Part 2

— Simone poikani on läheisyydessä, tunnen sen, pyytäkää hänet sisälle. — Silloin astuin sisään; hän laski kätensä päälaelleni ja sitten käski minun nopeasti poistua. Mutta tämä on kaikki joutavaa! — näin hän päätti, hiukan pudistaen päätään, minkä liikkeen Marianna tunsi jo hänen poika-ajoiltaan.

— Niin, niin! — huokasi setä Berte Siroa; ja Sebastiano herkesi hetkeksi ivapuheistaan.

Ainoastaan palvelija pysyi jäykkänä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin ei mikään muu kuin hänen palvelijatehtävänsä olisi koskenut häntä. Silti hän juuri karkoitti seuran yli laskeutuneen varjon, kysyen Simonelta:

— Sinulla oli toveri: miten on hänen laitansa? Onko hän telkien takana?

— Telkien takana! — huudahti Simone, pannen melkein loukkautuneena vastalauseensa. — Niin kauan kuin hän on minun toverini, ei hän koskaan joudu telkien taakse.

Sitten hän alkoi itsekseen nauraa, muistellessaan toveriaan.

— Onpa hän vallan kuin pappismies, jumal’avita. Ja kuinka hän uskoo Jumalaan, tuo nuorukainen! Alati hän rukoilee ja pitää pyhäinjäännöskimppua povellaan. Nähdessään kaukaa kirkon hän polvistuu, ja parasta tässä kaikessa, veikkoset, on, että hän rukoilee minun puolestani, eikä itsensä puolesta! Huomatkaa, että hän on varakas, ainoa poika: äiti on Ottanan rikkaimpia naisia ja antaa pojalleen kaiken, mitä tämä ikinä haluaa. Mutta poika elää köyhän tavoin ja paastoaa niin, että saa kuumetta.

— Totisesti tuo toverisi, puheestasi päättäen, on jumalinen mies, eikä mikään rosvo, — sanoi Sebastiano, yhä katsellen Mariannaa ja tehden merkkejä, että tämä yhtyisi hänen pilantekoonsa; — ja mitä, hiisi vieköön, hän sitten on tehnyt, vetäytyäkseen metsään? Onko hän tappanut kissan?

Mutta Simone ei kärsinyt, että hänen toveristaan tehtiin pilaa. Hän mulkoili silmillään, jotka olivat saaneet metallihohteen, ja kertoi vakavana:

— Hänen äidillään oli riita-asia; hänen olisi pitänyt voittaa, mutta hän hävisikin. Hänen vastustajansa, jotka eivät tyytyneet tähän, tulivat joka yö hänen ikkunansa alle laulamaan rivoja lauluja, jotka loukkasivat hänen kunniaansa. Tuo nainen oli leski, eikä hänellä ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä, paitsi toverini Costantino, joka silloin vielä oli poikaiässä, lisäksi uskonnollinen ja kiintynyt äitiinsä kuin tytär. Ja eräänä yönä hän nousi ja ampui pyssyllä äitinsä solvaajia kohti: yksi heistä kaatui kuolleena maahan. Toverini Costantino olisi tahtonut mennä ilmoittautumaan oikeudelle, mutta äiti neuvoi häntä pakenemaan, jotta hän säilyttäisi vapautensa. Ja hän pakeni, ja siinä hän, jumaliste, teki oikein!

Hänen näin puhuessaan hänen rintansa paisui ja hänen kasvoihinsa tuli petoon vivahtava ilme, joka teki hänet entistään kauniimmaksi.

Toiset miehet tuijottivat häneen, nyökäyttäen hyväksyen päätään.

Marianna uskalsi olla eri mieltä.

— Jumalalla yksin on oikeus ottaa ihmiseltä henki. Palvelija taas heti johti keskustelun toiselle tolalle.

— Tänä aamuna, ehkä noin viiden korvilla, näin _Funtana ’e litun_ tienoilla ratsun selässä naisen: hänellä oli yllään pitkä miehen viitta, hän oli kookas ja kaunis. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hän oli aseistettu, ja nähdessään minut hän kannusti hevosta ja piiloittautui. Luuletko, Simone, että se oli Paola Devaddis, tuo nainen joka liikkuu Orgosolon rosvojoukon mukana? Tunnetko hänet?

Simone ei tuntenut häntä. Hän ei ollut koskaan kuulunut Orgosolon Corraine-joukkoon, kernaasti eläen vapaana, yksin nuoren toverinsa kanssa, joka oli kiintynyt häneen kuin uskollinen koira. Silti hän oli ystävällisissä väleissä Corraine-rosvojoukkoon ja ihaili sen jäseniä. Ja nyt syntyi vakava keskustelu tämän vihan raateleman perheen traagillisesta kohtalosta: sukulaiset sukulaisia vastaan, vanhukset, eläen yksinäisyydessä yksinomaan kostoa hautoen, naiset ja lapset tuon kohtalokkaan pyörteen tempaamina, äidit valvomassa tulipesän ääressä, odottaen jonkun lapsensa kuoloa ilmoittavaa huutoa; kukonlaulu uutta veristä päivää alkavan aamun sarastaessa.

