Part 1

language: Finnish

ÄITI

Romaani

Kirj.

GRAZIA DELEDDA

Tekijättären luvalla suomentanut

Jalmari Hahl

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.

Sinäkin yönä siis Paulo hankkiutui lähtemään ulos.

Viereisestä huoneesta äiti kuuli hänen hiipien kulkevan edestakaisin. Luultavasti hän odotti, että äiti sammuttaisi valon ja menisi levolle, voidakseen huomiota herättämättä poistua huoneestaan.

Äiti todellakin sammutti valon, mutta ei silti mennyt levolle.

Hän istui lähellä ovea puristellen karkean työn tekijän käsiään, jotka vielä olivat märkänä astiain pesusta, ja painoi yhä lujemmin peukaloitaan toisiaan vasten rohkaistakseen mieltänsä. Mutta hetki hetkeltä hänen levottomuutensa kasvoi, karkoittaen toivon, että poika rauhoittuisi ja, kuten ennen, istuutuisi kirjojensa ääreen tai laskeutuisi levolle. Muutamaksi hetkeksi nuoren papin hiipivät askelet todella taukosivat kuulumasta. Ei kuulunut enää muuta kuin myrskyn pauhinaa, jota pienen pappilan takana kohoavan kummun puiden suhina säesti — yksitoikkoista yhtämittaista pauhinaa, joka ikäänkuin kietoi vahvan nuoran yhä kireämmälle talon ympäri yrittäen liikuttaa sitä ja nyhtäistä sen irti perustuksistaan.

Äiti oli jo sulkenut tielle johtavan portin kahdella poikkipönkällä estääkseen paholaista, joka myrskyöinä kuljeksii etsimässä sieluja, tunkeutumasta taloon. Sisimmässään hän ei juuri uskonut tuollaisiin asioihin. Ja katkerana ja hieman ivaillen itseään hän ajatteli, että pahahenki jo oli päässyt sisälle pieneen pappilaan. Johan se joi samasta pikarista kuin hänen Paulonsa ja hääri sen kuvastimen ympärillä, jonka Paulo oli ripustanut ikkunanpieleen!

Taas Paulo kuului liikkuvan. Ehkä hän jälleen seisoi peilin edessä, vaikka kuvastimeen kurkisteleminen on papeilta kielletty. Mutta olihan Paulo jo jonkin aikaa suonut itselleen kaikenlaisia muitakin vapauksia!

Muistihan äiti viime aikoina monesti yllättäneensä poikansa naisen tavoin katsomassa pitkään kuvastimeen, puhdistamassa ja kiilloittamassa kynsiään ja sukimassa hiuksiaan, joiden hän oli antanut kasvaa pitkiksi ja jotka hän kampasi päänlaelle, ikäänkuin olisi tahtonut peittää kaljun täplän, pyhän papillisen merkin.

Lisäksi hän käytti hajuvesiä, puhdisti hampaitaan tuoksuvalla jauheella, jopa silitti kammalla kulmakarvojaankin...

Äiti kuvitteli näkevänsä poikansa edessään sinäkin hetkenä, ikäänkuin heitä erottavaan seinään olisi haljennut rako: kuinka tämä musta puku yllään käveli valkeaksi sivutun huoneensa perällä, pitkän solakkana, melkein liian solakkana, huojuvin askelin ja liikkuen varomattomasti kuin poika, usein liveten ja kompastellen, mutta silti aina pysytellen tasapainossa.

Hänen päänsä näytti hieman isolta ohueen kaulaan verrattuna. Ulkoneva otsa tuntui painavan kalpeita kasvoja, ja rypistetyt kulmakarvat tuntuivat ikäänkuin ainoastaan pakosta kannattavan sitä. Pitkänsoikeat silmät olivat puoliummessa. Lujat poskipäät, iso, paksuhuulinen suu ja vankka leuka tuntuivat niinikään väkinäisesti kannattavan otsan rasittavaa painoa voimatta kuitenkaan vapautua siitä.

Äkkiä Paulo pysähtyi kuvastimen eteen, ja hänen kasvonsa näyttivät kirkastuvan: luomien kohotessa loistavien ruskeiden silmien terät säteilivät kuin timantit.

Äiti iloitsi sydämensä pohjasta nähdessään poikansa niin kauniina ja voimakkaana. Mutta tämän hiipivät askelet saivat hänen huolensa jälleen hereille.

Paulo lähti ulos, siitä ei enää ollut epäilystäkään. Hän avasi huoneensa oven. Mutta hän pysähtyi taas. Ehkä hän kuulosti, kuuluiko sisähuoneista mitään. Mutta ainoastaan myrsky pieksi edelleen talon ulkoseiniä.

Äidin teki mieli nousta ja huutaa:

— Poikani! Paulo! Jumalan nimessä, jää kotiin!

Mutta hänen tahtoaan väkevämpi voima pidätti häntä. Hänen polvensa vapisivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet vapautua tuosta hornamaisesta voimasta, mutta hän ei saanut jalkojaan liikutetuksi. Kaksi voimakasta kättä tuntui painavan niitä permantoon.

