Part 10

— Voin todella pahoin, — hän vastasi, tähystellen vuoroonsa läsnäolijoita, ollakseen varma siitä, että kaikki ymmärsivät, millainen hänen pahoinvointinsa oli. Mutta ainoastaan Marianna vastasi hänen katseeseensa tuikealla, kirkkaalla silmäyksellä.

Sebastiano nyökäytti päätään merkiksi, että Marianna oli oivaltanut hänen tarkoituksensa. Hän oli tullut tänne taistelemaan. Jos Marianna oli muuttunut, jos hän oli riisunut sairaalloisen, lempeän ja sävyisän naisen pukunsa ja ikäänkuin mielettömän uhmailevana aseistautui ja tahtoi tehdä tuhoja, niin hänkin, Sebastiano, oli aseistettu. Ja hänen pahoinvointinsa lisäsi kuumeen kouristuksen tavoin hänen voimiaan. Jospa he olisivat olleet kahdenkesken! Hän olisi ollut valmis uhkaamaan Mariannan henkeä ja paiskaamaan hänet polvelleen kuin ruo’on.

Se huoleton tapa, jolla miehet aterioivat puhuen joutavista seikoista, laitumista ja karjasta, alkoi ärsyttää häntä. Hän ei ollut kysynyt, kuka vieras oli, ja silmäili häntä välinpitämättömänä, melkein ylenkatseellisesti, kuin olisi hän ollut jonkun naapuripaimenen palvelija. Marianna korjasi pois ruoan, leipäkorin ja leikkuulaudan. Silloin Sebastiano iski rajusti nyrkkinsä polveensa, muistuttaakseen itselleen käyntinsä tarkoitusta. Ja moneen kertaan hän pudisti rinnalle vaipunutta päätään odottaen seurauksia. Sitten hän sanoi palvelijalle:

— Mene katsomaan, syökö hevoseni, — ja palvelija tajusi, että hänen tuli poistua, vaikka hän olikin tottunut ottamaan osaa kaikkiin isäntäväkensä asioita koskeviin keskusteluihin.

Mariannakin valmistautui poistumaan. Mutta Sebastiano kääntyi äkkiä häneen päin rypistäen otsaansa.

— Marianna! Vaadin, että jäät tänne, sillä meillä on puhuttavaa keskenämme.

Marianna pysähtyi, mutta ei istuutunut. Costantino nojasi toista kyynärpäätä polveensa, kasvot käden varassa ja näytti ajatuksiinsa vaipuneelta, ollen vieraana sivullinen, joka ei puuttunut toisten asioihin. Mutta Berte Sirca vainusi myrskyn tuloa, ja hänen sydämensä tykytti kuin naisen povessa. Hän ei oikein tietänyt, johtuiko se ilosta, että hänen tyttärensä kohtalo muuttui, vai niiden seikkojen pelosta, joiden välttämättömyyden hän sisimmässään tunsi.

Hän ei odottanut paljoa Mariannalta, vielä vähemmin hän toivoi apua Costantinon tyyneydeltä ja hyvyydeltä. Istuihan hän siinä kuin kylläinen, torkkuva vanhus. Mutta jos häntä kosketti, niin saattoipa hän karata pystyyn kuin luolassaan herätetty peto.

— Marianna, — virkkoi vanhus, koettaen manata pois rajuilmaa, — kaadahan viiniä serkullesi.

— En huoli siitä! Jättäkää sellaiset sikseen!

— Istu sitten siinä paikoillasi. Juokaamme me, Costantino Moro. Kas niin, onhan sinulla aikaa nukkua. Ota ja juo, mies!

Costantino katsahti ylös, avaten hiukan luomiaan.

— Niin, totisesti, olinpa nukahtamaisillani... Olen, jumal'avita, väsynyt.

Silloin kävi Sebastiano hyökkääväksi.

— Se on totta, olet ahkeraan tallustellut tänään. Puhemiehen toimi näyttää olevan väsyttävämpi kuin rosvon ammatti.

Costantino asetti täytetyn viinipikarin permannolle lieden eteen. Ja viini kimmelsi kuin verinen silmä.

— Mikä on tarkoituksesi, mitä tahdot sanoa?

— Tiedät hyvin, mitä tahdon sanoa.

— En tiedä mitään... En tunne sinua. Kuka olet?

Hän oli noussut seisomaan, ja näytti kookkaammalta. Sydämessään hän tunsi halua nauraa, ajatellessaan, että Sebastiano saapui hiukan myöhään tanterelle ja taisteli kuolleita vastaan. Mutta hän ei hetkeäkään epäröinyt puolustamasta Simonen kunniaa eikä häätämästä itsestään loukkausta.

Marianna katseli häntä seisoaltaan epäilevästi, mutta samalla ihaillen, melkein yllyttäen häntä puolustukseen, sillä aikaa kuin isä, tyhjennettyään yhdellä siemauksella viinipikarinsa, ojensi hänelle selän takaa lasia, johon hän ei tarttunut.

