Part 8

Ensin vanha isä näytti nöyränä kumartuvan, kädet ristissä polvilla, alistuen peruuttamattomaan tapaukseen. Mutta tämä johtuikin siitä, että isku oli liian ankara, se esti häntä melkein hengittämästä. Lopulta hän kohotti rukoilevan katseensa, mutta ei kohdannut tyttärensä silmiä.

— Marianna! — hän sopersi — palvelija — palvelija, hän toisti rohkaistuen. — Rosvo! Ja jos hän edes olisi kuuluisa rosvo, jos edes olisi Giovanni Corraine!

— Minun silmissäni hän on suurin kaikista maailman miehistä, — sanoi Marianna.

Ja hän kumartui, peittäen käsillä kasvonsa, päättäen olla väittelemättä.

Isä nousi — pudistaen olkapäitään vapautuakseen taakasta, jonka alle luuli luhistuvansa. Hän katseli ympärilleen; kaikki näytti hänestä muuttuneelta, ikäänkuin todella rosvojoukko olisi tunkeutunut taloon, levittäen siihen kuolon epätoivoa. Sitten hän haki palvelijattaren uskollista katsetta, rukoillen häneltä, silmät tuskan täyttäminä, neuvoa ja apua. Mariannaa hän ei enää ottanut lukuun. Olihan tytär siinä hänen edessään kuin kuollut, roistojen surmaama.

Fidela vastasi hänelle ainoastaan katsein ja nyökkäyksin: Tämä on tuo tosiseikka, tämä on taloa kohdannut onnettomuus. Mutta heidän seisoessaan Mariannan edessä, joka todella oli kalpea ja liikkumaton kuin kuollut, molemmat vaistosivat, että kaikki suru ja vastustus oli turha. Ja tämä juuri oli kaikkein kauheinta, että oli mahdotonta muuttaa tosiseikkaa.

Vanha mies alkoi saamattomuudessaan vapista. Hänestä tuntui, kuin hänet olisi masennettu, sidottu. Mutta olihan maailmassa vielä voimakasta väkeä, joka kykeni auttamaan.

Ja hän veti syvään henkeä, melkein varmana, että oli löytänyt parannuskeinon.

— Entä hyväksyykö pikkuserkkusi Sebastiano tuumasi?

— Pikkuserkkuni Sebastiano! Hän on isäntä omassa talossaan, ja minä emäntä omassani.

Vanhus rupesi molemmin käsin nykimään partaansa milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, kääntäen päätään näiden liikkeiden mukaan. Ei, Marianna ei välittänyt kenenkään mielipiteestä. Oli turhaa hakea apua häntä vastaan.

— Mutta miksi teit tämän, tyttäreni? Miksi teit tämän?

Marianna ei vastannut. Eihän hän itsekään sitä tietänyt, vaikka moneen kertaan oli sitä itseltään kysynyt pitkinä odotuksen öinä, hämäränhetkinä, jolloin mieli uppoaa tajunnan syvyyksiin kuin sukeltaja meren pohjaan.

— Mikä onkaan pälkähtänyt päähäsi, Marianna rakas? Simone Sole! Paimen, palvelija, mies, joka ei ole kyennyt luomaan itselleen vapaata asemaa, joka ei edes kelpaa rosvoksi. Onko sellainen sinulle sopiva aviomies? Mikä hänessä on voinut lumota sinut? Mitä hän voi antaa sinulle? Ei yhtään mitään. Kerjäläinen voisi antaa sinulle enemmän.

— Ja juuri sentähden hän miellyttää minua.

— Senkö tähden hän miellyttää sinua? Mutta oletko päästä vialla, tyttäreni? Ethän toki enää ole lapsi.

— Juuri sentähden.

— Mutta ehkä olitte jo yksissä tuumin hänen palvellessaan talossa? Silloin sinä olit nuorempi, voitte vapaasti lähennellä toisianne, eihän kukaan pitänyt teitä silmällä.

— Se ei ole totta, — vastusti Fidela. — Heillä ei ollut silloin mitään yhteistä.

— Se on tosi, — vahvisti Marianna. — Mutta kaikki tämä ei kuulu asiaan. Ja turhaa on tehdä kysymyksiä, isä. Olen ilmoittanut teille asian, se oli velvollisuuteni. Älkää koettako enempää kiusata minua.

— Kiusata sinua! Voiko isä kiusata tytärtään? Minäkö, Marianna? Sinä itse kiusaat itseäsi. Minä taas olen aina valvonut parastasi, olen luullut kieltäneeni itseltäni kaiken sinun hyväksesi. Olen erehtynyt, tunnustan sen taivaan Herran edessä, olen erehtynyt.

— Niin, — sanoi tytär, heltyneenä hänen nöyrästä surustaan, — olette erehtynyt.

Ja isä harhaili lieden ympärillä ja kyyristyi istumaan hänen viereensä kuin orja, kuin koira, joka olisi tahtonut nuolla hänen kättään.