Näin hänen Paulonsa saattoi hiljaa laskeutua pieniä portaita, avata ulko-oven ja lähteä talosta. Ikäänkuin yhdellä ainoalla puuskauksella tuuli tempaisi hänet mukaansa.

Ja vasta nyt äidin onnistui nousta ja sytyttää lamppu, vaikka sekin kävi vaivalloisesti, sillä kun hän raapaisi tikuilla tulta seinästä, ne eivät oikein ottaneet syttyäkseen, jättivät vain punasinerviä juovia seinään. Lopulta pieni messinkilamppu levitti himmeätä valoaan suojaan, joka oli kolkko ja yksinkertaisesti sisustettu kuin palvelijattaren huone. Äiti avasi oven ja kumartui ulos kuuntelemaan. Häntä vapisutti. Hänen vartalonsa oli kuin yhdestä ainoasta puupökkelöstä hakattu. Pää oli iso, ruumis lyhyenläntä ja tanakka. Yllään hänellä oli kuluneesta mustasta kankaasta tehty ihomyötäinen puku; hän muistutti kirveellä rautatammen rungosta tehtyä puukuvaa.

Kynnykseltä hän näki pienet liuskakiviportaat, jotka jyrkkinä laskeutuivat valkoisten seinien välissä, ja alhaalla ulko-oven, jota tuuli riuhtoi saranoillaan; hän näki rautapönkät, jotka Paulo oli asettanut seinää vasten nojalleen, ja vihanpuuska valtasi hänet.

Ei! Hän tahtoi manata pois pahan hengen. Hän asetti lampun ylimmälle astimelle, laskeutui portaita maahan ja lähti hänkin talosta.

Tuuli tarttui häneen rajusti pullistaen hänen huiviaan ja vaatteitaan, kuin olisi tahtonut pakoittaa hänet kääntymään takaisin. Hän sitoi huivin lujasti leuan alle ja asteli eteenpäin pää kumarassa uhmaillen vastustusta. Näin hän ponnisteli eteenpäin pappilan seinän, puutarhan muurin ja kirkon julkisivun ohi. Sen kulmaan hän pysähtyi. Siinä Paulo oli kadonnut näkyvistä ja ison mustan linnun tavoin kiitänyt niityn poikki, joka ulottui vanhaan taloon asti. Tämä talo oli melkein kiinni kukkulan rinteessä, joka rajoitti näköalaa kylän sillä laidalla.

Milloin sinertävältä, milloin taas keltaiselta hohtava kuu, joka väliin peittyi kiitävien pilvimöhkäleiden verhoon, valaisi reheväheinäistä niittyä, kirkon ja pappilan välissä leviävää tasoitettua kenttää ja kahta matalaa majariviä, jotka mutkikkaina viivoina reunustivat viettävän, laakson pensaikkoihin häipyvän tien kumpaakin laitaa. Ja keskellä laaksoa näkyi toista tietä muistuttavana harmaana ja polveilevana joki, joka vuorostaan sulautui sen haaveellisen maiseman jokiin ja teihin, jonka tuulen kiidättämät pilvet muodostivat ja taas hajoittivat taivaanrannalla, laakson suun kohdalla.

Kylästä ei enää näkynyt valoa, ei ainoatakaan katoilta kohoavaa savupatsasta. Kuten kaksi jonoon asettunutta lammaslaumaa nuo heinäiselle kaltaalle kiivenneet matalat majat nukkuivat pienen kirkon suojassa, joka ohuen kellotapulinsa vieressä seistä törröttäen näytti sauvaansa nojaavalta paimenelta. Kirkkopihan aitauksen edessä rivissä kasvavat lepät tempoilivat hurjasti tuulen kourissa mustina ja kiemurtelevina hirviöinä. Niiden suhinaan vastasi poppelien ja ruokojen valitus laaksosta. Ja kaikkeen tähän yölliseen tuskaan, myrskyn vaikeroimiseen ja pilvimereen hukkuvaan kuutamoon yhtyi äidin kiihkeä hätä hänen seuratessaan poikaansa.

Tähän hetkeen asti hän oli antautunut sen harhaluulon valtaan, että poika painuisi kylään jonkun sairaan luo. Mutta nyt hän näki tämän rientävän kuin paholaisen riivaamana kukkulan juurella kohoavaa vanhaa taloa kohti.

Eikä siinä talossa ollut sairaita, vaan siellä oli nainen — terve, nuori ja yksinäinen...

Ja suuntaamatta askeliaan tavallisen vieraan tavoin eteisen ovelle Paulo meni suoraa päätä pienelle puutarhaportille, joka aukeni ja sulkeutui hänen jälkeensä kuin musta hänet nielaissut kita.

Silloin äitikin riensi niityn poikki, melkein samoja jälkiä, jotka pojan askeleet olivat tallanneet ruohikkoon, ja saapui tuolle pikkuportille painaen sitä kaikin voimin käsillään.

