Part 3

— Olisihan yksi keino... — vastasi Marianna, ääni koristen ja kaikuen hänen omissa korvissaan epävarmalta ja ahdistuneelta; eikä hänellä ollut rohkeutta jatkaa.

Mutta Simone oivalsi heti, mitä toinen aikoi hänelle neuvoa; ja hän näytti kuin heräävän, asettuvan vastustamaan. Hän katsoi Mariannaan kulmien alta, melkein vihaisesti, sitten hän nousi, suoristausi, sitoi patruunalaukun lujasti vyötäisilleen ja tarttui pyssyynsä. Seisoessaan siinä hän vielä katseillaan haki Mariannan silmiä, joka ei kuitenkaan enää katsonut häneen. Näytti siltä, kuin kumpikin olisi virittänyt toiselle ansan ja kuin kumpikin olisi varonut siihen joutumasta.

— Muuten kaikki on hyvin, kunhan vain ei menetä vapauttaan, — sanoi Simone äänekkäästi. Mikä muu tahansa, kuin jälleen joutua orjaksi. Anteeksi, että olen lasketellut sinulle niin paljon tarinoita. Hyvästi, Marianna; annat kai minulle kättä.

Marianna ojensi hänelle kätensä ja kohotti katseensa; mutta nyt Simone vuorostaan oli häneen katsomatta; tuskin puristettuaan hänen sormiaan mies poistui taaksensa katsomatta. Paikaltaan Marianna katseli poistujaa, tuntien vapautusta ja samalla karvasta mielipahaa, ylpeyden ja nöyryytyksen tunnetta, ikäänkuin hänen entinen palvelijansa olisi loukannut häntä, onnistumatta kuitenkaan riistämään häneltä hänen valtijattaren arvokkuuttaan.

— Onnea matkalle, — näin hän toivotti itsekseen, — emmehän enää koskaan näe toisiamme.

Mutta sisimmässään hän sentään tunsi, että nuori mies oli palaava.

Illallisen jälkeen hän kokosi tavaroitaan paluuta varten Nuoroon. Hän aikoi lähteä matkaan aamun sarastaessa, mutta vielä myöhään yöllä hän hääri matkavalmistuksissaan eikä malttanut mennä levolle. Hän loi katseen ympärilleen yksinäisessä huoneessa; se oli kuin linnunpesä, jonka ympärillä metsän kumea henkäys humisi! Ja hänen mieleensä palasi hänen Nuorossa oleva iso talonsa, tuo kostea ja pimeä, rautaporttineen ja vahvoine ikkunoineen, ja taas se muistutti vankilaa. Siitä ei puuttunut edes armotonta vartijaa, palvelijatar Fidelaa, avaimet vyötäisillä, ja silmät valppaina tähystellen. Ovathan ihmiset muuten kaikki tavallaan elämässä vankeina, hyvittäen sitä syyllisyyttään, että ovat olemassa. Joko täytyy alistua kohtaloonsa tai puhkaista seinät niinkuin Simone. Jokaiselle on tuleva vapautuksen ja palkinnon päivä.

Marianna istui itään päin olevalla kynnyksellä, ajatellen kaikkia näitä syvällisiä asioita, ja tuntien itsensä levottomaksi. Hän arveli, että vielä oli jäänyt tekemättä eräitä matkavalmistuksia, ja että hän oli unhoittanut jotakin tärkeätä, ehkä kaikkein tärkeimmän, mutta hän ei tietänyt, mikä se oli.

Miehet nukkuivat keittiössä, kaikki oli rauhallista, tähdet tuikkivat, sirkat sirisivät niinkuin tuona iltana Simonen toista kertaa käydessä talossa. Marianna olisi tahtonut nukahtaa siihen kynnykselle. Hän oli mielestään kuin päihtynyt, juopunut kaikesta näinä päivinä imemästään ilmasta, kaikesta suven tuoksusta.

Hän näki puun kohoavan hopeanhohtoisena keskellä aukiota ja koirat nukkumassa sen varjossa; ja kauempana nuo kaksi metsän sivustaa: kirkkaan kukkivan rautatammilehdon, ja tumman korkkitammikorven, ja näiden molempien välillä etäisyydessä kuun valaisemat vuoret, joiden ääriviivat hahmoittuivat taivaalle värähtelevän valoharson lomitse.

Lähimpänä oli Oliena vuori, valkoinen, valokylläinen; siitä kauempana oikealla Dorgali vuoret, ja vasemmalla Nuoron siniset ja mustat vuoriharjut. Ja äkkiä näytti koko taivaanranta puhkeavan kultakukkiin: kuu kohosi taivaalle.

Ja sitten näytti sille kultaharsolle, joka ylettyi vuorilta karjatarhaan, leviävän toinen harso: helmiverkko, joka värähdellen peitti esineet, loihtien ne kauniimmiksi, unelmoivinakin vilkkaiksi. Metsä hymyili yössä, vaikka rautatammista putoavat lehdet näyttivät kyyneliltä. Satakielet lauloivat. Yksi niistä istui aukion keskellä olevassa puussa, joka oksien välistä välkkyvien kuunsäteiden kirkastamana lumoten veti puoleensa.

