Part 11

Simone astui suoraan hänen luokseen. Hänen vaatteistaan valui vesi virtanaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet väsymyksestä ja kiireisen matkan ponnistuksesta. Mutta silmät paloivat melkein julmina. Mariannassa ne herättivät surkua ja pelkoa. He katsoivat, niinkuin kerran aikaisemmin, toisiaan suoraan silmän pohjaan. Ja he tunsivat toistamiseen olevansa yhdenvertaisia ylpeydessään ja surussaan, niinkuin olivat olleet orjuudessa ja rakkaudessa.

— Marianna, — hän sanoi pysähtyen hänen eteensä, niin lähelle, että kasteli hänen vaatteitaan märillä vaatteillaan. Olet lausunut minulle sanan, joka sinun täytyy peruuttaa.

Marianna katseli häntä vastaamatta, painautuen ovea vasten ja järkähtämättömästi päättäen olla avaamatta, vaikka mies koettaisi käyttää pakkoa.

— Vastaa, Marianna. Miksi et vastaa? Näethän, että olen tässä ja etten ole kehno mies.

Mariannan huulille nousi lievä ivan hymy, ja hän loi katseen kauas ja lähelle, ikäänkuin tutkien, millaisten vaarojen keskeltä Simone oli tullut. Silloin nuori mies tarttui hänen ranteisiinsa, piti häntä kuin naulittuna oveen, puhuen läheltä hänen kasvojaan:

— Vastaa! Miksi sanoit, että olen kehno mies? Olenko tehnyt sinulle väkivaltaa? Olisin voinut tehdä tuona iltana täällä ja sitten talossasi, ja myöhemmin missä tahansa, ja nytkin voisin tehdä, mutta en tee, näethän. Vastaa!

Marianna katsoi häneen uudelleen silmien raosta, huulet jäykkinä, kasvot kelmeinä, mutta päättäväisinä.

— Et tahdo vastata minulle! Toiste olet kyllä minulle vastannut. Minäkö olen kehno mies? Mitä olen sinulta vaatinut, ollakseni kehno? Olenko ehkä pyytänyt sinulta rahojasi, omaisuuttasi? Vai olenko vaatinut sinun ruumistasi? Olen pyytänyt sinulta ainoastaan rakkautta, ja rakkautta olet minulle suonut. Mutta minäkin olen antanut sinulle rakkautta; olemme samanarvoiset; olemme vaihtaneet sydämemme Mutta sinä tahdoit minulta enemmän, tahdoit vapauteni, ja sitä, jumaliste, en sinulle anna, sillä olen velkapää antamaan sen toisille ennen sinua, äidilleni, isälleni ja sisarilleni... Minäkö olen kehno mies? — hän yhä kysyi käheänä, suunniltaan raivosta Mariannan vaikenemisen vuoksi. — Sinä tahdoit minua kehnoksi, sinä tahdoit lähettää minut vankilaan, sinä tahdoit kytkeä minut itseesi kuin koiran ketjuihin... Sinä...

Äkkiä hän vaikeni ja hellitti otteensa, kasvot valkoisina, kylminä kauhusta. Marianna oli sulkenut silmänsä, jotta ei näkisi häntä, ja horjahti hiljaa ovea vasten. Sitten hän luhistui alas portaiden astuimelle, ja Simone luuli ottaneensa hänet hengiltä. Hän laskeutui hänen jalkojensa juureen, niinkuin aikaisemmin, istuen kostealla nurmella, tarttui uudestaan hänen käsiinsä ja katsoi häneen rukoilevasti.

— Marianna, Marianna? Vastaa minulle!

Taas kaikui Simonen ääni, hyvän Simonen, niinkuin tuona iltana. Mutta Marianna oli vaiti, katse maassa, epävarmana, suljettuna Simonen tuskalta, niinkuin oli ollut hänen vihaltaankin.

— Marianna, vastaa minulle; minä se olen, sinun Simonesi. Näethän, että olen tullut. Olen täällä, ota minut jälleen, tee minulle mitä tahdot, Marianna, anna minulle anteeksi. Sano minulle ainakin, että annat minulle anteeksi.

Hän ei vastannut. Hän oli kuollut Simonelta. Ja Simonekin tunsi selvästi, että Marianna oli häneltä kuollut. Ja hän sieppasi lakin päästään ja heitti sen pois, samoin hän tempaisi pyssyn olaitaan ja viskasi sen maahan, väännellen käsiään epätoivoissaan. Hän soperteli katkonaisia sanoja, mielettömiä uhkauksia, kirouksia itseään ja muita kohtaan. Marianna pysyi tunnottomana, sokeana ja kuurona, kuolleena kaikelle.