— Ja mitä kaikki tämä hyödyttää? — sanoi Marianna rauhallisella äänellään; — muutamien halpojen kolikkojen vuoksi! Tuon suvun vihamielisyyden alkusyynä ovat huonosti jaetut niukat varat, vääryydellä ositettu perintö. Ja kuitenkaan eivät rahat tee ihmisiä onnellisiksi.

Simone huudahti kiivastuneena:

— Sinä puhut noin, kun asut mukavasti kodissasi ja sinulla on yllin kyllin tämän maailman hyvää. Jättihän setäsi sinulle ruusuilla siroitellun vuoteen! Mutta koetapa ymmärtää, mitä puute merkitsee, koeta käsittää, mitä on vääryys. Marianna, ihmisellä on oikeus omistaa toimeentulonsa välineet ja sanoa: Mikä on minun, on minun; varokoot muut siihen kajoamasta!

— Emme oikeastaan omista mitään täällä matoisessa maailmassa, sillä olemmehan täällä vain matkamiehiä.

Silloin Sebastiano taas tarttui hänen esiliinansa helmaan, nyki ja pudisti sitä ja huudahti:

— Saarnaatpa vallan kuin kaniikkivainaja eläessään, Marianna serkku! No, kun siis olemme täällä vain matkamiehiä, niin anna minulle ilmaiseksi metsiesi korkkiaine! Kas vain, tälle puheelle et kallista korvaasi, lemmikkini!

— Kaniikkivainaja saarnasi tosin hyvin, mutta avaimia hän piteli lujasti kourassaan — huomautti Simone. — — Niin, niin, te rikkaat, tiemmä, olette kaikki tyyni kuin juhlatilaisuudessa kauppiaat, jotka levittävät maahan tavaransa, muka niitä ylenkatsoen, mutta jotka sitten myyvät ne tavallista korkeammasta hinnasta.

Mitä Mariannan olisi pitänyt tähän vastata? Hän antoi miesten puhua, mutta katsoi välistä Simoneen ja huomasi että nuoren miehen silmät aina ikäänkuin odottivat hänen katsettaan. Nyt Simone alkoi kertoa käyneensä äskettäin neuvottelemassa juuri Orgosolon rosvojen kanssa asiasta, jota ei maininnut; mutta se olikin sivuseikka. Mielenkiintoisinta oli kuvaus käynnistä Santu Jannen vuorella, sen rinteillä, rotkoissa, maanalaisissa käytävissä ja salaperäisissä piilopaikoissa:

— Toverini Costantino seurasi minua läähättäen kuin koira. Äkkiä jouduimme rotkoon, jonka seinät olivat ihka valkeat kuin marmori. Holvi oli täynnä reikiä ja auringonvalo tunki sisälle kuin seulasta. Ihmeellisintä oli kuitenkin rotkon perällä oleva alttari, jota koristi risti ja kiveen hakattu Kristuskuva, niin hyvin tehty, että näytti elävältä. Costantino tietysti polvistui; ja minä, totta puhuakseni, tunsin selässäni kylmiä väreitä. Ylempänä kuljimme onkalon poikki, missä ryöppypuro äkkiä katosi kuiluun kuin kaadettu vesi lasiin. Siellä pohjukassa odotimme Corrainea. Kiireissään hän saapui ja oli janoinen; hän kumartui juomaan ja näytti tahtovan juoda kuiviin veden tuosta syvästä pikarista.

— Sanotaan kovin kauniiksi mieheksi tuota Corrainea, onko se totta? — kysyi Marianna, ja Simone näytti vuorostaan hiukan mustasukkaiselta.

— Kaunis? ... Hän on kookas ja totinen. Sellainen miellyttäisi sinua, Marianna.

— Kuinka niin? Eihän kauneus ole miehellä välttämätön ominaisuus.

Sebastiano rupesi laskemaan sormillaan:

— Rikkaus, — joutavia, kauneus, — joutavia, ylpeys, — hui hai! Mitä sinä oikeastaan tahdot, serkku? Niin annat päiviesi paeta kuin tuo ryöppypuro, tietämättä, mihin ne päätyvät.

— Ja mitä se sinua koskee? — Jatkahan kertomustasi, Simone: Kun Corraine joi...

— Kun Corraine joi, hän pyyhkäisi suutaan!

— Ja Costantinon valtasi pelko.

— Kaikkea muuta. Mitä hän olisikaan pelännyt? — sanoi Simone vilkastuen, ollen aina valmis ivaamaan toveriaan, mutta vielä ketterämpi puolustamaan häntä toisten ivalta.

— Juohan toki. Näyttää siltä, kuin pelkäisit enemmän tätä pientä lasia vielä kuin tuota isoa, — sanoi hyvänsävyisesti setä Sirca.

