Part 3

Myrskyn pauhina säesti hänen aikaisimpia ja epämääräisimpiä muistelmiaan. Hän näki itsensä seisomassa pihalla — missä, sitä hän ei oikein muistanut. Ehkä se oli sen talon piha, jossa äiti oli palveluksessa. Hän kiipesi muiden lasten kanssa muurille. Sen harjalle oli kiinnitetty lasipalasia, teräviä kuin tikarit. Tämä ei estänyt poikia kiipeilemästä sille, vaikka saivat haavoja käsiinsä, vieläpä he tuntuivat nauttivankin siitä. He näyttivät toisilleen verisiä käsiään. Sitten he pyyhkivät verta takkinsa kainalokuoppaan luullen, ettei kukaan silloin huomaisi heidän haavojaan. Muurin harjalta he eivät nähneet muuta kuin tien, jolla saivat vapaasti kävellä ja juoksennella. Mutta heistä oli hauskempaa kiipeillä muurille, kun se oli kiellettyä. He huvittelivat kivittämällä harvoja ohikulkijoita, juosten sitten nopeasti piiloon, nauttien sekä urotyöstään että kiinnijoutumisen pelosta. Muuan rampa kuuromykkä tyttö istui pihan perällä halkopinon juurella. Sieltä alhaalta hän katseli poikia suurilla tummilla, rukoilevilla ja vakavilla silmillään. Pojat pelkäsivät häntä eivätkä uskaltaneet tehdä hänelle pahaa, vaan hiljensivät ääntään, ikäänkuin tyttö olisi voinut kuulla heitä, ja pyysivät toisinaan häntä mukaan leikkiin. Silloin tyttö nauroi ilosta suunniltaan, mutta ei liikahtanut sopestaan.

Paulo muisti vielä selvästi nuo syvät silmät, jotka jo säteilivät surua ja hekumaa. Ne sukelsivat esiin hänen muistojensa kätköstä yhtä elävinä kuin olivat ilmenneet tuon salaperäisen pihan sopukassa. Ja ne olivat Agnesen silmien näköiset.

* * * * *

Sitten hän muisti olleensa samalla kadulla, missä oli viskellyt ohikulkijoita kivillä, mutta loitommalla, mutkassa, aukeni kostea pikkukatu, jonka päässä oli rykelmässä mustia taloja.

Hän asui noiden katujen kulmauksessa talossa, jonka haltijattarina oli pelkkiä naisia, kaikki tyyni pyyleviä ja vakavia, jotka illan suussa sulkivat ovet ja ikkunat, ja joiden luona kävi vieraina ainoastaan toisia naisia ja lisäksi jokunen pappi, joiden kanssa he kyllä laskivat pilaa. Mutta heidän naurunsa oli hillittyä, he vain vetivät huulensa hymyyn pyrkien aina säilyttämään arvokkuutensa.

Noista papeista muuan oli eräänä päivänä tarttunut Pauloa olkapäistä ja vetänyt pojan luokseen, puristanut hänet tiukkaan luisevien polviensa väliin ja kohottanut käsillään hänen säikähtyneitä kasvojaan, kysyen:

— Tahdotko todella tulla papiksi?

Poika nyökäytti myöntäen päätään. Sitten hän sai pyhimyksenkuvan ja taskussa nuhrautuneen makeisen ja jäi huoneen nurkkaan kuuntelemaan naisten ja pappien puheita. He kertoivat Aarin papista mainiten, että hän kävi metsällä, poltti piippua ja kasvatti partaa. Silti piispa ei tahtonut erottaa häntä virasta, koska tuskin kukaan muu pappi olisi suostunut lähtemään tuohon kurjaan syrjäiseen loukkoon. Lisäksi tuo häikäilemätön pappi oli uhannut sitoa nuoriin ja heittää jokeen jokaisen, joka uskalsi yrittää karkoittaa häntä hänen toimestaan.

— Pahinta asiassa on, joku huomautti, että Aarin typerät asukkaat pitävät hänestä, vaikka pelkäävätkin häntä ja hänen noitatemppujaan. Jotkut luulevat häntä Antikristukseksi. Naiset sanovat olevansa valmiit auttamaan häntä sitomaan jäsenet hänen seuraajaltaan ja syöksemään hänet jokeen.

— Kuulitko, Paulo? Jos rupeat papiksi ja aiot lähteä äitisi synnyinseudulle, niin opettele vahvasti juopottelemaan!

Näin laski pilaa eräs naisista, Marielena, joka oli ottanut erityisesti huolehtiakseen pojasta ja joka hänen tukkaansa kammatessaan veti hänet rintaansa vasten. Hänen pyylevä ruumiinsa ja pehmeä povensa olivat Paulosta kuin pumpulilla täytetty patja. Hän piti paljon tuosta Marielenasta. Rehevän täyteläisen ruumiin vastakohtana tällä naisella oli siro, hienosti muodostunut pää, ruusunpunaiset posket ja kauniit ruskeat silmät täynnä lempeää kaihomielisyyttä. Poika katsoi häneen, kuten katsotaan puun kypsynyttä hedelmää. Ehkä tuo nainen oli hänen ensimmäinen rakkautensa.

