Part 4

Costantino aukaisi silmänsä kateellisena. Hän tiesi kuka tuo Bantine Fera oli, nimittäin aivan nuori rosvo, Simonea nuorempi ja uskaliaampi, häikäilemätön, riippumaton. Olihan Simone puhunut hänestä niin paljon, ja nytkin hän alkoi ylistää häntä, ei vallan vapaana kateudesta.

— Kas siinä mies, joka on löytävä onnensa. Olen kuullut, että Corraine-joukkue on pyytänyt häntä liittymään heihin, hän kun on taitava ampuja, taitava kaikessa: hän osuu lentävään lintuun. Hän ei pelkää mitään; eihän hän pane alttiiksi muuta kuin oman nahkansa, hänellä kun ei ole äitiä eikä sisaria, niinkuin meillä; hän on äpärä. Kaikki häntä suosii. Jumal’avita, olenpa kovin tyytyväinen, että hän on tullut minua hakemaan.

— Mutta sanoithan, että hän puhui pahaa sinusta, ilkkui sinua.

— Minua? Minua ei kukaan vielä ole ilkkunut, Costanti. Hillitse kieltäsi. Ei riitä, että joku on hyvä ampumaan ja tappamaan ihmisiä rohjetakseen ilkkua Simone Solea! Vai ilkkuiko hän minua sinun läsnäollessasi?

— Ei, — sanoi Costantino, joka oli rehellinen eikä koskaan valehdellut. Ei hän ilkkunut sinua. Mutta ehkäpä minä ilkuin häntä. No niin, kun nuo kolme olivat poistuneet, läksin minä vaeltamaan omille teilleni, ja menin sinne lammastarhaan asti, varoittamaan tuota pappia, — sillä varastettakoon muilta, mutta papilta ei saa varastaa. No niin, — hän jatkoi silmät ummessa, väsyneenä, mutta lopulta tyyntyneenä, — astuin juoksujalkaa kaksi päivää ja kaksi yötä: lammastarhassa oli ainoastaan tuo vanha nainen, valkoinen kuin kyyhky. Antakaa minun juoda, — sanoin hänelle, — olen janoinen matkamies. Ja kun hän oli antanut minun juoda, ilmoitin hänelle vaaran, joka uhkasi hänen lammastarhaansa, ja läksin tieheni. Tulkoon hän vain nyt ahdistamaan minua, tuo sinun Bantinesi, tai ampukoon minut kaukaa, kunhan omatuntoni on puhdas, ei muulla ole väliä. Sillä papilta ei saa varastaa.

— Costantino Moro, kuulehan, mitä sinulle sanon. Nimittäin, että sinä ja minä emme kumpikaan sovellu rosvoiksi. Olemme syntyneet uskovaisina, ja sellaisina kuolemme.

— Mene helvettiin, mene hirteen, — tiuskaisi puoliääneen Costantino; mutta tämä ankara puhe tuntui enemmän kohdistuvan poissaolijoihin, kuin toveriin, ehkä noihin kolmeen pahantekijään, jotka olivat ahdistaneet häntä.

Simone puolestaan ei tietänyt, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön siihen, mitä oli tapahtunut. Häntä harmitti, että näytti Bantine Feraa huonommalta, ja samalla hän hyväksyi Costantinon menettelyn, joka huolimatta heikkoudestaan oli osoittanut, ettei välittänyt nuoren rosvon ylimielisyydestä.

Toiselta puolen kolmen pahantekijän suunnittelema ryöstöyritys oli hänen mielestään hyvä, eikä ainoastaan hyvä, vaan myös helppo, ja hän ymmärsi hyvin Bantine Feran tarkoituksen, kun tämä ehdotti yhteistoimintaa Simonen kanssa. Tarjosihan nuori rosvo hänelle liittoa, joka hetki hetkeltä viekoitti häntä yhä enemmän.

Äkkiä turhamaisuus täytti hänen sydämensä ilolla ja ylpeydellä.

— Enpä totisesti lähde häntä etsimään, jollei hän itse palaa, — Simone sanoi kuin itsekseen, — mutta täytyy... täytyy...

— Mitä täytyy?

— Costantino, sano minulle, missä tuon papin lammastarha on.

Costantino ei enää sanonut mitään: hän oivalsi hyvin toverinsa ajatukset. Eikä hän katunut, mitä oli kertonut. Mutta hän oli hyvin surullinen. Ja suurempi kuin suru siitä tuumasta, jota arvasi Simonen hautovan mielessään, oli Bantine Feran vaikutusvallan nostama kateus, ja ennen kaikkea täytti hänet yksinäisyyden tunne; hän tiesi, miten kaukana hän oli kaikista, sekä etäällä että lähempänä olevista.

