Part 5

Kun Fidela oli naulannut valmiiksi porttilaudan, Marianna nousi ja meni varovasti avaamaan portin, katsellen tietä molemmille puolille. Oli sunnuntai-ilta; ehkäpä edes palvelija olisi tullut asialle vuoristosta. Mutta iltahämy pimeni pimenemistään. Pääskytkin poistuivat ääneti, viimeisen kerran sujahdettuaan punervan taivaan hohteessa mustien talojen yli, eikä ketään tullut. Toisella puolen autiota katua, yläpuolella ruskeita kirkontorneja, liiteli punainen pilvi tulikaarena. Kaikki muu oli vuoroin tummaa ja veripunaista, yläilmoissa vielä hehkui salaperäinen hohde, joka vähitellen sammui varjoihin. Ja rakastuneiden nuorten maalaispoikien kuorolaulut täyttivät ilman kaihoa uhkuvalla intohimolla. Marianna painoi ohimonsa portin pieleen, ajatellen, ettei hänen ihailijansa voinut tulla laulamaan hänen ikkunansa alle. Kuinka kaukana he olivat toisistaan! Niin etäällä, kuin olisivat olleet maan vastakkaisilla äärillä. Niin kaukana, että kun sitä oikein ajatteli, tuntui siltä kuin ei toista olisi ollut olemassakaan. Mutta kun hän siinä tarkemmin punnitsi tilaansa, hänen sydämensä paisui epätoivosta. Ja Simonen askelet kaikuivat aivan selvinä hänen sisällään, ja hänen sydämensä syvyydessä Simonen ääni lauloi täyttäen illan lemmenvakuutuksilla.

Hän palasi lehtikujaan. Jokaisen ohikulkijan askelten tömistessä hän nosti päätään kuunnellakseen, ja näin hän jatkoi, kunnes palvelijatar palasi jälleen sulkemaan portin.

— Jättäkää se vielä vähäksi aikaa auki! sanoi Marianna ankara sävy äänessä.

— Joku voisi tulla sisälle.

— Jos tulee, niin tulkoon!

Fidela sulki portin tästä huolimatta, mitään sanomatta. Hänen kenkiensä kolina pihan kivityksellä muistutti todella vanginvartijan askelia.

Hän sytytti öljylampun, kuroittaen sen sydäntä tulipesän liekkiin ja kattoi pöydän. Ateria oli yksinkertainen, ruoka muistutti köyhän väen ravintoa: paahdettua leipää, johon oli sekoitettu juustoa ja vihanneksia. Mutta kokonainen juusto oli tuotu pöytään, ja palvelijatar leikkasi siitä tiheään leveitä viipaleita, syöden runsaasti leipää, niinkuin paimenilla on tapana. Sitten hän nosti vesikipposen ja joi pitkin siemauksin. Marianna sitävastoin melkein hermostuneena näistä talonpoikaisista elkeistä söi ainoastaan kuivan leipäpalan ja palasi ulos.

Sirkat lauloivat viiniköynnöksen lehdillä ja etäältä kuului sarvipöllön vaikeroiva valitus. Missä oli Simone, keskellä yön salaperäisyyttä, sarvipöllön valittaessa? Mutta nythän kuului selviä lähestyviä askelia. Ne päätyivät portin eteen. Marianna kavahti pystyyn, sydän sykkien niin rajusti, että koski. Hän meni avaamaan ja tunsi heti Sebastianon tupakan ja metsäläishajun.

— Kas, kas, — sanoi tulija astuessaan pihaan, yhä jotain ivallista äänessä ja katseessa, — kas vain, taisit odottaa minua?

He istuutuivat ulko-oven eteen, ja Sebastiano kääntyi kutsumaan palvelijatarta.

— Tulkaahan tänne: näinpä tuossa tienmutkassa seisovan viisi miestä, vaippapäähineet yllään. Ne ovat, jumal’avita, varmaankin rosvoja. Täti Fidela, olkaa valppaana tänä yönä!

— Jäätkö sinä puolustamaan meitä? — sanoi palvelijatar ivansekaisella äänellä, — onko sinulla linkkuveitsi mukana?

— Täti Fide! — ilkkui Sebastiano uhaten häntä leikkisästi: — Totta totisesti pakenette tänä yönä ullakolle!

Marianna nauroi. Mutta Sebastiano jatkoi:

— Mariannaan ne eivät käy käsiksi, sillä ne tietävät varsin hyvin, että vaikka riisuisivat paidan hänen päältään, hän ei siitä välittäisi tuon taivaallista.

Silloin Marianna huomautti vilkastuen:

— Kuinka niin? Enkö sitten pidä huolta itsestäni?

Sebastiano kääntyi sivulle ja siirsi jakkaransa Mariannan viereen. Hän oli sinä iltana leikkisällä tuulella, mutta sanoi pisteliäitäkin seikkoja.

— Totta kai, Marianna, huolehdit itsestäsi. Mutta laiminlyöt kaikkein parhaan. Annat ajan mennä menojaan. Mitä teetkään täällä yksin kuin lumikko pesässään?

— Mitä se sinua koskee? Vai onko sinulla jokin ehdotus?

