Part 5

Naiset poistuivat keittiöön, ja Antioco lähti viemään pyhää kirjaa paikoilleen. Tultuaan takaisin pohjakerrokseen poika, vaikka vielä oli hyvin liikutettu ihmeen vaikutuksesta, pysähtyi oven taakse kuuntelemaan, mitä vartia sanoi:

— Pyydän anteeksi, että toin tämän eläimen sisälle. Mutta se on puhdas eikä häiritse, sillä se tajuaa hyvin, missä on.

Koira seisoi todellakin alallaan, silmät maahan luotuina, häntä heiluen.

Vartia jatkoi:

— On kysymys vanhasta Nicodemo Paniasta, "Kuningas Nicodemosta". Hänet tavattiin vuoristomajastaan ja hän lausui haluavansa nähdä teidät ja saada viimeisen voitelun. Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan...

— Pyhä Jumala! — pappi huudahti kärsimättömänä. Mutta oitis hän lapsellisesti ilostui ajatellessaan, että saisi lähteä vuoristoon ja että tämä ruumiillista ponnistusta kysyvä retki voisi helpoittaa hänen surutaakkaansa.

— Hyvä, hyvä, hän heti jatkoi. — Täytyy hankkia ratsu. Millainen on tie?

— Huolehtiminen ratsusta ja sopivan tien valinnasta kuuluu minun velvollisuuksiini.

Pappi tarjosi vartialle viiniä. Periaatteesta tämä aina kieltäytyi nauttimasta mitään, edes viinilasia. Mutta tuona hetkenä hänen mielestään hänen maallinen velvollisuutensa ja papin hengellinen velvollisuus siinä määrin sointuivat yhteen, että hän suostui tarjoukseen. Juotuaan hän kaasi viimeisen tilkan maahan — maaemon oli saatava osansa kaikesta ihmisen nauttimasta ravinnosta — ja kiitti sotilaallisesti. Silloin Paulo huomasi koiran heiluttavan vilkkaammin häntäänsä ja katselevan häntä ystävällisin silmin.

Antioco avasi nyt ketterästi oven ja jäi ruokasaliin odottamaan. Hän oli pahoillaan, että äitinsä tuona päivänä turhaan sai odottaa papin käyntiä. Istuihan hän vasiten tuota tärkeää tilaisuutta varten puhdistetussa viinituvassa, tarjotin valmiiksi varustettuna. Mutta velvollisuus ennenkaikkea.

— Mitä minun on otettava mukaan? kysyi poika matkien vartian juhlallista äänenpainoa. Otanko päivänvarjonkin?

— No kaikkea päähäsi pälkähtää. Sinne lähdetään ratsain. Eihän sinun oikeastaan tarvitsisi tulla mukaan. Mutta jos tahdot, voit istua satulani takana.

— Minä kyllä kuljen jalan. En koskaan väsy.

Muutama hetki myöhemmin poika oli valmiina lipas kädessä ja punainen mekko käsivarrella. Omasta puolestaan hän olisi kernaasti ottanut päivänvarjonkin mukaan, mutta täytyi noudattaa esimiehen määräystä.

Hänen odottaessaan pappia kirkon edustalla kaikki ryysyiset pojat, joiden tavallinen temmellystanner kirkkopiha oli, keräytyivät uteliaina hänen ympärilleen uskaltamatta kuitenkaan tulla liian lähelle, katsellen lipasta kauhunsekaisella kunnioituksella.

— Näytä sitä oikein läheltä, sanoi yksi heistä.

— Pysykää loitolla. Muuten usutan kimppuunne vartian koiran.

— Vartian koiran? Ethän itse uskalla mennä sitä lähellekään.

— Minäkö? Antioco sanoi ylpeästi hymyillen.

— Sinä juuri. Ja luulet kaiketi olevasi itse Herra Jumala, kun sinulla on Jumalan ruumis kädessä.

— Minä sinun sijassasi, sanoi muuan huimapää, pötkisin tieheni lippaineni ja tekisin tuhat taika-temppua pyhällä öljyllä...

— Mene matkoihisi, senkin hevospaarma! Nina Masian ruumiista lähtenyt riivaaja näyttää menneen sinun ruumiiseesi.