Silloin Berte Sircakin asetti lasinsa maahan, mutta syrjään. Hän siirsi tieltä Costantinonkin lasin, ikäänkuin raivaten vapaaksi taistelukentän. Hänen kätensä vapisi lievästi. Hän yritti sanoa soimaten: — Sebastiano, Sebastiano! — mutta hänen äänensä häipyi kuulumattomiin kahakan tuoksinassa.

— Kukako minä olen? — kirkui Sebastiano, pannen käsivarret ristiin rinnalleen. — Olen mies.

Ja Costantino nauroi äänekkäästi.

— Näenpä, jumaliste, että olet mies!

— Jätä ivasi. Se ei sovi sinulle, joka joka päivä käyt vuoriston kirkoissa rukoilemassa. Kuule sensijaan. Mitä teet täällä?

— Mitä se sinua liikuttaa? Entä mitä sinä sitten teet täällä?

— Olen tullut tänne, koska täällä on nainen, jota täytyy puolustaa.

— Ja kuka tätä naista loukkaa?

— Sinä loukkaat häntä. Mitä kävit etsimässä hänen talostaan Nuorossa tänä aamuna? Ja mitä on sinulla täällä tekemistä? Miksi ei toverisi tule, sensijaan että valitsee sinut lähetikseen? Hän pelkää nyt, tuo uljas mies, hän pelkää. Nainen ei enää ole yksin, jotta hän rohkenisi lähestyä.

Costantino, joka tällävälin oli istuutunut, liikahti noustakseen pystyyn. Mutta hän näki edessään Mariannan kalpeana, huulet väristen, ja jäi istumaan, äkkiä hilliten itsensä ja luoden vastustajaansa ivallisia katseita.

— Ja sinä, joka olet niin uskalias, miksi et mene sanomaan näitä asioita hänelle, sensijaan että laskettelet niitä minulle?

— Olethan hänen lähettinsä. Sanon sen nyt sinulle. Mutta ole varma siitä, että vielä sanon sen hänellekin. Ja tilaisuus on kyllä tarjoutuva. Ja tämä sinun vielä täytyy sanoa hänelle: Muistakoon mikä hän on ollut, älköönkä kuvitelko, että hänen arvonsa on kohonnut. Marianna Sirca on liian hyvä joutuakseen hänelle. Simone Sole on yhä vain hänen palvelijansa. Ja jos Marianna on menettänyt järkensä, niin, jumaliste, onpa toisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä...

Silloin Marianna horjahti eteenpäin, ja näytti kaatuvan kumoon, nyrkit ojennettuina, polvet notkuen.

— Isä, — hän huusi, — sanokaa toki hänelle, että hän on vaiti ja menee tiehensä!

Berte Sirca heilutti käsiään rauhoittaakseen heitä kaikkia.

— Hiljaa, hiljaa, lopettakaa jo! Nämä ovat perheasioita, jotka järjestämme keskenämme.

— Te! — virkahti Sebastiano kääntyen halveksivasti vanhuksen puoleen. — Teiltä, totisesti, tyttärenne ei voi toivoa asioidensa järjestämistä. Ja sinä, serkku, aja vain minut pois, ja jos näet hyväksi, huuda sisälle palvelijasi ja usuta koirasi kimppuuni. Siitä huolimatta puolustan sinua itseltäsi, niinkuin puolustetaan mielipuolta. Ja kuuntele nyt minua, kuunnelkaa te kaikki. Huutaminen on turhaa. Lähetän sen sanan Simone Solelle, että varokoon koskaan enää lähestymästä sinua, Marianna Sirca. Muuten, tämän pyhän ristinmerkin kautta, tapan hänet kuin metsäsian, kuin ketun, joka hiipii navettaan.

Hän sieppasi hatun päästään ja teki ison ristinmerkin valkean yli, halkoen kädellään liekkiä. Marianna Sirca oli uudelleen ylpeänä oikaissut vartalonsa.

— Ja minä sanon sinulle, Sebastiano Sirca, että sinun sanasi ovat kuin tuuli, joka puhaltaa ohi.

— Hyvä. Mutta pidä varasi, nainen. Ja käännyn sinun puoleesi, Costantino Moro, jonka sanotaan uskovan Jumalaan. Koeta olla välittäjänä. Jollet sitä tee, niin ehkä saat Jumalasi edessä vastata siitä, mikä tapahtuu.

Costantino katseli häntä yhä ivahymyin.

— Jumalan edessä vastaan omista rikoksistani enkä sinun rikoksistasi! Eikä Simone Sole voi pelätä miestä sellaista kuin sinä. Mikä oikeuttaa sinua esiintymään kohtalon kaitsijana?

— Tämäkö on vastauksesi?

— Tällä kertaa kylläkin. Myöhemmin vastaan sanoihin, jotka olet kohdistanut minuun. Nyt olen toisen talossa. Mutta voimmehan poistua täältä alueelle, joka ei ole Marianna Sircan omistama, ja siellä voin oitis paremmin vastata kysymyksiisi.