— Marianna, Marianna! kuulehan minua, sano, että ainakin mietit vielä asiaa.

Tytär näytti jo miettivän, kasvot käsien varassa, selkä kumarassa ahdistuksen painosta.

Ja niin he istuivat muutaman hetken ääneti, ollen melkein suunniltaan, mutta silti odottaen ääntä, etäistä valoa, joka olisi neuvonut heille oikean tien.

— Sinun tulee todella ajatella asiaa, Marianna, ennenkuin teet niin mielettömän teon. Naimisiin... naimisiin, miten voit mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä hän senjälkeen aikoo tehdä?

— Hän menee vapaaehtoisesti vankilaan kärsimään rangaistuksensa.

— Jumala minua auttakoon, näenkö unta, tyttäreni? Nukunko, hourinko? Otan tästä käteeni kuuman hiilen tunteakseni, näenkö unta, vai olenko hereillä. Sinä olet sairas, Marianna, on välttämätöntä kutsua lääkäri.

Tytär vaikeni taas. Hän ei enää vastannut isänsä sanoihin. Mutta kun palvelijatar katsoi tarpeelliseksi tulla väliin, toistaen isän kehoituksen sanomalla: — Mietihän ainakin vielä asiaa, ennenkuin teet lopullisen päätöksen, — Marianna nosti päänsä pystyyn ja virkkoi heihin katsomatta:

— Olen jo miettinyt ja tehnyt lopullisen päätökseni! Jättäkää minut rauhaan.

Hän peitti taas kasvonsa eikä enää näyttänyt tahtovan kuulla edes isänsä puhetta. Ainoastaan vanhuksen mainitsema Sebastianon nimi herätti hänessä epäröimistä, levottomuutta, outoa aavistusta, jota hän ei kyennyt määrittelemään. Mutta hän ei pelännyt mitään. Jos Sebastianokin tunsi hänen salaisuutensa, mitä se häntä liikutti? Mitä voi Sebastiano tehdä vastoin hänen ja Simonen tahtoa? Ei kukaan voinut tehdä mitään vastoin heidän tahtoaan, jos he pysyivät lujina rakkaudessaan ja oikeassa päätöksessään.

Hänestä tuntui siis kuin isän rukoukset, neuvot, uhkaukset olisivat kajahtaneet kuuroille korville ja putoilleet maahan kuin kivet, joita pojat huvikseen viskelevät puihin. Ja isä tunsi selvästi voimattomuutensa ja herkesi puhumasta, tyttärensä itsepäisen vaikenemisen pakoittamana.

Sitten seurasi jälleen odotuksen ja levottomuuden päiviä.

Simone ei palannut, ja Marianna luuli eksyneensä oudoille maille, taivaanrantaa peittäviin usviin.

Talvi oli tavattoman ankara. Toisinaan itätuuli pyyhkäisi pois lumihunnut Orthobene vuoren huipuilta, ja aurinko vilkutti leikillisesti silmää pilvien lomitse kuin vieras, joka tuo lahjoja ja iloa taloon. Mutta ankara talvi painoi ennen pitkää uudelleen hunnun vuorten huipuille, verhosi esineet varjoihin ja pakoitti maan jälleen vaipumaan kolkkoon uneensa.

Mariannalla oli se tunne, että hänkin oli hautautunut lumeen ja että hänen täytyi olla vaiti ja asemillaan kuin siemenen, joka ei vielä idä. Näin hän vietti päivänsä lyyhistyneenä lieden eteen, kädet ristissä otsalla. Näytti siltä, kuin hän olisi palvonut tulta. Väliin hänen korviinsa saapuivat kaukaiset äänet ja huudot. Hän muisti silloin, että oli karnevaali, mutta nuo äänet ja huudot, tuntumatta ilon merkeiltä, kaikuivat hänestä päinvastoin kärsivien ihmisten synkiltä hätähuudoilta.

Hänkin olisi tahtonut huutaa sillä tavoin, mutta ei voinut. Ja joka aamu herätessään kylmässä huoneessaan, jota lumen ja taivaan heijastus valaisi, hän ajatteli:

— Ehkä _hän_ tänään tulee, — ja äkkiä synkeä päivä aukeni hänen eteensä kuin rosoinen simpukka, jonka sisällä hohti toivon helmi.

Mutta hetket kuluivat turhaan ja yön laskeuduttua surukin laskeutui hänen ylitseen kuin talven kolkko vaippa maille.

Eräänä helmikuun päivänä hänen pikkuserkkunsa Sebastiano tuli tavalliselle hiukan juhlalliselle tervehdykselleen.

Pitkään aikaan ei häntäkään ollut näkynyt, hänellä kun oli täysi työ karjansa suojelemisessa pakkaselta ja nälältä.