Mutta portti ei liikahtanutkaan, päinvastoin se tuntui ikäänkuin työntävän häntä luotaan. Ja vaimoparan teki mieli ravistaa sitä ja huutaa. Hän mittaili silmillään muurin korkeutta, ikäänkuin tutkien sen vahvuutta. Lopulta hän toivottomana koetti teroittaa kuuloaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin puutarhan puiden kumeaa kohinaa, jotka emäntänsä ystävinä ja rikostovereina tuntuivat omalla huminallaan peittävän sisältä kuuluvat äänet.

Mutta äiti tahtoi voittaa, tahtoi kuulla, tietää... Tai oikeammin, vaikka hän sisimmässään jo tiesi totuuden, hän tahtoi vielä antautua harhaluulonsa valtaan.

Hän ei enää ajatellutkaan pysytellä piilossa, vaan kulki pitkin puutarhamuuria ja talon julkisivua pihaportille asti. Hän iski muurikiviin kädellään tunnustellakseen, oliko jokin niistä irti, saisiko syntymään muuriin aukon, josta pääsisi sisään.

Mutta kaikki oli vankkaa, kaikki pysyi suljettuna. Puutarhaportti, pihaportti ja rautaristikkoiset ikkunat — kaikki ne tuntuivat linnoituksen aukoilta.

Tuona hetkenä kuu valaisee kirkkaana talon punervaa julkisivua, jonka yläreunaan ruohopeitteisen katon räystäs luo varjonsa. Ikkunat, joissa ei ollut sälekaihtimia, mutta joita sisäpuolelta peittivät tummat verhot, kiilsivät kuin vihreät kuvastimet, jotka heijastivat pilvenhattaroita, taivaan sinilaikkuja ja kukkulan huojuvia puita.

Äiti palasi takaisin hipaisten päällään muuriin kiinnitettyjä rautarenkaita, joissa hevosia pidettiin kiinni. Hän pysähtyi uudelleen ulko-oven kohdalle; ja seisoessaan sen edessä, jolle johti kolme harmaakiviporrasta, ja jonka yläosaa peitti suippokaarikatos, hän äkkiä tunsi itsensä nöyryytetyksi ja voimattomaksi, heikommaksi vielä kuin silloin, kun oli kylän muiden köyhien lasten kanssa seisonut siinä odottamassa, että isäntä näyttäytyisi ovessa ja viskaisi heille muutaman kuparikolikon.

Joskus tuota ovea oli niinä ammoin menneinä aikoina raoitettu, niin että sisältä näkyi pimeä, kivipermantoinen eteinen. Lapset tunkeutuivat silloin huutaen kynnykselle asti, ja heidän äänensä kaikuivat talon sisäosissa kuin rotkossa. Silloin ilmestyi palvelijatar ajamaan heidät pois:

— Mitä? Oletko sinäkin täällä, Maria Maddalena?! Etkö häpeä kulkea kerjäämässä poikanulikkain kanssa, noin iso tyttö!

Silloin hän oli säikähtyneenä vetäytynyt syrjään, kuitenkin ensin käännyttyään uteliaana kurkistamaan talon salaperäiseen sisustaan; samoin hän nytkin vetäytyi pois väännellen epätoivoissaan käsiään ja kääntyen katsomaan pikku porttia, joka oli kuin laskuluukku niellyt hänen Paulonsa. Mutta kääntyessään astumaan takaisin kotiin häntä alkoi kaduttaa, ettei ollut huutanut ja paiskellut kiviä ovea vasten pakoittaakseen sisällä olijoita avaamaan ja antamaan takaisin hänen poikansa. Häntä kadutti, hän pysähtyi, kääntyi takaisin, kulki jälleen taloa kohti, kääntyi taas lähteäkseen, tuskallisen epävarmuuden raastaessa häntä vuoroin eteen-, vuoroin taaksepäin. Lopulta hän tointuakseen ja kootakseen voimansa ennen ratkaisevaa taistelua riensi kotiin, kuten haavoittunut eläin pakenee luolaansa.

Tuskin hän oli päässyt sisälle ja sulkenut ulko-oven, kun hän jo lyyhistyi portaille.

Ylhäältä loi lamppu häilähtelevää valoaan. Kaikki tyyni tuossa pienessä talossa, joka siihen asti oli ollut luja ja rauhallinen kuin linnunpesä kallionkolossaan, tuntui horjuvan. Kallio järkkyi perustuksiaan myöten, pesä oli putoamaisillaan syvyyteen.

Ulkona pauhasi myrsky entistä rajummin. Paholainen aikoi tuhota pappilan, kirkon, koko kristikunnan.

— Herra, Herra! — äiti vaikeroi, ja hänen oma äänensä kajahti hänen korvissaan oudolta kuin toisen ihmisen ääni.

Silloin hän huomasi porraskäytävän seinällä varjonsa ja nyökäytti sille päätään. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi ollutkaan yksin. Ja hän alkoi puhella, aivan kuin jos toinen henkilö olisi kuunnellut ja vastannut.

— Mitä tehdä hänen pelastamisekseen?

