Part 3

Toinen peljätty mies oli Keltti. Kerran olivat norjalaiset ryöstäneet Ruotsin puolelta viljaa. Keltti oli väijyksissä ja ampui. Norjalaiset pamauttivat yhteislaukauksen ja Keltti heittäytyi kuin kuollut pitkäkseen harjanteelle. „Saitkos perkele!“ ilkkuivat norjalaiset jatkaen matkaansa. Mutta pianpa oli Keltti kintereillä ammuskelemassa, niin että norjalaisten oli heitettävä saaliinsa pitkin metsiä. Toisen kerran ampui hän ludosta hongasta norjalaisjoukkuetta kahdella pyssyllä, osaten heidän päällikköönsä.

Suomalainen nimeltä Haljainen oli usein ryöstöretkillä Norjasta, tuoden mukanaan karjaa ja tavaraa. Lopulta alkoi hän pelätä kostoa ja makasi aina pyssy vieressänsä riihenparsilla. Eräänä päivänä norjalaiset ilmestyivätkin ja ampuivat veljen kuoliaaksi. Mutta kun menivät riihelle hyppäsi Haljainen yhtäkkiä pyssy kädessä heidän keskellensä. Ensi hämmästyksessä ei ehditty häneen kajota, mutta aidan yli miehen livistäissä ammuttiin käsivarteen, josta Haljainen vähät piittasi.

----------

1600-luvun lopulla ja koko seuraavalla vuosisadalla kävivät suomalaisten olot vainojen tähden mitä kurjimmiksi. Ennen olivat he kaskistansa saaneet jopa 40-kertaisen sadon. Nyt piti kaskiviljelystä harjoittaa vain salassa. Ellei itse pystynyt puolustautumaan, veivät ruotsalaiset ja norjalaiset talonpojat laillisuuden varjolla metsäsuomalaiselta minkä vain käsiinsä saivat. Eipä henkikään suuria merkinnyt. Ihmettelepä sitte, jos seuraavanlainen tarina suomalaisista olisi tosi: Metsäsuomalainen poikineen kävelee saloilla luodikko olalla. Näkee ruotsalaisen ja ampuu läpi kallon. Ammutulla oli vain 8 äyrityistä taskussa. „Olipa synti, kun ei hänellä enempätä ollut“, tuumi poika. „No perkele, olihan hän toki hyvän pyyn veroinen“, tokasi siihen isä.

Kuvaavaa ruotsalaisten julmuudelle ja samalla raukkamaisuudelle on esim. Fryksdalin kihlakunnan käräjäpöytäkirjassa säilynyt tapaus neljän suomalaisen metsästysretkestä. Pekka, Luukas, Paavo ja Mullikka nimiset talonpojat olivat hirvenajon päätettyänsä tehneet metsään nuotion. Koiran haukunnasta olivat ruotsalaiset saaneet vihiä, että saloilla liikkui metsäsuomalaisia. Kahdeksan miestä lähti heitä ahdistelemaan. Mutta nämä olivatkin varuillansa; ei uskallettu heidän kimppuunsa käydä. Tekeydyttiin ystäviksi ja suomalaiset tarjosivat vieraanvaraisesti hirvenpaistia sekä makuutiloja nuotion ääressä. Kun luullaan suomalaisten nukkuvan, käydään heitä murhaamaan. Pekka sai kirveeniskuja ja typertyi makuusijallensa, ennenkuin ehti siitä nousta. Paavo sai myös surmansa. Luukas kätkeytyi, ruumiissaan 11 ammottavaa haavaa, suohon ja palellutti talvipakkasessa jalkansa, mutta jäi silti henkiin. Mullikka pelastui vahingoittumatta ja samoili muille suomalaisille sanomaa viemään. Kun suomalaiset tulivat murhapaikalle, löysivät he Luukkaan purossa seisomasta ja loruamasta: viekää saunaan kylyyn; hän näet luuli höperryksissä puron kohinan saunankiukaan kihinäksi. Ruotsalaiset talonpojat tuomittiin murhasta 40 taalerin sakkoihin, kun oikeus arveli että kahdeksan miehen olisi murhaamattakin pitänyt voida vangita suomalaiset, kun kerran olivat päässeet heidän nuotiollensa.

Ruotsalainen Axelson kertoo Bogenin suomalaismetsiltä muistelman, miten ruotsalaiset 1710 vaiheilla tulivat ja polttivat Akslan suomalaisasutuksen. Kun rakennukset paloivat, pyysi äiti tytärtänsä pelastamaan edes pyhävaatteet aitasta. „Kun niikseen on, niin palakoot nekin“, oli tämä vainen vastannut.

Vielä muutama muistelma näistä vainoista:

Köytäjärven rantamille oli Purainen parin tuttavan kera mennyt karhunammuntaan. Illalla laitettiin maja ja sen eteen sääksien karkoittamiseksi nuotio. Ruotsalaisjoukkue hiiviskelee jäljessä. Kun luultiin metsämiesten havumajassaan nukkuvan, pistetään pitkillä keihäillä majaan. Nämä eivät olleetkaan majassa, vaan katselivat puiden lomasta vihollisten puuhia. Purainen silloin tulistui ja ampui yhden ruotsalaisen, mutta katsoi samalla parhaaksi muuttaa kokonaan Norjan puolelle, „Saunannupille“ asumaan.