Sitten alkoi opinaika seminaarissa. Äiti oli vienyt hänet sinne kuulakkaan kirkkaana rypälemehulle tuoksahtavana lokakuun aamuna. Pieni katu kiipesi rinnettä ylös. Sen laella näkyi holvikaari, joka yhdisti seminaarin piispan asuntoon; se oli kuin jättiläiskehys, jonka puitteiden sisällä näkyi selkeä maisema pienine majoineen, puineen ja harmaakiviportaineen, ja jonka taustassa kohosi tuomiokirkon torni. Ruohonkorret pistivät piispan talon edustalla esiin katukivityksestä. Ohi ratsasti miehiä pitkäjalkaisten hevosten selässä, joiden valjaiden helat kiilsivät ja välkkyivät päivänpaisteessa.

Paulo näki kaiken tämän, vaikka katsoikin maahan, häveten osaksi itseään, osaksi äitiään. Niin, miksi ei sitä tunnustaisi suoraan! Olihan hän aina hiukan hävennyt äitiään, joka oli palvelijatar ja kotoisin seudulta, jossa asui yksinkertaista väkeä. Vasta myöhemmin, paljoa myöhemmin hän oli voittanut tämän alhaisen vaistonsa tahdonlujuudellaan ja ylpeydellään. Ja kuta enemmän hän lapsellisessa yksinkertaisuudessaan oli hävennyt syntyperäänsä, sitä ylpeämpi hän myöhemmin oli siitä omissa silmissään ja Jumalan edessä valitessaan olinpaikakseen tuon surkean seudun ja noudattaessaan äitinsä tahtoa, täyttäen hänen pienimmänkin toivomuksensa ja suhtautuen kunnioittaen hänen vähäpätöisimpiinkin tottumuksiinsa.

Mutta muistelmiin äidistä niiltä ajoilta, jolloin tämä oli palvelijattarena, vieläpä vaatimattomammassakin asemassa, nimittäin astioiden pesijättärenä pappisseminaarin keittiössä, liittyivät hänen nuoruutensa nöyryyttävimmät muistot.

Rippi- ja ehtoollispäivinä esimiehet pakottivat hänet menemään äidin luo suutelemaan hänen kättään pyytäen anteeksi laiminlyönninsyntejään. Tuo käsi, jonka äiti nopeasti kuivasi pyyheliinalla, haiskahti likaiselle astianpesuvedelle ja oli täynnä pykimiä ja halkeillut kuin vanha seinä. Hän tunsi sisimmässään häpeää ja raivoa suudellessaan äidin kättä ja rukoili Jumalalta anteeksi, ettei voinut lausua äidille anteeksipyyntöään.

Siellä Jumala oli ilmaissut hänelle olemassaolonsa, ikäänkuin piillen äidin takana seminaarin kosteassa ja savuisessa keittiössä — Jumala, joka näkymättömänä on läsnä kaikkialla, taivaassa ja maailmassa, jokaisessa oliossa.

Silti hän tunsi kiitollisuutta äitiään kohtaan innostuksen hetkinä, istuessaan silmät avoinna pimeässä huoneessaan ja ajatellessaan ihmetellen: "Minusta tulee pappi, saan vihkiä ehtoollisleivän ja muuttaa sen Jumalan ruumiiksi".

Kun Paulo ei nähnyt äitiään silmiensä edessä, hän rakasti tätä tunnustaen, että sai kiittää äitiä asemansa ylemmyydestä. Sillä äitihän olisi voinut lähettää hänet paimentamaan vuohia tai kuljettamaan jyväsäkkejä myllyyn, niinkuin hänen esi-isänsä olivat tehneet. Mutta sensijaan äiti oli päättänyt tehdä hänestä papin, miehen, jonka ylevänä tehtävänä oli vihkiä ehtoollisleipä ja muuttaa se Jumalan ruumiiksi. Tämä käsitys hänellä silloin oli tulevasta kutsumuksestaan.

Hän ei vielä ollut perehtynyt maailman hyörinään. Suurten kirkollisten juhlien menot olivat siihen asti olleet hänen värikkäimmät aistien vastaanottamat vaikutelmansa. Ja vielä nytkin keskellä herkeämätöntä ahdistusta nuo vaikutelmat nostattivat hänessä mielihyväntunteita. Ne kohosivat hänen eteensä suurina eloisina kuvina. Ja erityisesti urkujen soitto tuomiokirkossa ja piinaviikon salaperäiset juhlamenot sulautuivat hänen nykyiseen suruunsa elon ja kuolon välillä kamppailevine tuskantunteineen, jotka rajusti ahdistivat häntä vuoteessa, kuten haudassa makaavaa Kristusta, jonka ylösnousemuksen hetki lähestyi, mutta jonka ruumis vielä vuoti verta ja jonka suuta etikka poltti.

Tuonkaltaisten mystillisten mielenliikutusten vallassa ollessaan hän oli ensi kerran likeisesti tutustunut naiseen. Vielä nyt hänen ajatellessaan tuota tapausta ne tuntui unelmalta, joka ei ollut ruma eikä kaunis, vaan ainoastaan erikoinen.

