Part 2

Ympäröivä luonto oli täynnänsä eläviä olentoja, jotka ihmistä tottelivat, kunhan vain syntysanat tiesi, mutta muuten ne saattoivat käydä vallattomiksi. Jonakin yönä ryhtyi ehkä „hiien väki hevosia ajamaan“ tai painajainen „kun imeinen makoa unessa tuloo ja istuitoo rinnan piällen ja rupea puistelemaan.“[12]

Jos pakkanen pani, luettiin pakkasen luku, ettei tuo „kovan moan kömppähuul, Pakkasen Puhurin poika,“ kylmäisi ihmisen kynsiä, vaan „kylmäis kylmiä kiviä, kantoja ja vespajuja“. Rautainen ase jos ihmislihaan koski, piti puhutella rautaa ja sanoa sille sen synty. Kyyn jälki parani kun puhui sille:

„Sinä synnyit pimiässä Ennenkuin kuu nousi Ja päivä valkeni, Kivissä kitisemähän, Kantoisissa kahisemahan.“

Vieläpä pienet poikasetkin puhuttelivat ongelle mennessään kaloja: „Ahven ainoa kalainen, tulek onki ottamahan.“

Kirjallisuutta kun ei ollut, sai mielikuvitus liikkua satujen maailmoissa. Pitkinä talvi-iltoina pantiin „arvuutusleikki“ vireille „Hymölässä“-käyntineen tai tarinoitiin pirusta ja laiskasta Matista, kuninkaista ja prinsseistä, viekkaasta ketusta joka „kouvoin“ (karhun) aina petti. Ken taas tiesi kertoa Syöjättärestä, hirveän rumasta ja pahasta akantapaisesta oliosta. Sillä oli ollut oma tytär ja piikana oikea ihminen. Piian oli pakko kuusennaavasta kehrätä yhtä hyvää lankaa kuin oman tytön hienosta pellavasta.

Lapsille mahtoi ilo syntyä, kun sanottiin totisen karhunkin kerran petelleen itse viekasta kettua. Se näet tapahtui näin: Kontio syö hevosta. Repo kysyy mistä niitä saa. Karhu vastasi: Kun hevonen nukkuu, niin tartut häntään ja hevonen on sinun. No kettu ripui makaavaa hevosta hännästä, mutta sepä lähtikin kettu selässä laukkaamaan. Karhu kysyy: „Mikkeli, minne ratsastat?“ Kettu valitteli hädissään: „Tiie jumala Jussi kultain minnekkä tässä menee, perä puhkee, kaula katkee, leuat lohkee.“

Ja kun päre pihdissään oikein salaperäisesti halki savun lekotteli, alkoi ehkä vanha ukko uuninpäältäkin tarinoida Sammosta tai laulaa miten:

„Läks lintu lentämähän, Kirjosiipi kiitämähän — Tul kokko Turjan moalta, Laski lintunen Lapista, Jonk yks siip vettä viist, Toinen taivasta jakas, Sill' ol silmät siiven alla, Näkimet kynän nenissä — — — — — — — — — —

Vanha vaaripa myös tiesi mistä salaperäisimmät tiedot oli saatavissa. Suurimmat velhot ovat käyneet kuka kerran kuka kolmasti Lapissa apua ja tietoja saamassa. Niinpä eräs velho, Kikkinen, viimeistä kertaa ollessaan oppia ottamassa tuli sieltä takaisin sillä tavalla, että lappi oli hänen iltasella toimittanut paneutumaan mahalleen havuvihkon päälle. Aamulla mies olikin kotona. Kyytipalkaksi oli lappi tahtonut läävästä mustan härän.

Toinen mies menetti viisi hevosta. Aina kun niitylle vei, tappoi ja söi karhu. Hän lähti pohjoista kohti neuvoja saamaan. Lappalainen sanoi: mitäs muutat kuolleen hevosen kaulasta kellon ilman että tulessa sitä välillä käytät? Mies kummasteli mitenkä ne karhun jäljet saattoivat yhtäkkiä ihmisen jäljiksi muuttua. Lappalainen sanoi silloin: Etkös näe miten minä olen lihava? Muutan itseni väliin karhuksi ja syön hevosia. Koetappas! sanoi suomalainen. Toinen muuttui karhuksi, mutta samalla sieppasi metsäsuomalainen pyssynsä ja ampui karhun. Ja sen koommin ei kouvo hevosia hätyytellyt.

Kun jutut kävivät oikein salaperäisiksi ja kaameiksi saattoi lasten silmissä nokisten ortten välissä alkaa kummitella haamut ja he näkivät painajaisia tirkistelevän pimeyksistä. Pienokaisten rauhoittamiseksi oli vaarin otettava kantele nurkasta polvilleensa ja heläyteltävä:

Minä laulan lammin lummen, Ketun virren keikuttelen — — —

Taikak hyräili „munna“ vanhan kehtolaulun:

„Tirun lirun lintu pien, Kyllä tiiän pesäs paikan, Mään alla männiköllä, Kuivan kuusen kukkuralla. Tuulessa on tupais, Korvessa on kotiis, Kallioll on kartanois.