Puralassa, jossa vieläkin on jäljellä suomeapuhuvia, kerrotaan miten ruotsalaiset olivat äkkirynnäköllä yllättäneet torpan asukkaat. Kuusi oli tapettu, mutta seitsemäs pääsi pakoon ja toi penikulman päässä Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Hyökättiin ruotsalaisten kimppuun, eikä sorkkaakaan pelastunut. Kerrotaan etteivät muut ruotsalaiset koskaan saaneet vihiä siitä, mihin ryöstöretkelle lähteneet olivat kadonneet, ehkä luultiin suomalaisnoitien heidät näkymättömiin tuhonneen ja rukoiltiin tuota tavalliseksi käynyttä suojelusloitsua „pohjan tuulilta ja suomalaisnoitain nuolilta varjele meitä Herra Jumala — — — —.“

Kun muutama Svändsyönin Pöntälän talonpoika oli Svarten järvellä nuotanvedolla, hyökkäsi joukko Taalain ruotsalaisia heidän kimppuunsa. He saivat yhden suomalaisen käsiinsä ja pistivät avantoon. Mies otettiin hetken päästä ylös, ettei liian äkkiä kuolisi ja hetkisen perästä uusittiin sama temppu. Kun uhri näytti hengettömältä heitettiin hänet jäälle, että näyttäisi siltä kuin olisi itsestänsä paleltunut.

Uolevi Matinpoika Utriaisen, joka asui „Tjärbackstranden“ nimisellä paikalla, jonka isät olivat raivanneet viljelykselle, tappoivat ruotsalaiset veneeseen, kun hän oli menossa yli joen.

Östmarkin Bovikille tuli ruotsalaisjoukko väen ollessa saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Äiti heitti nuorimman lapsensa luukusta ulos, mutta ruotsalaiset nakkasivat senkin takaisin liekkien uhriksi. Koko „kylä“ poltettiin perustuksia myöten.

Fryksändan Haikkolaan sovitettiin hyökkäys niinikään kylpemisaikana. Isäntä hirtettiin orsille, muut livistivät alastomina metsään. Talo poltettiin. Saman pitäjän „Myrgubben“ torpan asukkaat kuristettiin ja heitettiin läheiseen suohon.

Tietysti suomalaiset monasti verisesti kostivat ruotsalaisten julmuudet, heillä kun ei ollut mitään oikeutta saatavissa. Eipä siis kumma, jos nimismieskin valitteli, kuten 1670 Mullinkearnan suomalaisista, „ettei kukaan tohtine mennä ulosmittaukselle niin kauas suomalaismetsille“.

Rauhattomuuksista ja vainoista oli seurauksena, että suomalaiset jo 1700-luvulla elivät mitä suurimmassa köyhyydessä. Pettua oli joka talvi leipään sekoitettava. Ja vuosisadan lopulla eivät viranomaiset edes enää valittele suomalaisten hitautta valtakunnan kielen oppimiseen. Jollekulle käy sääliksikin se ääretön kurjuus, johon tuo ennen tunnettu „suomalaisaateli“ oli vaipunut. Juroina oli heitä sadottain vuorikaivoksissa työssä. Kun palkka saatiin mentiin taas metsiin. Äidinkieltänsä eivät he ruotsalaisten kuullen puhuneet. Heidän oli silloin joko kokonaan vaiettava tai puhuttava jonkunlaista ruotsinmongerrusta. Vuosisadan lopulla lakataan suomalaisia edes virallisesti mainitsemasta.

Mutta siitä huolimatta elää kitkuttivat ja lisääntyivät he metsissänsä. Sattuvasti sanoo mainitsemani Axelson:[20] „Suomalaisraukat saavat harvoin itse syödä leipäänsä puhtaana — useimmiten on siihen lisätty suolakkeita, olkia, luita tai pettua. Mutta niinkuin Israelin lapset huolimatta ikeestä Egyptin orjuudessa yhä enemmän lisääntyivät, niinpä suomalaisetkin kurjuuden ikeen alla.“

----------

Mielenkiinnolla voimme monessa suhteessa seurata heimolaisiamme, jotka olivat joutuneet oman onnensa nojaan kuin saarekkeiksi vieraan kansan keskuuteen. Heidän ja kotimaan välillä olivat kaikki siteet katkenneet. Ja mahdotontahan olisi 1700-luvulla ollutkin täältäkäsin pitää vireillä yhteisiä kulturisiteitä, sillä koettihan Ruotsi alinomaa Suomessakin syrjäyttää maan vakinaisen kielen; eihän täällä ollut Ruotsin vallan aikana mitään korkeampaa suomenkielistä oppilaitosta. Vuonna 1809 lopullisesti vielä kaikki mahdollisuudetkin katosivat, kun Suomi tuli Ruotsista eroitetuksi.