Marianna muisti epämääräisesti, että hän lapsena, juhannusyönä, oli kokenut samanlaista tunnelmaa; hän oli seisonut pihalla odottaen, että taivas keskiyön aikaan aukenisi ja Herra Jumala näkyisi keskellä loistavaa puutarhaa.

Äkkiä hän pelästyneenä kavahti pystyyn. Taas hän kuuli kaukaa askelia, näki miehen lähestyvän aukiolta päin. Ensin hän näytti pieneltä, mutta sitten vähitellen yhä kookkaammalta, kunnes pää kosketti taivaan lakea. Nyt Marianna tunsi tulijan Simoneksi. Hän istuutui silloin, jäykkänä pelokkaasta odotuksesta.

Olihan hän tietänyt, että Simone palaisi; ja nyt vasta hän huomasi jääneensä siihen kynnykselle häntä odottamaan. Hän olisi tahtonut vetäytyä sisään, mutta se oli nyt myöhäistä. Marianna näki Simonen silmien säihkyvän kuun hohtavassa valossa ja tuijottavan häneen katsein, jotka jähmetyttivät hänet; ja hän luuli Simonen käsien kurottautuvan häntä kohti, kouristaakseen häntä samoin kuin hän tuona ensimmäisenä iltana oli koettanut kouristaa permantoa.

Marianna nousi taas. Hänet valtasi pelko; tosin hän muisti, että kaksi miestä oli aivan lähellä, valmiina suojelemaan häntä; silti hänellä oli tunne, että hän oli yksin maailmassa, yksin tuon suloisen ja hirvittävän olennon edessä, joka lähestyi vaieten kuin unissakävijä. Ja sisimmässään hän tunsi, ettei kukaan voinut häntä pelastaa uhkaavasta vaarasta, ellei hän itse osannut puolustautua.

Mikäli nuori mies läheni, Marianna menetti itseluottamuksensa viimeisen jäännöksen. Hänen polvensa notkuivat. Ja kun Simone tarttui hänen käsiinsä ja painoi hänet alas istumaan, itse istuutuen maahan hänen eteensä jalat ristissä, hellittämättä hänen ranteitaan, hän tunsi itsensä toiseksi, Simonen hallitsemaksi.

— Isäni on tuolla sisällä — mutisi Marianna.

Sanaakaan sanomatta Simone heitti päännyökkäyksellä lakin maahan ja laski päänsä väsyneenä ja lapsen tavoin hänen syliinsä. Hänen tiheä, lyhyt, mustakutrinen tukkansa tuoksui ruoholle, pölylle ja hielle — metsäinen ja samalla miellyttävä tuoksu, joka enemmän kuin hänen elkeensä teki Mariannan levottomaksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän; hän ajatteli, että Simone oli laskenut päänsä hänen syliinsä ikäänkuin panttina itsestään, ja rakasti häntä kuin nukkuvaa lasta; hän arveli voivansa suojella häntä, pelastaa hänet ja kiintyä häneen likeisesti kuin omaan lapseensa.

Marianna vapautti toisen kätensä hänen otteestaan ja hyväili hänen otsaansa; huomaamattaan hän itki. Ja kyynelet putoilivat Simonen hiuksille ja kimmeltivät kuin kastehelmet ruohikossa.

Mutta Simone näytti äkkiä heräävän tuosta horrokseen vivahtavasta tilastaan; ojentaen kaulaansa hän koetti painaa päätään syvemmälle hänen syliinsä, ja kun ei onnistunut, nosti päätään, ojentaen eteenpäin kasvojaan, silmät suljettuina ja huulet erillään toisistaan, himokkaina. Ja kun Marianna yritti vapautua, hän tarttui jälleen hänen käsiinsä, puristaen niitä lujasti.

— Marianna, — hän virkkoi melkein kuiskaten, mutta silti uhaten ja rukoillen; ja sitten hän lempeästi ja alistuen toisti: — Marianna!

Hän tunsi, miten nainen hetken kuluttua rauhoittui ja luottavaisena jätti kätensä hänen käsiinsä. Nyt Simonekin tyyntyi. Hän ei enää yrittänyt häntä suudella ja alkoi puhua hänelle hiljaa, kuiskien, kasvot ojennettuina lähelle hänen kasvojaan, joka kumartui kuuntelemaan häntä.

Kumpi tuo onkaan? Simonen vai karjatarhan ääni, jota satakielien laulu säestää ja johon yhtyy hiljainen tuuli, kuun nousuaikana, kun joka lehti värähtelee valittaen, epätietoista mistä syystä, ehkä siitä, että ei voi irtaantua ja liidellä, ehkä siitä, että sen eräänä päivänä täytyy irtaantua ja varista. Ja tuulen ja metsän värähtely ja humu muistuttaa valtameren aaltoilua ja pauhua, valtameren, joka huolimatta äärettömästä tasostaan on ahdettu rannikkojensa rajoihin, ajettuna ja ahdistettuna hyödyttömästi toisesta maan äärestä toiseen.