Marianna sanoi:

— Ei kellään minun talossani eikä sen ulkopuolella ole oikeutta kiistellä minua koskevista asioista. Minä määrään itse itsestäni, sen toistan. Eikä edes isälläni, joka on täällä läsnä, ole määräämisvaltaa minuun.

Berte nyökäytti myöntäen päätään ja kävi vakavaksi ja surulliseksi.

Sebastiano oli noussut, hyväksyen Costantinon haasteen. He katsoivat toisiinsa pesän liekkien lomitse kuin kaksi verivihollista, he, jotka eivät koskaan ennen olleet toisiaan kohdanneet, ja joilla ei mieskohtaisesti ollut mitään vihan aihetta. Mutta äkkiä Costantino taivutti päänsä taapäin ja tuntui kuuntelevan kolkon hiljaisuuden vallitessa vieressään räiskähteleviä liekkejä.

— Ei, tällä kertaa minulla ei ole enää mitään sinulle sanottavaa. Jos Jumala tahtoo, kohtaamme toisemme toiste, hän sanoi tyynesti.

Sebastiano ei liioin lausunut vaatimusta. Hän palasi ratsunsa luo, keikahti sen selkään ja ratsasti talon editse pois. Ja taas hänen varjonsa pimitti kuun valon. Hänen hevosensa kavioiden töminä kuului vielä kauan yön hiljaisuudessa.

Marianna oli istuutunut. Vastoin hänen tahtoaan ahdistuksen ja pelonkyynelet vuotivat hänen silmistään. Costantino puhalsi liekkeihin ja hänen kumartuessaan hänen rukousnauhansa — pieni punahelminen rukousnauha, joka näytti pistiäistammen marjoista tehdyltä —putosi hänen vyöltään kilahtaen lieden kiville.

Tämä vähäinen melu näytti herättävän heidät kaikki. Berte Sirca risti kädet polvelleen ja mutisi Costantinon ottaessa ylös rukousnauhaansa:

— Kaikki paha johtuu siitä, että unhoitamme Jumalan ja että meidän täytyy kuolla. Marianna, tyttäreni, kuule mitä sanon: Minulla on se tunne, että kuolinhetkeni lähestyy ja että puhun sinulle vapaana maailman asioista. Kuule siis, Marianna, älä syökse turmioon kahta kristittyä ihmistä. Sillä, katso, Simone voi vielä pelastua, ja Sebastiano niinikään, jos sinä tahdot. Mutta sinä tahdot heidän tuhoaan. Marianna, meidän täytyy kaikkien kuolla. Elämä on lyhyt kuin tie tästä talosta tuohon puuhun, kun sitävastoin iankaikkinen elämä on ääretön.

— Minä en voi tehdä mitään, — sanoi Marianna. — Tiedän kyllä, että elämä on lyhyt, mutta juuri sentähden, että sen tie on lyhyt, on se astuttava päähän asti, kääntymättä. Sen tuomarina, mikä sitten seuraa, on yksinomaan Jumala.

Silloin isä kääntyi Costantinon puoleen.

— Mitä sinä tähän sanot? Uskotko Jumalaan?

— Minäkin uskon, että hän yksin on tuomari, niin olen aina ajatellut. Marianna, miksi et sano isällesi koko totuutta?

Silloin Marianna nousi ja sanoi varmalla äänellä:

— Isä, kaikki on lopussa minun ja Simonen välillä.

Ja hän meni huoneeseensa, sulkeutui sinne ja istuutui pienen ikkunan ääreen. Kuu säteili keskellä taivasta, joka oli kirkkaan sininen kuin kesäaamun koittaessa, ja jokainen ruohonkorsi levitti suloisinta tuoksuaan. Mutta väliin kaikui sarvipöllön huuto, tuntuen maan sydämen voihkinalta, sen vaikeroidessa salaisen ja parantumattoman kärsimyksen ahdistamana. Ja Marianna ajatteli, että hänenkin oli suljettava sisimpäänsä tuskansa, kätkettävä se näennäisen ilon ja suopean kohtalon verhoon, jonka elämä hänelle tarjosi. Hänen oli eläminen ja kuoleminen täten, nostamatta sen hunnun lievettäkään, joka peitti onnen salaperäisiä kasvoja.

Ja hän kuvitteli olevansa voimakas, tukenaan niskasta kantapäihin ylpeyden vankka pylväs. Mutta silti hänen edessään tiheään salamoi lehtien lomista kumoittavassa kuun valossa Simonen kauniiden silmien välke, ja hänen rinnassaan soi hänen tyhjien lupaustensa kaiku. Silloin hänen sydämensä kapinoi, suru taisteli ylpeyden kanssa, niinkuin myrskyävä meri haurasta paalua vastaan. Ja hänen kyyneleensä putoilivat ikkunalaidalle ja vyöryivät siitä ruohikkoon, yhtyen kastekyyneliin, joita yö vuodatti maan helmaan.