Näyttääkseen, ettei edes viini, joka on rosvon pahin vihollinen, Simonea peloittanut, hän joi. Ja yhä edelleen hän lasinsa yli katseli Mariannaa.

— Marianna, millainen on elämäsi ollut koko tänä aikana? Etkö ole ajatellut ottaa itsellesi aviopuolisoa?

— Hän valikoitsee, vastasi Mariannan puolesta Sebastiano, — hän valitsee, kuin etsiessään metsäpäärynöistä kypsää!

Marianna ei virkkanut mitään, vaan alkoi koota koriin leipää, ruoan jätteitä, lautaset, hakkuulaudan ja antoi kaiken palvelijalle, jotta hän korjaisi ne. Sitten hän nousi järjestämään esineitä paikoilleen. Ja kun Sebastiano leikkisästi huomautti, että setä Berte Sircan olisi pitänyt naida kaniikin palvelijatar Fidela, tämän antama esimerkki kun oli omansa estämään Mariannaa menemästä naimisiin, neitonen läksi ulos nurmikolle kävelemään.

Yö oli kuuma ja kirkas; puiden latvojen tasalla, aivan kuin niissä kiinni tuikkivat tähdet näyttivät olevan niin likellä, että luuli voivansa käsin koskettaa niitä, ja kaikki, ruoho, lehdet, kukat, levittivät suloista tuoksua. Marianna tosin ei ollut loukkautunut serkkunsa pilasta, mutta paheksui, että hän puhui sillä tavoin Simonen kuullen.

Sebastiano poistui ulos hakemaan Mariannaa, ja isä ja palvelija menivät navettaan karjaa katsomaan. Sebastiano sanoi Mariannalle lähentäen kasvojaan hänen kasvoihinsa:

— Älä näytä hapanta naamaa Simonelle, kohtele häntä ystävänä, Marianna.

— Minä en kaipaa ystäviä, — vastasi Marianna tiukasti. Silti hän palasi sisälle ja jäi muutamaksi hetkeksi yksikseen Simonen seuraan; ja hän huomasi hänen kasvoissaan ja vartalossaan, joka oli hiukan kumarassa, jotakin väsynyttä ja alakuloista.

— Juohan viiniä, Simone!

Hänen ojentaessaan pikaria nuori mies tarttui hänen ranteeseensa.

— Marianna, oletpa jumaliste tullut kauniiksi! — hän mutisi, ja hänen silmänsä säkenöivät rajusti, mutta samalla surullisesti, melkein rukoilevasti. — Marianna, muistatko, miten ennen tarjosit minulle viiniä, kun vilusta värjöttäen palasin navetasta?

— Ajattelin juuri sitä, Simone.

— Mitä olet ajatellut minusta tänä kuluneena aikana? Monesti teki mieleni käydä sinua tervehtimässä; mutta sanonpa sinulle suoraan, että ujostelin.

— Ujostelit minua?

— Niin, sinua, sillä olet ylpeä. Silloinkin olit ylpeä. Et tosin minua kohtaan silloin, niinkuin et nytkään.

— Ei minulla silloin ollut, eikä nytkään ole syytä ylpeillä. Juo siis!

— Marianna, — hän virkkoi, tarttuen pikariin toisella kädellä, hellittämättä hänen rannettaan; — niin, kun minulle sanottiin, että Marianna on karjamajassa, ajattelin heti: Tahdon lähteä tervehtimään häntä. Onkohan sinusta hauskaa, että tulin?

Marianna purskahti nauruun, mutta kävi heti taas vakavaksi, kun nuori mies, yhä jatkaen juomistaan, ei päästänyt irti hänen rannettaan. Ja hennoilla sormillaan hän yksitellen irroitti hänen vahvat sormensa, päästäkseen vapaaksi hänen otteestaan.

— Päästä minut, — hän sanoi käskevästi, rypistäen kulmakarvojaan.

Simone totteli kuten ennen ollessaan talossa palvelijana.

Mutta äkkiä Marianna näki hänen painavan sormiaan kynsien tavoin permantoon, ikäänkuin olisi tahtonut kouristaa sitä, sitten tarkkaavan ulkoa kuuluvaa melua ja kavahtavan pystyyn, kuin olisi tahtonut vapautua jostakin raskaasta taakasta. Nyt hän näytti taas toiselta — vapautuneelta palvelijalta, joka vertaisena katseli Mariannaa, ravistettuaan itsestään entisen orjuuden.

Mutta toiset miehet palasivat sisään, eikä Simone enää virkkanut hänelle sanaakaan.

II

Koettaessaan vaipua uneen pikkuhuoneensa pimeässä Marianna näki mielikuvituksessaan Simonen kouristamassa permantoa ja karkaamassa pystyyn, ikäänkuin hallitakseen häntä ja kaikkea muuta, samoin kuin hän paljaasta maankamarasta ponnistaen oli kohonnut huomaamattomasta palvelijanasemastaan tuoksi vieraaksi, joka herätti pelkoa entisessä isäntäväessään. Ja Marianna näki Simonen tuijottavan häneen lempein ja samalla hirvittävin silmin; jos he olisivat olleet kahdenkesken, hän olisi voinut kouristaa Mariannaakin kuin saalista.