— Saattaapa ollakin! Mutta antakaa minulle ensin jotakin juotavaa, naiset. Ja antakaakin hyvää viiniä, jumaliste.

Palvelijatar läksi noutamaan viiniä.

— Oletko käynyt karjatalossa? — kysyi Marianna, hiljentäen ääntään. Ja hän luuli huomaavansa, miten miehen silmät säihkyivät, ja melkein pelkäsi vastausta.

Niin, hän oli todella käynyt karjatalossa. Hän oli nähnyt Mariannan isän, hänen palvelijansa, karjan ja miehet, jotka irroittivat puista Ozieren liikemiesten tilaamaa korkkiainetta. Siinä kaikki. Mutta pelkästään niiden paikkojen mainitseminen, jonne Marianna oli jättänyt sydämensä, aiheutti hänessä sisäisen väristyksen ja herätti valonaistimuksen pimeässä. Ja hän odotti, että Sebastiano kertoisi lisää. Mutta tämä lasketteli leikkiä palvelijattarelle, ojentaen hänelle lasin täytettäväksi ja nykäisten häntä esiliinasta.

— Istuutukaa tähän viereeni ja kaatakaa minulle viiniä. Ei tässä tarvitse kitsastella, eihän se ole vertanne. Ja sanokaapa, minne piilottaudutte tällä kertaa, jos nuo ystävänne tulevat?... Yksi heistä oli nuori ja kaunis kuin nainen. Eikö niin? Ja kirves oli teroitettu?

Hänen intonsa palauttamaan mieleen tuota hirvittävää tapausta alkoi herättää Mariannassa epäluuloa. Hän vetäytyi taapäin, ja palvelijatar, joka ei pitänyt siitä, että tästä aiheesta laskettiin leikkiä, kaatoi viiniä vastaamatta. Sebastiano asetti lasin maahan ja jatkoi:

— Nähkääs, täti Fide, jos tämä Marianna ei tule järkeväksi niin nuo rosvoystävänne eräänä kauniina iltana ovat täällä. Valvokaa, täti Fide, pitäkää silmät auki. Toistaiseksi torkutte, ette näe ettekä kuule mitään. Aion lahjoittaa teille koiran, koska teidän koiranne, niinkuin kaikki pappien koirat, ei enää hauku. Se on liian lihava ja nukkuu alati.

Todellakaan vanha koira, jota nuo molemmat naiset pitivät pikkupuutarhassaan, ei koskaan haukkunut. Marianna älysi tai luuli älyävänsä liian paljon ilkeitä salaviittauksia Sebastianon puheessa. Hän alkoi ärtyä ja sanoi, ääni kuulostaen jäiseltä, osaavansa kyllä pitää loitolla tungettelevat miehet:

— Sebastiano, on sopimatonta solvata ihmisiä.

Sebastiano tarttui lasiinsa ja ryyppäsi ääneti. Sitten hän vuorostaan vastasi välinpitämättömänä muutamiin Mariannan kysymyksiin, hereten leikkiä laskemasta.

He puhuivat laitumista ja elonkorjuusta, ohrasta ja lampaista ja siitä, miten Marianna aikoi käyttää korkkiaineesta saamiaan rahoja: hän tahtoi ostaa lähellä olevan karjatarhan, mutta siihen tarvittiin lisää rahoja. Täytyi odottaa toiseen vuoteen ja myydä elukoita. Mutta se oli vaikeata, kun isä Berte ei tahtonut suostua, ollen perin kiintynyt lehmiinsä ja hiehoihinsa. Ei siis muu neuvona kuin odottaa, tai saada naapuri-karjatarhan omistaja suostumaan lyhennysmaksuihin. Mutta tämä oli vaikeata, melkeinpä mahdotonta, sillä tuo omistaja tuskin suostuisi vähittäismaksuihin tai odottamaan seuraavaan vuoteen. Ehkä hän jo hieroi kauppaa jonkun toisen ostajan kanssa. Mariannan tuli ottaa lukuun se mahdollisuus, ettei saanut lunastetuksi tuota karjatarhaa, ja että päällepäätteeksi hänen naapurikseen saattoi tulla joku vastenmielinen henkilö. Hän puhui tästä tyynesti, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenut. Eiväthän mitkään maalliset asiat häntä syvemmin liikuttaneet, hän kun oli kokonaan tuon yhden ainoan ajatuksen valtaama. Mutta äkkiä Sebastiano vilkastui, käänsi kasvonsa Mariannaan päin, katsoi häneen terävästi hämärässä ja sanoi puoliääneen, ikäänkuin he molemmat olisivat oivaltaneet hänen sanojensa oikean tarkoituksen:

— Lähettäkäämme Simone tuon karjatarhan omistajan luo _taivuttamaan_ häntä...

Marianna kauhistui. Hänestä tuntui kuin kamala musta siipi olisi kosketellut häntä, ja ensi kerran hän vaistosi koko sen kauhean seikan, koko sen etäisyyden, joka eroitti hänet, rehellisen, tunnollisen ja puhtaan naisen, rosvosta, jommoinen Simone oli.