XII

Costantino kulki samaa tietä kuin Simone vuotta aikaisemmin palatessaan turvapaikkaansa. Ja ympärillä levisi sama kuutamo ja sama keväinen sulo. Mutta hän ei ollut varma eikä vahva niinkuin toverinsa. Hän astui hiljaa lyhyin askelin kuin poika, vaikka hänellä oli passi, sillä täytyi silti pitää varansa, ettei häntä seurattu ja urkittu hänen olinpaikkaansa. Ja veihän hän mukanaan raskaan muiston Mariannan surusta ja hänen nöyryyttävät sanansa Simonelle.

Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut palvelija parka, joka isäntänsä pakoittamana oli vienyt jollekulle loukkaavan lahjan, ja joka isännälleen toi vielä loukkaavamman vastalahjan.

Mutta lisäksi Sebastianon solvausten muisto lakkaamatta kiihdytti häntä ytimiin asti. Silloin hän pysähtyi, ja hänkin, samoin kuin toverinsa, tunsi heräävän sisässään villipedon, joka pakoitti hänet kääntymään ja ajattelemaan palaamista Sebastianon luo, painaakseen takaisin hänen kurkkuunsa hänen oman verensä valelemina hänen lausumansa ylpeät sanat, aiheettomat solvaukset.

— Minulle? Puhua minulle noin, sinä konna, sinä raukka! Odota, lurjus, odota, — hän huudahti äänekkäästi, uhaten pensasten varjoja.

Sitten hän rauhoittui. Hän luuli kuulevansa kaukaista rukouksien muminaa. Ja yön hiljaisuus kantoi häntä edelleen kuin aalto, saattaen hänet unhoittamaan tuskansa. Ja hän astui kuin unissakävijä pitkin kapeita polkuja hopeanhohteisessa ruohikossa, läpi pensaiden ja varjojen. Ja Marianna ja Simone ja heidän intohimoinen kiintymyksensä, joka oli pikemmin vihaa kuin rakkautta, tuntuivat olevan hyvin kaukana, vastakkaisilla maan äärillä. Ja myöskin Sebastianon ylpeä uhma, hänen oma nöyryytyksensä ja kaunansa — kaikki tuntui hänestä varjolta.

Mutta kaukainen askel, vierivä kivi, oksalta pyrähtävä lintu riitti säikyttämään häntä.

Hän saapui perille ennen päivänkoittoa. Simone ei ollut luolassa. Hänkin oli kiinnittänyt nuoranpätkän kallioseinän nastaan ja rasvasta höyryävästä tuhasta, ympäri viskatuista luista ja paistetun lihan jätteistä Costantino päätteli tovereita olleen siellä aterioimassa tai salahankkeita punomassa hänen poissaollessaan. Hän istuutui väsyneenä sammuneen tulisijan ääreen. Hän joutui uuden vihanpurkauksen valtaan, jota seurasi suuri alakuloisuus. Ja hän alkoi mielikuvituksessaan puhua Mariannan kanssa, ikäänkuin tuo nainen olisi seurannut häntä, kuunnellen häntä istualtaan pimeässä rotkossa.

— Näetkö? Olen pettänyt sinut. Kuka tietää, olisitko lausunut nuo sanat, jos olisit tuntenut koko totuuden. Kuka oikeastaan tietää mitään? Luulet, että Simone hylkää sinut rakkaudesta tai heikkoudesta, vaikka hän ehkä hylkääkin sinut turhamaisuudesta tai rohkeudesta... Kuka oikeastaan tietää mitään? Enhän minä ole sinulle poloiselle sanonut kaikkea. En ole kertonut sinulle, että nuo kolme rosvoa ovat vuoden kuluessa käyneet kolme kertaa Simonen luona, kehuneet ja imarrelleet häntä, ja että nuorin, Bantine Fera, nauroi kuullessaan, että Simone oli rakastunut ja sylkäisi ylenkatseellisesti saadessaan tietää, että Simone aikoi salaa solmia avioliiton ja ilmoittautua tuomarille. Tämä on oikea syy siihen, että Simone hylkää sinut, että hän häpeää rakkauttaan sinuun. Turhaan pidin hänelle nuhdesaarnoja ja sanoin: Simone, älä saata onnettomaksi naista, joka rakastaa sinua. Niin kauan kuin hän seisoi edessäni, ollessamme kahden, hän nauroi minulle ja saarnoilleni. Hän on tai luulee olevansa vahvempi, ja kuuntelee ainoastaan mielipyyteitään. Mutta kun tuli tuo toinen, Bantine Fera, joka on häntä vahvempi, hän alistui. Ja luulotellakseen itselleenkin olevansa vahva hän esitti tavallisen verukkeensa, ettei muka ollut tietänyt, mitä teki, että oli ollut lumottu, että sinä olit hänet lumonnut, mutta että hän nyt tahtoo olla vahva ja vapaa. Koska Bantine Fera hylkäsi naisen — joka ei ollut edes pikkuvarpaasi leikatun kynnen arvoinen — Simonekin sinut hylkää, Marianna. Ja silti hän rakastaa sinua, Marianna! Kuka voisi olla rakastamatta sinua? Jos jättiläiset vuorilta astuisivat alas, hekin polvistuisivat eteesi. Mutta Simone tahtoo matkia Bantine Feraa ja liioittelee. Häntä jäljitelläkseen hän juoksee hänen edessään kuin koira hevosen edessä.

