Part 6

Muutot edistivät ruotsalaistumista. Koulut ehkä sentään eniten vaikuttivat. Oli näet opettajien tapana suomalaisia lapsia ensi työkseen koulussa varoittaa tuon kauhean suomen kielen puhumisesta. „Fyi, skall du finska?“ (hyi, suomeako supatat) oli tavallinen halveksiva huomautus, jos lasten koulussa kuultiin äidinkieltänsä käyttävän.[28] Tapasin 1905 Värmlannin vanhimman edusmiehen. Hän kertoi nuorena olleensa metsillä kiertokoulunopettajana. Pappi oli hänelle, virkaan astuessa 1850-luvulla, antanut ohjeen: anna lapsia selkään, elleivät lakkaa keskenänsä puhumasta suomea!

Teitä rakennettiin ristiin rastiin metsille: 1857 tie Ruotsin ja Norjan metsien välille Oosnäsistä Finnskogaan, 1870—71 Gruen metsiltä Östmarkiin.

Hämmästyttävällä vauhdilla onkin suomi koulujen ja maanteiden rakentamisen jälkeen kadonnut metsiltä. Läntisillä saloilla puhui suomea v. 1800 n. 15 000, 1880 n. 3 000 — 4 000, v. 1905 n. 800 — 1 000. Niinpian kuin kieli unohdetaan sulavat he siksi täydellisesti ruotsalaisiin ja norjalaisiin, että muutaman vuosikymmenen kuluttua tuskin tiedetään, että koko kylissä on ollutkaan koskaan Suomen heimoa. Tavatkin samalla muuttuvat. — — Kaikki suomalaista muistuttava, vieläpä savupirtitkin samalla hävitetään. Harvoin tänä päivänäkään on olemassa asuttua savupirttiä, jossa ei vanhemmat suomea puhuisi. Mutta noiden pirttien lukumäärä vähenee vuosi vuodelta, eikä uusia enää rakenneta. 1850 oli esim. Huitin pitäjässä monia kymmeniä savupirttejä, 1887 ei ainoatakaan. Etelä-Finnskoganissa oli 1868 rakennuksia 74, niistä savutupia 71. 1876 olivat vastaavat luvut 80—65, 1888 83-53. Nykyään on kaikkiaan jälellä muutama kymmen asuttu savupirtti, joihin väliin jatkoksi on liittynyt ruotsalaistupa nuorta väkeä varten.

Vasta miesmuistiin on monissa paikoin suomi itäisiltä metsiltä ainaiseksi vaiennut. Segerstedtin kokoelmista — kerätyt 1885—88 — saamme useista kohden tietoja milloin viimeksi suomeapuhuvia jollakin paikkakunnalla eli. Malungan Tyngsyönissä eräässä perheessä sitä vielä silloin osasivat vanhemmat. Torpin viimeinen äidinkieltään puhuva metsäsuomalainen kuoli noin 30 vuotta sitten, Svartnäsissä vaikeni suomalainen puhe Olli nimisen miehen kera 1884. Hän oli syntynyt 1810, eivätkä vanhemmat edes tainneet ruotsia. Hamrassa ja Orsan metsillä 1880-luvulla parin ukon mukana lakkasi isien kieli. Ja ihmekös, jos ei kielentaitoa opetettu perillisille; Ovansyönin viimeinen suomalainen esim. piti isämeidän suomeksi lukemista niin suurena syntinä, ettei sitä mistään hinnasta olisi lukenut. Kielestä ei ole monissa sadoissa kylissä jäljellä muuta kuin suomenvoittoinen sointu tai niinkuin ruotsalaiset sitä nimittävät „den finska accenten“. Paikoittain sotketaan vielä, vaikkei entistä äidinkieltä taidetakkaan, b ja p, g ja k ja kun koetetaan oikein sievistellen puhua tulee landtmätarista plantmätari, rasande on trasande, porsliinista sborsliin, kalosseista skaloseher j. n. e.

Aivan ruotsalaistuneilla seuduilla katoovat paikannimetkin; ne yksinkertaisesti muutetaan skandinavialaisiksi tai sitte väännetään miltei tuntemattomiksi. Otan muutaman esimerkin, miten niitä ruotsalaiset kirjoittavat. Ockelbosta: „Pokonite“ (= Puukkoniitty?), „Likaso“ (= Likasuo), „Sojienso“, „Porro bäck“ (= Puro), „Megso“ (= Mäk(i)suo); Orsasta: „Isosovande“ (= Isosuvanto), „Romasovande“ (= Rumasuvanto), „Roskiavor“ (= Ruskiavuori).