— Odottaa häntä täällä, kunnes palaa, ja puhua hänelle peittelemättä ja vakuuttavasti, mutta heti, niin kauan kuin vielä on aikaa, Maria Maddalena. — Hän varmasti kiivastuu, hän kieltää kaiken. Parempi on mennä piispan luo ja pyytää häntä toimittamaan meidät pois koko tästä turmion pesästä. Onhan piispa Jumalan mies ja tuntee maailman. Polvistun hänen jalkojensa juureen. Luulenpa näkeväni hänet edessäni valkoisiin puettuna istumassa punaisessa salissaan, säteilevä kultaristi rinnalla ja kaksi sormea ojennettuina siunaukseen. Aivan kuin Kristus itse. Sanon hänelle: Teidän Armonne tietää, että Aarin seurakunta on valtakunnan köyhin ja lisäksi kirouksen alainen. Lähes sata vuotta se oli ilman pappia, ja lopulta sinne sellainen saatiin, mutta Teidän Armonne tietää, millainen mies hän oli. Viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti hän oli hyvä ja jumalinen. Hän korjautti pappilan ja kirkon uuteen kuntoon, rakennutti joen yli sillan omilla varoillaan. Hän kulki metsällä ja seurusteli toverillisesti metsämiesten ja paimenten kanssa. Yht'äkkiä hän muuttui aivan peräti. Hän kävi häijyksi kuin piru. Hän rupesi harjoittamaan noituutta, alkoi ryypiskellä, kävi ylimieliseksi ja väkivaltaiseksi. Hän poltti tupakkaa, kiroili ja istui korttia lyömässä seudun pahimpien lurjusten kanssa, jotka senvuoksi hänestä pitivät ja suojelivat häntä; toiset taas kunnioittivat häntä juuri sentähden. Loppuiällään hän sulkeutui pappilaan, asuen ypöyksin, ilman palvelijatarta. Hän poistui kotoa ainoastaan toimittaakseen messun, mutta teki sen ennen auringonnousua, eikä kirkossa käynyt ketään. Sanotaan hänen messua toimittaessaan olleen juovuksissa. Seurakuntalaiset eivät uskaltaneet ilmiantaa häntä, sillä he pelkäsivät ja luulivat itse pirun suojelevan häntä. Ja kun hän sairastui, ei yksikään nainen tahtonut mennä hoitamaan häntä. Eikä ainoakaan nainen eikä mies tullut häntä auttamaan hänen viimeisinä päivinään. Mutta öisin näkyi valoa pappilan kaikista ikkunoista, ja kuiskailtiin, että paholainen oli noina öinä kaivanut maanalaisen käytävän pappilasta joelle viedäkseen pois papin maalliset jäännökset. Ja sitä tietä papin sielu seuraavina vuosina, hänen kuolemansa jälkeen, palasi pappilaan, mellastellen siellä hillittömästi, eikä kukaan muu pappi tahtonut asettua siihen asumaan. Toisen seurakunnan pappi kävi joka sunnuntai pitämässä messun ja hautaamassa kuolleet. Mutta eräänä yönä pappivainajan henki särki sillan. Kymmenen vuotta seurakunta oli vailla omaa pappia. Sitten minun Pauloni tuli tänne. Ja minä tulin hänen mukanaan. Hän huomasi, että kylä oli metsistynyt ja asukkaat raaistuneet ja vailla uskoa. Mutta kaikki alkoi jälleen kukoistaa Pauloni tultua, aivan kuin maa kevään palatessa. Ainoastaan taikauskoiset ennustivat: 'Tuho perii uuden papin, sillä entisen papin henki vallitsee vielä pappilassa'. Toiset väittävät, ettei hän edes vielä ole kuollut, vaan elää siinä maanalaisessa käytävässä, joka vie joelle. Totta puhuakseni, minä en ole koskaan uskonut noihin puheisiin enkä ole milloinkaan kuullut mitään epäilyttävää. Olemme jo eläneet täällä Pauloni kanssa seitsemän vuotta kuin pienessä luostarissa ikään. Siitä ei vielä ole kulunut pitkää aikaa, kun Paulo eli viattoman lapsen tavoin. Hän lueskeli ja rukoili ja eli seurakuntalaistensa onnen hyväksi. Joskus hän puhalsi huiluakin. Hän ei ollut luonnostaan iloinen, mutta tyyni ja rauhallinen. Seitsemän vuotta rauhaa ja menestystä, niinkuin Raamatussa. Eikä hän juopotellut, minun Pauloni, ei kulkenut metsällä, ei tupakoinut, ei katsellut naisia. Kaikki rahat, jotka eivät menneet elämiseemme, hän talletti voidakseen korjauttaa joen yli vievän sillan. Nyt Pauloni on kahdenkymmenenkahdeksanvuotias, ja kirous lepää hänen yllään. Nainen on kietonut hänet pauloihinsa. Herra Piispa, lähettäkää meidät pois täältä, pelastakaa Pauloni! Muuten hänen sielunsa joutuu kadotukseen, niinkuin kävi entisen papin. Ja täytyyhän se nainenkin pelastaa. Onhan hän yksinäinen nainen, onhan hän alttiina viettelyksille autiossa talossaan ja tällä kolkolla seudulla, jossa hänellä ei ole vertaistaan seuraa. Teidän Armonne tuntee tuon naisen! Te ja seurueenne olitte hänen vierainaan käydessänne täällä tarkastuksella. Siinä talossa on runsaasti tilaa ja tavaraa! Tuo nainen on rikas, riippumaton, yksin, liian yksin! Hänellä on veljiä ja sisar, mutta he ovat kaikki kaukana, muilla seuduilla naimisissa. Ja tuo nainen on jäänyt tänne yksikseen huolehtimaan talosta ja perinnöstä. Harvoin hän liikkuu kotinsa ulkopuolella. Vielä vähän aikaa sitten ei Pauloni tuntenutkaan häntä. Tuon naisen isä oli puoleksi talonpoika, puoleksi herra, hiukan irstaileva mies, metsänkävijä ja kerettiläinen. Se riittää, kun mainitsen, että hän oli pappivainajan ystäviä. Hän ei koskaan käynyt kirkossa. Mutta viimeisen sairautensa aikana hän lähetti noutamaan minun Pauloani, joka tuki häntä kuolemaan asti ja valmisti hänelle hautajaiset, jommoisia ei näillä seuduin milloinkaan oltu nähty. Niistä ei jäänyt pois yksikään paikkakunnan ihmisistä, eivät edes rintalapset, joita äidit kantoivat sylissään. Sitten minun Pauloni kävi tervehtimässä perheen ainoata eloon jäänyttä jäsentä. Ja tämä nuori orpo nainen elää ilman muuta seuraa kuin ilkeät palvelijattaret. Kuka häntä opastaa, kuka häntä neuvoo? Kuka häntä auttaa, ellemme me häntä auta?