— Mitä oikeastaan olen tehnyt? — kysyi Simone hiukan toinnuttuaan. Ja hän ojensi kätensä ja otti jälleen lakkinsa, jonka painoi syvään otsalleen. — On totta, että talosi oli urkkijoiden saartama. Ehkä syy oli minun, kun minun lujan miehen tavoin olisi pitänyt säilyttää salaisuutemme. Ja minun olisi pitänyt lähteä etsimään pappia. Sensijaan lähetin äitini. Ja näin joutuivat sisareni tuntemaan salaisuutemme, jopa naapurinaisetkin... Menettelin todella kuin typerä nainen. Mutta jos syy olikin minun, niin oli talosi joka tapauksessa urkkijoiden ympäröimä, ja velvollisuuteni oli välttää vangituksi joutumista sinun talossasi, jotta en olisi tuottanut sinulle sitä surua ja häpeää. Ymmärrätkö minua, Marianna? Sano minulle ainakin, että ymmärrät minua. Näethän, että puhun kuin olisin sinun omatuntosi. Mutta sinä vaikenet, et vastaa.

Marianna avasi silmänsä ja katsoi häneen. Ja hänen silmänsä olivat käyneet rauhallisiksi, niinkuin muinoin. Mutta ne olivat liian rauhalliset, ikäänkuin olisivat katsoneet kaukaa paikasta, missä ollaan varmoja, mistä käsin arvostellaan asioita intohimottomasti, kuin toisesta maailmasta.

Simone otti pyssynsä ja laski sen polvilleen. Sitten hän taas tarttui Mariannan käteen, joka oli kylmä ja rento.

— Käsität syyn, Marianna. Marianna parkani! Käsitäthän. Täälläkin, karjamajassasi, on väijymässä joku, joka tahtoo tehdä minulle pahaa. Niin ainakin on minulle kerrottu. Sentähden en ole tullut. Anna siis minun joutua kiinni, anna tappaa minut edessäsi. Puhu, sano minulle yksi ainoa sana. Ja, hän lisäsi hiljaa, mutta kallistaen päänsä melkein häveten sanojaan: — Kun oikein ajattelemme tuota aikomustamme, niin se oli mieletön... Marianna, lasten tuumia. Nyt emme enää ole lapsia. Ja lisäksi sinä olet rikas ja minä köyhä.

Silloin Marianna näytti jälleen elpyvän. Hän punastui, eikä vetänyt pois kättään toisen otteesta, vaan sanoi hiljaa, tyynesti.

— Tämänhän sinä tiesit hyvin. Ja jos minä olin rikas sinun edessäsi, joka olit köyhä, sinä olit köyhä minun edessäni, joka olin rikas...

Simonekin punastui. Hän ei enää käsittänyt mitään, niin hän ainakin luuli. Hän oli väsynyt kaikesta, minkä oli sanonut, samoin kuin pitkästä jalkamatkastaan. Kaikki vaiva oli turhaa. Hän olisi vain kerran vielä tahtonut laskea päänsä Mariannan polville ja nukahtaa siihen.

Äkkiä kuitenkin uhma valtasi hänet. Eihän Marianna ollut peruuttanut solvaustaan. Ei hän sitä vielä nytkään peruuttanut, vaikka näki hänet niin väsyneenä ja masentuneena jalkojensa juuressa. Päinvastoin hän lausui uusia solvauksia. Mutta jos Marianna ei tahtonut avata hänelle oveaan, ei hän silti aikonut lähteä tiehensä kuin kerjäläinen, jolta kielletään almu. Hän ajatteli, miten Bantine Fera ilkkuisi häntä, jos tämän tietäisi. Ja villipeto taas liikkui hänen sisässään. Hän alkoi läähättää, nosti pyssyn olalleen ja muisti, että oli lähtenyt rotkosta kekäle kädessä aikoen sytyttää palamaan Mariannan karjatarhan ja hänen talonsa, tappaa karjan ja palvelijat, hänen sukulaisensa ja hänetkin, ellei hän peruuttanut sanaansa. Hän näki edessään kaiken punaisena kuin veri. Vesi, joka oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa, sekoittui hänen hikeensä ja lämpeni. Ja hänestä tuntui, että hän oli kokonaan siitä hirvittävästä haavasta vuotavan veren tahraama, jonka Marianna loukkaavalla sanallaan oli iskenyt hänen sydämeensä.

Mutta Mariannan katse hillitsi hänet. Eikä hän herjennyt katsomasta Simoneen vaieten, pää hiukan kallellaan. Tämä asento palautti Simonen mieleen Costantinon, ja hän ajatteli, että Mariannakin ehkä tiesi kaiken, että hän oli seurannut häntä kuluneina harhailun kuukausina, hänen vaivuttuaan orjuuteen, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin aikaisempi orjuus, ja että Marianna nyt katseli häntä omantuntonsa pohjasta. Hän painoi alas päänsä, hänen korvansa suhisivat ja hän oli kuulevinaan äänen, Costantinon tai Bantine Feran äänen, ja ehkä oman äänensäkin, joka toisti Mariannan solvaavan sanan.

* * * * *

Silloin hän kavahti pystyyn raivostuneena itselleen ja pakeni juosten niityn poikki.