Ja Marianna näytti olevan tuossa tyynenä ja kelmeänä, kasvot käsien varassa, hiljaa toistaen sanojaan:

— Sano hänelle minun puolestani, että hän on kehno mies!

— Sen sanon hänelle.

Hän tajusi, että hänen rohkeutensa puhua suoraan toverilleen ei johtunut hänen vapaasta vakaumuksestaan, vaan siitä, että hän oli raivoissaan, kun ei ollut tavannut häntä odottamassa, että tiesi hänen olevan tuon toisen seurassa, josta oli tullut isäntä, kaikista mahtavin. Ja hän lyyhistyi luolan nurkkaan kärsimään omasta puolestaan. Sitten uni valtasi hänet.

Simone ei ollut kaukana. Ensimmäisen kerran tapahtui, ettei hän, kohdattuaan Bantine Feran, ollut seurannut tätä. Bantine Fera oli todellinen rosvo, johdonmukainen, vailla sydäntä, raaka. Hän kävi suoraan päämääräänsä. Minkä hän päätti, sen hän vei perille, tapahtui mitä tapahtui. Hän oli tehnyt murhan kostaakseen kärsimänsä solvauksen. Hän varasteli ja teki uusia murhia, ei sentähden, että olisi katsonut sitä oikeudekseen, vaan vaistonsa pakosta. Hän oli nuorin rosvokumppaneista, mutta hän ohjasi, hallitsi heitä.

Välttääkseen häntä, odottaessaan Costantinon paluuta, Simone oli esittänyt verukkeeksi olevansa sairas. Ja todella hän oli sairas epävarmuudesta, rakkaudesta, tunnonvaivoista. Hän oli heittäytynyt pitkälleen vuorenhuipulle tähystelemään Costantinon tuloa, ja muisteli omaa paluutaan karjatarhasta aamun sarastaessa. Ja hän koetti olla ajattelematta Mariannaa, koska naisen ajatteleminen, jonka tähden täytyi menettää oma vapautensa, Bantine Feran väitteen mukaan oli heikkoutta. Jopa hän luuli kantavansa Mariannaa kohtaan kaunaa, melkeinpä vihaavansa häntä, ikäänkuin Marianna olisi aavistanut hänen tekemänsä rikoksen, ikäänkuin hän kaukaa, ja vaikka yhä vielä rakasti häntä, olisi hallinnut Simonea, ylläpitäen hänen heikkouttaan ja halveksittavan pulmallista tilaansa.

Sitten hän alkoi taas ajatella ja kaihota Mariannaa.

Mutta samalla hänen sisäinen ristiriitansa kasvoi. Hän oli tyytymätön itseensä. Hän tunsi ikäänkuin jakautuneensa kahteen osaan. Toinen seurasi Bantine Feraa hänen väkivaltaisille retkilleen, hänen lähtiessään anastamaan toisen rahoja ja tavaraa, hänen eläimelliseen pakoonsa väijyviltä urkkijoilta. Ja toinen puoli tunsi yhä rakkautta ja surua, oli Mariannan jalkojen juuressa; ja tämä suru ja tämä nöyryys sulivat epämääräiseksi iloksi.

Ja ne taistelivat toisiansa vastaan, nuo hänen olemuksensa eri puolet, ne kohosivat ja luhistuivat alas taistellessaan, väsyneinä, mutta jälleen valmiina nousemaan ja kaatumaan.

Nähdessään Costantinon palaavan Simone ei ollut laskeutunut luolaan. Hän ei tahtonut näyttäytyä heikkona, ei tahtonut myöntää odottaneensa. Silti hän odotti, sydän sykkien toivosta, että toveri tulisi etsimään häntä. Ja kun Costantino ei lähtenyt liikkeelle, hän alkoi itsekseen kiroilla hänen välinpitämättömyyttään. Hän päätti astua alas, vasta kun aamunkoite valaisisi puunlatvat ja kuu, niinkuin tuonnoin, pudottelisi terälehtiään kuin narsissi lähteen veteen.

Costantino nukkui rauhallisesti. Hänen rukousnauhansa riippui ranteesta, ja herättääkseen hänet Simone veti sen rististä. Rento käsi nousi, kuin se olisi ollut ensimmäinen heräämään.

