Part 4

Tuosta ensimäisestä marraskuun 23 p:nä Räshultin kylässä pidetystä suomalaiskokouksesta on Gottlund merkinnyt päiväkirjaansa m. m.: Kuin olin aamulla parahiksi noussut ylös, tuli jo pari talonpoikaa etäisimmiltä metsiltä. He sanoivat kotoa lähteneensä keskellä yötä ja olivat kulkeneet, pimeä yö kun oli, soihtujen avulla polkuja tunnustellen. He olivat kaikkialla metsillä, kylillä ja poluilla nähneet tänne rientävän kansan tulisoihtujen välkettä. — K:lo 10 olivatkin kaikki jo koolla. He olivat miehissä tulleet kaikista taloista, joihin vain viesti oli ennättänyt. Ja missä ei miehiä ollut, sieltä tulivat lesket ja vaimot aina Öijeriltä, Oralasta, Viikerosta, Lehtomäeltä, Liukolasta ja Svennilästä saakka.

Kun väkeä oli kokoontunut tuvan täydeltä, pidin lyhyen puheen, miten minä, heidän heimolaisensa, olin tullut oppiakseni tuntemaan heidät ja heidän olonsa, että olin kauan liikuskellut heidän keskuudessansa, ja ettei minulla heistä ollut muuta kuin hyvää sanottavaa. Olin sekä nähnyt että kuullut monia kärsimyksiä, joita heidän oli kestettävä ja että olin heitä päättänyt jotenkin auttaa. Etenkin kahdesta asiasta sanoin tahtovani neuvotella: Ensiksi: Isännät olivat suomalaisia aina kovuudella kohdelleet. Eipä siinä kyllin että heiltä metsien käyttö kiellettiin ja heitä nälkiinnytettiin! Nyt heidät suorastansa tahdottiin myydä — sillä olihan heidät metsineen tiloineen arvioitu enemmän tarjoovan oston varalle. Ja uusi ostaja tahtoo taas rahoistaan maksun kansan hiessä ja vaivoissa. Heillä ei ollut mitään toivomisen varaa, etenkin kun oli jouduttu sille kannalle, että heidät voitiin häätää isiensä työmailta. Toinen asia koski suomalaisten yhteistä kirkkoa.

Valituksia olisi ollut vaikka kuinka paljon: Ei tiedetty miten talot oli kauppiaille huutokaupalla myytäviksi menetetty. Eräs översti Christian Knoss oli toimittamissaan maanmittauksissa antanut talonkirjoja ja puolustanut heitä kauppiaitten laittomilta vaatimuksilta, mutta hänetkin olivat, kuten luultiin, herrat Kristianiassa murhanneet ja nyt voivat kauppiaat häätää tiloilta koska vain tahtoivat. Kristianian lähettyville komennettiin täältä saakka raatamaan ja omat vainiot oli jätettävä. Ja papista valitettiin, ettei hänestä juuri muuta tietty kuin että hän oli mies, jolle palkkoja oli maksettava ja jonka luona täytyi penikulmain päästä käydä rippikoulua, jossa pari kertaa viikossa päntättiin päähän vieraskielistä katkismusta.

Voudin, nimismiehen ja puidenleimaajien sanottiin lähinnä kauppiaita olevan pahimpia sortajia. Lahjoitta ei näiden herrain luo rohjettu mennä ja mistäpä lahjat otti, kun pettua itsekin purtiin.

Päätettiin kääntyä hallituksen puoleen taloudellisten olojen parantamisehdoituksilla ja anoa, että saataisiin muodostaa pari omaa seurakuntaa, joissa olisi suomeakin taitavia virkamiehiä. Suomenkielisiä kirjoja tahdottiin tuottaa Suomesta.

Kokoukseen saapuneet päättivät antaa Gottlundille asiassa täyden toimintavallan ja kehoittivat häntä läsnäolevain nimessä kirjoittamaan itselleen avoimen valtakirjan. Sikäläiseen tapaan pitivät miehet sormensa paperilla Gottlundin nimiä kirjoittaessa, sillä kirjoitustaitoisia ei metsäläisten keskuudessa monia ollut.

Kirjojen myynti päätettiin antaa Räisäiselle ja menivät talonpojat Erik Oinoinen Salmelta ja Erik Oinoinen Viikerosta kirjalliseen takaukseen rahojen suorituksesta.

Turun Viikkosanomien suhteen huomautti Gottlund, kuinka tärkeätä olisi että tänne pimeisiin metsän-lokeroihin leviäisi tietoja tuolla puolen meren asuvista sukulaisista. Päätettiin yhteisesti tilata Viikkosanomat.

Gottlund kertoo edelleen kokouksesta: „Pidin lopuksi puheen kokoontuneille. Toivotin heille onnea, sanoin että minä, vaikkakin olen matkustava, aina tulisin pitämään heidän menestystään itselleni kalliina, kehoitin heitä elämään yksimielisinä ja ystävyydessä, sitä suuremmalla syyllä kun he olivat vierasta heimoa ja kaikki pitivät heitä silmällä. Puhuin mitä juoruja heistä oli liikkeillä muissa pitäjissä, mutta ettei sentään voitu varsin muuta kuin kiittää heitä ja että heidän vieraanvaraisuutensa, uskollisuutensa ja luonteenlujuutensa olivat yleisesti tunnettuja ja kunnioitettuja. Että he olivat niinikään puhtaudestaan tunnettuja, josta erikoisesti tahdoin kiittää heidän naisiaan, jotka olivat paljon ruotsalaisia edellä. Oli aika erota, vielä kerran toivotin heille onnea ja rauhaa täällä kaukaisessa maansydämessä — että he veisivät tämän tervehdyksen kotona oleville sukulaisilleen — ja sanoin, että he tulevaisuudessa Paavo Räisäisen kautta saisivat kuulla minusta.