Nykyään puhutaan suomea, lukuunottamatta siellä täällä asuvia yksityisiä henkilöitä, yhtenäisellä alueella, joka ulottuu pohjois-Östmarkista Hollannin kylästä etelässä Etelä-Finnskogan Skrockebergiin saakka. Itään ulettuu alue Rattsjöbergiin ja Pohjois-Ladosaan (N. Flatasen), länteen Norjan puolelle Grueen Helgebergin Vaalbraaten kylien tienoille. Eteläisen ja pohjoisen Köytäjärven välillä on pääasiallisesti nykyinen Norjanpuolinen suomalaisalue. E. Köytä (T. Kykin) järven eteläpuolella on kumminkin vielä muutama suomalaiskylä säilynyt. Norjan Solörin metsien puhtaasti suomalaisperäisten asukkaiden luvun arvioi Ole Matson vain noin 2 000, sillä useimmat ovat viime vuosikymmeninä solmineet avioliittoja norjalaisten kera.[29] Virallisessa väkilukutilastossa v. 1900 on heistä suomalaisiksi luettu vain pari sataa. Ylimalkaan ovat Skandinavian viralliset tilastot kansallisuus- ja kielioloista epäluotettavia. Ken vain on jonkun verran kyennyt maan kieltä solkkaamaan on laskettu ruotsalaiseksi tai norjalaiseksi. Niinpä virallinen tilasto tiesi vuonna 1870 Ruotsissa olevan suomalaisia: Värmlannissa vain 780 suomalaista — niistä Nyyn pitäjässä 776, Gäsleborgin läänissä 29, Norlannissa 14 120. Ei mainita ollenkaan että heitä on eniten Ickliiassa, Östmarkissa, Huitissa ja Leikvattinalla vähintään 2 000 henkeä. Norjassa oli v. 1865 virallisen tilaston mukaan suomalaisia Gruen pitäjässä 1 154, Hosissa 150, Brandvaalan pitäjässä 404. Vertailun vuoksi mainittakoon, että 1835 toimitetun väenlaskun mukaan oli Vaalerissa 250 suomalaissyntyistä, 1880 tienoilla vain noin 100. Gruessa heitä 1835 oli 1697, Hosissa 41. Siis miten milloinkin sattuu!

Jos samanlaisten periaatteiden mukaan laadittaisiin Suomessa nykyään virallinen tilasto kielioloista kuin Skandinaviassa — nimittäin kun vain jonkun verran taitaa maan pääkieltä, lasketaan se äidinkieleksi — ei olisi syytä pitää suurta melua täkäläisistä ruotsalaisista; heitä olisi vain muutama kymmentuhat.

Aminoff antaa antaa muutamia tietoja kielioloista Nyyn pitäjästä[30]: „Isäntä kortteeritalossani kertoi, että hänen nuoruutensa ijällä (n. 50 vuotta takaperin) vaimoihmiset Karvalassa ja Vaissilassa olivat enimmäksi osaksi ummikkosuomalaisia. Vanha sukupolvi näissä kylissä puhuu pahasti murrettua Ruotsia, jota hekin kuitenkin koettavat opettaa lapsilleen, muistain niitä vastuksia, jotka heitä itsiään ovat kohdanneet Ruotsin kielen puuttuvasta taidosta. Vaissilassa tapasin minäkin vielä vaimo-ihmisen, joka ei ollenkaan tainnut Ruotsin kieltä puhua.“

Jekliian (E. Finnskoga) Neuvolassa kertoi hänelle 72-vuotinen Heikki Neuvonen, „että hänen nuorra ollessaan harvat taisivat Ruotsia ja ettei tiennä miteä se ol' kun pit' Ruohtalaista lukea“.

Metsäsuomalaisia ja heidän olojaan ei ole tieteellisesti tutkittu ennenkuin vasta aivan viime aikoina, eikä vieläkään kaikin puolin, esim. antropologisesti ja kansatieteellisesti. Nykyään alkaakin tutkiminen jo olla hieman myöhäistä, sillä kun kansallisuuden tuntomerkki, kieli, on vaiennut jo kokonaan itäisiltä metsiltä, luetaan suomalaiset nopsasti ruotsalaisiin ja häviävät kolmen neljän miespolven aikana melkein jäljettömiin.[31]

Savolainen tyyppi on tavallisin metsillä: he ovat keskikokoisia, lujarakenteisia, tukka ja iho tummanvärisiä, päälaki on korkea, jopa usein kuin terävä katonharja, nenä on suora.

Halki vuosisatojen on savolaistyypin rinnalla säilynyt puhtaita hämäläisiäkin. Niinpä eri tahoilta metsiä on tiedonantoja, että toiset suomalaisista ovat lyhyitä, tavattoman tanakoita, vaaleatukkaisia, toiset ovat vielä panneet merkille, että näillä vaaleatukkaisilla on useimmiten sinertävät tai harmaat silmät, paksu ja lyhyt kaula ja lyhyt nykerö nenä. Tunnettu Schröder on nähnyt kaksi tällaista eri tyyppiä: „toiset ovat pitkiä, heillä on musta tukka ja tummat silmät, toiset lyhyitä ja tukevia, miltei neliskulmaisia ja paksukaulaisia, heillä on vaalea tukka ja pienet vaaleat silmät. Kuin tapaa heitä koolla, luulisi näkevänsä eri kansallisuuksia.“ Sven Lönborgista on täten „erinomaisesti sanottu karjalaisen ja hämäläisen heimon eroavaisuudet“.

Vaikea on enää nykyään erottaa karjalaisia. Borgsyönin suomalaisia pitää äskenmainittu tutkija karjalaisina, kun heitä kuvaillaan kookkaiksi, laihoiksi, pitkäkasvoisiksi ja pitkänenäisiksi ja otsan sanotaan kaareilevan taaksepäin.

Hitaasti on suomalainen kansanaines sekoittumalla sulautunut Skandinaveihin. Seka-avioliitot olivat ensi aikoina muuton jälkeen kovin harvinaisia, miltei olemattomia. Vasta 1700-luvulla sattui seka-avioliittoja joskus.

