Part 2

Samalla kertaa kuin tekniikka täten on antanut ennen aavistamattomia yhteysmahdollisuuksia, samalla on Europa alkanut tarvita muita maanosia enemmän kuin milloinkaan ennen. Tämä johtuu siitä tuotanto-olojen muutoksesta, joka meidän maanosassamme on viime vuosisadan kuluessa tapahtunut. Europan maissa ei enää voida elää niinkuin entisajan maatalossa, missä kaikki, mitä tarvittiin, saatettiin valmistaa omilla tiluksilla. Väkiluvun kasvaminen ja kultturin mukana enenneet tarpeet ovat saattaneet teollisuuden etualalle, ja tekniikan avulla on siitä kehittynyt kone- ja suurteollisuus, joka vaatii markkinoita kaukana oman maan ja oman maanosan ulkopuolella. Niinpä kulkee Europa yhä eräretkillä vieraissa maanosissa; mutta ei enää etsimässä etusijassa jaloja metalleja ja ylellisyystavaroita ja nautintoaineita, vaan ensinnä raaka-aineita, sen jälkeen, kun raaka-aine on muovailtu teollisuustuotteeksi, ostajia ja vihdoin, kun näillä markkinoilla on koottu pääomia, edullisia sijoituksia niille. Ainaisessa kiertokulussa, niinkuin passadituulet ilmassa, virtaa raaka-aineita ja elintarpeita muusta maailmasta Europaan, teollisuustuotteita ja pääomia Europasta muuhun maailmaan. Taloudellinen pyrkimys, kauppa, kietoo maan; ja sen vaatimus on, kultturin nimessä ja kanuunain takauksella, lopulta tullut määrääväksi, käskeväksi.

Niinpä on nyt tullut loppu kansojen erakkoelämästä, sillä ei yksikään saa tyyten sulkea markkinoitaan yleiseltä kiertokululta. Missä sellaisia oireita ilmenee, siellä tarttuvat Europan vallat asiaan väkivoimin. Buurit Etelä-Afrikassa saivat sakkoina siitä maksaa itsenäisyytensä. Japani älysi vaaran ajoissa ja siirtyi itse Europan puolelle, ennenkuin kahnaus kävi liian suureksi. Kauimmin noudatti vanha Kiina eristäytymispolitiikkaansa; mutta senvuoksi se onkin nyt planetarisen aseman keskustassa — vastoin tahtoansa on se joutunut näyttelemään sitä osaa, jota sen itsensä ottama nimi osoittaa: se on tullut »keskusvaltakunnaksi», jonne suurpolitiikan pääpyrkimykset keskittyvät.

Näin tavoin ovat kaikki maan ja ihmiskunnan pääosat joutuneet keskinäisiin kosketuksiin. Jo kauan olemmekin huomanneet sen hedelmiä yhteenliittymisissä yleisen kultturin aloilla: inhimillisyyden (Genèven sopimus 1864 ja Haagin sovinto-oikeus 1899), yhdysliikenteen (maailmanpostiyhdistys 1874 ja 1878), kirjallisen omistusoikeuden (Bernin sopimukset 1886 ja 1896), tieteen (kansainvälinen astemittaus vuodesta 1886 y. m.). Ilman nimenomaista kansainvälistä yhteenliittymistä[2] näemme saman ilmiön vielä selvempänä ja tuntuvampana nykyisen _kapitalismin_ ja _sosialismin_ vastakkaisissa pyrkimyksissä.

Tietenkään ei tämä asema vielä oli viimeistä myöten valmis. Me elämme vielä tämän uuden ajan varhaisia aamuhetkiä. Vielä voisivat toisarvoiset kultturivaltiot paikoitellen käydä sotaakin keskenään ilman että se sanottavasti koskisi muun maailman etuja; niinpä esim. Chile ja Argentina. Onpa itse Europassakin, missä valtiokerho nyt on entistään verrattomasti täydellisempi ja yhteenkuuluvampi, erinäisiä alueita, kuten Pyreneain ja Skandinavian niemimaat, verrattain syrjäisiä. Mutta nekin ovat kuitenkin tuohon kerhoon kuuluvia niin oleellisesti, ettei niitä siitä voida irroittaa. Historian aurinko, joka aina meidän päiviimme saakka ei ole samanaikaisesti valaissut kuin osia maasta, valaisee nyt yhä kirkkaammin samalla valolla koko ihmisten asumaa maapalloa, koko planettaa.

----------

On selvää, että tämä uusi valo sinänsä paikka paikoin tuntuu häiritsevältä ja hermostuttavalta, kun niin kauan on saatu elää omissa kotioloissa syrjässä, toisten katselematta. Mutta tämä muodollinen seikka yksin ei ole aiheuttanut nykyajan yleistä hermostuneisuutta varsinkaan heikompien kansojen keskuudessa. Kansat tuntevat tässä yleisen kosketuksen järjestelmässä todellista vaaraa itsenäisyydelleen. Planetarinen asema on näet luotu _alistumisen_, ei tasa-arvon merkeissä. Kehkeytyminen ihmiskunnan ykseyteen on oleellisesti sidottu _suurvaltojen_ muodostumiseen, pienten kustannuksella.

Tämä on nykyajan valtiollisen hahmon toinen pääpiirre. Sitä voi osaksi katsoa samalta kannalta, kuin tukkuliikkeen esiintymistä kaupan, suurtehtaita teollisuuden, suuria laivayhtiöitä merenkulun, suurpääomia rahamarkkinain, trusteja työmarkkinain alalla. Politiikkakin on tullut jonkinlaiseksi suurteollisuudeksi, jonka turvin on syntynyt suuria toiminimiä, ja koko kehitystä vallitsee se laki, jos saa uskoa lordi Salisburyä, että suuret valtiot tulevat yhä suuremmiksi, pienet yhä pienemmiksi — ja harvinaisemmiksi.