He kuuntelivat minua juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ei kopinaa, ei muminaa kuulunut puheeni aikana.“

Kokous oli väliajatta kestänyt iltapuoleen saakka. Puheen päätyttyä ottivat miehet eväskonttinsa esille. Nyt huomattiin joukossa myöskin olleen norjalaisia urkkijoita, jotka eivät kumminkaan olleet saaneet käsittelyistä mitään tolkkua, kun kaikki oli käynyt suomeksi. Kyyneleet silmissä ottivat talonpojat hellät hyvästit Gottlundista.

Marraskuun 26 päivänä meni Gottlund Hovaan (tai kuten sitä tahtoi nimitettäväksi Juvanniemelle) kirkon paikkaa tarkastamaan. Suureen kiintonaiseen kiveen hakkuutti hän muistoksi: JUVANNIEMI 18 25/11 21.

Östmarkin Puttelassa piti Gottlund marraskuun 28 p:nä ja Aasnäsissä joulukuun 16 p:nä, Dalbyn Hjerplidenissä jouluk. 20 päivänä kokouksia. Toiseksi kirkon paikaksi katsottiin sopivan joko Vermundin järveen pistävän Koivuniemen tai Medskogin Kirveskankaan.

Norjan puolella olevien puolesta kirjoitti Gottlund Rosenkrantzin tiluksien perillisille, että he lykkäisivät torppien huutokaupalla myynnin, kunnes talonpojat ehtisivät kuninkaalta tiedustella, olisiko mahdollista saada valtiolta laina, jolla entiset itsenäiset talonpojat voisivat huutaa tilansa takaisin kauppahuoneilta.

Tiettävästi viimeisen suomalaiskokouksen piti Gottlund Fryksändan ja Vingerin metsäsuomalaisia varten tammikuun 6 p:nä 1822 ja palasi saman kuun lopulla Upsalaan.

Matka oli siis kestänyt seitsemättä kuukautta. Kuten olemme nähneet, toteutuivat Gottlundin tieteelliset suunnitelmat matkoihin nähden. Hän oli kerännyt runoja ja tarinoita suomalaisten esi-isistä, kirjoittanut muistiin tapauksia, kielellisiä ominaisuuksia, etsinyt kirkonarkistoista ja yksityisten kätköistä vanhat asiapaperit ja ennen kaikkea oli hän tutustunut nykyään eläviin Skandinavian suomalaisiin. Samalla kun hän oppi tuntemaan heidän sorretun asemansa, selvisi hänelle myöskin, että pikainen muutos oli tarpeen heidän oloissaan, ja hän päätti itse ruveta uudistusten ajajaksi. Marraskuusta 1821 alkaen näemme hänen eniten huolehtivan kokouksista ja neuvotteluista, kaikki muu jää sivuasiaksi. Ennenkuin ryhdymme viimemainittujen hommien kehitystä selvittämään on paikallaan vielä luoda silmäys Gottlundin matkustamistapaan.

Metsissä kävi matka jalan ja oli usein hyvinkin vaivaloinen. Matkatamineistaan kertoo hän: „Minä olin minun jahtivaatteissa, nimittäin se Ruuhunpäinen jahtijakku tahi nukka, jossa oli vasemmalla puolla hopeissa vitjoissa ruutinääri, pyypilli ja kiurupilli kaik hopeata. Toisella, oikealla puolla oli jäkäri tahi slanqueurs pilli hopeasta. Yhessä taskussa oli kax piippuinen pistoli, toisessa minun huilu. Oikealla olkapäällä oli minun jahtiväsky hylännahasta, ja jahti sarvi, vasemmalla olkapäällä oli haulin kukkaroissa merkit ilman sitä, pyssy olalla ja sapeli vyöllä. Minun Rensselissä oli ilman ampumamerkit, kompassi, veisi, tuluxet, paperit ja kirjotusmerkit, kartat ja päiväkirjat. Viinaputeli, joka minä majjoxe tarvisin etc. ja kolme koiroo keralla.“

Lapsellisilta tällaiset vehkeet näyttävät, mutta oli niissä se etu, että ylioppilasta monasti luultiin joksikin ylhäiseksi henkilöksi ja herättivät hänen sanansa senvuoksi suurempaa huomiota. Paavo Räisäinen vastasi Gottlundin kysymykseen jälestäpäin kulkevista huhuista (Kirje päivätty Öijäri 28/3 1822):

„Sitä mitä sinusta ovat arvelleet, en maha taitoa Sanoa: Meijän Pitimissä, ovat muutamat sanoneet, se oil Gustav Atolsin poika, monjaat sanoivat, se oil Kuninkaan oma poika. Ja toais sanoit monjaat, se oil yx Generaal Lähetetty Kuninkaalta. Vaan muaa kunnissa nuojen (tarkoittaa ruotsalaisia ja norjalaisia) Sanovat sanoneen, Se oil Skoijari, ja yx ihmisten vieteliä, hänen pitäis kini ottamaan kuin hän vielä tänne tulisi, ja mitä vielä en kehtoa kirjutella.“