Mutta tuo "toinen", varjo, kysyi. — Oletkohan varma siitä, mitä ajattelet, Maria Maddalena? Voitko todella astua piispan eteen ja puhua noin pojastasi ja tuosta naisesta? Onko sinulla varmat todistukset kädessä? Entä jos ei siinä ole mitään perää?

— Herra, Herra!

Äiti peitti kasvonsa käsillään ja kuvitteli äkkiä näkevänsä Paulonsa ja tuon naisen vanhan talon alakerran huoneessa. Se oli avara huone puutarhan puolella; siinä oli kupukatto, ja sementtilattia oli koristettu merikivimosaiikilla. Iso kamiina seinän syvennyksessä; kaksi tuolia molemmilla puolilla ja edessä vanhanaikainen sohva. Valkeaksi kalkittuja seiniä somistivat aseet, hirvenpäät ja -sarvet. Niillä riippui vanhuuttaan mustuneita maalauksia, joiden halkeilleesta kankaasta häämöitti varjossa mullankarvainen käsi, joku kasvojen nurkkaus, naisen palmikko tai hedelmä.

Paulo ja nainen istuvat tulen ääressä, pitäen toisiaan kädestä...

— Herra, Herra! — äiti toisti vaikeroiden.

Ja karkoittaakseen tuon kauhean näyn hän manaa esille toisen: Tuo sama huone vihreän hohteen valaisemana, joka tunkee sisälle niitylle aukeavasta rautaristikko-ikkunasta ja avoimesta ovesta, josta näkee syksyn kasteesta vielä kosteat hedelmäpuut. Tuulen henkäys leyhkää sisään ja kahisuttaa lattialle lentäneitä kuihtuneita lehtiä ja helisyttää kamiinan laidalle asetetun vanhanaikaisen vaskilampun vitjoja.

Raollaan olevasta ovesta näkyy hämärässä valaistuksessa muita huoneita ikkunaluukut suljettuina.

Hän, äiti, seisoo siinä odottamassa. Hän on tuomansa hedelmiä, jotka hänen Paulonsa on lähettänyt lahjaksi talon nuorelle emännälle. Nuori valtiatar tulee nopein askelin hiukan epäluuloisen näköisenä. Hän tulee noista pimeähköistä huoneista ja on pukeutunut mustiin. Hänen kalpeita kasvojansa reunustavat ohimoille näkinkengän muotoisiksi kierretyt tummat hiuskiehkurat, ja valkeat kädet pistävät esiin pimennosta niinkuin seiniä peittävistä muotokuvista.

Ja vielä tuon pienen hennon olennon ilmestyttyä valoisaan huoneeseen hänessä on jotakin epämääräistä ja arkaa. Hänen suuret tummat silmänsä kiintyvät heti pöydälle asetettuun hedelmäkoriin. Sitten ne luovat syvän katseen naiseen, joka seisoo odottamassa, ja äkillinen hymy, joka kuvastaa osaksi iloa, osaksi ivaa, valaisee hänen surullista ja aistillista suutaan.

Ja äidin ensimmäinen epäluulo herää vaistomaisesti tuona hetkenä, hänen itsensäkään tietämättä, miksi?

* * * * *

Äiti ei voinut itselleen selvittää tuon aavistuksen syytä. Hän vain muisti, kuinka mielittelevän kohteliaasti tuo nuori nainen oli ottanut hänet vastaan pyytäen häntä istuutumaan ja kysyen, mitä Paulolle kuului. Pauloa hän mainitsi kuin hyvää tuttavaa ainakin. Mutta häntä itseään hän ei kohdellut kuin äitiä, vaan kuin kilpailijatarta, joka oli mairittelulla johdettava harhaan.

