Part 5

On syytä hieman tutustua tähän laajaan anomukseen, jota silloisen Värmlannin maaherrankin oli „suurten synteinsä tähden“ silmäiltävä. Alkuperäisen asiakirjan Wingård luultavasti hävitti, koskei sitä ole tavattu, mutta jonkinlainen konsepti on tallella Gottlundin papereissa. Se on siksi laaja, että siitä painettuna tulisi pari kolme tällaista kirjaa kuin parhaillaan käsilläoleva. Se ei suinkaan ole mikään kuiva asiapaperi; paikoittain on esityksessä koko runollista lentoakin. Gottlund puhuu siinä „vuosisatoja sortoa kärsineen“ metsäläisen kansan nimessä, heimon, joka „etäisiltä vaaroiltansa, Norjan ja Ruotsin erämaista“ rohkenee kerrankin „kuninkaallisen majesteetin jalkojen juureen laskea toiveensa“.

„Jo vuosisatoja“ — sanotaan anomuksessa — „olemme asuneet näillä seuduilla, joilta alkuaan vain petoja ja nälkää tapasimme, mutta jotka kirvein ja auroin raivasimme, vuodattamatta kanssaihmisten verta tai kyyneleitä. Korpien omistamisessa pyydämme Sinulta suojelusta ja sinne rakentamillemme pirteille suojaa. Ja kun kerran valtakuntaa varjelet ja valtaistuimia tuet, niin älä turvattomalta tukea kiellä. — — — — — —

Siis _tukea_ ja _apua_, _laillisuutta_ ja _oikeutta_ olemme tulleet Sinulta anomaan — ja tuo rukous on jo vuosisatoja huulillamme säilynyt, mutta ei ole niiltä esille puhjennut, vaan on häipynyt tyhjiin toivomuksiin ja toiveisiin.“

Seikkaperäisesti tehdään selkoa niistä vainoista, joita suomalaiset ovat kansallisuutensa tähden saaneet kärsiä, vaikka ovat kuninkaitten luvalla Ruotsiin ensin siirtyneet. Vieläpä sukutarinoita ja asutushistoriaa on siihen otettu — niinkuin ennen jo monasti on kerrottu. Lopuksi on ehdoituksia seurakuntien perustamisesta, papeista, virkamiehistä y. m. Suomalaisten piti muodostaa oma kihlakunta ja koetettiin todistella, ettei oikea isänmaallisuus ole siinä, että jokaisen skandinavilaisen pitäisi kantaa sinistä takkia ja hyljäten äidinkielensä oppia lukemaan ruotsia ja norjaa. Gottlundista voisivat suomalaiset kansallisuudeltaan säilyneinäkin, eri kihlakuntana ollessaan, yhtä hyvin hyödyttää isänmaataan.

Toukokuun 4:ntenä p:nä suotiin edustajille pääsy kuninkaan puheille, jolloin jätettiin lyhyt Wingårdin edustajien esityksen mukaan kirjoittama anomus, — hänen kun oli onnistunut työntää Gottlund syrjään. Se sisälsi 10 kohdassa suunnilleen samat pyynnöt kuin Gottlundin laatima, paitsi viimeinen kohta, jossa Wingård ehkä saattaakseen edustajat huonoon valoon panee heidät tietämättänsä matkarahoja kerjäämään.

Samalla annettiin kuningas Kaarle Juhanalle Gottlundin laatima kirjelmä, jonka tarkoituksena oli, että kuninkaan ja hallituksen huomio kiintyisi tuohon laajaan anomukseen. Alkulause oli osaksi sama kuin siinäkin. Sanotaan, että kun kerran kuninkaitten kehoituksista on erämaasta asuttuja seutuja saatu, taistelemalla karua luontoa vastaan, kärsimällä vaivoja ja vainoja, niin rohjetaan lopultakin pyytää suojelusta ja rauhaa sekä yhteiskunnan puolelta oikeutta. Huomautetaan vielä, että ne kirjoitukset esi-isien vaiheista ja metsäsuomalaisten nykyisestä asemasta, jotka hallitukselle jätetään, ovat tosia, „vaikkakin suora esitystapa on sydämen kieltä — — ja ehkä joskus myös raskaan mielen.“

„Suvaitse, Armollinen Kuningas, taitavien, puolueettomien ja kieleemme perehtyneiden miesten tarkastaa anomuksiamme. He epäilemättä vakuuttanevat niiden pyyntöjen, jotka valtaistuimelle olemme esittäneet, olevan kohtuullisia. — — — Saavutettuamme mitä anomme ja ollessamme varmoja siitä, mitä ihmiselle on rakkainta, peritystä kielestämme ja esi-isiemme yksinkertaisista tavoista, olemme tulevina aikoina kuten ennenkin, valmiit osoittamaan, ettei mikään kansa maailmassa voita suomalaisia uskollisuudessa kuninkaitansa kohtaan ja rakkaudessa isänmaahansa.“

Kuninkaassa käynnistä kirjoittaa Antti Porkka toukok. 7 p:nä Gottlundille:

„Sunnuntaina kello 3 jälkeen puoli päivän me kaiki olime kuninkan tykönä, ja printsi tolkaisi hänen puhensa. Kuningas lupais Comite ja kirkot ja skoulut, niin myös papit, jotka meiän kieltä taita. Ja kun Komiteesä kaikki totexi löyetän, niin kaiki meijän anomuxet suostutan. Maanantaina Me toais prinssiä pyysimme meitän sakaa valvomaan, jonka hän lupais, van sanoi, Että sen piti maherran kauta kulkemaan, joka ei meilen hyväxi kuuluna.“

Räisäinen taas kertoo „audienssista“:

„Kyllä kuninkaski lupais auttoaxen kaikis anumuxissa kuin poara ootte hyvä toteen näyttämän kaikki sen kuin otten sisään pannu, sekä kauppa miehistä vapax peästeä, ja kirkkot suaahaxemme, ja eri _heärän_, (kihlakunnan) ja omat Herrat niin kuin nimismiehet, vouvit ja tuomarit, ja suomalaisen papin ensmältä, vaan kuninkas sanoi tahtoivansa panna skoulut että oppisitte Ruohtia lukeman ja puhuman. Minä ymmärrän, sanoi hän, työ ootte tullu vihatux sen vieraan kielen kautta, vaan kuin teille tulis _yxi kieli_, niin kansat paremmin teitä rakastais, ja minä tahtoisin ettei kansoilla pitäis mitään vainoa oleman välillään, näin kuuinkas meijän kanssa jutteli.“

Kuninkaan lausunto ei tarvitse selityksiä; se on kuvaava sikäläisille vallanpitäjille. Lyhyesti sanottuna on sen sisältö: Saatte mitä anotte, omankieliset sielunpaimenetkin, kunhan sitte kielestänne ja kansallisuudestanne luovutte, ja silloin ette taas tarvitsekaan sitä mitä anotte.

Suomalaiset, Räisäinenkin, käsittivät kuninkaan sanojen sisältävän pelkkää hyvää ja kehuvat ystävällisyyttä, sillä rehelliseen talonpoikaan ei voinut pystyä ajatus, että hallitsijan suussa oli kaksi kieltä. Ei tule kysymykseenkään, että Räisäinen olisi vääristellyt kuninkaan lausunnon, sillä siitä hän puhuu kuten iloisesta toivoja herättävästä enteestä.

Prinssi Oskar puolestaan lupasi tuohon valtiopäivien päättämään tutkijakomiteaan „tellätäxeen semmoisia herroja, jotka taitaa Suomea“.

Lähemmin asioita tutkimatta tuntuu siltä kuin kaikki olisi nyt joutunut oikealle tolalle. Wingård — Värmlannin maaherra — oli päässyt tuon kuninkaalle jätetyn anomuksen lopulliseksi laatijaksi ja samalla saanut kaikki valtuutukset. Jo se millä tavoin hän löi Gottlundin laudalta, kuvaa mitä hän oli miehiään. Hän vaikutti ensin osaltaan Gottlundin karkoittamiseen Tukholmasta. Ja sitte oli hän valmis uhkailemaan, jopa suoranaisesti pettämään suomalaisia edustajia. Annan Räisäisen koruttomalla kielellään kertoa. Kesäk. 23 p:nä selosteli hän Gottlundille, mitenkä edustajat oli kutsuttu Wingårdin luo. Tämä pyysi suomalaisilta valtuutuksia heidän asiansa ajamiseen. Nämä vastasivat, että se on tarpeetonta, kyllä Gottlund ne kirjoittaa.

„Vaan silloin maanherra nous sen värremmin villiin ja oil niin villissä, että hän vapisi ja sanoi: enköön minä oo Herra teijän yltö ja minun kauttain teijän asjat pitä tulla selitetyxi.

Hjerplian mies Olli Hämäläinen rupeis jo niin pelkeämään että hänni jo vapisi, ja sanoi suomen kielen: „Jumala armaan, minnekkä myö jouvumme koska maanherra on noin villissä, se on vähä enemp ahattava kuin Gottlunni?“

Sitten kuin maaherra rupeis kyselemään niin vastoa Hämäläinen ensimäissä: „Jag har icke något att klaga på vår ösrighet eller på vår präst, på min del, uttan de ero ganska bra i alla delar“. (Minulla ei ole puolestani mitään valittamista esivaltamme eli pappien suhteen, vaan ovat ne joka suhteessa hyviä.)

Niin sitten kirjuttaa maanherra kirjansa näin. — — — Sitten rupea maanherra meiltä kyselemään. Vaan myö kaikki muut vastailimme sen jälkein kuin myö tiesimme sisään annetux ja kirjutetux. Että se tuil sitä samoa kuin sinäki olit kirjuttanna. Vaan se rahan anumus, ja ne Hämäläisen sanat, ne tuil pahoin kuin ne tuil pannux maaherran inlaakiin. Rahan anumuxesta myö ei tiennä mitä. Vaan Hämäläiselle minä jo sanoin, että sun ois pitännä olla vait ennen kuin oisit mitään virkkanna, sinä turmelit puheellas koko meijän asjan. Niin siihen hän vastais: „Mitä nyt muuta tajtaa puhua; niin korkealle Herralle mulla ei oo mitään kantelemista.“ Siihen sanoo Orainen: „Niin sitten oisit perkele joutanna olla kotonais, eikä tänne tulla meijän asjoa turmelemaan“.