Simone puolestaan tunsi toverinsa täysin oivaltaneen hänen sisimmät aikeensa. Tämä hermostutti häntä ja hän koetti peittää ajatuksiaan puhumalla. Ja puhuessaan hän innostui niin, että lopulta kuunteli omia sanojaan ja luuli niitä tosiksi.

— Costanti! Niin, tahdon yksin lähteä tuohon lammastarhaan, senkin tähden, että haluan näyttää, etten minä ole sinua lähettänyt. Tarvitsen rahoja, kuuletko? Miksi päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden? Tarvitsen rahoja, Costanti. Minulle on tapahtunut jotakin. Kohtasin naisen ja tarvitsen rahoja... Etkö usko? hän kysyi hetken miettiväisenä vaiettuaan. — Yhtä kaikki, jos et uskokaan. Asia on tosi, ja sillä hyvä. Tuo nainen on rikas ja kaunis, — niin kaunis kuin nainen ikinä voi olla, — ja hän on kaiken omaisuutensa haltija. Hän on yhtä rikas kuin kaikki sinun sukulaisesi yhteensä, — hän vakuutti yhä enemmän kiivastuen Costantinon välinpitämättömyydestä: — yksistään metsänsä korkkiaineesta hän ansaitsee vuosittain tuhat scudoa. Hänen karjatalonsa on saanut palkinnon. Niin, hän on Marianna Sirca, entinen emäntäni. Hän on ollut minulle ystävällinen siitä asti kun palvelin hänen talossaan. Mutta siihen aikaan hänellä ei vielä ollut määräämisvaltaa, ja minä olin ylpeä häntä kohtaan. Nyt olemme ymmärtäneet toisemme. Jumala on niin tahtonut. Toissapäivänä olimme yhdessä hänen karjatalossaan, olimme yhdessä, vaikka hänen isänsäkin oli siellä. Olimme yhdessä, — hän toisti, ummistaen silmänsä vuorostaan ja käyden levottomaksi, — ja minä suutelin häntä.

Costantino ei heti vastannut; hän tunsi sydämensä tykkivän kovaa maankamaraa vasten. Lopuksi, kun Simone vaikeni, ikäänkuin vaipuen muistoonsa, hän kysyi ilkkuen:

— Ja sitäkö varten tarvitset rahoja? Aiotko naida hänet?

— Voin naida hänet, jos tahdon! Ja sitä hänkin tahtoo, sillä hän ei ole toisten naisten kaltainen.

— Millainen hän sitten on? Jos hän olisi säädyllinen nainen, ei hän välittäisi sinusta.

Silloin Simone kohosi ryntäilleen, rajuna vihasta.

— Jos julkeat puhua hänestä halveksivasti, murskaan pääsi. Ymmärrätkö?

Costantino ei pelännyt: hänkin kohottautui, istuutui kyynärpää polviin nojaten, kasvot käden varassa ja tuijotti tuleen. Nähdessään Simonen taas painautuvan maahan hän sanoi tälle miettiväisenä:

— Simone, et puhu enää kuin mies. Kuinka voisit ottaa vaimoksesi sellaisen naisen, sinä?

— Kuinka! Papin avulla, Jumalan nimessä, salaa. Eikä ole sanottu, että minun aina pitää harhailla metsissä kuin villipeto. Voin tästä minäkin palata vapaan ihmisen elintapoihin.

— Oh, oletpa jälleen tullut lapselliseksi. Tuo nainen on jo tehnyt sinut samanlaiseksi kuin hän itse on. Ja lisäksi hän on lumonnut sinut. Hyvä, pidä varasi, ettet joudu hunningolle!

— Sinä puhut vain kateudesta ja mustasukkaisuudesta: pelkäät jääväsi yksin!

— Minä? — sanoi Costantino kohottaen surullisen katseensa. Mutta seuraavassa tuokiossa hän ravisti päätään Simonelta opittuun tapaan. — Saattaapa niin olla. Mutta voisinhan ehkä tulla sinun kanssasi istumaan syytettyjen penkille.

— Hitto vieköön; sinä kaikkine synteinesi. Ei tässä ole kysymys lähtemisestä istumaan syytettyjen penkille.

— Entä kuinka luulet palaavasi vapaisiin oloihin ilman oikeudenkäyntiä ja kuulustelua? Jos menet ilmoittautumaan tuomarille, sinut kahlehditaan, etkä enää saa jalkojasi irti ansasta. Tunnusta. Eikö tuo nainen jo ole kehoittanut sinua näin menettelemään?

— Se on totta, — sanoi Simone tuntien epämääräistä kauhua.

Se oli totta, kaikki oli totta. Ja oli hetkiä, jolloin hän tunsi olevansa lumottu. Marianna hallitsi häntä, painoi hänen hartioitaan. Ja hän häpesi huomattuaan, että Costantinokin oivalsi sen. Hän ponnahti ylös kuin tahtoen vapautua tuon naisen lumoista, ja heilutti lakkiaan nuotion yli, koska sen räiskyvä valkeakin tuntui vastustavan häntä. Ja liekki lyyhistyi ja näytti tahtovan peloissaan paeta, mutta kohosi sitten taas, räiskyen entistään kovemmin.