Mutta silloin olivatkin jo itäiset suomalaismetsät sulautumaisillaan ruotsalaiseen kansallisuuteen. Monista pitäjistä, joissa ennen oli kymmeniä sikermiä metsänperukoita tuhansine umpisuomalaisine asujamineen, oli nyt jäljellä jokunen kolkka, jossa salavihkaa puhuttiin suomea, ellei ruotsalaisia ollut läsnä. Äidinkieltään taitavia oli laajoilla itäisillä metsillä 1800 tienoilla ehkä vielä kymmenkunta tuhatta, mutta keskenäinen yhteys noiden metsäläisten välillä oli kadonnut ja ruotsalainen ajatus tunkeutui aivan keskuuteen.

Läntisillä metsillä oli toki vielä yhtenäinen, vaikkakin kahden valtakunnan kesken jaettu suomalaisalue. Heitä näet asui 13 penikulman pituisella ja n. 5 penikulman levyisellä kaistaleella Glommen ja Klarajoen välillä Vavalsyönistä etelässä Halsyöniin pohjoisessa. Ruotsin puolella oli pitäjät: Eda, Gunnarskog, Gräsmark, Fryksända, Östmark, Ny ja Dalby, Norjan puolella: Vinger, Brandvold, Grue, Hoss, Aasnäs, Valor, Elfverum ja Tryssild. Nämät suomalaiset saattoivat vielä 1820-luvulla sanoa: „Emme ole toisistamme eroitettuja, meillä on siellä yksi kieli, yksi heimo, samat elämäntavat, luonne ja ominaisuudet — ja mikä vieläkin tärkeämpää yhtenäisyydelle: läpeensä samat vaiheet on meillä ollut kaikissa elämämme kohtaloissa.“[21]

Tarkastellessamme, miten tämä kymmeneen tuhanteen nouseva joukkue alkoi ruotsalaistua, kiinnittää huomiotamme se sitkeys, millä nuo suomalaiset pysyivät omaperäisissä tavoissansa ja isiltä perityssä kielessänsä. Seuratessamme miten metsäsuomalaiset menettivät äidinkielensä, on ensinnäkin otettava huomioon ulkonainen sorto ja vainot. Mutta elleivät ne mieliä lannistaneet, oli jo toimeentulonkin kannalta katsoen mitä epäedullisinta olla suomenkielinen Skandinaviassa, niinkuin kuninkaallisista asetuksista olemme huomanneet. Sen lisäksi halveksi se kansa, jonka keskuuteen suomalaiset olivat tulleet maata raivaamaan, heitä, sillä eihän suomenkielisenä ollut mahdollisuutta loistokkaasti millään alalla esiintyä. Ja lopuksi, eihän pienellä kansalla, joka oli erämaihin sulkeutunut, voinut olla kehitysmahdollisuuksia, ellei se ollut yhteydessä muiden kanssa; sen täytyi eristettynä, jos se tahtoi kansallisuutensa säilyttää, jäädä edelleen samalle kehityskannalle kuin kotimaasta lähtiessänsä. Mutta sillähän ei Savon sydänmailta muuttaessaan vielä ollut valtion puolesta muuta kuin kirkollista kasvatusta ja kulturia. Nyt sekin tuli vieraskieliseksi. Tästä Ruotsin kirkon hoivailemisesta voimme pitää jokseenkin oikeana Gottlundin suomalaisten nimessä antamaa kuvausta:

Kyllähän papisto Ruotsin puolella luonamme käy kerran vuodessa lukusilla ja ehkä maksujansa kantamassa — jos nimittäin luulevat matkan lyövän leiville. Lukusilla emme saa muuta kuulla kuin moitteita. Tapamme ovat sopimattomia, ruokamme mauttomia ja asuntomme epämukavia. Vanhempia nuhdellaan, kun eivät ole lapsilleen opettaneet ruotsia. Lapsia pidetään kovilla, kun eivät ymmärrä enempää kuin vanhemmat, ja koko seurakuntaa vainoillaan ja pilkataan, kun eivät sen jäsenet keksi sanoja käsitteillensä tuntemattomalla kielellä. Kysymme, onko meille koskaan suotu opettajia, jotka eivät olisi antaneet meidän tietää huutia siitä, ettemme osaa heidän kieltänsä, emmekä sitä ole lapsillemme opettaneet? Kaikki on selitetty jäykkyydestämme johtuneeksi. Ilvehtimisillä ovat kuulustelut sekä alkaneet että loppuneet. Ja riemulla ovat lapset odotelleet hetkeä, jolloin pappi joukkueineen kylän jättää, jolloin moni hymyilevä lapsukainen rohkenee kömpiä kätköstänsä esille.

Vielä nyt pitäjän papinlukuisista kuvaus! Kun oli kirkossa kuulutettu lukusien metsillä alkavan, oli lähetettävä monia hevosia vastaan penikulmien päähän noutamaan pappia, lukkaria, unilukkaria, kellonsoittajaa. Heitä seurasi tavallisesti nimismies, kuudennusmiehiä, lautamiehiä, vieläpä kisällejäkin. Tämä tapa, että koko ruotsalaiskomppania meni suomalaismetsille, johtui niiltä ajoilta, jolloin ei veronkiskojan ja sielunpaimenen ollut hyvä yksinänsä mennä metsäläisiä komentelemaan. Tämä 30—40 miehinen ruotsalaislauma tunkeutui kaikkialle suomalaiskylään ja käytti häikäilemättä hyväksensä vanhastaan tunnettua suomalaista vieraanvaraisuutta, ahmien kaikkialla, missä hengenmiehetkin, säästelemättä köyhien asukkaiden ruokavaroja. Ja kun pappi tuvassa saarnaili, pitivät nämä viinakauppaa, vaihtokauppaa, kantoivat veroja. Oli tavallista, että tuo joukkue jäi kolmeksi, neljäksi päiväksi juopottelemaan, joten äsken rauhaisa metsäkylä oli muuttunut kuin ruotsalaiseksi kapakkakauppalaksi. Väestö tietysti tuollaisten vieraiden kautta tavoiltaan rappeutui.