Suurin toivein hyvästelivät suomalaiset Gottlundia hänen metsiltä lähtiessänsä. Paavo Räisäinen kirjoittaa:

„Jumala pitäkö sinua tervennä ja lainatko sulle ikeä, ettäs näkisit meijät paremmalla tilalla. Eikös herraki tuota toivois, tokkos heän ilman niin suurta vaivoa ois meijän tautta ruenna tekemään kuin ej hän meitä Rakastais, sen myö kyllä ymmärrämme.“

Turhia eivät toiveet olleetkaan, sillä nyt, kun johto oli tarmokkaissa käsissä, koitti aika, jolloin metsäsuomalaiset alkoivat tulla aivan yleisen huomion esineeksi.

Palattuaan matkaltansa alkoi näet Gottlund vilkkaasti toimia metsäsuomalaisten olojen parantamiseksi. Hänen enin aikansa kului monena seuraavana vuonna näissä puuhissa. Ja metsäsuomalaisten vaiheet liittyvät erottamattomasti näinä vuosina häneen. Käytänkin tämän aikakauden kuvaamisessa lähteenä etupäässä Gottlundin ja metsäsuomalaisten kirjeenvaihtoa.

Gottlund tahtoi ensin ja ennen kaikkea saada suomen kielen säilymään heimolaistensa keskuudessa, sillä jos he kerran äidinkielensä unhottivat, eivät he tietysti enää olleet suomalaisia. Puhekielenä vielä kyllin käytettiin suomea, mutta suomalaisen kirjallisuuden hankkimista eivät ruotsalaiset ja norjalaiset olleet sallineet. Gottlundin ensimäinen toimenpide oli suomenkielisten kirjain hankinta. Vielä samana vuonna (1822) lähetettiin Suomesta sadottain suomalaisia kirjoja. Lokakuussa 1822 painatti hän vihkosen „Niille Norin rajoilla asuville Suomalaisille“, jossa hän sanoo: „Tällä viimeisellä vuuella on jo 2074 Suomalaista kirjaa tullut Teillen jaetux, 1425 ilman rahata ja mitään maxutta, ja 649 kohtuullisella hinnalla“. Jo matkoillaan jakoi hän 1 000 kappaletta „Pieniä Runoja“, kuten hän itse sanoo: „kansalle, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä suomalaisista kirjoista“. Uskonnollista kirjallisuutta sai hän Suomen Evankeliumi-yhdistykseltä ja Suomen Piplia-seuralta. Suomen Talousseura taas antoi pieniä käytännöllisiä kirjoja ilmaiseksi jaettavaksi.

Paavo Räisäisen luo Norjan Brandvoldin pitäjään tuli oikea suomalainen kirjakauppa perustetuksi. Jotta jokaisen tietoon tulisi mitä kirjoja sieltä oli saatavissa, painatettiin 1822 luettelo: „Suomalaisia kirjoja, jotka kaupaksi löytyy Talonmiehen Paavo Räisäisen luona Öijerin kylässä Bergon Suomalaisissa, Norissa“.

Luulisi, ettei kansa, jolle ei kukaan ollut opettanut suomalaista kirjaa lukemaan, olisi niistä paljoakaan välittänyt, etenkin kun papit kumminkin vaativat heitä ruotsia lukemaan. Eihän sopinut odottaa, että taloudellisessa ahdingossa elävät suomalaiset saattaisivat vaikeuksitta oppia lukemaan ja ymmärtämään suomea, ruotsia ja norjaa. Mutta harvoin on suomalaisia kirjoja jaeltu lukuhaluisemmille, kuin metsäsuomalaiset.

Kymmenissä kirjeissä tuovat he niistä esille monta tuhatta „kostjumaloa“ Gottlundille sanoen: „Jumala sinullen maxakoon sata ja Tuhat kertaisesti kaikki kiriat, jotka sinä tänne lähettännä olet“.

Mainittakoon vain pari esimerkkiä. Räisäinen kirjoittaa joulukuun 23 p:nä 1822 erään vaimon syksyllä käyneen 3 penikulman päästä pyytämässä lähettämään kiitoskirjeen Gottlundille. Käyttäkäämme Räisäisen kirjeen sanoja: „Minä oon unhottanna hänen asiansa, jota hän pyysi juuri itkusuulla minua tekemään, että teille kirjuttaman kostjumalat Bibliasta (raamatusta) jonka hän sai. Hän sanoi puhutellesa miehiä Talpuassa ja niitä jotka Pipellöitä oil suaanna, että ois suaanna niihen kanssa kiitoksen Lähetteä. Vaan ne oil vastanna ej hyö taija. Niin tästä tämä köyhä vaimo oil suruissaan ja käyv tämän pitkän tien. — — — Niin ole siis kiitetty moniin kerroin hänen etestä. Kylläpä sinä hänen sytämens ymmärrät.“