— Mitä pelkäät, Marianna? Olenhan tässä jalkojesi juuressa kuin kipeä koira. Älä pelkää. Jos tahtoisin tehdä sinulle pahaa, en tulisi näin, tähän aikaan, yksin, aseettomana. Etkö näe, että olen aseeton? Eihän minulla ole edes kääntöpääveistä, joka minulla oli mukana lapsena mennessäni metsästämään sisiliskoja. Jätin tuonne lähteen partaalle aseeni; ruostukoot vain, en siitä välitä. Mitä pelkäät? Isääsikö? Jos hän näkisi meidät tässä, niin hän siunaisi meidät, jos hän meitä rakastaa. Palvelijaasiko? Häneltä kuulin tänään, että olet matkahankkeissa. Senpä vuoksi palasin tänään ja tulin nyt. Jos tarkoitukseni olisi tehdä sinulle pahaa, olisin tullut toverieni kanssa, olisin sitonut sinut kuin lampaan, olisin kantanut sinut hartioillani ja olisin tuhonnut kaiken ympärilläni, jos minua olisi yritetty estää poistumasta. Marianna! Olen tässä, olen yhä vielä palvelijasi, painan pääni syliisi, ja sinä voit tarttua siihen käsin kuin kastanjan hedelmään, joka ulkoa on rosoinen, mutta sisältä pehmeä kuin leipä.

Marianna kuunteli kumartuen yhä syvemmälle; hänestä tuntui kuin hän olisi hengittänyt alkuperäistä voimaa hänen lämmöstään ja tukkansa tuoksusta. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että moinen mies rakasti häntä ja oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Mutta mitä olikaan hyvä, mitä paha? Mikä ero oli hänen ja Simonen välillä. Mikä saattoi heitä eroittaa? Molemmat olivat kauan olleet palvelijoina; ja nyt he olivat vapaat, itsensä valtijaita, he kohtasivat toisensa ja rakastivat toisiaan kostaakseen entistä orjuuttaan.

— Marianna, kuulehan; olen näinä päivinä usein ajatellut sinua. Olet ikäänkuin kahlehtinut minut katseellasi. Älä luule, että tämä on hyvin vanha tunne; kun olin palvelijasi, en rakastanut sinua; päinvastoin vihasin sinua, niinkuin vihasin kaikkia muita. Vihasin sinua, mutta samalla ujostelin sinua, pelkäsin setääsi, hänen puupyhimyksen-silmiään, jotka seurasivat minua minne tahansa käännyinkin, jotka näin aina mielikuvituksessani, ja jotka näen vieläkin. Te olitte isäntäväkeä, ja minähän vihasin isäntiä. Joskus ajattelin kuitenkin: Tahtoisinpa naida Mariannan, mutta en hänen rikkauksiensa tähden, niinkuin muut. Toiste taas sanoin itsekseni: — Jos Marianna rakastuisi minuun ja ilmaisisi minulle tunteensa, niin enpä huolisi hänestä; hylkäisin hänet saadakseni hänet kärsimään! Kaikesta tästä huolimatta sinä ehkä sentään miellytit minua. Muistanpa miten me molemmat eräänä päivänä yhdessä katsoimme alas kaivoon, johon oli pudonnut jokin esine; tunsin sinun olevan aivan lähellä ja näin meidän molempien kasvot kaivon pohjassa. Ja minusta näytti kuin olisimme olleet yhdessä kaukaisessa paikassa, ulkopuolella maailmaa; ja niin on käynytkin. Jumal'avita, tunsinpa väristystä ruumiissani; nytkin on mieleni liikutettu, kun sitä muistelen. Muistatko sinäkin?

— Muistan, — virkkoi Marianna, jonka mieleen tämä tapaus äkkiä palasi; hänkin tunsi väristystä.

Simone piteli lujemmin hänen käsistään, hiukan pudistaen häntä, palauttaakseen hänet jälleen nykyhetkeen.