Kaikkina kirkollisina juhlina hän kävi tervehtimässä naisia, joiden luona hän oli asunut poikana ollessaan. He vastaanottivat hänet, ikäänkuin hän jo olisi ollut pappi, tuttavallisesti ja iloisesti, mutta silti aina arvokkaasti. Ja nähdessään Marielenan hän punastui. Se johtui osaksi itsensähalveksimisesta, sillä vaikka tuo nainen vieläkin miellytti häntä, tämän kömpelö ulkonainen olemus näytti hänestä liian täyteläiseltä ja muodottomalta. Mutta kuitenkin tämän läheisyys ja lempeät silmät kiihoittivat häntä.

Usein juhlapäivinä Marielena ja hänen sisarensa kutsuivat hänet päivällisille. Eräänä palmusunnuntaina heidän kattaessaan pöytää ja odotellessaan toisia vieraita Paulo meni kävelemään pieneen kasvitarhaan ja asteli aitauksen vartta puiden kullanhohteisen lehvistön alla. Taivas oli maidonsinervä, ilma lämmin ja hivelevä itätuulen henkeillessä. Kaukaa kuului käen kukuntaa.

Noustessaan lapsellisen mielijohteensa vallassa varpailleen temmatakseen mantelipuun rungosta pihkahelmen hän näki toisella puolella puutarha-aitausta pikkukadun pohjukassa soikean, vihertävän silmäparin, joka tuijotti häneen. Ne muistuttivat kissansilmiä. Ja koko tuon naisen olemuksessa, joka harmaassa puvussaan istui pikkukadun perällä olevan oven kynnyksellä, oli jotakin kissamaista. Paulo näki hänet vielä ilmielävänä edessään. Hänestä tuntui siltä kuin hän yhä vielä olisi pidellyt peukalon ja etusormen välissä pihkahelmeä ja vielä noiduttuna tuijottanut naisen silmiin. Oven yläpuolella oli pieni valkopuitteinen ikkuna, jonka kamanassa oli pieni risti. Jo poikasena hän oli nähnyt tuon oven ja tuon ikkunan. Risti, viettelysten vastustamisen vertauskuva, sai hänet hymyilemään, sillä Maria Paola, joka asui talossa, oli langennut nainen. Siinä hän istui ripsureunainen huivi hartioilla, joka jätti näkyviin valkoisen kaulan ja johon asti ulottuivat hänen koralliset korvakelluttimensa, jotka näyttivät kahdelta isolta veripisaralta. Kyynärpäät polvilla ja hienot kasvot käsien varassa Maria Paola tuijotti häneen herkeämättä ja lopulta hän hymyili hievahtamatta paikaltaan. Tanakat valkoiset hampaat sekä silmät, joissa oli lievää julmuutta, vielä korostivat hänen kasvojensa kissamaista ilmettä. Äkkiä hän laski kätensä vaipumaan helmaansa, kohotti päänsä pystyyn ja kävi vakavan ja surullisen näköiseksi. Lihava, kookas mies lähestyi, lakki vedettynä syvään silmille, jottei häntä tunnettaisi, varovasti pitkin pikkukatua, kasvot muuriin päin käännettyinä.

Maria Paola nousee äkkiä ja menee sisään. Mies seuraa perästä ja vetää oven kiinni.

* * * * *

Paulo ei ollut koskaan voinut unohtaa sitä hirvittävää kuohua, joka raateli häntä hänen astellessaan naisten kasvitarhassa ja ajatellessaan noita kahta, jotka olivat sulkeutuneet pikkukadun taloon.

Se oli epämääräistä tuskantunnetta, mielipahaa, joka sai hänet haluamaan yksinäisyyttä, pyrkimään piiloon kuin sairas eläin. Ja päivällispöydässä hän oli tavallistaankin hiljaisempi toisten kutsuvieraiden ollessa luontevan hilpeitä. Heti aterian jälkeen hän palasi kasvitarhaan. Tuo nainen istui taas odotuspaikallaan samassa asennossa kuin aikaisemminkin. Auringonpaiste ei koskaan päässyt hänen ovelleen, tuohon kadun kosteaan sopukkaan, ja näytti siltä, kuin häntä alati ympäröivä varjo olisi säilyttänyt hänet noin valkoisena ja hienona.

Huomatessaan seminaarinoppilaan nainen ei liikahtanutkaan, mutta hymyili hänelle taaskin. Sitten hän jälleen kävi vakavaksi kuin äsken lihavan miehen saapuessa. Kovaäänisesti hän puhutteli Pauloa:

— Kuulehan, tuletko ensi sunnuntaina siunaamaan taloani? Viime vuonna pappi, joka kulki taloja siunaamassa, kieltäytyi tulemasta minun asuntooni.

Menköön helvettiin laukkuineen ja laukun sisällyksineen päivineen!