Olipa taikuudesta suoranaista hyötyäkin. Luulottelu vaikutti, että pikkukivut paranivat. Ja sitäpaitsi eivät ruotsalaiset naapurit aluksi uskaltaneet ryhtyä suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin, sillä paitsi urhoollisuutta ja hyvää ampumataitoa peljättiin juuri heidän noituuttaan. Lähettämällä noidannuolen luultiin suomalaisen saavuttavan vaikka kuinka kaukaa vihollisensa. Heillä olikin aivan omia temppujaan päästä vihamieheen käsiksi. Laitettiin _mieskuvia_ saloille. Se tapahtui siten että etsittiin synkkä salonkolkka ja uudella kuulla k:lo 12 yöllä perjantaita vasten veistettiin puun kylkeen pohjan puolelle ihmisenkuva. Se kastettiin vanhanpojan, pirun nimeen, sen vihamiehen nimelliseksi, joka tahdottiin tuhota. Käytiin yöllä yläkuulla perjantaita vasten lyömässä mieskuvan sydämeen kolme naulaa. Mitä enemmän vihamiehen piti kitua sen syvemmälle naulat lyötiin. Kun tahdottiin ottaa henki, silloin jysäytettiin naulat kokonaan puuhun, ettei jäänyt kuin reijät näkyviin tai ammuttiin luoti sydämeen. Tämän kirjoittaja näki vielä v. 1905 tällaisen mieskuvapuun, jolla oli naulat sydämessä. Eikä ihme, jos tuollaiset puut, joihin aina liittyi kaameita muistoja, säilyivätkin, sillä joka mieskuvapuun kaatoi, ei se enää tervettä päivää sen jälkeen nähnyt.

Metsäsuomalaisilla oli omat pyhänä pitämänsä päivätkin. Oli rajoitettu mitä töitä sai sellaisina päivinä tehdä.[13] Tällaisia _„rajuutuspäiviä“_ jotka metsäsuomalaiset „rajuuttivat“ oli: _„Vanhan uolen päivä“_ (Uolevin päivä). Sen aattokin oli pyhä. Silloin ei saanut koskea heinään tai yleensä eläinten ruokaan, muuten pedot kävivät karjan kimppuun. Ei edes olkivuodetta saanut kahteen vuorokauteen köyhiä. Jotkut panivat silloin ruokaa penkin alle.

_Karen päivänä_ (Katrin p.) piti aattona teurastaa lampaanvuona; pöydässä sitä syötäessä ei saanut sanaa virkata. Toiset taas silloin söivät navetassa mämmiä.

_Laskiaistiistaina_ syötiin porsaansorkkia ja muita lihavia ruokia. Kellä oli pellavaa, laski silloin mäkeä, että kylvö menestyisi. Silloin ei sopinut puita hakata eikä kehrätä.

„Jyrynpäivänä“ ei saanut ovissa kolata, muuten ukkonen kesällä myös jyrisi.

„Kiilatorstaina“ (helatorstaina) käytiin viikattein ja tulisoihduin ympäri navettaa isämeitää lukien, ettei noidat voisi karjaa vahingoittaa. Samaten tehtiin Mikkelinpäivänä, jolloin emäntä sanaa virkkaamatta antoi voileivän paimenelle, joka niinikään ääntä päästämättä laski lehmät ulos, myöhemmin ne kintaat kädessä kytkeäksensä.

_„Köyrin aattoa“_ vietettiin vainajien muistoksi. Etenkin ne, joille ei onni ollut myötäinen, eivät unohtaneet sitä tehdä. Silloin valvottiin ja juotiin aivan samaten kuin ruumiin ääressä. Ruokana oli muun muassa mämmi. Veitset oli tyystin pyyhittävä ja lehmien selät siveltävä oluella.

_„Tuomaanpäivän, uuen joulun ja loppiaisen“_ välillä ei puita saanut hakata, muuten tulivat lehmät kesällä ontuviksi. Ihmisenkin oli vältettävä lastuille tallaamista.

Maanantai- ja torstai-iltoja myös rajuutettiin. Silloin ei saanut puita hakata, kiskoa päreitä eikä kehrätä. „Muuten nous muhkaisia, sauhkoisia tai muon pitäviä ja kehräis että rukki hyrräs.“[14]

----------

Muutamia vuosikymmeniä olivat suomalaiset ikäänkuin piiloutuneet syvimpiin korpiin. Heistä tuskin muuta tiettiin kuin että joskus tulivat markkinoille tai veron maksuun joukottain, hävitäkseen taas teille tietymättömille. Kaarle kuningas oli heitä kehoittanut ahkerasti, jopa rangaistuksen uhalla, kaskia kaatamaan ja sadoistansa verona maksamaan kuninkaalle kolmannekset ja kirkolle kymmenykset. Mikäli voutein tiedossa oli suomalaisia, kannettiinkin veroja, mutta monista ei tietty mitään. Ruotsalaisille kävi usein kovinkin kateeksi että tuolla synkimmillä saloilla asui kansaa, päällepäätteeksi vierasta kieltä puhuvaa, joka tuntui tulevan hyvin toimeen viljelemällä metsiä tavalla, jota he itse eivät tainneet. Etenkin herätti kiukkua että heitä tuntui olevan miltei kaikkialla missä synkkää korpea vain kasvoi. Kerrotaanpa ruotsalaisten tuosta metsäsuomalaisten tavattomasta leviämisestä sepittäneen tarinan, että perkele oli heitä Suomesta kaapannut ja sitonut suureen kimppuun ja sitten kiitänyt yli meren ja sirotellut sinne tänne metsiin ruotsalaisten kiusoiksi.[15] Kun tuli ruotsalaisseuduille kato, oli yleisenä sananpartena: Mennään salosuomalaisilta kaskirukiita ostamaan. Kateellisia olivat naapurit myös siitä, että suomalaiset olivat taitavia metsänkäviöitä ja veivät saloilta komeita hirviä ja karhuja, joita eivät ruotsalaiset talonpojat pystyneet kaatamaan.

