Part 2

Ruokasalista, jonka pienestä ylhäällä olevasta ikkunasta tuuli ja kukkulan puiden suhina kantautuivat, muistuttaen sateen ropinaa, hän astui keittiöön ja istuutui kamiinan ääreen, jonka hiillos jo oli tuhan peitossa. Täälläkin kaikki vapisi tuulen hengessä, joka tunki sisälle joka raosta. Ja hän kuvitteli mielessään, ettei hän ollutkaan keittiössä, jonka kaltevaa kattoa tuki lukematon joukko isoja ja pieniä savusta mustuneita orsia, vaan veneessä myrskyn myllertämällä merellä.

Vaikka hän oli päättänyt odottaa poikansa paluuta ja heti aloittaa taistelun tämän kanssa, hän koetti vielä luulotella itselleen erehtyneensä.

Äidistä oli ilmeinen vääryys, että Jumala lähetti hänelle sellaisen surun. Ja hän rupesi uudelleen tutkimaan poloista menneisyyttään etsien nykyisen pahan siemeniä. Kaikki hänen menneet päivänsä palasivat hänen syliinsä ankaroina ja puhtaina kuin rukousnauhan helmet, joita hänen vapisevat sormensa hypistelivät.

Ei hän ollut tehnyt mitään pahaa, lukuunottamatta joitakin ajatusten syntejä.

Hänen muistoistaan sukelsivat esiin ne ajat, jolloin hän orpotyttönä eleli köyhien sukulaisten talossa, tässä samassa kylässä, kaikkien huonosti kohtelemana. Hän kävi avojaloin ja kantaen raskaita taakkoja päänsä päällä pesemässä vaatteita joella tai kantamassa jyviä aittaan jauhettavaksi. Hänen vanhanpuoleinen setänsä palveli renkinä myllärillä. Aina hänen tullessaan myllyyn tuo mies seurasi, kun ei kukaan ollut näkemässä, tyttöä pensaikkoon ja tamariskilehtoon asti, jossa suuteli häntä pistellen hänen kasvojaan karkeilla partakarvoillaan. Ja aina hän tahri hänet jauhoiseksi.

Kun tyttö kerran mainitsi tästä kotona, eivät tädit enää sallineet hänen käydä myllyllä. Silloin tuo mies, joka ei muulloin koskaan käynyt kylässä, ilmestyi sinne eräänä sunnuntaina ja ilmoitti aikovansa naida tytön. Sukulaiset nauroivat, kolhaisivat häntä kylkeen ja harjasivat luudalla hänen hartioitaan saadakseen jauhot lähtemään. Hän salli kaiken tapahtua ja katseli tyttöä loistavin silmin.

Tämä suostui, mutta jäi edelleen asumaan sukulaistensa taloon ja kävi myllyssä kerran päivässä. Hänen miehensä, jota hän edelleen sanoi sedäksi, antoi hänelle silloin aina salaa vähäisen mitan isäntänsä jauhoja.

Eräänä päivänä palatessaan myllystä jauhot esiliinassaan hän tunsi sisuksissaan omituista levottomuutta. Säikähdyksissään hän hellitti esiliinansa kulmat, ja jauhot valuivat maahan. Hänen päätään huimasi ja hän heittäytyi maahan. Tuntui siltä, kuin maan kamara olisi järkkynyt hänen allaan. Kaikki liikkui hänen ympärillään. Kylän talot romahtivat kasaan ja kivet pyörivät tiellä. Hänkin kieri jauhoista valkealla ruoholla. Sitten hän nousi ja alkoi juosta nauraen, mutta vielä hiukan säikähtyneenä. Hän huomasi olevansa äidiksi tulossa.

* * * * *

Hän oli jäänyt sangen varhain leskeksi ollen yksin maailmassa Paulonsa kanssa, joka ei vielä osannut puhua, mutta jonka silmät loistivat niin vilkkaina. Miestään hän oli surrut kuin hyvää sukulaista, ei kuin aviomiestään. Hän rauhoittui pian, kun eräs serkku pyysi häntä lähtemään kanssaan kaupunkiin palvelijattareksi.

— Siten voit elättää poikasi ja myöhemmin ottaa hänet luoksesi kaupunkiin ja panna hänet kouluun.

Ja näin hän oli tehnyt, eläen ja raataen ainoastaan poikaansa varten.

Tilaisuuksia synnintekoon, tai ainakin huvituksiin, ei ollut puuttunut, eikä haluakaan niihin. Isännät ja rengit, maalaiset ja porvarit, olivat enemmän tai vähemmän juosseet hänen perässään, samoin kuin setä tamariskilehdossa. Onhan mies metsästäjä, nainen riista. Mutta hänen oli onnistunut voittaa kaikki viettelykset ja pysyä puhtaana, sillä jo silloin hän piti itseään papin äitinä. Miksi siis tämä rangaistus, Herra Jumala?