Paulo ei sanonut sanaakaan. Hänen teki mieli heittää naista kivellä, ja hän ottikin käteensä kiven puutarhamuurilta. Mutta hän viskasi sen pois ja pyyhki kätensä nenäliinaan. Mutta koko piinaviikon ajan, joko kuunnellessaan messua tai avustaessaan toisten seminaarinoppilaiden kanssa pyhissämenoissa, kulkiessaan vahakynttilä kädessä piispan saattueessa, tuon naisen silmät väikkyivät viekottelevina hänen edessään, pyrkien riivaamaan häntä. Hän olisi tahtonut manata ne pois, mutta huomasi, että pahahenki asustikin hänessä itsessään.

Avustaessaan jalkojen pesemistilaisuudessa ja piispan ollessa kumartuneena kahdentoista kerjäläisen edessä, jotka olivat kuin kaksitoista apostolia, hän tunsi mielessään paheksuvansa sitä, ettei tuo pappi ollut suostunut siunaamaan langenneen naisen taloa. Olihan Kristuskin antanut anteeksi Maria Magdalenalle. Ehkä tuo nainen olisi tehnyt katumuksen ja parannuksen, jos pappi olisi siunannut hänen talonsa. Tämä ajatus alkoi askarruttaa hänen aivojaan syrjäyttäen kaikki muut. Tutkiessaan omaatuntoaan nyt paljoa myöhemmin hän huomasi, ettei hän ollut silloin vielä ollut oikein selvillä vaistoistaan. Kenties hänkin olisi, jos olisi oikein tuntenut itsensä, mennyt pääsiäislauantaina tuon yleisen naisen taloon.

Sitten kerran pikkukadun suulla seisoessaan hän huomasi, ettei Maria Paola ollut istumassa kynnyksellään. Mutta ovi oli auki, mikä merkitsi, ettei sisällä ollut vieraita. Vaistomaisesti hän silloin jäljitteli isoa lihavaa miestä, hiipi eteenpäin muurin vierustaa, pitäen kasvonsa siihen suunnattuina. Häntä harmitti, ettei nainen istunut paikallaan, jolloin tämä kai olisi hänet nähdessään noussut ja äkkiä käynyt vakavaksi ja surulliseksi. Saavuttuaan pikkukadun pohjukkaan hän näki Maria Paolan ammentavan vettä talon kupeessa olevasta kaivosta. Hän oli todella kuin Maria Magdalena. Samoin hänkin käänsi punastuen kasvonsa toisaanne kantaessaan vesisankoa. Paulo ei ollut koskaan nähnyt kauniimpaa naista. Hän aikoi paeta pois, mutta häpesi tytön silmissä.

Sanko kädessä tyttö palasi sisään, kuiskaten hänelle jotakin, mitä hän ei kuitenkaan kuullut. Ja tuskin Paulo oli astunut kynnyksen yli, ennenkuin tyttö itse jo sulki oven hänen jälkeensä. He kiipesivät puuportaita yläkerran huoneeseen, samaan, jonka ikkunan kamanassa oli viettelyksistä suojeleva risti.

Nainen saapui ensin perille ja nojasi kaiteisiin vetäen katseillaan miestä perässään. Ja Paulon ehdittyä yläkerran huoneeseen tyttö painautui häneen kiinni, ikäänkuin olisi tahtonut mitellä voimiaan hänen kanssaan. Hän tyrkkäsi kädellään lakin Paulon päästä ja alkoi sitten, kuin hän itse olisi ollut mies ja hänen vieraansa nainen, availla tämän takkia, lapsellisesti näpäytellen auki noita pieniä punaisia nappeja, samoin kuin Paulo oli näpäyttänyt pihkapallon kukkivasta mantelipuun kyljestä.

* * * * *

Senkin jälkeen Paulo oli joskus käynyt tytön luona. Mutta kun hänet oli vihitty papiksi ja hän oli tehnyt siveydenlupauksensa, hän ei enää ollut lähennellyt naisia. Hänen aistinsa olivat ikäänkuin jäykistyneinä lupauksen kylmän panssarin alla. Kuullessaan kerrottavan toisten pappien häpeällisistä teoista hän ylpeänä tunsi viettävänsä puhdasta elämää ja muisteli pikkukadun varrella tapahtunutta seikkailuaan ohimenevänä tautina, josta hän oli täydelleen tervehtynyt.

Ensimmäisinä tällä pienellä paikkakunnalla viettäminään vuosina hänestä tuntui siltä, kuin hän jo olisi elänyt koko elämänsä, kokenut kaikkea, kurjuutta, nöyryytystä, nautintoa, syntiä ja sovitusta ja kuin hän olisi vetäytynyt syrjään maailmasta kuten muinaiset erakot ja odottanut ainoastaan Jumalan valtakuntaa.

Ja nyt maallinen elämä oli jälleen yhdellä iskulla avautunut hänen eteensä naisen silmistä, ja alussa hän oli niin suuresti erehtynyt, että oli sekoittanut keskenään tuon elämän ja iankaikkisen elämän.