Nyt vasta Marianna alkoi vapista pelosta. Hän luuli, että Simone lähti tekemään itselleen väkivaltaa, ja kaikkein ensiksi hänen vaistonsa veti seuraamaan pakenijaa ja huutamaan häntä pysähtymään. Mutta ylpeys naulitsi hänet liikkumattomaksi, mykkänä oveen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä sisäinen ääni alkoi huutaa, että hän oli ollut kohtuuton, että oli sanonut Simonelle verisen solvauksen korostaessaan hänen köyhyyttään ja omaa rikkauttaan. Hänkin oli ollut kehno vastatessaan hänen selityksiinsä ja puolustukseensa pelkällä solvauksella. Taaskin he olivat samanarvoisia. He saattoivat rientää kuinka kauas tahansa. Heidän täytyi kuitenkin seurata samaa tietä ja aina kohdata toisensa lepohetkinä.

Sillä aikaa Simone oli kadonnut metsään. Iltahämärän varjot peittivät hänen jälkensä.

Marianna katsoi ylös. Taivas oli aivan selkeä, vihreänsininen; kuu kumotti yläpuolella metsää, joka vielä oli läpeensä sateen kastelema. Sen valo heijastui edessä leviävästä niitystä, joka näytti kirkkaalta lammelta. Hiljaisuudessa hän luuli yhä kuulevansa Simonen askelet. Ja hän seurasi niiden kaikua täynnä ahdistusta ja murhetta, ajatellen sydämessään, että Simone poistui ainaiseksi. Mutta sisimmässään, sydäntäkin syvemmällä, hän tunsi, ettei niin sittenkään kävisi.

Hän huokasi syvään ja riensi avaamaan keittiön oven. Palvelija oli totellut, hän ei ollut liikkunut paikaltaan. Isä taas oli tyttärensä lähdettyä juossut ikkunan ääreen, oli nähnyt Simonen tulevan ja sitten taas rientävän pois, ja nyt hän jännityksissään odotti hänen paluutaan.

Nähdessään tyttärensä kasvot kalpeina, piirteet vääntyneinä ja silmät kosteina, vaikka niistä ei vuotanutkaan kyyneliä, hän meni tytärtään vastaan, rohkenematta kysyä mitä oli tapahtunut. Hän vain katseli häntä ja tunsi, että jotain kamalaa jo oli tapahtunut, pahempaa kuin jos Simone olisi ahdistanut Mariannaa tai surmannut hänet.

Sanaakaan sanomatta tytär asettui ikkunan ääreen, ja pimeä keittiö vaipui taas hiljaisuuteen. Molemmat miehet loivat vähän väliä toisiinsa katseen, odottaen mieli raskaana. Äkkiä koirat ulkona alkoivat haukkua pitkään, valittaen, ja Marianna harhaili levottomana oven ja ikkunan välillä. Hän näytti aavistavan, että ulkona metsän salaperäisessä kätkössä tapahtui jotain kaameata, ja viittasi kädellään koiria vaikenemaan, jotta hän kuulisi paremmin.

Pyssynlaukaus pamahti selvästi lähellä. Kaiku toisti sen, ja vielä toinenkin kaukaisempi kaiku.

Marianna päästi huudon, ikäänkuin vastaten kutsuun.

Ja hän juoksi ulos, tällä kertaa miesten seuraamana.

He löysivät Simonen lähteen luota, kallioiden juurelta, juuri samasta paikasta, missä palvelija oli nähnyt hänet eräänä kesäkuun päivänä hänen ensi käyntinsä jälkeen karjatalossa.

Marianna, joka riensi isänsä edellä hätääntyneenä etsien ja juosten ennen heitä metsään kuin haavoittunut hirvi, näki hänet ensiksi. Simone oli polvillaan lähteen edessä, kädet kouristaen kalliota. Hän näytti yrittävän nousta pystyyn. Hänen selässään oli pyssy, jonka piippu välkkyi kuutamossa, turhaan nyt valvoen haavoitetun omistajansa turvallisuutta.

Marianna ei valittanut. Hän tarttui Simonen olkapäihin auttaakseen häntä nousemaan. Haavoittunut nojasi hänen käsivarsiinsa, mutta Marianna horjahti taaksepäin ja vaipui istumaan kivelle hänen ruumiinsa painamana.

Taas he olivat yhdessä. Hänen verensä valui Mariannan syliin. Marianna haki kädellään haavan kohtaa, tunsi veren siitä vuotavan kuumana sormilleen ja luuli, että Simone oli kauttaaltaan runneltu ja että veri virtasi hänestä joka taholta.

— Simone, Simone!

Mariannasta tuntui, kuin Simone olisi tahallaan näin antautunut hänen tuettavakseen, tarjoten hänelle verensä, niinkuin oli tuona iltana luvannut.

— Ei niin, ei niin. Nouse, nouse.

Nyt Marianna alkoi huutaa kauhu kurkussaan.