Hänelle tuotiin kahvia isolla hopeatarjottimella. Palvelijatar, joka sen kantoi sisälle, liikkui paljain jaloin ja oli arabialaisnaisten tavoin käärinyt kasvojensa ympärille leveän valkoisen vaatteen. Nuori emäntä puhui vieraalleen molemmista kaukana asuvista vaikutusvaltaisessa asemassa olevista veljistään, kehuen heitä vertauskuvallisesti kahdeksi pylvääksi, jotka tukivat hänen yksinäisen elämänsä rakennusta. Lopuksi hän vei vieraansa katselemaan huoneen ovelta hedelmäpuutarhaa.

Vihreät, hopeanhohteisen tomun peittämät viikunat, päärynät ja kullankiiltävät rypäletertut pistivät esiin puiden ja viiniköynnösten välkkyvästä vihannuudesta. Miksi siis Paulo oli lahjaksi lähettänyt hedelmiä henkilölle, jolla itsellään oli niitä niin paljon?

Vielä nytkin, porraskäytävän puolihämärässä, äiti näki edessään tuon nuoren naisen ivallisen ja samalla hellän katseen hänen hyvästellessään vierastaan, ja hänen omituisen tapansa luoda alas raskaat silmäluomensa, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt muuta tapaa, millä peittää silmäteristä säteileviä tunteitaan.

Nuo silmät, ja tuo tapa ilmaista tunteensa äkillisen peittelemättä, mutta sitten heti taas salata sielunsa aivoitukset, muistuttivat omituisesti hänen Pauloaan, jopa niinkin suuresti, että äiti seuraavina päivinä, poikansa käyttäytymisen yhä vahvistaessa hänen epäluuloaan ja herättäessä hänessä kauhua, ei ajatellut vihamielisesti tuota naista, joka vietteli Pauloa syntiin, vaan harkitsi keinoa, jolla pelastaa hänetkin, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma tyttärensä.

* * * * *

Syksy ja talvi olivat menneet menojaan, eikä ollut sattunut mitään, mikä olisi tukenut äidin epäluuloja. Mutta kevään palatessa, maaliskuun tuulien mukana, paholainen jälleen ryhtyi työhönsä.

Paulo lähti kotoa öisin ja kävi vanhassa talossa.

Mitä nyt tehdä heidän pelastamisekseen?

Ulkoa vastasi myrsky, kuin ilkkuen häntä. Ja se ravisteli ovea.

Äidin mielen kätköistä sukelsi esiin muisto. Hänen Paulonsa oli juuri nimitetty tämän seurakunnan sielunpaimeneksi, kun he saapuivat näille seuduille. Heidän matkallaan oli raivonnut samanlainen raju myrsky kuin nyt.

Parikymmentä vuotta hän, äiti, oli palvellut piikana, oli ollut vailla kaikkia elämännautintoja, oli kieltänyt itseltään rakkauden ja joskus leivänkin voidakseen kasvattaa poikansa kunnon ihmiseksi.

Silloinkin oli kevät. Mutta talven kammo tuntui äkkiä vallanneen uudelleen koko laakson. Kaikki lehdet käpertyivät, puut taipuivat maata kohti ja näyttivät pelästyneinä katselevan pilviä, joita äkkiä alkoi kohota joka puolelta taivaanrannalta ja jotka mustina ja hohtavina syöksyivät toisiaan vastaan kuin sotajoukot taistelussa; isot rakeet rapisivat maahan raskaina kuin pyssynluodit runnellen nuoret lehdet.

Tien mutkassa, siinä kohdassa, jossa se kohoaa harjanteen laella laakson yläpuolelle ja josta se alkaa laskeutua joelle päin, tuuli oli ahdistanut matkamiehiä niin rajusti, että hevoset äkkiä olivat pysähtyneet hirnuen ja pelosta heristäen korviaan. Ja tuuli pudisteli heidän hevostensa ohjia kuin maantierosvo, joka tarttuu hevosten suitsiin karatakseen matkustajien kimppuun. Paulokin, joka tosiasiassa tuntui nauttivan tästä luonnonvoimien riehunnasta, huudahti kuin epämääräisen taikauskon valtaamana:

— Tuntuu siltä, kuin pappivainajan raivoisa henki tahtoisi käännyttää meidät takaisin.

Tuuli tempaisi sanat hänen suustaan ja kiidätti ne kauas. Ja hän yritti hymyillä ivallisesti: se oli hänen omituista hymyään, joka paljasti ainoastaan vasemmanpuoliset hampaat. Mutta hänen katseensa oli surullinen hänen silmäillessään kylää, joka nojasi toisella puolen vihantaan kukkulaan, ja jota vastakkaisella puolella rajoitti vuolas joki; se näytti hänestä kuin kehyksiin puristetulta, raskaiden pilvien peittämän kukkulan vielä luodessa siihen synkän varjonsa.