Mutta olipa tuo nuori mies kuinka raju tahansa, ja vaikka Mariannan ranne vielä hehkui hänen puristuksestaan, hän tunsi itsensä alati valtijattareksi; hän oli varma siitä, että hän yhdellä ainoalla katseella aina olisi saanut Simonen lankeamaan jalkojensa juureen.

Hän muisteli Simonea poikana, kun tämä palveli paimenena tässä samassa karjatalossa Mariannan sedän isompien palvelijoiden avustajana. Silloin hän oli laiha, pitkä, iho oliiviin vivahtava, alati hiljainen, pää vähän oikealle kallellaan, ikäänkuin vakavat ajatukset olisivat askarruttaneet häntä, silloin tällöin pudistaen päätään ja katsellen ympärilleen kirkkain silmin. Joka sunnuntai hänen äitinsä kävi täällä isäntäväeltä kysymässä, miten poika menestyi, aivan kuin hän olisi ollut koululainen. Ja poika käyttäytyi hyvin, oli luotettava, harras ja työteliäs. Pääsiäisjuhlaa hän kävi tavanmukaisesti viettämässä kotonaan, ja jouluna hän isännän kanssa oli läsnä yöllisessä jumalanpalveluksessa. Hän ei katsellut naisia, ei ryypännyt, oli vapaa paheista. Marianna ei muistanut, että Simone koskaan olisi kohdellut häntä muutoin kuin kunnioittavasti. Ja sitten hän eräänä päivänä katosi karjatalosta eikä enää palannut. Hänen omaisensa itkivät useita kuukausia häntä kuin kuollutta. Alussa luultiin hänen olleen läsnä jotakin rikosta tehtäessä ja että pahantekijät, välttääkseen hänen heille vaarallista todistustaan, olivat tappaneet hänet ja piilottaneet ruumiin. Äiti vain väsymättä aika-ajoin palasi karjatalolle tiedustelemaan Mariannalta, ikäänkuin poika edelleen olisi ollut siellä. Joskus äidillä oli kasvoissaan omituinen ilme, hän näytti ikäänkuin pyytävän isäntäväkeä, jonka hoivaan oli uskonut poikansa melkein lapsena, antamaan hänet takaisin. Myöhemmin oli Simone omaisilleen lähettänyt tietoja itsestään, ja Marianna oli sulkeutunut majaansa, päättäen iäkseen jäädä sinne. Hän oli tyytyväinen, ettei enää nähnyt edessään noita suuria silmiä, jotka olivat täynnä tuskaa ja pyyteitä, hän oli unhoittanut nuoren palvelijan, aivan kuin tämä olisi muuttanut manalle. Ja nyt Simone äkkiä ilmestyi hänen eteensä, nousi esiin kurjuutensa alhosta ja anasti kaiken, mikä joutui hänen lähettyvilleen.

— Mikä on minun, on minun, ja varokoot muut siihen kajoamasta!

Kaikki Simonen sanat olivat painuneet hänen mieleensä; ajatuksissaan hän vielä koetti vastustaa niitä, mutta tuo Simonen huomautus painoi hänen sydäntään. Hän kääntyi vuoteellaan ja koetti nukkua, hiukan hymyillen itselleen. Mutta uni ei tullut. Jokin seikka laskeutui unen ja hänen väliin. Se oli yhä vain tuo nuori mies, joka puristi Mariannan rannetta, katsoen häneen uhaten ja samalla rukoillen. Ja tässä horroksessakin he katselivat toisiaan kuin olisivat tunteneet toisensa jo vuosikausia ja kuin toinen olisi tietänyt toisen sielun syvimmät sopukat. Marianna sanoi hänelle: — Tiedän miellyttäväni sinua, ja että sinä tahdot kostaa sen, että olet ollut minun palvelijani; — ja nuori mies vastasi: — Tässä olen, annan sinulle kaiken olemukseni, sekä hyvän että pahan, mutta otan myös sinut kaikkinesi, hyvinesi ja pahoinesi.

Marianna kääntyi taas, vaivautuneena, kuumuuden ahdistamana. Hän tunsi hyvin, että kaikki tämä oli hänen mielikuvituksensa haaveilua, joka oli aiheutunut Simonen tulosta yksinäiseen karjataloon; se oli häipyvä laulu, kuin metsän humu, joka syntyy yöllä länsituulen henkäyksestä. Ehkä Simone ei enää ilmestyisikään hänen elämäänsä, — ja kuitenkin... sisimmässään hän tiesi, ettei kävisi niin. Varmaankin hän vielä palaisi. Olihan hän laskenut hänen ranteeseensa renkaan, josta ei olisi helppo vapautua. Ja taas hän näki tuon nuoren miehen katsomassa häneen intomieltä uhkuvin silmin, mikä vaikutti kuin rakastuneen käden hyväily; ja avatessaan silmänsä pimeässä, hänen poskensa punoittivat pieluksella, ikäänkuin Simonen kasvot, vain todellisuutta vailla olevassa haaveilussa nähtyinä, olisivat painautuneet vasten hänen kasvojaan, ja kuin heidän ohimojensa verensykintä olisi sulautunut yhdeksi ainoaksi tykytykseksi.