Hetkeä myöhemmin miehet saapuivat juosten... He ottivat Simonen hänen sylistään ja läksivät kantamaan häntä taloa kohti. Veri pirskui heinikkoon. Marianna, joka seurasi askel askeleelta, tunsi olevansa kokonaan sen tahraama hiusten juurista jalkoihin asti.

Ja nyt aukeni hänen ovensa jälleen Simonelle.

Miehet laskivat hänet Mariannan vuoteeseen ja alkoivat riisua hänen vaatteitaan. Hän näytti nukkuvan, hiukset vielä kosteina sateesta, pää rentona leväten pieluksella. He saivat menetellä niinkuin parhaaksi näkivät. He ottivat pyssyn, josta hän ei koskaan luopunut, patruunalaukun, irroittivat vyön, riisuivat päällystakin ja nutun. Mikäli miehet ojensivat esineitä ja vaatteita, Marianna otti ne ja laski kaikki penkille.

Nyt olivat tulleet heidän häänsä: kuolonhäät. Ja sisimmässään Marianna tunsi, että nämä olivatkin heidän oikeat häänsä. He kuuluivat toisilleen kuolemassa, iäisyydessä.

Simonen povi, valkoinen kuin naisella, ja kupeensa virvilänkaltaisine syntymämerkkeineen, paljastuivat. Haava oli siinä, kahden kylkiluun välissä, pieni punainen reikä. Veri virtasi lakkaamatta tasaisesti kuin lähteen vesi.

Palvelija kumartui tarkastamaan, silmä kokeneena kuin lääkärillä. Hän painoi haavan reunoja lujasti yhteen kahden sormen välissä, ja vapaalla kädellään auttoi isäntää kääntämään Simonen terveelle kyljelleen.

— Haava ei olisi kuolettava, ellei luoti olisi jäänyt sisälle. Anna minulle etikkaa, Marianna.

Marianna kaatoi etikkaa kuppiin, ja hänen kyyneleensä sekoittuivat siihen. Hän ojensi sitä toisella kädellään, pitäen toisessa kynttilää ja mutisi katsellessaan Simonen kasvoja:

— Olemme surmanneet sinut ja annamme sinulle etikkaa kuin Kristukselle.

Silloin Berte Sirca, joka siihen hetkeen asti oli toiminut kuin vallan toinen mies, päättäväisenä ja lujana, huokasi syvään ja risti kätensä:

— Voi Sebastiano, mitä oletkaan tehnyt?

Senjälkeen he eivät enää puhuneet. Hiljaisuudessa kuului vain, miten Marianna repi raidista kaistaleita, käyttääkseen niitä haavasiteinä, ja ulkona kaikui — satakielen laulu.

Molempien miesten yhä liikkuessa edestakaisin vaieten, koettaen poistaa veren jälkiä, Marianna istuutui vuoteen ääreen. Simone näytti yhä nukkuvan. Marianna puhui hänelle hiljaa, koskettaen hänen hervotonta kättään. Hän ei enää nähnyt mitään kyynelistä himmentyneillä silmillään. Mutta sisässään hän näki kaiken päivänselvänä, aina sydänkuopan pohjaan, siihen piilopaikkaan asti, missä omatunto säteilee kuin aarre maanalaisessa komerossa.

— Minä olen surmannut sinut, — hän sanoi Simonelle, kosketellen hänen sormiaan ja hänen vielä hiukan lämmintä kämmentään. — Sinut on surmannut minun ylpeyteni. Anna minulle anteeksi. Älä poistu noin, älä tee niinkuin minä, joka vaikenin ja sanoin sinulle vain häijyjä sanoja. Anna minulle anteeksi, äläkä puhu, jos et jaksa. Ymmärrän kaiken kuitenkin, rakas Simone. Sinä olit antanut minulle niin paljon, olit antanut minulle rakkauden; et omaa rakkauttasi minuun, vaan minun rakkauteni sinuun. Se oli suuri aarre, mutta minä en osannut sitä säilyttää. Sillä se, joka aina on ollut köyhä, niinkuin minä, ei tajua olioiden arvoa. Ja niin menetin tuhlaten sen aarteen, jonka olit minulle antanut. Olen hajoittanut sen, olen heittänyt sen ulos taloni ikkunoista! On oikein, että nyt näen sinun menevän pois, koska sinulla ei enää ole mitään, meillä kummallakaan ei enää ole mitään, rakas Simone. Ja minä tahdoin sinulta vielä enempää. Teit oikein kun sanoit sen minulle. Tahdoin vapautesikin, ja tahdoin tulla aviovaimoksesi, minä poloinen, tahdoin saada sinulta sormuksen.., joka on saatavissa ainoastaan sieltä, mihin taivaankaari päättyy. Minä kurja himoitsin vertasi, henkeäsi. Ja nyt olet antanut ne minulle, niinkuin olit luvannut, veresi ja henkesi, rakas Simone. Sisarillasi oli syytä kohdella minua epäluuloisesti.