Jo vanhemmat historian vaihekaudet ovat nähneet erinäisten valtiomuodostumain kohoavan mahtavasti toisten yli, ei vain mieskohtaisen sankarivoiman hetkellisinä luomina (Aleksanteri, Kaarle Suuri, Dshingis khaani, Tamerlan, Napoleon), vaan kiinteämminkin kehittyneinä (muinainen Assyria, Persia, Rooman valtakunta, Arabian kalifaatti, keskiaikainen Saksan keisarikunta). Mutta ne ovat aina pyrkineet valtaamaan koko tunnetun maailman, jotenka ne ovat esiintyneet ainoastaan toinen toisensa jälkeen; sitäpaitsi ovat ne säännöllisesti kuuluneet ainoastaan suuriin historian kultturikausien välisiin murrosaikoihin. Niinpä viimeinen tämänlaatuinen suurvalta päätti Europan yleisen »ancien régimem» (vanhan valtakauden). Se oli Napoleonin valta. Kun se oli murskaantunut, oli aika kypsä aivan uudelle muotokunnalle: rinnakkaisten suurvaltojen valtioylimystölle, joka oli kehittynyt kansallisista voimista ja toimi vapaaehtoisena kansainoikeudellisena laitoksena holhoten — tarvittaessa — omavaltaisesti pieniä valtioita.

Tässäkin voimme seurata kehitystä renessansin siementävään aikaan, mikäli näet silloin useampia valtoja samanaikaisesti alkaa kohota korkeammalle tasapainon turmioksi: Turkki muinaisen Rooman maailmanvallan yhdellä, Portugal ja Espanja sen toisella laidalla ja keskiajan keisarikunnan perijänä _Itävalta_. Keskivaiheilla 1600-lukua astuu uusia valtioita vallan etualalle, Hollanti, Ruotsi, _Ranska_, ja tasapainon säilyttäminen käy yhä vaikeammaksi. Aika kuluu, vanhat suurvallat saavat jättää tehtävänsä, uusia astuu kilpakentälle: _Englanti_ 1700-luvun alussa, _Preussi_ sen keskivaiheilla, _Venäjä_ sen lopulla. Kun Napoleonin seikkailu on päättynyt, ovat ainoastaan nämä kolme ynnä Ranska itse ja vanha Itävalta itseoikeutettuja hallitsemaan ja vallitsemaan Europassa. Ja ne tarttuvatkin nyt toistensa käsiin tehden nimenomaisen liiton, jossa ne ottavat tämän maanosan levon ja tasapainon vastuulleen.

»Johtavien päävaltojen ylimystönä», »Europan senaattina» — käyttääksemme Heerenin nimityksiä — diplomaattisesti valmistautuneena vapautussodissa Napoleonia vastaan, esiintyi tämä pentarkia (viiden valtius) jo Wienin kongressin[3] neuvotteluissa, missä nämä viisi ratkaisivat pääkysymykset, kun taas Ruotsin, Espanjan ja Portugalin mieltä kysyttiin vain erinäisissä tapauksissa; ja se on täysin vakiintunut Aachenin kongressissa 1818 »pyhäksi liitoksi» »kristillisen veljesrakkauden» lipun alla. Me tapaamme sen sittemmin, enemmän tai vähemmän täysilukuisena, muissa _kongresseissa_ ja tunnemme sen käden _välitystoimissa_, joita joku suurvalta suorittaa toisten valtuuttamana. Täten saa kansain oikeus uusia muotoja ja periaatteita eräänlaatuisen järjestön perustalla, jossa suuret esiintyvät maanosan »status quon» (vallitsevain valtiussuhteiden) suojelijoina.

Ensimäinen suurvaltaliitto ei elänyt vanhaksi, mutta sen eri osakkaat jäivät suureen valta-asemaansa; ja vuonna 1856 tapaamme ne jälleen koolla ratkaisemassa suurpoliittisia kysymyksiä. Tässä kongressissa (Parisissa) istuu Sardinian kuningaskunta suurten rinnalla; muutamia vuosia sen jälkeen on Italian yhdyntä aikaansaatu Sardinian johdolla, ja siitä pitäen lasketaan _Italia_ kuudenneksi suurvallaksi. Täten täydentää tuo ylhäinen seura itseänsä. Berlinin kongressissa 1878 tapaamme sen täydessä työssä; sen sana riittää ratkaisemaan kansojen aseman ja valtiollisen kartan rajat maanosan kaakkoiskulmalla. Mutta jokapäiväisessäkin elämässä ja avoimesti näemme suurvallat holhoojan-asemassa valtiokerhon heikoilla kohdilla; niinpä jo 1856, jolloin oli säännöiteltävä laivakulku Tonavan suupuolella (C. E. D. — »Commission Européenne de Danube», nuo kuusi ynnä Turkki, sittemmin myöskin Romania), edelleen 1880 Egyptin (»Commission de la dette publique», täysilukuinen Venäjän liityttyä mukaan 1885), 1881 Turkin (»Conseil d'administration de la dette publique», ilman Venäjää) ja 1898 Kreikan suhteen (kansainvälinen valtuuskunta), kun oli huolehdittava maksukyvyltään heikoista velallisista valtiokerhossa, samoin myöskin 1898 Kreetan erikoisaseman takaajina (tässä kuitenkin vain neljä valloista, kun Saksa ja Itävalta pysyivät syrjässä) ja vihdoin vuodesta 1904 ja 1906 vuoteen 1908 Makedonian järjestysvallan ja raha-asiain hoidon järjestäjinä.