— Minä en voi koskaan saada sinua vaimokseni, Marianna; sentähden olen täällä; älä siis luule, että minä olen samanlainen kuin muut. Tiedän tekeväni väärin siinä, että olen tullut, mutta en ole voinut olla tulematta; olen kuin noiduttu, Marianna, Jumala olkoon minulle armollinen. Etkö usko, että olen koettanut paeta, ensimmäisenä ja toisena iltana, ja kaikkina muinakin päivinä ja tänään, kun sanoin sinulle hyvästi? Olen koettanut, mutta turhaan. Ensi öinä kiertelin karjatarhasi ympärillä, ikäänkuin se olisi ollut korkean muurin ympäröimä, josta en löytänyt aukkoa. Moneen kertaan tulin tähän vallan lähelle ja luulin tuntevani sinun henkäyksesi, ja se jo riitti minulle. Huomasitko, että koirat eivät tullessani liikahtaneetkaan? Ne tuntevat minut ja tietävät, että tahdon parastasi. Sinä vaikenet, Marianna, ja siinä teet oikein. Mitä voisitkaan sanoa minulle? Et mitään. Ja minä olen täällä, minä, sinun orjasi eikä sinun enää pidä pelätä mitään. Jos isäsi sattuisi tulemaan tähän ja yllättäisi minut, antaisin hänen surmata itseni, antaisin vereni vuotaa kuiviin sinun syliisi, päästämättä valitusta. Mutta mitä teet nyt, Marianna? Sinä itket, itket? Naisen, joka on minuun kiintynyt, ei pidä itkeä.

* * * * *

— Ja nyt ehkä ajattelet: Miksi muutuin äkkiä hänelle suopeaksi? — Se johtuu siitä, että olet nähnyt minun silmäni ja niiden pohjalla sieluni. Samaa olen minä nähnyt sinussa. Emmehän koskaan ennen ole katsoneet toisiamme suoraan silmiin, sentähden olemme aina kohdanneet toisemme vieraina. Mutta nyt tunnemme toisemme. Ja ajattelet ehkä näin: Teen väärin rakastaessani häntä, hän kun on anastanut toisen tavaraa ja vuodattanut kristityn verta; on suorastaan synti suoda hänelle hyvää. Ehkä voit ajatella näin, mutta et usko, mitä ajattelet. Sillä sielusi sanoo sinulle: Ei ole totta tuo, että hän olisi tehnyt niin paljon pahaa.

— Se on totta! — sanoi Marianna intohimoisesti.

— Näethän minut? Olenhan polvillani edessäsi kuin Pyhän Neitsyen kuvan edessä. Katsohan minuun. En valehtele. En ole arvoton: en ole koskaan tehnyt niin paljon pahaa, että sinä et voisi minua rakastaa.

Ja vaikka heidän kasvonsa hipaisivat toisiaan, Simone ei häntä suudellut. Hän kumartui vielä syvemmälle, tuli tyttöä vielä lähemmäksi ja jäi hetkiseksi huokaillen ihailemaan häntä.

— Ja kuulehan minua vielä, — Simone jatkoi hetken kuluttua. — Toivon voivani pistää vihkisormuksen sormeesi. Jos odotat minua, olen kerran sinun ylkäsi, Marianna Sirca, paina se mieleesi. Tämän vuoksi olen tehnyt sen lupauksen, etten edes suutele sinua, koska kunnioitan sinua naisena, jonka pitää tulla omakseni — neitseellisenä ja puhtaana. Lupaa edottavasi minua; mutta punnitse ensin tarkoin, mitä lupaat, Marianna!

— Minkä lupaan, sen pidän, Marianna virkkoi, jälleen tyynenä ja vakavana. — Et vielä tunne minua, Simone!

— Tunnen sinut, Marianna, — väitti Simone. — Olen tuntenut sinut jo kauan, siitä asti kuin laskin jalkani tähän taloon. Siinä luulit minua pojaksi! Ja minä olin kuin satavuotias ja luin ihmisten ajatukset heidän silmistään. Johan sanoin, että herätit minussa sääliä ja raivoa; vihasin sinua, mutta tunsin sinut; sinä olit sama kuin minäkin, orja, etkä mikään muu. Ja sinäkin kannoit orjuuden taakkaa omaisiasi säälien, jotta et olisi ollut rasituksena vanhemmillesi, eikä ympärilläsi oleva tavara ollut sinun enempää kuin minunkaan. Näin on laita, Marianna. Kauan aikaa olemme olleet typeriä, olemme olleet lapsia, jotka eivät saa kajota mihinkään. Mutta nyt olemme isäntiä ja teemme mitä tahdomme.

Marianna hymyili, hiukan epäilevästi. Peittääkseen hymynsä hän kumartui niin syvälle, että hänen huulensa koskettelivat nuoren miehen hiuksia. Tämä kosketus synnytti Simonessa uudelleen väristyksen, joka tuntui kiireestä kantapäähän, mutta vielä hän hillitsi itsensä.

— Kuule minua, Marianna. En voi tarkalleen sanoa sinulle, miten aion tehdä, mutta sinun tulee luottaa minuun. Tulen jonakin yönä luoksesi Nuoroon, en vielä voi sanoa täsmälleen milloin, mutta varmasti ennen joulua. Odota sinä minua. Jos et silloin näe minua, se merkitsee, että olen kuollut. Mutta jos tulen, tuon sinulle hyvän uutisen. Älä väsy odottamasta, ja jos ihmiset puhuvat sinulle pahaa minusta, älä usko sitä. Ennen kaikkea: Älä pelkää. Ja anna minun nyt mennä.