Syyskuun 20 p:nä 1823 kirjoittaa Räisäinen: „Se vaimo Kirsti Matintytär Sikainen antin-aholta, häneltä paloi sauna keväillä, ja kaikki ne vähät rihkamat, jotka saunan sisällä lie ollu, vaan kuitenkin sanottiin hänen sanoneen: enmä muuta niin paljon huoli kuin sitä suomalaista Bibeliä, joka multa paloi, jonkama Suomen-Herralta sain.“

Lukuhalu tuli muutamassa kuukaudessa yleiseksi suomalaismetsissä. Ainakin neljä Turun Viikkosanomaa kierteli metsiä, mutta niilläpä olikin lukijakuntaa. Huhtikuussa 1822 kertoo Räisäinen, että yhdet Viikkosanomat kiertelivät 40 taloa. „Ja myö tykkeämme heistä hyvin, ja joka mies sanovat heitä oppivansa Lukemaan.“

Samalla kohosi myös suomalaisten itsetietoisuus. Saatiin tietää että vielä puhuttiin samaa kieltä Pohjanlahden tuolla puolen. Luultiin vielä tämän heimon olevan yhtä hyvin omina määrääjinänsä kuin ruotsalaiset. Heille selvisi, ettei pappi enää ole oikeutettu kuten ennen ruotsia taitamattomista merkitsemään kirkonkirjoihin „hedning“ (pakana).

Gottlund oli tiedustellut sukutarinoita suomalaisista, nyt ruvettiin tahtomaan yksin niistäkin tarkempia selvityksiä. Räisäinen kirjoittaa kesäkuun 22 p:nä 1822:

„Teällä on niin monta, jotka tahtois kirjuttamaan asioitan. Ja ne on niin Joutavia että minua naurattaa heijän asioilla, niitä on yli 100 ajastajan vanhoja asioita eikä mitään Kirjutoxia heijän piäälle.“

Melkein lapselliselta tuntuu väliin halu näyttää herroille, että on tuota suomeksikin painettu jotakin hyvää. Räisäinen, joka aina on kuten suuna säkissä ja johon ruotsalaisten ja norjalaisten iva kohdistui eniten, tuumailee joulukuun 23 p:nä lähetetyssä kirjeessä:

„Työ tietten kaikki sen hyvyen kuin työ taijatto mulle, vaan vielä nytkin minä pyyän yhtä kirjoa teiltä maxun etest, _maxakoon mitä tahaan_, kuin poara (vain) Löytys. Sen pitäis olla Jumalaisen kirjan, yhen ratin Suomea, toisen ratin Ruohtia vastuxin kirjan Lehellä.

Ei kirkko niin täys ettei Kyrkan er altrik so sull att pappi suaa sioan. icki prästen har sit rum.

Minä näyttäisin sitä kirjoa Meidän Herroille ja muille, jotka pitävät Suomalaista oppia turhana.“

Äidinkielen rakkaus ilmeni vieläkin tuntuvammalla tavalla. Muutamat, jotka jo olivat miltei unohtaneet suomen puhumisen tahtoivat uudelleen oppia sitä puhumaan ja lukemaan. Edellämainitussa kirjeessään sanoo Räisäinen: „Josei Hendrichson Hakkarainen Långflonäs, Se pyys mun teiltä tinkoamaan saman Laista kirjoa maxun etest. Hän tahtois opetteleita Suomenkielen se ei tainna suomea puhua. Hän kävi teällä syxyllä kuullostelemassa asiaa vain silloin ej vielä ollu tullu vastausta hänen kirjan päälle.“

Kaikista kirjeistä huomaa miten kernaasti tahdottiin saada oma kieli jälleen käytäntöön. Pekka Karvainen kirjoittaa jouluk. 20 p:nä 1822: „Vaan nyt minä luulen, kuin hyöö oppiivat lukemaan oman kieleensä jälkeen jotta hyö tuleevat kymmenen kertoa paremmixii. Tällä löytyy vanhoja Miehiä ja vaimoja jotka Eivät Norjalaiseen lukuun ymmärrä paljon Enemmän kuiu sika hopea lyiskaan, jonka sinä herra tiiät paremminkiin kuin minä — — — Jumalallen ja hyvällen ystävällen kiitos olkoon sen etestä kuin myö Suomalaiset Oman puhemmon jälkeen Opimmon lukemaan — Kyllä minä tämän lukemisen ymmärrän kyllä hyvin mitenkä se oni kuin ei tällä Suomea taiieta lukea — tällä Eivät Lapset taiia Norlaista Sanoa puhua ja kuitenkiin on heiiän täytynnä opetteleitemaan Norlaista lukemaan — —.“