Hän astui sisään, käynti hiukan huojuvana — mikä kerran oli antanut Fidelalle aiheen verrata häntä myrskyssä merellä keinuvaan veneeseen, — ja istuutui Mariannan eteen. Ikkunanpuoliskot, jotka olivat kosteat, oli avattu ja ruostuneista rautaristikoista tippui vesipisaroita, punaisia kuin veri. Keväinen ilma tunki sisään, ja kattojen yläpuolella, joista viimeiset jääpiikit olivat kadonneet, liiteli pieniä kirkkaita pilvenhattaroita taivaan sinessä, joka näytti uhkuvan lapsellista ihmettelyä. Ja vuoripuron etäinen solina tuona hiljaisena aamuhetkenä kertoi suloisista, kaukaisista seikoista, ruohosta, kostealehtisistä tammista, jotka huojuivat kuin myrskystä pelastuneet haaksirikkoiset, karjatalon nuorimmista karitsoista, jotka himokkain katsein imevät emänsä maitoa, koirista, jotka iloissaan haukkuvat nähdessään illalla tulien tuikkivan kaukana siintävässä hämyssä, ja kuusta, joka laskee Olienan laakson jo täydessä kukassa olevien mantelipuiden taakse.

— Kaunis sää tuo sinut näille maille. Ole tervetullut, — sanoi Marianna.

Sebastiano katseli häntä hymyillen, paljastaen kauniit hampaansa. Hän oli tavallista laihempi ja kalpeampi, jakun nuo terveet hampaat välkkyivät kärsimyksen runtelemista kasvoista, saattoi luulla hänen vastikään parantuneen taudista. Hänen hymyillessäänkin oli vihertävien silmien pohja varjojen verhoama.

Mariannalle riitti yksi ainoa katse ilmaisemaan, että hänessä oli jotakin outoa, ikäänkuin heidän kylmähkö ja hyödytön sukulaisuutensa olisi katkennut, ja kuin hän, sukulaisuuden verhosta huolimatta, olisi lähestynyt Mariannaa samanlaisena kuin muut, vihamielisenä kuin kaikki muut.

— Mikä hornan talvi, — sanoi Sebastiano, sivellen kädellään säärystimiään, — eipä vuosikausiin ole nähty moista. On täytynyt taistella kuin sodassa, ja nyt kevätpuoleen ollaan märkiä kuin tulvavedestä noustua. — Oh, — hän huokasi noustessaan — täytyypä olla rikas kuin sinä, tai olla vailla kaikkea, voidakseen elää vapaana huolista.

— Onpa täälläkin ollut huolia.

— Sinulla! — hän virkkoi hiukan ylenkatseellisesti. Mutta heti hän näytti katuvan ja loi alas varjojen peittämän katseensa.

— Minulla!? Miksi ei minullakin voisi olla huolia?

— Sinulla!? No niin, voihan niin olla. Mutta on mukava, vaikka jotkut huoletkin painavat, istua lämpöisen lieden ääressä, kaikkien onnen lahjojen ympäröimänä.

Entä ulkoa tulevat vastoinkäymiset?

— Se on totta. Kirottu olkoon kuolemansynti! Niin, ulkoa tulevat vastoinkäymiset. Tarkoitat sydäntä, joka värähtelee, — värähtelee myrskyssä merellä!

— Sebastiano! Sydämeni on sisällä; se on suljettu lippaaseen.

— Anna siis minulle lippaan avain!

— Avainta ei ole. Tuo lipas on tärveltynyt, aukeamaton. Mutta mitä se sinuun koskee?

— Koskeepa kyllä.

Hän kovensi ääntään ja pudisti äkkiä päätään, katsoen Mariannaan uhkaavasti.

Ja Marianna tunsi sydämensä sykkivän lippaan sisällä. Ja tuon salaisen uhkauksen johdosta hänessä heräsi uusi tunne: pelko.

Mutta heti puolustautumisvaisto sai hänet jäykäksi.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot? — kysyi hänen suora katseensa, joka tuijotti sukulaiseen.

Ja hän ajatteli:

— Et koskaan ole antanut minulle apuasi, et myötätuntoa, et suorastaan mitään omasta itsestäsi. Ja nyt yrität riistää minulta sen, mikä on minun omaani.

— Marianna! — virkkoi Sebastiano, povi ahdistuksen paisuttamana, jota hän vaivoin koetti tukahduttaa, — Marianna, — hän jatkoi hiljaa, jotta pihalle poistunut palvelijatar ei kuulisi. — Olen tullut puhumaan kanssasi vakavista asioista. Niin, talvi on ollut pitkä ja kylmä, minä en ole käynyt täällä, koska olen saanut lakkaamatta taistella omaa raivoani ja samalla kylmää viimaa vastaan. Ja sitten luulin, että sinun asiasi ovat olleet pelkkää pilaa, ohimeneviä.

Marianna katsoi häneen luomiaan räpäyttämättä, ikäänkuin kooten hänen sanansa silmiinsä.

— Sinä näyt ottavan asiat pilan kannalta. Minä puolestani en ole tottunut pilaan.