Rakkaus, vastarakkaus — eikö se sentään ollut Jumalan valtakunta maan päällä? Miksi kaikki tämä, Herra Jumala? Miksi niin paljon sokeutta? Mistä löytää valoa? Eihän hänellä ollut paljoakaan oppia, sen hän hyvin tiesi. Hänen sivistyksensä oli kokoonpantu kirjojen katkelmista, joiden täydellistä merkitystä hän ei tajunnut. Syvän vaikutuksen oli häneen tehnyt Raamattu romanttisuudellaan ja ikivanhalla suorasukaisuudellaan. Ei hän luottanut omaan arvostelukykyynsä eikä omaan sielunelämän erittelyynsä. Hän tiesi vain, ettei tuntenut itseään, että häneltä puuttui itsehillitsemiskykyä, että hän yhä erehtyi. Hänet oli johdettu väärälle elämänuralle. Olihan hän vaistoihminen, samoin kuin esi-isänsä, myllärit ja paimenet, ja kärsi, kun ei voinut täyttää vaistojensa vaatimuksia.

Paulo palasi ensimmäiseen taudinmäärittelyynsä, joka samalla oli yksinkertaisin ja järkevin: hän kärsi sentähden, että oli mies, että tarvitsi naista, nautintoa, tunsi tarvetta siittää uusia olentoja. Hän kärsi vaistotessaan, että elämän luonnollinen tarkoitus on elämän jatkaminen. Siitä hänet oli estetty, ja tämä väkivalta vain kiihoitti hänen vaistojensa tarvetta.

Mutta sitten hän muisti, että hekuma oli jäljestäpäin nautinnon päätyttyä herättänyt inhoa ja ahdistusta. Mitä se siis oli? Se ei ollut oikeuksiinsa, elämään pyrkivä liha, vaan sielu, joka on lihan kahleissa ja pyrkii vapautumaan vankilastaan.

Suurimman rakkaudenhekuman hetkinä sielu pakeni korkealle, kohta taas pudotakseen takaisin entiseen häkkiinsä. Mutta tuokin lyhyt vapautuksen hetki riitti vilahdukselta osoittamaan, minne sielu liitäisi vankeusaikansa päätyttyä, silloin kun lihan valta olisi ainaiseksi rauennut: äärettömän ilon tyyssijaan, iäisyyteen.

Lopulta Paulo hymyili väsyneesti ja surullisesti. Mistä hän olikaan lukenut kaiken tämän? Tietysti se oli saatu kirjoista. Hän ei ollut niin itserakas, että olisi luullut omien aivojensa synnyttäneen uusia ajatuksia. Mutta yhtäkaikki. Totuus on aina ollut sama, kaikilla ihmisillä sama kuin heidän sydämensäkin.

Hän oli luullut olevansa erilainen kuin muut ihmiset, olevansa vapaaehtoisessa maanpaossa ja kyllin arvokas elääkseen lähellä Jumalaa. Ehkä Jumala rankaisi häntä tästä palauttaen hänet takaisin ihmisten pariin kokemaan intohimoa ja tuskaa.

Täytyi nousta ja käydä tietään.

* * * * *

Joku kuului kolkuttavan oveen. Paulo havahtui, hypähtäen nopeasti vuoteestaan kuin matkamies, jonka on määrä lähteä matkalle ja joka pelkää myöhästyvänsä. Noustuaan vuoteesta hän kuitenkin masentuneena istahti sen laidalle.

Tuntui siltä, kuin kaikki hänen jäsenensä olisivat olleet murjotut, ikäänkuin häntä olisi nukkuessa piesty. Istuen kumarassa, leuka painuneena rinnalle, hän nyökäytti vähän päätään kuin sanoakseen: "Kuulen, kuulen!"

Äiti oli muistanut herättää hänet aikaisin, niinkuin oli ollut puhe edellisenä iltana. Niin, äiti kulki suoraa tietään. Hän ei enää näyttänyt ajattelevan yöllisiä tapahtumia ja herätti poikansa, aivankuin kaikki olisi ollut ennallaan.

Kaikki tuntui todella olevan ennallaan. Ja uudelleen Paulo kohottautui seisoalleen ja alkoi pukeutua. Ja vähitellen hän ojentihe suoraksi, jäykäksi kuin sotilas ainakin sotisovassaan.

Hän avasi ikkunan selko selälleen ja painoi silmänsä umpeen hopeanhohteisen taivaan valon häikäisemänä. Kukkulan rautatammet värähtelivät kylpien valonsäteissä ja lintujen laulun raikuessa. Myrsky oli asettunut, ja puhtaassa ilmassa kaikui kirkonkellon kalkatus.

Se kutsui Pauloa. Hän ei enää huomannut, mitä ulkopuolella tapahtui, vaan koetti paeta sisäiseen maailmaansa. Hänen huoneessaan leijailevat tuoksut tuottivat hänelle kärsimystä: kaikki muistot tuntuivat terävän aseen pistoilta. Kirkonkellon ääni kutsui häntä; mutta hänellä ei ollut tarmoa lähteä liikkeelle huoneestaan, vaan hän mittaili sen lattiaa kuin raivoten. Hän lähestyi kuvastinta, mutta poistui oitis sen luota. Turhaan! Tuon naisen kuva kuulsi yhtä selvästi kuin hänen omansakin kuvastimen lasin takaa. Vaikka se olisi särkynyt tuhansiksi pirstaleiksi, olisi joka siru silti säilyttänyt tuon kuvan eheänä.