Onkohan hän tuolla ulkona ja survaiseeko hän ovea? — Minussa on kuumetta, — hän ajatteli, tunnustellen valtimoaan. — Marianna, miten onkaan laitasi?

Metsän humina vastasi hänelle, lievän viihdyttävästi tuuditellen häntä. Hän muisteli Nuorossa olevaa kotiaan, lämpöistä, varjoisaa, rauhallista, täynnä kallisarvoisia esineitä; hänen mieleensä muistui Fidela, vanha palvelijatar, joka valvoi öisin häätääkseen rosvoja, ja hän hymyili itselleen. Marianna, miten onkaan laitasi?

— Ja hän luuli kuulevansa oman hitaan ja rauhallisen äänensä, — onko tänä yönä mato alkanut kalvaa aivojasi? Oletko saanut kuumetta, kun hiukan humaltunut nuori mies on puristanut rannettasi? Vai riivaako sinua paholainen? Tämä vielä puuttuu.

Ja ajatus, että pahahenki todella oli tunkeutunut hänen sieluunsa ja ruumiiseensa Simonen hahmossa, herätti hänessä ahdistuksen- ja häpeäntunteen.

— Marianna, miten on laitasi? Etkö muista, kuka olet? Sinä valtijatar, hän palvelija, sinä vanhempi, hän nuorempi, sinä rikas, hän kurja, vailla kotia ja vailla vapautta!

— Mutta juuri sen vuoksi elämä on kaunis »vastakohtineen ja vaaroineen», niinkuin vanhassa laulussa sanotaan.

— Voi sinua poloista, Marianna? Hän on totisesti syöpynyt olemukseesi. Kiusaus on tullut.

— Herra Jumala, vapauta minut, — mutisi hän vetäen huivin kasvoilleen. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut lintu, joka kätkee päänsä siipensä alle.

* * * * *

Simone poistui karjatalolta yöllä, eikä häntä enää näkynyt seuraavina päivinä. Marianna ei häntä odottanut; hän kuvitteli nähneensä unta, eikä edes tahtonut muistella untaan. Tämäntästä hän kuitenkin nosti päätään, luullen kuulevansa kaukaisia askelia ja lumoutui tuijottamaan metsään.

Vastakkaisella niityn liepeellä kukki rautatammiryhmä; lakastuneet lehdet varisivat uusien tieltä ja kukat puhkesivat ja aukenivat samanaikuisesti lehtien kera, hohtaen, niin toiset kuin toisetkin, kuin vaalea kulta, joka päivänlaskun jälkeenkin loi niihin auringonpaisteelta näyttävän kiillon.

Päivän kallistuessa iltaan Marianna unhoittui istumaan keittiön pieneni kkunan ääreen, katsellen tuota tummasta metsäntaustasta eroavaa valoisaa puuryhmää. Hän ei tietänyt miksi hän tunsi epämääräistä iloa nähdessään vanhojen rautatammien äkkiä nuortuvan ja säteilevän sisäistä valoa. Siinä hänet näki istumassa kalpeana, mutta silmät täynnä loistoa, Sebastiano, joka eräänä päivänä palasi tuomaan hänelle käsirahat korkkiaineesta. Sebastiano oli iloinen, niinkuin aina, kun hänellä oli tilaisuus lähestyä serkkuaan; mutta mustasukkaisuuden varjo laskeutui hänen kasvoilleen, hänen yllättäessään Mariannan sellaisen tunnelman vallassa.

— Kas tässä, — hän virkkoi, laskien rahat pienelle ikkunalaudalle, — voit säilyttää niitä vaikka tässä; eipä kukaan rohkene lähestyä niitä varastamaan, niin kauan kuin sinulla on niin hyvä vartija.

Marianna tunsi sydämensä sykkivän vilkkaammin kuin linnulla, joka herää häkissään. Hän oli ymmärtänyt, mutta tahtoi saada tarkempaa selvyyttä.

— Kenestä puhut? Simonestako? Hän voi kyllä vielä näyttäytyä — vai olemmeko kohdelleet häntä pahoin?

— Pahoin? Olette kohdelleet häntä kuin kuningasta, serkku rakas! Mutta pidä varasi, älä suo hänelle liian suuria vapauksia.

— En ole koskaan suonut vapauksia kenellekään, enkä kaipaa ketään, — hän vastasi joutuin, ylenkatseellisesti, — muuten juuri sinä kehoitit minua kohtelemaan häntä hyvin.