Simone muisti selvästi aikaisemman, kerran ja tunsi vaistomaisesti sydämensä pohjassa mielihyvää, odottaessaan, että toveri kuvailisi hänelle Mariannan surua ja kenties hänen ihailuansakin. Hän asettui hänen mittaiselleen vahvalle miehelle soveltuvaan asentoon, pyssy kupeella, vartalo jäykkänä, kädet polvilla. Hän näytti epäjumalankuvalta, kasvot jäykistyneinä teennäisen levollisiksi, tiheät hiukset kiiltäen kuun hopeahohteessa, mustan lakin kehystäneinä, silmät puoleksi suljettuina, tuijottaen toveriin, joka vähitellen heräsi väristen ja oikoen jäseniään.

Simone tunsi raivostuvansa nähdessään, miten vitkalleen Costantino heräsi. Hän luuli, että toveri teki niin tahallaan, kiusatakseen häntä. Kuta enemmän hän vitkasteli, sitä kärsivällisemmäksi Simone tekeytyi.

Äkkiä Costantino aukaisi silmänsä ja kavahti istumaan, ikäänkuin olisi tahtonut pelästyttää häntä. Simone koetti hymyillä. Mutta toverin vakavasta ilmeestä hän huomasi, ettei pila ollut tässä paikallaan. Ahdistus ja uhma kuulsivat hänen silmistään. Hän kiristi hampaitaan voimatta enää hillitä itseään.

— Antoivatko ne sinulle siellä unijuomaa? Puhu toki, miehenretku!

Costantino katsoi häneen ihmetellen. Simone näytti hänestä muuttuneelta, näytti vähäpätöiseltä. Hän ei enää herättänyt hänessä pelkoa eikä kunnioitusta. — Tuntui siltä kuin Marianna olisi paljastanut hänet parilla sanalla.

— Missä olet ollut? — kysyi Costantino ankarana.

— Mitä se sinuun kuuluu. Nyt olen tässä. — Puhu siis. Näitkö hänet?

— Näinpä kyllä.

— Missä? Hänen kotonaanko?

— Hänen karjamajassaan.

— Vai karjamajassa.

Valo ja lintujen liverrykset, jotka värähtelivät ulkona, tunkivat hänen sydämeensä. Hänen jäykkyytensä alkoi sulaa. Hän veti kädet polvilta, painoi lakkia syvemmälle otsalleen ja taivutti päänsä.

— Miksi karjamajassa? — hän kysyi puoliääneen, ikäänkuin itsekseen.

— Sentähden, että hän on ollut sairas ja on lähtenyt toipumaan maalle.

— Vai onko hän ollut sairas! — hän sitten sanoi miettiväisenä. Mutta tuossa tuokiossa hän jo häpesi heikkouttaan. — No niin! — hän huudahti, laskien jälleen kädet polvilleen. Naisilla on aina joku tauti, tai he teeskentelevät olevansa sairaita.

— Simone! Marianna ei ole kuin muut naiset, hänen ei tarvitse teeskennellä.

— Kas vain, mies, näytätpä olevan rakastunut häneen.

— Marianna ei ole minua varten.

— Miten tuon sanot! Pelkäätkö, että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?

— Ethän voi tulla mustasukkaiseksi, koska Marianna ei ole sinua varten.

Simone teki päänliikkeen ja eleen, jotka oli tarkoitettu uhkaukseksi, mutta jotka sensijaan ilmaisivat yllätystä ja loukkautumista.

— Jumal'avita, tahdotpa saada minut raivoihini tänä aamuhetkenä, Costantino Moro. Mutta tämä jo riittää. Minulla on vakavammat ajatukset mielessä. Nyt ei ole enää aikaa loruihin. Kerro, miten suoriuduit tehtävästäsi.

— Siitä on varsin vähän kerrottavaa. Kävin siis hakemassa häntä vuoriston karjamajasta. Tapasin hänet istumassa tammen juurella keskellä ruohoaukiota. Ensin hän suuresti ilostui. Sitten hän ymmärsi ja vaipui jälleen levollisuuteen... kuolon levollisuuteen.

— Ja mitä hän lopulta sanoi? Sen tahdon tietää.

Costantino epäröi. Hän vaistosi, mitä tapahtuisi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut olkikasan edessä, tulukset kädessä. Tarvittiin vain kipinä, niin tuli olisi syttynyt. Ja samalla hän ajatteli, että oli välttämätöntä sanoa totuus; se oli välttämätöntä ja oikein. Usein tulipalokin on hyödyllinen.

Simone kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän tunsi, että toveri salasi häneltä totuuden, ja tahtoi jälleen hänen silmissään näyttää mahtavalta isännältä.

— Puhu siis, lurjus. Näethän että odotan!

— Mitä raivoat! Olisithan voinut tulla alas rotkoon heti kun näit minun palaavan. Olithan tuolla ylhäällä.

— Olinpa kyllä. Mitä se sinuun koskee? Tarvitseeko minun tehdä sinulle tiliä teoistani?

— Bantine Feralle näyt olevan velvollinen tiliä tekemään!

