpäin on suuri kielisaari Iglaun luona ja useita pienempiä kielisaarekkeita. Tämä maantieteellinen sijoitus vaikeuttaa ilmeisesti suuressa määrässä lopullista ratkaisua kruununmaan kahtia jakamisen avulla. Toiselta puolen on 90 % kunnista selvästi kansallisvärisiä.

Mikä on kiistan merkitys? Habsburgien valtakunnalle merkitsee se mitä hankalinta kahletta jalassa, pääestettä laajenemiselle kaakkoonpäin, madjaarien ja puolalaisten suhdatonta vaikutusta sisäpolitiikkaan. Mutta Böömin kieliriidalla on myöskin yleistä merkitystä. Siinä on toistaiseksi _germanilaisuuden ja slaavilaisuuden välisen taistelun_ tärkein polttopiste. Silmäys kansallisuuskartalle osoittaa tsekkiläisten täällä olevan slaavilaisen pääarmeijan etuvartiona, tunkeutuen germanilaisen aineksen keskuuteen niin syvälle että jälkimäisen alue täällä on vain puolet sen leveydestä ylempänä ja alempana. Germanilaisuutta uhkaavaa vaaraa lisää vielä se, että läntisimmältä tsekkiläisasemalta Tausin luona on vain vähän yli 40 peninkulmaa itäisimmälle ranskalaiselle Elsassissa. Tässä on siis se kriitillinen kohta, jossa romanilaiset ja slaavilaiset heimot pyrkivät yhtymään eristääkseen ja saartaakseen germanilaisuuden.

Minnepäin kallistuu voitto? Jos katsomme vanhempia karttoja, havaitaan aina keskiajalta saakka sama yleismuoto: slaavilaiset keskellä, saksalaiset kehänä ympärillä. Saksalaisten tunkeutuessa eteenpäin ilmestyy heidän kielisaarekkeitaan Määrin puolelle; slaavilaisten ylivallan aikana katoavat kieli- saarekkeet ja kehä kapenee. Nykyisellä kartalla näkyvät kielisaarekkeet taas, mutta Zemmrich — etevä asiantuntija tällä alalla — katsoo niiden jälleen olevan häviämisen vaarassa. Toiselta puolen on kehys säilynyt lujana, näyttääpä tilasto saksalaisten kasvavan hituista nopeammin; niinpä ovat saksalaiset kymmenvuotiskautena 1891—1900 lisääntyneet lähes 9 % kun tsekkiläisten prosentti ei ole täyttä 7, ja kymmenvuotiskautena 1901—1910 on tulos ollut jokseenkin sama. Saksalaisten suhdeluku onkin vuodesta 1880 noussut muutaman kymmenesosan prosenttia. Jos saksalaiset voisivat kasvaa lujiksi Määrissä, missä heidän hallussaan jo ovat suuremmat kaupungit, mutta kokonaismäärä ei kuitenkaan ole täyttä 30 %, niin olisi heidän voittonsa varmemmin turvattu; sillä tätä kautta kulkee tsekkiläisten verrattain heikko yhdystie slaavilaiseen maailmaan. Senvuoksi puuhaavatkin tsekkiläiset nyt yliopistoa Määriin. Näin lainehtii taistelu yhäti edestakaisin: sen tulosta ei voi ennustaa; varmaa on vain, että sen aallot pärskyvät korkeina todellisen kansallisvihan tuulenpaineessa.