Jo Kustaa II Aadolfin aikana monet ruotsalaiset menivät joko maaherroille tai kuninkaille valittamaan, että metsillä oli rosvoilevia suomalaisia, jotka hävittävät metsiä ja metsänriistaa. Kustaa II Aadolf sanoo eräälle Helsinglannin kirjurille: „Mutta mitä irtolaisiin suomalaisiin tulee, niin heidät kaikki on sinun otettava kiinni ja pantava nihtein huostaan ja vihdoinkin meneteltävä niin etteivät he pääse ilman ankarinta rangaistusta.“ Hallitus rupesikin valituksiin kiinnittämään huomiota ja niinpä _alkoi vuodesta 1636 suomalaisvainojen aika_.

Värmlannin ja Näriken maaherra mainitsee kirjelmässään v. 1636 kutsuneensa Örebron kaupunkiin suomalaisia, heistä parhaat valitaksensa uutisasukkaiksi, „muut irtolaiset määräten tekojensa tähden kuukaudeksi omissa ruuissaan kaivostöihin ja sitten maasta karkoitettaviksi“. Hallitus piti tätä toimenpidettä sopivana, antoipa talonpojille oikeuden metsäläisiltä kiskoa veroja ja lausui lisäksi samana vuonna maaherralle lähettämässään kirjelmässä: „Kun suomalaiset eivät tahdo muuttaa kaupunkeihin, vaan jäävät maalle, niin voitte Te antaa vanhuksien ja ainoastaan yhden jäädä talon omistajaksi ja kaikkien muiden on muutettava kaupunkeihin käsityöläisiksi, ja ken ei tahdo tai siihen kykene, hänet on otettava seuraavassa kutsunnassa sotamieheksi.“ Kun maaherra vielä valitteli ja kyseli lähimpiä ohjeita, antoi hallitus syyskuun 4 p:nä 1636 julistuksen:

„Patentti suomalaisia varten, jotka ovat Suuriruhtinaanmaasta muuttaneet ja nyt metsillä asustavat“.

Tämä „patentti“ on annettu kuningatar Kristiinan nimessä ja sanotaan siinä m. m.: „Suomalaisilla on tapana lähteä Suuriruhtinaanmaasta Ruotsin kuningaskunnan metsille tekemään metsänhakkuulla ja eläinten ampumisella kruunulle ja muille alamaisille vahinkoa. Kun he eivät minkään muun vuoksi kuin sotamieheksi oton pelosta ole saaneet tällaista muuttamistapaa, niin olemme katsoneet olevan kyllin syytä, että heidät armotta vangittaisiin ja rangaistaisiin varoitukseksi muillekin Suuriruhtinaanmaassa asuville.“ Erikoisesta armosta saisivat he sentään „ennen seuraavaa vappua mennä kotiseuduilleen, mistä olivat tulleetkin. Ja on heitä kaikkia kiellettävä kylvämästä nurmille tai pelloille mitään siemenviljaa. Jos joku heistä rohkenee laittomasti tai ilman pätevää syytä kauemmin täällä Ruotsissa oleskella tai piileskellä, ja joko kruununmetsillä, rälseillä tai verotiloilla lisäksi tehdä vahinkoa, niin annamme Me Maaherrallemme vallan ja luvan, ja samalla ankarasti käskemme, heitä joka seudulla etsimään ja ottamaan kiinni (ruots. iskemän päästä), panemaan kaularautoihin ja meidän sekä kruunun töihin linnoihin ja taloihin tuomaan sekä antamaan meidän edelleen määrättäviksemme ja käytettäviksemme.“ Edelleen kiellettiin ketään pitämästä luonansa kuljeksivaa suomalaista.

Vuonna 1638 annettiin lisäasetuksia. Ja 1640, kun maaherra Karl Bonde valitteli suomalaisten kaskiviljelyksen jatkuvan, antoi hallitus käskyn „polttaa suomalaisten riihet ja rakennukset, joita he sinne tänne metsiin ovat rakennelleet ja myös heidän viljansa, jos se on tuleentunutta, on joko heiltä otettava tai poltettava, että he elintarpeitten puutteessa lähtisivät metsistänsä“. Samansuuntaisia käskyjä annettiin esim., v. 1641, 1642 ja 1643. Määrätään esim., että suomalaisten pirtit ja viljat _ilman tutkintoa ja tuomiota on poltettava!_ Ja matkustaessaan Värmlannissa sanoi drotsi Gabriel Oxenstierna, että suomalaiset ovat henkipattoja, joita jokainen syyttä saa ampua.[16]

Tällaiset asetukset tuntuivat metsäsuomalaisista kovin omituisilta. He tiesivät kuninkaan kehoituksesta Ruotsiin muuttaneensa ja että heitä muutama vuosikymmen sitte oli rangaistuksen uhalla käsketty kaskiviljelystä harjoittamaan. Ja nyt tuota pidettiin rikoksena ja heidät tahdottiin kuin pahantekijät konsanaan karkoittaa koko maasta ja polttaa pirtit!