— Emme vältä kohtaloamme, — sanoi Costantino. — Sinä olet toinen mies kuin kolme päivää sitten. Kohtalosi on määrätty.

— Ei, Costantino. Ennemmin Jumala katkaiskoon jalkani. Vannon sinulle kautta tämän liekin, kautta äitini sydämen, etten koskaan ilmesty tuomarin eteen. En aio edes solmia aviota, en julkisesti enkä salaa. Sanoin sen äsken vain piloillani. Jos tuo nainen tahtoo minut, ottakoon minut tällaisena!

— Tällaisena hän ei sinua ota!

— Siinä tapauksessa minä otan hänet! — sanoi Simone mahtipontisesti.

Mutta sitten hänkin laski kyynärpään polvelleen ja päänsä käden varaan. Ja näin he pitkäksi aikaa jäivät siihen istumaan, pysähtyen kuuntelemaan heidän kallioluolansa ympärillä leviävän yön hiljaisia kuiskeita, suurina ja julmina kuin väijyksissä olevat pedot, pieninä ja värähtelevinä kuin linnunpoikaset pesässä.

IV

Marianna oli jälleen talossaan Nuorossa.

Leväten isossa puhtaassa vuoteessaan, miellyttävän väsymyksen valtaamana, hän puoleksi uinaillessaan luuli yhä vielä istuvansa karjatalon kynnyksellä, Simonen pää polvillaan. Ja hän puhutteli nuorta miestä hiljaa, levollisena ja vakavana, sanoen hänelle kaikki ne seikat, joita tuona ensi yönä ei ollut voinut hänelle sanoa. Ja hän rohkaistui hyväilemään noita pehmeitä ja kuumia hiuksia, ja tuo kosketus sai koko hänen ruumiinsa värisemään. Hänen luomensakin vapisivat, mutta hän sulki ne lujasti, jotta ei itkisi, jotta ei täydelleen heräisi.

— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä... Niin, niin, Simone, en tahdo itkeä.

Ja hän jäi siihen lepäämään liikkumattomana, ja hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut siteet ranteilla, kahle jaloissa. Eikä hän luullut vuosikausienkaan kuluttua pääsevänsä liikkumaan, sillä side oli _hän_, kahle oli _hän_. Tällainen oli siis rakkaus: suloinen ahdistus sydämen sisimmässä, ja tämän ahdistuksen alainen orjuus. Mutta silti oli ihanaa uinailla näin, kahlehdittuna, oma salaisuus sydämessä.

Kun hän sitten aamulla täydelleen heräsi kavahtaen äkkiä ylös, hän tunsi epämääräistä vangin iloa, joka laskee kärsimysaikansa päiviä, tietäen, että ne kerran päättyvät. Toinen tosin alkaa, mutta edellinen on päättynyt, ja joka hetki vie lähemmäksi vapautusta.

— Ainakin jouluna, jos ei aikaisemmin...

Joulu on tuleva. Onhan hän tottunut pitkiin yksinäisiin ja hiljaisiin kuukausiin. Yhteen aikaan hän ei odottanut mitään, kuvitellen, ettei hänelle enää koskaan tapahtuisi mitään uutta. Mutta nyt sitävastoin päivät tuntuivat hänestä olevan täynnä odotusta, täynnä toivoa. Ja kuukaudet ja päivät liitelivät hänen sormiensa päissä keveinä kuin kukan terälehdet. Jouluna Simone tulee! Entä jos ei tulekaan? Entä jos tuo synkkä kohtalo, jonka hän oli valinnut, loitonsi hänet ainaiseksi, eroitti hänet uudelleen?

Tätä ajatellessaan hän kavahti vuoteesta ja riensi avaamaan ikkunaa, ilma kun tuntui tukehduttavan häntä.

Matalasta ikkunasta, jossa oli neljä pientä ruutua, avautui näköala talon taakse pieniin puutarhoihin ja mustiin mökkipahaisiin, joiden takana kohosivat taivaanrannalle Orthobene vuoren rosoiset huiput.

Aamuruskon punahohde valaisi avaran matalan huoneen, jossa oli keltaiseksi maalattu puukatto. Uuden kaapin peili pisti silmään vanhanaikuisen arkun vieressä, joka oli koristettu lintu- ja kukkakuvioilla. Ja Marianna kääntyi isoa puusänkyään kohti, kääntäen selkänsä taustaseinään päin, jotta ei näkisi itseään puolialastomana peilistä.