Mutta vasta aivan myöhäisinä aikoina, kun on muututtu aivan ummikkoruotsalaisiksi, on kansallisuusraja suuremmassa määrin alkanut höltyä siten, että ulkomuotokin muistuttaa maan asukkaita.

Näistä sekarotuisista on ruotsalainen Johan Magnusson saanut tällaisen käsityksen[32]:

Sekaantumalla ruotsalaisiin ovat suomalaiset tulleet sekä paremmiksi että huonommiksi. He ovat tulleet paremmiksi siten, että muuttuvat vähemmän eripuraisiksi, vähemmän vanhoillaan olijoiksi, veltoiksi ja välinpitämättömiksi; he tulevat harkitsevammiksi, ripeämmiksi ja toimeliaammiksi, eivätkä välitä vain hyödystä, mutta myöskin siitä, mikä on hauskaa ja kaunista; he ovat vähemmän juoppouteen taipuvaisia ja hurjia, jos heitä suututetaan, vaarattomampia vihollisia, mutta myöskin samalla huonompia ystäviä. Heidän intohimonsa lauhtuvat ja he ovat kainompia, tervehtivät ihmisiä ja ovat sirompia käytöksessänsä, parempia maanviljelijöitä ja käsitöihin kykeneviä sekä hoitavat hevosiansa paremmin. He ovat tiedonhaluisempia, ja vastaanottavaisempia mitä tietoihin, sievistelyyn ja sivistykseen tulee ja harrastavat yhteiskunnallisia asioitamme, ovat lainkuuliaisia alamaisia, vähemmän sulkeutuneita j. n. e.

Mutta he ovat myöskin huonontuneet siten, etteivät tahdo elää niin köyhissä oloissa ja yksinkertaisesti kuin ennen, ovat tyytymättömämpiä, epäluotettavampia ja kateellisia; joskus muuttuvat he käteviksi petkuttelijoiksi, eivätkä enää ole niin rehellisiä kuin ennen töissään ja toimissaan. Yritteliäämpiä he ovat, mutta eivät enää kestäviä. Sekoituksen kautta ovat tavat ja luonne lauhtuneet, mutta useinkin yksinkertaisen, hyväntahtoisuuden, hyväluuloisen rehellisyyden kustannuksella.

Lienee syytä antaa ruotsalaisten ja norjalaisten kuvailla metsäsuomalaisia sellaisina kuin he näitä 1850—80 tienoilla näkivät — vieraan silmäänhän sanotaan eri kansojen merkillisyyden paraiten pistävän, etenkin huonojen puolien. Segerstedtin kokoelmissa on näitä havaintoja koko viljalti. Kuvaavimpia huomioita en saata jättää kertomatta, sillä ne valaisevat metsien kansaa monin verroin paremmin kuin ylimalkainen kertojan hahmottelu, olkoon se vaikka kuinkakin puolueeton ja muka hyvin esitetty.

Eräs tiedonantaja kertoo Oomotista: Vain ani harvoissa huomaa suomalaisen syntyperän: he ovat lyhytkasvuisia, uskomattoman terveitä, vähemmän siistejä, äkkipikaisia sekä taipuvaisia taikuuteen.

Etelä-Finnskogan kuvailija puhkee sanomaan: Tuskinpa lienee toista kansaa, joka voi kärsiä nälkää ja hätää siinä määrin kuin suomalaiset, mutta ei myöskään kansaa, joka niin kohtuuttomasti voi syödä, ei ole kansaa, joka voi kestää pakkasta paljas paita vatsan peitteenä, mutta samalla voi heillä savupirteissään olla kuumuus, jossa muut tuskissaan ähkyisivät. Ei mikään kansa toisina vuodenaikoina, jolloin ei ole juuri kaikkein välttämättömimpiä töitä, ole niin laiskottelevaa, mutta ei myöskään kansaa, joka olisi niin ahertelevaa ja sitkeätä, kun niikseen tulee.

Eri tahoilla valittavat ruotsalaiset, että suomalaiset vielä äidinkielensä unohdettuansa pitävät metsiänsä pikku-Suomena ja itseänsä eri kansana. Malungasta esimerkiksi sanotaan:

Ei kukaan tahdo kavaltaa toistansa. Mitä on tehty, sitä ei levitetä muuanne, etenkin jos siitä koituisi ikävyyksiä. Mitä toisella harjulla tapahtuu, tiedetään kyllä toisella, mutta kauemmas ei se pääse. He pitävät itseänsä eri kansana ja siksipä on heidän mielestänsä vedettävä yhtä köyttä. Vieraalle he ovat avuliaita ja vieraanvaraisia, mutta ellei hän kuulu heihin, kohdellaan häntä aina jonkunlaisella salaperäisyydellä.

Toinen kertoo heistä: Vastaantulijaa eivät he tervehdi, eivätkä ota lakkia päästänsä astuessansa sisälle. Pirttiin tulija istuu kauan vaiti ellei häntä puhutella. He ajattelevat kauan ennenkuin mitään puhuvat ja ovat surumielisempiä ja sulkeutuneempia kuin ruotsalaiset, mutta eivät koskaan epärehellisiä, ellei metsäkaupoissa.