Wingård jätti toukok. 23:ntena päivätyn mietinnön, jossa omasta puolestaan selvittelee suomalaisten anomusta. Tätä maaherran lausuntoa (_Betänkande angående Vermländska Finn-Allmogens Angelägenheter_, Mietintö värmlantilaisen suomalais-rahvaan asioista) pidettiin siksi tärkeänä, että se seuraavana vuonna julkaistiin painostakin.

Eräs Suomen ruotsalainen — Nordmann — väittää, että Wingårdin mietintö „huokuu myötätuntoa“ suomalaisia kohtaan.

Myönnettävä on, että mietinnössä esitetään muutamia päältäpäin katsoen hyvää tarkoittavia lausuntoja, mutta sittenkin voi tuota hyväntahtoisuutta verrata entiseen akkaan, joka oikealla kädellään oli valmis antimia ojentamaan vieraillensa, luullen ne vasemmalla kädellä saavansa nokan edestä nykäistä takaisin, kun ensin oli kohteliaisuuden säännöt täyttänyt. Toisin sanoen Wingård tarkoittaa samaa kuin kuningaskin: oppikaa ruotsia. Muun muassa rohkenee Wingård väittää, että Gottlund on taroittanut kaikkea muuta kuin suomalaisten parasta. Lievästi sanoen omituista on se „myötätunto“, joka huokuu mietinnön seuraavistakin sanoista (siv. 10):

„On katkaistava tuo näkyväinen tai näkymätön side ystävien välillä meren tuolla puolen. Muuten on hukka perivä jommankumman heistä!“

Wingårdin mietinnössä on ilmeisiä vääristelyjäkin. Niinpä siv. 7 sanotaan:

„Kysyin (lähetystöltä) haluaisiko se, että jollain tavoin tutkittaisiin joitakuita luultuja väärinkäytöksiä ja vääryyksiä, joista heidän kirjoituksensa näkyvät kertoilevan. — — Eräs heistä, Olof Matsson Jerplidenistä, Dalbyn pitäjästä selitti silloin, ettei hänellä _paikkakuntansa puolesta ollut mitään valitettavaa, he tahtoivat vain kirkkoja, johon kaikki muutkin yhtyivät_.“

Jos tähän vertaamme edustajain omaa kertomusta siitä, miten maaherra „heilui villissä“ heitä pelotellaksensa, joten Olli Hämäläinen lopulta hätääntyikin, mutt'eivät muut, koska Orainen juuri Hämäläiselle tokaisi hätiköimisen johdosta, „oisit perkele joutanna olla kotonais“, niin tämäkö muka on sama kuin Wingårdin oikein harvennettuna esittämä „johon kaikki muut yhtyivät“.

Lähetystön toiminta päättyi siis siihen, että Wingårdin käsiin jäi asioiden ajo.

Edustajain lähettämisen ainoana tuloksena oli, että hallitus lupasi Värmlantiin lähettää komitean, joka oloja tutkisi ja sitte ehdottaisi parannuksia.

Metsille levisi lähetystön palattua tieto, että pikimiten saapuu komitea, joka oloja lähemmin tutkii. Kaikki toiveet kiintyivät nyt komiteaan, sillä sillehän nyt sopisi epäkohdista jokaisen valittaa.

Räisäinen kirjoitti Gottlundille heinäkuun 4 p:nä 1823: „Comite Herroja Tukhulmista Suomalaiset ototta kuin lintu päiveä ja ovat sanonna kuin hyö tulis että joni piäätös tulis.“

Kauan kesti odotusta, sillä vasta heinäkuussa 1824 läksi komitea matkalle. Siinä oli kolme jäsentä, maaherra Wingård, eräs översti ja pappi. Näistä ei yksikään ymmärtänyt suomea. Metsäsuomalaiset olivat lausuneet hartaana toiveenaan, että komiteaa seuraisi joku mies, johon he voisivat luottaa ja joka osaisi suomea, kuten oikeusneuvos G. Poppius, Franzén, Fabritius, Gottlund tai Stolpe, mutta he pettyivät surkeasti. Siihen tuli mitä sopimattomimmat miehet, esim. Wingård oli tehtailijain sukulainen, eikä komitea muussa kuin suomalaisten ruotsalaistuttamista tarkoittavissa ehdoituksissa näyttänyt kuntoaan.

Laatimassaan pöytäkirjassa sanovat komitean miehet, että komitea „matkusti halki suurimman osan Värmlannin suomalaismetsiä“.

Gottlundille lähetetyistä kirjeistä käy selville, että he ainoastaan Fryksänden Lekvattenilla ja Östmarkin kirkolla ottivat talonpoikia puhutellakseen, ja sielläkin pidettiin vain kuulustelut, jotta saataisiin Gottlund valehtelijaksi. Papit pitivät myöskin hyvät rippisaarnat siitä, että heitä oli moitittu. Suoranaisena tuloksena oli, että kehoitettiin suomalaisia siirtymään Jämtlantiin, kaksi uutta kirkkoa, joissa piti ruotsia saarnattaman, ehdoitettiin rakennettavaksi, kiertokoulussa piti suomalaisia opettaman lukemaan ruotsia ja Ruotsin pipliaseuralta piti anottaman ruotsinkielisiä kirjoja. Siinä kaikki suuret uudistukset, joita oli odotettu kuin lintu päivää.