Toinen messuun kutsuva soitto kaikui kiirehtien häntä. Hän astui sinne tänne etsien jotakin, mitä ei löytänyt. Lopuksi hän istuutui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa.

Ensin hän kirjoitti: "Menkää sisälle ahtaasta portista", j.n.e.... Sitten hän pyyhki pois tämän lauseen ja kirjoitti lehden toiselle sivulle:

"Pyydän teitä, ettette enää odota minua luoksenne. Olemme molemmat kietoutuneet harhaluulojen verkkoon. Meidän täytyy viipymättä katkoa se, jotta emme vajoaisi pohjattomaan syvyyteen. En koskaan enää saa nähdä teitä. Unhoittakaa minut! Älkää kirjoittako minulle, älkääkä yrittäkö enää tavata minua".

Paulo laskeutui alakertaan ja kutsui äitiä eteisen käytävästä. Hän antoi tälle kirjeen katsomatta häneen.

— Viekää se heti perille, hän sanoi ääni käheänä — koettakaa itse antaa se hänen käteensä, ja tulkaa heti takaisin.

Hän tunsi, kuinka äiti nopeasti sieppasi kirjeen hänen kädestään ja riensi ulos, jolloin hän jälleen tunsi hetkeksi helpotusta.

Kellon ääni kaikui jo kolmatta kertaa yli hiljaisen seudun laaksoihin, joiden yli levisi aamuhämärän hopeanharmaa harso.

Vanhoja talonpoikia, ryhmysauva hihnassa ranteesta riippuen, isopäisiä, lyhytvartaloisia naisia kiipesi mäen kaltaalle nousevaa tietä. He näyttivät tulleen laakson syvimmistä sopukoista.

Kaikki kokoontuivat pieneen kirkkoon. Vanhukset asettuivat lähelle alttarin aitausta, ja pyhäkön täytti kirpeä metsän haju.

Antioco, nuori suntio, joka avusti messussa, heilutti suitsutusastiaa tupruttaen pyhää savua vanhuksiin päin karkoittaakseen tuon hajun. Vähitellen suitsutuspilvi erotti alttarin muusta kirkosta. Ruskeaihoinen nuori suntio valkoisessa kuoripojanpaidassaan ja kalpea pappi tummassa kultakuteisessa messukasukassaan liikkuivat keskellä helmenharmaata pilveä.

Heitä molempia miellytti suuresti suitsutuksesta uhoava savu ja tuoksu, jota he käyttivät runsaasti. Kääntyessään seurakuntaan päin pappi ummisti silmänsä ikäänkuin suojellakseen niitä savulta. Hän rypisti samalla otsaansa. Hän näytti olevan tyytymätön, kun kirkossa oli niin vähän väkeä, ja odottavan lisää tulijoita. Joitakin myöhästyneitä seurakuntalaisia vielä ilmestyikin. Viimeksi saapui Paulon äitikin, ja pappi kalpeni huulia myöten.

Kirje oli siis toimitettu perille. Uhri oli täytetty. Kalmanhiki peitti hänen ohimonsa, ja vihkiessään hostian hän huokasi itsekseen:

— Jumalani, uhraan Sinulle lihani, uhraan Sinulle vereni!

Ja hän kuvitteli näkevänsä lemmittynsä, joka piteli kädessään tuota valkoista paperilippua kuin rippileipää, kuinka hän luki kirjeen läpi ja kaatui kuin kuolleena maahan.

Messun loputtua pappi polvistui väsyneenä mumisten yksitoikkoisesti latinalaisen rukouksen. Seurakunta vastasi, ja pappi tunsi ruumiissaan unen kaltaista uupumusta ja tarvetta heittäytyä pitkäkseen alttarin astuimille ja nukkua siinä kuin paimen kalliolla.

Suitsutussavun lomitse hän näki seinäkomeron lasin takana pienen Neitsyenkuvan, jota rahvas luuli ihmeitätekeväksi. Se oli tumma ja niin hieno kuin kaiverrettu jalokivi kotelossaan. Paulo katseli sitä, kuin olisi nähnyt sen ensi kertaa oltuaan pitkän aikaa poissa. Missä hän olikaan ollut koko tämän ajan? Hän ei oikein muistanut, hänen mielensä oli hämmennyksissä. Mutta äkkiä hän taas havahtui täysin tajuihinsa ja alkoi puhua seurakuntalaisilleen, mikä harvoin tapahtui. Hän puhui murretta, karkealla äänellä, melkein huutaen tuolle maalaisrahvaalle. Parrakkaat ukot kurottivat päätään alttarin aitauksen säleiden väliin paremmin kuullakseen. Polvillaan olevat naiset kuuntelivat puoleksi pelokkaina, puoleksi uteliaina. Nuori suntio seisoi siinä kirja kädessä katsellen pappia soikeilla tummilla silmillään, sitten hän loi katseensa kirkkokansaan ja pudisti päätään ikäänkuin leikillisesti uhaten.