Seuraavassa tuokiossa hornamaiset aaveet vilahtivat esiin hänen mielikuvituksestaan: portti ponnahti auki ja Simone tuli, lupauksensa mukaisesti, mutta auttamaan häntä pahanteossa, tai tekemään pahaa hänelle itselleen, ryöstämään hänen tavaroitaan, tekemään hänelle väkivaltaa, kiristämään...

Mutta hetken kuluttua, kun Sebastiano ei vielä ollut noussut, vaan yhä istui ivahymy huulilla, mielissään siitä, että oli voinut ilkkua ja nöyryyttää häntä, Marianna sydämessään pani vastalauseen enemmän itseään kuin häntä vastaan. Tuntui kuin hän olisi kammoksunut sitä mahdollisuutta, että kykenisi puuttumaan paheksuttaviin tekoihin.

— Sebastiano, — hän virkkoi vakavana, ja samalla viha väristen kurkussa, — sinä alat puhua yhä mielettömämmin.

* * * * *

Kauan senjälkeen kuin Sebastiano oli lähtenyt ja palvelijatar oli käynyt tarkasti sulkemassa portin säppiin ja poikkipönkällä, istuutuen ikkunan viereiseen kulmaukseen odottamaan emännän sisällepaluuta, Marianna istui paikoilleen vaieten, liikkumattomana.

Hän ajatteli vielä Sebastianon puheita; ei enää voinut epäilläkään, ettei hän arvannut Mariannan salaisuutta. Mutta hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi Sebastianoon nähden; eihän tarvinnut muuta kuin puhua tuimasti hillitäkseen häntä. Marianna ajattelikin nyt etupäässä, miten vapautuisi palvelijattarensa valvonnasta, jos Simone tulisi.

Se oli ylen vaikeata, mutta välttämätöntä.

Jäätyään yksin hän kuuli kiusakseen nukahtaneen Fidelan hiljaista kuorsausta, joka muistutti viilan nirhaamista. Mutta siitä huolimatta hänen ajatuksensa palasivat hänen ja Simonen väliseen kohtaamiseen, hän kuvitteli yhä vielä puhuvansa Simonen kanssa, jonka pää lepäsi hänen polvillaan, ja jolle hän uskoi kaiken tuskansa, kaiken ahdistuksensa. Ja hän muodosti mielessään kuvan kahdesta jyrkästi erilaisesta Mariannasta, joista toinen puhui Simonen kanssa, kumartuen hänen ylitseen kuin lähteen veden yli, johon turhaan koetti kastella huuliaan, ja toinen oli valpas, välinpitämättömänä kuunteleva, valmis puolustautumaan ja puolustamaan varomatonta kaksoissisartaan. Mutta kun miehen askelet kaikuivat tiellä, selvinä ja yhä lähestyvinä, pysähtyen portille, hän tunsi uudelleen sydämessään haikeata tuskaa. Hän kavahti ylös henkeään pidättäen ja avasi. Tuo mies oli ohikulkija, joka sattumalta oli pysähtynyt ja nyt nopeasti poistui.

Marianna palasi sisälle, vielä värähdellen mielenliikutuksesta. Hän näki palvelijattaren heräävän ja nousevan jäykkänä. Mutta hän oli tietoinen siitä, että kaikki valvonta oli turhaa, että hän hetken tultua osaisi murtaa kaikki esteet. Ja hän meni huoneeseensa, laskeutuen vuoteeseensa väsyneenä, mutta yhä odotellen.

V

Muutamaan päivään Simone ja Costantino eivät liikkuneet turvapaikastaan, edellinen, koska odotti kolmea rosvoa palaaviksi, siitä mitään puhumatta, jälkimmäinen, koska ei tietänyt minne mennä ilman toveria. Mutta Costantino vaistosi, että Simone luisui häneltä pois. Ja vaikka hän nukkui hänen vieressään, hän tunsi olevansa yksin ja hylätty, ja kateus kalvoi häntä. Hän ei tajunnut mitä hyötyä olisi ollut liittymisestä toisiin rosvoihin. Olihan heidän kahden niin hyvä olla. Kerran Simone oli hankkinut itselleen koiran, yhden noita kuuluisia Barbagian koiria, jotka ovat valppaita ja julmia; sitä hän aina piti lähellään ja makuutti öisin itsensä ja toverinsa välissä. Costantinoa tämä suuresti vaivasi ja hän vihasi tuota koiraa kuin häiritsevää ihmistä. Ja kun koira sai taudin ja kuoli, Simone syytti toveriaan, että hän muka oli sen tappanut.

Senjälkeen he olivat eläneet täydelleen yksin, senkin vuoksi, että muut rosvot eivät pitäneet heitä suuresti arvossa. He tulivat vähällä toimeen, ollen vailla suuria vaatimuksia, tarkoin huolehtien siitä, että välttivät carabinierien väijytykset. Muuten ei heitä edes haeskeltu, kun heidän päästään ei oltu määrätty mitään hintaa. Tämä pahoitti Simonea, ikäänkuin se olisi ollut vääryyttä, ja joskus tahtoessaan häntä kiusoittaa, Costantino, joka tunsi hänet perinpohjin, laski muiden rosvojen vangitsemisesta määrättyjä rahapalkintoja.