Eivätpä papitkaan aina olleet kovin mallikelpoisia. Otan vain yhden esimerkin: Kun Moran komministeri Carl Johan Ljungberg kierteli Orsan metsillä, oli hänellä mukanaan sekä viinaa että ehtoollisviiniä. Kirkkoviiniä vaan ei tahtonut montakaan päivää riittää, ja sen jakelija oli ainaisessa pyhässä humalassa. Kun eräänä päivänä 30 suomalaisvanhukselle piti annettaman „pyhää ehtoollista“ huomattiinkin, ettei „Kristuksen verta“ riittänyt kuin muutamille. Pastori oli itse siksi iloisena, että istualtansa kiljui evankeliumia, mutta nukkui isämeidässä pöydän päähän. Hänet vietiin metsiltä siksi hyvässä tilassa, että pysyi kahden miehen pitelemänä hevosen selässä. Tämän papin saarna-ura loppui siihen, että hän v. 1817 juovuksissa kiipesi Moran saarnastuoliin, alkaen sieltäkin karjua kuten metsillä oli tapana. Lukkari ja unilukkari menivät raahaamaan „sielunpaimenta“ alas; tämä tappeli vastaan, mutta saatiin kumminkin vedetyksi alas, eikä hän sen koommin saanut liperejä kantaa.

Kristinopin hengestä eivät suomalaiset saaneet suurtakaan käsitystä. Pääasiana oli, että joka sunnuntai kokoonnuttiin johonkin taloon, jossa sitten ruotsia parhaiten taitava luki postillasta saarnan. Suomen kielellä hartaushetken pitämistä katsottiin synniksi. Kuinka pintapuolista tuo käsitys uskosta ja autuuden saavuttamisesta oli, todistaa sekin, että Orsan metsillä Losin pitäjässä monet autuaaksi tulemiseen katsoivat kuuluvan ruumiin kidutuksen. Kiduttaminen tapahtui siten, että koetettiin pujotella mitä ahtaimmista aukoista läpi. Kaiketi kaikuivat korvissa sanat: „Menkäät ahtaasta portista sisälle“, kun he tuolin reijistä ruumistansa kiskoivat lävitse.[22]

Ruotsalaistuttajat koettivat saada jo 1700-luvulla juurrutetuksi suomalaisiin sen käsityksen, että nämä puhuivat sellaista kieltä, jota ei kukaan muu ihminen ymmärtänyt kuin metsäsuomalaiset. Niinpä sanotaan 1774 että „suomalaiset puhuvat kieltä, joka suuresti eroaa suomesta“. Arvaamme, kuinka päteviä Ruotsin viralliset lausunnot metsäsuomalaisten kielestä ovat, kun tiedämme, etteivät niiden antajat ollenkaan osanneet suomea.

Metsäsuomalaisethan olivat enimmäkseen Savosta, ja vain osaksi Karjalasta ja Hämeestä kotoisin. Tässä ei tietysti voi tulla kysymykseen heidän kielensä omituisuuksien esittäminen ja miten eri äänteet ovat edustettuina. Mainitsen vain, että se muodostui miltei puhtaaksi pohjois-Savon murteeksi, jossa tapaat hieman hämäläisyyksiä ja ehkä jonkun kajastuksen Karjalasta käsinkin. Onhan kyllä selvää, että sen äänneasuun jo vuosisadan parin kuluessa tuli, sitä kun puhui muista suomalaisista eristetty heimo, eroavia vivahduksia, ja että se säilyi vanhemmassa asussa; mutta eroavaisuudet ovat niin vähäpätöisiä, ettei mitenkään saata sanoa, että Värmlannin suomi oli kieltä, jota vain metsillä ymmärretään. Paremmalla syyllä voisi silloin esim. sanoa, että Uudenmaan ruotsinkielinen väestö puhuu ruotsia, jota vain se itse ymmärtää. Ettei metsäsuomalaisten puhuma kieli vielä 19:llä vuosisadallakaan, jolloin siihen jo pahemmin oli ruotsi vaikuttanut, ollut kovin vaikeatajuista, huomaat myöhemmin esitykseen metsäsuomalaisten kirjeistä kutomistani kappaleista. Ja kirjeissähän tuo kieli on sentään puettu vanhaan, jopa väliin hieman omituiseenkin asuun, kun niiden kirjoittajat eivät olleet koskaan saaneet oppia suomalaisessa kirjoitustaidossa.

En lukijaa vaivaa esittämällä pääpiirteissään Värmlannin murretta, siitä kun jo on olemassa tutkimus ja uusi parhaillaan on valmistumassa. En saata kumminkaan olla viittailematta siihen, miten tuo kieli alkoi rappeutua.