Yksi valokohta näinä aikoina on. Vuoden 1640 tienoilla maaherra Olof Erikinpoika Stake hankki suomalaisille vero- ja kiinnityskirjoja, joten he voivat olla varmat omistusoikeudestansa. Stake otti ruotsalaisilta talonpojilta 2—5 penikulman päässä taloista olevia takametsiä, joita nämät olivat tottuneet ominansa pitämään, vaikkei niiden omistuksesta missään ollut lähempiä määräyksiä. „Häntä on meidän talonkirjoistamme kiittäminen“, kirjoittaa Gottlund kuninkaalle metsäsuomalaisten nimessä, „ja siunaamme hänen muistoansa, jota kiitollisina säilytämme mielessämme“. Läntisillä metsillä asuvat suomalaiset lukevat Staken ansioksi ettei heitä kokonaan tiloiltansa karkoitettu.

Vuoriteollisuus edistyi 1600 tienoilla Ruotsin valtakunnassa ja tehtaita perustettiin suomalaismetsiinkin. Jo Kaarle herttua lupasi v. 1581 jokaiselle, joka metalleja löytää, vapauden niitä käyttää, kunhan vain kymmenykset maksaa, vieläpä myöhemmin takasi niille, jotka metallikaivantoja perustavat, kuudeksi vuodeksi veroista vapauden ja pääsisivät he myös sotapalveluksen suorittamisesta. Monet suomalaiset etsiskelivät vuorista metalleja, toiset taas ottivat malmia järvien pohjista. Niinpä sanotaan Västmanlannin Nya Kopparberegt nimistä vaskikaivosta suomalaisen löytämäksi. Se oli miltei umpisuomalaisella alueella. Ja kun siitä tehtiin eri käräjäkunta, valittiin lautakuntaan puolet suomalaisia.

Suomalaisten ensimäiset kokemukset pienistä vuorikaivoksista olivat mitä edullisimpia. Niille voi myydä hiiliä, kaskirukiita ja saada rahatyötä. Mutta kun valtion mailla olevat kaivokset joutuivat yksityisille henkilöille muuttuivat olosuhteet kokonaan. Hallitus luovutti näille „patruunille“ jopa oikeuden kantaa valtion kymmenyksetkin. Ja hiilten poltto, miiluaminen, kävi yhä huonommaksi tulolähteeksi, kun tehtaiden omistajat määräsivät, ettei talonpoika saanut hiiliä myydä kuin vain määrätyille tehtaille, jolloin tietysti voitiin maksaa niistä mitä tahdottiin.

Tehtaille olivat metsät välttämättömiä ja tehtailijatkin ryhtyivät kovasti ahdistelemaan suomalaisia. Niinpä annettiin jo 1647 erikoinen metsäasetus jossa määrättiin, että _jos_ jonkun _suomalaisen viljelys „havaitaan maalle ja vuoriteollisuudelle enemmän haitalliseksi kuin hyödyksi, jota laamannein, tuomarein ja lautakuntain on tutkittava ja siitä päätettävä, on hänen asuntonsa ja torppansa revittävä ja poistettava, heidän kaskensa viljoineen heiltä otettava, ja jos joku vielä luvatta siinä työtä tekee ja uudelleen rakentaa, niin hänet on vangittava, rakennuksensa poltettava ja hän menettää työnsä tulokset ja kaikki mitä hänen huostassaan on jaetaan kolmia, meille, asianomaiselle seudulle tai kihlakunnalle sekä syyttäjälle“_. Tätä metsäasetusta paikkailtiin vielä 1664, jolloin sanotaan: „jos joku talonpoika tästälähin antaa jonkun suomalaisen tai jonkun muun asua tai rakentaa metsässänsä, maksaa hän ensi kerralla sakkoa 40 hopeataaleria, jos hän uudelleen tulee esille kärsiköön _hirsipuurangaistuksen, josta emme tahdo häntä armahtaa_“.

On itsestään selvää että asetukset, joissa määrätään, että ilmiantajat saavat kolmannekset, panivat ennestäänkin kateelliset ja vihamieliset ruotsalaiset naapurit vainumaan kaikkialta metsäsuomalaisia ja ottamaan selkoa kellä oli tallella kuninkaan lupakirja. Ja ken lupakirjansa oli hukannut joutui armotta kodistaan ja konnustaan maailman selkään pakolaisena tai vankina hoveihin raatajaksi.

Monet suomalaiset luulivat, että hallitsija ei voinut myöntyä tällaisiin julmuuksiin ja vääryyteen, vaan arvelivat ahneiden ruotsalaisten talonpoikien ja virkamiehen tekevän kaiken omaksi edukseen. Senpävuoksi he panivat lähetystöjä kuninkaassa käymään, mutta huomasivat paikallisten viranomaisten ja talonpoikain häätöjänsä tekevän juuri hallitsijan tahdon mukaisesti. Tämän jälkeen ei heillä enää ollut muuta neuvoa kuin joko omin voimin puolustautua ryöstelevien naapurien hyökkäyksiltä tai paeta sisimpiin metsiin, joissa monasti elelivät vain metsämajoissa, mutta sittenkin usein kaatoivat itselleen kasken saadakseen metsänotuksien antamaan särpimeensä leipää. Ne, joilla taas oli talonkirjat, olivat siitä huolimatta kaskenkaadossa tiukalla. Tehtaat tahtoivat viedä kaikki metsät ja suomalaisten täytyi maksaa suuret sakot kaskimaistaan, vaikka olivat varmat siitä, että ne oli omille alueille kaadettu. Vaikuttaa kuin purevalta ivalta lukea erästäkin suomalaisten kuningattarelle osoittamaa valituskirjaa. Valitettuaan, että tehdas oli antanut luvan kaataa pienen kasken ja sittemmin sakottanut heitä, lopetetaan kirjelmä sillä, että „köyhät metsäsuomalaiset“ toivottelevat Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa kaikenlaista sekä henkistä että ruumiillista hyvinvointia.