Oli asian luonnossa, että vakinaisia suurvaltoja muodostui ensiksi Europan valtiokerhosta. Mutta tämän kerhon kehittyessä planetariseksi aukeni suurvaltojen syntymisen mahdollisuus muissakin maanosissa. Kaksi sellaista onkin viime aikoina ilmaantunut: _Yhdysvallat_ (U. S. A.) lännessä, _Japani_ idässä. Jo kauan oli ensinmainittu valta herättänyt kunnioitusta aineellisella kehityksellään, mutta vasta kun se vuonna 1897 luopui kotopolitiikasta ja otti Havajin Valtameressä, on sen suurvaltavaatimus ilmeinen. Samaa voi sanoa Japanista jo 1894, jolloin se menee meren yli Koreaan. Ja molempien sopii katsoa saaneen tälle asemalleen vahvistuksen osanotollaan yhdessä Europan suurvaltain kanssa _retkeen Pekingiä vastaan 1900_; Japanin suhteen sitä vielä korostettiin liitolla Englannin kanssa 1902 ja lopullisesti sen lujitti voitto Venäjästä 1905.

Tuo silmäänpistävän maailmanhistoriallinen ja sangen draamallinen näytös, missä kaikki Europan kultturin päämiehet vuosisadan kynnyksellä kolkuttivat miekoillaan Kiinan portteja, oli samalla ulkonainen kuva meidän aikamme suurpoliittisesta asemasta: kahdeksan suurvaltaa — kuusi Europasta, yksi Amerikasta, yksi Aasiasta — valtioiden eturivissä, arvoltaan ja valtavaatimuksiltaan kaikkia muita edellä. Olemme nähneet niiden, yhden toisensa jälkeen, erottautuvan jonkinlaisina korkeampina valtiollisina olomuotoina yleisestä valtiosikermästä, historiallisen kehityksen ja luontaisen kasvun vaikutuksesta ja keskinäisissä kahnauksissa, ilman että käy määrääminen mitään varmaa rajaa, missä pätevyys alkaa; raja on sovinnainen, ainoastaan maailman yleisen mielipiteen ja jo tunnustettujen suurvaltojen yhteistoimintaan-kutsun määräämä. Epäselvä ja häilyvä on myöskin itse suurvalta-asema. Aivan itsestään, muodollisista oikeutusmenoista yhtä riippumatta kuin valtiokerho itse, on tämä kansainoikeudellinen etuus syntynyt olevista oloista. Koko tämä ylimmän valtiollisen arvon ilmiö on, kuten kaikki muukin alkuperäinen ylimystö, syntynyt sisäisestä historiallisesta välttämättömyydestä kaikkien kirjoitettujen sääntöjen ja järkilaskelmain ulkopuolella. Me voimme vain todeta, että nimi suurvalta on kiteytynyt yleiseen kielenkäyttöön osoittamaan tavallisten mittojen yli menevää valtiollista voimaa, joka ilmenee valtapyyteissä ja todellisessa vaikutusvallassa kaukana omien ovien ulkopuolella.

Mutta muovailtakoonpa määritelmä miksi tahansa — yksi on varmaa: suurvallat nyttemmin pitävät maailmanaseman avaimia käsissään. Niistä riippuu ennen aavistamattomassa määrässä myöskin pikkuvaltojen asema ja kohtalot. Suurten hallituksissa ja niiden vihreiden pöytäin ääressä pelataan, miljonain ihmisten menestys panoksena, kaukana ulkopuolellakin suurten omia laajoja maantieteellisiä rajoja. Suurvallat yksin antavat asemalle planetarisen piirteen. Niiden pyrkimykset punovat maapallon yhteen. Mikä ei niiden huomiota herätä, sillä ei ole yleiseen valtiolliseen asemaan mitään merkitystä.

Kun siis tahtoo saada yleiskatsauksen nykyajan kansainväliseen politiikkaan, tarvitsee vain tarkastaa suurvaltoja. Niiden keskinäisiin suhteisiin ovat kaikki tärkeät kysymykset kietoutuneet. Suurvallat, se on maailma; suurvaltapolitiikka on maailmanhistoriaa toiminnassa. Etsimällä suurvaltojen luontaisia ja historiallisesti esiintyviä pyrkimyssuuntia voi vähitellen keksiä enemmän tai vähemmän herkät kahnauskohdat, joissa kansainvälisiä selkkauksia piilee tai jo kuohuu. Tällä tavoin voivat vähitellen suurpolitiikan kaikki polttavat pääkysymykset tulla valaistuiksi, kunnes koko aseman yhteenkuuluvaisuus selviää.

----------

Kenties huomautetaan tähän, että päivänpolitiikka jo luonteensa vuoksi ei sovellu tieteellisesti käsiteltäväksi. Eikö se ole, sanotaan, kuten shakkipeli, missä kullakin nappulalla on oma tahtonsa? Mitenkäpä voi rakentaa tieteellisesti päteviä tuloksia sellaisesta pelistä?

Tätä vastaan muistutettakoon ensinnäkin, että meidän käsiteltävänämme ei ole suoranaisesti kansainvälisten problemien (kysymysten, pulmien) ratkaiseminen. Asetamme tässä suhteessa lähinnä ratkaistavaksemme vaatimattomamman tehtävän: problemien esittämisen sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat ja niiden nykyisen kannan määräämisen. Sellainen tehtävä kuuluu kieltämättä kokonaan tieteen piiriin.