Samaan suuntaan kertoilee Ole Matson Solörin suomalaisten luonteesta: He ovat vaiteliaita ja hiljaisia, eivätkä pyri alkamaan keskustelua vieraan kanssa. Mutta kun hiljainen odotusaika alkaa olla ohi voipi seurata pitkähkö ja tuttavallinen pakinoiminen ja kestitseminen, joten äänettömyys ei johdu vastenmielisyydestä ja nurjuudesta, vaan on se isiltä peritty tapa.

Kohtelias ja iloinen norjalainen, joka muutti metsille, valitteli: „Kun tapaan naapurejani, näyttää siltä kuin olisivat he äkämyksissään, enkä tiedä koskaan, tahtovatko he minua puhutella vai puskea“.[33]

Eivätpä siis olleet kolmessa sadassa vuodessa paljon luonteeltaan siinä suhteessa muuttuneet. Aminoff näet juttuaa seuraavan tarinan: Kerrotaan muun muassa, että kaksi veljestä „Rautalammin pitämästä“ oli muuttanut Vermlantiin, jossa he asettuivat toinen Nykiin, toinen Kinsyöniin, mitään toisistaan tietämättä, ennenkuin he rookasivat (= tapasivat) toisiaan Yttör-järvellä, jossa he molemmat olivat kalastamassa. Ensi päivänä eivät he puhutelleet ensinkään toisiaan. Kinsyönillä asuva veljes kun tuli kotiinsa, niin hän toimitti akalleen, että hän oli nähnyt Tahvoin. Akka kysyi: olitko sinä sen puheilla. Mies vastasi: eipä se virkanna mulle mitään, enkä minäkään sitä puhutellunna.

Lukiessani tiedonantoja, miten metsäsuomalainen väliin talvella istuu puodissa puoli, jopa kokonaisenkin päivän, kun on joutunut pikkuostoksille, muistan miten Myrskylän miehet hevosenkenkänaulojen ostolla koipiaan roikuttelivat puolisen päivää kauppiaan jauholaatikon syrjällä ja lopulta mutisivat: „Pitää yrittää vähitellen täst' kotia päinkii vänkimää“.

Keskustelutavassakin esiintyy aito hämäläisyys. Eräs ruotsalainen tyhjänrupattaja virkailija ihmettelee, kun hän kysymykseensä: „Mitä pidätte uudesta papista?“ saa vastauksen:

„Eipä tuo nokkaa poikki pure.“

Hän kyselee toiselta suomalaiselta. Vastaus:

„Tunteepa tuo eron mustan ja valkean välillä.“

Gästriklannista kerrotaan seuraava hämäläistä hätiköimätöntä luonnetta kuvaava juttu:

Ajetaan karhua pesästään. Se hyökkää suomalaisukon kimppuun lyöden hänet allensa. Toinen kysäsee:

„Mitenkäs sinun siellä käy?“

„No ei hätää, kunhan vain alatte autella.“

Muuan ruotsalaisen sanoo heidän puhetavastaan:

„Suomalaisten huomaa tavallaan olevan ujostelemattomia ja vapaita puheissaan ja vastauksissaan silloin kun he vento vieraan kanssa juttuihin antautuvat.“

Muuten kuvataan nykyajankin metsäsuomalaisia vapautta rakastaviksi. Valitetaan etteivät edes rengit kunnioita isäntäänsä (Ockelbosta), ja että suomalaiset mieluummin näkevät nälkää kuin tahtovat alistua kenenkään komennettaviksi. Niinpä usein oli „järjestysvallan hajoitettava suomalaisilta pirtit, kun Mitanderosorsin tehdas perustettiin, ennenkuin he alistuivat päivätöitä tekemään“.[34]

Tämä yksilöllisyys, jolloin ei ketään tahdota, niinkuin skandinavialainen sanoisi, kilvelle kohottaa, olemaan suuna ja päänä, on saanut aikaan sen, että metsillä ei ole sanottavasti mitään luokkarajoja. Kaikki pitivät toisiansa samanarvoisina ja sinuttelevat, olipa vieras ken tahansa. Ja jos joku kovan kohtalon vuoksi joutuisi puille paljaille, kohdellaan häntä metsillä, jos missään, ystävällisesti. Ani harva poikkeus vain tästä on, nimittäin Gruen metsillä, jossa muutama suomalainen — vaikkeivät tahdo enään suomalaista syntyperäänsä tunnustaa — on norjalaisia alkanut apinoimaan siten, että ovat hankkineet itselleen oikein suurtilat, ehkä keinottelulla, ja sitte röyhkeilevät komeudellaan ja norjalaisuudellaan, pitäen itseään parempina ihmisinä. Kuljeksijana teininä kun heidän mailleen matkasin, huomasin olevani tekemisissä röyhkeiden, kerskaavien tilanomistajien kanssa; eivätpä edes kärsineet, että huomautin heidän olevan suomalaista sukujuurta — ja mahtavatkin he kuulua johonkin jaloon, yleismaailmalliseen rotuun, josta kaikki luontaiset hyveet on tyystin kitketty ja he prameilevat germanilaisen kulttuurin valevaipassa.