Mutta hänen pukeutuessaan peilistä heijastuvan kuvan liikehtiminen veti hänen katseensa vaistomaisesti puoleensa. Ja ohimennen hän kääntyi, katsoen peiliin aran uteliaasti. Niin, nyt asusti toisenlainen nainen tässä huoneessa; vilkas ja kaunis nainen. Entinen Marianna oli haudattu rautatammien lakastuneiden lehtien alle karjatalon maille. Miksi hän ei katsoisi peiliin? Hän kääntyi ja katseli itseään siveän uteliaana, ikäänkuin olisi katsellut kuvapatsasta. Pitkien ja sileiden säärien yläpuolella hän näki hennot, kiiltävän vaaleat polvensa, jotka näyttivät marmorista veistellyiltä hedelmiltä. Hän tunnusteli niitä kämmenellään, sitten hän kumartui vetämään kenkiä jalkaan. Irroitetut palmikot valuivat kiemurrellen olkapäille ja valkoiselle povelle, jossa näkyi punasinerviä suonia. Hän siirsi palmikot taaksepäin toisella kädellä, ja toisella hän silitti kaarevan jalkansa punervaa kantapäätä. Mutta äkkiä hän punastui, riensi jälleen ikkunan ääreen ja alkoi sukia hiuksiaan ja silittää niitä huolellisesti päälaelle, niin että ne muodostivat mustan samettisiteen, josta tuskin eroittautui jakauksen valkoinen juova. Puutarhojen tuoksu, aamuhetken hiljaisuus palauttivat hänen mieleensä karjatalon; ja taas hän kuin ilmestyksenä näki jalkojensa juuressa Simonen, joka kahlehti hänen polvensa ja esti häntä liikkumasta. Ja kuitenkin hänen täytyi liikkua ja jälleen solmia yhteen entisen elämänsä katkaistu lanka. Hän tuntui kumartuvan ja sanovan nuorelle miehelle: — Nouse, Simone, sinun täytyy päästää minut.

Mutta nuori mies ei päästänyt häntä; hän seurasi ja puristi hänen kättään. Silloin hän kuvitteli kantavansa häntä käsivarsillaan kuin pienokaista ja menevänsä näyttämään hänelle jälleen taloa, missä hän oli ollut palvelijana, ja johon hän oli tuleva isännäksi.

Tuossa liuskakivisten jyrkkien portaiden yläpäässä oli pimeähkö askelma, valkoiset seinät olivat paljaat ja permanto vanhojen siloisten tiilien peittämä. Tältä askelmalta avautuivat ovet huoneisiin, joiden seinät olivat kellastuneet kosteudesta. Kaikki huoneet olivat kosteita ison lehtikujan takia, joka oksakatoksellaan peitti pihan ja ulottui rakennuksesta maantiehen asti. Kalkitut seinät olivat täynnä vihreitä hometäpliä, ja siellä täällä puukatot halkeilivat usein tapahtuvista korjauksista huolimatta. Ainoastaan maakerroksessa oleva keittiö, jonka ikkuna oli puutarhan puolella ja jonka ovesta päästiin pihalle, oli lämmin ja valoisa, liedessä kun paloi alati valkea.

Kun Marianna laskeutui alikertaan, palvelijatar oli jo lähtenyt ulkoaskareihin. Kahvi kiehui hellan hiilloksella ja nousevan auringon valossa hohtivat tummille seinille ripustetut kupariastiat.

Ikkunan rautaristikon aukoissa värähtelivät puutarhan pensaiden lehvät, ja kasteessa kimmeltävien valkoisten ruusupensasten ja korallinpunaisia marjoja uhkuvien pienten kirsikkapuiden välillä lenteli kultarintakerttu kaiuttaen houkutusääniään. Marianna avasi ikkunan ja ravisti hiukan ruostunutta rautaristikkoa, ikäänkuin olisi pyrkinyt vapauteen. Niin, Simone oli oikeassa, kun ei tahtonut menettää vapauttaan: kaikki muu paitsi ei vapautta!

Pikkupuutarhan takaa, polulta, joka kulki sen aidan viertä ja päätyi talon ohi kulkevaan maantiehen, kuului kavioiden kapsetta. Pyssynpiippu ja huopahatun huippu pistivät esiin aidan takaa. Marianna tunsi tulijan Sebastianoksi, ja todellisuuden tuntu sai hänet jälleen punastumaan. Hän toivoi sukulaisensa jatkavan matkaansa. Mutta tämä sensijaan pysähtyi ja kolhaisi jalallaan porttia. Marianna kulki kiirehtimättä pihan poikki, joka vielä oli kokonaan lehtikujan varjon peitossa, ja avasi portin. Ja heti hän huomasi, että Sebastiano katseli häntä ylhäältä hevosen selästä, niinkuin tavallisesti, ivahymy huulilla, silmät epäluuloisina, mutta pohjaltaan surullisina.

— Poikkesin kysymään, onko setä Berte jo matkustanut.

— On kyllä, hän läksi eilen.

— Ja nukuitko sinä, Marianna, hyvin viime yönä?