Verrattuna tähän maailmanhistoriallisessa valossa tapahtuvaan kansallisuustaisteluun näyttävät vastaavat ilmiöt muilla paikoin valtakuntaa vain kahakoilta varjossa; mutta niillä on suuri oireellinen merkitys, jos tahtoo ennustaa valtakunnan tulevaisuutta. Niinpä tapaamme saksalaiset taistelemassa myöskin _Tyrolissa_, missä italialaiset vuodesta 1891 ovat ylläpitäneet tavaksi tullutta jarrutusta jääden saapumatta maapäiville, sekä _Kärntti-Steiermarkissa_, missä yritys hankkia slovenilaisille pysyvää jalansijaa Cillin kymnaasissa 1895 aiheutti kruunulle ministeripulankin. Slovenilaisia vastaan — jotka muuten puolestaan vihaavat italialaisia — on saksalaisten ylivoima aivan selvä, italialaisten suhteen epäiltävämpi; yhteensä vaikuttavat nämä alinomaiset riidat tietenkin heikentävästi saksalaisen aineksen voimaan valtakunnassa. Kireä jännitys vallitsee vielä _Galitsiassa_; sielläkin ovat saksalaiset vihattuja — puolituhatvuotisjuhla 1910 (yllä s. 121) kohdisti kärkensä heitä vastaan — mutta päätaistelu raivoaa täällä kruununmaan molempien pääkansojen välillä, jotka tällä tavoin lohduttautuvat ulkonaisen itsenäisyyden unelmista. Tilanne muistuttaa pinnalta asemaa Böömissä sikäli että puolalaiset ovat enemmistönä; se on tosin pienempi kuin tsekkiläisten, ainoastaan 57 %, mutta he ovat voineet käyttää sitä hyväkseen paljoa suuremmassa määrässä, heidän hallussaan kun on vallaskartanot ja kaupungit ja he myöskin kultturikannalta katsoen ovat ruteenilaisiin nähden yläluokan asemassa. Niinpä on tämä puolalainen aateli (»shlahta») miehittänyt maapäivillä 67 paikkaa ja lukumäärältään vain vähäistä heikommat ruteenilaiset ovat saaneet tyytyä 9:ään. Lisäksi ovat puolalaiset olleet täydellisinä herroina kruununmaan hallinnossa, jonka rehellisyyden ja puolueettomuuden puutteesta kuuluu paljon valituksia. Tämä hallitsija-asema on nostattanut voimakkaan ja kasvavan vastaliikkeen sorrettujen ruteenilaisten puolelta ei ilman draamallisia kohtauksia, kuten 600 ylioppilaan ero Lembergin yliopistosta v. 1901, tai veritöitä kuten käskynhaltijan murha 1908. Ruteenilaisten ohjelma — jota vuodesta 1903 edustaa »Ruthenische Revue» Wienissä — muistuttaa suuresti saksalaisten ohjelmaa Böömissä: täysi kansallinen itsehallinto maantieteellisellä alueellaan ja täydellinen yhdenvertaisuus kruununmaan hallituksessa. Vaadittiinpa 1904 suorastaan omia maapäiviä Lembergiin, erilleen puolalaisten maapäivistä Krakaussa. Sitäpaitsi vaativat ruteenilaiset omaa yliopistoa Lembergiin; viimeksi heinäkuussa 1910 syntyi ylioppilasmellakoita siitä asiasta. Senkään jälkeen kun nyttemmin puolalaisen aatelin valta on vähentynyt yleisen äänioikeuden johdosta, ei taistelusta näy mitään loppua.

Jos nyt silmäämme Karpaattien yli _Unkarin_ kuningaskuntaan, niin tapaamme täällä saman kuvan: alituista eripuraisuutta ja kiistaa. Nojaten valtiollisiin etuuksiinsa ja ainakin suhteelliseen enemmistöönsä maassa (47½ prosenttia), noudattavat madjaarit täällä tarkoitusperäistä sortopolitiikkaa muita kansallisuuksia kohtaan; he ovat m. m. katsoneet tarpeelliseksi unkarilaistuttaa muunkielisiä paikannimiä maassa, eikä pääkaupungin posti vuodesta 1900 kuljeta kirjeitä, joiden osoitteessa on vanha Ofen-nimi. Tämä kansallisen itsetunnon ilmaus kohdistuu erityisesti saksalaisia vastaan, vaikka madjaareilla on vähimmin pelkäämistä heidän puoleltaan; niinpä lausui heinäkuussa 1904 Unkarin valtiopäivillä ent. pääministeri _Banffy_ hyväksyvänsä diplomatiassa ranskankielen, mutta ei missään tapauksessa saksaa. Saksalaisten, joita Unkarin eri seuduilla on yhteensä noin 2 milj., on tietenkin puolestaan vaikea sietää semmoista kohtelua alemman rodun puolelta. Mutta myöskin romanilaiset ja slaavilaiset ainekset kuningaskunnassa nousevat voimakkaasti pääkansaa vastaan, jopa yhteisissä kongresseissakin. _Romanialaiset_ ovat vedonneet Europan yleiseen mielipiteeseen sortajiansa vastaan; 1907 toimeenpanivat he jarrutuksen valtiopäivillä uutta kieliasetusta vastaan, ja 1909 kieltäytyi heidän papistonsa antamasta uskonnonopetusta unkarinkielellä; vakava yritys sovintoon 1910 raukesi tyhjiin. _Slovakit_, yli 2-miljonainen tsekkiläinen heimo, pyrkivät yhteyteen Itävallan tsekkiläisten kanssa Czernovan »verilöylyn» jälkeen 1907. Vielä räikeämpi — itse teossa pahalaatuisin sillä puolen Leithaa — on unkarilaisten ja _kroatialaisten_ välinen vastahanka, huolimatta siitä laajasta itsehallinnosta, minkä viimeksimainitut saivat 1868. »Fiumen-päätös» 1905 sisältää näiden nykyiset vaatimukset: ensinnäkin Dalmatian jälleenyhdistäminen heidän piiriinsä sekä täydellisen liittovaltion asema Unkariin nähden. Unkarilainen säädös 1907, jonka mukaan rautatiepalvelus Slavoniassa ja Kroatiassa varattiin unkarilaisille, aiheutti ilmipulman, kroatialaiset edusmiehet poistuivat Budapestin valtiopäiviltä ja syntyi levottomuuksia, jotka tuskin vieläkään ovat asettuneet. Rudolf Springer onkin jo 1904 sitä mieltä, että madjaarien kansallisuuspolitiikka on katsottava epäonnistuneeksi; ja Wirsén yhtyy tähän 1909.