Hän hellitti Mariannan kädet, mutta jäi kumaraan, kasvot hänen polvillaan ja näytti tahtovan vielä hetken levähtää, ennenkuin läksi tuolle salaperäiselle taipaleelle etsimään sitä hyvää, jota hän tavoitteli.

— Mitä hän aikoo tehdä? — ajatteli Marianna.

Ja vaikka Mariannan sydän oli täynnä luottamusta, ei hän nähnyt muuta kuin yhden varman keinon päästä suoraan unelmasta todellisuuteen. Ja nyt hänellä oli voimaa sanoa ajatuksensa täydellisesti:

— Kuulehan, Simone, jos et ole tehnyt rikoksia, niinkuin vakuutat ja minä uskon, niin. Simone, miksi et mene tuomarin eteen? Sinut julistetaan vapaaksi tai tuomitaan vähäiseen rangaistukseen. Sitten seuraa onnemme. Niin, ja varmasti odotan sinua.

Tämän rajun voimanponnistuksen jälkeen Marianna tunsi polviensa vapisevan. Hän pelkäsi lupaustaan, mutta ei sitä katunut. Suloiset ja ahdistuksensekaiset kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Ja niiden verhon läpi hän luuli näkevänsä taivaankaaren päänsä päällä, ulottuvan hänen tilustensa toisesta äärestä toiseen, ja hän muisti lapsena lähteneensä etsimään sormusta, onnen sormusta — joka piili siellä, mistä sadekaari alkoi tai mihin se päättyi.

Samoin oli sen sormuksen laita, jonka Simone lupasi tuoda hänelle. Mutta nuori mies heräsi haaveistaan, tarttui neidon käteen ja teki sillä kasvojensa edessä ristinmerkin.

— Marianna, — hän virkkoi nousten pystyyn ja vastaamatta hänen kysymykseensä — älä itke. Olethan luvannut olla itkemättä. Hyvästi, ja odota minua.

III

Simone astui päivänkoitteeseen asti Gonare vuorta kohti, joka selvästi pyramiidin-muotoisena ja sinisenä erosi muista kuutamossa harmailta näyttävistä vuorista.

Hän astui notkeasti ja kevyesti, pyssynpiipun suu pistäen esiin olkapään takaa ja välkkyen kuin hopearengas.

Nyt hän mielestään oli tarpeeksi ylhäällä, koskettaakseen kuuta, — niinkuin hän pikkupoikana haaveili, kuumeisena ja nälissään kaitsiessaan toisten karjaa. Olihan kaikki hänen saavutettavissaan, hän saattoi käydä käsiksi kaikkeen ja kaataa kaiken tuohon jalkojensa juureen yhdellä sormen tempauksella.

Nyt hänestä oli tullut oma isäntänsä, niinkuin hän orjuutensa aikana oli kiihkeästi toivonut. Marianna, hänen käskijättärensä tuona aikana, hän, joka silloin ei edes katsonut häntä silmiin, Marianna rakasti häntä ja oli luvannut odottaa häntä. Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Tuskin hän oli nähnyt jälleen Mariannan karjatalon edessä samoilla paikoilla, missä oli ollut isojen palvelijoiden tylysti kohtelemana käskyläisenä, kun häneen olivat palanneet kaikki hänen senaikaiset rajut pyyteensä, kaikki ruumiillistuneina Mariannassa. Omistaa hänet oli samaa kuin omistaa kaikki se, mitä hän edusti. Sentähden Simone oli pysytellyt väijyksissä metsikössä, hänen läheisyydessään, vaanien tilaisuutta saadakseen hänet valtoihinsa. Ja väijyksissä ollessaan hän oli ajatellut keinoa, miten parhaiten hänet saavuttaisi; elävänä, eikä kuolleena Simonen oli saatava hänet, jotta voisi omistaa hänet aina, eikä vain yhden hetken.

Senvuoksi Simone oli langennut hänen jalkojensa juureen, sensijaan että olisi ahdistanut häntä, ja nyt hän oli tyytyväinen, että niin oli tehnyt, että oli saavuttanut hänet niinkuin kuvan kaivon pohjassa. Saavuttanut? Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi, katsoi kauas mustana täplänä näkyvää karjataloa kohti.

Ja ahdistus paisutti hänen sydäntään.

Ensin hänet valtasi pyyde omistaa tuo nainen, sitten hän katui, ettei ollut häntä ottanut. Saavuttanut? Mutta jos hän olikin saavuttamattomissa kaivon pohjassa? Ja hän tunsi itsessään heräävän villipedon, joka oli uinaillut hänen sisimmässään; nyt äkkiä havahtuessaan se järkytti hänet kokonaan ja sai hänet vavahtelemaan: himon ja tuskan huuto ulvoi hänen sisällään, täyttäen hänen korvansa pauhinalla ja hänen silmänsä verellä.