Sebastiano poistui rauhoittuneena, mutta Marianna oli levoton ja loukkautunut hänen salaviittauksistaan, ollen sisimmässään kuitenkin onnellinen tietäessään Simonen olevan lähiseuduilla.

Illan suussa Marianna käyskenteli niityllä, avustaen lehmien ajamista laitumella kotia. Rauhallisella karja-alueella äsken niitetty heinä soi sirkkojen sirinästä, ja pienimmätkin hälyäänet kaikuivat kauas.

Mariannasta tuntui yhä, kuin hän olisi kuullut askelia kaukaa. Hän eteni hiukan tuonnemmaksi rautatammilehtoa, nousten polun vieressä kohoavalle kummulle; hän ei ollut koskaan iltaisin liikkunut niin etäällä yksin. Hän ihmetteli, mistä häneen oli tullut tällainen uskallus. Vastaus tuli suoraan sydämen pohjasta. Hän toivoi kohtaavansa Simonen. Ja hän häpesi ja kääntyi takaisin.

Ilta-aterian jälkeen hän tapansa mukaan istui pikkuhuoneensa ulko-oven edessä. Isä ja palvelija olivat jo menneet levolle, ympärillä vallitsi hiljainen rauha, keskeytyen ainoastaan tähtien tulkinnasta ja sirkkojen sirinästä. Kuun noustuakin hän jäi paikalleen istumaan.

Ollessaan siinä vallan omissa hoteissaan hän luuli voittaneensa haaveilunsa, jopa häpeävänsä vähäistä kävelyään iltahämärässä; ja hän kosketteli hiljaa kylmiä sormiaan, laskien päiviä, jotka vielä olivat jäljellä hänen paluuseensa Nuoroon. Mutta tämä ajatus jääti häntä, ja hän tuli ajatelleeksi vankilaa.

Äkkiä hän jälleen alkoi kuunnella, tuntien outoa levottomuutta. Hän kuuli taas askelia, ja vaikka luulikin erehtyvänsä, hän kuitenkin kuunteli, sydän kiivaasti sykkien. Eikä hänen sydämensä erehtynyt: mies lähestyi taloa ja astui suoraan häntä kohti. Marianna tunsi hänet heti ja peitti kädellä kasvonsa, ikäänkuin salatakseen mielensä hämmingin. Hän ei noussut eikä liikahtanut.

Hämmästyen tulija pani merkille, että tammeen kahlehditut koirat, vaikka hän kulki aivan läheltä niiden ohi, eivät alkaneet haukkua; hän poikkesi katsomaan sisään keittiön raollaan olevasta ovesta, huomasi miesten nukkuvan ja astui sitten Mariannan luo.

— Hyvää iltaa, Marianna; oletpa vielä valveilla.

— Hyvää iltaa, Simone; olet vielä näillä seuduin.

— Niin olen. Kävin uudelleen katsomassa äitiäni; hän voi paremmin.

— Tahdotko käydä sisälle? -— kysyi Marianna nousten, mutta nuori mies tarttui hänen käsivarteensa ja pakoitti hänet jälleen istuutumaan. Ja ottamatta pyssyä olaitaan hän istahti samalle portaalle hänen viereensä, hiukan huohottaen, kuin olisi juossut.

Hetkisen Marianna odotti mieli hämmentyneenä, että Simone tempaisi hänet syliinsä tai ainakin tarttuisi hänen käteensä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän rauhoittui. He eivät puhuneet. Vähitellen Simonenkin hengitys kävi säännölliseksi, rauhalliseksi. Muutaman hetken kuluttua hän nousi, käänsi pyssyn selkäänsä ja poistui kuin vaeltaja, joka levähdettyään hetken tienvieressä jälleen jatkaa matkaansa.

Hän palasi toiste, mutta päivällä, jutellen paimenten kanssa, jotka hoitivat askareitaan, ja tuskin tervehtien Mariannaa, joka istui ääneti työskennellen talon siimeksessä.

Mariannasta hän tuntui toiselta, tuntui muistuttavan entistä palvelijapoikaa, mutta näytti jäykemmältä, vieraalta. Marianna huomasi, että Simone salavihkaa katsoi häneen ikäänkuin vielä ujostellen ja muistellen orjuutensa aikaa, mutta kuitenkin vaanien elettä tai katsetta, joka olisi kehoittanut häntä olemaan rohkeampi. Sentähden hän, Marianna, katsoi häntä suoraan silmiin, päättäväisenä, näyttäen pelottomalta, mutta silti tuntien sydämessään tuskallisen odotuksen väristystä.