Omaa kieltänsähän suomalainen voi käyttää vain metsillä kotoisessa olossa. Mutta niin pian kuin tahtoi päästä virkailijain, kirkon, kauppiaiden kanssa tekemisiin, vaikkapa vain tutustua hengelliseen kirjallisuuteen, oli opittava ruotsia, muuta kieltä kun valtakunnassa ei sallittu. Kun tultiin yhä enemmän ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa tekemisiin oli tarpeen tutustua ruotsin- ja norjankielisiin nimityksiin, jopa aivan uusiin käsitteihin ja nimityksiin, joita ei kotimaalta lähteissä vielä tunnettukaan. Kävi näin ollen välttämättömäksi lainata sanoja uskonnon, oikeudenkäynnin, talouden y. m. aloilta. Näille käsitteille tietysti metsäsuomalaisten keskuuteen jäi ainoastaan ruotsalainen nimitys. Pari vuosisataa voitiin noita lainoja ottaa, niiden rikkaan kielen omaperäisyyttä suuresti järkyttämättä. Niin kauan kuin yksinomaisena puhekielenä metsillä oli vielä suomi, sulivat nuo lainasanatkin aivan tutunomaisiin kotoisiin muotoihin ja saivat suomalaisen soinnun. Otan esimerkkejä noilta mainitsemiltani eri aloilta, pannen ruotsalaisen vastineen lainausmerkkien väliin:

_Töyti_ = suntia, joka kirkossa nukkuvia töytäilee, ruots. „stöt“; _vetinä_ = todistaja, „vittne“; _tämmeän_ = haastan oikeuteen, „stämma“; _suokunnan täminä_ = pitäjäkokous, „sockenstämma“; _heärä_ = kihlakunta, „härad“; _pyörteä_ = „börda“, esim. „Tämä Juhoi Sikainen tahtois multa pyörtätä sitä tiloa jälleen“; _ruohi, ruotoa_, „råd, råda“, esim. „ei o mulla ruohia“ = varaa; _porvaan_ = takaan, „borga“; _pökslökirja, pökslörättä_ = vuokrakirja, norjan „böxelbrej“; _vurtti_, norjan raha „ort“; _puonti_ = talonpoika, „bonde“; _putiisi, putinen_ = peruna, „potatis“; _veärinki_ = nelikko, „fjärding“; _merkkäil_, „timmermärkare“; _lenkari_ = lurjus, „slängare“.

Tässä ehkä saaneekin olla, muille kuin kielimiehille, niinkuin metsäsuomalainen sanoisi „nukka“ (nog) = kylliksi.

Mutta lopulta ruvettiin oikein laumoittain lainailemaan vieraita nimityksiä, vaikka omat sanavarat olisivat riittäneetkin jonkun käsitteen ilmaisemiseen. Ja silloin ei äänneasukaan monasti enää tunnu kotoiselta.

Puhutaan _sakan syäräämisestä_ = asian ajosta; _hantu_ (kauppa, ruots. „handel“); _kirkkopakka_ = kirkkomäki; _krunni_ = perustus, „grund“; _gub_ = ukko, ruots. „gubbe“, vaikka tunnettiin nimitykset äijä ja ukko — sana on lainattu vasta 19:lla vuosisadalla; _piuvoan_ = tarjoon, „bjuda“; _reenti_ = aivan l. puhtaasti „rent“; _riktua uulykkeli takkair_ = oikein onneton raukka, „riktigt olycklig stackare“; _riioaa seekeristi ummiin kirkkopakalle_ = ratsastaa varmasti takaisin kirkkomäelle, „rider säkert om till kyrkobacken“. Voimme silloin puhua kielen rappiotilasta, kun suomalainen sanoo: „mitenkä sakat nyt seisoo teliin“ = „huru star det till med sakerna“. Ja vielä enemmän „skarpisti misnöijättyjä“, kuten nykyinen Värmlannin suomalainen sanoisi, saatamme olla silloin kun keskellä vanhan „runoipolvenkin“ puhdasta puhetta „just kun nudjuurit trenkeät“ kokonaiset ruotsalaiset lauseet. Varmaa on, ettei suomea silloin enää pidetä tarpeeksi hiottuna ajatusten aseena.

Tällainen täydellinen rappeutumistila ei kumminkaan näytä koskaan ilmaantuvan ennenkuin jonkun kylän viimeisellä asteellaan ruotsalaistuessa. Mutta missä vain suomi on edes jokapäiväisenä kotikielenä, siellä ei se vielä kokonaan luonnettaan menetä, vaan säilyttää jopa vanhojakin piirteitä ja tyytyy omiinkin sanavaroihin. Yhtähyvin kuin entisen miehen kehumisen, ettei missään „puhuta niin seleviä suomia, jota ei kiännetä eikä vieännetä“ saatamme hyväksyä Paavo Räisäisen kirjeessä Gottlundille lausuman arvelun: „Ja minäki uskon sen, että meillä on se vanha suomen puhenparsi, sillä ettei teällä o ollu yhtää suomen kielen kirjuttajoa, joka on kieltämme keännelly tahi veännelly, mutt kuhii on aina vanhemmiltan oppinna puhuman. Vaan kyllä se on tosi, että teällä löytyy monta Ruohtalaista ja Norlaista sanoa meijän puheenparrestamme: vaan onpa nuoita neänmä suomessaki veitty Ruohtalaisia ja Venäläisiä sanoja puhesesa.“

----------

Ruotsi olisi ehkä ainaiseksi käskenyt nuo suomalaiset sisämaihinsa ja omaan kansallisuuteensa kaikessa hiljaisuudessa vähitellen sulattanut, heidän sen koommin joutumattansa yleisemmän huomion esineeksi, ellei olisi ilmestynyt nuorukainen, joka mitä suurimmalla itsepintaisuudella otti heidän asioitansa ajaaksensa.