Suomalaiset ottivat muinen raskaimmat työt tehdäkseen ja niin tekevät he vielä tänään päivänä. Niinpä kerrotaan Leikvattnan pitäjästä, että suomalaiset menevät ansiotöihin aina Smålantiin ja Östergötlantiin saakka „missä elävät raskaassa työssä, hämmästyttäen paikkakuntalaisia yksinkertaisilla ja kestävyyttä kysyvillä elintavoillaan metsämajoissa. Heillä oli sellainen kyky ajaa suuria hirsikuormia, ettei muiden kannata yritellä kilpailemaan“.

Norjan Solörin metsiltä kerrotaan katovuosina suurien joukkojen menevän tukinuittoon Österdaleniin, Tröndalageniin, Gudbrandsdaleniin, jopa aina Jämtlantiin asti. Uittoajan päätyttyä suomalainen tallustelee kolmisenkymmenen penikulman matkan kotipuoleensa, tuohikontti selässä ja 50—150 kruunun säästöt omaisten varalle.

Norjalaiset antavat niinikään nykyisistä metsäsuomalaisista arvostelun, ettei „ketterämpää väkeä metsän kaatoon, tukinajoon ja uittoon ole“. Tukkitöitä riittääkin, paitsi kesäsydäntä, vuodet umpeen. Meikäläisille lienee tarpetonta kuvailla niitä vaivoja, joita tukinuittajat korpimailla etäällä ihmisasunnoistansa saavat kokea nuotioittensa ääressä, paukkuvissa pakkasissa, tuulissa ja sateissa, kevätjäissä kahlatessaan vyötäisiään myöten.

Itsepintaisia ja itseensä luottavia he ovat äärimmäisyyteen asti. Pari suomalaista joutuu yösydämenä väittelemään, kumpi on tarkempi luodikolla ampumaan. Silloin toinen sieppaa luodikkonsa, ja akka hoi, suoraan vuoteesta katolle seisomaan palava kynttilä kädessä, ja mies pamauttaa sen pihamaalta sammuksiin.

Eri tahoilta on Segerstedtin kokoelmissa tietoja, etteivät suomalaiset vielä nykyäänkään mielellään solmi avioliittoa ruotsalaisten kera. Äplebon suomalaisista sanotaan etteivät he mielellään taalalaista aviokumppaniksi ota, vaan hakevat sellaisen mieluummin vaikka Värmlannista saakka, kunhan vain saavat suomalaisen.

Kun matkoillani kysäsin muutamilta varakkailta, jo neljänkymmenen korvissa olevilta, miksi eivät olleet menneet avioliittoon — eräässäkin rikkaassa talossa oli haltiana kolme naimatonta veljestä ja yhtä monta sisarusta — vastattiin, että kun ei ole suomalaista ollut tarjolla, niin eipä tuota ruotsalaistakaan viitsi ottaa.

Usein solmitaan monta polvea peräkanaan avioliittoja niin läheisten sukulaisten kesken, että siitä on ollut seurauksena suvun turmio, joka enimmäkseen näyttäytyy siten, että alkaa ilmaantua pelottavan paljon mielenvikaisia.

Suomalaisten huonona puolena mainitaan ylenpalttinen tupakan ja viinan nauttiminen. Huutokauppatilaisuudessa esim. on koolla — niin Leikvattnalta kerrotaan — sankka väkijoukko. Miehet huutavat esineitä, lahjoittaaksensa ne sitte takaisin vararikon tehneelle, jolta vastalahjaksi saavat viinoja. He juovat kunnes väsymys valtaa ja urohot vetelevät unia lattioilla ja seinustalla. Vaikka humallutaankin, ei tappella, vaan pakistaan kaikessa sovussa.

Kaikkialla ovat metsäsuomalaiset hyvin hitaita johonkin uuteen; epäillään näinkö se mihinkään kelpaa. Kirkon lämmitysjuttu voi kestää vuosikausia, ennenkuin saadaan metsäläiset siihen vakaumukseen, ettei tuossa kamiinassa ole mitään jumalatonta. Tuo hämäläinen pitkäveteinen harkitseminen ja tyytyväisyys omaansa on niin silmiinpistävä, että sen huomaa kaikkialla. Norjan puolella asuvista huomauttaa Ole Matson: „Harvoin näkee suomalainen pirttiä tai sahroja, jotka olisivat hänen omiansa paremmat, ja vaikkapa olisivatkin, niin hän niitä epäilyksellä katselee. Arveleepa vain: Vieraat paikat, vieraat kojeet.“

Vasta sitte, kun kieli on unohtunut, sulaa tuo omintakeisuus ja luonteenominaisuus toisessa ja kolmannessa polvessa jonkun verran, mutta ei näy häviävän ennenkuin seka-avioliitossa syntyneissä.

Kansatieteellisiä omituisuuksia säilyy vielä monet vuosikymmenet sen jälkeenkin, kun muuten ollaan täysin skandinaveja. Joku koivikko, josta ei muuten näytä olevan hyötyä, poltetaan kaskena ja riihitetään sekä puidaan kuin Suomessa ikään, varstoin, seinäänlyöjien ja pärevalkeanpitäjäin avulla. Ollaan käteviä tuohista valmistamaan vanhaan hyvään tyyliin jos jotakin tarvekalua. Vanhat ruokalajitkaan eivät ole unohtuneet. Etäisistä korpisoista tehdään heinää vanhaan totuttuun tapaan. Suon, josta aiotaan korjata heinää, annetaan olla joka toinen vuosi kesantona, lehmänlaitumena, joka toinen vuosi sitä vartioidaan, kun aiotaan niittää. Heinänteossa väistyy ylen hitaasti mikään tarvekalu, tapa tai merkillepano uuden tieltä. Ei tahdota käyttää kuormituksessa heinähankoa haravan sijassa ja kantovitsa ei väisty parempien kuljetusvehkeiden tieltä. Haasiatkin törröttävät jättiläiskokoisina ja lehdentaitto tapahtuu samaan malliin kuin parisensataa vuotta sitten. Vuosisatoja vanha kulttuuri ja tavat ovat syvemmin syöpyneet veriin kuin kieli.