Surkean kuvan Taalain suomalaisten oikeudettomasta asemasta saamme eräästä vuonna 1726 toimeenpannusta tutkimuksesta.[17] Vuorikollegio oli näet saanut aikaan sen, että hallitus pani erään tuomarin asianomaisten lautakuntien kera tutkimaan Taalain suomalaisten suhdetta Jalun vaskikaivokseen. Tutkijoille eivät suomalaisten kuninkailta saadut vahvistuskirjat näy vähääkään merkitsevän. Huomataan kyllä, miten paljon uutismaita he ovat viljelleet, „kivikkoja peranneet“, „miilunneet tehtaalle“, „suorittaneet sotilasveroja ja muita veroja“, „viime sodan (1718) aikana vieneet postia sotajoukolle Norjaan“, „eivät koskeneet kelpaavaan miilumetsään“, ruokalisänään käyttäneet vain „pettua ja ruumenia“, mutta kaikesta huolimatta päätellään vain, saako joku pitää maansa tai ei, sen mukaan soveltuuko tuon tilan metsä tehtaalle. Muutamissa pitäjissä sanoivat ruotsalaiset talonpojat suoraan, ettei kukaan heistä tahdo ottaa niitä torppia ja saada „niskoillensa niiden veroja ja sotamiehen ylläpitoa“. Kun suomalaiset tutkintolautakunnalta esim. Malun metsillä anoivat saada jäädä pienille tiloillensa, „koska niihin olivat paljon työtä panneet“, intti Jalun kaivoksen edustaja, että kuninkaan sydämellä ovat enemmän vaskikaivokset, „joille suomalaisista on enemmän vahinkoa kuin vero tuottaa, niin ettei olisi heitä pidettävä raivaamillansa tiloilla, _ellei heidän torppansa ole sellaisilla paikoilla, että metsänhakkuulla ja tukinuitolla voivat jotenkin vuorikaivosta palvella_“. Ihmettelepä sitte, jos jokunen metsäsuomalainen sanoi samaten kuin eräs Heikki Elfdalin käräjillä 1663: „Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.“

Paitsi vuoriteollisuuteen alkoivat läntiset metsät jo 1600-luvulla kelvata vientitavaraksikin. Venerin vesistöjä pitkin uitettiin metsiä merenrantamille. Göteborgin porvarit huomasivat metsät verrattomaksi tulolähteeksi ja niinpä hankkivat he yksinomaisen oikeuden, niinkuin ennen vuorikaivoksetkin olivat tehneet, ostaa Värmlannin ja Taalain metsiä. Kellekään muulle ei tilanomistajilla 1729 alkaen ollut oikeutta metsiänsä myydä. Vasta vuoden 1752 valtiopäivillä myönnettiin oikeus myydä kelle tahansa Ruotsin valtakunnassa metsiä, mutta ei norjalaisille tai Norjan kautta vietäviksi — 2 vuoden vankeuden tai 100 taalerin sakon uhalla. Mainitsen muutaman esimerkin: Dalbyn suomalaisilta otettiin v. 1774 kokonaista 1 100 tusinaa tukkia, jotka poltettiin, seuraavana vuonna otettiin takavarikkoon sekä pölkyt että kymmenkunta hevoista, huutokaupalla myytäviksi. Kun huutokauppa oli pidetty, veivätkin suomalaiset yöllä hevosensa. Vuonna 1777 poltettiin niinikään 1 002 tolttia hirsiä, jotka oli aiottu myydä Norjan puolelle.

Saatiinpa muistakin kuin metsistä syitä valittaa suomalaisten olevan maalle vahingollisia. Niinpä kaipasikin Västerdalin väestö v. 1622, että suomalaiset sinä talvena kaatoivat joukottain hirviä, ilveksiä ja kärppiä. Värmlannin talolliset lähettivät samansuuntaisia valituksia, lisäten, että suomalaiset eivät edes antaneet kalojen olla rauhassa järvissä, että he kuljeskelivat halki metsien, vieläpä että he rikkoivat ruotsalaisten tavaroita ja varastelivat. — — Ainakin viimeksimainittu syytös oli perätön ja niinkuin eräs viime vuosisadan ruotsalainen kirjailija sanoo, oli varkaus Värmlannin ruotsalaisten oma helmasynti.

Evättiinpä 1671 suomalaisia edes keräämästä vuohillensa ja lampaillensa lehtiä ja havuja; kiellettiin lopulta vuorikaivosten läheisyydestä asuvia suomalaisia kokonaan pitämästä vuohia.