Hän painoi päänsä väsyneenä kumaraan, ja silmistä vuoti vielä muutama kyynel syliin ja rukousnauhan helmille.

Hänen ajatuksensa menivät sekaisin. Hän luuli yhä vielä olevansa pappisseminaarin rasvahöyryisessä ja kuumassa keittiössä, jossa oli palvellut kymmenen vuotta. Seminaariin hänen oli onnistunut saada Paulonsakin sijoitetuksi. Tummat ihmishahmot liikkuivat siellä kellahtavien seinien sisällä, ja läheisestä käytävästä kuului seminaarinoppilaiden naurunpyrskähdyksiä, joita he koettivat tukahduttaa, ja nyrkiniskuja, joilla he salaa mukiloivat toisiaan. Ja hän istui kuolettavan väsyneenä ikkunan ääressä, joka oli pimeän pihan puolella. Ja hänellä oli sylissään astiain pyyheliina, mutta hän ei väsymykseltään jaksanut edes liikuttaa sormiaan.

Ja vielä nyt siinä unenhorroksessaan hän luuli odottavansa Pauloansa, joka oli salaa lähtenyt seminaarista kaupungille virkkamatta mihin.

— Jos tämä huomataan — äiti oli ajatellut — he potkivat hänet oitis pois. Ja hän odotti, kunnes melu sisällä lakkasi ja hän saattoi salaa päästää poikansa sisään.

Äkkiä hän havahtui, katseli ympärilleen ja huomasi olevansa pappilan pitkässä ja kapeassa keittiössä, jota tuuli ahdisti kuin alusta merellä. Mutta lyhyen unen vaikutus oli niin voimakas, että astiain pyyheliina yhä vielä tuntui olevan hänen polvillaan ja että hän luuli kuulevansa seminaarinoppilaiden nyrkkien iskut käytävästä.

Hetken kuluttua todellisuus näytti taas palaavan. Hänellä oli sellainen tunne, että hänen Paulonsa oli palannut kotiin, että tämän oli äidin hetkeksi nukahtaessa onnistunut päästä sisälle huomiota herättämättä.

Ja todellakin äiti kuuli myrskyn ryskeen ja pauhinan keskellä askelia talon sisähuoneista: joku siellä käveli, astui alas portaita, kulki maakerroksen huoneiden läpi ja astui keittiöön. Epäilemättä hän sentään yhä vielä näki unta. Pieni ja lihava pappismies, jonka kasvot olivat tummat ja jolla oli parin päivän vanha parransänki leuassaan, seisoi hänen edessään ja katseli häntä hymyillen. Miehellä oli suussa vain muutamia harvoja paljosta tupakoimisesta mustuneita hampaita. Kirkkaat silmät yrittivät näyttää uhkaavilta, mutta nähtävästikin vain piloillaan. Äiti tunsi tuon olennon heti: se oli entinen pappi. Silti hän ei pelästynyt.

— Tämähän on vain unta — äiti ajatteli. Mutta seuraavassa tuokiossa hän arveli näin ajatelleensa rohkaistakseen mieltään, tuntien sisimmässään, ettei tämä ollutkaan mikään aave, vaan todellinen olento.

— Istukaa — hän virkkoi ja lykkäsi vieraalle jakkaran kaminan eteen.

Ja tuo toinen istuutui kohottaen hiukan kauhtanaansa, niin että hänen siniset, haalistuneet ja reikäiset sukkansa tulivat näkyviin.

— Koska istut tuossa vallan joutilaana, voisit parsia sukkani, Maria Maddalena; eipä yksikään nainen enää ole huolehtinut minusta — näin hän virkkoi yksinkertaisesti.

Ja äiti ajatteli:

— Onko tuo nyt se kauhea pappi? Onhan päivänselvää, että yhä vielä näen unta.

Ja hän koetti saada miehen kiinni hänen omista sanoistaan:

— Olettehan kuollut, mitäpä siis enää teette sukilla?

— Kuka sinulle takaa, että olen kuollut? Päinvastoin olen niin elävä kuin suinkin, ja olen tässä. Ja viipymättä karkoitan tästä pappilastani poikasi ja hänen kanssaan sinut. Kuka käski teidän asettua tähän asumaan! Olisi ollut parempi, että poikasi olisi valinnut isänsä ammatin. Mutta sinä olet kunnianhimoinen nainen. Olet tahtonut päästä piiasta emännäksi. Nyt saat palkkasi.

— Kyllä me lähdemme matkoihimme, — äiti sanoi nöyrästi ja surullisesti. En halua mitään sen hartaammin. Ihminen vai aave, mikä lienetkin, malta mielesi vain muutamia päiviä. Me lähdemme pois.