----------

Gottlund oli luvannut Tukholmassa valvoa suomalaisten asioita. Maaliskuun 14 p:nä 1822 kävi hän perintöprinssin, piispa Bjurbäckin ja Värmlannin maaherran, Wingårdin luona metsäläisten asemaa selvittämässä. Aluksi hän epäili, ulkomaalainen kun oli, omassa nimessään ruveta heimolaistensa puolesta esiintymään, mutta prinssi lupasi suojelustaan. Ja niin asettui ylioppilas koko itsepäisyydellään suomalaisen vapautusliikkeen etunenään. Tähän saakka ei hänellä ollut kuin satakunta valtakirjaa, mutta pianpa niitä koitui puolelta tuhannelta perheeltä. Öijärin talonpojasta Paavo Räisäisestä tuli mitä innokkain toimimies. Hän ei ollut yksistään kirjallisuuden levittäjä, vaan voi hyvällä syyllä itsestään sanoa: „teällä makaa kaikki Suomalaiset minun piälläin ahistoxineen“. Hän piti useita suomalaiskokouksia, joissa yhteisistä asioista keskusteltiin ja annettiin valtakirjoja, että Gottlund saisi heidän nimessään ajaa asiat parhain päin. Niinpä hän kirjeessään maaliskuun 22 p:nä ilmoittaa: „Ja tein kaxi kokousta, yhen tein Trakuunin kankahaalla Vinterin Suomalaisissa — — Ja myö kaikki, jotka tänä päivänä olimma yhessä, Sanoimme et ej myö ikään taija unheottaa ejkä täytelisest maxoa häntä, kuin hän vielä Herroista ojs hyvä pois auttamaan, Sillä myö olemme aivan Suures Vaivassa. Ja Jumala kaikki valtias hän ies lainoais jkeä, ja Terveyttä teille, kuinnikka se tapahtuis, se on meiltä kaikilta Kuukuiltu Juuri Sytämmest.“

Näyttää siltä kuin olisi jo vuonna 1822 tullut jätetyksi virastoihin jonkunmoinen anomuskirja. Gottlund näet itse puhuu ensimäisestä anomuksesta ja kirjeissä mainitaan siitä myöskin. Varmaa ainakin on, että Gottlund lähetti pitkähkön anomusehdoituksen suomalaisille luettavaksi. Räisäisen kirjeessä (22/5 22) sanotaan:

„Minä oon tässä tänä pänä ylös Lukenna kopiota Pohjois-Suomalaisille, jota hyö ovat mielellään kuunnelleet. Ja käskivät minuun Lähättämään monta tuhatta kostjumaloa, ja kiittävät sinua kaiken hyvyen ejstä, ja Liatenkin Sen eistä ettäs niin suuren vaivan oot piäälleis ottanna, että niin paljon olet Kirjuttana, ja sanoivat: Sitä miestä ej myö jkään taija täytenlisest kiitteä ja maxoa, jonka hän meijän eistä on tehnyt.“

Mutta eivätpä saaneet suomalaiset kauan rauhassa pitää kokouksiaan. „Minun pitää jlmi Antamaan“, ilmoittaa Räisäinen 4/4 1822, „Että teällä on nousut niin ankara Ryörä ja Kuhina Norjalaisten seassa, siitä kuin minä otin niitä Niimiä, jotka tahtovat piäästä Ruunun ala“. Samassa kirjeessä kertoo hän miten norjalaiset menivät voudin luo „Ja sitten vielä valehtelivat Voutia, Että sinun olevan Venksbergissä, ja välistä Reholtassa ja toisinaans Öijärillä, ja villihtevän Suomalaisia joutavi oppiloihin, ja annixo niille joutava Kirjoja, ja kirkon tiettä Suomalaisille Röyvänrantaan ja kirkollen on jo Raivuttanna paikan. Ja Niimeensä Hakkuttanna Suureen Kiveen“. Vouti oli sitten lähettänyt nimismiehelle vangitsemiskäskyn. Tämä kävikin kolmen miehen kera Reholtassa ja Vengsbergissä „sitä Ruohin Personia Gottlundia ottamaan kiini ja eroittamaan häntä pois jhmisistä hetsillään“, mutta koko hommasta ei tietysti tullut mitään, kun ylioppilas jo oli aikoja ollut Upsalassa. Toisen velvollisuutensa viranomaiset täyttivät: „Niin piti kiini ottajaien, epustella Suomalaisia ett-ej heijän eneä suinkaan Sen jhmisen kanssa pie yhtäpitämään ejkä uskomaan häntä“. Uhattiinpa vielä niitä suomalaisia, jotka olivat tekemisissä Gottlundin kanssa, että heidän „piti pahoin käymään kuin hyö hänen etestä enemmän kirjottelevat“.

Metsäläiset eivät ottaneet hätääntyäkseen, vaikka vielä sotamiesten lähettämiselläkin tuon tuostakin tukkein leimaajat, tilojen haltiat, kauppiaat y. m. uhkailivat. Suomalaisten johtomiehet olivatkin epävarmassa asemassa. Varoituskirjelmän lähetti vouti Räisäiselle ja Lehmoiselle. Huhtikuun 25 p. 1822 tuumailee Räisäinen:

„Ejkö nuo viimein suaane Esivaltoa vietellyx, että nuo minut kiini otattaa ja arestiin panettaa.

Vaan minä Luulen kieskiitetty, Että myö Suomalaiset _olemme niin yhtäpitäväiset_, että _jos nuo minut kiinni ottaa, niin tulevat kaikki yxmielisesti minua Irti-ottamaan_. Sen ovat sanoneet sekä Norjan ja Ruohin Suomalaiset: Ja jos siellä meijän pitäis kuolla, niin kerran meijän pitä kuolta, ejpä meillä teälläkään ole yhtään hyveä elämeä tällä tavoin, kuin ej paremp tulek: Sais hyö siiten muua-Vaki kaikki sisäänsä, niin kuin tahtonoovatkin. Näitä myö suomalaiset olemme Lausunna Välilläämme.“

Sietämätön näiden talonpojista päivätyöläisiksi muuttaneiden suomalaisten asema mahtoi ollakin. Julkeimpina Kristianian kauppiasten kätyreinä esiintyivät puiden leimaajat. Eräässä kirjeessään sanoo Räisäinen heistä: „Ejkös ne nyt meinanne tukki merkkalit viimesix töixeen mejstä ytimet ulos kaivaa, jos ennen ovat Lihan vieneet“.