Mutta jos sitten tarkastetaan lähemmin, niin havaittaneen myöskin pian, että valtioiden vapaa tahto shakkilaudalla ei suinkaan ole niin vapaa, kuin se ensimmältä näyttää. Sekä niiden järjellä että järjettömyyksillä on olevissa oloissa määrätyt rajansa, joiden yli ne eivät voi päästä. Niinpä ovat valtiot ensinnäkin _tilastollisia_ olioita, väkiluvultaan, ulkoisilta ja sisäisiltä mitoiltaan, yhteiskunnallisilta lakikehyksiltään ja valtiollisilta laitoksiltaan määrättyjä. Ne ovat _maantieteellisiä_ olioita, pinta-alaltaan, asemaltaan, rajasuhteiltaan ja tuotantomahdollisuuksiltaan määrättyjä. Ne ovat myöskin _historiallisia_ olioita, jonkin verran edellisen kehityksensä ja perimystensä määräämiä, niinkuin jokainen yksityinen on entisyydestänsä riippuvainen. Kaikki tämä koskee suurvaltoja yhtä hyvin kuin pienintä valtiollista oliota; ja kaikilta näiltä näkökannoilta käy niitä tieteellisesti tutkiminen.

Sellainen erikoinen tutkimus on välttämätönkin, jos tahdomme saada syvemmän käsityksen siitä maailmanhistoriallisesta draamasta, joka on käynnissä ympärillämme ja yllämme. Ei riitä, että tuntee vain juonen; täytyy tuntea myöskin toimivat henkilöt. Suurvallat ovat tämän näytelmän sankareita, pääosien esittäjiä. Mikäli niiden kunkin luonteeseen tutustuu, sikäli voi paremmin ymmärtää niiden toimia ja keskinäisiä välejä.

Tässä täytyy valtiollisen tiedemiehen — enemmän tai vähemmän — jättää syrjään subjektiviset tekijät: kansojen käsitys itsestänsä ja ympäristöistään, tunnevaikutelmien laatu ja syvyys, toimivien henkilöiden kyky arvostella tilanteita ja käyttää hyväkseen tarjoutuvia mahdollisuuksia, konjunktureja. Se on valtiomiehen alaa, siinä käy raja tietopuolisen ja käytännöllisen politiikan välillä. Mutta niin suuri merkitys kuin näille subjektivisille tekijöille onkin annettava — ne eivät kuitenkaan voi liikkua kovin kauas niistä objektivisista edellytyksistä, jotka kieltämättä kuuluvat tiedemiehen arviopiiriin.

Jos kerran on tottunut katsomaan päivän ilmiöitä ylimenoasteina yleisessä kehityskulussa, niin voi kenties uskaltaa vielä askelta pitemmälle ja panna kyseenalaiseksi, tokko edes nuo subjektiviset vivahtelut ovat tiedemieheltä ehdottomasti rauhoitettua aluetta. Me emme nyt puhu niistä, jotka historiassa tuskin näkevät muuta kuin vain luonnonlakien työtä (kuten Buckle); mutta tieteellisesti suurpätöiselläkin taholla on jo katsottu historiassa olevan havaittavissa määrättyjen kehityslakien alaisuutta yhteiskunnallis-taloudellisista (Lamprecht) ja maantieteellisistä (Ratzel) edellytyksistä lähdettäessä. Eiköhän olisi ajateltavissa että historian psykologisessakin puolessa saattaisi löytää jotakin tieteen ulottuvilla olevaa säännönmukaisuutta?

Joka tapauksessa väitämme, että nykyisen ajan historia ei voi enempää kuin muinaisenkaan olla vain satunnaisuuksien ja mieskohtaisten oikkujen sekasotkua, kaaosta. Tämän pinnan alla on epäilemättä ytimenä määrättyjä lakeja noudattava järjestys. Tosin täytyy tässä aivan erikoisesti edellyttää jotakin välimatkaa, jotta voi nähdä nuo lait; samalla tavoin kuin vain matkan päästä voi erottaa maan suuren pyöreyden likellä olevan paikalliskumpuilun yli. Historia on tältä kannalta kirjoitettuna kuin joku Alexandre Dumas vanhemman romaani: mestari on merkinnyt peruspiirteet, joihin vähäpätöisemmät kirjoittajat ovat olleet sidotut, mutta saaneet verrattain vapaasti täyttää aukkopaikat; tämä näperrystyö pistää ensin lukijan silmään, mutta sen _takana_ on suunnitelma — yhtä todellinen ja olemassaoleva silti, vaikka se milloinkaan ei likeltä katsoen tule näkyviin.

Edellytysten ollessa tällaisia käy samalla ilmi, että aineessamme piilee syvempikin tieteellinen pyrkimys, yli paljaan problemi-asetelman suurpolitiikan shakkilaudalla ja päänappuloiden tunnollisen esittämisen. Tämä pyrkimys on suurten valtiomuodostumain synnyn ja kukoistuksen ehtojen — tai, jos niin tahdotaan, lakien — etsiminen ylipäänsä. Erinäiseltä näkökannalta katsoen ei näet voi olla havaitsematta itse suurvalloissa myöskin _biologisia_ (elämän-opillisia) tekijöitä. Omasta elinvoimastaan ja otollisten konjunkturien suomasta, alituisessa kilpailussa toistensa kanssa, siis taistelussa olemassaolosta ja luontaisen valinnan turvin ovat nekin syntyneet maanpinnalle. Me näemme niiden siellä syntyvän ja kasvavan, olemme nähneet niiden myöskin kuihtuvan ja kuolevan, kuten muidenkin organismien, elollisten olioiden. Ne ovat siis elämänmuotoja; kaikista elämänmuodoista tämän maan päällä valtavimmat. Sellaisina täytyy niiden myöskin voida olla aiheena niin sanoaksemme »biopoliittiselle» tutkimukselle, joka koettaa saada selville niiden kehityksen lakeja.

