Part 1

SKANDINAVIAN METSÄSUOMALAISTEN VAIHEET

Kansalaiskirjasto 7.

Esittänyt Väinö Salminen

HELSINGISSÄ Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö KANSA

LAPPEENRANNASSA Osuuskunta Lappeenrannan i. l. kirjapaino 1909.

Ruotsalaiset ovat kansoittaneet Suomen edullisimpia alueita, Uudenmaan ja Pohjanlahden rannikkoseutuja; suomalaiset sitävastoin ovat Ruotsissa viljelykselle valloittaneet maan karuimpia ja metsäisimpiä seutuja, Norrbottenissa sekä Värmlannin tienoilla. He ovat aivan Skandinavian sydämessä suorittaneet työn, josta eräs ruotsalainen sanoo: „Suomalaiset ovat suorittaneet kauniin kappaleen maamme raivaamisesta, ruotsalaiset eivät olisi voineet tunkeutua näihin metsiin, asustaa ja viljellä niitä muulla tavoin kuin vähitellen leviten viljellyltä alueelta askel askeleelta metsiin. Suomalaiset sitävastoin ovat aikaansaaneet tämän Herkuleen työn, vaikka heillä ei ole ollut tukenansa mitään vanhaa asutusta.“

Uutisviljelijä ja tienraivaaja usein unohdetaan vanhoja vainioita kynnettäessä. Niinpä on käynyt kohta jäljettömiin keski-Skandinavian saloilta kadonneiden metsäsuomalaistenkin. On edes meidän heimolaisten johdateltava mieliimme keskuudestamme häipyneiden esi-isien vaiheita, vaikkakin ne Ruotsin laajimmissakin historioissa miltei vaitiololla sivuutetaan.

----------

Jo varhain siirtelivät Ruotsin kuninkaat suomalaista sotaväkeä ja työvoimaa emämaahan, ja siirtyi sinne tietenkin moni muutenkin itselleen toimeentuloa etsimään. Kustaa Vaasan hallitusajan lopulla oli Ruotsissa siksi yleisesti suomeapuhuvia seppinä, työläisinä y. m., että kuningas v. 1556 saattoi kirjoittaa Upsalan voudille, että venäläisiä ja karjalaisia vankeja on tarkasti vartioitava, sillä heidän on helppo paeta, kun osaavat suomea.[1]

Vuonna 1530 kerrotaan talonpojista, jotka myivät vuoriteollisuuden harjoittajille harjanteilla kasvattamaansa ruista 12 äyriin tynnyriltä.[2] On siis mahdollista, että jo keskiajan lopulla jokunen suomalainen oli mennyt kaskia kaatelemaan Pohjanlahden tuolle puolen, sillä näyttää siltä kuin tarkoitettaisiin noilla vuori-rukiilla kaskessa kasvatettua viljaa. Ja jos taas tämä pitää paikkansa, niin olivat kaskenkaatajat ehkä suomalaisia, sillä ruotsalaisilla ei tuo viljelystapa ollut suuresti käytännössä. Mutta vasta 1500-luvun loppupuoliskolla suuntautui maastamme keski-Skandinaviaan oikea siirtolaistulva. Siirtolaiset olivat suurimmaksi osaksi kotoisin Savosta ja pohjois-Hämeestä, jokunen osa myös Karjalasta sekä Pohjanmaalta. Etenkin mainitaan useiden olleen Rautalammin tienoilta. Eräiden kerrotaan tulleen „Suomen Turusta“ vieläpä aina Aunuksestakin asti.

Syistä miksi suomalaiset jättivät kotimaansa ei ole varsin varmoja tietoja. Arvattavasti ei Suomen sisämaissa ollut enää tarpeeksi tilaa mielin määrin kaskia kaataa. Sillä etenkin savolaiset olivat 1550 vaiheilla tottuneet kuninkaan kehoituksesta siirtymään uusille aloille keski-Suomeen erämaita kansoittamaan sekä helpolla saamaan omikseen avaria metsämaita, kaskiviljelyksellä niissä elääksensä. Kun oli kuultu että Ruotsin sydänmaillakin oli laajoja kuninkaan omistamia korpia, teki mieli lähteä sinnekin yrittelemään onneaan.

Moni voimaa uhkuva uros ehkä tahtoi myös lähteä merten tuolle puolen siksi, ettei kotinurkissa tuntunut parempaa elämää valkenevan. Meidän päivinä on noiden samaisten luonteiden ihanne Amerikan kultamaa; silloin eli mielikuvituksissa rauhaisat, koskemattomat salot, joiden keskeen toivottiin saatavan raataa niin laajalti halmeita lainehtimaan kuin vain hartian väellä kukin pystyi.

Sitäpaitsi oli maamme uuden ajan alussa alinomaisena sotatantereena. Arveluttavaa oli yritteliästen kaskenkaadolla eläjäin tunkeutua Rautalammin ja Viitasaaren tienoilta kauemmas koillista ja itää kohti, sillä venäläiset tekivät ryöstöretkiä maamme keskiosiinkin saakka, polttaen ja surmaten mitä eteen sattui. Kaiken lisäksi tuli vielä, että suomalaisilla oli, kuten Kaarle herttua kirjoittaa kuninkaalle 1580, syytä valittaa „suurta vääryyttä ja väkivaltaa, jota sekä kuninkaan voudit että heidän palvelijansa rahvaalle tekivät“. Niinpä Malungan suomalaiset vielä viime vuosisadan alussa tiesivät kertoa, että esi-isät „läksivät Suomesta sen eistä että niille oli niin paha maaherra“.[3] Nuijasodan johdosta myöskin sadat perheet jättivät kotimaansa.