Ettei kirjeissä ole turhia vaikeroimisia, näkyy hyvin siitä, että moni perhe pyysi Gottlundia hankkimaan kuninkaalta lupaa, että he saisivat saunan suojakseen rakentaa. Ei edes annettu uutismaata raivata. Niinpä valittavat suomalaiset tammik. 1823:

„Nyt näinä viimeisinä vuosina on norjalaiset ruenna kovax niitä suomalaisia vasten etteivät anna heijän mitään tarvistaansa ottoa mehistä. Ei puitakaan muusta kuin kuivista. Eikä peltoa taittoa, ej niittua raivata ulkopuolta aijan, ja jos jokuu sen tekee niin sakoitetaan. Vaikka monen piti kuninkaalle veroa veteä 3 ja 4 nahkoa.“

Taidolla ajoi Gottlund herätystyötään, yhdistäen sekä taloudelliset että kansalliset asiat. Jo pitämissään kokouksissa puhui hän aina yksimielisyydestä sekä yhteenliittymisestä ja siihen hän kirjeissäänkin suomalaisia kehoitti. Viisaasti keksitty oli kirjeenvaihtajien valinta eri osista suomalaismetsiä. Gottlund tuli täten todelliseksi johtajaksi, jonka hankkeet pian uskottujen miesten kautta levisivät koko suomalaisväestön keskuuteen. Eri pitäjissä asuvat eivät ennen olleet säälle tienneet toistensa olemassaolosta, mutta nyt tuli heistä kuin yhden pitäjän väkeä, joka uskoi asiansa Gottlundin haltuun. Hänen luottomiehillään oli, kirjeistä päättäen, tiedot toistensa hommista. Niinpä lähetti hän kerran Taalain suomalaisten kirjeen Norjan suomalaisten luettavaksi. Räisäinen näet sanoo:

„Monta kostjumaloa siitä Talan-Suomalaisten kirjasta, jonkama käsitin Elo kuussa sinä 26 päiv. — Olipa se lysti suahain sitä lukea, onpa ne vaivaiset ollunna niin suures vaivassa kuin mekin ja vielä suuremmassai.“

Helmikuussa 1823 oli Gottlundilla n. 600 veroa maksavan talonpojan valtakirjat, joiden hän arveli edustavan 8 000 suomalaista. Koko läntisten suomalaismetsäin suomalaisten luvun arvioi hän tällöin 10 000 — 14 000, ja lieneekin hän siinä osannut aivan oikeaan. Tarkoituksena oli jättää näiden puolesta kuninkaalle anomuskirja ja seikkaperäinen ehdoitus olojen parantamiseksi. Senvuoksi ryhtyi hän hankkimaan kaikki saatavissa olevat sekä varhaisemmat että myöhemmät tiedot suomalaisista. Näistä piti hänen sitte laatia tarkka kuvaus heidän asemastaan aina siitä saakka kuin Skandinaaviaan saapuivat. Kun ei hän itse ollut ehtinyt käydä kaikkia suomalaismetsiä, lähetti hän kysymyskirjeitä ja kaavoja ainakin 33 seurakunnan papille. 12 seurakunnasta saapuikin vastaukset.

Mutta Gottlund ei tyytynyt vain tähän. Helmikuun 26 p:nä antoi hän entiselle maamiehelleen, tunnetulle F. M. Franzénille 12 suomalaisen edustajan allekirjoittaman anomuksen, joka piti esitettämän kokoontuville säädyille.

Maaliskuun 3 p:nä Franzén sen esittikin pappissäädyn käsiteltäväksi.

Kirjelmä sisältää huomautuksia Värmlannin rajaseuduilla asuvien suomalaisten tilasta ja anomuksen että he saisivat perustaa pari seurakuntaa, joihin palkkaisivat suomea taitavat papit. Anomuksen loppusanat kuuluvat:

„Vain sillä ehdolla, että meille luvataan pappeja, jotka äidinkielellämme voivat neuvoa meille uskonnon totuuksia tahdomme liittyä yhteen ja yhteisesti ottaa osaa heidän palkkaamiseensa, muussa tapauksessa tahdomme mieluummin kuten tähänkin asti, asua erämaissamme, ja hautautuneina sen metsiin ja kolkkiin elellä Isiemme tavoin. Ja pysymme me tälle päätöksellemme uskollisina ja vakuutamme me Norjan Suomalaiset juhlallisesti, ettemme koskaan suostu Ruotsin kieltä ottamaan jumalanpalvelukseemme, koska tähänkin asti olemme Norjaa käyttäneet. Yhtä vähän me Ruotsin Suomalaiset milloinkaan voimme ottaa käytäntöön Norjan kieltä, kun olemme tähän asti käyttäneet Ruotsia. Vain oma Suomalainen kielemme voi aikaansaada keskenämme todellisen yhtenäisyyden.“

Allekirjoittajina oli Norjan puolelta edustajat: Räisäinen, Lehmoinen, Haikoinen, Suhoinen, Rymöinen ja Vauhkoinen, Ruotsin puolelta: Porkka, Orainen, Ronkainen, Vaisinen ja Hyytiäinen.