— Minä nukun aina hyvin.

— Sen tiedän. Eikö sinulla ole levottomia ajatuksia? Mutta enhän oikeastaan aikonut puhua siitä. — Onpa maaseutuilma tehnyt sinulle hyvää.

Marianna tuijotti häneen, odottaen purevaa huomautusta. Mutta Sebastiano loi katseensa autiolle tielle. Sitten hän äkkiä nykäisi suitsista, hyvästellen häntä hiukan alakuloisena.

— Jumalan haltuun, Marianna, hyvästi!

Marianna jäi seisomaan portille, kunnes ratsu katosi tien mutkaan. Hänestä tuntui, että Sebastiano jo arvasi hänen salaisuutensa ja piti häntä silmällä, niinkuin se tekee, joka olettaa toisen olevan vaaran uhkaamana tai taudin ahdistamana. Kotvan aikaa hän pelkäsi sukulaistaan ja itseään. Mutta tuossa tuokiossa hän ylenkatseellisesti ravisti itsestään pelon, ajatellen taas, että hän oli itsensä ja kohtalonsa herra, että oli tarpeeksi kauan ollut toisten palvelijana, ja ettei hänen tarvinnut tehdä tiliä mistään kenellekään.

Ja todistaakseen itselleen olevansa vapaa ja yksin hän viipyi avatun portin ääressä, mitä ei koskaan muulloin ollut tapahtunut, katsellen eri suunnille tietä. Lievästi kohoten tie poikkesi mökkien ja vanhanaikuisten talojen taakse, joiden pylväskuistikot olivat puusta ja parvekkeet ruostuneesta raudasta. Ja leikattuaan kylätien se päätyi ylempänä aukeaan paikkaan, jota koristi muutama vihreä puu, ja josta tuomiokirkon tornit kohosivat kirkkaaseen aamuilmaan. Ei kukaan kulkenut ohi. Kaukaa kuului rattaiden räminää ja kukon kiekunaa. Lopulta näkyi tien huipulla nainen, kantaen kädessään maitoastiaa, ja Marianna huomasi nyt jääneensä portin pieleen juuri osoittaakseen palvelijattarelleen, että nyt oli tullut vapauden aika. Hän näkikin iäkkään naisen jo kaukaa rypistävän pyöreiden kotkansilmien yläpuolella kaareutuvia tiheitä harmaita kulmakarvojaan, mutta ei silti palannut sisälle. Palvelijatar joudutti askeliaan. Hänen isot jalkineensa kopisivat tien kivityksellä kuin hevosenkengät, ja koko hänen kookkaassa ja ankarassa vartalossaan, joka oli verhottu hänen synnyinseutunsa pukineisiin, oli jotain raudanlujaa ja uskaliasta; vaikka hän oli vanha, hän oli silti karski ja masentumaton.

— Mitä katselet? — hän kysyi emännältään, hiukan tuupaten häntä ohikulkiessaan.

— Sebastiano kävi täällä, — vastasi Marianna pannen merkille palvelijattarensa epäluuloisen katseen.

— Mitä hän täällä teki näin varhain?

— Hän tahtoi ryöstää omaisuuteni! — virkkoi Marianna nauraen, palvelijattaren vääntäessä porttia lukkoon.

* * * * *

Kunhan portti oli hyvin lukittu ja Marianna sisällä talossa, ääneti työskentelemässä, vanha palvelijatar oli perin mielissään. Hänkin teki työtä ja oli ääneti. Hänen askelensa vain kumisivat koko talossa, tärisyttäen permantoa.

Siivottuaan huoneet hän istui nyt permannolla keittiön viereisessä huoneessa seuloen ohrajauhoja leipoakseen karjatalon miehille leipää.

Seulan yksitoikkoinen sohina vaivuttaa jonkinlaiseen haaveiluun Mariannan, joka askartelee hänkin, ommellen ikkunan ääressä. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana. Puutarhan pensasten ja pienten kirsikkapuiden asemesta vuoriston metsät ja siintävät vuoret leviävät hänen eteensä. Ja elämä tuntuu hänestä unelmalta. Karkoittaakseen haaveilunsa hän joskus menee pihalle, lähestyy kaivoa ja katsoo vaistomaisesti siihen. Mutta hänen kuvansa heijastuu yksin vedestä, joka on kuin pyöreä tumma peili. Hän ei näytä edes olevan siellä kaivon pohjassa, vaan vielä syvemmässä ja salaperäisemmässä paikassa.

Marianna palaa sisälle ja katsahtaa palvelijattareen. Tämä puolestaan on kohottanut katseensa pitääkseen talon nuorta emäntää silmällä. Ja kun hänelle on selvinnyt, ettei porttia ole avattu ja ettei Marianna ole poistunut talosta, hän jatkaa askarettaan. Jolleivät hänen pitkät käsivartensa liikkuisi heiluttaessaan seulaa isossa keltajuuri-korissa, hän, jauhoisena myssyyn asti, näyttäisi kiviseltä kuvapatsaalta, jonka lumisade on verhonnut valkoiseksi.