Mutta mikäli tiedemies tässä onnistuu, sikäli kykenee hän myöskin kohottamaan tulevaisuuden verhon liepeitä. Sillä niinkuin tämä laki on vaikuttanut menneisyydessä, niin täytyy sen olettaa vaikuttavan tulevaisuudessakin. Voi ennalta päättää, että ne yhdistelmät, jotka tähän saakka ovat jääneet tulosta tuottamatta, ovat tulevaisuudessakin turhia. Ne taudit, jotka tähänastisen kokemuksen mukaan aina ovat olleet kuolettavia suurvalta-asemalle, tulevat vastakin samoissa oloissa tuottamaan kuoleman. Jos siis voi todeta tällaisen taudin ja tällaiset olot ja jos silloin ennustaa tämän suurvallan loppua suurvaltana — niin se ei ole sokeaa lörpöttelyä, »kannunvalamista», eikä vaateliasta vetoamista profetallisiin lahjoihin. Siinä yksinkertaisesti lääkäri, tieteellisesti todettuaan taudin laadun, ilmoittaa mikä sen kulku tulee olemaan. Nykyaikainen tiede koettaa tässä asettaa tulevaisuuttakin arvionsa alaiseksi: se on vain luontainen seuraus sen omasta kehityksestä, joka tapahtumain kirjanpidosta siirtyy tutkimaan niitä voimia, jotka ovat luoneet ja luovat määrättyjä tapahtumia.

Tässä mielessä saattanemme kai uskaltaa arvioida nykyisten suurvaltojen elinvoimaa ja tehdä viittauksia niihin suuntiin, mihin käsilläolevat kansainväliset problemit todennäköisesti tulevat ratkaistaviksi. Näin tehdessämme emme luovu tieteelliseltä perustalta niin kauan kuin seuraamme tapahtumia ja kokemusta. On oireita, joiden merkityksestä ei voi erehtyä, ja shakkiasemia, joissa määrätty ratkaisu on välttämätön.

Mutta aina täytyy olla visusti varuillaan, ettei ylitä tieteen mahdollisuuksia tässä suhteessa. Tässä, jos missään, vaanii ennenaikaisten päätelmäin vaara. Se vaara on, ja tullee aina olemaan, paljoa suurempi valtiomiehelle kuin lääkärille. Valtion kudokset ja toimintalaitteet ovat näet vielä paljoa mutkallisemmat kuin ihmisruumiin, ja sitä paitsi tähän saakka paljoa vähemmän tutkitut ja tunnetut. Valtiollisen tulevaisuuden määrää erilaisten tekijäin vilisevä moninaisuus, ja harvoin sopii olla ehdottoman varma ottaneensa laskelmissaan ne kaikki huomioon — mutta jos unhottaa tai väärin arvioi yhdenkin niistä, vie koko laskelma harhaan, ja tulevaisuuden arvoitus on vain saanut yhden väärän ratkaisun lisää.

----------

Tällaiset edellytykset ovat määränneet seuraavan esityksen suunnitelman ja kulun. Se koettaa suorittaa kaksinaista tehtävää. Toinen on pintapuolisempi: selostavan yleiskatsauksen esitys suuren politiikan nykyisestä pyrkimyskudoksesta. Toinen sisäisempi: itse suurvalta-ilmiön valaiseminen tutkimalla sen nykyisiä ilmestysmuotoja. Nämä molemmat tehtävät saattavat kenties pinnalta näyttää erillisiltä, mutta kuuluvat kuitenkin pohjaltaan oleellisesti yhteen. Sillä suurvallan ulkopolitiikka on sen personallisen erikoisuuden suoranaista ilmaisua. Senvuoksi ei suurpolitiikkaa ymmärrä tuntematta suurvaltain personallisuuksia, eikä myöskään suurvaltoja tuntematta niiden kansainvälisiä suhteita, niiden esiintymistä toisiaan tai muuta maailmaa kohtaan. Suurpolitiikka ei siten määrätyltä kannalta katsottuna ole muuta kuin suurvaltabiologiaa; samoin kuin yksityinen suurvalta ulkopolitiikassaan paljastaa olemuksensa niinkuin heijastuspeilissä.

Sisäinen tarkoitus enemmän kuin ulkoinen tulee määräämään tutkimuksen muodon. Edellytyksenä sen saavuttamiselle on näet suoranainen, niin sanoaksemme mieskohtainen tuttavuus kunkin suurvallan kanssa erikseen; sillä kaikenlaatuisen biologisen tutkimuksen täytyy olla täysin kokemusperäistä ja kulkea yksilön kautta heimoon. Me tarkastamme siis suurvaltamuodostumia kutakin erikseen niiden maantieteellisen aseman, niiden ulkoisten mittojen, niiden rajapiirin, niiden luontaisten tuotantomahdollisuuksien, niiden nykyisen todellisen tuotannon ja tavaranvaihdon, niiden keskinäisten valtiollisten sitoumusten, niiden historiallisten perimysten, niiden sisäisen yhteiskuntaisen ja valtiosääntöisen sopusoinnun määrän ynnä muun semmoisen kannalta, joka saattaa olla tarpeen niiden tilan ja merkityksen oikeaksi arvioimiseksi.