— Niin juuri Bantine Feralle. Hän on mies, eikä sellainen vetelys kuin sinä.

— No hyvä. Lähetä sitten Bantine Fera Marianna Sircan luo kuulemaan hänen vastauksensa!

— Kas vain, ärsytät minua, riittää jo! — huusi Simone, tarttuen kekäleeseen, ikäänkuin sillä lyödäkseen häntä. — Jos olet kateellinen Bantine Feralle, puhumme siitä myöhemmin. Se on eri asia. Nyt...

— Eipä niinkään. Se ei ole eri asia, — sanoi Costantino, jonka sisimpään toveri oli osunut. — Bantine Fera ja Marianna Sirca ovat sinun ristisi poikkipuut, ja kuuluvat siis yhteen. Bantine viekoittelee sinua kuin paholainen eroamaan hänestä...

— Mutta olethan sinä ensiksi neuvonut minua, etten häntä tavoittelisi, etten syöksyisi turmioon hänen tähtensä.

— Ja miksi et silloin noudattanut neuvoani? Ei, hitto vieköön, minulle, jolla oli hyvät tarkoitukset, sinä nauroit; palasit tuon naisen luo, lupasit hänelle tekeväsi kaiken mitä hän tahtoi, jopa naidakin hänet, ja olet saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa kaikille, olet pannut hänet alttiiksi vainolle, pilkalle, kaikkien moitteille. Olet tukkinut kaikki tiet hänen ympäriltään, jotta hän jäisi yksin sinun kanssasi, ja kun hän näin oli eristetty, hylkäsit hänet, sanomatta hänelle mitään, ainoastaan sentähden, että mahtipontinen pahantekijä sanoi sinulle olevan häpeäksi rakastaa naista ja pysyä hänelle uskollisena. Niin, niin, hylkäsit hänet sanomatta hänelle mitään, ja jo aikaa sitten hylkäsit hänet ajatuksissasi. Hän luuli vielä olevansa mielitiettysi, mutta hänet olikin hylätty, ja sinä samoilit tekemässä pahaa kumppanisi kanssa. Eikä sinulla edes ole ollut rohkeutta mennä sanomaan hänelle totuutta. Lähetit minut, niinkuin orjan, niinkuin sanansaattajan, joka ei ole syyllinen. Ja nyt sanon sinulle...

Hän kertoi hänelle sanasta sanaan Sebastianon terveiset, mutta epäröi mainita Mariannan terveisiä.

Simone kuunteli, kekäle kädessä, tyrmistyneenä. Hänen silmänsä säikkyivät vihasta, vihasta kaikkia kohtaan. Hänen vihansa kohdistui Sebastianoon, joka aina hänen mielestään oli ollut välinpitämätön, Mariannaan, joka oli hänessä herättänyt rakkaudentunteen, Bantine Feraan, joka oli vieroittanut hänet Mariannasta, ja Costantinoon, joka sanoi hänelle totuuden. Salainen raivo sai hänet kähisemään. Villipeto alkoi herätä hänessä.

— Vaiti, heittiö! Etkö häpeä, ettet pessyt hänen suutaan hänen verellään? Älä puhu enää. Et tiedä, mikä olet miehiäsi!

— Sinäpä et tiedä, mitä teet ja mikä olet, — intti Costantino, lujana, liikkumattomana, ikäänkuin valmiina odottamaan hyökkäystä. — Olet raukkamainen mies. Minun tulee sinua surku.

Simone hypähti kädessään kekäle kuin palava nuija ikään.

— Joko pidät suusi, tai suljen suusi tällä.

— Koeta vain kajota minuun, niin toistan sinulle nekin terveiset, jotka Marianna käski minun viedä perille sinulle.

Silloin Simone karkasi hänen kimppuunsa ja iski häntä takaa päähän kekäleellä. Kipinät näyttivät satelevan Costantinon hiuksista. Mutta hän vain hiukan taivutti päätään taaksepäin, mikä liike oli hänelle ominainen, vaistomaisesti tunnustellen karvalakkiaan, josta hajahti palaneen käry. Ja hän virkkoi, huutamatta, nousematta, silmiäänkään kohottamatta, jotka olivat täynnä kyyneliä:

— Hän sanoi, että olet kehno mies!

Simone parkaisi ja syöksyi ulos rotkosta, palava kekäle kädessä, ikäänkuin olisi lähtenyt sytyttämään maailman paloon.

XIII

Puolipäivän aikaan sää oli käynyt harmaaksi, melkein koleaksi.

Marianna istui lieden ääressä niinkuin oli istunut Nuorossa olevassa talossaan pitkinä talvipäivinä odottaessaan, ja jälleen tuntui hänestä kaikki, Costantinon käynti, Simonen terveiset, Sebastianon raa’at uhkaukset, unelta.

Mutta kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki tuulen huojuttavan puiden latvoja, hän ajatteli, että Costantinon käynti oli järkyttänyt kevään rauhan, jättäen karjatarhaan ahdistavan levottomuuden.