Pettymys oli suuri ja kuvastuu se elävästi metsäsuomalaisten kirjeissä.

Papit y. m. viranomaiset olivat lähetystön miehiä kaikella tavalla pilkanneet, etenkin suomen kieltä koskeva anomus sapetti heitä. Heinäk. 4 p. kertoo Räisäinen Gottlundille puhelussaan Östmarkin papin kanssa suomalaisista kirkoista papin sanoneen: „Ja tais jos kirkot saisitte, niin ei suomen oppi teille kelpoa nyt pitäis teijän uuesta opetteleman ihteänne suomen lukeman, se tuloo teille vaikea. Siihen minä toais vastasin ejpä äitin kieli oo vaikeata oppia ja suomen opin myö tahoimme, sillä emän kieli on paras joka kansalle.

„Niin mänkeä sitten Suomeen, siellä on emänne kieli, vaan ei teällä suomea tarvihte ruukata sanoi toais pappi“, ja siinä Räisäiselle sitte irvistelivät sekä rouvat, „mamssellit“ että „vanhat äijät“.

Tilojen omistajat tulivat lähetystön Tukholman matkan tähden kahta ankarammiksi ja talonpoikia pakoitettiin kirjoittamaan nimensä uusiin sitoumuksiin. Räisäisen kuvaus oloista syksyllä 1823 saakoon sijansa: Öijärin tilojen haltia kutsui alaisensa n. 60 talonpoikaa luoksensa ja piti hyvän nuhdesaarnan siitä, että nämä olivat Gottlundia uskoneet. „Sitte kiäännäitiin meihen kaikkiin päin, ja kax veteneä (todistajaa) otti peälle kuunteleman ja sanoi, nyt ensmäisex minä sanon teijät joka puonnin ulos torpiltaane, ennen Joulua, sen tähe kuin työ keväillä kielsitte multa tukin hakkuun, ja nyt toisex, minä panen teijän piäälle, että teijän pitää ajoa 15:ta tolttoa tukkia joka hevoiselle. Ja nyt pitää alottoanne Mikkelin jälkeissä pänä kokoon lunnoamaan, kuin etten sillon alota, niin kyllä minä teijät löyvän, minä opetan teitä oleman jääkeät ja uskomaan joutavia puheita. Sitten vielä sanoo mulle: Sinä Paul, oot rikkoinna pöxlö Rättäis, sillä kuius mänit Tukhulmiin ilman isäntiens luvata.

Niin sitten täytyi meijän männä meärättynä pänä tukkia ajaman, vaikka meillä seisoi kuivoa luvoa pihalla ei sitä kysytty perän, sen kaltaista myö ei ennen oo havainna, vaikka hän on ollu pahoin ja strenkiste ennenki. Sitten kuin tämä työ oil hyvin tehty, niin orteil tuloo että hakatamme 300 tolttia tukkia uuesta, kuin se oil tehty, niin toais tuloo orteil että kokoon luunuta veki, kuin tuo tehtiin niin tuloo toas sana että ruetamme pitkälle tielle ajaman, ja tämä ajo voaroa meille kaiken talvea. Niin että meillä on niin kiire, että se käy työlääst jos myö suaamme kotiin puita polttoaxemme, ja ryskätyx irti jyviä syyäxemme.

Tämä nyt käy meijän kanssa niinkuin silloin kuin Moses Israelin kansoa rupeis johdattaman ulos Ekyptistä, että Herrat sanoo meille, niinkuin toisessa Mosexen kirjassa 5 Luk. 9 v. seisoo, rasitettakon kansa työllä, kuin Mosexen ja Aaronin kävi, että kansa sanoo minulle, ja myös sinusta, niinkuin 21 v. samassa lukussa seisoo. Te olette tehnet meijät haisevaisexi Herraien etesä, ja heijän palveliainsa etessä. — Tämän on mulle moni meijän mehtäläisistä sanonna, ettei tämä jkään ois näin käynä, jlman sinuta ja suomenherrata. — — —

Vaan kuin Jumala meitä autais niinkuin Mosesta ja Aaronia, niin kyllä meijän asjat vielä hyvin taitais käyvä. Vaan taitoa niin olla, että tämä kansa on Jumalattomia, ettei Jumala kuule heijän rukoustan, ja toas taitaa olla monta, jotka ei paljon rukoile. Vaan oon ma tuota kuullu monen köyhän rukoilevan, kuin Jumala auttais että Gottlunnin asjat kävis toteen, ja että Jumala keäntäis Kuninkaan sytämmen meijän puoleen, että paremmus tulis tällen elämälle. Niin eikös tuo oo uskottava että Jumala kuulo köyhän rukouosen kuin se on poara (vain) hurskas.“

Oikeutta ei auttanut hakea. Gottlund, joka tällöin tilapäisesti oli Suomessa, siihen kehoitti, mutta sai vastauksen:

„Sinä sanot että Räisälän miesten männä lakiin valittaman asjoian tiäällä. Niin, se on se sama kuin männä Kuninkan kanssa riitaan, sitä tuo Syrakkikin kieltä. Teällä Norissa ne on ite Kuninkaita.“

Toinen mies olisi heittänyt kaikki toiveet, mutta ei äkäinen Gottlund. Toteuttaaksensa tuumansa saada omakielisiä virkailijoita metsäsuomalaisille, otti hän kouluttaaksensa kaksi Räisäisen poikaa. Itse hän heitä opetti ja korvesta tulleet suomalaispojat pystyivät parin vuoden kuluessa ylioppilastutkinnon suorittamaan. Mutta silloin olivatkin Gottlundin varat siksi lopussa, että täytyi laskea pojat takaisin metsille. Turhaan hakivat he yliopistollisia stipendejä ja kuninkaalta pientä opinto-apurahaa. Toinen heistä rupesi kiertokoulunopettajaksi suomalaisten keskuuteen.

Kotiseudultansa toimitti Gottlund 1825 omalla kustannuksellansa heille talonpojan, Tahvo Immoisen, opettamaan savolaissahroilla kyntämään, sillä maaperä metsillä oli siksi kivistä ja epätasaista, ettei nurmikkoa ruotsalaisella auralla voinut kääntää. Immoinen oleskeli metsillä pari vuotta ja jonkunmoisella menestyksellä, sillä „Gottlundin oatroja“ näet noilla tienoin joskus vieläkin.

Heidän puolestansa anoi hän toukok. 1825, että niiden suomalaisten veroja alennettaisiin, joilla oli hallanarat tilat. Pyyntö otettiin huomioon, päättäen siitä, että kirjeissä seuraavana vuonna kerrotaan:

„Nyxin pappi oil istunna maan herran siassa, kuin Väkrahan kirjoitus oil syksyllä. Hän oil sanonna suomalaisille, nyt tulee teijän armoillista maanherroa kiitteä siitä kuin hän on toimittanna, että peäsette vähemmällä väkrahalla, vaan tähän oil suomalaiset vastanna: Ej sitä ois ikään tullu jlman Gottlunnita. Häntä meijän siitä tulee kiittää.“

Toimittipa hän noille heimolaisillensa Värmlannin talousseuran kehoituspalkkioitakin siitä, että olivat kunnostautuneet uutismaan raivaajina. Vieläpä karhunampujienkin palkinnoista hän huolehti. Niinpä Pekka Huuskoinen sai vanhanpäivän eläkkeen siitä, että oli kaatanut lähemmäs sata kontiota.

Säännöllisen postinkuljetuksenkin hän hommasi. Kirjeet ja Suomesta tulevat lehdet kuljetettiin kerta viikossa Östmarkista aina Trysildiin.

Gottlund oli niin varma suunnitelmiensa onnistumisesta, että oli jo katsonut suomalaisten kirkkojen paikat ja antanut Räisäisen laskea, montako suomalaista kuhunkin seurakuntaan tulisi. Räisäisen vuonna 1823 tekemän laskun mukaan olisi näihin seurakuntiin tullut suomalaisia asukkaita: Juvanniemelle 215 taloa 1 659 henkeä, Lautasalmelle 322 taloa 1 777, Kirveskankaalle 143 taloa, joissa oli 1 164 eläjää. Siis yhteensä 679 taloa ja 4 600 henkeä, alueilla, jotka eivät olleet kahta penikulmaa kauempana kirkoilta. Koko läntisten suomalaismetsäin suomeapuhuvan väestön arvioi hän samana vuonna, kuten jo on huomautettu, 14 000. Koko keski-Skandinavian suomalaissyntyisen, suomea jonkun verran osaavan kansan 40 000. Edellinen luku tuskin on liioiteltu.

Noiden kolmen emäseurakunnan piti muodostaa erikoinen suomalainen kihlakunta suomeapuhuvine pappeineen ja nimismiehineen. Kaikki oli niin selvänä, että tuon kihlakunnan karttakin oli 1824 valmis ja niinikään leimasin-luonnos. Mainitsen huvin vuoksi minkänäköiseksi sinetti oli aijottu: Siihen on kuvattu, miten käsi tarttuu kätehen, sormet sormien lomahan. Ympyrässä on sanat: „Suomen Liittomerkki Finskogens Härads Sigill“, keskellä: „Rauha ja Rakkaus Sopu ja Sovinto.“ — Kihlakunnan voutina piti toimia Räisäisen ja pappeina hänen poikainsa. Järjestysmiehet oli niinikään valittu metsäläisten omasta keskuudesta. Jokaisen metsien virkamiehen piti taitaa suomea.

Mutta unelmat karsi säälimätön todellisuus. — — Skandinavia ei metsäsuomalaisille suostunut palkkaamaan edes ainoata suomenkielistä kiertokoulunopettajaa!