Muistellessaan Simonen lujatahtoisia sisaria Marianna tunsi kyynelten vihdoinkin vuotavan silmistään. Mutta itse tuskansa alhosta hän löysi lievennystä, ja hänestä tuntui, että hänen kyyneleensä, jotka kostuttivat Simonen kasvoja ja käsiä, näyttivät elvyttävän haavoittunutta. Hän todella hiljaa liikutti sormiensa päitä. Marianna nousi vuoteen äärestä, katseli ympärilleen pienessä yksinäisessä huoneessaan, jota kynttilä heikosti valaisi, silmäili hänen vaatteitaan penkillä, pyssyä nurkassa, hänen kuolonkalpeita kasvojaan, jotka lepäsivät pieluksella, silmissä tyrmistynyt ilme. Simone näytti heräävän syvästä unesta ja ponnistelevan muistaakseen.

— Marianna? — hän kuiskasi.

XIV

Tällävälin Sebastiano kulki metsän läpi, palaten karjamajaansa. Hän läähätti ja hänen sydämensä sykki vielä rajusti. Hän kuvitteli olevansa tyydytetty ja joka tapauksessa valmis vastaanottamaan kaiken. Hän oli pitänyt lupauksensa. Lähetettyään Simonelle sanan, ettei tämä saisi lähestyä Mariannaa, jos ei tahtonut verellään maksaa uhkarohkeuttaan, hän ei ollut poistunut karjatarhan lähettyviltä. Hän odotti ja tiesi jo, mitä oli tapahtuva. Ja siinä tulikin Simone, juosten, ja keskusteltuaan Mariannan kanssa hän taas juoksujalkaa poistui, niinkuin henkilö, jolle ei riitä aikaa kaikkiin suoritettaviin tehtäviin. Laukaus vain, ja siinä hän makasi maassa, raivattuna tieltä.

Sebastiano ei silti ollut aivan varma, oliko laukaus tappanut Simonen. Se oli kuitenkin sivuasia. Pääseikka oli, että hän, Sebastiano, oli täyttänyt lupauksensa. Ja astuen metsän hiljaisuudessa, jonne kaukaisen ryöppypuron kohina tuskin kuului, hän ajatteli, itsekseen puhutellen uhriaan:

— Siinä näit, mies. Luulit juoksevasi ja hallitsevasi kaikkea povesi kiihkolla, mutta sensijaan sinut on syösty maahan. Näinkö pidit varasi? Näinkö sinä, nuori mies, otit onkeen varoituksen? Olinhan lähettänyt sinulle ne terveiset, että Mariannalla paitsi tuota isä höperöä oli joku muukin sukulainen. Nyt olet nähnyt hänet, jumal'avita, nyt olet nähnyt hänet.

Mikäli hänen matkansa joutui, ahdistus katosi hänen sydämestään. — Miksi pakenen? — hän kysyi itseltään. En tahdo lymytä. Tahdon maksaa osani, minäkin. En tahdo piiloittautua, en ole halpamainen mies.

Äkkiä hän pysähtyi, ikäänkuin hänen uhrinsa, joka tuolla metsässä makasi kasvoillaan maassa, olisi pidättänyt hänen askeliaan.

Hän nosti pyssyn olalleen ja tuijotti kauan eteensä.

Yksinäinen kuu kulki taivaalla ja loi surullista valoaan metsään. Vuoripuron kohina etääntyi, ja harmaista korkkitammista, jotka näyttivät olevan kiveä, putoili vesipisaroita, jotka hipaisivat hänen kasvojaan ja käsiään.

Hän jatkoi matkaansa. Mutta hän ei enää ollut yhtä tyytyväinen. Hän ajatteli Mariannaa, miten kauhistunut ja epätoivoinen hän oli nähdessään Simonen kuolettavasti haavoittuneena. Ja hän kuvitteli kuulevansa Mariannan huudon, joka raateli hänen selkäänsä ja ajoi häntä eteenpäin pakoretkellään ja samalla kuristi hänen kaulaansa kuin etäältä heitetty nuoransilmukka, joka veti häntä takaisin.

Marianna tuntui huutavan hänelle:

— Halpa, halpa mies.

— Minäkö halpa, joka panen alttiiksi vapauteni ja henkeni sinut pelastaakseni?

Hän astui edelleen. Mutta selittämätön ristiriitainen mielentila sai hänen polvensa notkumaan. Ja hän taivutti päätään taaksepäin, ikäänkuin todella kuristava nuoransilmukka olisi vetänyt häntä, tukahduttanut häntä. Näin hän taisteli hyvän aikaa, ja kuta kauemmaksi hän astui, sitä enemmän hän häpesi pakoaan. Hän palasi takasinpäin muutaman askelen ja pysähtyi jälleen. Hän ei tietänyt enää astuisiko eteenpäin, vai kääntyisikö takaisin. Kumpikin hävetti häntä. Lopulta hän laskeutui istumaan maahan, nojaten selkänsä kantoon, ja huokasi. Hän se oikeastaan oli tappiolle joutunut, haavoitettu, sen hän hyvin tunsi. Mutta hän tunsi helpotusta levätessään siinä.