Odotettuaan, että hän jatkaisi, Sebastiano kysyi kotvan kuluttua:

— Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, serkku? No niin, olethan älykäs. Toisinaan lasketaan pilaa, mutta ykskaks leikki muuttuu vakavaksi. Ja niinpä sanon sinulle: Mitä aiot tehdä? Etkö tahdo neuvotella sukulaistesi kanssa? Mitä aiot tehdä?

Hän nousi ja sulki ikkunan. Nojaten sen pieleen hän katsoi pitkään Mariannaan, silmät milloin kirkkaina toivosta, milloin taas sameina raivosta.

— Marianna, monesti isäsi näinä viime aikoina on käynyt luonani. Hän on murheesta sairas. Hän näytti aikovan uskoa minulle huolensa, mutta sitten hän läksi pois vastaamatta kysymyksiini. Silloin oivalsin, että tässä piili jotain perin vakavaa. Nyt olen täällä, Marianna. Kohota pääsi, tahdon, että katsot minua silmiin, tahdon, että ilmaiset minulle tarkoituksesi.

Marianna näytti aikovan noudattaa hänen kehoitustaan. Hänen katseensa oli muuttunut, silmät olivat kirkkaat kuin selkeä vesi, jonka läpi pohja kuultaa. Hän ei enää pelännyt. Hän oli laskeutunut tajuntansa syvyyteen ja oli jälleen saanut takaisin koko henkisen tarmonsa.

— Sebastiano, — hän sanoi rauhallisella äänellään, — tiedät, että minulla on oikeus täydellisesti ratkaista omat asiani. Olen syvästi kiintynyt Simoneen ja tahdon solmia avion hänen kanssaan.

Sebastiano riuhtaisi lakin päästään ja paiskasi sen permannolle. Hän otti sen taas ylös ja alkoi sillä piestä sääriään. Hän kähisi raivosta eikä voinut puhua. Marianna ei koskaan ollut nähnyt niin kiihoittunutta miestä. Tämä herätti hänessä sääliä, mutta samalla ivailunhalua. Mutta hän loi alas katseensa, jotta ei olisi häntä sen enempää kiihoittanut, ollessaan itse täysin tyyni. Silti hän vastoin tahtoaan hymyili.

Sebastiano yhä vain pieksi lakilla sääriään.

— Naura, naura vain, nainen! Sanon sinulle ainoastaan yhden seikan. Ei kukaan sukulaisistasi koskaan ole pyytänyt sinulta mitään, ei yhtään mitään. Eivät edes enimmin tarvitsevaiset. On ollut kuin sopimus meidän kesken, että antaisimme sinun olla vapaana, rauhassa, kuin kukan keskellä pensasta. Sellainen sinä todella olet ollut meidän silmissämme, kuin kukka. Sinua pidettiin sukumme ylpeimpänä ja puhtaimpana naisena. Mutta nyt saastutat itsesi loalla, peität itsesi häpeällä. Kuule siis: Koska isäsi on kykenemätön, koska hän ei osaa sinua puolustaa ja vartioida, niin puolustan minä sinua, niin, juuri minä, kristillisen omantuntoni pakoittamana. Puolustan sinua vastoin tahtoasi, mistä hinnasta tahansa, vapauden ja kuolemankin uhalla. Paina se mieleesi!

Hän pani lakin jälleen päähänsä ja teki lähtöä. Marianna syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen päällystakkinsa hihoihin, kasvot kelmeinä, kuin olisi sukulaisensa iskenyt haavan hänen sydämeensä.

— Sebastiano, et saa lähteä! Sebastiano, mikä on tarkoituksesi?

— Tiedät sen hyvin, minun tarvitsematta sitä tarkemmin selittää, — hän vastasi koettaen irtaantua Mariannan otteesta, joka tuntui kynsin tarrautuneen kiinni hänen päällystakkiinsa.

— Siinä tapauksessa kysyn ainakin, mitä se sinua liikuttaa. Jos kärkytte omaisuuttani, ottakaa se. Ottakaa kaikki tyynni, viekää tuhkakin pesästä. Minä en tahdo omistaa mitään muuta kuin vapauteni. Miksi en saa esteettömästi tehdä, mitä tahdon? Sukulaiset! Rakkaat sukulaiset! Kuka teistä on koskaan välittänyt minusta? Ettehän milloinkaan ole hakeneet seuraani. Te ette pidä minusta. Ainoa tunne, mikä teillä on ollut minua kohtaan, on hiukkanen kateutta. Ja nyt äkkiä muistatte minut, nyt vasta. Riistääksenne minulta sen, mikä teistä on liikaa: onneni. Isäni on saamaton mies, siinä olet oikeassa; hän poisti minut kotoa ollessani lapsi, hän kun ei luullut jaksavansa elättää tytärtään. Mutta hän ainakin tunnustaa erehdyksensä.

— Erehdyksensä?

— Niin, hän tunnustaa sen. Fidelakin voi todistaa, että isä tunnusti minun olevan oikeassa, eikö niin?