Heidän kuljettuaan joen poikki tuuli hiukan asettui. Kaikki kylän asukkaat, jotka odottivat uutta pappia kuin Messiasta, olivat kokoontuneet kirkon edustalle.

Äkkiä kaikkein nuorimmat yhtyvät joukoksi ja rientävät joen rantaan asti tulijoita vastaan.

He kiiruhtavat sinne kuin kotkanpojat vuorilta; ilma kaikuu heidän huudoistaan.

Saavuttuaan pappinsa luo he ympäröivät hänet, kuljettavat häntä riemukulussa laukoen iloissaan pyssyjään. Koko laakso kajahtelee heidän huudoistaan ja laukauksistaan. Tuulikin tyyntyy ja rajusää asettuu.

Tänäkin tuskan hetkenä äiti värähteli ylpeydestä muistellessaan tuota riemun päivää. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kulkenut unissa, kuin nuo nuoret metsästäjät olisivat kohottaneet hänet ylös hehkuvien pilvien varassa, ja kuin hänellä olisi ollut vieressään oma Paulonsa vielä poikasena, ja hänen ympärillään kaikki nuo voimakkaat nuorukaiset polvillaan — mikä jumalainen näky!

Yhä ylemmäksi he kohoavat. Ylängön korkeimmilla ja paljailla paikoilla loimuaa ilotulia. Liekit hulmuavat tummia pilviä vastaan kuin punaiset liput. Ja harmaat taloryhmät, ruohoisat kaltaat, tien molemmin puolin kasvavat tamariskit ja lepät punertuvat niiden loisteessa.

Yhä eteenpäin he kulkevat. Kirkkopihan aitauksella kohoaa toinen, elävä aitaus, sankka ihmisjoukko. Heidän kasvonsa ovat odotuksesta levottomina; miehillä on yllä suipot vaippapäähineet, naisilla päässä liehuva huivi. Lasten silmät loistavat ihastuneina näkemästään, ja kukkulan laella häämöttävät ilotulia sytyttäneiden poikasien hoikat hahmot tummina kuin pikku paholaiset.

Kirkon raoitetusta ovesta näkyvät vahakynttilöiden liekit liehuvan kuin narsissit tuulessa; kellot kaikuvat. Ja hopeanharmaalle taivaalle pienen kellotapulin yläpuolelle omituisesti ryhmittyneet pilvet näyttävät nekin pysähtyneen katselemaan ja odottamaan.

Ihmisjoukosta nousee huuto: — Tuossa hän tulee! Hän on kuin pyhimys.

Mutta pyhimystä ei Paulossa ollut muu kuin tyyni ulkokuori. Hän ei puhunut sanaakaan, ei vastannut tervehdyksiin. Hän ei edes näyttänyt olevan liikutettu näistä rahvaan suosionosoituksista. Hän vain puristi huulensa tiukasti yhteen, painaen silmäluomensa puoliumpeen ja rypistäen kulmakarvojaan, ikäänkuin otsa olisi painanut niitä. Äkkiä äiti näki hänen keskellä kansanjoukkoa kallistuvan sivulle, kuin hän olisi ollut kaatumaisillaan. Muuan mies tuki häntä. Hän ojentihe äkkiä pystyyn ja riensi kirkkoon, polvistui alttarin eteen ja alkoi rukoilla.

Naiset vastasivat herahtamalla itkuun.

* * * * *

Tuo naisparkojen itku oli samalla kertaa rakkauden, toivon ja yliluonnollisen onnenkaipuun ilmaus, ja äiti tunsi sen tänä ahdistuksen hetkenä jälleen nousevan sisimmästään silmiinsä. Hänen oma Paulonsa! Hänen rakkautensa, hänen toivonsa, hänen yliluonnollinen onnenkaipuunsa — oli pahuuden henki saanut valtaansa. Ja hän, äiti, istui siinä kapeiden, jyrkkien portaiden alimmalla astuimella kuin kaivon pohjassa, kykenemättä auttamaan poikaansa.

Hän pelkäsi tukehtuvansa. Hänen sydämensä painui ja painoi hänen poveaan raskaana kuin kivi. Hän kohosi pystyyn helpommin hengittääkseen, kiipesi portaita ja otti lampun käteensä. Ja pitäen sitä korkealla hän katseli ympärilleen autiossa huoneessaan, jossa ainoastaan puusänky ja halkeileva kaappi pitivät toisilleen seuraa kuin kaksi vanhaa ystävää.

Se oli todella yksinkertainen kuin palvelijattaren huone. Hän ei koskaan ollut halunnut sen parempaa asemaa, hänellä kun oli siinä rikkautta kyllin, että oli Paulon äiti.

Äiti meni poikansa huoneeseen: se oli valkoinen, siinä oli kapea neitseellinen vuode. Aikaisemmin tuo huone oli ollut hyvässä järjestyksessä ja siisti kuin neitsytkammio. Silloin Paulo piti rauhasta, hiljaisuudesta ja järjestyksestä ja asetti aina kukkasia ikkunan ääressä olevalle kirjoituspöydälleen. Mutta jo jonkin aikaa hän oli ollut välinpitämätön kaikesta. Hän jätti pöydän laatikot auki ja kirjoja tuoleille, jopa permannollekin.