Mikään tarkka kuvaus ei tässä voi tulla kysymykseen; jo luonnostaan se ei kuulu näin suurien aineiden piiriin, eikähän tässä ole kysymyskään niin paljoa yksityiskohdista ja uusista tapahtumista, kuin olemuksesta ja näkökohdasta. Esitys ei ole etsivä tieteellistä kantavuuttaan uutta aineistoa hankkimalla, vaan yhtenäisyydessä ja vanhan ja uuden aineiston katsomustavassa.

Älköön tässä odotettako myöskään eri valtojen yhdenmukaista käsittelyä. Niiden voima tai heikkous on eri aloilla: yhdellä tuotannon ja kaupan, toisella sotilaallisten mahtikeinojen, kolmannella ehkä valtiosäännön tai yhteiskuntarakenteen taikka väestösuhteiden aloilla. Ja käsittelyn täytyy vaihdella käsiteltävän aiheen mukaan.

Tahtoisimme siis kussakin erikoistapauksessa aikaansaada tuokiokuvan, jossa kokonaisuuden hahmo edellytetään tunnetuksi. Jos tässä luonnekuvassa onnistumme, niin voimme sitten suuremmalla luottamuksella yrittää arvioida suurvallan terveydentilaa ja silloin myöskin uskaltaa luoda jonkun silmäyksen tulevaisuuteenkin.

Varjossa olevalta paikaltamme aiomme siis pitää maailman mahtavien katselmusta, mikäli ymmärryksemme ylettyy ja kaukoputkemme kantaa. Kerta toisensa jälkeen tulevat ne näillä lehdillä kulkemaan silmäimme editse vahvoine ja heikkoine puolineen. Koetamme muotokuvaluonnoksiin kiinnittää niiden pääpiirteet sellaisina, miksi luonto ne on määrännyt ja niiden toiminta niitä heijastaa; ja koetamme arvioida missä määrin ne kykenevät korkeaan valtiolliseen tehtäväänsä, ei minkään määrätyn yhteisen mittapuun — sillä mitään voimanmittaria tässä ei ole — vaan siihen vaikuttavain tekijäin yhteisvaikutuksen mukaan.

Vain yhdestä seikasta huomautettakoon tässä suunnittelussa vielä. Mikäli se on johtunut määrätystä mieskohtaisesta elämänkäsityksestä, ei subjektivisuutta voitane tykkänään välttää näkökohtien ja väriseosten valinnassa, vaikka tosiasiain esittämisessä kyllä. Mutta tätä ei periaatteessa moittine kukaan, joka tietää ja tuntee, että tiede — käyttääksemme erästä Bröggerin sanaa — »ei ole elämän puun kellastunut lehti, vaan sen hedelmä».

II. KUKISTUNEITA SUURVALTOJA

_Turkin_ suurvalta. — Balkanin niemimaan geopoliittinen tehtävä. — Läheisen idän kysymys. — Panislamismi ja nuorturkkilaisten vallankumous. — Pyreneain niemimaan maantieteellinen asema ja historiallinen konjunkturi. — _Portugal_ ja _Espanja_. — Espanjan suurvallan rappeutuminen. — Nykyinen Espanja. — Portugalin rappeutuminen ja nykyinen asema. — »Iberian liitto» ja »latinalainen liitto». — _Hollannin_ suurvallan maantieteelliset ja historialliset edellytykset. — Sen heikkoudet: tilan ja valtiollisen järjestelyn puute. — Hollannin nykyinen asema. — _Ruotsin_ suurvalta. — Sotilaallinen ja psykologinen voima. — Maantieteellinen ja taloudellinen heikkous. — Nykyinen asema unionin hajottua.

Ennenkuin ryhdymme tarkastamaan nyt eläviä ja tunnustettuja suurvaltoja, näyttää sopivalta luoda vielä silmäys taaksepäin menneisyyteen ja lyhykäisesti eritellä muutamia suurvaltamuodostumia, jotka historia jo on siirtänyt valtioiden ylimmän seurapiirin ulkopuolelle. Niiden tarina on päättynyt sikäli, että ne nyt jatkavat elämäänsä vain pikkuvaltion vaatimattomissa oloissa; niistä käy siis tutkiminen ei ainoastaan niitä voimia, jotka nostavat valtioita ylös, vaan myöskin niitä syitä, jotka vievät ne alas. Historia itse esiintyy siis tässä opettajana, tarjoten vertauskohtia johdoksi nykyajan suurvaltojen arvostelulle: ainoa ylimalkaan käytettävissämme oleva lähde kokemusperäiseen tietoon tässä aineessa, kun on kysymys alasmenon enteistä.

Emme kiinnitä tässä huomiota niihin mieskohtaisiin suurvaltoihin, joiden kukistuminen ei kaipaa muuta selitystä, kuin että se satunnainen voima, joka niitä kannatti, kukistui. Emme viivähdä myöskään elimellisesti kehittyneissä suurvaltioissa muinaisaikoina, jolloin kultturipiirissä ei ollut tilaa useammalle kuin yhdelle kerrallaan eikä varsinaista kilpailua niin ollen saattanut syntyä. Niin opettavaista kaikille ajoille kuin vanhan roomalaisvallan rappion ja kukistuksen (»decline and fall», Gibbon) tutkiminen onkin, ei siitä ole suoranaista apua sille, joka tarkastaa nykyajan suurvaltoja, jotka elävät monisokkeloisessa valtiosikermässä, keskinäisessä taistelussa olemassaolosta.[4]

Etsiessä muistoja jostakin siinä taistelussa menetetystä suurvalta-asemasta löydämme niitä, kuten jo ylempänä olevassa historiikissa mainittiin (siv. 33) meidän maanosamme neljältä nurkalta: Balkanin ja Pyreneain niemimaalta, Reinin suistamolta ja Itämeren rannoilta. Rajoitamme siis katselmuksemme niihin, vuorojärjestyksessä.