— Corrainesta kaksituhatta scudoa, Pittanusta ainoastaan tuhat scudoa, mikä on suorastaan siivotonta; Battista Mossasta, — ohoh! tuhat liiraa; Bantine Ferasta sata scudoa. Mutta tuo nuori rosvo kehuu saavuttavansa kaksituhatta, niinkuin Corraine, jahka tekee jonkin mielettömän uhkarohkean tempun.

Simone sylkäisi ylenkatseellisesti, mutta tunsi itsensä nöyryytetyksi.

He elivät aivan pienistä ryöstöistä, ja vain kerran yhdessäolonsa aikana he olivat karanneet erään vuohikauppiaan kimppuun ja vieneet häneltä rahat. Jäljestäpäin he häpesivät tätä maantierosvon-tekoaan, puhuen siitä kuin paheksuttavasta konnamaisuudesta ainakin.

He matkivat suuria rosvoja ainoastaan siinä, että tavoittelivat paimenten ja karjanomistajien suosiota ja apua, joille vastapalveluksena tarjosivat suorasti tai epäsuorasti suojelustaan tavallisilta varkailta ja pahantekijöiltä. Kun Simone tarvitsi jonkun satasen rahaa, hän meni karjanomistajan luo ja pyysi niitä velaksi. Ja omistaja antoi ne hänelle, odottamatta takaisinmaksamista. Tai hän pyysi ostaa hevosen, hiehon tai lampaan, sillä ehdolla, että myöhemmin maksaisi, milloin saisi rahaa; mutta rahaa hänellä ei ollut milloinkaan.

Paimenet eivät muuten heitä pelänneet. Ovathan paimenet voimakkaampia kuin rosvot, ja ikäänkuin heidän isäntiään, tuntien heidän tiensä ja yrityksensä ja ollen usein heidän vierainaan ja suojelijoinaan. He saattavat turvallisesta asemastaan pitää heitä silmällä, ottaa heidät kiinni ja helposti kostaa heille, jos ovat heidän puoleltaan kokeneet jotakin vääryyttä.

Costantino lisäksi sai rahoja äidiltään, ja hänen laitumensa tuottivat kolminkertaisesti siitä perin kun hän vietti tätä elämää, sillä paimenet pyrkivät kilvan hänen arentilaisikseen. Hän ja Simone eivät kumpikaan tahtoneet vuodattaa kristityn verta, mutta olivat silti valmiit puolustamaan vapauttaan mistä hinnasta tahansa.

Näinä päivinä he elivät erakkojen tavoin, elättäen itseään metsästyksellä ja metsän kasveilla. He puhuivat vähänlaisesti, kantaen toisilleen salaista kaunaa. Costantinossa herätti kateutta se ajatus, että toveri alati muisteli Mariannaa, ja hänen ivahymynsä muuttui melkein irvistykseksi, kun keskustelu kohdistui Mariannaan. Sisimmässään hän piti mahdottomana, että sellainen nainen, joksi Simone häntä kuvaili, voisi olla kyllin mieletön rakastamaan ja odottamaan rosvoa. Jos hän olisi ollut viisitoistavuotias tytönletukka, niin siinä iässä kaikki naiset ovat lapsellisen ajattelemattomia. Mutta kolmikymmenvuotias nainen, sellaisen kasvatuksen saanut, ja niin monen kosijan ympäröimä. Ja hän lohdutti itseään ajattelemalla, että kaikki oli hänen toverinsa itserakkauden aiheuttamaa harhaluuloa.

Nuo kolme rosvoa eivät vain palanneet. Simone alkoi tästä ärtyä, ja usein hän oli synkkä, silmät täynnä varjoja. Hänen sisällään liikkui peto. Eräänä päivänä hän palasi luolaan rauhallisena, kasvot ankaran jäykistyneinä tekemästään järkähtämättömästä päätöksestä.

Kun he istuivat rotkon edessä ja Costantino selaili »Sardinialaisten laulujen» käsikirjoitusta, Simone paikkasi nahkatakkinsa reikää ja kysyi toveriltaan tarkoin papin lammastarhaan johtavaa tietä. Eikä hän enää kiroillut niinkuin edellisinä päivinä, eikä ollut vihainen tai ylenkatseellinen toverinsa mielettömästä käynnistä siellä. Tämä loi vuoroin ylös ja maahan katseensa runokokoelman ääressä, arvaten Simonen salaisen ajatuksen. Lopulta hän sanoi, purren huultaan:

— Simone, pahahenki viettelee sinua. Minä varastaisin ennemmin omasta kodistani kuin papin talosta.

Simone painoi neulaa lujasti nahkaan, kumartuen syvään, ja punoi itsekseen juontansa, enempää välittämättä toveristaan.

— Ja tämän aiot tehdä tuon naisen tähden, Simone!

Marianna oli heidän välillään, hän ei hetkeksikään siitä väistynyt. Simone punastui. Hän kohotti kasvojaan ja aikoi vastata kiivaasti. Mutta hän sai itsensä sentään hillityksi ja alkoi neulalla piirrellä nahkaan viivoja, ikäänkuin karttaan teitä ja polkuja.