Mutta parempi oli näin elää surullisessa varmuudessa kuin turhan odotuksen nöyryyttävässä epävarmuudessa.

Hän oli sinä päivänä päättänyt palata Nuoroon. Mutta heti puolipäivän jälkeen, kun satuloitu hevonen jo odotti keskellä ruohokenttää olevan tammen juurella, sää kävi vielä uhkaavammaksi. Alkoi sataa. Tuuli pieksi metsää, joka lakkaamatta suhisi.

Vietyään hevosen takaisin isä loi tyttäreensä salaisen katseen. Hänen rohkea Mariannansa oli rauhallinen, ja vanhus tajusi, että jännittävä näytelmä nyt oli loppunut ja vaara vältetty. Silti hän ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen. Entistä enemmän hän ihaili vaiteliasta tytärtään, mutta tyytyväinen hän ei ollut. Hän olisi tahtonut nähdä hänen itkevän. Hän asettui ikkunan ääreen ja seisoi siinä hetken katsellen ulkona riehuvaa rumaa ilmaa, kädet ristissä, voimattomana hillitsemään myrskyn raivoa. Sitten hän alkoi ommella nahkaista tupakkakukkaroa, ja senjälkeen raapia hiehonsorkkaa, jonka sarviaineesta hän aikoi tehdä lusikan hapanta maitoa varten. Tämäntästä hän kohotti katseensa, nähdäkseen millainen ilma oli. Koko taivaanranta oli nyt yhtenä aallehtivana pilvenä. Tuuli raastoi sinne tänne veden peittämää niityn heinää. Itse maa näytti järkkyvän.

Marianna havahtui viimein horrostilastaan. Hän luuli kuulevansa keskeltä myrskyn pauhinan askelia, joita hänen sydämensä säesti tykinnällään. Ja hän hulmahti kasvoiltaan punaiseksi, ensin mielenliikutuksesta, sitten häpeästä. Hän olisi tahtonut ottaa sydämensä pivoonsa ja puristaa siitä veren kuin rypäletertusta mehun. Mutta askelet kuuluivat jatkuvasti, ja Marianna kohosi varpailleen paremmin nähdäkseen.

Isä huomasi oitis hänen levottomuutensa.

— Älä ole huolissasi tämän pahan ilman takia, — hän sanoi arasti. — Ei sitä kestä kauan. Äläkä ajattele lähtöä tällä säällä. Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.

Marianna ei kuunnellut häntä. Hän tarkkasi yhä askelia, ja hänestä tuntui, että joku astui hänen päänsä yli, itsepintaisesti tallaten sitä kantapäillään.

Isä luovutti hänelle lopulta paikkansa ikkunan ääressä. Kookas palvelija astui samassa sisään ajettuaan elukat navettaan ja istuutui valkean ääreen. Hänen sormistaankin valui vettä, ja ennen pitkää hänen ympärilleen muodostui kostea kehä, ja kuivavista vaatteista nousi kauttaaltaan höyryä. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen ja sateen kohinaa. Ei kukaan puhunut. Mutta tämäntästä molemmat miehet, ikäänkuin odottaen jotakin epämääräistä, katsoivat toisiinsa ja sitten Mariannaan.

Marianna istui liikkumattomana ikkunan ääressä. Navetan pieni kissa oli hypähtänyt ikkunalaudalle, tuijottaen ulos suurin ja levottomin vihrein silmin. Se tuntui näkevän jotakin niityn laidassa, metsässä. Sitten se alkoi Mariannan tavoin odottaa. Yhtäkkiä se hyppäsi permannolle ja katosi.

Koirat haukkuivat. Sade lakkasi ja pilvet alkoivat haihtua. Ja metsän yläpuolelle sinivihreälle taivaalle ilmestyi kuu.

Silloin Marianna näki Simonen tulevan esiin metsästä ja lähestyvän nopeasti ruohoaukiota pitkin, melkein kahlaten tuulen vielä heiluttamassa ruohossa. Hänen silmänsä kiilsivät kalpeissa kasvoissa, pyssynpiippu säihkyi kuin silmä, joka valvoi omistajansa turvallisuutta, tähystellen mahdollisesti takaa ajavia vihollisia.

Marianna meni lieden ääreen ja sanoi molemmille miehille:

— Älkää liikkuko paikoiltanne! —

Sitten hän läksi keittiöstä sulkien oven jälkeensä.

* * * * *

Hän sulki ulkoa huoneensa ovenkin ja asettui sen eteen, ikäänkuin estääkseen Simonea astumasta sisään taloon. Ei, hän ei enää koskaan saanut käydä sisälle. Ja talo näytti vuodattavan kyyneliä hänen ylitseen räystäästä yhä tippuvin sadepisaroin. Ja itkihän koko luonto vielä, vaikka rajuilman raivo jo oli asettunut ja taivas aukeni kuin iso kostea silmä.