— Ja minne aiotte lähteä? Täällä tai muualla, yhdentekevää. Kuule pikemmin toisen neuvoa, joka paremmin ymmärtää asian. Anna Paulosi noudattaa kohtalonsa kutsua! Anna hänen tutustua naiseen. Muuten hänen käy, niinkuin minun on käynyt. Nuorena en välittänyt naisista enkä muista huvituksista. Minäkin tahdoin ansaita Paratiisin, enkä ymmärtänyt, että Paratiisi on täällä maan päällä. Kun älysin sen, oli jo liian myöhäistä. Käteni ei enää ylettynyt poimimaan puun hedelmiä, eivätkä polveni taipuneet notkistumaan lähteen partaalle, jotta olisin voinut sammuttaa janoni. Silloin aloin juoda viiniä, polttaa piippua ja lyödä korttia kylän nuorten tyhjäntoimittajien kanssa. Tyhjäntoimittajiksi te muut heitä sanoitte; mutta tosiasiassa he olivat kelpo nuorukaisia, jotka omalla tavallaan nauttivat elämästä. Heidän seuransa virkisti. Se tuotti hiukan lämpöä ja iloa kuten seurustelu poikien kanssa heidän loma-aikoinaan. Mutta näillä pojilla oli aina lomaa, ja sentähden he olivat iloisempia ja huolettomampia kuin ne pojat, jotka tietävät, että heidän taas täytyy palata kouluun ja alistua sen ikeeseen.

Miehen jutellessa tähän tapaan äiti ajatteli:

— Hän puhuu näin siksi, että tahtoo viedä minut harhaan ja syöstä Pauloni kadotukseen. Hänet on lähettänyt herransa ja mestarinsa paholainen. Minun on paras pitää varani.

Silti hän vastoin tahtoaan kuunteli toista mielellään, jopa osaksi myönsi hänen olevan oikeassa. Hän ajatteli, että hänen Paulonsa saattoi, huolimatta äidin ponnistuksista, hänkin lähteä "lomalle", ja äidinsydän alkoi jo pohtia, miten puolustaisi häntä.

— Voittehan olla oikeassa, — hän virkkoi entistään nöyremmin ja surullisemmin, mutta tällä kertaa vähän teeskennellen. — Olenhan yksinkertainen vaimoparka, joka ei ymmärrä mitään. Yhden seikan tiedän kuitenkin varmasti: Jumala on luonut meidät tähän maailmaan kärsimään.

— Jumala on luonut meidät tähän maailmaan nauttimaan; hän tuottaa meille kärsimystä rangaistakseen meitä siitä, ettemme ole osanneet nauttia. Näin on asianlaita, sinä typerä nainen. Jumala on luonut maailman kaikkine kauniine asioineen ja on lahjoittanut sen ihmiselle, jotta hän siitä nauttisi. Houkkio se, joka ei käsitä tätä. Muutoin ei tarkoitukseni ole muuttaa vakaumustasi, kuten näyt luulevan. Tarkoitukseni on karkoittaa teidät kauas täältä, sinut ja Paulosi. Sen pahempi teille, jos olette kuvitelleet voivanne jäädä tänne olemaan.

— Me lähdemme, älkää epäilkökään, me lähdemme täältä pian. Voin luvata sen teille, olen lujasti päättänyt sen.

— Puhut vain, koska pelkäät minua. Mutta teet väärin siinä, että pelkäät minua. Luulet ehkä, että minä pidätin jalkojasi ja estin tulitikkuja syttymästä. Ja jospa niin olisi ollutkin, niin ei silti ole sanottu, että tahtoisin pahaa sinulle ja pojallesi. Minä vain haluan teidän menevän tiehenne. Mutta pidä varasi: jollet täytä lupaustasi, saat katua sitä. Silloin näemme toisemme jälleen, ja silloin muistutan mieleesi tämän keskustelumme. Siksi aikaa jätän sinulle sukkani parsittaviksi.

— Hyvä, voinhan parsia.

— Sulje siis silmäsi, niin ettet näe paljaita jalkojani. Kas! Kas! — mies virkkoi naurahtaen ja riisuen toisen jalan kengän työntämällä sitä toisen kärjellä ja kumartuen sitten riisumaan sukkiaan. — Eipä yksikään nainen ole vielä nähnyt paljaita sääriäni, vaikka he niin ovatkin parjanneet minua. Ja sinä, joka olet vanha ja ruma, olet ensimmäinen nainen, joka näkee ne. Tässä toinen sukka ja tässä toinen. Palaanpa pian noutamaan niitä...

* * * * *

Äiti avasi silmänsä ja värähti, taaskin hän oli yksin ja keittiön ulkoseinää vasten rynnisteli myrsky.

— Hyvä Jumala, millaisia unia, — hän mutisi huoaten.

Silti hän kumartui etsimään sukkia ja luuli samalla kuulevansa aaveen askelet, joka poistui, kulkematta kuitenkaan ulos alaovesta.