Franzén puolestaan yhtyi anomuksessa tehtyyn ehdoitukseen, että asiantuntijat tutkisivat lähemmin kyseessäolevan väestön tilaa ja nopeasti ryhtyisivät toimenpiteisiin.

Hän viittasi m. m. Suomessa oleviin ruotsalaisiin seurakuntiin, joilla on mitä opintiellä tahtovat äidinkielellänsä. — „Suomen ruotsalaiset seurakunnat“ — niin kuuluvat sanat — „pitäisivät epäilemättä mitä julmimpana sortona, mitä raakalaismielisin hirmuvalta voi keksiä, jos heitä pakoitettaisiin oppimaan vierasta kieltä, suomea tai venättä, opetusta, kristinoppia, jumalanpalvelustansa tai hartauttansa varten“.

„Jokainen tuntoo sitä papin-paipatosta, joka ens-alussa nousi Papis-seävyssä tätä asiata vasten, ne monet juonet ja keveet, jotka tehtiin“, kertoo Gottlund _Otavassa_ tuosta esityksestä. Ja hälinä siitä todella syntyikin. Värmlantilaiset papit väittivät, ettei niillä seuduin tavattane ainoatakaan suomalaista, joka ei osaisi ruotsia. Rovasti Frykstedt sanoi, että ehkä noin 70 vuotta takaperin oli tavattu jokunen ikäloppu, jolle papin oli tulkkia käytettävä — mutta sellaisetkin jutut olivat epävarmoja. Kysymys lykättiin kumminkin valiokuntaan. Se antoi seuraavassa kuussa mietinnön, jossa ehdoitetaan, että säädyt anoisivat kuninkaalta jäävittömän suomeakin taitavan tutkijakunnan asettamista, joka paikkakunnalla ottaisi selon niistä oloista, joista anomuksessa puhutaan. Ja, jos tiedot olisivat tosia, olisi suomalaisille saatava „uskonopetusta ja sielunhoitoa“, joko siten että he muodostaisivat omat seurakuntansa tai hankkimalla heille suomea taitavia pappeja.

Kun valiokunnan mietintö esitettiin, niin värmlantilaiset tehtaanomistajat taas yhtenä miehenä ryhtyivät vastustelemaan tutkimusten toimeenpanoa. Puhuttiin ylevämielisiä sanoja onnettomuuksista ja vaaroista — käyttääkseni ruotsalaisen tutkijan sanoja[23] — jotka kyseessäolevien toimenpiteiden kautta tulevaisuudessa voisivat käydä vahingollisiksi valtion olemassaololle.

Tietysti ei unohdettu, että koko ehdoitus oli lähtenyt „Venäjän alamaisen“ aloitteesta. Täydessä karvassaan esiintyy ruotsalaisten kiitollisuus salojen raivaajille tällaisissa lausunnoissa: „_Jos Värmlannissa tarvitaan väkeä maan viljelemiseen, niin minusta on parempi käyttää siihen pahantekijöitä, jotka muuten teljetään n. s. työlaitoksiin, kuin että edistetään suomalaisten kirkon rakentamista_“.[24] Valtiopäivät päättivät, että oli muutaman henkilön mentävä suomalaisten keskuuteen tarkalleen heidän olojansa tutkimaan.

Koko yritykset olisivat ehkä näyttäneet olevan Gottlundin yksityisiä mielipiteitä, jollei hän olisi ryhtynyt suomalaisen lähetystön hommaamiseen. Luultavasti on alote Gottlundin, vaikka Räisäisen kirjeessä siitä ensiksi puhutaan. Uudenvuoden päivänä 1823 kirjoittaa hän:

„Se meille ois tarpeenlinen, Jos myö peääsisime Herraien päiville, ryösteöis pä tuo kuninkas autoa meitä sinun kautais, että saisimme jonkulaisen oikeuen kauppa miesten ja merkkällöien yliten.“

Kauan ei kähnitty. Vielä samassa kuussa sovittiin edustajista, joita piti tulla 6 Norjan puolelta ja 6 Ruotsin metsistä. — Mentiin papilta todistuksia pyytämään, mutta siinä tulikin jo tenä. Tammik. 18 p:nä lähetti Räisäinen kirjeessään norjankielisen paperiliuskan, jossa on tiedonanto, että pappi todistuksen pyyntöön oli ivallisesti vastannut: „hör den finne fanten Som kan giöre folkene gal og mig, næj ikke Saa min mand“, (kuuleppas tuota suomalaista maankiertäjää, joka voi kansan tehdä hulluksi, ja minut, eipäs niinkään poikaseni!) ja papin „atestia“ ei vain tullut ainakaan kahdelle Aasnäsin ja Hossin edusmiehelle.

Sikäläisiltä viranomaisilta ei saatu passia niillekään, joilla oli papintodistukset. Heidän oli käännyttävä Gottlundin puoleen. Tämä taas lähti helmik. 10 p:nä varta vasten Tukholmaan passia toimittamaan. Käytyään maaherrat, ministerit y. m. sai hän lupakirjat. Helmik. 17 p:nä näet lähetti ministeri L. v. Engeström nimismiehelle tiedonannon, että annettaisiin suomalaisen lähetystön rauhassa kulkea. Olipa kerran jo uhkamielinen tuuma nakata pyssyt olalle ja mennä Tukholmaan passitta.