— Häh? Riivaajako?

— Niin juuri, sanoi Antioco arvokkaasti, tänään iltapäivällä "hän" ajoi paholaisen Nina Masiasta. Tuossa se tyttö tuleekin.

Taluttaen tyttöä kädestä leski tuli ulos pappilan ovesta. Pojat ryntäsivät häntä vastaan, ja muutamassa silmänräpäyksessä uutinen ihmeestä levisi ympäri kylää. Silloin saatiin nähdä melkein samanlainen näky kuin papin saapuessa paikkakunnalle. Koko kylän väki kokoontui kirkon eteen, ja Nina Masia nousi äitinsä taluttamana kirkon portaille. Seisoessaan siellä ruskeana ja jäykkänä kuin puukuva, vihreät silmät ja punainen huivi pistäen esiin, hän tuona hetkenä näytti tämän vielä taikauskoisen vakaumuksen kannalla olevan yksinkertaisen rahvaan epäjumalalta.

Naiset itkivät ja tahtoivat käsin kosketella häntä. Tällävälin oli vartia saapunut koirineen, ja pappi ratsasti aukean paikan poikki. Jonossa kulkien, rukouksia mutisten rahvas riensi vastaanottamaan häntä. Pappi viittasi kädellään kiitellen oikealle ja vasemmalle. Mutta tämä rahvaan mielenosoitus teki hänet alakuloiseksi, tai oikeammin se oli hänelle vastenmielinen. Saavuttuaan siihen kohtaan, mistä tie alkoi laskeutua rinnettä alas, hän pysähdytti hevosensa ja näytti aikovan puhua jotakin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän kannusti ratsua ja karautti pois. Epätoivoinen vaisto ajoi häntä pakenemaan laaksoon, katoamaan olemattomiin sille autiolle aavikolle, joka avautui hänen eteensä.

Tuuli kiihtyi. Iltapäivän auringon paahteessa kaikki puut ja pensaat värähtelivät kiiltävinä. Joenpinta kuvasteli taivaan sineä, ja myllyn ratas näytti jauhavan jalokiviä. Vartia, hänen koiransa ja Antioco lipas kädessä astuivat jäljessä totisina, arvostaan tietoisina. Pappi alkoi nyt ratsastaa käymäjalkaa. Joen toisella puolen maantie jatkui polkuna nousten vuoren tasannetta kohti. Kiviä ja muurinkatkelmia, juurinen irtinyhdettyjä puita ja sinivatukkapensaita oli polun varsilla. Länsituuli puhalsi ilmaan leppoisaa lämpöä ja kuljetteli vahvoja tuoksuja, aivan kuin se olisi riuhtaissut mukaansa ja siroitellut ympärilleen ajuruohoa ja metsäruusuja.

He nousivat yhä ylemmäksi vuorenrinnettä. Kun polun mutkassa kylä häipyi näkyvistä, ympäröi heitä vain tuulen henki, kalliot ja auer, joka näköpiirin rajalla sulatti yhteen taivaan ja maan.

Tämäntästä koira haukkui, ja villit koirat tuntuivat vastaavan. Mutta se olikin vain kaiku.

Puolitiessä pappi pyysi Antiocoa nousemaan satulan taakse istumaan. Mutta poika epäsi tarjouksen luovuttaen vain, vaikka vastenmielisesti, ratsastajalle lippaan. Sitten hän yritti keskustella vartian kanssa. Turha yritys. Vartia piti asemaansa erikoisen tähdellisenä ja pysähtyi vähän päästä rypistäen otsaansa. Nykäisten lakinlippaa alemmaksi silmille hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin kaikki läheiset maat olisivat olleet hänen tiluksiaan ja kuin niitä olisi uhannut vaara. Silloin koirakin aina seisahtui ja veti väristen ilmaa sieraimiinsa.

Kaikki oli kuitenkin rauhallista ja turvallista tuona lempeätuulisena iltapäivänä. Keskellä tätä kivi- ja pensaserämaata ilmestyi silloin tällöin kallioiden huipuille vain nopeajalkaisia vuohia, jotka tummina häämöttivät rusopilvien taustaa vastaan.