* * * * *

Kun Paulo yöllisen seikkailunsa jälkeen taas kulki niityn poikki, hänestäkin tuntui siltä, että myrskyssä oli jotakin elollista, jotakin kamalaa. Se työnsi häntä milloin eteenpäin, milloin taas takaisin. Se sai hänet tuntemaan kylmiä väreitä äskeisen hehkuvan unelman jälkeen, ja samalla se painoi hänen vaatteensa ihoon kiinni. Niiden kosketus sai hänet intohimosta vavisten muistelemaan, miten tuon naisen vartalo oli painautunut häntä vasten lemmensyleilyssä.

Tien mutkassa kirkon kohdalla tuuli puhalsi niin rajusti, että hänen hetkeksi täytyi pysähtyä pää kumarassa, pidellen toisella kädellään hattuaan, toisella vaippaansa. Hänen hengitystään salpasi, ja hän tunsi samanlaista huimausta kuin muinoin äiti oli tuntenut kukkulan kaltaalla huomatessaan, että kantoi lasta sydämensä alla.

Hänkin tunsi, osaksi kammoten, osaksi hurmautuneena, että hänen sisimmässään tuona hetkenä syntyi jotakin suurta ja hirvittävää. Hän oli ensi kertaa täysin tietoinen siitä, että hän rakasti tuota naista aistillisesti, ja että tuo rakkaus antoi hänen maistaa hurmiota.

Muutamia hetkiä aikaisemmin hän oli vielä ollut sen harhaluulon vallassa, jota hän vakuutti sekä itselleen että tuolle naisellekin, että rakasti häntä ainoastaan henkisesti. Mutta tuo nainen oli ensin katsonut häneen, ja heidän ensi kohtaamisestaan saakka hänen silmänsä olivat tavoitelleet hänen, Paulon, katsetta rukoillen myötätuntoa ja rakkautta.

Ja vähitellen hän oli antautunut tuon katseen valtaan, oli säälistä lähestynyt tuota naista. Heitä ympäröivä yksinäisyys lähensi heitä molempia toisiinsa.

Ja sitten heidän katseensa olivat yhä etsineet toisiaan, heidän kätensä kietoutuneet yhteen, tänään Paulo oli suudellut häntä. Ja nyt hänen verensä, joka niin monena vuotena oli pysynyt rauhallisena, äkkiä kiehahti kuin kuuma neste. Aistit alistuivat ollen samalla voitettuina ja voittajina.

Ja tuo nainen oli ehdottanut hänelle, että pakenisivat seudulta, eläisivät ja kuolisivat yhdessä. Hurmiotilassaan Paulo oli suostunut ehdotukseen. Heidän oli määrä tavata toisensa seuraavana yönä neuvotellakseen lähemmin asiasta.

Nyt ulkomaailman todellisuus ja myrsky, joka näytti aikovan repiä vaatteet hänen yltään, poistivat lumouksen verhon.

Hän pysähtyi hengästyneenä kirkon oven eteen. Jäätävä vilunpuuska puistatti hänen ruumistaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut alasti siinä kylän korkeimmalla kohdalla, ja kuin hänen poloiset seurakuntalaisensa sikeästä unestaankin olisivat nähneet hänet sellaisena, alastomana, synnin tahraamana.

Siitä huolimatta hän harkitsi, miten parhaiten pääsisi pakenemaan naisen kanssa, joka oli maininnut omistavansa paljon rahaa...

Seuraavassa tuokiossa hänessä heräsi vaistomainen halu palata takaisin ja peruuttaa kaikki. Ja todellakin hän jo kääntyi astuen muutaman askeleen pysytellen aivan aitauksessa kiinni, kuten äiti äsken. Sitten hän taas palasi takaisin masentuneena ja vaipui polvilleen kirkon oven eteen, johon painoi otsaansa, vaikeroiden: — Jumala, pelasta minut!

Hänen vaippansa lepatti kuin musta siipi tuulessa. Hän oli siinä muutaman hetken liikkumatta kuin haukka, joka siivet levitettyinä naulitaan elävänä oveen.

Hänen sielussaan riehui hurja taistelu, joka oli voimakkaampi kuin tuulen temmellys vuorten ylängöillä. Siellä käytiin rajua kamppailua sokean aistillisen himon ja hengen korkeampien vaatimusten välillä.

Viimein hän nousi tietämättä vielä, kumpi puoli oli voittanut. Mutta hän oli jo tietoisempi tilastaan ja saattoi jo harkita sitä tyynemmin. Hänen täytyi myöntää itselleen, että enemmän kuin kauhu ja rakkaus Jumalaan, enemmän kuin jalostumisen kaipuu ja synnin kammo raateli häntä julkisen häpeän pelko. Ja tämä oman itsensä tinkimätön arvosteleminen rohkaisi häntä ja tuntui lupaavan pelastusta. Mutta sisimmässään hän tunsi olevansa kiintynyt tuohon naiseen yhtä lujasti kuin elämäänsä. Nainen oli hänen mukanaan, hän vei hänet asuntoonsa, vuoteeseensa. Hän tahtoi levätä hänen vieressään, lujasti kietoutuneena hänen pitkien hiuksiensa verkkoon.