Simone ei viipynyt pitkään talossa, ei koskaan noudattanut paimenten kutsua jäädä ruoalle tai yöpyä karjataloon, ja tämä tarjous näytti ensimmäisen illan jälkeen pikemmin hermostuttavan häntä. Ainoastaan Mariannan Nuoroon paluun aattoiltana Simone vastoin tavallisuutta viipyi kauemmin hänen luonaan aukion keskellä kasvavan tammen juurella. Tuntui siltä, kuin nuori mies olisi tahtonut lopultakin sanoa hänelle jotakin, mutta kuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja. Istuen kivellä, pää käsien varassa, hän tämäntästä kohotti silmänsä, joissa varjot ja nopeasti välkkyvät valot vaihtelivat, katsoi kauas, ja sulkeutui sitten itseensä, hautoen mielessään jotakin.

Lopuksi hän kysyi:

— Tiedätkö, Marianna, miksi tuona iltana pakenin talostasi?

Marianna pudisti päätään. Hän ei tietänyt sitä; eihän kukaan muukaan, ei edes hänen oma äitinsä, tietänyt sitä.

— No niin, tahdonpa sanoa sen sinulle, Marianna.

Ja hän alkoi kertoa elämänsä vaiheita lapsuudesta alkaen. Hän puhui puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, nojaten päätään käteensä, kasvot kääntyneinä Mariannaan. Hän tuntui puhuvan aivan kuin rippi-isälle ja välistä hänen sanansa häipyivät melkein kuulumattomiin kuin huokaus. Marianna katseli häntä, ja nuo kalpeat kasvot näyttivät varjosta huolimatta olevan etäisen valon kirkastamat. Tunsihan Marianna nuo hänen kertomansa seikat tapahtumina, joihin hän itse puoleksi oli ottanut osaa. Kuitenkin ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä, seikkailunomaisilta.

Simonen vanhemmat olivat köyhiä — näin kertoi Simone — isä alati kivulloinen — hänellä oli parantumaton sisäinen vamma; nuoret sisaret eivät tietysti voineet lähteä vieraisiin palvelemaan, he kun olivat hyvästä perheestä, ja lisäksi niin kauniita, että he poissa kotoa helposti olisivat voineet joutua jonkun irstailijan saaliiksi. Äiti kulutti itseään työllä pitääkseen perhettä pystyssä, niin ettei, talon sisäinen kurjuus päässyt näkymään ulospäin, ja hänkin oli sairas, mutta salasi sairautensa, jotta ei lisäisi miehensä huolia. Simone oli nuorin perheen jäsen. Sisaret olivat aina hänen pienenä ollessaan retustelleet häntä ympäri taloa ja ilakoineet hänen kanssaan. Ja hän kasvoi, mutta sisaret kasvoivat vielä isommiksi, ja isoimmat alkoivat hiukan vanheta, eikä kukaan huolinut heistä vaimokseen, he kun olivat liian kauniita ja liian köyhiä. Ja vuotuiset sadot olivat huonot; väsähtäneen isän kotia tuoma vilja oli niukka; niinikään pieni oliivilehto tuotti niukasti oliiveja; kaikkea oli niukanlaisesti tuossa perheessä, joka oli sulkeutunut ahtaaseen asuntoonsa ikäänkuin pakoon maailman iloilta.

Isot sisaret eivät enää nauraneet: he ompelivat huivi sidottuna otsalle; he ompelivat nahasta päällystakkeja, kovia niinkuin heidän kohtalonsakin, tai kirjailtuja paitoja tai liivejä sulhasmiehille, eivät kuitenkaan omille sulhasilleen. He ansaitsivat silti varsin vähän — olihan kaikki riittämätöntä heidän elämässään.

Eräs sukulainen oli ottanut Simonen poikana karjataloonsa; tuo sukulainen kävi rikkaasta miehestä, mutta oli rikas ainoastaan päältä nähden; hänellä oli velkoja ja paheita, ja koronkiskurit tärvelivät hänen sielunsa. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen, mutta joskus hän esiintyi raa’asti, kenenkään tietämättä miksi.