— Niin, pappi sanoi, teidän joukkonne käy päivä päivältä pienemmäksi. Kun käännyn puoleenne, minua melkein hävettää. Minusta tuntuu, kuin olisin paimen, joka on menettänyt laumansa. Ainoastaan sunnuntaisin kirkossa on enemmän väkeä. Näyttää siltä, kuin tulisitte tänne pikemminkin tunnonvaivojen pakosta kuin vakaumuksesta, paremminkin tottumuksesta kuin tarpeesta, samoin kuin muutatte vaatteita, kun menette levolle. Herätkää jo, sanon teille, teidän on kaikkien aika herätä! En tarkoita, että tänne olisi joka aamu tultava perheenäitien ja miesten, joiden jo ennen päivän koittoa täytyy lähteä työhön. Vaan tarkoitan nuoria naisia, vanhuksia, lapsia, kaikkia niitä, joiden näen kirkosta poistuessani seisovan ovensa kynnyksellä tervehtimässä nousevaa aurinkoa. Kaikkien näiden pitää tulla tänne aloittamaan päivänsä Jumalan kanssa, tervehtimään Herraa hänen huoneessaan ja ammentamaan voimaa päivän raadantaan. Jos teette näin, katoaa se kurjuus, joka kalvaa teitä, pahat tavat häviävät, ja kiusaus on pysyttelevä kaukana teistä. On jo aika herätä, herätä varhain aamulla, pestä kasvonsa ja muuttaa ylleen puhtaat vaatteet arkenakin, eikä ainoastaan sunnuntaisin. Odotan siis teitä kaikkia huomisesta alkaen. Rukoilemme sitten yhdessä, ettei Jumala hylkäisi pientä kyläämme, vaan suojelisi sitä niinkuin pienintäkin linnunpesää. Ja niiden puolesta, jotka ovat sairaana, rukoilemme, että he parantuisivat ja voisivat jälleen kulkea tietään.

Hän kääntyi äkkiä heihin selin, ja suntiopoika teki samoin.

Muutamaksi hetkeksi pieni kirkko vaipui niin syvään hiljaisuuteen, että saattoi kuulla kivenhakkaajan kalkuttelevan kummun toisella puolella.

Sitten muuan nainen nousi, meni papin äidin luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi puoliääneen:

— Teidän poikanne pitää heti tulla ripittämään "Kuningas" Nicodemoa, joka on viimeisillään.

Kuin havahtuen tuskastaan äiti kohotti katseensa. Hän muisti, että Kuningas Nicodemo oli omituinen vanha metsästäjä, joka asui majassaan vuoren laella, ja kysyi, täytyikö Paulon lähteä sinne ylös ripittämään sairasta.

— Ei tarvitse, nainen mutisi, sukulaiset ovat tuoneet hänet tänne kylään.

Äiti lähti silloin viemään sanaa Paulolle pieneen sakaristoon, jossa pappi Antiocon avustamana riisui yltään messukasukkaansa.

— Tuletko ensin kotiin kahville?

Paulo kaihti äidin katsetta. Hän ei vastannut mitään ja tekeytyi kovin kiireiseksi rientääkseen sairaan vanhuksen luo.

Äiti ja poika ajattelivat samaa: Agneselle lähetettyä kirjettä, mutta kumpikaan ei lausunut halaistua sanaa. Paulo lähti juoksujalkaa matkaan. Äiti jäi siihen seisomaan kuin puukuva ja sanoi suntiopojalle, joka asetteli pyhiä esineitä paikoilleen mustaan kaappiin:

— Minun ei olisi pitänyt vielä sanoa mitään, niin että hän ensin olisi käynyt kotona juomassa kahvinsa.

Antioco käänsi kaapin aukosta kasvonsa äitiin päin virkkaen juhlallisesti:

— Papin täytyy tottua kaikkeen.

Ja jatkaen kaapin järjestelyä poika lisäsi melkein kuin itsekseen puhuen:

— Ehkä hän on vihainen minulle, kun sanoi, että minä muka olin hajamielinen. Mutta se ei ole totta; minä vakuutan, ettei se ole totta. Enhän tehnyt muuta kuin katselin vanhuksia, ja minua tuppasi naurattamaan, sillä nuhdesaarnasta he eivät suinkaan ymmärtäneet tuon taivaallista. He istuivat siinä suu ammollaan, mutta eivät silti ymmärtäneet yhtään mitään. Lyönpä vaikka vetoa, että vanha Marco Panizza luulee, että hänen täytyy pestä kasvonsa joka päivä eikä ainoastaan pääsiäisenä ja jouluna. Ja saattepa nähdä, että tästäpuolin he kaikki tulevat joka päivä kirkkoon, kun pappi sanoi, että kirkossa käymällä kurjuuskin häviää.

Äiti seisoi siinä järkähtämättömänä kädet esiliinan alla.

— Sielun kurjuus, hän virkkoi osoittaakseen, että ainakin yksi oli ymmärtänyt papin sanat. Silti Antioco katsoi häneen, samoin kuin äsken oli katsellut vanhuksia, ja hänen teki mielensä purskahtaa nauruun. Sillä hän oli varma siitä, ettei kukaan ymmärtänyt näitä asioita niin hyvin kuin hän itse, joka jo osasi ulkoa neljä Evankeliumia ja aikoi papiksi, mikä ei estänyt häntä olemasta yhtä nulikkamainen ja utelias kuin muutkin pojat.