Vedestä, jolla hän oli pessyt kasvonsa ennen poistumistaan, levisi vahva ruusuntuoksu. Hänen takkinsa oli viskattu lattialle ja näytti varjolta — langenneen miehen varjolta.

Tuo tuoksu, tuo varjo ravistivat äidin valveille ahdistuksen horroksesta. Hän nosti kovin paheksuen maahan heitetyn takin lattialta ja tunsi, että hänellä oli tarpeeksi voimaa nostaa sen omistajakin. Sitten hän hiukan järjesteli huonetta astuen lujaan ja yrittämättä hiljentää raskaiden maalaiskenkiensä kolinaa, niinkuin tavallisesti teki. Hän asetti pöydän eteen nahalla päällystetyn tuolin, jolla poika istui työskennellessään, ja survaisi sen jalkoja lattiaan ikäänkuin käskien sen jäädä siihen paikoilleen ja luvaten, että huoneen asukas pian palaisi siihen istumaan. Sitten hän katsahti ikkunan pieleen ripustettuun pieneen kuvastimeen.

Papin asunnossa ei ole lupa käyttää kuvastinta; hänen täytyy elää muistamatta, että hänellä on ruumis. Ainakin tässä yhdessä kohden entinen pappi oli noudattanut lakia. Ohikulkijat olivat tieltä nähneet hänen ajavan partaansa katsoen avoimen ikkunan ruutuun, jonka taakse hän oli ripustanut mustan vaatekappaleen. Pauloa sitävastoin kuvastin veti puoleensa kuin lähde, josta kasvot hymyilevät houkutellen luokseen ja upottaen lopulta syvyyteen.

Ja äiti sieppasi naulasta pienen peilin, joka kuvasti hänen synkkiä ja paheksumista uhkuvia kasvojaan ja uhkaavia silmiään; vähitellen hänet valtasi viha. Hän aukaisi ikkunan päästäen tuulen sisään puhdistamaan liinaa. Pöydällä olevat kirjat ja paperit näyttivät virkoavan eloon: paperilehdet lentelivät sinne tänne, aina huoneen perimmäisiin soppiin saakka. Vuoteen peitteen laitaripsut värähtelivät, ja lampun liekki painui arkana alaspäin.

Äiti poimi paperit maasta ja asetti ne takaisin pöydälle. Silloin hän näki avatun raamatun ja sen lehdillä värikuvan, joka häntä suuresti miellytti. Hän kumartui katselemaan sitä tarkemmin. Siinä oli Jeesus, hyvä paimen lampaineen, jotka sammuttivat janoaan metsälähteestä. Puiden runkojen välitse, sinitaivas taustana, häämötti punertava kaupunki laskevan auringon hohteessa. Se oli pyhä kaupunki, pelastuksen kaupunki.

Niin, aikaisemmin Paulo valvoi öisin lueskellen; hänen edessään oleva ikkuna oli kukkulalle päin, jonka yläpuolella kaareutui tähtiä täyteen sirotettu taivas. Satakieli lauleli hänelle.

Heidän ollessaan ensimmäistä vuotta tässä kylässä Paulo oli maininnut aikovansa muuttaa pois seudulta ja palata takaisin maailmaan. Sitten hän oli kuin nukahtanut kukkulan siimekseen, puiden huminaan. Ja kuusi vuotta oli kulunut, eikä äiti ollut kehoittanut häntä lähtemään pois, he kun olivat niin onnellisia tässä kylässä, joka hänestä tuntui maailman ihanimmalta seudulta, koska hänen Paulonsa oli siellä "Vapahtaja" ja "Kuningas".

Hän sulki jälleen ikkunan ja ripusti takaisin naulaan kuvastimen, josta hänen omat kasvonsa tuijottivat kalpeina, silmät kyynelten himmentäminä.

Vielä kerran äiti kysyi itseltään, eikö hän sentään ollut erehtynyt. Ennenkuin poistui, hän kääntyi ristiinnaulitunkuvaa kohti, joka riippui seinällä rukousjakkaran kohdalla. Hän nosti lampun ylemmäksi paremmin nähdäkseen. Ja varjon siirtyessä hänestä näytti siltä, kuin alaston, laiha, ristiinnaulittu Kristus olisi nyökäyttänyt päätään merkiksi, että hän tahtoi kuunnella, mitä äidillä oli sanottavaa. Viljavat kyynelet herahtivat silloin hänen poskilleen ja vaatteilleen; ne tuntuivat hänestä vereltä.

— Herra, pelasta meidät kaikki, pelasta minutkin. Sinä, joka olet kalpea ja veretön, ja jonka kasvot loistavat orjantappurakruunun alla kuin ruusu pensaassa, sinä, joka olet vapaa meidän intohimoistamme, pelasta meidät kaikki!

Äiti lähti nopeasti huoneesta, laskeutui jälleen portaita alas ja kulki alakerran huoneiden läpi. Niihin äkkiä tulvahtava lampunvalo peloitti liikkeelle muutamia kärpäsiä, jotka alkoivat surista vanhojen huonekalujen ympärillä.