Koko 1500-luvun loppupuoli oli hallituksella päiväjärjestyksessä erämaiden asuttaminen. Kustaa Vaasa tuon liikkeen pani alulle ja hänen poikansa Kaarle sitä jatkoi. Etenkin oli hänestä tärkeätä maan puolustuksen vuoksi saada Norjan rajaseutu asutuksi. Arvellaan Värmlannin metsien muinen olleen asuttuja, mutta että 1350 tienoilla raivonnut musta surma olisi väestön hävittänyt miltei kokonaan, joten suuri osa maata muuttui parissa vuosisadassa autioksi erämaaksi. Nyt tahtoi Kaarle herttua saada nuo metsät kansoitetuiksi ja veroa tuottaviksi. Vuonna 1579 julisti hän ensimäisen kirjelmänsä, jossa lupaa seitsemän verovapaata vuotta kaikille, jotka perustavat uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille, kuten Värmlannin n. s. "kahdentoista" ja "kymmenen penikulman metsiin". Pari vuotta myöhemmin kehoitteli Kaarle uudelleen kirjelmässä tilattomia valtakunnan asukkaita siirtymään metsille, luvaten uutisasukkaille antaa siemen-avustustakin.

Tuskin muut kuin suomalaiset sanottavasti seurasivat kehoituksia. Heille tuli se mitä otollisimpaan aikaan ja joukottain alkoi sydänmaalaisia samoilla Ruotsiin. Sen huomaa siitäkin, että jo 1583 oli tarpeen, niinkuin herttua Kaarlen aikuisista papereista näkyy, laatia „Eräs kaavake suomalaisia varten, jotka ovat torppia itselleen raivanneet ja alkaneet rakentaa“. Siinä sanotaan m. m.:

— — „Koska N. N. on alkanut raivata ja rakentaa torppaa — — niin olemme suosiollisesti sallinneet, että hän saa sen pitää ja sitä viljellä — — — verovapaana ja rasituksitta kuusi vuotta, jonka jälkeen se lasketaan verolle — —. Samaten saavat hänen lapsensa ja jälkeläisensä kukin vuorostaan omistaa saman torpan.“

Samanlaiset ehdot annettiin suomalaisille mihin Kaarlen herttuakunnan osaan tahansa tahtoivat asettua. Ja niinpä tulvi hämäläisiä ja savolaisia yli ja ympäri Pohjanlahden. Kaarlen (kuningas Kaarle IX) aikana tapaamme heitä Värmlannin, Näriken, Södermanlannin, Medelpadin, Ångermanlannin, Gestriklannin sekä Helsinglannin saloilla, siis Ruotsin seitsemässä maakunnassa.

Kerran kansan keskuudessa vauhtiin päässyt liike ei niinkään nopeasti lakkaa. Kun Suomen sydänmaille tuli suotuisia sanomia oloista meren tuolla puolen, kiihdyttivät ne siirtolaisuutta. Niinpä muuttoa jatkui yhä Kaarle IX:nen kuoltuakin Kustaa II Aadolfin ja kuningatar Kristiinan aikana, etenkin Taalaihin ja Helsinglantiin, niin että suomalaisia 1600-luvun lopulla oli levinnyt noin 150 pitäjään Ruotsiin ja Norjaan. Värmlannissa tavataan suomalaisia 40 pitäjässä, Taalaissa 29, Helsinglannissa 16, Södermanlannissa 12 j. n. e. Norjan puolelle heitä levisi 1600 tienoilla etenkin Värmlannista. Norjan suomalaisalue alkoi Kristianian kohdalta rajalla ja jatkui pohjoiseen n. 15 penikulman pituisena kaistaleena. Eri aikoina muuttaneiden luvun saattaa ehkä arvioida 4 000—5 000. Suomalaisia sukunimiä laskee Gottlund kaikkiaan 280, mutta huomauttaa etteivät hänen luettelonsa suinkaan ole täydelliset ja ettei monella ollut eri sukunimeä. Monella suvulla myös oli samanlaisia nimiä, vaikkakin olivat aivan eri perhekuntia.[4] Yksin Värmlannissa asuvien suomalaisten lukumäärää voi pitää melkoisena, kun jo vuonna 1644 „muutamien satojen suomalaisten“ kerrotaan Värmlannin nostoväessä ottaneen osaa maakunnan puolustamiseen tanskalaisia vastaan. Vasta kuusitoistasataluvun puoliväliin mennessä siirtolaisuus miltei kokonaan lakkasi. Syynä on kaiketi, että kotimaahan saapui sanomia, miten ruotsalaiset heitä alkoivat vainota. Kerrotaanpa kumminkin parista vielä 1809 v:n sodan aikana lystikkäästi tapahtuneesta Taalaihin muutosta: Pari suomalaista sotamiestä joutui Ruotsin armeijan sirpaleiden mukana keväällä 1809 aina Gefleen saakka. He odottavat jäidenlähtöä päästäkseen kotimaahan. Odottaessa tulee ikävä suomalaista saunaa. Joku ruotsalainen tietää kertoa, että Taalain suomalaisilla sellaisia on. Miehet köpsivät mennä Taalaihin, Svärdsyöniin kauan haluttuun saunaan, ja sinne he jäivätkin Svartnäsiin suomalaisten keskuuteen asumaan ja kylpemään.[5]

Suomalaisten muutto tapahtui suurimmaksi osaksi talvella meren poikki, mutta muutamat kiertelivät myös ympäri Pohjanlahden. Matkan pituudet laskettiin päivämäärissä tai niinkuin tarinat tietävät „virsupareissa“, nimittäin miten monta paria virsuja kului.