Ja huolimatta tuskastaan Paulo tunsi olemuksensa uumenissa riemun hehkuvan kuin maanalainen tuli.

Mutta heti kun Paulo oli avannut pappilan ulko-oven, hänen silmiinsä osui valojuova, joka lähti keittiöstä ja jatkui ruokailuhuoneen läpi eteiseen saakka. Hän näki äidin istuvan synkkänä vartiana sammuneen lieden ääressä. Ja tuntien ahdistusta, joka ei enää hellittänyt, hän äkkiä tajusi koko totuuden.

Noudattaen valojuovaa hän kulki läpi huoneiden, ollen vähällä kompastua keittiön kynnykseen, ja kädet ojossa ikäänkuin peläten kaatuvansa hän saapui lieden ääreen.

— Miksi olette vielä valveilla? Paulo kysyi tylysti.

Äiti kääntyi kasvot hyvin kalpeina ja vielä puolittain kuin unenhorroksissa. Hän näytti lujalta, levolliselta, melkein ankaralta. Hänen silmänsä etsivät poikansa katsetta, mutta tämä kaihti niitä.

— Olen odottanut sinua, Paulo. Missä olet ollut?

Poika tunsi, että oli turhaa ilveilyä yrittääkään valehdella äidille tässä tilaisuudessa, mutta kuitenkin hänen täytyi valehdella.

— Sairaan luona, — hän vastasi viipymättä.

Pojan luja ääni tuntui hetkeksi haihduttavan pahat unet. Mutta vain hetkeksi. Ilo kirkasti silmänräpäyksen ajaksi äidin kasvot, mutta sitten taas synkkä varjo laskeutui hänen piirteilleen ja hänen sydämeensä.

— Paulo, — hän virkkoi hiljaa, luoden häveten katseensa maahan, — tulehan lähemmäksi, minulla on puhuttavaa kanssasi.

Ja vaikka Paulo ei liikahtanut paikaltaan, äiti jatkoi puoliääneen, ikäänkuin puhuen hänen korvaansa:

— Tiedän missä olit. Olen jo useina öinä kuullut sinun lähtevän ulos. Ja tänä yönä seurasin sinua ja näin, minne menit. Paulo, ajattele, mitä teet!

Nuori pappi oli vaiti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi kuullut. Äiti loi jälleen katseensa häneen. Hän näki poikansa kookkaan vartalon kohoavan edessään, tämän kasvot olivat kuolonkalpeat ja liikkumattomat, ja hän oli seinälle lankeavan varjonsa edessä kuin Kristus ristillä.

Äiti odotti, että poika olisi huudahtanut vakuuttaen viattomuuttaan.

Mutta Paulo ajatteli kirkon oven edessä Jumalan puoleen kohottamaansa sielunsa tuskanhuutoa. Herra oli kuullut hänen huutonsa ja lähetti hänen oman äitinsä pelastamaan häntä. Hänen mielensä teki polvistua, vaipua äidin syliin ja pyytää häntä viemään hänet pois koko näiltä tienoilta. Samalla hän tunsi sydämensä vavahtelevan nöyryytyksestä ja raivosta; nöyryytyksestä, koska hän näki heikkoutensa paljastuneen, ja raivosta, kun häntä oli pidetty silmällä, hänen tekojaan urkittu. Kuitenkin hän myös oli pahoillaan äidilleen tuottamastaan surusta.

Äkillinen vaisto sanoi hänelle, ettei hänen ollut ainoastaan pelastettava itseänsä pulasta, vaan myöskin säilytettävä totuuden varjo.

— Äiti, hän virkkoi lähestyen tätä ja laskien kätensä hänen päänsä päälle, vakuutan, että olin sairaan luona.

— Eihän siinä talossa ole sairaita.

— Eivät kaikki sairaat ole vuoteen omana.

— Hyvä, siinä tapauksessa sinä olet sairaampi kuin tuo nainen, jota käyt auttamassa, ja olet parannuksen tarpeessa. Paulo, minä olen vain yksinkertainen nainen, mutta olen äitisi, ja sanon suoraan, että synti on kaikista taudeista pahin, sillä se turmelee sielun. Ja sitten, — hän jatkoi, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä puoleensa, jotta hän kumartuisi kuuntelemaan, — sinä et ole ainoa, kuuletko lapseni, joka on pelastettava... Ajattele, ettet saa syöstä kadotukseen tuon toisen sielua, etkä edes saa vahingoittaa häntä tässä elämässä.