Sappi, joka kuluneena aikana oli kokoontunut hänen sydämeensä vihan nostamana, liukeni ja virtasi pois haavan kautta. Hän ei oikein tietänyt, mistä se johtui, mutta hän ei enää vihannut. Mariannan suru ja Simonen veri tuottivat hyvitystä hänen pitkäaikaisesta kärsimyksestään ja nöyryytyksestään. Hän oli nyt tyytyväinen kuin rahansa saanut velkoja.

Mutta hetken kuluttua intohimo jälleen valtasi hänet. Sisimmässään hän ei ollut luopunut Mariannan omistamisajatuksesta. Hän luuli olevansa vilpitön aikeissaan puolustaa häntä häneltä itseltään. Ja nyt Marianna sensijaan kumartui Simonen yli koettaen pelastaa hänet elämään. Hän säpsähti ja kääntyi astumaan takaisin.

Rauha vallitsi kirkkaassa kuutamossa. Vuoripuron kohina kuului heikosti, ikäänkuin vesi olisi nukahtanut ja sohissut unissaan, ja Mariannan karjatarhassa satakieli lauloi herkeämättä.

Hän kiersi lähteen, kuvitellen, että Simone yhä makasi samassa paikassa, johon oli kaatunut. Ja hän ihmetteli, että kaikki täällä hänen ympärillään oli niin hiljaista. Hänestä tuntui kuin maa olisi niellyt hänen uhrinsa, jotta yön rauha ei häiriytyisi.

Mutta metsän rinteestä hän näki kauempana karjatalon ikkunoista tuikkivan tulia ja varjojen liikkuvan. — Simone oli siellä elävänä.

Ja hän tunsi, että hänen vihansa ja kostonsa olivat olleet turhaa ponnistelua kohtalon tahtoa vastaan.

Hän riensi nopeasti taloon. Sisällä keittiössä miehet odottivat Mariannan käskyjä. Ulkona satuloitu hevonen oli valmiina lähtöön, ja palvelijalla oli kannukset saappaissaan. Berte Sirca taas väänteli käsiään epätietoisena, oliko hänen lähdettävä noutamaan Simonen sukulaisia vai jäätävä tyttärensä luo.

Kun Sebastiano astui sisään, hän meni tulijaa vastaan, tarttuen raivonsa ensi puuskauksessa hänen päällystakkinsa laskoksiin. Mutta nuo kasvot, jotka näyttivät vahalta, ja epätoivoa heijastavat silmät saivat hänet vaikenemaan.

— Onko hän tuolla? — kysyi Sebastiano, — onko hänen tilansa hyvin vakava?

Hän näytti katuvan, käsivarret roikkuen rentoina kupeilla, ja pää kumarassa.

— Haava ei olisi vaarallinen, mutta luoti on sisässä, hyvin syvällä... Sebastiano, minkätähden teit tämän?

— Sentähden, että velvollisuuteni oli tehdä se.

— Kuule minua. Sinä olet tehnyt mielettömän teon. Mariannan ja Simonen välit olivat täydelleen katkenneet.

Sebastiano tuijotti eteensä. Sitten hän sulki silmänsä. Hän tahtoi luulotella itselleen, ettei niin ollut laita.

— Se ei ole totta! Miksi sanotte näin?

— Sen sanon, koska se on totta. Marianna ja Simone olivat jättäneet toisensa.

Sebastiano meni istumaan lieden ääreen ottamatta pyssyä olaltaan. Hän nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvonsa nyrkkeihin, ikäänkuin olisi tahtonut ruhjoa leukansa. Ja nyrkit ja poskipäät vapisivat raivosta.

— Se ei ole totta, se ei ole totta, hän yhä mutisi itsekseen.

Rauhallinen palvelija sanoi isännälle:

— Koska Sebastiano on täällä, niin toinen meistä voi lähteä.

Berte meni silloin tyttärensä huoneeseen. Simone oli juuri hiukan tointunut ja koetti nostaa päätään. Marianna oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä käsiensä välissä, odottaen levottomana, että hän vielä puhuisi. Mutta Simonen silmät verhoutuivat, pää vaipui jälleen raskaana pielukselle, ja alkava kuolonuni, josta hän juuri hiukan oli herännyt, valtasi hänet uudelleen.

— Marianna, — sanoi isä, koskettaen sormella hänen olkapäätään. Täytyy päättää, mitä on tehtävä.

Marianna säpsähti.

— Tehkää, mikä on välttämätöntä.

Ja Berte palasi keittiöön.

— Hän on tullut tajuihinsa, mutta kuume polttaa häntä. Täytyy lähettää sana hänen kotiansa.

— Mitä sanoi emäntä? — kysyi palvelija, kumartuen kiinnittämään kannusta kireämmälle.