Gottlund on kirjoittanut muistiin monia muistitietoja näistä Ruotsiin muuttaneista metsäsuomalaisista. Tarpeetonta lienee ennakolta huomauttaa, että tarinoissa säilyi vain merkillisimpien miesten maine halki kolmen vuosisadan ja että niihin aikojen kuluessa sekaantui mielikuvituksia, joita ei pidä aivan täydeksi todeksi ottaa.

Senverran noissa kansan muistelmissa kumminkin on perää, että monet tulokkaat todella olivat oikeita kesyttämättömiä aarniometsien karhuja. Sanovathan heidän jälkeläisistään vielä 1880-luvulla monet ruotsalaiset, että he ovat tavattoman karaistuja ja voivat haitatta kestää sekä kuumat että kylmät ja ettei heitä kukaan kestävyydessä voita.[6] Kerron muutaman tarinan:

Savolainen nimeltä Lasse Laitinen oli Suomesta yksin tullut Manskogiin. Hän hakkasi „suuren summattoman“ kasken. Jyviä oli muassa vain rukkasellinen, mutta ne istutti hän jyvä jyvältä. Veisti sitte saunan ja aitan kasken keskelle ja läksi syyskesällä eukkoansa noutamaan Suomesta. Laitinen ei virka eukolleen töistään mitään. Tullaanpa yhdessä tuon suuren halmeen äärelle. „Olisipa tuollainen meillä“, tuumii eukko. Lasse ottaa aitan avaimen puunkolosta. Se on täynnänsä kaloja ja lintuja, jotka ukko oli paistanut ja orsille särpimiksi ripustanut. Eukko pillahti ilosta itkuun.

Pekka Hakkaraisen sanotaan eläneen puolentoistasadan vanhaksi. Viimeiset vuosikymmenensä kävi ukko hieman lapselliseksi ja hössötteli paitasillansa kaiket kesät. Kerran näkee hän poikiensa kangella vierittelevän myllynkiveä: „Otan kiven, muuten sen vielä särette“, tuumi ukko, sieppasi silmästä kiinni ja pani aitan seinustalle. Hakkaraisen tiedettiin kerran kiukuissaan lyöneen vaimonsa, joka oli sukuaan Kukkoisia, kuoliaaksi. Vaimon veljet ja sukulaiset lähtivät Pekkaa ahdistelemaan. Mutta tämä hosui ympärillensä ja raivasi itselleen tietä huutaen: „Vaikka oliki niin paljo Kukkoisia kuin kantoja kaskessa, niin heijän yliten hyppäisin.“

Tikkalan kylän perustajasta Tikkaisesta, jota myös haukuttiin Veäräsuuksi, kerrotaan: Tikkainen oli matkalla ja nukkui makeasti rekensä pohjalla. Bollnäsin tienoilla tuli vastaan maaherra. Tikkaisen hevonen rekineen oli keskellä tietä. Silloin kuski hyppäsi alas pukiltansa ja veteli piiskallansa nukkuvaa, käskien väistyä minne hyvänsä. Tikkaisen veret joutuivat äkillisestä piiskan viuhkinasta kuohuksiin, hän kiskaisi että kimahti maaherran rekinensä syrjään ja jatkoi matkaansa. Kun käräjillä tavattiin, sieppasi maaherra Tikkaista parrasta tiuskaisten: Kenen vallassa sinä olet mies? „Tällä kertaa lähinnä Jumalaa Teidän vallassanne“, tokasi Tikkainen; ja sai hän, niinkuin tarinoissa on tapana, reiman esiintymisensä vuoksi anteeksi.

Eräs Antti niminen mies samoili ensin Norjan puolelle renkineen ja vaimoineen. Siellä ei tuntunut olo käyvän suotuisaksi. Hän jätti silloin vaimonsa Norjaan ja lähti renkinsä kanssa Orsan metsille saakka. Autiomäelle he kaatoivat kasken ja jäivät Karjanharjun mäelle asumaan. Kolme vuotta oli kulunut akasta mitään kuulumatta. Mutta eräänä päivänä kun Antti puuhailee kaskiaidan luona, kuuluu naisen huhuilemista, joka ei juuri oudolta tuntunut. Huikkaus kun toistuu, puhkee Antti sanomaan: „Kuin ma oisin muun paikan peällä, niin tuntisin sen eänen, vaan ei häntä lie hiien perkele tännek kuhtunna!“ Mutta eukko se oli, joka metsästä ilmestyi, vaikkei ehkä Antin mielihyviksi.