Fidela oli lähestynyt ovea. Hän oli valmis puolustamaan emäntäänsä, jos tätä ahdistettiin. Toistaiseksi hän tyytyi vastaamaan:

— Marianna, noudata sukulaisesi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi. — Ja hän tarttui emäntänsä käteen, koettaen viedä hänet pois Sebastianon läheisyydestä.

— Jätä minut rauhaan, — huudahti Marianna, — suonenvedontapaisen kiihtymyksen kouristamana. — Ei kukaan tarkoita parastani. Kukapa minulle soisi hyvää. Jos olisi tarkoitettu parastani, ei minua olisi ajettu palvelijan syliin. Epätoivo on ajanut minut siihen, minä kun olin yksin kuin metsän eläin. Olin yksin, yksin, hän toisti tuskanhuudoin, sysäsi luotaan palvelijattaren, poistui Sebastianon läheisyydestä ja palasi kyyristymään paikalleen valkean ääreen, missä alkoi nyyhkyttää.

Sebastiano näytti rauhoittuvan. Hänkin työnsi edemmäksi palvelijatarta, silmäniskulla kehoittaen häntä poistumaan ja vaikenemaan, ja kumartui Mariannan puoleen, paremmin kuullakseen hänen vaikeroimisensa. Sitten hän sanoi puoliääneen:

— Marianna, kuule minua. Olet todella ollut yksin, mutta ainoastaan sentähden, että palvelijattaresi on teljennyt sinut sisälle, niinkuin kaikki muut ihmiset olisivat rosvoja. Kukapa ei olisi suonut sinulle hyvää? Enkö esimerkiksi minä? Enkö ole sinuun syvästi kiintynyt? Minä yksin tiedän, mitkä tunteet ovat riehuneet sisälläni näinä aikoina.

Ja kun Marianna yhä itki katkerasti, hän kalpeni, jatkaen: — Mutta kuka saattoi puhua kanssasi? Olethan ollut kuin jääseinä, Marianna! Olet ollut kuin kuningatar, jonka edessä omat veljetkin olisivat tunteneet itsensä ujoiksi. Näin on laita, rakas serkku!

Marianna ei kuullut mitään, niin rajusti hän itki. Hiljaa hänen sukulaisensa kyyristyi lattialle hänen viereensä ja jäi kuuntelemaan hänen itkuansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuullut kaikua omasta tuskastaan. Mutta hän ei tietänyt mitä tehdä, mitä sanoa häntä lohduttaakseen. Samalla hän sisimmässään tunsi julmaa mielihyvää nähdessään Mariannan noin masennettuna ja nöyryytettynä. Hänestä tuntui, että he olivat nyt samanarvoisia, viimeinkin oikean sukulaisuuden, kärsimyksen, yhdistämiä.

Vaistomaisesti, mutta arasti hän tarttui tytön käteen ja kosketteli yksitellen hänen sormiaan. Marianna säpsähti ja herkesi itkemästä, katsellen ympärilleen ikäänkuin heränneenä pahasta unesta. Hän ei vetänyt pois kättään. Ja Sebastiano puhui nyt hänelle samoin kuin Simone eräänä yönä oli puhunut hänelle, samalla nöyrällä orjanäänellä, melkein samoin sanoin.

— Marianna, kuule minua, olen aina ollut sinuun syvästi kiintynyt, mutta olen samalla ujostellut sinua. Minähän olen köyhä, ja sinä olet rikas. Isäsi on todella erehtynyt. Jos sinua olisi pidetty kotona, köyhänä, mutta ei silti orpona, olisit kasvanut tyytyväisempänä, enkä minä olisi seisonut edessäsi kuin houkkio. Olisimme rakastaneet toisiamme, olisimme omistaneet toisemme. Ja nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Mutta näin ollen olet voinut luulla, että minä tavoittelin sinua rikkautesi vuoksi. Ja lisäksi luulin sinua ylpeäksi, ja että tahdoit mennä naimisiin herrasmiehen kanssa. Tämän vuoksi olen ollut kuin houkkio sinun silmissäsi... Ja nyt... nyt...

Marianna veti pois kätensä.

— Nyt, nyt. Sebastiano toisti.

Hän katsoi Mariannaan alhaalta permannolta, rukoilevasti, ikäänkuin kuilusta, odottaen apua. Mariannan silmät hehkuivat punervina, kuin olisivat hänen vuodattamansa kyynelet olleet verta. Tuijottaen Sebastianoon hän pudisti päätään ja tuntui tahtovan sanoa:

— Nyt se on liian myöhäistä.

Näin he muutaman hetken katsoivat toisiinsa, ollen taas loitolla toisistaan, ja tuntien olevansa vieläkin loitommalla, kun heissä heräsi häpeäntunne siitä, että olivat paljastaneet toisilleen alastoman kurjuutensa.

IX

Mariannalle alkoi uusi kärsimyksen aika. Simone ei palannut, ja hän pelkäsi lukemattomia seikkoja nyt, kun hänen salaisuutensa oli toistenkin tiedossa.