----------

Kun kerran on puhe suomalais-vainoista, ei ole _kielellistä sortoa_ unohdettava. Ruotsalaiset eivät Värmlannin metsäsuomalaisten henkiseksi kohottamiseksi tehneet mitään, ellemme sivistämisellä tarkoita ruotsalaistuttamistyötä. Itsepintaisesti puhuivat suomalaiset omaa kieltänsä, jota jokunen taisi lukeakin. He eivät edes huolineet mennä naimisiin ruotsalaisten kera, joten oli tapana heitä ivaten nimittää „finnadel“, suomalaisaateliksi. Ja mitään suomenkielisiä jumalanpalveluksia tai saarnamiehiä ei Ruotsin valtio suostunut heille antamaan. Se sivistystyö, jota ruotsalaiset soivat maassansa asuville korpien perkaajille, selviää muutamista seuraavanlaisista toimenpiteistä. Fryksdalin käräjillä huhtik. 18 p. v. 1646 julistettiin:

Jokainen suomalainen, _joka ei tahdo oppia ruotsia_, käydä kirkossa, käräjillä ja kokouksissa ja kaikin tavoin olla esivallalle kuuliainen ja tottelevainen pappisviranomaisille sekä _hurskas ja lempeä ruotsalaisille_, samaten kuin maan ja valtakunnan muut asukkaat, _sen koti on poltettava, talonkirja tehtävä mitättömäksi_ ja on hän jokaisen ruotsalaisen edessä henkipatto.

Kaarle XI julisti Helsinglannin metsäsuomalaisille v. 1682, senvuoksi että oli kuullut, etteivät nämä olleet halukkaita ruotsin oppimiseen, asetuksen, jossa käskee heitä ankarasti nuhtelemalla tuon hitautensa jättämään. „_Mutta jos he niskoittelevat, tahdomme me usein mainitut suomalaiset siltä paikkakunnalta, jossa he sitäpaitsi ovat tarpeettomia, karkoittaa, ja käskemme, että siinä tapauksessa menevät tiehensä Suomeen, mistä tulleetkin ovat, siellä äidinkielellänsä oppiaksensa kristinoppia._“ — Harvoin on kuultu monen muun hallituksen tämäntapaisilla julistuksilla koettavan saada jotakin osaa alamaisistansa hylkäämään äidinkielensä!

Suomalaiset suorastaan pakoitettiin sakkojen uhalla sunnuntaiksi tulemaan ruotsalaiseen jumalanpalvelukseen. Jos metsäsuomalainen, asuipa hän sitte vaikka kuinka kaukana saloilla, ilman laillista estettä muutamaksi sunnuntaiksi jäi pois kirkosta, oli seurauksena moneen kymmeneen taaleriin nouseva sakko.

Gottlund sanoo sattuvasti, metsäsuomalaisten puolesta puhuessaan mainitunlaisista asetuksista: „Vaikkakin papeilla, samaten kuin vuorikaivosten omistajilla kuninkaallisten asetusten nojalla oli oikeus ajaa meidät maasta, eivät he sitä kumminkaan tehneet, siitä luonnollisesta syystä, että olisivat menettäneet suuren osan tuloistansa, joka ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin. Ja ovat he useammin kuin kerran osoittaneet ennemmin tahtovansa säilyttää meidät suomalaisina, vaikka pakanoina, kuin sallia meidän lähtevän kirkkoherrakunnastansa.“ Niinpä ei annettu Orsan suomalaisten rakentaa uutta kirkkoa, vaikka he asuivat 10—15 penikulmaa kirkolta, siitä syystä, että papisto olisi menettänyt tuntuvan osan tuloistansa — hautausmaan vain he saivat lähemmäksi! Gottlundin mielestä suomalaismetsien papisto hankki tällaisia asetuksia, voidakseen sitten mielin määrin kurittaa suomalaisia ja halveksia heidän kieltänsä.

Mutta mitäpä pakollisissa jumalanpalveluksissa valtakunnan kieltä opittiin! Eipä siis ihme että parisen kirkkoherraa v. 1693 kuninkaalle valitteli että: „Vaikkakin mitä tiukemmin oli yritetty — niinkuin taivaan Jumala tietää — saada suomalaisia oppimaan ruotsia, eivät vanhanpuoleiset sittenkään ruotsalaisia saarnoja ymmärrä, ja loitompana erämaissa asuvat nuoret _ovat niin kiukkuisia, että kun heitä ruotsiksi puhuttelee_, sanovat, etteivät ruotsia ymmärrä, sillä välttääkseen katkismuskuulusteluja ja sielunpaimenensa puhuttelua.[18]“

Kaarle XI lähetti tuon mietinnön johdosta samana vuonna maaherralle kirjelmän, jossa käsketään kaikkien viranomaisten sanoa Gästriklannin ja Helsinglannin suomalaisille, että he sekä itse opettelevat paremmin ruotsia „sekä kaikin mokomin siihen lapsiansa taivuttavat“.

Ryhdyttiinpä tehokkaampiinkin toimiin. Lähetettiin 1693 pari pappia, jotka myöskin taisivat suomea — Schaefer ja Magnesius — opettamaan suomalaisille kristinoppia ja tietysti samalla ymmärtämään ruotsia. Schaeferistä tuli ikäänkuin metsäsuomalaisten ensimäinen lähetyssaarnaaja ja rakastivat suomalaiset tätä muuten itsepäistä ja riidanhaluista miestä, vaikkakin hän heille neuvoi, että äidinkieli on unohdettava.

Mutta sekä ennen että jälkeen Schaeferin ajan saarnailivat ruotsalaiset papit, että suomen puhuminen oli syntiä ja nuo harvat suomenkieliset uskonnolliset kirjat, joita salosuomalaisilla oli, olivat pakanallisia. Pyysivätpä usein saada niitä kotona tutkiaksensa ja sitte ne hävittivät. Monasti merkittiin kirkonkirjaan sen nimen kohdalle joka taisi lukea vain suomea „hedning“ (pakana).