Ja Marianna palaa ikkunan ääressä olevalle jakkaralleen. Mutta tunnit kuluvat hitaasti, ne eivät koskaan ole tuntuneet hänestä niin pitkiltä. Hän nousee taas yläkerrassa olevaan huoneeseensa, avaa kirstun ja huomaa kaikkien tavaroidensa olevan järjestyksessä. Mutta avarahihainen hopeanappinen röijy, huolellisesti kokoonkääritty, ja punanauhaisella rintakaistaleella koristettu pusero herättävät hänessä mielikuvan, että hän lepää arkussaan valmiina haudattavaksi.

Koko hänen aikaisempi elämänsä näytti hänestä sellaiselta, kuolleelta, irtihakatulta hänen olemassaolostaan kuin joutava oksa puusta. Hän sulki kirstun ja meni toisiin huoneisiin. Niistä kaikista tunki sieraimiin ummehtunut, kostea kellari-ilma, eikä suinkaan vähimmin hänen setä-vainajansa, kaniikin, huoneesta, johon hän kaikkein ensiksi astui. Sen vuode oli vielä vihreän ruumisverhon peittämä, papin muotokuva riippui pesukaapin yläpuolella, ja hänen kirjansa säilyivät kaapissa, jonka ovet olivat himmeäksi hiottua lasia.

Sitten hän nousi ullakkohuoneeseen. Se oli avara murtokaton peittämä suoja, jotenkin korkea, ja sen kahdesta pienestä pihalle päin olevasta ikkunasta avautui näköala puutarhoihin, laaksoon ja vuoristoon. Orsista riippui rypäleterttuja ja päärynäkimppuja, permannolle oli levitetty kullankellerviä manteleja ja keltaisia omeniin vivahtavia perunoita. Korissa oli leipää: harmaata ohraleipää karjatalon paimenille, mustaa leipää palvelijattarelle ja nisuleipää talonemännälle. Siellä oli jauhoja, taikinaa ja vihanneksia ja kaikkia ruokatavaroita, joita tarvitaan varakkaassa talossa. Ei puuttunut mitään. Ja eräässä nurkassa oli palvelijattaren leposija, matala madonsyömä puuvuode, peitteenä karkea mustaraitainen harmaa villapeite, joka muistutti tiikerin taljaa.

Marianna istuutui tälle vuoteelle ja alkoi muistella entisiä asioita. Tuoksuva ilma leyhki toisesta ikkunasta toiseen, ja hän näki niistä Orthobene vuoren yläpuolella taivaan sinen, jossa punainen pilvi päilyi kuin kukkanen. Aamuhiljaisuudessa kantautui kaukaa ääniä, ja Marianna luuli yhä vielä kuulevansa karjatalon hälyä. Ja sitten hän taas siirtyi menneisyyteen, muistellen sitä päivää, jolloin hänen äitinsä ja isänsä kädestä taluttaen olivat tuoneet hänet hänen setänsä taloon, näyttäen hänelle huoneet, porraskäytävän ja tuon ullakkohuoneen, joka oli täynnä kaikkia Luojan hyviä antimia. Silloinkin hän oli istuutunut tälle vuoteelle, kosketellen pienellä ruskettuneella kädellään karkeata peitettä ja ajatellen, ettei enää voisi leikitellä paljain jaloin tiellä, ettei pääsisi juoksentelemaan iltaisin poikasten seurassa kaivolle, eikä voisi sanoa rumia sanoja muuten kuin itsekseen. Hyvästi vapaus! Nyt täytyi aina kulkea kengät jalassa — uudet raskaat kengät, jotka tuntuivat vetävän alas sääriä, venyttävän niitä ja pysäyttävän niitä, pakoittaen hänet ajattelemaan askeliaan.

Ensi aikoina palvelijatar Fidela oli huvittanut häntä kertomuksillaan ja omituisilla elkeillään. Hän muisti nukkuneensa tämän vuodepahaisen seinäpuolella, äkkiä tuntien palvelijattaren isot jalat selässään. Vaikka talossa oli niin paljon sekä leveitä että pieniä vuoteita ja vapaita huoneita, Fidela tahtoi nukkua ullakkohuoneessa, mainiten syyn siihen.

— Tiedä, että kun kuuluu ulkoa hälinää, voi täältä tähystellä ja nähdä joka taholle.