----------

Kun nyt luomme yleissilmäyksen Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykseen, niin luulemme pikemminkin näkevämme luonnon alkuperäistä anarkiaa kuin järjestettyjä kultturioloja. Kansallisuusperiaatteen loukkaaminen on tuottanut katkeran koston. Ei totisesti ole mieltäylentävä näky tämä valtakunta, jossa kaikki riitelevät, kaikki vihaavat: puolalaiset ja ruteenilaiset vihaavat toisiansa, slaavilaiset ja romanialaiset vihaavat madjaareja, madjaarit, tsekkiläiset, sloveenit ja italialaiset vihaavat saksalaisia, ja saksalaiset puolestaan halveksivat kaikkia! Eikä vihata vain aatteellisesti — hyökätään kimppuun haisupommeilla, kuten tsekkiläinen vähemmistö saksalaisia vastaan Brinnin kauppakamarissa 1902, tai viskellään mätiä munia, kuten ruteenilaiset ylioppilaat puolalaista yliopistonrehtoria vastaan Lembergissä 1903. Tosiaankin, voi ruveta ymmärtämään runoilija Grillparzerin katkeraa erittelyä: »von Humanität via Nationalität zu Bestialität» (ihmisyydestä kansallisuuden kautta petomaisuuteen)...

Mutta me emme vielä ole nähneet hiidenkattilan pohjaan. Siellä on muunkinlaisia repiviä aineksia; toisia, jotka hämmentävät ja tekevät tehottomiksi kansalliset vaikuttimet, toisia taas, jotka niitä korostavat.

Niinpä tapaamme monenlaatuisia _sosialisia_ vastakohtia. Galitsiassa toimivat puolalaiset talonpojat monin paikoin yksistä puolin ruteenilaisten kanssa aatelistoa vastaan: siis hajaannus, joka hämmentää kansallisperiaatetta. Yleinen sosialinen, yhteiskunnallinen, taistelu on tietenkin räikeämpi saksalaisessa ja tsekkiläisessä Itävallassa kuin teollisuudesta köyhässä Unkarissa. Vielä 1900 ei sosialisteilla ollut edes Itävallassa enempää kuin 10 valtiopäivämiespaikkaa; mutta yleinen äänioikeus antoi heille heti 87 paikkaa ja toiseksi suurimman ryhmän aseman. Ei mikään voi kuitenkaan selkeämmin kuvastaa valtakunnan luonnotonta valtioluonnetta kuin se, että tätä sosialistien menestystä on voitu pitää voittona valtiolle, senvuoksi että se kokoomuksellansa hämmentää kansallisuusvastakohtia. Sosialidemokraatteja onkin saatettu sanoa ainoaksi valtakunnalle-uskolliseksi puolueeksi. Varmaa on, ettei mikään edustajaryhmä ole niin hartaasti kehoittanut kansalliseen rauhaan ja tuottoisaan työhön; mikä tosin ei ole estänyt, että Itävaltaa esim. v. 1900 järkytti vaikea kaivostyöläisten lakko.