Mutta kirkkoja oli vielä 1700-luvullakin suomalaismetsissä kovin harvassa. Esim. Moran kirkolle oli Länsi-Taalain suomalaisilla kymmenen penikulman matka. Usein ei sinne tehnyt mieli monen penikulman takaisilta taipaleilta mennä. Kun sattui joku kuolemaan, täytyi ruumis tietysti saada siunattuun multaan. Kerrotaan monasti käyneen niin, että kun monet penikulmat hölskytettiin kirstua hevosen selässä tai pitkillä maassa laahustavilla aisoilla, joihin oli pantu poikkipienat, laudat lopuksi lähtivät irti. Niinpä sattui kerran, että ruumis tipahti auenneesta kirstunpäästä tielle ja oli mentävä takaisin metsiin etsimään haudattavaa.

Toinen tarina siitä, mitä kirkon etäisyys merkitsee: Mullinkiärnän kylässä on eräs Ruopaisen harju niminen mäennyppylä. Siinä lähettyvillä oli muinen talo, jossa mainitun niminen mies oli kuollut. Kesäkuuman ja kiireiden töiden aika kun oli, ei lähdetty kuollutta kirkolle kantelemaan, vaan lyötiin ukko siihen kotinsa alle hiekkakumpuun, joka siitä syystä sai „Ruopaisen harjun“ nimen.

Pieniä lapsia oli myös hankala tuoda kastettavaksi ja jäikin toimitus kunnes jonkun verran varttuivat. Niinpä kerrotaan että kun eräs metsäsuomalainen toi Östermarkin pappilaan poikalastansa kastettavaksi, jätti hän säkin, missä poika oli, portaille. Papin kera pakinoidessa kului kotvanen. Kun mennään lasta noutamaan „pyhää kasteen sakramenttia“ saamaan, huomattiinkin, että hän on parhaillaan pappilan kanoja kaahaamassa.

Kertoopa kappalainen Brantzell vielä 1830 tienoilla olleen monta 30—40 ikäistä, joita ei oltu laskettu ripille, ja ihmettelee, kun suomalainen renki tuli pappilaan tarjoten lahjaksi mukanaan olevaa mustaa pässiä, jos hän vain pääsisi ripille.[19]

----------

Vainoihin kuuluvaksi ja suureksi osaksi niistä johtuneiksi voimme lukea suomalaisten Amerikaan siirtymisenkin. Ruotsalaiset valtiomiehet olivat saaneet päähänsä, että heidän piti niinkuin englantilaisten ja hollantilaisten perustaa siirtomaita Amerikaan. Mitäs muuta kuin suomalaisten kimppuun taas, sillä kolonia ei syntynyt ilman siirtolaisia.

Huhtikuun 16 p:nä 1641 annettiin määräys, että viranomaisten oli kehoitettava Ruotsin ja Norjan rajaseutujen suomalaisia siirtymään perheinensä Amerikaan Delaware-joen tienoille. Mutta eivätpä suomalaiset olleet halukkaita lähtemään meren taa tuiki tuntemattomille intianein maille. Otettiin silloin muitta mutkitta kiinni joukko suomalaisia ja pantiin heidät Karlsbadin vankilaan. Hallitus arveli toimenpiteestä, että oli sille mieluista (oik. „suloista“) että oli onnistuttu saada kynsiin („saatu päästä kiinni“) sellaisia vahingollisia ja metsäähävittäviä suomalaisia ja kuljeksijoita. Ja jolleivat he hyvällä lähtisi Uuteen Ruotsiin, oli heidän saatava tilallisia takaukseen siitä, että ottaisivat autioiksi jääneitä taloja tai torppia viljelläksensä. Jolleivat he siihen pystyisi, ei heille ollut muuta neuvoa kuin Amerikaan matkustaminen, tai oli heidät pantava rautoihin ja vietävä töihin kruunun linnoihin ja kartanoihin.

Everstiluutnantti Juhana Printz määrättiin 1642 siirtokunnan kuvernööriksi. Hän kulki Taalain suomalaisia värväämässä ja Värmlannin sekä Taalain maaherrat myös hänen varalleen vangitsivat rauhattomiksi julistettuja suomalaisia kaskenpolttajia, jotka pakkosiirtolaisina Printzin mukana 1643 lähetettiin Amerikaan.

Vuonna 1653 vietiin niinikään kolmisensataa Värmlannin ja Taalain suomalaista Amerikaan. Siellä heidän täytyi Kanarisaarten luona taistella kolmea turkkilaista laivaa vastaan, jotka he ajoivat pakoon. Tullessansa perille Delaware-joen suulle oli siirtolaisjoukko sulanut miltei puoleen.

Suomalaisia muutti jokunen määrä vapaaehtoisestikin vuosisadan keskivaiheilla Amerikaan, johon Suomesta tulleitten heimolaistensa kera muodostivat Delaware-joen suulle pienen siirtolan, jolle antoivat nimeksi „Suomi“. Intianein kanssa elelivät suomalaiset siellä sovussa ja rauhassa. Kun kuultiin sielläkin tultavan toimeen, näyttää siirtolaisuus jonkun verran vilkastuneenkin. Esim. 1664 oli yhdellä kertaa kokonaista 140 Medelpadin suomalaista matkalla Amerikaan. Tietysti ei Ruotsi suomalaisille amerikalaisessa siirtolassa äidinkielellä suonut opetusta.