Hän paiskautui alas maahan rajun kouristuksen väänteissä, painaen maata vasten sydäntään ja ruumistaan karkoittaakseen pedon, estääkseen sen pakoittamasta häntä palaamaan ja anastamaan Mariannan vaikka veren ja kuoleman kautta.

Kun kouristus oli ohi, hän nousi pystyyn; hän hikoili ja vapisi vielä, mutta seisoi ruohikossa, pyyhkien voimakkaasti kämmenellään hiuksiaan; sitten hän tunnusteli käsiään ja oli tuntevinaan Mariannan käden kosketuksen. Hän alkoi itsekseen puhua Mariannalle, nöyrällä äänellä, sydän värähdellen vielä äskeisestä kamppailusta itsensä kanssa.

— Näethän, etten tee sinulle pahaa, Marianna. Ole huoleti ja levollinen. Minä lähden pois, minne kohtaloni minua ajaa, minne Jumala käskee, ja löydän omaisuutta mistä tahansa, vaikkapa minun täytyisi mennä sinne asti, missä sateenkaari päättyy.

Hän jatkoi vaellustaan. Hän ei kuitenkaan itse tietänyt, mitä hänen oli tehtävä, missä piili se omaisuus, jota hän etsi. Ensi työkseen hän suuntasi kulkunsa siihen tyyssijaan, minne oli jättänyt toverinsa, ja ennen kaikkea hän tahtoi vetäytyä pesäänsä miettimään ja harkitsemaan asemaansa.

Hän astuu, astuu. Tunteehan hän paikat, tiet, polut kuin oman kämmenensä. Ennen sarastusta hän saapui turvapaikkaansa, joka sijaitsi Gonare vuoren keskikaltaalla, Olzai laakson puolella. Se oli jylhän kaunis paikka; luolassa oli kaksi aukkoa, joista toinen vei porrasmaisesti ryhmittyneille kallionlohkareille, mitä tietä oli helppo päästä pakoon jonkun ajaessa taikaa. Saapuakseen rotkoon täytyi Simonen kulkea sokkelon läpi, jonka muodostivat kalliot, kivet, tiheä metsikkö ja jylhät puut. Mustat tammet olivat tuhansia vuosia puhaltaneiden tuulenpyörteiden vääntelemiä, ja niiden lomista pistivät siellä täällä esiin kivilohkareet kuin manalan olentojen päät; lopuksi kääpiötammilehto ympäröi rotkon. Mutta kun näin oli päässyt sisälle tuohon kallioseinään muodostuneeseen syvennykseen, avautui sieltä yleisnäköala laaksoon.

Tutkisteltuaan kotkankatseellaan yksinäistä ympäristöä Simone meni luolaan. Tuhalla peitetty tuli, komeroon kätketty raaka lihapala ja luolan seinänastaan merkiksi kiinnitetty nuoranpätkä ilmoittivat hänelle, että poissa oleva toveri oli pian palaava. Luolan edessä kasvavista tallatuista pensaista, vielä rasvasta höyryävästä tuhasta ja ympärille siroitetuista luista hän päätti, että muitakin miehiä oli ollut siellä aterioimassa ja ehkä salajuonia punomassa, ja tämä sai hänet levottomaksi. Toveriinsa hän luotti kuin omaan veljeensä, mutta pelkäsi hänen yksinkertaisuuttaan.

Hän palasi sentähden kallionhuipulla olevaan syvennykseen, pyssy kupeellaan ja tarkkaan tähystellen. Hän näki taivaan kirkastuvan ja pensaiden lomitse välkkyvän kallio-altaan, mihin virtasi lähteen vesi, joka ryöpyttyään hurjasti alas kalliolta, näytti pysähtyvän kukkivien köynnösten keskelle lepäämään, samoin kuin Simone teki, ennenkuin riensi eteenpäin polkuansa pitkin.

Kuu kurkisti altaaseen, ikäänkuin sen olisi tehnyt mieli sukeltaa sen veteen, omien viehkeiden säteidensä houkuttelemana.

Ja se näytti leikittelevän häipyvässä yössä, vapaana ja yksin taivaan autiossa hämärä-erämaassa, halliten ylhäältä vielä nukkuvaa maata. Ja se piilottautui, pilkoitti taas esille lehtien lomista ja kuvasteli vedessä, herättäen siinä tuhansia hymyilyjä, onnellisena nähdessään itsensä alastomana, vapaana ja yksinäisenä.

Mutta jokin vastustamaton seikka veti kuutakin kauas kohti kohtaloansa; sen huomatessaan se kalpeni, kävi alakuloiseksi ja kylmäksi, ja sen hymykin sammui vesipeilissä. Se yritti viivähtää rautatammen lehdissä kuin turvapaikassa ainakin; mutta heti sen täytyi ruveta laskeutumaan alemmaksi; se tarrautui kiinni pensaaseen ja pysyi siinä hetken, mutta jo lopen heikkona ja kalpeana. Mutta äkkiä se irtaantui siitäkin, näytti syöksyvän alas ja lopulta katoavan kuin kukka, jonka terälehdet varisevat.