Todella hän öisin nousi vuoteesta ja kurkisti ulos milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Levottomana Marianna silloin kohosi puoleksi istuvaan asentoon ja seurasi Fidelan liikkeitä hehkuvin silmin, jos oli kuutamo. Ja hän näki edessään haamoittavan vanhan naisen paitasillaan, päässä yömyssy, kookkaana ja luisevana kuin puuveistos, joka noitatemppujen avulla liikkui. Ja Marianna pelkäsi, pelkäsi kaikkea, ikkunan ääressä tähystelevää palvelijatarta ja ulkoa kuuluvia ääniä; ja jos ei niitä kuulunut, hän odotti henkeänsä pidättäen, että niitä alkaisi kuulua; hän pelkäsi esineitä, jotka törröttivät ullakkohuoneen perällä, tummia rypäleterttuja, jotka riippuivat pörröisten päiden näköisinä orsista. Mutta vaikka hän pelkäsi kaikkea, hänen pelkonsa miellytti häntä. Ja kun hänen päivin täytyi seisoa silmät alas luotuina hiljaa setänsä edessä, hän iloiten ajatteli yön hetkiä, ullakkohuoneen salaperäistä elämää, palvelijattaren tarinoita.

— Kerro, kerro! Kun olit siellä, sen entisen isäntäväkesi talossa... niin mitä silloin? Kerro, tai hyppään pois vuoteesta — hän sanoi, heiluttaen peitettä.

— Silloin... odotahan... mitä viimeksi sanoinkaan? Mutta pysy alallasi, heinäsirkka!

— Ala alusta, pidä kiinni jaloistani, Fidela!

Fidela puristi hänen jalkansa luisevien polviensa väliin ja jatkoi tarinaansa.

— Kuulehan siis, tuohon aikaan viisitoista-, kuusitoista- tai kahdeksantoistavuotiaana — en nyt enää tarkalleen muista, olin piikana Cristina Zandan talossa. Tuo isäntäväkeni oli rikasta, ja rikas on tämäkin isäntä täällä, Jumala häntä avittakoon, mutta rikkaita olivat nuokin ihmiset. Heillä oli talossa raitis lähdekin, ja rahoja ja hopeaa ja pyhäinjäännöksiä kuin kirkossa ikään. Jopa eteisessäkin oli arkussa rahaa. Ja korissa oli kuparikolikoita runsaasti kuin papuja. Nyt en voi sanoa sinulle tarkalleen, miten se tapahtui. Mutta eräänä iltana, juhlapäivän iltana, isäntäni palasi kotia, keppi kädessä ja meni levolle illallista syömättä. Ehkä hän oli ryypännyt, en ota omalletunnolleni sitä varmaa väitettä, että hän todella oli ryypännyt, mutta mahdollista se on. Me naiset olimme keittiössä. Renki oli tallissa hevosia syöttämässä, kun ykskaks näemme hänen ryntäävän sisään silmät pyörien ja huutaen: Hyvät ihmiset, mikä kauhistus, mikä kauhistus! Ja joutuin hän pakeni kiiveten kapeita tikapuita pitkin keittiön yläpuolella olevalle ullakolle. Ja minä perässä, hiukset pystyssä kauhistuksesta, vaikka en tietänyt, mistä oli kysymys. Ja hän veti nopsasti ylös tikapuut, nojasi ne ylhäällä seinään, nousi siitä ylös, hyppäsi katolle ja katosi. Minä kaaduin ullakon lattialle, ja sen raosta näin, mitä kauheaa tapahtui alhaalla keittiössä. Sinne hyökkäsi joukko naamioituja miehiä, jotka näyttivät ihmissyöjiltä, ja kolme heistä kävi käsiksi emäntääni, ja yhdellä heistä oli kirves kädessä. Toiset työntyivät käytävään ja sieltä nousivat yläkerran huoneisiin. Heidän askeleensa paukkuivat, kuin he olisivat olleet hurjia helvetistä lähteneitä piruja. Kai ymmärrät, että tämä oli rosvoliuta? Katolle kiivennyt renki huusi apua, mutta kukaan ei rohjennut näyttäytyä, peläten saavansa luotisateen roistojen pyssyistä. Muutamassa silmänräpäyksessä he olivat tappaneet isännän ja anastaneet kaikki arvoesineet. Mutta roistot eivät tyytyneet tähän. Se, jolla oli kirves, ja kaksi muuta, retustelivat huoneesta huoneeseen emäntää, joka oli puolikuollut, vaatien häntä ilmaisemaan rahojen kätköpaikan. Ulkoa kuului kahteen otteeseen kiväärinlaukauksia: talon naapurit koettivat peloittaa rosvoja. Mutta osa näistä oli jäänyt vartijoiksi pihalle ja ne huusivat sisälläolijoille: — Rohkeutta vain, jatkakaa! —ja koko talo oli ylösalaisin kuin maanjäristyksen jälkeen. Näin, miten nuo kolme rosvoa työnsivät emännän takaisin keittiöön. Hän laahasi jalkojaan permannolla kuin kahta rättiä, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset ja kauhusta vääntyneet. He mukiloivat hänen selkäänsä nyrkeillä, uhkasivat häntä kirveellä, kun hän ei ollut voinut näyttää rahojen kätköä. Sitten he riisuivat häneltä vaatteet ja löysivät röijyn vuoriin ommeltuna kaksi tuhannen liiran seteliä ja näyttivät tyyntyvän. Emäntä sopersi: Olkaa armolliset, ajatelkaa äitiänne. Mutta he toistivat: — Vielä vähän lisää. Sano pois, missä rahat ovat, tai panemme sinut istumaan alastomana kuumennettuun isoon kolmijalkakattilaan... Ja yksi heistä todella pisti tulen tuon kattilan alle. Mutta ulkoa kuului uusia pyssynlaukauksia, ja äkkiä kaikki rosvot pakenivat. Myöskin emäntäni huomatessaan olevansa yksin pakeni. Minä jäin ullakolle koko yöksi; piilottauduin ruokokasan taakse, ja vielä nytkin joskus tuntuu kuin lymyilisin siellä ja kuulisin roistojen askelet, peläten kuolevani tukehtumalla. Tuon yön jälkeen lakkasin, pelkästä pelosta, olemasta nainen.