Heikki Häkkinen oli mahtava noita, joka oli tullut Hämeestä Tornion kautta Östmarkin seuduille. Muu joukko käveli, itse hän ajoi hyvät matkat edellä ratsain, kukko takana hevosen selässä. Missä kukko kahdesti kiekahti, siihen pysähtyi hän (Rättsyöniin) kaskea kaatamaan. Hän kävi kuninkaassa lupakirjoja hakemassa, vieden mennessään leivän, johon oli mennyt neljännestynnyri rukiita. Nimismiehen lahjoi hän niinikään antamalla kymmenen tynnyriä kaskirukiita. Vielä tänä päivänä näytetään Häkkisen kaskia („Heckfall“) ruotsalaistuneillakin seuduilla ja kerrotaan, miten hän niistä oli saanut satoja tynnyrejä rukiita. Tuittupäinen hän oli. Kun kerran oltiin kolmenkymmenen miehen voimalla suuren kasken kimpussa ja käytiin aterioimaan, huomattiinkin, että puurossa ei ollut suolaa, ne oli unohdettu kotiin. Häkkinen äkämystyi niin että heitti sekä puurot että keittovehkeet sitä siloista tietänsä järveen. Häkkisellä oli tapana kehua ottaneensa hengiltä puoli seitsemättä miestä — seitsemäs vihollinen näet oli päässyt vaivaisena livistämään. Eräs näistä miestapoista:

Mangan mies oli yöllä hiipinyt rukiita varastamaan. Koirat nostivat metakan, johon Häkkinen heräsi ja näki miten joku aitan luona iski tuluksilla tulta. Hän ampui miehen siihen paikkaansa. Oikeuden lepytti hän maksamalla satakunta taaleria tuon kuolleen miehen päästä. Mitä hän oli miehiään, kuvaa tämäkin juttu: Häkkinen kantaa hämärissä tanhualla suurta jyväsäkkiä. Poika näki ikkuna-aukosta tuon kummallisen otuksen, sieppasi pyssyn ja paukautti isäänsä koipeen. Häkkinen kun huomasi, että poika piti häntä ruotsalaisena, oli hyvillään ja arveli: „Pojasta alkaa vääntyä mies, pitää jo laittaa housut“.

„Poavo“-nimisestä pojasta tuli isänsä veroinen. Kerran lähti hän ratsain ruotsalaisten häihin, kehuen sillillä ajavansa sellaiset urhot käpälämäkeen. Hän ajoi hevosineen häätupaan ja heilutteli teräksenkimaltelevaa silliä, niin että ruotsalaiset kauhusta kaatuilivat pitkin tuvan loukkoja. Lopulta keksittiinkin, mikä ase miehellä oli ja otettiin „Häkkis-Poavo“ hengiltä. Kun kuolinvuoteellaan lepäävä vanha Häkkinen tuon sai kuulla virkkoi hän vain tyynesti: „Kuin oisin elännä niin oisin vielä pojan veren perinnä.“ Etteivät jutut mahtavasta Häkkisestä ole pelkkää tarua, todistaa pari perunkirjoituksesta säilynyttä lehteä (v. 1669), joiden mukaan hän jätti jälkeensä toistasataa tynnyriä viljaa, karjaa sekä 69 ½ luodin painoisen hopeapikarin, hopealusikoita y. m.

Kinsyönin ensimäisestä suomalais-asukkaasta Antti Tenhuisesta kerrotaan, että hän oli tullut Rautalammilta. Lähikylien suomalaiset auttoivat häntä pirtin rakentamisessa. Tuvan nurkilla oli aina ladatut pyssyt valmiina ruotsalaisten varalle, jotka koettivat estää Tenhuista näille metsille koteutumasta.

Niinikään Rautalammilta tuli Risto Havuinen, jota oli tapana nimittää pitkäksi Ristoksi. Tämä „äkäinen ja juro mies“ tuli ensin n. 1600 Rådan pitäjään omaisuutenaan vain pyssy ja kirves. Eräänä aamuna näki hän 11 hirveä, joista täräytti kellelleen 5. Vielä vuosisata myöhemmin näytettiin Sundsyönissä honkaa, jossa oli satakunta Riston ja poikien ripustamaa karhunkalloa.

Saivatpa ruotsalaiset muuttajien yliluonnollisilta tuntuvien voimien ja pontevuuden alkuperästä tarinan, että suomalais-äidit lapsen synnyttyä itse joivat ja juottivat lapselle teräsvettä, josta lapsi terästyi.

Eräs ruotsalainen väittää, että muuttajat olisivat olleet enimmäkseen suomalaisia pahantekijöitä. Väitteessä ei ole rahtuistakaan perää, sillä suomalaisissa emme huomaa mitään taipumuksia lähteä viikinki- tai rosvousretkille Ruotsiin. Heidän ihanteensa oli elää rauhaisalla korven viljelemisellä, jota työtä suorittamaan Kaarle herttua heitä kehoittikin lähtemään syntymäseuduiltansa.

Voimme yhtyä Gottlundin sanoihin, hänen v. 1823 eräässä anomuksessa puhuessaan tuhansien metsäsuomalaisten nimessä Ruotsin hallitukselle:

„Aiheet synnyinmaastamme lähtöön olivat samat kuin yleensä kansain maastansa lähtöön. Ei kansan liikanainen paljous maatamme uhannut, eikä meitä houkutellut saaliinhimo. Nälkä vain ja hävittävät sodat olivat ne vieraat, jotka ajoivat meidät etsiskelemään rauhallisempia ja äidillisempiä turpeita, ollaksemme varmemmat hengestämme ja toimeentulostamme — — ja niinpä Ruotsin kuninkaiden kutsumina esi-isämme tulivat näille asumattomille seuduille.“

Tulijoilla oli usein mukanaan vain kirves, jousi tai pyssy ja tupellinen tai rukkasellinen rukiita sekä kontissa pikkusälyä. Jos hän oli perheellinen mies, talutti lammasnahkoihin puettu vaimo lehmää ja veti kelkassa perässään lapsilaumaa. Moni meni vasta sitte, kun oli ehtinyt itselleen raataa halmeen ja salvaa pirtin, hakemaan vaimoansa tai mielitiettyänsä kotipuolesta.