----------

Ensimäinen näistä nyttemmin kukistuneista suurvalloista esiintyi sillä historian vahvasti merkitsemällä niemimaalla, missä kolme maanosaa helpoimmin yhtyy ja Europaa erottavat kapeat salmet Aasiasta vähemmän kuin idässä Uralinvuoret. Tylyin vuorijonoin ja satamista köyhin rannoin kääntää _Balkanin niemimaa_ selkänsä Italialle, joka puolestaan kääntää selkänsä Balkanille, jotenka Adria leveänä virtana vie liikettä pitkin suuntaansa perukasta suuhun enemmän kuin rannalta toiselle. Sitävastoin levittää Egeanmeri saarimaailmansa kuin siltakiviksi kulkua varten niemimaalta Vähään-Aasiaan, ylempänä lähestyvät maanosat toisiaan melkein kosketukseen saakka, ja Keski-Europasta tulee Moravan laakso kokoamaan Aasian liikennettä Maritsan ja Vardarin haarain kautta.

Varsinkin edellinen tie, Maritsa—Morava, on Europan vanha valtaväylä itään. Sinne olivat jo roomalaiset rakentaneet yhden kuuluisia sotateitään; sitä tietä ovat sittemmin kuluttaneet väsyneet ristiretkeläisjalat matkalla pyhää hautaa kohti, heidän jälkeensä raisujen turkkilaishevosten kaviot Aasian vastavierailulla, ja samaa uomaa porhaltaa nyt »Orient express», idän pikajuna, Belgradin ja Konstantinopolin väliä.

Balkanin niemimaa on siis kauttakulkumaa, eikä erikoinen oma maailmansa. Suurten kulkuteiden takana tapaa ison maan- ja kansatieteellisen hajaannuksen, mutta ei mitään luonnollista kehystä kaiken ympärillä. Ja historian määräämä pääkaupunki, jonka asemalla kahden maanosan ja kahden meren välillä ei ole vertaistaan maapallolla, viittaa ehdottomasti suurempaan valtakuntaan, joka yhdistää molemmat rannat. Niin oli vanhain roomalaisten aikana, niin myöskin bysanttilaisten; niin kävi kolmannenkin kerran, kun Konstantinopoli keskellä 1400-lukua joutui turkkilaisten käsiin.

Balkaninniemimaa ei siis esiinny historiassa suuren valtakunnan alkuna, tuskinpa edes ytimenäkään, vaan pikemminkin lisäkkeenä; eikä se kukaties saata milloinkaan tulla muuksi. _Osmannien suurvallassa_ tuli se muodostamaan sivustan luoteista vastaan, afrikalaista vastaavan europalaisen siiven, sittenkun valta oli levinnyt käsittämään Europan kultturin kaikki kehtomaat Eufratin ja Niilin varsilla ja Välimeren sisimmissä sopukoissa. Että vallan painopiste tuli olemaan tällä sivustalla, riippui sen perimyksistä ja ankarasta kahnauksesta Europan kultturimaailman kanssa täällä; mutta vallan ydin ja kannattava perusta oli epäilemättä Vähä-Aasia, ja on vielä nytkin.

[Kuva: Eurooppa noin 1789]

Me saatamme nyttemmin heti nähdä keinotekoisen piirteen tässä vallassa, jolta puuttuu maantieteellistä yhteyttä ja lujaa kehystä. Ei puhettakaan kansallisista siteistä tai luontaisista rajoista. Toiset voimat yhdistävät ja pitävät koossa: niiden joukossa ensimäisenä uskonnollinen kiihko. Turkkilainen suurvalta esiintyy vanhemman arabialaisen historiallisena perijänä — niinkuin keskiaikainen Saksan keisarikunta muinaisen Rooman —: se on aatteeltaan _kalifaatti_, Islamin valtiotamuodostavan laajenemisvoiman ilmaus. Mutta valta, joka syntyy ja pysyy pystyssä tällaisten psykologisten tekijäin varassa, alkaa luhistua, niinpiankuin kansansielun nousuaalto jälleen laskehtii.

Valta tarvitsee objektivisia, olokohtaisia, edellytyksiä ja realista, asiallista, tukea luonnossa tai kultturissa. Siinä kohdassa on Osmannin valta pettänyt. Se ei milloinkaan saanut lujaa yhteiskuntaperustaa eivätkä sen johtajat näy sellaista todenperään etsineenkään. He ovat ajan pitkään laiminlyöneet kaikki aineelliset kultturitehtävät; he ovat antaneet muinais- ja keskiajan vanhojen kastelulaitteiden rappeutua niin että luontainen kuivuus näillä mailla on uudelleen vallannut seudut, jotka muinoin välkkyivät vaurautta; he eivät ole ajatelleetkaan valtakunnan vastaista vaurastumista ja sen todellista sisäistä elinvoimaa, päästäkseen vain huolehtimaan armeijan toimeentulosta miten kuten. Tämä on yhteiskunnan oikeutettujen vaatimusten uhraamista alkeellisten valtiotehtäväin yksipuolisen huollon vuoksi: syvällä piilevä piirre Islamin omassa luonnossa tyypillisenä _paimentolais_uskontona — »missä aura kulkee, siinä kävelee häpeä rinnalla», sanoo eräs koranin kohta — mutta siitä koituu kosto lopulta. Niinpä olikin jouduttu siihen, että »suurturkki», joka vielä vähän yli 200 vuotta sitten piti koko kristikuntaa vavistuksessa, viime aikoina on elänyt melkein kuin vararikontekijä ilman muuta ajatusta kuin ettähän pysyy pystyssä vielä hetken, sillä välin kuin sen valtakunta on alkanut arveluttavasti muistuttaa Odysseun kartanoa, missä kosijat isännöivät mielensä mukaan isännän poissaollessa.