— Hän ei sanonut mitään. Mutta ei tässä tarvita sen selvempiä määräyksiä. Ratsasta suoraa päätä Simonen kotiin ja kerro, millä kannalla asiat ovat.

Palvelija epäröi.

— Tahtoisin kuulla, mitä emäntä sanoo.

Ensi kerran palvelusaikanaan hän näki Berte Sircan ärtyvän.

— Minä olen täällä isäntä. Lähde matkaan, typerikkö!

Silloin palvelija totteli, ja seuraavassa tuokiossa kuului hevosen kavioiden nopea kopina, joka häipyi etäisyyteen. Sebastiano katsoi ylös ja oikaisi selkänsä. Hän näytti tahtovan kysyä jotakin. Mutta hän lyyhistyi uudelleen eikä enää puhunut mitään.

* * * * *

Aamun sarastaessa Simonen äiti saapui, istuen hevosen selässä palvelijan satulan takana. Kyyristyneenä, pää mustan huivin peitossa, kasvot kalpeina ja kuin kivettyneinä pitkällisestä surusta, hän solui alas hevosen selästä, ennenkuin palvelija ehti laskeutua satulasta, ja riensi suoraa päätä huoneeseen, missä hänen poikansa oli. Marianna nousi, luovuttaen hänelle paikkansa. He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Mutta siitä hetkestä äiti jäi istumaan Simonen viereen, hänen kätensä kädessään, kallistuen hänkin puhumaan hänelle hiljaa, sanoen hänelle kaiken sen, mitä ei pitkään aikaan ollut tullut sanottua. Sillävälin Marianna kulki varpaisillaan edestakaisin huoneessa, pysähtyen usein vuoteen luo odottamaan määräyksiä.

Kun äiti huomasi, että kuume kiihtyi ja että haavoittunut ei enää jaksanut houria, hän nousi ja sanoi:

— Tarvittaisiin pappia jakamaan hänelle armonvälikappaleita.

Pappi! Marianna meni antamaan määräyksiä. Silloin hän näki Sebastianon. Hänen silmänsä jäivät tuijoittamaan, ja kun sanat takertuivat hänen suuhunsa, hän viittasi kädellään häntä poistumaan. Mutta Sebastiano ei katsonut häneen, ollen liikkumaton, kasvot vahana ja silmät tähystellen johonkin kaukaiseen epämääräiseen paikkaan. Marianna painoi alas päänsä, ja kaksi isoa kyyneltä kirposi hänen silmistään.

Hän malttoi mielensä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut liukkaan, ylipääsemättömän vuoren juurella. Oli turhaa itkeä, turhaa huutaa, turhaa kostaa. Kaikki oli turhaa.

Olihan Sebastiano tuossa hänen edessään, povessaan syvempi haava ja lähempänä kuolemaa kuin Simone. Olisihan Marianna voinut heikoilla käsillään sitoa hänet kahleisiin ja jättää hänet maallisen oikeuden käsiin. Hän olisi voinut surmatakin hänet jalkojensa juureen kuin koiran. Hänen raskas surunsa ei olisi siitä keventynyt hituistakaan.

Silloin hän lähestyi häntä ja kosketti hänen olkapäätään, samoin kuin isä oli tehnyt hänelle. Sebastiano kääntyi ja katsoi häneen puhumatta. Hänen silmäteränsä laajenivat hänen tuijoittaessaan Mariannaan. Hän näytti oitis tajuavan, minkä raskaan rikoksen oli tehnyt, ja tuntevan siitä kauhua.

— Sebastiano, — sanoi Marianna itkien, — jo toistamiseen käsken sinua poistumaan. Mene pois, ymmärrätkö? Äläkä enää laske jalkaasi minun talooni...

Sebastiano nousi ja poistui. Mutta saavuttuaan lähteelle siihen kohtaan, mihin Simone oli kaatunut, hän ei jaksanut kulkea pitemmälle. Hän istuutui ja alkoi odottaa.

Siitä hän näki, miten Berte Sirca nousi hevosen selkään ja ratsasti Nuoroon päin. Kaikki karjatarhassa oli levollista. Eläimet kävivät laitumella. Harmaat lehmät, liikkumattomina ruohikossa, korkkitammien välissä, sinitaivas taustana, näyttivät isoilta kiviltä. Harakoiden nauru kajahti metsässä, ja savu nousi suoraan ylös karjatalon katolta kuin iso kaurakukka.

Kaikki tuntui unelmalta. Tätä tunnelmaa vain välistä häiritsivät koirat, jotka nousivat väristen takajaloilleen, köysiänsä pingoittaen, haukkuen äkäisesti kissanpoikaa, joka tuli kastelemaan kuonoaan vesialtaassa.

Äiti istui yhä Simonen vuoteen ääressä ja oli jo kertonut kaiken Simonelle. Hän oli kertonut, ettei sanoma onnettomuudesta ollut yllättänyt häntä, ei isää, eikä sisaria.