— Olin kymmenvuotias, mutta hän puhui kanssani, kuin olisin ollut aikuinen. Hän sanoi minulle: Simone, täytyy olla mies, eikä jänis. — Ja hän tuuppasi minut vierimään alas äkkijyrkänteen rinnettä pitkin, niin että olin vähällä taittaa niskani; tämän hän teki, jotta olisin oppinut hyppimään notkeasti ja pelastumaan takaa-ajajan käsistä. Kerran hän vei minut muitta mutkitta syvään kuiluun ja jätti minut sen pohjaan. Itse hän oli hevosen selässä ja oli kädenkäänteessä kiitänyt ylös kuilusta. Ylhäältä hän huusi minulle: Opi nyt kiipeämään ylös ja olemaan peloton. Ja minä ponnistelin kiiveten, ja kun olin päässyt ylös kuilusta, en enää nähnyt häntä; minun täytyi omin päin löytää tieni. En itkenyt, mutta tunsin sydämeni raskaaksi. Sitten hän kuoli, ja velat nielivät kaiken hänen omaisuutensa. Turhaan olivat omaiseni odottaneet perintöä. Sitten rupesin paimeneksi, ja olin yksin, vuosikausia yksin, palvelijana. Taitavuuteni, notkeuteni ei minua ollenkaan hyödyttänyt. Palasin kotia, isäni oli puilla paljailla, äitini väsynyt ja sairas, sisareni kirjailivat toisten kihlautuneiden vaatteita. Minun sisareni eivät itse koskaan joutuneet kihloihin. Ja minä olin kahdeksantoistavuotias; vihasin miehiä, he kun eivät huolineet sisaristani, ja vihasin naisia, niillä kun enimmäkseen oli rakastajansa, eikä ollut ketään, joka olisi välittänyt minun sisaristani. Tuohon aikaan olin täällä sinun karjatalossasi. Niin, vihasin sinuakin, kun olit rikas ja saatoit mennä kihloihin, mikä ei ollut sisarilleni mahdollista. Olin jo täyskasvuinen, mutta tuumani olivat lapsellisia. Aioin sulkea sinut ja setäsi jonakin yönä huoneeseen, sitoa jäsenenne ja pakottaa teidät antamaan minulle kaikki rahanne. Mutta setäsi silmät, jumal'avita, peloittivat minua. Näen ne yhä vielä hengessäni. Ja palvelijattaresi niinikään herätti minussa epäröimistä, pelkoa, hän kun heräsi yöllä pienimmästäkin melusta. Kerran lähetitte minut jotakin asiaa toimittamaan matkalle. Kävin silloin kummini, rikkaan papin, luona, joka asuu naapurikylässä. Poikkesin hänen taloonsa esittäen verukkeeksi pyyntöni, että hän ottaisi minut palvelijakseen, mutta sisimmässäni toivoen, että hän ottaisi minut kasvattipojakseen, ja että hän jättäisi minulle omaisuutensa perinnöksi, niinkuin sinun setäsi jätti sinulle. Tuo mies vastaanotti minut hyvin, mutta, pahus hänet vieköön, ei huolinut minusta edes palvelijakseen. Ja näin kului lapsuuteni. Kerran pisti päähäni ajatus lähteä varastamaan, tehdäkseni omaiseni rikkaiksi. Mutta olisin tahtonut varastaa paljon, paljon, en tyytyä vain karitsaan tai härkään. Tahdoin lähteä oikein aito ryöstöretkelle — lähteä suorastaan kummini taloon ja ryöstää hänen aarteensa. Mutta mistä saada toverit tätä ryöstöretkeä varten? Sellaiset ajat ovat olleet ja menneet, Marianna! Pahinta oli, että kerroin kaikille nämä tuumani; pilasin siten maineeni ja minua pidettiin silmällä ja vaanittiin, minua, joka en tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ja kun palasin kotia, äiti katseli minua surullisena ja isäni lasketteli minulle nuhdesaarnoja, jotka tuntuivat tulevan maan alta. Sanoin isälleni: Olette valekuollut; olette kuin haudattu ilman multaa, teillä ei koskaan ole ollut voimaa eikä rohkeutta, sillä olette elänyt kuin jänis pesässään. Sisareni hymyilivät huiviensa alta, ikäänkuin olisivat hyväksyneet puheeni. Näin ollen, Marianna, päätin eräänä päivänä muuttaa elämäni. Muistan sen aina: se oli talvella, eräänä karnevaalisunnuntaina. Olin sekaantunut kansanjoukkoon, keskelle naamioituja, mutta sillä aikaa kuin kaikki muut pitivät hauskaa, minä ajattelin siskojani, jotka istuivat surullisina lieden ääressä, ja isääni, joka nojasi seinään ulkona yksinäisellä kylätiellä. Olinhan tuiki kelvoton, ellen kyennyt huojentamaan omaisteni kurjaa elämää. Tuona yönä minun oli määrä palata tänne karjatalolle, mutta sensijaan läksin Orgosolon vuoristoon. Aluksi ei minulla ollut mitään selvää suunnitelmaa; mutta ajattelin, että ehkä liittyisin johonkin rosvoon ja koettelisin kohtaloa yhdessä hänen kanssaan. Olihan se kuitenkin parempaa, kuin raataa orjana viikon alusta loppuun ja sitten kotona käydessä kuulla isän nuhdesaarnoja. Tapasin sattumalta Costantino Moron, toverini, joka seisoi katuojassa lämmitellen itseään tulen ääressä kuin kerjäläinen. Kun hän kertoi minulle vastoinkäymisistään, nauroin, ja samalla kristittynä säälin häntä, ja jotta en jäisi yksin elelemään, liityin häneen. Ja näin, Marianna, minua syytettiin tuhansista rikoksista, joita en milloinkaan ole tehnyt. Ja saisin tuomarin nauramaan, jos sanoisin sen hänelle. Kuitenkin nyt... nyt...

Hän vaikeni ja painoi päänsä alas. — Nyt, — hän jatkoi hetken vaiettuaan, — tahtoisin uudelleen muuttaa elämäni; mutta kuinka, Marianna, kuinka?