Väitetäänpä, että Gottlund ruotsalaistuttamista suorastansa edistikin, siten, että kansalliskiihkoisten huomio heihin kiintyi ja perustettiin ruotsalaisia seurakuntia ja alettiin tehokkaammin vaatia ruotsinkielistä opetusta. Sanotaan myös, että metsäsuomalaisten edustajia häikäisi Tukholman loisto niin, että huomasivat suomalaisuuden toivottaman aseman köyhissä korpien sokkeloissa. — 1834 muutti Gottlund takaisin Suomeen ja kuoli v. 1875. Hänen metsäsuomalais-harrastuksensa eivät vielä harmaahapsisena vanhuksenakaan lakanneet. Hän oli edelleenkin Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorina ollessansa heidän kanssansa kirjeenvaihdossa. Tulipa häntä 1873 Pekka Karvainen Helsinkiin tervehtimäänkin ja katsomaan omin silmin muinaista kotimaata.

Vanhuksena kokosi Gottlund keräämänsä ainekset, aikoen julaista laajan kahdeksanosaisen teoksen metsäsuomalaisista. Mies, joka ylioppilaana uhrasi varansa metsäsuomalaisten tutkimiseen ja auttamiseen, riiteli seitsemänkymmenvuotiaana Yliopiston konsistorin kanssa varoista, joilla julkaisisi edes muistelmansa. Niitä ei hänelle myönnetty, kun pidettiin hänen esitystapaansa liian realistisena ja kun tuossa tutkimuksessa Ruotsin hallitus tuli muka liian räikeään, vaikkakin jokseenkin oikeaan valoon.

Gottlundin sitkeä, itsepäisyydessä ja uhrautuvaisuudessa vertojaan etsivä työ ei tosin suuria tuloksia tuottanut. Se oli hänen ja Skandinavian korpien raivaajain yhteinen, muutaman vuoden kestänyt unelma. Mutta johan siinä on ylioppilaan elämäntyöksi kyllin, että on saanut kotimaaltaan vieraille saloille eksyneet raatajat kerran, ainoisen elämässänsä toivomaan! Ja toivomaan aikoina, jolloin _suomalaiset kotimaassaankaan tuskin_ uskalsivat ruotsalaisten rinnalla _tasa-arvoisuudesta puhua_.

Oikeassa olivat suomalaiset arvellessansa, että Gottlund heitä rakasti. Tuota tunnetta piti hänessä vireillä metsäsuomalaisten vilpitön luottamus ja kiitollisuus, jonka hyvyyden voi arvata jo siitäkin, että se on pysynyt noiden heimolaisten mielissä halki vuosisadan. Norjan suomalaisista kertoo C. Sundt v. 1850:

„Vielä tänä päivänä ei ole ainoatakaan suomalaismetsillä, joka ei pitäisi C. A. Gottlundia suomalaisten ystävänä ja hyväntekijänä. Vanhat muistelevat häntä kiitollisuutta tuntien, nuoret puhuvat hänestä kunnioituksella.“

Ja ruotsalainen Axelson sanoo neljää vuotta myöhemmin, että Värmlannin suomalaiset pitävät kaikkea hyvää, mitä heille on tullut Gottlunnin käynnin jälkeen, hänen ansionansa: „Suomalaista ylioppilasta pitävät siis nämä metsän lapset yhtä suuressa kunniassa kuin taalalaiset Kustaa Vaasaa.“

Havaitsin 1905, että missä ikinä metsillä suomea puhutaan, siellä hartaudella Gottlundista kerrotaan, vieläpä ruotsalaistuneidenkin kesken. Olivatpa hänestä laatineet senkin legendan, että ellei olisi nuorena kuollut tuo suomalainen kenraali, niin kaikkialla metsillä vielä suomea puhuttaisiin.[25]

Sydämen kieltä on siis ukko Räisäinen puhunut kirjoittaessaan:

„Se ois meiltä niin suuri synti, ettei myö herin jkään taitais anteix suaaha, kuin myö teijät uneuttaisimme. — — — Ei myö tahoi sinua uneuttoa niin kauan kuin henki meijän rinnoissa liikkuu.“

----------

On selvitettävä mitenkä Gottlundin ajan jälkeen „ruotsalaisen sivistyksen siunausta tuottava virta“ metsille levisi.

Etelä- ja Pohjois-Finnskogan kappelit määrättiin perustettaviksi 1826, Bogenin seurakunta 1841, Lekvattnet 1846, Nyskoga 1873. Norjan puolelle rakennettiin Raevholtiin ensimäiseksi kirkko ja niinpä niitä vähitellen kohosi kaikkialle. Mutta suomea ei niissä ole koskaan saarnattu.

Millä tavoin suomenkielisiä noissa Gottlundin seurakunnissa kohdeltiin, todistaa parhaiten Finnskogan ensimäisen kappalaisen Branzellin kertomus.[26] Hän on täysin tietoinen siitä, miten metsäläisiä muinen on vainottu ja kertoo, miten Ekshäradin kirkossa tallennetaan kuningatar Kristinan nimellä ja kuninkaallisella sinetillä varustettu pergamentti, jossa sanotaan: „Ajakaa pois hulttiot“ (kör bort packet). Hän puhuu siitä, miten ruotsalaiset heitä halveksivat, ovatpa tekaisseet sananlaskunkin „Suomalaisetkin ovat ihmisiä“. Suomalaisten tavat ja elämä ovat hänestä läpeensä yksinkertaisia ja halpoja („simpel“).