Jo kauan he olivat sydämessään odottaneet salaisen onnettomuuden tuloa, tämänkaltaista uutista. Ja Mariannan palvelijan saapuessa he olivat katsoneet toisiinsa, sanoen silmillään: — Hetki on tullut.

— Katsoimme toisiimme, Simone, ja viipymättä sidoin huivin päähäni. Isääsi ja sisariasi pidetään silmällä. Ja kaikki oikeudenvirkailijat ja -palvelijat tuntevat heidät. Jos joku heistä olisi lähtenyt sinua tervehtimään, häntä olisi seurattu, ja näin olisi turvapaikkasi tullut ilmi. Minun kasvoni ovat kaikki unhoittaneet, kun en, niinkuin tiedät, enää moneen vuoteen ole astunut ulos talosta... en moneen vuoteen... aina siitä lähtien, kun poistuit kotoa... Ja sentähden läksin minä, sillä tahdoin nähdä sinut. Ja nyt olet edessäni... verissäsi ja vaikeroiden kuin syntyessäsi.

Marianna liikkui hiljaa, epätoivoisena. Hän oli vain kateellinen äidille, joka viimeisen kerran oli tullut eroittamaan heitä. Ja hän odotti hetkeä, jolloin saisi taas istuutua Simonen luo.

Kun hän ei nähnyt Nuoroon pappia noutamaan lähteneen isänsä palaavan, hän illan tullen katsoi kauan ovelta ja läksi sitten astumaan metsään pientä heleähietaista polkua pitkin, joka kiemurteli jo tummenevassa ruohikossa.

Ei näkynyt ketään. Ilta oli viileä ja kirkas. Koko karjatarha, edellisen päivän rajuilman pesemänä ja virkistämättä, tuoksui kuin lavendelikukkavihko. Ja tähti alkoi syttyä toisensa jälkeen, toinen toistaan suurempana ja hohtavampana, ikäänkuin kilpaillen kauneudessa.

Marianna, joka taas oli käynyt väsyneen näköiseksi ja kumarahartiaiseksi ja hiukan vanhettuneeksi, niinkuin tuonnoin ensi kerran tultuaan karjatarhaan toipumaan sairaudesta setänsä kuoleman jälkeen, astui kappaleen matkaa, kunnes saapui kummulle, jolta saattoi nähdä tien.

Hänen takanaan olevat metsät aallehtivat runsaassa vihannuudessaan kuin meri. Hänen edessään avartui tasanko, vielä vihreänä ja sinervänä hämärässä, muurinkatkelmineen, kivineen ja kukkien peittämine kallioineen. Vuoret haamoittivat kuin höyry taivaanrannalla, vielä punervina, mutta tuhkanharmaan harson peitossa. Kuu pilkisti Orthobene vuoren harjan takaa, ja ääretön rauha levisi ympäristöön.

Marianna seisoi kauan kummulla, nojaten kiveen. Hän tunsi itsensä levolliseksi, etääntyneeksi kauas niistä seikoista, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon kärsimystä. Ja silmänräpäykseksi hänestä katosi tietoisuus siitäkin, että Simone ja hänen äitinsä olivat yksin talossa. Hän oli etäällä, oli jättänyt kaiken, oli sanonut itsensä irti kaikesta, yksinäisenä kuin kuu avaruudessa.

Mutta hevosten kavioiden kapse polulta herätti hänet jälleen todellisuuteen. Hän laskeutui kummulta kompastellen kivikossa ja saapui talon edessä olevalle aukealle nurmikolle samaan aikaan kuin isänsä ja pappi.

XV

Pappi oli nuori, voimakas, kasvot tummat, huulet paksut ja hampaat valkoiset, yllään avara vaippa ja leveälierisen papinpäähineen asemesta pieni lakki päässä.

Hänelläkin oli kaksi kodista maailmalle kadonnutta veljeä; eikä hän tahtonut kieltää apuaan kuolevalta.

Marianna tervehti häntä päännyökkäyksellä ja vei hänet pikkuhuoneeseen. Äiti oli sytyttänyt vaskilampun, joka riippui naulasta yläpuolella vuodetta. Sen pyöreä värähtelevä varjo peitti kuin hikiliina kuolevan kasvot, ja se levitti heikkoa valoansa illan hämärään.

Simone oli horroksissa ja näytti tuon varjon verhoamana jo vaipuneen alkavaan kuolonuneen.

Pappi lähestyi varpaisillaan, pysähtyen katselemaan häntä ääneti, seisoen äidin vieressä, joka oli noussut ja joka äärettömän hellästi katseli poikaansa, peläten hänen heräävän virkistävästä unesta, mutta samalla peläten, ettei hän enää ollenkaan heräisi.

Sitten hän poistui huoneesta, ja pappi istahti rukoilemaan.

Naiset seisoivat ulkopuolella ovea, odottaen. Ja Marianna, jonka väsymys yhä enemmän valtasi, ajatteli Jeesusta Öljymäellä ja pelkäsi nukahtavansa.