Tämä loppuhuomautus huvitti suuresti Mariannaa, joka purskahti nauruun, vaikka kauhu vielä kuristi hänen kurkkuansa. Hän kuvitteli näkevänsä Fidelan piilopaikastaan ruokojen välistä puikahtavan esiin ja muuttuvan äkkiä tytöstä pojaksi. Ja joka kerta, kuullessaan tarinan uudelleen, hän jännittyneenä odotti sen loppua, sydän värähdellen pelosta ja säälistä, ja kuitenkin purren huuliaan, jotta ei nauraisi ennen aikaa.

— Sitten rupesin palvelijattareksi kaniikille, — jatkoi Fidela, — hän oli tullut sille seudulle papiksi. Siitä on nyt parikymmentä tai viisikolmatta vuotta, ja kun hän siirtyi Nuoroon, tulin tänne hänen kanssaan. Totta puhuakseni, meillä on aina ollut onni matkassa. Vain kerran ne varastivat meiltä kanan, mutta se ehkä olikin Maria Conzu, naapurimme. Totta puhuen, Nuoro ei ole seutua, jossa voidaan harjoittaa rosvoamista, sillä täällä on sentään niin paljon väkeä. Ja ajatkin ovat muuttuneet. Mutta pahantekijöitä on silti aina olemassa, ja parasta on, ettei liiaksi luota turvallisuuteensa.

Marianna ei erityisesti välittänyt tästä huomautuksesta, vaan nosti päätään pielukselta ja kysyi:

— Miten teistä tuli poika? Miksi teistä tuli poika? Miksi pilkotte puita taittamalla ne polvea vasten? Miksi nyhdätte irti nauloja hampailla? No, vastatkaa! Olette siis renki, ettekä piika! Vastatkaa toki. Sanokaa totuus.

— Niin, totta pulmakseni, olisinpa kernaammin tahtonut olla renki kuin piika.

Silloin Mariannan kauan tukahduttama nauru remahti ullakkohuoneen salaperäiseen varjoon.

Sitten tarinat taas jatkuivat.

* * * * *

Kuluneiden vuosien aikana Fidelan olemus ei ollut muuttunut. Mariannan istuessa pihalla illan suussa tumman lehtikujan suojassa, jonka yläpuolella taivas punoitti iltaruskosta, Fidela naulasi kiinni portin lautaa, joka oli haljennut auringonpaahteesta.

Marianna oli antanut hänelle naulat, sitten hän istuutui varjoon ja katseli silloin tällöin uutta kuuta, joka nousi kaihomielisenä kuin hekumasta puoleksi sulkeutunut silmä. Ja kun hän ajatteli salaisuuttaan, näkyi hänen silmissään kuun viehkeään lempeyteen vivahtava välke. Mutta palvelijattaren läsnäolo häiritsi häntä. Päivä päivältä, hetki hetkeltä, ongelma hänen ajatuksissaan yhä pakottavammin vaati ratkaisua.

Entä jos Simone saapuisi?

Miten hän ottaisi hänet vastaan? Miten hän välttäisi vankilansa vartijattaren valppauden?

Siihen oli vielä aikaa. Marianna odotti odottamistaan, ja hiljaisuuden vallitessa hän luuli kuulevansa nuoren miehen askelet, jotka yhä lähestyivät.

Hänen päivänsä olivat muuttuneet yhdeksi ainoaksi odotuksen unelmaksi. Ahdistuneena hän odotti myös isänsä tuloa, Sebastianon käyntiä, juhlapäiviä, voidakseen mennä kirkkoon ja hengittää ilmaa Simonen sisarten läheisyydessä. Kaikki oli odottamista ansaitsevaa, kun se vain toi Mariannalle jotakin, mikä oli yhteydessä Simonen kanssa.