Sebastiano oli tuona aamuna poistunut talosta silmät täynnä epätoivoa. Isältä ei tullut tietoja, kaikki näyttivät taas unhoittaneen hänet, joka eli sulkeutuneena taloonsa kuin vankilaan. Jumala tiesi mitä salahankkeita hänen sukulaisensa hautoivat, verukkeena hänen puolustamisensa ja pelastamisensa hänen muka mielettömiltä pyyteiltään.

Näitä ajatellen hän kavahti ylös ja riensi pihalle avaamaan portin, tähystellen, mitä ulkona maailmassa tapahtui. Hän muisti Sebastianon uhkaukset ja tämän poissaolo lisäsi hänen pelkoaan.

Ei mikään tuntunut hänestä kauheammalta kuin tämä yksinäisyys, hänen kykenemättömyytensä liikkua ulkopuolella kotia vastustaakseen kohtaloaan. Hän tunsi todenteolla olevansa sidottu, pahoitettu luopumaan taistelemasta. Ja pitkät hetket hän painoi poskeaan ranteeseen, ikäänkuin kuluttaen kahletta, joka kytki hänet paikoilleen, ja vilkuen samalla ympärilleen kuin vangittu naarashirvi, joka etsii aukkoa paetakseen.

Suloinen ja vielä harsojen peittämä kevät tunki hänen vereensä ja enensi hänen kiihkoaan. Mutta ennenkaikkea häntä kalvoi suru, sydäntäpaisuttava suru. Se oli sama suru, joka oli saanut hänet itkemään Sebastianon edessä.

Eräänä päivänä paaston aikana hän pukeutui kaikkein kauneimpiin vaatteisiinsa. Röijyn alta, rinta-aukosta, pilkistivät esiin helmillä koristetut kureliivit aivan kuin granaattiomenan marjat halaistun kuoren raosta. Silmään pistivät hihojen hienosti taotut hopeanapit, jokainen somistettu päästään taivaansinisellä helmellä, joka oli kuin kastettu maaliskuun taivaan sineen.

Hän sanoi Fidelalle lähtevänsä kirkkoon. Astuessaan tietä pitkin, joka nousi tuomiokirkolle, hän vielä kohenteli povelleen paidan laskoksia ja huivin kolkkia kaulaansa. Sitten hän risti kätensä vyölle. Hän ajatteli, että Simonen sisaret kenties jo olivat kirkossa, ja hän tahtoi olla kuin heidän siskonaan, siistinä ja somistettuna.

Hänen astuessaan sisälle kirkkoon se oli vielä melkein tyhjä, täynnä sinerviä varjoja idän puolella ja auringonsäteitä, jotka leveinä kultanauhoina soluivat sisään kirkon perältä. Hän polvistui siihen paikkaan, missä Simonen sisaret tavallisesti istuivat, ja ehtoollisalttarin yläpuolella säteilevä kultakehä palautti hänen mieleensä tuon yön vuoristossa, jolloin satakielen laulu näytti loihtivan isoon tammeen säkenöivän valon.

Vähitellen uskovaiset täyttivät pyhätön; nuoret naiset, vaimot, painaen pienokaisia povelleen, notkea-askeleiset lesket, raskain askelin käydä laahustelevat vanhukset. Joka kerta, kun ovi aukeni, punainen valovirta tunki kirkon hämyyn. Vähitellen tuo hohde näytti tulvana leviävän kivilattialle, ja melkein kuin kotilieden valo se elähdytti koko temppelin. Kaikki naiset helakanpunaisissa puvuissaan istuutuivat kivipermannolle, jääden siihen liikkumattomina, hartaina. Pään ympärille käärityt leveät keltaiset nauhat koristivat heitä kuin kultakehä.

Mutta nuo kauneista kauneimmat, Simone Solen viisi sisarta, eivät tulleet, ja Marianna, istuen sopessaan, joka oli varattu sureville, tunsi entistä voimakkaammin yksinäisyyden painoa, eristyneisyyttä muista naisista.

Hänen sydäntään kirveli. Miksi eivät Simonen sisaret tulleet? Olihan hän tänä päivänä lähtenyt kodistaan kokeakseen heidän keskellään, ettei hänen rakkautensa ja surunsa ollut harhaluuloa. Miksi he eivät tulleet?

Saarnankin alettua hän yhä vielä hartaasti odotti heitä. Jonkun myöhästyneen kirkonkävijän astuessa sisään hän kääntyi katsomaan ovelle, mutta loi silmänsä taas surullisina maahan. Siten hän saarnasta kuuli ainoastaan katkelmia, ja papin lempeä ja soinnukas ääni kaikui hänen korvissaan kuin soiton humina ylhäältä.

Mutta kun saarnaaja alkoi selittää vertausta tuhlaajapojasta, hän kuunteli tarkkaavaisena. Pappi oli kaunis nuori mies, punahuulinen ja sinisilmäinen. Hänen valkoiset kätensä lepäsivät saarnatuolin ulkoreunalla, hän kumartui milloin tälle, milloin tuolle taholle, seisoen kuin marmorikaivon laidalla, ja hänen vaaleat hiuksensa kiilsivät, kuin niihin olisi heijastunut kultaa Pyhästä Hengestä, joka kyyhkyn hahmoisena riippui saarnatuolin yläpuolella.