Luonto lepäsi silloin aamunkoitteen hopeaisessa hohteessa. Köynnösten reunustaman veden henkäykseen vastasi lehtien huokailu. Päivä heräsi erämaassa. Simone tunsi salaisen voiman vetävän häntä alas, niinkuin äsken kuu oli tuntenut unelmien suloista voimaa. Ja hänkin taisteli; hän uneksi, että Marianna oli hänen luonaan ja suuteli häntä, mutta kallioiden välissä olivat viholliset väijyksissä, ja senpä vuoksi oli viisainta karkoittaa haaveet ja rakkaus.

Sarastuksen hopeaa seurasi purppuranpuna, sitä kulta ja sini. Tuuli heilutti puiden latvoja. Taivaan sinessä souteli valkoisia suvipilviä, liiteli haukkoja ja kotkia. Aurinko oli kohonnut yli taivaanrannan, ja kallioaltaan vesi heijasti jo täysin sen kuvan.

Tyyntyneenä Simone nyt havahtui haaveistaan ja palasi alas luolaan.

Hän sytytti valkean, ripusti lihan vartaaseen ja nosti sen paistumaan liekin eteen. Sitten hän riisui vaatteensa ja astui alastomana altaaseen, katsellen rintaansa, joka oli valkoinen kuin naisella.

Herkeämättä hän tähysteli ympärilleen, hieroen heinätukoilla jalkojaan, joihin tarttui heinän vihreätä. Kun hän kohotti kasvonsa kuunnellakseen etäisiä ääniä, heijastivat hänen kauniit silmänsä ympäristön vihannuutta ja kultaa. Ja hänen valkoisessa selässään, jossa näkyi virviläntapaisia syntymämerkkejä, liikkui väreitä ja köynnösten varjoja.

Hän nousi seisoalleen ja tunnusteli jalallaan altaan pohjaa. Sitten hän hiljalleen meni etemmäksi ja sukelsi viimein kokonaan veteen, painaen päänsäkin pinnan alle, mutta nosti sen oitis ylös, pirskottaen hiuksista pisaroita ympärilleen.

Ja äkkiä hän muuttui iloiseksi, toiveikkaaksi. Olihan kaikki kaunista hänen ympärillään; köynnösten välissä vilkkuivat liekkien tavoin kultaliljat, kukasta kukkaan aallehtivat hämähäkkien kirjavat langat. Satakieli lasketteli liverryksiään, ja sen laulusta tuntui pulppuilevan lähteen vesi.

Kumartuneena veteen Simone hieroi huolellisesti ihoaan, mutta tämäntästä hän oikaisi vartalonsa, katsellen rintaansa ja käsivarsiaan, joiden hipiäkarvoissa kimalteli vesihelmiä. Sitten hän taas kyyristyi, koettaen turhaan tavoitella käsiinsä pientä ruskeaa taimenta, joka kiiti altaan poikki virtaavan veden mukana.

— Mutta otanpa sinut, Marianna! — hän huusi äkkiä. Ja kaiku toisti: — Marianna, Marianna!

Ja kaiku tuntui hänestä todelliselta ääneltä, etäiseltä, rauhalliselta ja verhotulta; se oli vallan kuin Mariannan ääni.

Silloin hän huusi oman nimensäkin.

— Simone! Simone! — ja kuvitteli lapsellisesti, että Marianna vastasi.

Näin kuluivat tunnit, ja ilta saapui. Taas ilmestyivät kuu ja ilman syvät huokaukset, jotka saivat kaikki oliot salaperäisen levottomiksi. Kallioiden ääriviivat vuoren huipulla näyttivät ihmiskasvoilta, jotka katselivat kuuta. Tähdet olivat niitä lähellä, mutta eivät silti koskettaneet niitä. Kaikki näytti pysähtyneeltä; liikkumattomuudessaan luonto odotti, kaihosi jotakin, joka oli ilmestymäisillään, mutta joka ei kuitenkaan näyttäytynyt.

Simone oli kauan levännyt kylvyn ja aterian jälkeen ja sitten kiivennyt jälleen kalliosyvennykseen odottamaan toveriaan. Hän oli nyt rauhallisempi, mutta samalla levottomampi, ajatellessaan Mariannaa.

— Viime yönä tähän aikaan olimme yhdessä... — ja hänestä tuntui kuin hän vielä olisi painanut päätään hänen polvilleen ja tunsi halua purra niitä. — Mikä houkkio olinkaan! Mutta Costantinolle tietysti sanon, että suutelin häntä. Tuossa se pahuksen kuhnustelija viimeinkin saapuu.