Tähän tulevat lisäksi vielä _uskonnolliset_ vastakohdat. Galitsiassa ovat ne rinnakkaisia kansallisten kanssa, kun ruteenilaiset ovat kreikkalais- ja puolalaiset roomalais-katolisia. Varsinaisessa Itävallassa ajavat nämä eripuraisuuden äärimmilleen hajoittamalla saksalaisetkin keskenään, »klerikaleihin» (pappisvaltaisiin) ja »liberaleihin» (vapaamielisiin); niinpä nostatti eri tahoilla suuria myrskyjä, kun prof. Wahrmund 1908 kielsi Kristuksen yliluonnollisen siittämisen. Jo 1899 syntyi liike, tunnuksena »Los von Rom» (irti Roomasta), joka on herättänyt paljon melua. Siinä vielä yksi syy, eikä suinkaan vähäisin; saksalaisen aineksen valtiolliseen heikkenemiseen. Unkarissakin havaitaan merkkejä »kultturitaistelusta» paavinkirkkoa vastaan. Ja kaikkien säröäänten lisäksi tulee erinäisissä itävaltalaisissa piireissä kiihkeä antisemiittinen, juutalaisvastainen, kiihoitus, missä saattavat yhtyä niin vastakkaiset ainekset kuin »kristillis-sosialiset» Luegerin ja kansallissaksalaiset Schönererin johdolla. Jälkimäinen, joka eri suuntiin edustaa hajaannuksen korkeinta astetta, on 1898 keskittänyt ohjelmansa seuraavaan mahtipontiseen lauselmaan: »Ohne Juden, ohne Rom wird gebaut Germanias Dom» (ilman juutalaisia ja ilman Roomaa on Germanian temppeli rakennettava). Tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä liike lamautumassa sittenkun molemmat äskenmainitut miehet ovat poistuneet näyttämöltä.

Selvää on, että suuret vastakohdat yhteiskunnassa vasta silloin käyvät oikein vahingollisiksi, kun ne _eduskuntamuodon_ avulla saavat tilaisuuden ehkäistä valtiontyötä. Itävallan kansallisuuksille tuli valtakunnanneuvoston edustajakamari tervetulleeksi temmellyskentäksi, missä he saattoivat päästä toistensa kimppuun, välittämättä siitä, että he täten kenties löivät naulan toisensa jälkeen itse valtakunnan ruumiskirstuun. Franzensringin varrella olevan siron valtakunnanneuvostontalon katonreunakulmilla on kuvaryhmiä hurjista hevosista, joita ohjaajat hillitsevät: saman kuvan tapaa alhaalla salissa, mutta hevosten teutaroiminen on joskus näyttänyt käyvän ohjaajille ylivoimaiseksi.

Niinpä on saksalais-tsekkiläinenkin taistelu muuttanut valtiopäiville ja aikaansaanut suunnattomia riitoja. Alussa oli verrattain rauhallista, sillä tsekkiläiset edusmiehet tekivät lakon; ja kun he 15 vuoden kuluttua jälleen saapuivat paikalle 1879, tuli monta kertaa saksalaisten vuoro samalla tavalla tuulettaa valtiollisia tunteitaan. Mutta 1897 iskettiin taas yhteen, Badenin kielilain johdosta (edellä siv. 128), joka puolestaan oli seuraus unionipolitiikasta: tahdottiin näet siten saada tsekkiläisten äänet »Ausgleichin» (yhteisiä menoja koskevan sopimuksen) hyväksi Unkarin kanssa. Nyt selittivät saksalaiset, että oli tullut tärkeämmän »Ausgleichin» aika, nimittäin valtakunnan saksalaisten kanssa; ja he antoivat uhkaukselleen pontta sellaisella jarrutuksella, jonka vertaista ei oltu ennen nähty edes tässä maassa, missä jarrutus kuitenkin oli kehittynyt milteipä oikeuslaitokseksi, jolla oli »kansallisen kielto-oikeuden» merkitys. Eduskuntakoneisto pantiin seisomaan; viisi vuotta oli kaikki lainlaadintatyö lamassa; ja kun hallitus valtion välttämättömimmäksi ylläpitämiseksi käytti väliaikaisia toimenpiteitä (erään 21/12 1867 vahvistetun perustuslain 14. §:n nojalla), tuli kaiken kansallisuuskurjuuden lisäksi vielä perustuslakikahnaus. Tähän aikaan saavutti Itävallan edustajakamari maineen, jonka laatua parhaiten kuvaa julkisesti ja yleisen säädyllisyyden nimessä tehty ehdotus, että sen istunnot säädettäisiin salaisiksi!