On väitetty, etteivät suomalaiset enää viime vuosisadan puolivälistä alkaen olisi vähääkään välittäneet äidinkielestänsä ja ettei heillä olisi kansallistuntoa. Niinpä K. B. Wiklund — nykyään Upsalan yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori — joka teki 1894 turistiretken Värmlantiin, arvelee[35], etteivät suomalaiset edes ajatelleet sellaista vähäpätöistä asiaa, kuin äidinkielensä kuolemaa ja ettei heillä tapaa kansallistuntoa. Sen asian suhteen on parasta yhtyä hänen mielipiteeseensä, „ettei siitä asiasta pääse niin helpolla selville“ ainakaan muukalainen. Huolimatta siitä, että tuo ruotsalainen tutkija pitää metsäsuomalaisia äidinkielestään aivan välittämättöminä, kertoo hän itse, että nopeasti heihin tutustui ja että hänet otettiin mitä ystävällisimmin vastaan etenkin sen vuoksi, kun ilmeni, että hän puhui suomea!

Suomalainen Torsten Aminoff kertoo matkoiltaan 1871, että hänen luonaan kävi „joukoittain suomalaisia, jotka olivat kuulleet minun siellä olostani ja joidenka teki mieli rookata Suomen herroa“.

Pari helsinkiläistä neitiä kävi samana vuonna kuin Wiklund metsillä ja pitivät he hartaushetkiä suomeksi. Useassa talossa kyseltiin tämän kirjoittajalta, tunsinko heitä ja puhuttiin heistä mitä suurimmalla kiitollisuudella ja lämmöllä.

Kun 1905 kiertelin metsillä, ei useassa pirtissä millään ehdolla otettu maksua, kun olin vanhaa „släktoa“ (sukua) ja heistä oli niin erinomaisen hupaista tavata joku vanhasta kotimaasta. Asuin Mullinkeärnän Juholassa viikkokauden, mutta oltiin oikein pahoilla mielin, että tarjosin maksua. Maisteri Lauri Kettunen, joka sittemmin on parikin kertaa ollut Värmlannissa metsäsuomalaisten kieltä tutkimassa, asui niinikään Juholassa kuukauden päivät, ilman että siitä huolittiin minkäänlaista maksua. Koko ajan kestitettiin häntä, samaten kuin minuakin, niinkuin kaikkein rakkainta sukulaista. Rusalassa, jonka kuvan olen liittänyt kirjaseeni, suuttui tuo „vanha gub“, kun maksua tarjosin. Hän saatteli minua pitkät matka metsillä, — uhkailipa, vaikka oli 77 vuotta hartioilla, tulla vanhaa kotimaata vilkaisemaan.

Lehtori Segerstedt kertoo, että hän parahiten sai tietoja ja esineitä, joista ei muuten olisi luovuttu, kun sanoi niiden tulevan Suomeen.

Ehkeivät tuollaiset piirteet muista ole kansallistunnon ilmaisuja, mutta ainakin minusta tuntuisi oudolta, jos jäykkä metsäsuomalainen rupeaisi pitämään pöydässä, lasia kohottaen, mairittelevaa puhetta — silloin ei tuntisi olevansa enää kotona heimolaisten parissa, missä ei jaarituksia tarvita. — Olisi hupaisaa tietää, ottaako meikäläinen ruotsia puhuva rannikkorahvas vento vieraan meren tuolta puolen sukulaisena vastaan, ellei häntä kansanopistossa, nuorisoseuroissa j. n. e. juuri siihen ole opetettu, ja tokkopa sittenkään, ellei ole kyseessä virallinen käynti juhlapuheineen.

----------

Huvittavaa olisi arvioida, onko suomalaisasutus ollut Skandinavialle hyödyksi vai vahingoksi ja ovatko metsäläiset ansainneet sellaisen kohtelun, kuin heidän osaksensa Skandinavissa tuli.

Katsahdahan kirjaseen liitettyä karttaa ja vertaa noita alueita johonkin Skandinavian karttaan, johon on merkitty, minkälaisella maaperällä nuo suomalaisasutukset ovat. Ne ovat keskimäärin n. 200 metriä merenpinnan yläpuolella olevia havumetsiä kasvavia ylänköjä. Maaperä on täynnänsä viertokivi- ja sorakenttiä, joita ei niin vähällä vaivalla pelloiksi muuteta, mutta ne kumminkin työntävät rinteiltänsä uhkeaa havumetsää. Keskiajalla eivät ruotsalaiset noille ylängöille yletyttäneet viljelystänsä. He muokkasivat uutismaiksi vain jokilaaksoja, sillä niistä ei ollut paljo muuta vaivaa kuin metsänkaato ja juurien poistaminen. Sitäpaitsi oli jokia pitkin helppo olla yhteydessä muun asutun seudun kanssa.