Seuraavana yönä hän oli levoton. Costantino kuuli hänen kääntyvän leposijalla, poistuvan luolasta ja jälleen palaavan. Ei hän itsekään saanut unta, mutta ei rohjennut puhua, nähdessään toverinsa olevan tässä mielentilassa ja tuntiessaan, että hän oli erilainen kuin muulloin, ei enää tuo hyvä Simone kuin ennen, vaan kuin sisällään riehuvan pahanhengen valtaama ja riivaama. Silloin oli parasta jättää hänet rauhaan, jättää hänet oman onnensa ja kärsimyksensä nojaan: Jumala ei varmaankaan hylkäisi häntä.

Ja Costantino rukoili, painaen kämmentään pyhäinjäännöksiä vasten, jotka raapivat hänen sydänalaansa kuin katumuksentekijän karkea paita. Aamun koittaessa hän huomasi toverinsa tyyntyvän, ja hänkin vaipui uneen. Mutta ennen pitkää hänet herätti ukkosen kaukainen, kumea ja yhä kiihtyvä jyrinä, joka äkkiä puhkesi esiin synkän päivän sarastaessa. Ei vielä satanut, mutta rotkon aukosta näki, että pilvet riippuivat matalalla lyijynharmaina, ikäänkuin kuuman ilman painamina, joka lemusi rikille. Ukkonen jyrisi heidän tyyssijansa yläpuolella, lakkaamatta pamahdellen. Tuntui siltä kuin jättiläiset olisivat louhineet vuorta, vierittäen kallionlohkareita alas laaksoon.

Simone nousi leposijaltaan ja katseli hetken ulos. Hänen silmistään kuvastui rajuilma, ja viettelys työskenteli edelleen hänen sisällään kuin pyörremyrsky.

Costantino istui jo laulukirja kädessä luolan kynnyksellä, katsellen mustaa taivasta, jonka taustaan länsituulen rajusti heiluttamat puunlatvat kuvastuivat. Mutta silloin tällöin hän vilkaisi Simoneen, joka huolellisesti puhdisti pyssyään, sitoi lujasti kengännauhansa ja lopuksi haki jotain salakomerosta, kohottaen ja venyttäen ruumistaan kuin kissa ylettyäkseen siihen. Se oli vara-ammuksien säilytyspaikka.

— Simone, — sanoi Costantino sulkien polvillaan olevan kirjan ja nojaten siihen kyynärpäitään, — aiotko lähteä ulos tällä säällä?

Simone kääntyi, poistumatta kallioseinän komeron äärestä. Hänen kasvonsa olivat ärtyneen vihaiset. Hän katsoi ulos kiiluvin silmin ja irvisteli rumasti. Hän tuntui luovan ukonilmaan uhmakatseen. Sitten hän jatkoi etsimistään ja veti esiin komerosta patruunavyön, jonka sitoi lujasti vyötäisilleen. Ja saatuaan sen hyvin paikoilleen hän pyyhkäisi siitä pölyn nahkatakkina liepeellä ja hymyili kolminkertaiselle kukkarolle, joka oli siihen kiinnitetty, ja johon oli kirjailtu silkillä vanhankuosisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Lopulta hän ripusti pyssyn selkäänsä, sovitti sen hihnan huolellisesti olalleen ja jäi hetkeksi kynnykselle katselemaan taivaanrantaa ja välkkyvää vettä alhaalla tuulen pieksämien kivien ja kallioiden lomissa. Hän näytti lähtöön valmiilta sotilaalta.

Costantinon kasvot olivat käyneet kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottivat lakkaamatta toveriin ja niihin syttyi synkkä ja surumielinen kiilto.

— Milloin palaat? — hän kysyi hiljaa. Hitto vieköön, milloin palaat? — hän toisti kiivastuen.

Vastauksen asemesta Simone antoi hänelle muutamia ohjeita kuin palvelijalle, joka jää vartioimaan taloa. Sitten hän työntyi ulos luolasta, mutta jäi seisomaan hetkeksi vähän matkan päähän, sillä isot sadepisarat, raskaat ja loistavat kuin helmet, valuivat alas rajusti, ja salamanleimaukset, peloittavien jyrähdysten säestäminä, hipaisivat pensaita ja näyttivät iskevän kalliolähteeseen, valaisten sen häikäisevän kirkkaaksi. Tuokion kuluttua hän pudisti itseään, kuin olisi itse rajuilman raivo tarttunut häneen, sydämessään mieletön taistelukiihko. Hän tahtoi voittaa kaiken, tahtoi puhkaista sen vankilan muurin, joka jo liian kauan oli pidättänyt häntä. Kuinka olisivatkaan pari kolme sadepisaraa ja ukkosen jymy voineet pysähdyttää hänet kuin pelokkaan naikkosen talon kynnykselle?