Mutta Amerikan suomalaisten vaiheet eivät lähemmin kuulu esitykseen, joten ne jätämme!

Mainittiin jo, että suomalaisasutusta levisi Norjan puolellekin. Vainojen aikana sinne siirtyminen sai vauhtia, etenkin kun ensimäiseksi muuttaneet tuntuivat rikastuvan ja saavan hyviä satoja. Ja hallitus joskus avustikin uutisasukkaita. Norjan hallitus lupasi ilmaiseksi luovuttaa suomalaisille heidän viljelemänsä maat, verovapautta 16—20 vuodeksi, vapautusta asevelvollisuudesta 20 vuodeksi. Muutamat saivat vielä raha-avustustakin. Antoipa Fredrik V vielä 1754 asetuksen, jossa uhkaa sakolla ja vankeudella rangaista kaikkia, jotka estelevät uutisasukkaita töissänsä. Mutta kun metsille ruvettiin panemaan arvoa tiukkenivat olot sielläkin. Ja jo 1648 antoi Fredrik III asetuksen, jossa käskettiin kuljeskelevia metsäsuomalaisia lähtemään valtakunnasta tai laillisesti asettumaan metsille asumaan. 1670—80 heitä myös usein halveksien asetuksissa mainitaan — vaikkakin toiselta puolen halutaan uutistilojen raivaajiksi. Pahinta oli suomalaisille, että he ottivat lainaksi tavaroita Kristianian kauppiailta. Kellä oli ostettu ja verolle laskettu talo voi silloin yhtäkkiä aivan pienestä velasta sen menettää, hänen itsensäkään tajuamatta, kuinka tuo kauppakirjoilla ja koroilla vehkeileminen oli käynyt. Niinpä Ankerin ja Rosenkrantzin kauppahuoneet lopulta omistivat viidenkymmenen suomalaisen talot. Vingerin, Brandvoldin, Gruen ja Hosin pitäjissä olivat muutamat kauppiaat anastaneet 98 taloa. Niitä he eivät suinkaan viljelleet: Kaadettiin metsiä ja kiskottiin torppareilta päivätöitä. Niinpä suorittivat suomalaiset Kristianian lähettyvillä tuhansia päivätöitä suoviljelykseen, josta lopulta ei tullut kumminkaan mitään. Ruotsin ja Norjan maatalouspolitiikkaan metsillä sopinee ehkä Gottlundin muistiinpanemat sanat: Ruotsin puolella koetetaan kaikki muuttaa suurteollisuudeksi ja tehtaiksi, Norjassa toivottaisiin, että kansa voisi muuttua suuriksi mastopuiksi, jotka kannattaisi myydä englantilaisille.

Suomeen, „josta tulleetkin ovat“, usein myös koetettiin Ruotsin sydänmailla leviävää suomalaista kansaa saada takaisin muuttamaan. Jotkut niin tekivätkin. Kun Värmlantiin 1741 tuli kova katovuosi, koetettiin toteuttaa tuumaa. „Muutamia satoja perheitä lähetettiin 1742 Värmlannista Pohjanmaalle“, mutta osa kuoli nälkään, toiset palasivat takaisin.

----------

Vaikka suomalaiset aina saivat kokea olevansa muukalaisia Ruotsissa, ottivat he silti kernaasti osaa tämän uuden isänmaansa puolustamiseen. Niinpä heitä 1664 jo mainitsemassamme n. s. Hannibalin raja-sodassa tanskalaisia vastaan palveli „muutamia satoja“ Värmlannin nostoväessä. 1600-luvun lopulla he usein saivat olla ikäänkuin maan etuvarustuksena Norjasta käsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, ja monelta ryösti vihollinen omaisuuden ja karjan sekä sytytti pirtin palamaan. Onneksi asui suomalaisia molemmin puolin rajaa ja harvoin sattui että suomalainen kummallakaan puolella rajaa olisi hyökännyt tai johdatellut vihollista heimolaistensa kimppuun. Ainoastaan sotajoukoissa täytyi heidän joskus taistella toinen toistansa vastaan ja silloin täytyi heimolaistunteen väistyä velvollisuuden tunnosta isänmaata ja kuningasta kohtaan.

Kukapa sissisotiin olisi ollut tottuneempi kuin suomalainen, joka uudessa kotimaassaan sai aina varoa ruotsalaisten ja norjalaisten hyökkäyksiä. Ruotsin ja Tanskan alituisten sotain aikana hiipivät norjalaiset — silloin Tanskan valtakuntaan kuuluvina — tuon tuostakin yli rajan Ruotsin puolelle ryöstämään ja päinvastoin taas ruotsalaiset Norjan puolelle.

Suomalaisissa oli peljättyjä sissejä. Esim. Paavo Konkarista kerrotaan miten hän oli norjalaisten ainaisena pelkona. Kerran saatiin hänet toisen seuralaisen kera kiinni. Toinen lyötiin kuoliaaksi, mutta Konkari vietiin norjalaisen päällikön luo saamaan oikein kelpo rangaistuksen. Tuimana kysyi päällikkö, miksi Konkari oli niin paljon vahinkoa tehnyt norjalaisille. Vastaus: Olen siten luullut olevani uskollinen isänmaalleni. Hän pääsi vapaalle jalalle.