Kivikkoharjun pelloksi muokkaaminen on mitä vaivalloisin työ. Useat pellot ovat olleet, käyttääkseni Sven Lönborgin sanoja, huononpuoleisesti kivitetyn kadun kaltaisia. Kerrotaan eräälläkin peltotilkulla olleen yhtä monta kiviröykkiötä kuin vuodessa päivää. Ja maaherra Wingård tietää näistä pelloista viisivuotiskertomuksessaan 1828: „Nuo pienet pellot ovat täpötäynnä 6—7 kyynärän korkuisia kivikasoja, jotka ottavat miltei yhtä suuren tilan kuin kivistä perattu maakin“.

Äskenmainitsemani Lönborg huomauttaa, Värmlannin läänin viljelystä osoittavien karttojen perusteella, miten ruotsalainen asutus hämmästyttävällä tiukkuudella seuraa vain jokilaaksoja ja alavia savi- sekä multamaita. Esim. Dal-joen partaalla tuskin pienikään ruotsalainen pellontilkku „uskaltaa ulettua jokilaakson ulkopuolelle“. Suomalainen asutus sitävastoin, jatkaa hän, „pysyttelee miltei yhtä säännöllisesti ylängöillä ja välttelee vesistöjä sekä laaksoja“. Syynä tietysti on erilainen viljelystapa.

Tuskin on ajateltavissakaan, että siihen aikaan kun suomalaiset metsille siirtyivät, olisi ollut mahdollista muulla tavoin kuin kaskeamalla viljellä noita kivikkoharjuja. Siihen ei silloisella Ruotsilla olisi ollut varaa eikä väkeä. Ainoa mahdollinen keino silloisissa oloissa oli alottaa tuo valloitus viljelykselle kaskeamalla. Uutisasukas tarvitsi, elääksensä ja edistäkseensä viljelystä, välttämättömästi karjaa. Mutta kivisissä aarniometsissä ei ole laidunta, eikä kasva ruoho, vaikka metsän kaataakin. Kuivempi maaperä voi lykätä vain kanervaa ja sammalta. Mutta kun metsään oli kaadettu kaski ja siitä saatu neljä viisi laihoa, alkoi kivien välistä rehottaa koivujen ja näreiden kera pitkää rehevää ruohoa. Vielä viime vuosisadan alussa olikin tavallista, että Oolin, Sunen, Lysvikin ja Emtvikin ruotsalaiset panivat härkiä ja lampaita kesäruokolle metsäsuomalaisten maille, maksaen näille 12 killinkiä kappaleelta.

Etenkin metsän kehitykseen nähden on, uusimpien tutkimusten mukaan, aika ajoittainen kaskeaminen vaikuttanut edullisesti. Jos näet mäntykankaat vuosisatoja saavat koskemattomina kasvaa, leviää juurille sammalpeite, josta pilkistelee esille vain puolukan- ja mustikanvarsia. Vähitellen alkaa petäjikkö muuttua kuusikoksi. Lopulta käy se kokonaan sammaltuneeksi, synkäksi kuusimetsäksi, joka sekin lopulta alkaa ummehtua sammaliin. Mutta jos metsä joskus poltetaan, katoo kuusikko ja tilalle ilmestyy aluksi koivuja ja mäntyjä. Koivu on ensin vallalla, mutta lopuksi muuttuu viidakko uudelleen petäjiköksi.

Metsäsuomalaisia on syytetty Skandinavian metsäin haaskaamisesta ja siitä vainottu. Mutta heitä ei asunut siksi tiheästi, että olisivat olleet pakotetut metsät hävittämään, saadaksensa leipää — sillä liian tiuha kaskeaminen tietysti olisi ollut vahingollinen. — Kun ottaa huomioon, että yhdestä kaskimaasta saatiin useana vuonna vilja leikata, ja ensi vuonna keskimäärin 15—20-kertainen sato, niin oivaltaa, ettei ylenpalttinen metsänkaato ollut edes tarpeen. Sven Lönborg sanoo: „Varmaa on joka tapauksessa, että kaskeamisen vahingollisia seurauksia on suuresti liioiteltu. Ja kasvaahan suomalaisten muinaisilla kaskimailla Glommenin ja Pohjanlahden välillä meidän päivinämme Skandinavian upeimmat hirsimetsät“. Esimerkkinä mainitaan, että Klarjoen itäpuolisilla harjanteilla pohjois-Värmlannissa on paljon huonommat metsät kuin länsipuolella, vaikka niistä ei olekaan koskaan kohonnut suomalaisten kaskisavut.

On kyllä totta, että paljon metsiä muutettiin tuhkaksi ja savuksi leivän ja laitumen tähden, mutta eivätpä nuo ikihongat kuitenkaan siellä huojuisi, sillä myöhempinä metsänhaaskausaikoina hirret saivat jokia pitkin solua vieraille maille, monastikin vain punssin ja kahvin vuoksi.