Asettumista metsille kuvaa Gottlund näin:[7] Tavallisesti kuljeskeli suomalainen, jätettyänsä lähimpään ruotsalaiskylään vaimonsa ja lapsensa, pyssy olalla ja kirves kainalossa ristiin rastiin mittaamattomia metsiä, kunnes löysi mäensyrjänteen, joka näytti soveltuvan kaskimaaksi. Ripustettuansa tuohikonttinsa kuusenoksalle, laskettuansa pyssynsä juurelle ja tehtyänsä havuvuoteen ja nuotion alkoi hän kirveineen kaataa honkia. Vihainen teräs teki pian korpeen aukon ja aurinkokin pääsi jo alemmas pilkistelemään.

Pari kolme viikkoa puiden kimpussa heiluttuansa, yönsä nuotiolla nukkuen, palasi hän kylille jätettyänsä jälkeensä korpeen ensimäiset jäljet ihmisen olemassaolosta. Koko seuraavan talven asui hän vaimoineen kylillä, koettaen työllä ansaita elatuksen kevääseen. Mutta kun kevät tuli ja läheni aika, jolloin Savossakin alkoivat kaskien savut nousta, silloin tunsi hän aikansa tulleen ja läksi kaihon ajamana sytyttämään kypenen risukkoon murroksensa kulmalle. Mitä oli viikkokausina kaadettua puuta, se muutamassa tunnissa taivahille liekkinä kohosi ja työn tuloksena oli savu ja tuhka — esikuva siitä, mitä hänen jälkeläisensäkin kerran saisivat kaiken vaivansa palkaksi.

Nyt oli pelto valmiina. Tuskin vielä kylmenneeseen tuhkaan kylvi hän siemenet. Jollei pitkällisiä poutia tullut toteutuivat kylväjän toiveet.

Oraan noustessa salvoi hän riihen, jossa oli vaimoinensa asuttava talven yli, kylvöttävä ja vilja puitava. Eipä siihen monimutkaista takkaa tarvittu: muutama pyöreä kivi vain kasattiin uuniksi, reikä kattoon, toinen seinään ja oviaukko. Ja nyt oltiin valmiit siihen talveksi asettumaan ja sanomaan ruotsalaisseudulle hyvästit. Ja niin olivat aarniometsät saaneet asujan.

Moneen muuttajaan tuo kuvaus varmaan soveltuneekin. Mutta varmaankin myös monet aluksi elivät metsästyksellä ja kalastamalla, asuen metsämajoissa tai kuten muistelmat tietävät vuorten onkaloissakin. Etenkin hirviä oli saloilla viljalti, ja kun ei leipää ollut saatavissa tyydyttiin hirvenlihaan, jäniksiin ja lintuihin. Esim. erään Värmlannin kolkan suomalaiset suorittivat 1581 veronsa maksamalla 113 hirvennahkaa.[8] Talvella hiihdettiin hirvet, karhut, ilvekset ja sudet, satoja satimia taas asetettiin linnuille ja jäniksille, joita ei aina viitsinyt kunnon metsänkävijä lähteä varta vasten vaanimaan. Taitavia he olivat otuksia kaatamaan ja ampumiseen ylen tarkkoja. Moni uros kaatoi eläissään puolisataa karhua.

Kun metsästäjä oli päässyt mieluisilleen saloille, kaatoi hän pienen kasken ja moni istutti siihen tuomansa rukiit jyvä jyvältä, saadaksensa sitä enemmän siementä seuraavaksi vuodeksi. Kun oli saatu tarpeeksi siemenviljaa kaadettiin syksyisin laajat kasket, jotka seuraavana syyskesänä poltettiin. Usein ei puita hakattu kuin parahiksi puoleen väliin; syysmyrskyt ne kyllä sitte ryskyen kaatoivat. Huhtaa poltettaessa sytytettiin ensin reunat, joista tulen vasta annettiin levitä keskelle. Jyvät sekoitettiin tuhkaan risuja vetelemällä. Halme voi olla siksi suuri, että siitä saattoi korjata parin kolmen jopa viidenkymmenen tynnyrin sadon. Kun suursuomalainen väkineen meni tuollaiselle työmaalle, voitiin taluttaa, kuten eräästä Kukkoisesta kerrotaan, härkää saattuessa että perillä saatiin lihakeitto. Tällaisen suuren metsähalmeen laidalle kyhättiin tilapäinen saunakin, jossa sopi kuivattaa ja puida vilja ja välillä virkistykseksi kylpeä. Vilja kätkettiin tuohilla sisustettuihin kuoppiin „ruispurnuihin“, joista ne tarpeen tullen vietiin talvikelillä kotipirtille. Nauriita oli heillä myös tapana viljellä ja useimmat toivat jo tullessaan nauriin siemeniä.