Onnena piti Branzell, etteivät kuljeskelevan suomalaisen ylioppilaan hommat, että suomeksikin saisi saarnata, päässeet toteutumaan, sillä „piilee paljon pahaa suomen kielen verhon turvissa“. Mainitseepa täytyneensä kumminkin pari eri kertaa „vanhain ämmäin“ luona käyttää tulkkia heidän sairasvuoteensa ääressä. (Huomauttaisin länsimaisen sivistyksen saaneen „sielunpaimenen“ tavasta nimittää kuolevaa vanhusta, jonka lähtöä on tullut valmistamaan, halveksivasti ämmäksi „färing“, ellen tietäisi, ettei meillä koskaan vielä ole ruotsalaiselle laskettu suomalaisten halveksimista ja sortamista muuksi kuin mitä oikeutetummaksi ilmiöksi.) Branzell sanoo edelleen: „Yleensä on huomattava, että missä vain suomi kuolee, siellä myös on tavattavissa kotoista viihtymistä, jopa hyvinvointia ja onnea“. — — „Heitä on pidettävä harhaan joutuneena lapsena, joka on joutunut vieraalle maalle ja siellä _säälistä on otettu kasvatettavaksi_, mutta _ei ole vielä ehtinyt oppia sen äidinkieltä ja tapoja_“.

Toinen kuvaava esimerkki „sielunpaimenista“: Vuonna 1824 pyysi 70 suomalaista takuuta vastaan saada lainata siemenrukiita valtion varastosta, koska oli edellisenä vuonna kohdannut kato, eikä ollut siis mitä maahan kylväisi. Kirkkoherra Jerdin silloin liittää anomukseen kirjelmän, ettei kato muka ollut kohdannut aivan koko pitäjää ja etteivät suomalaiset kuin harvoin ymmärrä parastansa, eivätkä tiedä mitä tahtovat! Siksipä pyyntö jäikin huomioon ottamatta.

Mentiin aivan koomillisuuteen saakka, kun tahdottiin juuria väestöstä perinnäiset elintavat. Saunoja pidettiin kauhun kappaleina, joissa ruumista vitsoilla ruoskittiin ja miehet sekä naiset alastomina seurustelivat. Kielsipä maaherra af Wingård „mutinkin“ syömisen — suomalaiset ahmivat muka muttina liiaksi jauhoja!

Terhakoita koettivat Norjan suomalaiset olla viimeiseen saakka, vaikka heitä yhä torpistaan ja koloistaan häädettiin. He odottelivat, että heidänkin asioitansa tutkisi jonkunlainen komitea, niinkuin ruotsinpuolisiakin sellainen oli tutkivinansa. Tammikuussa 1825 kirjoittaa Räisäinen, ettei komiteaa vielä kuulu — ja eihän sellaista koskaan asetettukaan heitä varten. Amtmanni vain kyseli montako kappelikirkkoa suomalaisille muka piti entisten lisäksi. „Niin tuohon“, kuuluvat kirjeen sanat, „myö kaikki Norin suomalaiset vastasimme yxmielisesti, ellei myö suaa niinkuin ensimäinen ansodrink (anomus) oil Kuninkaan Luoxe, että suaamme rakentoa kolmet kirkkoa Rajalle, ja peästä yksiin Seurakuntiin Ruohin suomalaisten keralla, jos (ei), suaanemme käyvä samoin kirkkoin, ja olla nautoina ja narriloina niinkuin ennenki.“

19:llä vuosisadalla tapahtui aivan samalla tavoin häätöjä kuin ennenkin. Niinpä Norjan Trysildissä ja Vålerissa syysmyöhällä häädettiin torppareja ja kiellettiin ketään naapuria luoksensa heitä laskemasta. Esimerkiksi Martti Olanpojan Madsbergista oli kylmässä mentävä vaimoineen lapsineen kuusenjuurelle korpimaille, vaikka vaimolla oli kahden kuukauden vanha lapsi.

Kerrotaanpa että Uddeholman osakeyhtiö sai Sundsyönin viimeiset suomalaiset häädetyiksi siten, että varastettiin Jönsin — hän oli Pitkän Riston jälkeläisiä Havuisia — äidin Kustaa III:lta hankkima talonkirja ja Jöns sai lopulta kärsiä katulyöppiä kaiken päälliseksi.

Bogenista on samanlaisia tietoja siitä, että ensin kavalasti hävitettiin talonkirjat ja sitte ajettiin suomalainen tilaltansa. Eräs neljännesmies kertoo itse, miten hän v. 1844 nimismiehen kera oli mukana hajoittamassa suomalaista torppaa sekä lisää „ja oli se kamalin näky mitä minulla on eläissäni ollut“.[27]

Usein täytyi komentaa sotamiehiäkin avuksi noihin häätöihin, sillä itsepäiset eivät omaisuuttaan tahtoneet hevillä jättää. Entisistä talollisista tuli tuossa tuokiossa köyhiä työmiehiä, joilla ei ollut minkäänlaista omaisuutta.

Eräs pikku juttu: Patruuna Keder kävelee tiluksillaan, joita äsken on laajentanut talollisia häätämällä. Pieni paljasjalkainen Maria leikittelee hietakasalla. Ohi menevä patruuna ei saata olla iloisesti kysäsemättä: „Kenen tytöntypykkä olet?“

Viaton vastaus: „Sen suomalaisen, jolta patruuna vei talon“.