Paulo oli hiukan kumartunut, mutta ojentihe nyt äkkiä suoraksi kuin teräslanka: äidin sanat olivat osuneet suoraan hänen sydämeensä. Todellakaan hän ei ollut näinä levottomina hetkinä lemmittynsä luota lähdettyään ajatellut ketään muuta kuin itseään.

Hän yritti vetää pois kätensä äidin kovasta ja kylmästä kourasta, mutta tämä ei hellittänyt otettaan. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut pidätettynä ja kahleissa, matkalla vankilaan.

Jälleen hän ajatteli Jumalaa. Jumala itse näin kahlehti häntä. Täytyi heittäytyä hänen ohjattavakseen. Mutta samalla Paulo tunsi sisimmässään ärtyisyyttä ja epätoivoa, kuten ainakin pidätetty rikoksellinen, joka ei näe mitään pakenemisen mahdollisuutta.

— Päästäkää irti! — hän tiuskaisi jyrkästi, riuhtaisten väkisin kätensä pois. En ole enää lapsi, ja ymmärrän kyllä, mikä on onnekseni, mikä onnettomuudekseni.

Silloin äiti tunsi kylmien väreitten karmivan selkäpiitään. Poika tuntui noilla sanoilla tunnustaneen hairahduksensa.

— Ei, Paulo, sinä et tajua rikkomustasi. Jos tajuaisit sen, et puhuisi noin.

— Miten minun sitten pitäisi puhua?

— Sinun ei pitäisi puhua noin kovalla äänellä, vaan ainoastaan sanoa, ettei sinun ja tuon naisen välillä ole mitään pahaa. Mutta sitä et sano, sillä omatuntosi estää sinua tekemästä sitä, minkätähden on parempi, ettet puhu mitään. Älä siis puhu mitään, en vaadi sitä. Mutta sinun tulee tarkoin ajatella, mitä teet, Paulo...

Paulo olikin ääneti ja lähti hitaasti äidin luota. Mutta keskellä keittiön lattiaa hän pysähtyi odottaen, että äiti jatkaisi.

— Paulo, minulla ei ole muuta sanottavaa sinulle. Mutta puhun sinusta Jumalan kanssa.

Paulo pyörähti kiivaasti äidin eteen, kuin olisi aikonut lyödä häntä. Hänen silmänsä säihkyivät.

— Riittää jo! — hän huusi. Olisi todella parempi, ettette enää puhuisi tästä minulle, eikä kenellekään toisellekaan. Pitäkää kuvittelunne omina tietoinanne!

Äiti kohottautui lujana ja ankarana. Hän tarttui poikaansa käsivarsista kiinni ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten hän hellitti otteensa ja palasi istumaan kädet helmassa, painaen lujasti peukaloitaan vastakkain.

Paulo aikoi poistua, mutta kääntyikin vielä ja alkoi astella edestakaisin keittiön lattialla. Tuulen humina säesti hänen vaatteittensa kahinaa, jotka muistuttivat naisen pukua, sillä hän oli teettänyt itselleen kauhtanan silkistä ja vaipankin mitä hienoimmasta kankaasta.

Tuona epävarmuuden hetkenä, jolloin hän tunsi olevansa kurimuksen kidassa, tuo kahina puhui omaa kieltään. Se sanoi, että hänen elämänsä nyt oli muuttunut hairahdusten, kevytmielisyyden ja alhaisten pyyteiden pyörteiksi. Kaikki puhui hänelle, myrsky, joka palautti hänen mieleensä hänen nuoruutensa yhtämittaisen yksinäisyyden, äidin surkeus, hänen omien askeltensa kopina, jopa varjonsakin.

Hän käveli yhä edestakaisin, hän tahtoi tallata omaa varjoaan, koetti voittaa itsensä.

Ylpeänä hän ajatteli, ettei ollut yliluonnollisen avun tarpeessa, jota hän oli rukoillut pelastuakseen. Mutta seuraavassa tuokiossa hän säikähti tätä ylpeyttään.

— Nouskaa ja menkää levolle, — Paulo sanoi äidille, tullen aivan hänen viereensä. Ja nähdessään tämän istuvan liikkumattomana, pää kumarassa kuin nukahtaneena, hän kumartui nähdäkseen äidin kasvot tarkemmin ja huomasi, että tämä hiljaa itki.

— Äiti!

— Ei! — tämä sanoi liikahtamatta paikaltaan, en enää koskaan puhu siitä sinulle enkä kenellekään muullekaan; mutta en hievahda tästä mihinkään, muuten kuin lähteäkseni pois koko pappilasta ja koko seudulta myötämöisin, ellet vanno minulle, ettet enää koskaan astu jalallasi tuohon taloon.