En saata olla tähän panematta vanhinta tiedonantoa Ångermanlannin suomalaisten elintavoista 1500 luvulla. Johannes Bureus heistä ja heidän rukiinviljelyksestänsä kertoo:[9]

„Suomalaisia asuu myös Ångermanlannissa. He asettuivat sinne Kaarle herttuan käskystä paetessaan Flemingin murhia. He raivasivat metsää pelloksi ja saavat kyllä ruista, tekevät korkeita _ruishaasioita_ ja kääntävät kaikki tähät pohjoiseen päin ja tyvet aurinkoa kohden, ettei auringon kuumuus sulattaisi jyviä. Haasia on suuri, leveä ja korkea. Se on metsässä yleisen tien varrella. Heillä ei ole aitoja ollenkaan, ei kaskessa eikä metsässä. Eivät he myös hakkaa suurimpia honkia maahan, vaan hakkaavat kuoren pois pitkin pintaa että tulisi halkoja _tervanpolttoon_; muun kuivan puun antavat he jäädä jäljelle ja kannot sekä sänki, jonka he leikatessa jättävät, ovat korkeita, sillä toisena vuonna polttaa hän saman oljen sängen ja (kun tuhkaan toistamiseen kylvää?) saa hän enemmän ruista.“

Tämä kuvaus soveltunee ehkä osaksi eteläisempiinkin metsäsuomalaisiin ja heidän kaskiviljelykseensä. Muuten saatiin samasta kaskesta jopa viisikin satoa. Ensi vuonna poltettiin havut, toisena oksat, kolmantena rungot.

Alaa oli metsillä Ångermanlannista Värmlantiin aluksi yllin kyllin sekä kaski- että metsästysmaiksi. Jokunen tuhatkunta henkeä ei sellaisilla saloilla suurin tuntunut. Mutta eipä läheistä naapuria metsien yksinäisyyttä rakastava tulokas halunnutkaan. Niinpä eräs suomalainen „Pitkä Risto“, valittelee, että luvatta on asettunut hänen vasikkahakaansa ihmisiä, kun pari kulkijaa majaili penikulman päässä hänen pirtistään.

Omituinen piirre tulokkailla oli, etteivät koskeneet mielellään lähettyvillä oleviin metsiin, vaan etsivät kaskensa monien penikulmien päästä kotipirtistänsä. Syynä oli ahneus. Tahdottiin ehtiä ottaa viljaa kauempaa ennen muita, sillä kyllähän kotitienoot myöhemmin ennätettäisiin koluta. Vieläpä niin myöhään kuin 1821 huomasi Gottlund suomalaisten joskus etsivän kaskimaita 3—4 penikulman matkan päästä asumuksiltansa.

Tuosta kateudesta on olemassa monia kaameita tarinoita. Kerron erään: Vilhulan perusti Uolevi Vilhuinen, joka tuli Nya Kopparbergistä 1650. Hänen veljensä Antti muutti sinne vähää myöhemmin. Muutaman penikulman päässä Kinsyönissä oli Heikki niminen naapuri, joka muun muassa oli seppä ja hyvä pyssymies. Antti pani poikansa Heikin luo oppimaan pyssyä käsittelemään. Eräänä päivänä meni Antti katsomaan, miten pojat ovat ampumataitoa oppineet. Kun parhaillaan ammuskellaan pilkkaan sanoi Heikki toiselle pojalle: „Määpä jukkokaula minun piippuuni valkiata hakemaan!“ Isä sutkautti sananparren: „Mies nimen kantaa, koira nimen panoo“ (antaa?). Silloin Heikki käänsi pyssyn Antin rintaa kohti sanoen: „Nyt minä tien sen kuin seihtemän aastaikoa olen aatellunna“ ja läväytti kuulan ukon sydämeen. Oli näet kateellinen siitä, että toinen oli asettunut samoille metsille asumaan.

Ensimäisen kaskensa reunalle rakensi metsäsuomalainen tavallisesti savupirttinsä, saunansa ja aittansa, asuttuansa ensin kuten kerroimme tilapäisessä vaatimattomassa riihessä. Mutta saatuaan muutaman hyvän sadon laittoi hän laajemman asumuksen. Savupirtti saattoi sisältää tuvan, joka oli kuusi syltä laaja kulmalleen. Ovi tavallisesti idän puolella ja kiuas ovelta oikeaan käteen, siis pohjan puolella. Katon keskellä oli aukko, lakeinen, josta savu pääsi ulos. Kun tuli oli palanut loppuun suljettiin aukko lakeislaudalla, ettei lämpö päässyt menemään ulos lakeistorvesta. Uunissa ei tavallisesti keitetty, se kun on leivinuunin tapainen ja tarkoitettu huoneen lämpimänäpitoa ja leipomista varten. Suuremmat keitot toimitettiin joko tuvassa, siten että tuli sytytettiin uunin edustalle, jossa pata pysyi erikoisessa katosta lattiaan ylettyvässä puussa, tai pihamaalla keittokodassa, jossa pata riippui koukusta tulisijan yllä. Etelän- ja lännenpuolisissa seinissä oli aukot, joista tarpeen tullen voi laskea valoa tupaan. Kylminä ilmoina ja pimeän aikana pidettiin sivulta päin lykättävät luukut akkuna-aukon peitteenä.

Permantona oli joko kovaksi laitettu maaperustus tai halaispuolisista hirsistä tehty lattia.

Välikattoa ei tupaan tehty. Katto oli laudoista, niiden päällä oli tuohia ja päällimmäisenä halaistuja kuusenrunkoja.

Huonekaluja ei käytetty moniakaan.