Maaliskuun alussa varustautuivat miehet matkalle. — Edustajina oli Ruotsin puolelta: Niilo Orainen, Juho Soikkainen, Antti Porkka, Lars Moijainen, Matti Hämäläinen ja Matti Riekinen; Norjan puolelta: Paavo Räisäinen, Taneli Lehmoinen, Erkki Orainen, Tuomas Karhinen, Erkki Oinoinen ja Erkki Veteläinen. Gottlund oli neuvonut valitsemaan pisimpiä ja rotevimpia miehiä — kaiketi ikäänkuin näytteeksi minkälaista väkeä metsillä on. — Sarkatakissa, virsuissa, tuohikontit selässä, kirves kainalossa urohot Tukholmaan ilmestyivätkin ja herättivät tietysti siten tavatonta huomiota.

Maaliskuun 7 p:nä piti heidän kokoontua neuvottelemaan. Päiväkirjaansa on Gottlund 7/3 1823 näet merkinnyt: „Tänä pänä Norin suomalaiset piti kokoamaan Räisäisen luona ja Ruohin Suomalaiset Porkan luona, ne nimittäin, jotka piti tulemaan tänne Tukholmiin“.

Ennakolta kävi Gottlund jo perintöprinssille lähetystön tulosta ilmoittamassa, siten välttääksensä arkojen viranomaisten epäluuloja. Kaiken aikaa hän viimeisteli tulisella kiireellä tuota 500 sivun laajuiseksi paisunutta mietintöä, jossa tehtiin selkoa suomalaisten vaiheista ja ehdoitettiin monia parannuksia.

Prinssille oli Gottlundista tehty ilkeämielisiä ilmiantoja, väitettiin m. m. hänen edustajille kuninkaan nimessä laatineen matkapassit. Seurauksena oli, että polisit huhtik. 11 p:nä veivät kaikki hänen paperinsa, vieläpä yksityiset kirjeetkin ja velvoittivat edustajineen tulemaan poliisikuulusteluun. 15 p:nä pidettiin uusi kuulustelu. Niin jäykkäluontoiseen mieheen kuin Gottlundiin eivät rettelöimiset suuria muuta vaikuttaneet kuin terästivät. Mutta metsäsuomalaisten edustajat kohtelua enemmän kummastelivat.

Kuninkaallinen huomio huhtik. 29 p:nä kuului, että „Venäjän alamaisen“ Gottlundin on mentävä takaisin Upsalaan, ja sinne opintojaan jatkamaan jäätävä, jos tahtoo saada jäädä valtakuntaan ja jos hän antaa aihetta jonkunlaisiin valituksiin, karkoitetaan hänet muitta mutkitta valtakunnasta.

Tämä ruotsalaisten temppu oli hyvin keksitty, sillä nyt olivat oppimattomat metsäsuomalaisten edustajat kuin lampaat paimenetta. Toukokuun 5 p:nä kyhättiin Gottlundin varalle, hän kun ei karkoituskäskystä tuntunut aluksi suuria piittaavan, vaan uskalsi ilmestyä Tukholmaan, uusi kirjelmä, jossa sanotaan, että „kun on alamaisesti ilmoitettu erään Upsalassa opiskelevan nuorukaisen, nimeltä Carl Axel Gottlund, joka on saapunut kaupunkiin, antaneen syytä arveluttaviin ja levottomuutta herättäviin huhuihin, kuljeskellessansa Norjan ja Värmlannin välisillä seuduilla, niin on kunink. Majesteetti suvainnut armossa määrätä, että Gottlund, joka on Venäjän alamainen j. n. e. — — — hetimiten palaa Upsalaan jääden sinne opintojansa harjoittamaan, jos tahtoo valtakuntaan saada jäädä“. Lopussa huomautetaan vielä että Gottlundia on pidettävä silmällä.

Värmlannin maaherra, af Wingård, tahtoi saada Gottlundilta metsäsuomalaisten valtakirjat ja anomukset, päästäksensä siten sotkemaan koko yrityksen. Kun ei itsepintainen ylioppilas siihen suostunut, oli seurauksena mainittu karkoitus. Ja nyt olivat metsäsuomalaisten edustajat Wingårdin käsissä, sillä kaikkiin pulmiin ei ehditty Upsalasta saada Gottlundilta neuvoja. Gottlundin anomus kyllä ehdittiin antaa prinssille, mutta Wingård pakoitti edustajat antamaan asiansa omaan huostaansa. Räisäinen kertoo maaherran sanoneen, „kun ei työ sitä tie, niin minä suaatan teitä pulisiin“.

Prinssille jätetty anomus tuli kumminkin hallituksen tietoon ja jätettiin lopulta maaherralle lausunnon antamista varten. Räisäinen kertoo siitä: „Lansherrallen prinssi antoi sen suuren inlakin Lukeax, sitten myö puhottelimme Lansherroa toisena pänä kuin hän sen kirjan oil suaanut. Vaan muristapa se sitä tahtoi, ja sanoi että siihen on liian paljon sisään veitty! työ tulette vielä enemp kansan seassa haisemaan; ja minä vaivanen, jonka piti minun suurten syntien tähteen sen suuren kirjan lävite lukeman.“