Ja hän alkoi pitkin askelin laskeutua kallion rinnettä. Sade ropisi lopulta alas tuulen pieksämän verhon tavoin, johon on kudottu terässäikeitä; se vääntelihe ja roiskui raivokkaasti puihin ja pensaisiin, jotka vuorostaan kiemurtelivat tuskissaan. Aukiolla satavuotistammet, takertuneina tähän vesiverkkoon, liikkuivat pyörien kuin jättiläishämähäkit langoissaan. Taivasta viilsivät tulikäärmeet, tuulen takaa-ajamat hirviöt kiitivät pilvissä, ja sadekin näytti rientävän, pakenevan kauas, oman raivonsa peloittamana. Kaikki riensi pakoon kauhunpuuskan säikyttämänä. Ja kaikki, mikä ei päässyt maasta irti, kaamean hohteen valaisemat kivet, kalliot, rajusti aallehtiva ruoho, kaikki, mikä ei voinut liittyä pakoon, näytti vääntyvän epätoivoisessa kouristuksessa.

Simone joudutti yhä askeliaan. Saavuttuaan aukealla olevalle vuoritasolle hän alkoi juosta kuin olisi hurjistunut sekaantumaan luonnonvoimien riehuntaan. Hänen pyssynsä ja nahkatakkinsa kiilsivät märkinä sateesta. Ennen pitkää hän tunsi lakkinsa raskaaksi ja hiuksista valuvan vettä kuin niityn heinästä. Silti hän hengitti vapautuneena ahdistuksentunteesta. Hänellä oli sama aistimus kuin tuona aamuna kallioaltaassa kylpiessään, ja Mariannan nimi sukelsi esiin hänen sydämestään, jylisten yhdessä ukkosen kanssa ja täyttäen maailman jymyllään.

Kun jyrähdyksien raivo oli rauhoittunut, hän kuuli takanaan askelia. Hän kääntyi ja pysähtyi silmänräpäykseksi, heti taas jatkaen matkaansa. Se oli Costantino, joka seurasi häntä koiran tavoin ja saavutti hänet pian, kävellen hänen vieressään ja katsoen järkähtämättä eteensä ikäänkuin tuijottaen yhteen ainoaan kaukana olevaan pilkkuun. He eivät virkkaneet toisilleen sanaakaan, yhä astuen eteenpäin.

Näin he kulkivat kauan alttiina sateelle, joka kävi tasaiseksi, silti herkeämättä. Simone pudisti päätään ravistaakseen pois veden lakistaan. Costantinon seura vaivasi häntä ja tuntui hänestä tavallista painostavammalta.

Auringonlaskun aikaan sade taukosi ja aurinko pilkisti pilvien lomista, jotka olivat ryhmittyneet taivaanrannalle. Ohrasänkipellot loistivat kuin hopeanhohteiset lammikot kanervikon vihannuuden keskellä. Kullankiiltoinen naarashirvi, karva kosteudesta välkkyen ja tummissa kristallinkirkkaissa silmissä säikähtynyt ilme, kiiti salamana tien poikki. Avaran vaipan verhoama nainen lähestyi ratsain, äkkiarvaamatta hahmoittuen aavemaisesta usvamaisemasta. Tultuaan miesten kohdalle hän katsahti heihin ratsun selästä, nyökäyttäen päätään vastaukseksi heidän tervehdykseensä. Tämä nainen oli nuori ja kaunis, kannukset kantapäissä kuin miehellä. Hänen suuret ruskeat silmänsä vaippahilkan varjostamina, jolla hän oli peittänyt päänsä, vivahtivat äskeisen naarashirven silmiin, mutta olivat kirkkaat ja levolliset. Simonen mieleen muistui Mariannan karjatarhan palvelijan näkemä nainen, ja hän virkahti pyörittäen päätään:

— Jos tuo toinen olisi yhtä rohkea kuin tämä.

— Kun naiset kohtaavat meidät, ei heidän tarvitse olla rohkeita! — huomautti Costantino äreänä.

Silti hän seurasi hehkuvin katsein ratsastajatarta. Simone nauroi, mutta hänen naurussaankin kuului väristys. Ja kaikki heidän ympärillään vapisi, ikäänkuin tuon naisen ohikulku olisi järkyttänyt itse luontoakin.

He ajattelivat, että jos he olisivat olleet kaksi tavallista kulkuria, olisivat he luultavasti ahdistaneet tuota naista. Mutta he olivatkin rosvoja, ja sentähden heidän tuli kunnioittaa itseään enemmän kuin tuota naista. Ja lisäksi Costantino tunsi sydämellään pyhäinjäännökset ja ajatteli, että Jumala lähettää kiusaukset, jotta ihminen voittaisi ne.

Tämä kohtaus näytti lähentävän heitä toisiinsa kuin odottamaton sysäys. Simone katsoi toveriinsa ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut hänet.

— No minne sinä tallustelet, veikkoseni? Tiedätkö edes, millä matkalla tässä ollaan?

Costantino ei vastannut. Hän kumartui noukkimaan kiven ja viskasi sen kauas. Se pulahti alas vesilätäkköön, joka näytti pirstoutuvan kuin lasi.