Naiset kuuntelivat tavallista tarkkaavaisemmin. Heidän ylitsensä tuntui liitelevän salaperäinen henkäys, suhisevan suloisten kyyhkynsiipien havina. Vanhat äidit, joilla oli kunnottomat pojat, itkivät, toivoen näiden parantavan tapansa. Nuoret äidit, pienokaiset helmassaan, kumartuivat katselemaan niitä, nostaen väristen vaatetta, joka peitti niitä, ikäänkuin se olisi ollut tulevaisuuden verho. Ja Marianna ajatteli, että Simonekin oli tuhlaajapoika, joka oli lähtenyt maailmalle hävittämään nuoruutensa rikkauksia. Ja hän toivoi, että Simonekin palaisi parempana. Sisälsiväthän papin sanat lupauksen. Mutta kun hänen äänensä vaikeni, lumous haihtui. Kirkkoväki alkoi poistua. Marianna muisti, missä tarkoituksessa oli lähtenyt kotoa, ja päätti, ettei palaisi saamatta joitakin tietoja. Hän odotti, kunnes kirkko tyhjentyi ihmisistä. Väsynyt hän oli, surun painama, niinkuin istuessaan kotilietensä ääressä, ja kaikki hänen ympärillään tuntui häipyvän usviin. Ilmakin kävi harmaaksi ja kirkko koleaksi. Vain joku harva rahvaanmies viipyi penkissä. Marianna ojentausi katsomaan tarkemmin. Kas, siinä oli Simonen isä, puettuna siististi, mutta kuin mies, jonka perheessä on suru. Pitkät, harmaat hiukset valuivat sieltä täältä kasvoille, jotka olivat luisevat ja murheen ja taudin murtamat. Lyhyt valkoinen parta pisti silmään ruskeasta ihosta. Hän sai ajattelemaan tuhlaajapojan isää, jota pappi oli saarnassaan kuvaillut.

Marianna polvistui alttarin astuimelle ja odotti, kunnes vanhus nousi. Sitten hän kevein askelin seurasi häntä hitaasti, peläten, että hänkin katoaisi näkyvistä. Mutta vanhus astui hitaasti, alakuloisena, tuijottaen etäisyyteen, syvällä kuopissaan piilevin verestävin silmin. Väliin hänen valkeiden viiksien varjostamilla huulillaan liikkui inhoon vivahtava väre, ikäänkuin hän olisi pureskellut jotain karvasta, ja kun Marianna lähestyi häntä ja kysyi melkein kuiskaten: — Setä Franziscu, kuinka voitte? — hän ei näyttänyt tuntevan häntä.

Vanhus ei vastannut, mutta katsoi häntä tutkivasti; äkkiä hänen silmiinsä tuli älyävä kiilto. Marianna punastui. Olivathan ne Simonen silmät, mutta kaukana, kaivon pohjassa!

— Marianna, sinäkö se olet? — sanoi vanhus, pysähtyen sauvansa nojaan. — Vaimoni voi pahoin.

Hän katseli Mariannaa edelleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, selkenivät... Ja Marianna kuvitteli ehkä ilmestyneensä vanhuksen eteen epätoivon hetkenä. Samalla toinen ajatus aiheutti hänen povessaan suloista iloa: Jos äiti on sairas, tulee Simone tervehtimään häntä.

— Mikä vaimoanne vaivaa? Toivottavasti se ei ole mitään vaarallista.

— Toivottavasti.

Vanhus astui edelleen, hiljaa kolhaisten sauvaansa maahan. Marianna seurasi häntä.

He kulkivat hitaasti piispan puutarhan kiviaidan viertä, poiketen kivillä lasketulle kadulle ja sitten ruohottuneelle kapealle tielle. Lopuksi pienen torin perällä, josta aukeni näköala yli laakson, minkä jo täyttivät varjot ja ryöppypuron kaukainen kohina, näkyi vanhuksen talo — Simonen koti. Marianna katseli rosoisesta kivestä tehtyä kapeaa julkisivua, jossa mustien pielien ympäröimät ikkunat kiilsivät ja jonka suljetulle ovelle veivät kapeat portaat, ruohoa ja nokkosia ympärillään. Kyynelet nousivat Mariannan silmiin; tuon pienen talon etusivu synnytti hänessä murehtivien ihmiskasvojen mielikuvan.

Naisia tuli ulos pikkutalojen portaille tähystelemään häntä, tervehtien häntä päännyökkäyksellä. Ja Mariannasta tuntui, kuin hekin »olisivat tietäneet», kuin hänen salaisuutensa olisi ollut rikkirevitty kukka, josta jokaisella oli terälehtensä. Mutta hän ammensi voimaa omasta rakkaudestaan, ja sinä hetkenä hän ainoastaan häpesi iloaan, jota turhaan koetti tukahduttaa, iloaan siitä, että jos äiti oli hyvin sairas, Simone tulisi tervehtimään häntä.