Etelän- ja lännenpuolisiin seiniin on kiinnitetty leveä penkki. Peränurkassa, ovelta vasemmalle, on vankka pöytä. Siirrettävinä istuimina on, paitsi paria lavitsaa pöydän ympärillä, tukinpäitä, usein sellaisia, joiden jalkoina on kolme tai neljä pölkystä lähtevää oksaa. Vanhat pitivät mielellään n. k. „pönttelstualeja“ istuiminaan. Ne ovat suurista hirrenpätkistä ludoiksi koverretuita pyöreitä pölkkyjä, joihin oli jätetty selusta. „Pönttelin“ sisällä saattoi vanhus tallettaa kalleuksiansakin, sillä tuo luto pölkky oli kannella varustettu.

Sänkyjä ei käytetty. Nuori väki makasi permannolla, kesällä tuoreet oksat, ruohot tai lehvät aluisena, talvella oljilla tai taljoilla, vaatteet yllä, ettei peitteitä ollut tarpeen. Ainoastaan saappaat riisuttiin ja takki pantiin päänaluiseksi. Vanhalla väellä oli oljilla vasikannahka ja päällyspeitteenä lammasnahkat.

Suomalaisen suloisimpia olopaikkoja oli pankko uunin poskessa. Siinä hän pitkät talvi-illat saattoi loikoa pää käsien varassa, polvet ylöspäin koukussa ja tuijotella savun kiiltävän mustaksi nokeamia katto-orsia. Siinä hän uneksi metsästysretkillä näkemistänsä saloista ja suunnitteli, mihin sinne uuden kasken kaataisi. Pankolta alotti hän myös usein lapsille jutella esi-isiltä opittuja tarinoita ja tietoja.

Pirtin astiavarasto oli köyhä: jokunen tiinu, pytty, puumaljakko, sanko sekä lautanen.

Tuohesta valmistettiin jos jonkinlaisia tarvekaluja. Siitä saatiin virsut, rasiat, kontit, vakat, tupet, y. m., ja tuohista voi käyttää yksin patana ja kattilanakin.

Naisilla tietysti oli kutomavehkeensä seinään kiinnitettyinä, värttinänsä sekä neulousvehkeensä.

Kotieläiminä metsäsuomalaisella oli joku lehmä ja lammas, vuohia, pari virkkua metsästyskoiraa, kanoja sekä kissa.

Paimenet soittelivat niinkui ennen Savossakin tuohitorvilla ja ken oli sävelille herkempi puhui pukinsarveen.

Rehua ei ollut niinkään helposti saatavissa karjan talvielatukseksi, sillä luonnonniittyjä oli metsillä harvassa. Oli etsittävä soilta ja vanhoilta kaskimailta heinätuppunen sieltä toinen täältä. Kenellä vain oli muutamakin lehmä ja hevonen sai heinänteossa hääräillä harva se päivä aina juhannuksesta syksyyn. Heinät pantiin kuivina suurille haasioille, peitettiin puunkuorilla ja halaispuolisilla. Missä oli runsaammin jäkälää kerättiin sitä kasoihin ja vietiin sitten samaten kuin heinätkin talvikelillä eläinten syötäväksi. Lehtiä taas taitettiin ja pantiin haasioille lampaiden ja vuohien varalle.

Tulokkailla ei ensi aikoina ollut varaa käyttää viljaa syötäväksi. Syötiin vain lihaa, eikä raaskittu jyviä käsimyllyssä jauhaa tai huhmarissa survoa. Mutta kun kasket alkoivat antaa hyviä satoja, otettiin käytäntöön Suomessa tutut ruokalajit.

Ohrista valmistettiin rieskaa tai „kiskoa“ niinkuin sitä paikoittain nimitettiin. Tärkein ruokalaji oli „mutti“, jota syötiin useimmiten leivän asemesta työmailla. Muttia valmistettiin siten että kalanliemeen tai ihralla sekoitettuun veteen hämmennettiin jauhoja, kunnes saatiin tahdas, joka käsissä hieraistiin pyöreiksi pytkylöiksi. „Pepo“ oli myös yleisesti käytetty leipäaines. Sitä valmistettiin siten että keitettiin suolaista vettä ja lisättiin jauhoja kunnes keitto tuli miltei aivan kuivaksi, jauhonnäköiseksi. „Hillua“ taas tehtiin puolukoista siten että pantiin liskottujen tai keitettyjen puolukkain sekaan ruisjauhoja. Herkkuna pidettiin „mämmiä“, joka oli suunnilleen samanlaista kuin vielä nykyäänkin pääsiäisaikaina meillä käytännössä oleva. „Viilhuttu“, jota saatiin siten, että kermassa keitettiin hienoja ruisjauhoja, oli niinikään herkkuruokia. Voin sekä juuston valmistamisessa olivat metsäsuomalaiset taitavia, vuohenmaidosta ja herasta taas valmistettiin pehmeätä juustoa n. k. „mössöä“. Olutta osattiin metsillä myös yleisesti maltaista juoksuttaa.

Muuttaneisiin metsäsuomalaisiin ei länsimainen sivistys ja hienostuminen ollut vielä kovinkaan pahoin juurtunut. Tyydyttiin yksinkertaiseen ruokaan. Kun ei ollut leipää, syötiin kalaa ja lihaa. Jokunen mies tiesi nautintoaineenaan käyttää tupakkaa. Muita nautinnoksi kelpaavia ei ollut kuin kotitekoinen olut, johon oli tapana sekoittaa viinaa, jos sitä vain ruotsalaisseuduilta saatiin. — Naiset olivat tupakan sijaan keksineet pureskeltavakseen kuusenpihkan, jota nimittivät _tukoksi_.