— Ajattelehan, — jatkoi Simone, — olen matkalla papin lammastarhaan. Siellä asuva vanha nainen ehkä tuntee sinut... —

—Tuntekoon vain. Jumalakin tuntee meidät.

Simone ei vastannut, häntä kun toverin huomautus kiukutti, mutta itseluottamus, jota hän oli tuntenut retkelle lähtiessään, oli kadonnut hänen sydämestään. Ilta laskeutui ja hämärä loi häneenkin varjonsa. Todella hän tunsi, että Costantino häiritsi häntä kuin vaarallinen todistaja ainakin. Sen lisäksi hän muisti luvanneensa Mariannalle, ettei enää tekisi pahaa, ja ajatteli, että hän, vetämällä yritykseensä vastahakoisen toverinsa ja ehkä pannen hänet alttiiksi kiinnijoutumisen vaaralle, raskautti rikollisuuttaan. Tämäntästä hän pudisti pois vaatteistaan kosteutta, joka tuntui tunkevan luihin asti, ja koetti samalla tukahduttaa häiritseviä tunnontuskia. Ja näin toverukset astuivat eteenpäin, molemmat rauhattomina, kiiveten ylös laaksopolkua; heistä tuntui kuin he olisivat vaeltaneet vailla päämäärää taivaanrannalle ryhmittyneitä pilviä kohti.

Tienmutkasta he näkivät keilakattoisen majan kohoavan laakson vastakkaisella laidalla. Sen oviaukosta näkyi pesän valkea ja sen ääressä paimenen tumma vartalo. Ja he suuntasivat askelensa sinne, kuivaamaan vaatteitaan ja lämmittelemään. Mutta ennenkuin he saapuivat perille, Simone sanoi toverilleen:

— Varo visusti ilmaisemasta, minne olemme menossa. Jos et malta pitää suutasi kiinni, on parempi, ettet tule mukaani.

Costantino seisahtui ja kohotti paheksuvasti kasvonsa.

— Simone, puhut mahdottomia. En minä ole mikään Kain. Jos vielä kolmannen kerran sanot minulle, että voin mennä matkoihini, teen sen todella, mutta kuulehan, sitten et enää koskaan näe minua. Muista, että vannoimme toisillemme uskollisuutta juhannusyönä, ja tällainen vala merkitsee, että minä olen sinulle ja sinä minulle enemmän kuin morsian, rakastajatar, enemmän kuin veli, vieläpä enemmän kuin oma poika. Ei ole muita ylempänä tätä suhdetta kuin isä ja äiti. Sentähden olen tänään tullut kanssasi, vastoin omantuntoni ääntä ja uhmaten hengenvaaraa. Ja sinä kohtelet minua kuin koiraa! Tuon naisen muisteleminen tärvelee aivosi ja sentähden minun tulee sinua surku.

Simone ei vastannut. Pää kumarassa hän astui edelleen lähestyen paimenta, joka tervehti heitä.

He vaelsivat koko seuraavan päivänkin. Auringon laskettua he saapuivat lähelle meren rantaa, aution vuoren kaltaalle, joka punaisen iltataivaan alla näytti sammuneelta hiilikasalta. Pikkukylä, harmaat mökit pistäen esiin pimeistä kuopista, jotka näyttivät hylätyiltä kalliokomeroilta, ja keltaisen pölyn peittämät tiet, lisäsivät maiseman toivotonta kolkkoutta. Kauempana koko seutu alkoi kiiltää hämyssä: rannikon aution aron laidassa, keltaisten hiekkasärkkien ja sinisen meren välissä, värähteli pitkiä rämeikkö-lätäköitä kuvastaen taivaan hopea- ja punahohdetta, muistuttaen hietikolla ailahtavia suunnattoman suuria kuloja.

Isoilla mustilla kallioilla — ehkä luotoja, jotka pakovesi oli jättänyt paljaina törröttämään, kirkuivat merikotkat. Simonen mielestä oli viisainta yöpyä johonkin näistä autioista linnakkeista, joista näki laajalti sekä maalle että merelle. Nojaten miettiväisenä kallion kielekkeeseen hän tähysteli eteensä kuin perämies. Hiljaisuus vallitsi. Vuoren juurella kyhjöttävässä kylässä tuikkivat harvat valot, sammuen ja jälleen syttyen kuin kipinät kylmenneessä pesässä. Aika ajoin lievä tuulahdus hipaisi kallioita ja toi mukanaan meren tuoksua. Ja tähtien kultaverkko laskeutui yhä alemmaksi äänettömyyteen vaipuneen maan yli.

Costantino, joka oli väsynyt, mutta jälleen alistunut tottelemaan Simonen käskyjä, toivoi voivansa viettää täällä yönsä. Hän oli jo kyyristynyt alas, käsivarret polvien ympäri, joihin nojasi kuin pielukseen, kun toveri kääntyi ankarana, taipumattomana, niinkuin kapteeni sotilaihinsa päin:

— Costantino, nouse! Sinun tulee lähteä hankkimaan kaksi pitkää vaippaa, toinen sinulle ja toinen minulle.

Ja Costantino nousi ja poistui virkkamatta sanaakaan.