Hän vastasi naisten tervehdykseen ja astui lähemmäksi vanhusta, ikäänkuin tukeakseen häntä, sillä olihan hän löytänyt hänet kirkon lattialta ankaran kärsimyksen masentamana ja tahtoi kristillisesti saattaa hänet kotiin. Mutta mikäli he lähestyivät pientä taloa, vanhus joudutti askeliaan kasvot taas kelmeinä ja suljettuina. Hän työnsi halkeilevaa ovipuoliskoa, eikä pyytänyt Mariannaa sisälle. Mutta Marianna ajatteli:

— Minun täytyy käydä sisään. Ehkä tuon vähän valoa tähän taloon, joka niin kauan on ollut pimeän synkistämä. Ja hän seurasi vanhusta pienelle pihalle, nousten ylös kapeita ulkopuolisia portaita, jotka veivät yläkertaan. Yläkuistikolla, köynnöksellä sidotussa haljenneessa tammimaljakossa, värähteli sininen kukka, joka näytti tervehtivän häntä. Äkkiä vanhus, joka kiipesi portaita vaieten, nojaten kepillään jokaiseen astuimeen, kutsui yhtä tyttäristään. Hänen römeä äänensä ilmaisi niin selvästi sisäistä ärtyneisyyttä, että Marianna säikähti ja katui tulleensa sisälle. Hän tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut sopiva eikä tervetullut. Ja seuraavassa tuokiossa hän näki nuorimman tyttären hohtavat silmät, hänen ilmestyttyään yläkuistikolle, josta hän katseli Mariannaa ensin ihmetellen ja uteliaana, sitten surullisena ja lopulta vihamielisenä.

Ja kun isä astui sisään eräästä yläkuistikon ovesta, ei tyttö näyttänyt tahtovan päästää Mariannaa sisälle pieneen huoneeseen, missä äiti vaikeroi kuumeen kourissa. Mutta tulijan kasvot olivat niin lempeät ja niin pelokkaat, vaikka suupielissä silti säilyi ylpeydenilme, että tyttö taipui. Silti hän kuitenkin tytön mielestä oli rikas ja mahtava nainen, joka oli hurmannut Simonen, väärinkäyttääkseen häntä hirvittävänä palvelijana kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa, talonomistajan tuumiinsa ja rakastajattaren himoihin, tuo nainen, joka nousi köyhän talon portaita. Tyttö siis kuitenkin salli hänen vapaasti käydä sisälle. Mutta nähdessään Mariannan toisetkin sisaret nousivat vihamielisinä ja ympäröivät äidin vuoteen, ikäänkuin estääkseen Mariannaa lähestymästä.

Mutta hän meni suoraan vuoteen ääreen, kumartui sairaan puoleen ja kysyi hiljaa:

— Miten voitte?

Hän tiesi, että ainoastaan hän ja Simonen äiti saattoivat ymmärtää toisiaan. Sairas kohotti kuumeesta punoittavia kasvojaan, joita ympäröivät kosteat, vielä tiheät mustat hiukset. Hänen paisuneet, synkkähohteiset silmänsä tähystelivät Mariannan silmäteriä ja näyttivät tuntevan edessään olijan.

— Oletko palannut, Simone? — hän kysyi hiljaa, ääni kaikuen heikkona ja etäisenä. — Jos tahdot, on reppu tuossa...

Marianna nousi väristen kiireestä kantapäähän. Äiti oli kaiketi nähnyt Simonen kuvan painuneena Mariannan silmien pohjaan ja luullut häntä pojakseen.

Silloin Marianna istuutui oven pieleen. Hän olisi tahtonut antaa jonkin selityksen sisarille, jotka hekin istuivat alakuloisina, kädet sylissä, tuijottaen häneen kylminä kuin tuomarit. Hän melkein pelkäsi heitä eikä rohjennut tehdä kysymystä, jota varten oli tullut. Mutta hän katseli kukkaa, joka yhä huojui kuistikon ikkunalla; se yksin tuntui kuiskien ilmoittavan hänelle jotakin.

— Simone on palaava.

Ja huolimatta murheesta ja nöyryytyksestä tämä tunne jatkuvasti värähteli hänen rinnassaan vakavasti ja ihanasti kuin urut kirkossa.

* * * * *

Palatessaan kotia hän näki Fidelan odottavan portilla.

— Tässä olen! Kai jo luulitte, että minut oli ryöstetty.

Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta todellisuudessa hänen äänensä kuulosti äkäiseltä, niinkuin hänen ollessaan pahalla päällä. Ja kun Fidela vuorostaan vaieten ja ärtyneenä sulkeutui kuoreensa, hän nousi huoneeseensa, riisui juhlavaatteensa, eikä mennyt alakertaan, vaikka tiesi, että ilta-ateria oli valmis. Hän istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota ajatuksiaan.