Paulo oikaisihe suoraksi kuin olisi hänen päätään huimannut. Taikauskoinen aavistus valtasi hänen mielensä ja vaatimalla vaati lupaamaan, mitä äiti pyysi, sillä vaatihan sitä itse Jumala äidin kautta. Samalla katkerien sanojen tulva nousi hänen huulilleen. Hänen teki mielensä huutaa, moittia ja soimata äitiä siitä, että tämä oli vienyt hänet pois synnyinseudultaan ja johdattanut tielle, joka ei hänelle soveltunut. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Eihän äiti kuitenkaan olisi ymmärtänyt sitä. Pois! Pois! Hän kohotti kättään kuin karkoittaakseen varjot, jotka häilähtelivät hänen kasvojensa edessä. Sitten hän äkkiä kohotti kätensä, hänen hieman levällään olevat sormensa näyttivät aivan kuin jatkuvan kirkkaina säteinä äidin pään yli.

— Äiti! Minä vannon, etten enää astu jalallani siihen taloon!

Ja äkkiä hän lähti menemään sisimmässään tietoisuus, että kaikki oli lopussa. Hän oli pelastettu. Mutta kulkiessaan viereisen huoneen läpi hän kuuli äidin nyyhkyttävän rajusti, aivan kuin tämä olisi surrut poikaansa vainajana.

* * * * *

Paulon palattua omaan huoneeseensa, sen ilmassa tuntuva ruusuntuoksu ja kaikkien niiden esineiden näkeminen, jotka olivat kuin hänen intohimonsa kyllästämiä ja läpitunkemia, saivat hänet uudelleen suunniltaan. Hän astui edestakaisin tietämättä miksi, avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos myrsky-yöhön. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut yksi noista lukemattomista kukkulan lehdistä, jotka häälyvät tyhjässä ilmassa milloin tummassa varjossa, milloin kirkkaassa kuunvalossa, tuulen tuiverrettavina ja kiitävien pilvien leikkikaluina. Viimein hän sulki ikkunan ja sanoi ääneensä:

— Täytyy olla mies.

Hän ojentautui suoraksi ja tunsi itsensä jäykäksi ja kylmäksi ylpeyden rautahaarniskassa. Hän päätti olla välittämättä aistiensa äänestä, uhrauksensa aiheuttamasta kärsimyksestä, ilosta ja surullisesta yksinäisyydestään. Hän ei edes tahtonut polvistua Jumalan eteen vastaanottaakseen tunnustuksen, joka suodaan kuuliaiselle orjalle. Hän ei odottanut enää mitään keneltäkään. Yksin hän aikoi kulkea tietään suoraan eteenpäin ilman toivoa. Ja kuitenkin häntä kammotti laskeutua vuoteeseen ja sammuttaa valo. Hän istui siis lukemaan Paavalin korinttolaiskirjettä. Mutta sanat tuntuivat levenevän isoiksi hänen silmiensä edessä ja kiitävän rivejä pitkin kuin pakoon. Miksikähän äiti noin itki kuultuaan hänen valansa? Mitä hän oikeastaan ymmärsi kaikesta? Mutta ymmärsipä sittenkin. Äidinvaistollaan hän tajusi poikansa kuolettavan tuskan, hänen elämästä luopumisensa.

Äkkiä hän tunsi veren nousevan kasvoihinsa, ja hän kuunteli tuulen pauhinaa.

— Ei olisi pitänyt vannoa, hän ajatteli oudosti hymyillen. — Joka on todella vahva, ei vanno valoja. Joka vannoo, niinkuin minä tein, on myös valmis rikkomaan valansa, niinkuin minä.

Ja heti hän vaistosi, että nyt taistelu vasta alkoi, ja pelästyi niin, että nousi ja meni katsomaan kasvojaan kuvastimesta.

— Tuollaiselta siis näytät, sinä Jumalan merkitsemä! Jollet täydelleen alistu hänen johdettavakseen, niin pahahenki sinut auttamattomasti perii!

Hoiperrellen hän lähestyi kapeaa vuodettaan, heittäytyi sille pitkäkseen ja puhkesi kyyneliin. Hän itki hiljaa, jottei hänen itkunsa kuuluisi, jottei hän itse kuulisi sitä. Mutta sisimmässään hän vaikeroi ääneensä, huusi julki sydämensä tuskan.

— Jumalani! Jumalani! ota minut, vie minut pois!

Hän tunsi nyt ihmeellistä helpotusta. Hän oli saanut kiinni pelastavasta lankusta, joka kantoi häntä poikki ahdistuksen meren.

* * * * *

Kun pahin kamppailu oli asettunut, hän alkoi tyynemmin pohtia tilaansa.

Kaikki näytti hänestä selvältä ja kirkkaalta kuin ikkunan edessä leviävä maisema auringonpaisteessa. Olihan hän pappi, uskoi Jumalaan, oli kihlautunut kirkolle, oli vannonut puhtaudenvalan. Hän oli siis kuin aviomies, joka ei saa pettää vaimoaan.