Jo vuosisadan puolivälissä tulivat vielä vieraskieliset koulut kiusaksi. Lapsilla oli kotona nälkä ainaisena vieraana. — Tuskin oli niihin aikoihin Östmarkin ja Finnskogan tienoilla montakaan suomalaista, joka selvän leivän söi, 1850—5 oli näet metsillä kova kato. Eräs Rytillä 1882, 92-vuotiaana kuollut nainen muisteli nuoruudenaikoinaan vain kahdella Etelä-Finnskogan talonpojalla olleen Dalbyn kirkolla käydessä edes Mikkelin pyhinä puhdasta leipää. Axelson mainitsee matkustellessaan 1849 metsillä vain harvassa savupirtissä olleen puhdasta viljaa. Käytettiin kolmeatoista lajia hätäleipää, vaikkei ollutkaan katovuosi. Tavallisimpina jauhonlisinä olivat ruumenet, oljet, sammaleet, raidan lehdet, pettu, luujauhot, ruoho, kanerva y. m. Hän kertoo, että kaikella tyyneydellä puhuttiin lasten nälkään kuolemisesta, kuin luonnollisimmasta asiasta ikään. Kivikkomaata ei jaksettu raivata siinä määrin kuin perhettä lisääntyi, siitä etupäässä johtui leivän puute. Vuorikollegion 1741 tekemän päätöksen mukaan sai kuudennusmiesten valvonnan alaisena heidän antamansa arvioimisen mukaan jonkun verran kaskea polttaa, etupäässä kumminkin vain oksia ja latvoja. Kasken suuruudesta saivat viranomaiset päättää. Suuruus riippui talon laajuudesta ja tehtaitten läheisyydestä eikä perheen leiväntarpeesta. Sattui senvuoksi, että moni saadakseen omaisilleen tarpeeksi leipää, poltti hieman laajemmalta alalta havuja ja oksia kuin oli lupa. Ellei silloin ollut sakkorahoja maksaa, maksoi perheenisä lastensa leivän selkänahkallaan.

1825—50 tienoilla etenkin moni Värmlannin suomalainen menetti torppansa. Jolla vain ei ollut täysin päteviä talonkirjoja, sai ostamistaankin tiluksista luopua ilman korvausta. Kellä oli vähänkin syytä epäillä paperiensa pätevyyttä, myi jo ajoissa vaikka polkuhinnasta talonsa ja muutti muualle. Ja kun metsät tarkalleen jaettiin sekä tukkikauppa pääsi valtaan, loppui vähitellen myös kaskenpoltto.

Metsät kun oli hävitetty, ryhdyttiin sitkeämmin maata pelloiksi muokkaamaan. Mutta useammin tahtoi niistä, etenkin suomaista tulla kato kuin ennen huhtamaista, joten puutteesta ei loppua näkynyt tulevan. Ja kun ei vielä muutenkaan saatu elää rauhassa, vaan häätöjä jatkui, oli seurauksena Amerikaan muutto.

Axelson kertoo, että ensimäisiä maasta muuttoja suunniteltiin 1849; ja lieneekin niitä seuraavana vuonna pantu toimeen. Kesäkuulla 1853 lähti muutama sata suomalainen Värmlannista Minnesotaan, Wisconsiniin, Illinoisiin ja Iovaan. Nälkävuonna 1868 kirjoitti Pekka Karvainen Gottlundille: „Teältä muutaa Amerkan Suomen sukukuntoa tuhansittain, ja kaikki tervet ja köyhä työväk kehuuvat siellä mänövänsä renti hyvin ja vähitellen rikastunet. Ei meijän oo muuta toivoin teällä jos santuus (kulkurielämä) ja vaivaisuus niin kauvan kuin teällä svevataan (harhaillaan) ja ikeä kokotetaan.“

Ja niinkuin ennen Savon sydänmailta oli ahdingossa päässyt vuosikymmeniä jatkuva muutto leviämään, niinpä ei se nytkään läntisiltä metsiltä lakannut. Esim. Nyskogan n. 800 suomalaisesta muutti 1880-luvulla neljäsosa Amerikaan. 1880 30 henkeä, 1881 38, 1882 30 j. n. e. Vieläpä vuosisadan vaihteessa jatkui siirtolaisuutta verrattain vahvasti. Puuliikkeet ostivat talot, saatakseen niistä metsät, ja jättivät sitte pellot nurmettumaan ja savupirtit autioina lahoamaan, asukkaiden siirryttyä kaukaiseen länteen. Kulkiessani metsillä, näin moniaita autioita „kyliä“. (Katso kuvaa.) Tuntui omituiselta nähdä niiden ympäröimät pellot kukkivina nurmina tai näreikköinä, joista kohosi korkeita kiviröykkiöitä, todistamassa miten paljon oli saatu hartian väellä raataa ennenkuin sahroja voi multaan upottaa. Ruotsalaiset valittelevat: Amerikaan he muuttavat, mutta eivät synnyinmetsiään missään nimessä vaihtaisi ruotsalaisiin seutuihin — mutta syytä siihen eivät nuo tutkijat ota oivaltaakseen!