Tavoiltansa olivat he yksinkertaisia. Heidän luonnettaan kuvaa ruotsalainen M. Axelson[10] 1845: „Suomalainen on vielä tänä päivänä läpeensä rehellinen, kestävä, luotettava, hyvänsuopa ja ennen kaikkea vieraanvarainen — viimeksimainittu ominaisuus menee usein yli varojenkin.“ — „Sillä mihin suomalainen on kotinsa rakentanut, siellä saat olla varma myös vieraanvaraisuutta tapaavasi.“

Puhtaus oli heillä aivan mallikelpoinen. Seinätkin pestiin vähintään kerta viikossa hiekalla ja kuumalla vedellä aina savuviivaan asti — parahiksi miehen korkeudelta näet olivat hirret savusta aivan kiiltäviksi mustuneet, mutta alas permannolle ei savutuvissa savu laskeudu.

Puhtaus- ja terveyssyistä kylvettiin kaikkialla metsillä vähintään kahdesti viikossa, muutamat joka ilta kuin kotosalla olivat. Mies- ja naisväki kylpi kainostelematta samalla kertaa, sillä ei alastomuutta oltu keksitty häpeälliseksi.

Vaateparsi oli kokonaan kotitekoinen. Miehillä oli hirvennahkaiset housut ja pitkähkö harmaa sarkatakki jokapäiväisenä vaatetuksena. Takissa ei ollut nappia, se kiinnitettiin hakasilla tai vain vyöllä. Alla oli karkea liinainen paita, talvella lampaannahkainen liivi. Päähineenä käytettiin pyöreää patalakkia, jalkineina kesäisin virsuja, talvella nahkaisia pieksuja, joiden sääryksiin oli sidottu nahkahihnoja ettei lumi päässyt sisälle. Jalassa oli joko kankaasta ommellut sukat tai vain riepuja ja heiniä. Naiset käyttivät villaisia, harmaita tai punaraidallisia hameita, sarkaisessa röijyssä riippui metallisia nappeja tai kulkusentapaisia helyjä.

Lapsien sanotaan monasti käyneen kahdenteentoista ikävuoteen koltissa. Kerrotaanpa että Östmarkin Saunoilassa ensimäisen asukkaan Tenhuisen vaimo, joka oli syntyisin Veteläisiä, antoi lapsensa kesät kulkea aivan alasti. Kun joku naapuri kysyi syytä lasten alastomuuteen, oli vaimo vastannut: Kun kerran rupeisin heille tekemään vaatteita, niin sitten pitäisi tekemän aina.

----------

Omituiset _uskonnolliset_ käsitykset heillä kotimaalta mennessään oli. Heidän uskontonsa oli esi-isien n. s. pakanuuden, sekä katolisuuden ja luterilaisuuden sekoitusta. Luonnonvoimia ja tauteja voi hallita tietämällä niiden „emuut“, syntysanat ja loitsut. Metsät vilisivät haltioita, sahkoisia, manalaisia. Ja pirut sekä pahat henget vaanivat ihmistä joka taholta. Mutta jos laittoi ristinkuvan kiviin neljälle ilmansuunnalle halmeitten ja pirtin ympärille, niin takaisin niiden täytyi ponnahtaa että vonkui.

Muutamilla oli muuttaessaan jokunen kirja, mutta lukutaito pian unohtui. Mielikuvituksissa alkoi torppien sylissä yhä selväpiirteisempänä elää pakanallis-kristillinen uskonto, johon ei päässyt kirkko vuosikymmeniin lisävaikutuksia antamaan. Ei välitetty kirjoihin painetuista rukouksista, „runot“ s. o. tietäjät lukivat omiansa, jotka sitten kulkivat polvesta polveen ja ovat säilyneet aina näihin päiviin saakka.[11]

Niinpä, jos mentiin linnunpyydyksiä virittämään luettiin:

„Minä hiiän hipsuttelen Halla-aamuna varain. Kun ma hiihin hilpeästi, Tul suikku suksen alta, Savu sauan nenästä; Ennenku koukkuleuvat kohoa, Mäne vinttura vipuihin, Pyöräsilmä pyyöksihin, Muije pyyöste sivuite, Muije ansoje alate Ja mun omiin pyyöksiini!“

Kun karjaa laskettiin ensi kerran keväällä, piti se monenmoisin tempuin saada suojelluksi metsähisiltä, rukoilemalla esim. kevään emuuta „Marjateraa“. Jo kiirastuorstaina oli läävän ovipieliin naulattu pihlajoita, jotka oli juurineen vedetty maasta. Ovesta viskattiin ensin pieni karitsa susille uhriksi, ja sitten vasta laskettiin muu karja lukien petojen varalle varauslukuja. Esim. karhulle:

Mustarinta Pohjan riis, Paa sie pihlainen panta Suupuolen ympärillen, Ku ei piä pihlainen, Ni vala vaskinen, Ku ei vaskinen, ni hopea, Ku ei hopea, ni teräs, Suvyöstä talvyöhön Leukais leviämätä, Hampais hajoamata, Kesken lihan liikkumata, Suvyöstä talvyöhön Lyö lukko luien eteen, Haitta hammasten taa.