Miltä tämä kamari sitten näytti? Vanhassa eduskunnassa, joka hajoitettiin 1900, oli 22 eri ryhmää; uudessa laskettiin 24 — kansallisia, uskonnollisia, yhteiskunnallisia ryhmiä mitä kirjavimpana seoksena. Valtiolaivan luotsaus näin monien karien välillä pärskyvissä hyrskyissä on aivan omalaatuinen tehtävänsä, joka vaatii sirkustaiturin teknillistä kätevyyttä, valtiomiehen lujaa kättä ja diplomaatin silmää mieskohtaisen esiintymisen valinnassa — Lowell vertaa sitä säädyttömästi mutta sattuvasti taitoon ohjata _koirarekeä_ eskimoiden maassa! Hra v. _Körberillä_, joka oli pääministerinä 1900—05, näytti olevan kaikki nämä ominaisuudet; ja hänen onnistui todellakin, m. m. kiinnittämällä huomiota ulospäin yleisiin töihin saada valtiopäivät jälleen työkuntoon ainakin sikäli, että valtio vuodesta 1902 saattoi saada menosääntönsä hyväksytyksi säännöllistä tietä; mutta hänen täytyikin puheissaan useammin kuin kerran huomauttaa, että saattaa taas tulla aikoja, jolloin »konsulien on katsottava, ettei valtakunta joudu vahinkoon».

Kun nämä myrskyt raivosivat valtakunnanneuvostossa, eivät maapäivätkään suinkaan olleet mitään rauhan asumuksia. Niiden yksikamarijärjestelmästä ja enemmistövallasta sai kansallisuustaistelu vielä parempia temmellyskenttiä. Sekakielisissä maakunnissa näyttääkin suorastaan kuuluvan poikkeustapauksiin että maapäivät ovat toimintakykyisinä. Alituiset kahnaukset hallintovirastojen kanssa täydentävät sekasortoa.

Kun katselee tätä kuvaa »valtakunnasta, joka itse repelee itseänsä», täytyy olla Benoistin kanssa samaa mieltä, että ainoastaan kolme seikkaa on varmaa: valtakunnan suunnaton vaikeus jäädä sellaiseksi kuin se on, sen yhtä suuri kyvyttömyys siitä muuttua ja sen täytymys muuttua! Kokemus on osoittanut kaksi keinoa koossapitää valtakuntaa, jonka eri osat pyrkivät irralleen: itsevaltiuden yhteisen paineen tai liittovaltion jaetun vastuun. Itävallan vaikeudet näyttävät nyt lähinnä johtuvan siitä, että siellä on yritetty kolmatta keinoa: perustuslaillisen erityisvaltion.

Palaus itsevaltaiseen hallitusmuotoon lienee nykyään mahdotonta. Olisiko sitten kukaties parannus löydettävissä siirtymällä liittovaltioksi, muuttamalla valtakunta »yhdistetyiksi valtioiksi»? Tätä n. s. »Verländerung»-ajatusta on usein pohdittu viimeaikoina, tavallisesti siinä muodossa että kukin kruununmaa tulisi valtioksi liittovaltiossa. Mutta tässä muodossa on ajatus mahdoton, sillä sitenhän kansallisuusvähemmistöt uhrattaisiin täydellisesti joka taholla, ruteenilaiset Galitsiassa, slovenilaiset Steiermarkissa, italialaiset Tyrolissa, samoin kuin saksalaiset Böömissä ja Määrissä. Itse teossa on ilmeistä, että »kruununmaat ovat habsburgilaisen valtakunnan sisäisiä vihollisia», kuten Springer sanoo. Senvuoksi ajattelee Auerbach 1898 toista muotoa: historialliset kruununmaat on hävitettävä ja niiden tilalle asetettava puhtaat kielialueet osakkaiksi liittoon. Samassa hengessä puolsi 1899 sosialistikongressi Brünnissä »kansanvaltaista kansallisuus-liittovaltiota». Tässä kohtaa kuitenkin se uusi vaikeus, että rajat monin paikoin ovat häälyviä tai, kuten Böömissä, maantieteellisesti mahdottomia; kansallisuusaatteen työ on keskeneräistä todellisuudessa, ei vain kartalla.