Miksi hän oli rakastanut ja yhä vielä rakasti tuota naista, sitä hän ei tarkoin tietänyt. Ehkä hän oli kahdeksankolmattavuotiaana ruumiillisessa käännekohdassa. Hänen aistillinen olemuksensa, joka oli ollut pitkäaikaisen pidättyväisyyden unen uuvuttamana tai ehkä vielä uinunut jatkuvassa nuoruudentilassa, oli äkkiä herännyt ja pyrki tuon naisen yhteyteen, tämä kun olemukseltaan oli häntä lähinnä. Eihän nainenkaan enää ollut kovin nuori, vaikk'ei vielä ollut tuntenut rakkautta, kun oli elänyt yksin kotonaan kuin luostariin sulkeutuneena.

Tuo tunne oli siis alussa ollut ystävyyden valepukuun verhoutunutta rakkautta. He olivat kietoutuneet hymyjen ja katseiden verkkoon. Ja toistensa omistamisen mahdottomuus juuri veti heitä yhteen. Ei kukaan osannut epäillä heidän välillään olevan mitään, ja itse he tapasivat toisensa aivan kiihkottomasti ja rauhallisesti, vapaina intohimoisista pyyteistä. Mutta intohimo syöpyi vähitellen heidän siveään rakkauteensa, kuten näkymätön vesi kaikessa hiljaisuudessa pääsee tihkumaan muurin alle, joka äkkiä alkaa lohkeilla ja luhistuu.

Mutta tämä kaikki oli harkitsevan ajatuksen tulosta. Sukeltaessaan syvemmälle tajuntaansa Paulo tapasi totuuden. Hän tunsi himoinneensa tuota naista heti ensi näkemältä. Ensi katseella he jo olivat omistaneet toisensa. Kaikki muu oli harhaluuloa, jonka avulla hän koetti puolustaa itseään omissa silmissään.

Näin asiat olivat. Paulo alistui totuuteen. Näin oli laita sentähden, että miehen luonto on tämä: kärsiminen, rakkaus, yhtyminen, nautinto ja taas kärsimys. Hyvän harjoittaminen ja vastaanottaminen, mutta myös pahan harjoittaminen ja kärsiminen; sellainen on miehen elämä. Eikä hänen harkintansa poistanut hiukkaakaan siitä tuskasta, joka ahdisti hänen sydäntään. Nyt hän tiesi tämän tuskan oikean merkityksen; se oli kuolemankammoa, sillä luopuminen rakkaudestaan, tuon naisen omistamisesta, oli samaa kuin luopuminen itse elämästä.

Sitten hän ajatteli: Eikö tämäkin ole harhaluuloa? Kun rakkauden hurmion hetki on ohi, henki saavuttaa jälleen itsehillintänsä ja pakenee, pyrkien entistään enemmän eristymään, takaisin kuolevaisen ruumiinsa vankilaan, joka on sen maallinen asunto.

Miksi siis niin suuresti kärsiä tuon eristymisen vuoksi? Olihan se niin monena vuotena ollut hänen kohtalonsa, johon hän oli vapaaehtoisesti alistunut. Olivathan nuo vuodet olleet hänen elämänsä kukkeinta aikaa. — Vaikka voisinkin paeta Agnesen kanssa ja mennä naimisiin hänen kanssaan, olisin kuitenkin sisimmässäni yksinäinen ja eristetty.

Mutta jo lemmityn nimen pelkkä lausuminen, yksistään se ajatus, että voisi elää yhdessä hänen kanssaan, sai Paulon värisemään onnen aavistuksesta. Ja taas hän kuvitteli tuon naisen lepäävän vieressään ja syleilevänsä tuota vartaloa, joka oli raikas ja solakka kuin ruoko. Ja hänen kuiskauksensa hyväilivät lemmityn kaulaa tämän hajalla olevien hiusten levittäessä lämmittävää ja raikasta tuoksua kuin sahramikukka. Painaen huulensa pielukseen hän lausui tälle kaikki Korkean Veisun ylistyssäkeet. Ja kun ne loppuivat, hän oli varma siitä, että hän seuraavana päivänä palaisi Agnesen luo. Hän tunsi mielihyvää siitä tietoisuudesta, että pahoitti täten äitinsä ja Jumalan mieltä, että oli vannonut ja katunut valaansa. Ja nyt hän oli joutunut tunnonvaivoihin ja kauhun valtaan — mutta kaikki tämä oli yhdentekevää, hän aikoi katkoa kaikki kahleet ja palata jälleen lemmittynsä luo.

* * * * *

Sitten Paulo taas rupesi pohtimaan tilaansa. Samoin kuin potilas kernaasti haluaa kuulla tautinsa määrittelyn, hän olisi ainakin tahtonut tietää, miksi kaikki tämä tapahtui hänelle. Ja niin hänkin alkoi muistella aikaisempaa elämäänsä, niinkuin äitinsä oli tehnyt.