Tuo nuorukainen oli Upsalassa opiskeleva suomalainen kahdenkymmenvuotias _Kaarle Akseli Gottlund_.

Hän oli arvostellessaan saksalaisen prof. Rühsin teosta: „Finland und seine Bevohner“ (Suomi ja sen asukkaat), huomannut, että Ruotsissa oli suomalaisseutuja. „Ja samassa nousi minussa se ajatus“, puhuakseni Gottlundin omin sanoin, „että tarkemmin tiiustella heitäkin. Minä hain ja luin kaikki ne paikat, kusta Rühsi oli ottanut tietonsa; mutta minä en kyllästynyt heihin, vaan tulin vielä halukkaammaksi tarkemmin näistä kuulustella.“ Yleisesti arveltiin, että he jo aikoja sitte olivat ruotsalaistuneet, jotkut taas tiesivät erämaissa olevan umpi-suomalaisiakin. Gottlund päätti ottaa asiasta selon ja lähti kesäk. 27 p:nä 1817 matkalle Helsinglannin ja Taalain suomalaisseutuja kohti. Matkan aiheuttajana olivat heimolaistunne, halu herättää huomiota ja 21 vuotisen romanttinen seikkailu- sekä tutkimishalu.

Svartnäsin tehtaalla tapasi hän heinäkuun 6 p:nä ensimäiset suomalaiset. Tehtaan herrat ja seurakunnan rovasti olivat vakuuttaneet, etteivät työmiehet enää suomea osaa, vaikkakin ovat sukuperältään suomalaisia. Gottlund ei ottanut uskoakseen. Kertokoon hän itse tästä ensimäisestä tuttavuudestansa:

„Olin nähnyt jo neljä- ja viisitoista, enimmiten vanhaa miestä menevän tehtaan konttoriin, ennenkuin menin sinne, ja kerrottuani tuloni tarkoituksesta kysyin olivatko he niinkutsuttuja Suomalaisia. „No niinpä meitä nimitetään“, sanoi muuan ukoista ja toinen: „Me olemme kyllä — tiedämmä — vanhaa suomalaista sukua“. Kysyttyäni eivätkö puhu suomea, sanoivat he suomen taidon jo kokonaan unohtuneen. Tämäpä tuntui minusta kummalta, mutta ajattelin, minäpä koettelen, ettekö sanaakaan ymmärrä. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon puoleen, jonka mongerrusta pidin suomalaisuuden todisteena. Kysäsin suomeksi, eikö hän minua ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan puoli avoimeksi jäänyt suu ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan. Puhuttelin uudelleen. Yleinen äänettömyys. He katselivat ihmetellen toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet korviaan uskoa, ja vihdoinkin katkesi kielen side, ja vanhus jutteli minulle omalla kielellään, joka kaunopuheliaasti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kylliksi kummastella ja ihmetellä kuullessaan vieraan — päällepäätteeksi herrasmiehen — suusta äidinkieltään. Alussa oli hän ollut epävarma, luullen kaiken vain olevan harhaluuloa, kunnes enemmän kuuli. Hän pani silloin kätensä ristiin ja kysyi kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani kysymyksiin, alkoivat ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa jälkeen minua puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien suomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuivat kieltä, joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli parempaakin kuin omani. Ensimäisen hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua, en voinut olla nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimäisiin tiedonantoihinsa ja kysyin sen syytä ja pitivätkö he suomen puhumista häpeällisenä. „Jumala varjelkoon!“ vastasivat he, „eipä niinkään!“ ja selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljon kärsiä tämän kielensä tähden ja siksi, että he olivat vierasta heimoa, etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten vainon alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset olivat olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen rahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet heidät paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan usein polttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät taloistaan ja tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän kielensä tähden, jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä viimeaikoinakin uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja pakottaneet pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämät olivat sanoneet, ja suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän kielensä enää ollut suomea vaan mongerrusta, jota ei Suomessa ymmärretä. Aivan tällaisella kannalla ei asia enää nykyään ollut, mutta he valittivat, että heille vieläkin annetaan monenmoisia haukkumanimiä, että heitä matkitaan ja pilkataan siitä etteivät kyllin hyvin osaa tätä ruotsia, jota heille on tyrkytetty ja jos he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea, tämä kohta luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli syynä siihen, etteivät he enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhu suomea, jota vain vanhat keskuudessaan käyttävät; kasvava nuoriso oli siitä jo niin vieraantunut, ettei se enää säälle ymmärtänyt sitä. Senpätähden ruotsalaiset jo kauan olivat olleet siinä uskossa, että suomen kieli oli aikoja sitte hävinnyt.

Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemman läsnäolevat kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivat sitte ilveilemään suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon, luvaten seuraavina päivinä tervehtiä heitä, käydessäni heidän kylissään, ja pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja lauluja ja tarinoita, joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan y. m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta näytti liikutettuina osanotosta, jota olin osoittanut.“

Kun Gottlund alkoi kuljeskella suomalaiskylästä toiseen, yllään komea puku, vyöllään sapeli, pyssy selässä ja usein huilu kainalossa, herätti se saloilla suurta huomiota. Arveltiin, että hän oli joku kapteeni, jonka kuningas oli lähettänyt suomalaisten oloja tutkimaan. Toiset taas pitivät häntä suomalaisena prinssinä. Kaikkialla otettiin ylioppilas mitä sydämellisimmin vastaan, kerrottiin sukutarinoita ja luettiin loitsuja, jotka Gottlund kirjoitteli muistiin. Otan kohtelusta näytteeksi Gottlundin ehkä hieman värittämän kuvauksen lähdöstänsä Lehtomäeltä, jossa oli viikon verran viipynyt:

„Jo varhain aamulla oli väkeä kokoontunut saadakseen olla jäähyväisillä. Nämät hyvänsuovat ihmiset, joiden kasvoista voi lukea sydämen tunteita“, sanoo Gottlund matkakertomuksessaan, „täyttivät pihan ja porstuan“. — — „Vihdoinkin oli lähtö edessä ja minne vain käännyin, näin kyyneleitä ja itkua. Olin itsekin liikutettu, sillä tiesin, etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, jolla olisin ansainnut sen rakkauden, sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, joka liikutuksesta ei saanut suustaan sanaa, puristi lujasti kättäni ja hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät polviani ja rukoilivat minua pitämään heitä muistossa. Minä lupasin, koettaessani turhaan nenäliinallani estää kyyneleitäni. Sitte menin paikkakunnan tavan mukaan miehestä mieheen ja ojensin käteni, kuten pitkälle matkalle aikova ainakin. Kaikki pyysivät minua palaamaan heidän kyläänsä ja he pitäisivät sitä päivää, jona he minut uudelleen näkisivät, juhlapäivänään.“

Ja Gottlund lisää: „Kansa rukka, joka luuli minut hyväntekijäksi, jonka ääni tultuaan hallituksen kuuluviin lieventäisi sen kohtalon!“

Kuvaava esimerkki vastaanotosta: Gottlund tuli Moran metsillä Torniomäelle, missä kodantapaisessa asui Erkki Pulkkinen. Kun tälle oli selvinnyt ylioppilaan matkan tarkoitus, talutti hän pienen poikansa vieraan luo ja varoitti liikutettuna muistamaan kaiken elinaikansa harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalassa majassaan — — — heimolaista, joka vieraalta maalta oli tullut tänne heidän olojaan tutkimaan.

Ensimäinen matka kesti kolme kuukautta. Sen vaiheista on tarkat muistiinpanot Gottlundin päiväkirjoissa ja hänen vanhana miehenä kirjoittamansa julkaisematon laaja ja hauska matkakuvaus. Yksin niistä voisi viehättyä laajan kirjan julkaisemaan, mutta kun matkaseikkailut eivät kuulu tämän esityksen puitteisiin on ne jätettävä sikseen. Selvittääkseni miten laajalti hän metsiä vuonna 1817 kulki, panen hänen _Otavassa_ antamansa luettelon. Siitähän samalla selviää, missä pitäjissä vielä silloin suomalaisia oli. Hän sanoo: „Minä samoisin silloin jalkaisin, ja iho-yksinäin, läviten niitä synkiä mehtiä, kussa nämät Suomalaiset asustelevat. Sillä tavalla tiiustelin minä sinä kesenä niitä Suomalaisia, jotka asuuvat Svärdsjöin, Rättvikin, Oren, Orsan ja Moran pitäjässä, Öster-Dalin maakunnassa; ja niitä, jotka asuuvat Malungin, Äppelboin, Jernan, Näsin, Flódan, Grangärdin ja Gässin pitäjässä Vester-Dalin maakunnassa. Gestrikinmoan Suomalaisista, kuulustin minä heitä, jotka löytyi Boldnäsin, Osvansjöin, ja Ockelboin pitäjistä, Helsinginmoan Suomalaisista tiiustelin minä ainoasti niitä eteläisempiä; nimittäin niitä; jotka asuuvat Altan, Osvanäkerin, Jerlan, ja Ytter-Hógdalin pitäjissä, kuin myös heitäkin jotka asuivat Svégin ja Lill-Herrdalin pitäjässä, Herjeådalin maakunnassa. Mutta kaikki Helsinginmoan pohjoispuolimmaiset, Medelpadin, ja Ångermanninmoan Suomalaiset, jäivät silloin multa käymätäk. Takaisin-tullessain kävin minä pohjois-puolimmaisia Vermlanninmoan suomalaisia kahtomassa; nimittäin heitä, jotka asuuvat Gustavan, Gåsbornin, ja Remmin pitäjissä; kuin myös niitäkin, jotka löytyi Hellsorsin, Ljusnarsbergin, Skinskattebergin ja Nya-Kopparbergin pitäjissä, Vestmanlannin moakunnassa.“