Hän tunsi tulijan hänen askelistaan, jotka olivat varovaiset, eivät niin notkeat ja varmat kuin hänen; ne harmittivat häntä joka kerta kun hän näki toverinsa astuvan. Muuten kaikki Costantinossa herätti hänen paheksumistaan, milloin oli kysymys liikkumisesta ja toimimisesta yhdessä. He olivat kuin kaksi veljestä poikaiässä, jotka pitävät toisistaan, mutta riitelevät lakkaamatta, ja suurempi on tyranni, mutta samalla suojelija. Siinähän nyt lähestyy, Costantino, tuo pieni rauhallinen mies, kuin jäniksen metsästäjä, pyssy poikittain vihreäsamettisella takillaan. Mustavillainen lakki ympäröi hänen punervia kasvojaan, joiden poskipäät pistävät esiin. Puoleksi avoin suu, joka paljastaa isot hampaat, näyttää alinomaa hymyilevän, mutta vinot silmät ovat surulliset ja synkät otsalle vedetyn lakin mustien kiharoiden varjossa.

Costantino istuutui luolaan tultuaan ja alkoi irroittaa kengännauhojaan kuun valossa, vastaamatta niihin ivallisiin kysymyksiin, joita Simone keikahdettuaan alas hänen luokseen lasketteli.

— Costanti! Terve tuloa! Olitko juomingeissa? Kävitkö pikku ystävätärtä tapaamassa?

Costantino heittäytyi pitkäkseen maahan, vastaamatta. Hän huokaili syvään. Simone tunnusteli hänen kättään ja tunsi, että se oli kuuma. Silloin hän vaihtoi äänilajia.

— Mikä sinun on? Onko sinussa kuumetta? Missä olet ollut, ja keitä on käynyt täällä?

Costantino koppasi kiinni hänen kädestään, eikä hellittänyt, ja rupesi valittelemaan:

— Miksi jätit minut yksikseni, miksi?

— Olenko minä äitisi, ja pitääkö minun sinua imettää?

— Täällä kävi kolme miestä hakemassa sinua, kaksi vanhempaa ja yksi nuori. He tahtoivat kaikin mokomin tavata sinua. Hakekaa häntä — sanoin minä — enhän voi polkea häntä esille, maan alta. Hän on ollut poissa viime perjantaista alkaen, enkä tiedä, missä hän oleskelee. He menivät tiehensä, mutta palasivat tuoden mukanaan lampaan ja viiniä. Yhä he vain odottivat sinua. Heidän puheistaan ja varsinkin nuorimman jutuista ymmärsin, että he tahtoivat sinua mukaansa lähteäkseen ryöstämään lammastarhan omistajaa, rikasta pappia, jolla on suunnattomasti hopea- ja kultaesineitä. Tuo pappi on erään kylän sielunpaimen, mutta kalleutensa hän säilyttää piilotettuina lammastarhaan, missä hänen äitinsä elää, vanha nainen, jota pappi tuontuostakin käy tervehtimässä, viipyen siellä jonkin aikaa. — No niin, Simone, kun nuo kolme miestä eivät nähneet sinun palaavan, he rupesivat ahdistelemaan minua. Mitä sinä teet täällä, jumalinen mies? he sanoivat minulle. — Se on minun asiani — vastasin minä. Silloin he rupesivat minua ilkkumaan ja virkkoivat: — Emme käsitä, kuinka Simone Sole voi sietää sinun seuraasi. Mene, ota säkki selkääsi ja rupea mierolaisten kanssa kerjäämään almua maalaisjuhlissa. Lopulta he saivat minut raivoihini. Tiedät, Simone, että en helposti raivostu, mutta kun kerran raivostun, niin siitä on leikki kaukana. He säikähtivät ja poistuivat; mutta päähäni pälkähti, että he vielä palaisivat ja tappaisivat minut. Silloin minäkin poistuin täältä.

Liikkumattomana, kumarassa kuunnellen, Simone oli vaiti, tuijottaen toveriinsa, jonka kertomus tuntui hänestä omituiselta ja epätäydelliseltä.

— Ei toki, — hän lopulta virkkoi, — nyt petät minua, Costanti. Avaa silmäsi ja katso minuun: missä olet ollut?

Costantino kohosi kyynärpäidensä varaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Mitä se sinuun kuuluu? Entä sinä, missä sinä olet ollut?

— Costantino paneutui taas pitkäkseen, pää leväten käsivarrella ja silmät suljettuina.

Silloin Simone, joka tiesi, että Costantino oli kateellinen ja herkkätunteinen, minkä vuoksi hänet oli taltutettava joko väkipakolla tai lempeydellä, lähestyi häntä ja survaisi jalallaan lievästi hänen säärtään.

— Kuulehan, kerronpa sinulle totisesti, missä olen käynyt. Miksi en sitä sinulle kertoisi? Mutta puhu sinä ensiksi. Millaisia olivat nuo kolme miestä?

Ja kun Costantino oli tarkoin kuvannut heidät, hän hymyili tyytyväisenä.

— Nyt tiedän, keitä he ovat: nuorin heistä on Bantine Fera. Tiesin, että hän lopulta tulisi hakemaan minua.