Silloin Simone, nähdessään hänen katoavan pimeään, heltyi, kuin olisi hän ollut hänen nuori veljensä, joka läksi vaeltamaan kaukaiseen ja tuntemattomaan paikkaan. Ja hän oli tietoinen siitä, että menetteli halpamaisesti, väärinkäytti hänen nöyryyttään ja kohteli häntä väkivaltaisesti.

Nämä olivat hänen omantuntonsa heikkoja valonvälkähdyksiä, niiden heijastusten kaltaisia, jotka leimahtelivat taivaalla yläpuolella rannikkovuorten harjuja, mutta jotka eivät olleet salamoita. Tunnit kuluivat, taivas alkoi eroittautua merestä ja kotkat kirkuivat herätessään. Mitähän lienee tapahtunut Costantino paralle? Tähän aikaan ketterä mies jo olisi monta kertaa palannut. On päivänselvää, ettei hänen ole onnistunut varastaa vaippoja. Hän ei kykene edes siihen.

Ja taivas hulmahti punaiseksi ja meri näytti olevan täyteen siroitettu kullalle kiiltäviä veritäpliä.

Costantinoa vain ei näkynyt. Simone ensin kiukustui, mutta kävi sitten levottomaksi. Nähdessään auringon nousevan merestä hän päätti yksin jatkaa matkaansa. Ehkä lopulta oli parasta, että kohtalo oli vapauttanut hänet tuosta toverista. Mutta tuossa hän sentään tulee, tumma mytty kainalossa, levollisena kuin palvelija, joka on ollut ostoksilla.

Simone kääri auki vaipat, ravisti niitä, tutki niitä joka taholta ja koetti ylleen toista. Se sopi hänelle hyvin, oli avara, peitti hänen takkinsa, ja vaippaan kiinnitetty suippo päähine valui alas nenään asti.

— Tämän alle sopii kokonainen kirkko pyhimyksineen päivineen, — hän virkkoi, ja Costantino katsoi häneen surullisena, vaikka huulet näyttivät heikosti hymyilevän. — Koeta sinä omaa vaippaasi.

— Olen jo koettanut.

Simone riisui päähineen ja kääri sen kokoon. Ja linnut lehahtivat lentoon läheisiltä kallioilta, höyhenet kiiltäen seesteisessä ilmassa.

* * * * *

He astuivat edelleen kulkien kanervakankaan polkua pitkin, joka laskeusi alas merenrantaan.

— Kerro nyt minulle, miten sait vaipat, Costanti. Kyllähän sinä viivyit, mutta olit silti aika taitava.

Costantino katseli merta, ja hänen esiinpistävät poski päänsä korottivat hänen kasvojensa surumielisen ivallista ilmettä.

— Mitenkä ne sain? Yksinkertaisesti siten, että ostin ne.

— Kuulehan nyt, Costantino. Vaara on suuri ja voitto ehkä vähäpätöinen. Kuka sen tietää? Katso, edessämme on tuo lammastarha. Siellä näyttää kaikki rauhalliselta, mutta voimmeko olla siitä varmat? Jos vanha nainen luotti puheeseesi, eikä pitänyt sinua typeränä kulkurina, hän on varmaankin ryhtynyt varokeinoihin ja on epäilemättä kutsunut talopahaiseensa väkeä valvomaan ja odottamaan pahantekijöitä. Meidän on ensin saatava varmuus siitä, onko lammastarha vailla puolustajia, ja meidän on tehtävä hyökkäys keskellä kirkasta päivää. Luota minuun. Sidon huivin vanhuksen silmille, niin ettei hän tunne sinua. Ja vannon sinulle kautta äitini nimen, etten tee tuolle naiselle pahaa. Ja kuule nyt; jää sinä tähän. Minä lähden tiedusteluretkelle.

He olivat tulleet omituiseen, kolkkoon paikkaan. Meri oli kadonnut näköpiiristä, ja toisella puolen kanervikkoa kohosi jono tummia vuoria, joiden harjat olivat sahalaitaisia, mutta hampaiden lomista haamoitti etäisiä sinerviä vuoria, jotka saivat aavistamaan, että tuon synkän muurin takana oli kauniimpi ja iloisempi seutu.

Mutta täällä oli kaikki toivottoman kolkkoa autiossa kanervikossa, joka kiipesi ylös ruskeiden kumpujen rinteille asti. Kaltailla kohosi muutama lammastarha: harmaita tai valkeiksi kalkittuja majoja, mastiksi- ja intialaisviikuna-puuryhmien keskellä. Yksi niistä, sijaiten kahden pienen kivikkolaakson välissä, tienaukeaman yläpuolella, jota rappaamattomat muurit suojaten ympäröivät, kohosi valkeana ja suorapiirteisenä kuin pieni linnake. Se oli papin lammastarhan talo.

Simone läksi siis matkaan jättäen Costantinon odottamaan laakson pohjukassa vasemmalla olevaan pensastoon. Kapea polku vei kivikaltaiden heleän ruohiston läpi. Ja yltympäri vallitsi täydellinen yksinäisyys, joka sai mielen vakavaksi keskipäivän surunomaisessa valaistuksessa.