Kun papin äiti oli poistunut, Antioco sulki sakastin saatuaan kaikki järjestykseen ja kulki pienen kirkkotarhan poikki, jossa rosmariini rehoitti ja joka oli yksinäinen kuin hautausmaan nurkkaus. Mutta hän ei mennytkään äitinsä luo, jolla oli pieni ravintolantapainen aukion laidassa, vaan riensi pappilaan saamaan tietoja Kuningas Nicodemosta. Mutta oikeastaan hänen käyntinsä tarkoitus oli toinen.

— Poikanne tiuskaisi minulle, kun näytin tarkkaamattomalta, hän kertoi levottomana papin äidin valmistellessa aamiaista pojalleen. — Ehkä hän ei enää huoli minusta suntioksi. Ehkä hän ottaa Ilario Panizzan minun tilalleni. Mutta Ilario ei edes osaa lukea, ja minä luen latinaakin. Ja sitten se Ilario on niin likainen. Mitä arvelette? Potkiikohan hän minut pois?

— Hän tahtoo, että olet tarkkaavainen; siinä kaikki. Ei kirkossa saa nauraa! papin äiti vastasi ankarasti ja vakavasti.

— Kyllä hän oli kovin vihainen. Ehkä hän ei viime yönä saanut myrskyltä nukkua. Kuulitteko, miten tuuli ulvoi?

Puhuteltu ei vastannut. Hän meni ruokasaliin ja pani pöytään niin paljon leipää ja korppuja, että olisi riittänyt kahdelletoista apostolille. Olihan luultavaa, että hänen Paulonsa palaisi kylästä suuruksetta. Kun hän siinä hääri ja valmisteli pojalleen einettä, ikäänkuin tämä palaisi iloisena ja nälkäisenä paimenen tavoin vuorilta, hän tunsi tuskansa ja omantuntonsa hiukan rauhoittuvan.

Silti omantunnon ääni vaivasi häntä yhä ja herätti hänessä ahdistusta. Suntiopojan huomautus, että pappi ehkä kuluneena yönä ei ollut nukkunut ja sentähden oli niin ärtyisä, kiihdytti hänen levottomuuttaan.

Ja äiti käveli edestakaisin, ja hänen raskaat askelensa kajahtelivat kovasti äänettömissä huoneissa. Hän vaistosi, että vaikka kaikki näytti olevan lopussa, tosiasiassa kaikki oli vasta alussaan. Hän oli täysin oivaltanut poikansa alttarilla lausumat sanat, että täytyi herätä aikaisin, peseytyä ja kävellä. Yhä vain kävellä. Ja äiti kulki edestakaisin kuvitellen mielessään kävelevänsä todella eteenpäin. Hän siivosi poikansa huoneen. Kuvastin ja hajuvesien tuoksu saivat hänet levottomaksi, vaikka välit tuohon naiseen olikin katkaistu.

Hänen Paulonsa kasvot ilmestyivät kalpeina ja jäykkinä kuin kuolleella hänen eteensä tuossa kirotussa peilissä; ne pilkoittivat esiin seinällä riippuvasta kauhtanasta, ne näyttivät hengittämättä lepäävän vuoteen pieluksella.

Jokin outo seikka painoi hänen sydäntään, kuin olisi jokin sisäelin halvautunut ja estänyt häntä vapaasti hengittämästä.

Vaihtaessaan pielukseen uuden päällyksen ja ottaessaan pois sen, jonka Paulo yöllä oli kostuttanut tuskanhiellään, äiti ajatteli ensi kerran elämässään:

— Miksi eivät papit saa mennä naimisiin?

Ja hän ajatteli, että Agnese oli rikas, että hänellä oli iso talo, kasvi- ja puutarhoja, tiluksia.

Sitten hän luuli tekevänsä kauhean synnin näin ajatellessaan. Hän muutti pielukseen uuden päällyksen ja palasi huoneeseensa.

Kävellä, kävellä eteenpäin. Olihan hän kävellyt aamun sarastuksesta saakka, mutta oli vasta tien alkupäässä. Ja oikeastaan, miten ikinä kuljemmekin, lopulta palaamme aina samaan paikkaan. Äiti laskeutui alakertaan ja istuutui kamiinan ääreen Antiocon viereen, joka oli hievahtamatta paikoillaan, sillä hän oli päättänyt odottaa vaikka koko päivän tavatakseen jälleen esimiehensä ja tehdäkseen sovinnon hänen kanssaan.

Poika istui liikkumatta sääret hajallaan ja kädet polvilla ja sanoi lievästi soimaten:

— Teidän olisi pitänyt viedä hänelle kahvi kirkkoon, niinkuin silloin, kun hän ripittää naisia, mikä aina vie aikaa. Kyllä hänen nyt on nälkä!

— Kuka osasi arvata, että häntä kutsuttaisiin niin kiireesti! Ehkä vanhus on kuolemaisillaan.