600-vuotinen historia näyttää tässä kallistuvan loppuansa kohti. Se kohoaa mahtavaa vauhtia 1300-luvulla, nousee huippuunsa 1500-luvulla, saa ratkaisevan kolauksen Wienin muureja vastaan 1683 ja vajoaa sitten takaisin yhä enemmän vain maleksivaan tilaan, kunnes 1800-luvulla hajaannus alkaa molemmilla sivustoilla, Europassa ja Afrikassa. Vanhat alustalaiset toimivat tässä puuhassa yhdessä nykyisten suurvaltain kanssa: kreikkalaiset, romanialaiset, serbialaiset ja bulgaarit ovat lohkaisseet itselleen omat palstansa Turkin europalaisista maista, Ranska on ottanut Tuniksen ja tähtää Syyriaa, Englannilla on jo Egypti ja Kypro ja kaistaleita Arabiasta samalla kun se kurkottaa kättään Arabian muihin osiin ja Mesopotamiaan, Italia tavoittaa Tripolia ja katselee kaipaavin silmin meren yli Albaniaan, Itävalta on ottanut Bosnian-Herzegovinan ja himoitsee vielä Makedoniaa ynnä Salonikia, Venäjä ja Saksa tähtäävät koko valtaa joko väkivaltaisen alistamisen tai rauhallisen liiton avulla. Eikö tämä muistuta konkurssipesän rahaksimuuttoa? Tämä tilanne on synnyttänyt lentävän sanan »sairas mies» ja tehnyt _läheisen idän kysymyksestä_ Europan suurimman huolen 1800-luvun jälkipuoliskolla; näytti näet olevan vain lyhyen ajan kysymys, milloin perinnönjako tapahtuu, ja oli tuskin luultavaa että kuolinpesän omaisuutta saataisiin jaetuksi ilman keskinäistä kiistaa omatekoisten perillisten kesken.

Mutta sairas mies — jonka terveydentila saattoi jo Ludvig XIV:n lähettilään 200 vuotta sitten pudistamaan päätänsä — on osoittautunut merkillisen elinvoimaiseksi. Että sen sotahenki ei ole lamaantunut, sai maailma nähdä sodassa Kreikkaa vastaan 1897, kun malttamattomin perijäksipyrkijä sai surkean kurituksen. Sen jälkeen ovat erinäiset merkit viitanneet, joskaan ei ennalleennousuun, niin ainakin parantumiseen. Abdul Hamid II, jonka hallitus täyttää kokonaisen miesiän mitä vaikeimmissa oloissa, keksi keinoja ei ainoastaan armeijan uudestijärjestelyyn saksalaisten johdolla (kenraali _v. d. Goltz_ 1883—1895), vaan myöskin laiminlyötyjen yhteiskunnallisten tehtävien alkuunpanoon ainakin yhdellä alalla, nimittäin kulkulaitoksen. _Makedonian kysymys_ oli, osana vanhaa läheisen idän kysymystä, vuodesta 1902 jälleen viitannut rappeutumisen aikakauteen, mutta _Bagdad-_ ja _Hedshas-radat_ viittaavat eteenpäin valtakunnan voimistumiseen, painopisteenä sen aasialainen osa.

Me tapaamme nämä aineet nykyisten suurvaltain luvuissa, sillä suurpolitiikalla on yhä muutamia kaikkein herkimpiä kahnauskohtiaan Turkin alueella. Tässä mainittakoon vain muutamia sanoja Hedshas-radasta; se on Turkin vallan »sisämaanrata» Damaskosta Mekkaan, valmistunut Medinaan saakka 1908 ja tarkoitettu aikanaan liitettäväksi yhteen Anatolian rautateiden kanssa (aukko ulottuu Alepposta Bulgurluun) ja siis suoranaisesti yhdistämään kalifin maallisen pääkaupungin pyhiin paikkoihin. Rakennettuna suureksi osaksi koko islamilaisesta maailmasta saaduista vapaaehtoisista lahjoista kertyneillä varoilla — varustettuna »moskeijavaunuilla», joissa Mekkaan matkustavat pyhiinvaeltajat voivat suorittaa hartausmenojansa matkalla aavikon halki — on tämä rautatierakennus selvänä todistuksena siitä kuinka voimakkaana uskonnollinen piirre elehtii Turkin kasvoilla vielä teollisuusaikakauden kynnyksellä. Joskin rata valtiollisessa suhteessa lähinnä näyttää olevan silta turkkilaisen ja arabialaisen välisen perinnäisen vastakohdan yli, niin laajentaa se samalla näköpiiriä sen yli koko muhamettilaiseen maailmaan ja vahvistaa Turkin asemaa tämän luontaisena keskustana. Niiden 25 miljonan takana, jotka välittömästi ovat sulttaanin alamaisia, häämöttää varjoina kaksisataa miljonaa oikeauskoista uhkaavassa _panislamiittisessa_ vastarinnassa Europaa vastaan.[5] Abdul Hamidin Jildis-kioskiin lienee siten todellakin kulkenut lankoja Islamin kaikilta kulmilta, Kiinasta ja Intiasta ja Malaijien saaristosta ja Saharan ääriltä.