Senvuoksi on lopulta etsitty ratkaisua yksilöperustalla alueperustan asemesta ja siinä lähdetty pienemmistä piireistä, missä kansallisuudet eivät ole niin sekaisin Tämän ratkaisun pääpuoltaja on Rudolf Springer (valtiopäivämies tri Karl Rennerin salanimi). Pyrkimyksenä on »kansallinen itsehallinto», jotta kansallisuuskysymysten käsittely mikäli mahdollista jää asianomaisten kansallispäivien asiaksi. Yhteistä työtä varten on ratkaisun nimenä »kansalliskatasterit», s. o. ääniluettelot henkilöistä kansallisuuden eikä hallintopiirin mukaan. Kun kansallisuustunteet täten ovat tyynnytetyt, arvellaan nykyinen valtiomuoto voitavan säilyttää. Ohjelma toteutettiinkin v. 1905 Määrissä, niin että maapäivävaaleissa saksalaiset ja tsekkiläiset saivat äänestää kansallisuusluetteloiden mukaan. Myöhemmin on Bukovina noudattanut esimerkkiä ja muutos on päiväjärjestyksessä muillakin tahoilla.

Jonkinlaisen teknillisen ratkaisun täten raivatessa itselleen tietä kääntyi tuuli yhä suotuisammaksi myöskin _yleisen äänioikeuden_ voimaansaattamiseksi vaaleissa valtakunnanneuvoston toiseen kamariin. Valtiomiehet alkoivat yhä enemmän pitää sitä jonkinlaisena vastamyrkkynä kansallishajaannusta vastaan. Niinpä joutui äänioikeuskysymys päiväjärjestykseen 1905 ja oli jo 1907 kypsä ratkaistavaksi. Perustamalla kamarin yhdenmiehenvaaleihin kansallisissa vaalipiireissä on taistelu paikkojen lukumäärästä alunpitäen poistettu kansallisuuksien kilpailusta; kunkin kansallisuuden edustajain lukumäärä on näet määrätty, kiinnittämällä huomiota ei ainoastaan sen väkilukuun vaan myöskin kultturitekijöihin, veromäärään ja kansallisomaisuuteen. On hämmästyttävää että tästä arkaluontoisesta jaoittelusta suoriuduttiin niin pian. Periaatteena oli tasapainon aikaansaanti »slaavilaisen» ja »saksalais-romanilaisen ryhmän» välillä; suhde tuli olemaan 259 (tsekkiläisillä 107 paikkaa, puolalaisilla 82, ruteenilaisilla 33, slovenilaisilla 24, kroatilais-serbialaisilla 13) 257 vastaan (saksalaisilla 233, italialaisilla 19, romanialaisilla 5) — suhteellisia voittoja ruteenilaisille ja slovenilaisille, mutta tappioita italialaisille ja saksalaisille, joista viimeksimainitut menettivät 3 prosenttia vaikutusvallastaan. Lisäksi suojeltiin ruteenilaisia Galitsian itäosassa toimenpiteillä vähemmistöedustuksen hyväksi ja saksalaisia Määrissä kansallisuuskatasterien avulla.

Harvoin kai mitään perustuslain uudistusta on tervehditty suuremmilla toiveilla. Uudistuksen luoja, pääministeri _Beck_, odotti nyt »kansallispuolueiden aseidenriisuntaa», joka tekisi mahdolliseksi »taloudellisen politiikan ja yhteiskunnallisten huoltotointen» ajan, ja hän tervehti uutta kamaria tunnuslauseella »mit dem Ganzen für das Ganze»: kaikki kaiken puolesta. Ensimäiset vaalit näyttivätkin antavan tukea tälle toivehikkaisuudelle, mikäli päävoiton saivat kaksi eikansallisuus-puoluetta, nim. »kristillis-sosialiset» 96 ja sosialistit 87, kun taas kiihkeimmät ainekset, nuortsekkiläiset ja suursaksalaiset, menettivät enimmän. Otto Lang julkaisi kehoituksen Itävallan »kansainrauhanliiton» perustamiseksi, ja vanha keisari lausui 29/4 1907 Pragissa, kansallisuustaistelun pääpesäpaikassa: »Katsoisin korkeimmaksi onnekseni, jos minä, joka olen elänyt läpi taistelun kaikki kärsimykset, saisin elää myöskin kansallisen rauhan ilon.»