Suomalaiset perkasivat kivikkoihin vähitellen peltoja, eivätkä suinkaan eläneet edes avarimmilla saloilla vain ryöstöviljelyksellä. Niinpä maanmittarikartoista käy selville, että Viksyönin metsillä jo vuonna 1639 neljä suomalaista oli ehtinyt perata pelloksi 23 tynnyrinalaa, Fjällsyönissä oli samana vuonna seitsemällä talolla 20 tynnyrinalaa peltoa. Kun tuollaisiin uutispeltoihin vielä lisää kolme neljä kertaa sen verran raivattuja niittymaita, huomaa, että jo silloin oli jotakin pysyväistäkin saatu aikaan. Samoilla suomalaisilla oli jo silloin taloa kohti karjaa keskimäärin pari hevosta, 14 nautaeläintä ja 19 lammasta.

Helsinglannista on samana vuonna tietoja noin 40 suomalaistorpasta. Peltoa olivat ne saaneet silloin muokatuksi n. 130 tynnyrinalaa. Näillä torppareilla oli 80 hevosta, 700 nautaa, 800 lammasta ja 70 vuohta — siis koko sievonen omaisuus, kun siihen lisäksi lasket muun irtaimiston. Jo vuonna 1776 kirjoittaakin joku lehdessä „Carlstads Veckoblad“:

„Tämä kansa, joka lähes 200 vuotta sitte tuli Suomesta ja asettui metsille, perkasi maata ja rakensi itselleen asumukset, leviten laajoille metsille, ansaitsee suurta kunnioitusta, uutterasta raivaamisestansa, ilman hallituksen apua ja avustusta. On nykyään ilahuttavaa metsillä matkustavan nähdä, miten miltei kokonaan kelvotonkin maaperä voi muokkaajalleen palkita vaivat runsaasti ihanalla sadolla.“

Vasta viime vuosisadalla pääsi suomalaisten uutisviljelys oikein vauhtiinsa ja moninkertaistuivat silloin useimpien talojen ja torppien pellot. Syynä oli osaksi metsäkaupoilla lisääntynyt varallisuus, osaksi se, ettei kaskeksi enää kannattanut kalliita metsiä kaataa.

Kaikkiaan ovat metsäläiset keski-Skandinavian kivikkoharjuista saaneet viljeltäviä peltoja kymmeniä tuhansia tynnyrinaloja. On huomattu, ettei noille perille perata peltoa vähemmällä kuin 300 kruunulla tynnyrinala. Jos laskisimme noiden vainioiden rahallisen arvon, huomaisimme, että nuo halveksitut, „vahinkoa tuottavat eläimet“, jotka pyrittiin kokonaan karkoittamaan, ovat tuottaneet uudelle kotimaalleen usean miljoonan arvoisen ja niin pysyväisen kansallisomaisuuden, kuin peltomaan.

Tunnustusta ovat he työstään julkisuudessa saaneet vasta sitte, kun ovat suomalaisina hävinneet — mutta niinhän aina lienee, että kuollutta kiitetään, etenkin jos on perut nähtävissä. Ennen mainitsemani Magnusson puhkee sanomaan:

„Ja minkä työn he ovatkaan suorittaneet! Asuttaneet ja raivanneet viljelykselle laajat, korkealla sijaitsevat metsämaat kylmässä ilmastossa, missä lunta sataa varhain syksyllä ja kevät myöhään saapuu ja oraat usein paleltuvat. Teitä ei heillä ole ollut ja ympärillä vihamielisiä, tai ainakin kateellisia naapureita. Ja maaperä on sellaista, ettei neliökyynärän alaan voi sahroin kajota, ilman että kangella ja kuokalla ensin on perattu kivien paljous, eikä tuo maa sittekään satoja anna ilman tavatonta lannoitusta.

Tällainen työ voi luonnistua vain kansalle, joka saattoi niittää viljan muokkaamattomilta mailta, joka voi elää vedellä ja jauhoilla ja siihenkin vielä sekoittamalla marjoja, suolakkeita ja pettua, kansalle, jolla oli vain pienet tarpeet, oli tyytyväinen vähään ja myös voi nähdä nälkää, jos niikseen tuli. Tämän kansan kolmesatavuotinen työ Värmlannissa ei ole vähäpätöinen. He ovat kansoittaneet ja viljelleet kokonaisia pitäjiä, niinkuin kokonaan Pohjoisen Finnskogan, Eteläisen Finnskogan, Nyskogan, suurimman osan Huitin pitäjää, puolet Östmarkista, koko Bogenin ja suuren osan Gunnarskogia. Amerikaan he voivat matkustaa, mutta ruotsalaisseutuun he eivät tahdo kotipaikkaansa vaihtaa. Ruotsalaisia muuttaa heidän mailleen, mutta ei päinvastoin. Myöskin Norjan puolella ovat he saaneet suuria aikaan ja niinmuodoin ovat he molempia valtakuntia eroittavista metsistä tehneet yhdyssiteen veljeskansojen välille, liiton välittäjänä on siis vieras kansallisuus.“

Vuorikaivoksien suhteen on suomalaisilla myös koko suuret ansiot. He löysivät joukon kaivoksia ja joko itse niistä nostivat metalleja tai ilmoittivat hallitukselle löydöistään. 1600-luvulla ovat heidän käsivartensa nostaneet koko tuntuvan osan Ruotsista saaduista metalleista ja muistammehan, että jo Kustaa Vaasa heitä tuotti sepiksi meren tuolle puolelle.