Kerran metsäsuomalaisiin tutustuttuansa ja metsillä kuultuansa, että Värmlannissa Norjan rajalla on aivan umpisuomalaisia seutuja, ei Gottlund voinut olla lähtemättä uudelle löytöretkelle. Heinäk. 13 p:nä 1821 alotti hän tämän toisen matkansa, jolla viipyi aina seuraavan vuoden tammikuuhun saakka. Matkan kulun esittää hän lyhyesti _Otavassa_ seuraavasti:

„Minä matkustin silloin niinikkään ilman toveritak, ja paljasta jalka-tietä, Vermlannin ja Norin syvämmaita; kussa minä puhuttelin ensin ne Suomalaiset, jotka asuuvat Stásnäsin, Gilbergan, Långserúdin ja Glávan pitäjissä (Gilbergan kihlakunnassa) ynnä ne, jotka asui Sillerudin, Silbodalin, Karlandan ja Järnskógin pitäjissä, Nórdmarkin kihlakunnassa. Sitten kävin minä myös kuulustamassa niitäkin Suomalaisia, jotka asuuvat varsin rajan-varrella; nimittäin Kölan, Edan, Gunnarskógin ja Mangskógin pitäjässä, Jössin Kihlakunnassa; Gräsmarkin, Fryksin ja Östmarkin pitäjässä, Fryxdálin kihlakunnassa, ja Exhäradin, Nyin ja Dálbyin pitäjässä, Elfdálin kihlakunnassa. Sitten läksin minä näistä Vermlannin Suomen-mehistä Noriin tahi Norjaan, kuulustamaan heitäkin, jotka sielä löytyi; jossa tapaisin paljon näitä Suomalaisia, erinomattain Meskóin, Vingerin, Brandvaalan, Gruin, Hovin ja Aasnäsin pitäjissä Sollöerin ja Oudálin Vouti-kunnassa; ja Vaalan Elverumin ja Tryssildin pitäjissä Öster-Dálin Voutikunnassa, Hédemarkin Amtista, Aggerhusin Moakunnasta.“

Norjan puolen huomasi hän paikoittain aivan umpisuomalaiseksi. Niinpä on hän Vingeristä kirjoittanut muistiinpanoihinsa: „Täällä näin ensi kerran viiden- kuudenvanhoja lapsia, jotka eivät osanneet muuta kuin suomea. — Norjan suomalaismetsät eivät tosin ylety kauas rajalta, korkeintaan pari penikulmaa, mutta suomalaiset ovat täällä puhtaampia ja sekoittumattomampia kuin Ruotsin puolella.“

Sundin pitäjän Ombergin markkinoista kertoo Gottlund: „Suomalaisia tapasi kaikkialla, miltei joka nurkassa haastettiin selvää savoa. He ilahtuivat havaitessaan, että minäkin sitä taisin. Kun tulin huoneeseen, joka oli täpö täynnä suomalaisia, kerääntyivät he ympärilleni, kumminkaan tungettelematta. He nousivat penkeille ja tuoleille paremmin nähdäksensä vieraan, joka puhui heidän äidinkieltänsä; toiset kurottelivat loimuavia päreitä, minut paremmin nähdäksensä. Kaikki tarjoilivat viinaa ja olivat pahoillaan, että hylkäsin hyväntahtoiset tarjoukset. Mennessäni talosta taloon seurasivat suomalaiset minua ja joka talossa uudistui sama vastaanotto.“

Öijärissä tutustui Gottlund erääseen talonpoikaan, Paavo Räisäiseen, joka oli tunnettu hyväksi suomen lukijaksi ja kirjoittajaksi, vaikkakin hän sitä kirjoitti sikäläisen murteen mukaisesti. Tämä mies oli aluksi Gottlundin tavatessansa siksi juro, ettei hänestä olisi luullut tulevan parasta liittolaista ja suomalaisuusasian innokasta ajajaa. Seurusteleminen sellaisten suomalaisten kuin Räisäisen ja Naim-ahon Antti Porkan, joka oli „pitkä musta jättiläinen“, ja Östmarkin Kähkölän lautamiehen Juho Kähköisen parissa, „joka välttämättömästi tahtoi tilata Turun Sanomat ja valitteli kyyneleet silmissä ruotsalaisten halveksivan ja vainoovan suomalaisia“, kypsytti Gottlundissa ajatuksen kutsua suomalaisia koolle asioitansa keskustelemaan. Hän voi toivoa, ettei suomalaisuus metsillä vielä ollut mennyttä, jos tartuttaisiin pikaisiin toimenpiteisiin ja herätystyöhön.

Marraskuun 20 p:nä lähetti hän „arpakapulan tai käskykirjan“ kiertämään pariinkymmeneen Norjanpuoleiseen kylään ja kutsui siten koolle „talonpojat ja torpparit, jotka toivovat saavansa talonsa kruunulle veroa maksaviksi ja tahtovat neuvotella metsille aijotusta kirkon rakentamisesta“.