Heidän eteensä avautui nyt graniittimöhkäleiden peittämä rinne. Se näytti vesiputoukselta, jonka muodostivat ihmeellisen kevyesti päällekkäin kasautuneet kivilaatat.

Antioco tunsi tämän paikan, sillä hän oli kerran käynyt täällä isänsä kanssa. Papin ratsastaessa mutkittelevaa polkua ja vartian seuratessa häntä uskollisesti poika kiipesi kivilaatalta toiselle ja saapui ensimmäisenä iäkkään metsästäjän majalle.

Se oli kyhätty oksista ja sitä ympäröi kalliolohkareiden muodostama luonnollinen valli, jota vanhus, vahvistaakseen tätä muinaisajan linnaketta, oli tukenut toisilla kivillä.

Aurinko paistoi sinne vinosti kuin kaivoon. Taivaanranta oli kolmelta taholta näkymättömissä, mutta oikealla jäi kahden kallion välille aukko, josta vilkkui siintävässä etäisyydessä hopeainen juova — meri.

Vanhuksen pojanpoika pisti oviaukosta esiin mustakiharaisen päänsä.

— He tulevat, ilmoitti Antioco.

— Ketkä?

— Pappi ja vartia.

Mies syöksyi ulos nopsana ja karvaisena kuin vuohensa, kiroten vartiaa, joka alinomaa sekaantui toisten asioihin.

— Katkaisen siltä kylkiluut, niin hän uhkasi! Mutta huomatessaan vartian koiran hän väistyi. Vanhuksen koira meni tulokasta vastaan, ja molemmat eläimet nuuhkivat toisiaan tervehdykseksi.

Antioco otti taas lippaan käteensä ja istuutui kivelle vastapäätä vallin aukkoa. Siitä näkyi kosolti musta- ja harmaajuovaisia metsäsianvuotia ja kultatäpläisiä näädännahkoja, jotka oli levitetty kalliolle kuivamaan. Ja majan sisälle oli levitetty toisia taljoja, joilla lepäsi vanhuksen musta vartalo. Hänen tummia kasvojaan ympäröi valkoisten hius- ja partakarvojen kehys, joka vivahti kuoleman kirkkaaseen sädekehään.

Pappi kumartui kuolevan puoleen tehden hänelle kysymyksiä, mutta vanhus ei vastannut. Hän oli sulkenut silmänsä, hänen huulensa olivat siniset, ja suupielessä oli veripisara.

Muutaman askeleen päässä majasta istui vartia kivellä; koira loikoi hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti sisälle majaan paheksuen sitä, että kuoleva vastoin lakia ei lausunut viimeistä tahtoaan. Antioco katsoi veitikkamaisesti sinnepäin ajatellen pahanilkisesti, että vartia olisi kaiketi mielellään usuttanut koiransa tuon vanhan juropään kimppuun.

* * * * *

Sisällä majassa pappi tämäntästä kumartui kuolevan puoleen puristaen yhteen kätensä. Hänen korkea otsansa tuntui painavan väsyneitä kasvoja, ja huulet rypistyivät kuvastaen inhoa.

Hänkin vaikeni nyt. Hän näytti unhottaneen, miksi oli siellä, ja kuuntelevan ainoastaan tuulen suhinaa, joka kuulosti etäiseltä merenkohinalta. Äkkiä vartian koira rupesi ulkona haukkumaan, ja Antioco kuuli ylhäältä ilmasta siipien havinaa. Hän kääntyi ja näki kallioiden yläpuolella liitelevän vanhan metsästäjän kesyn kotkan, jonka vahva nokka oli kuin pieni sarvi ja jonka viuhkamaiset suuret mustat siivet hitaasti soutelivat, halkoen ilmaa.

* * * * *

Paulo ajatteli itsekseen:

— Näin ihminen muuttaa manalle. Tämä mies pakeni ihmisten luota, koska hän pelkäsi murhaavansa tai tekevänsä liiaksi syntiä. Nyt hän on tuossa kuin kivi kivien joukossa. Kolme- tai neljäkymmentä vuotta kestäneen maanpakolaisuuden kuluttua olen minäkin samassa tilassa. Ja tänä iltana hän kenties vielä odottaa minua...

Silloin kuoleva liikahti. Henki ei siis vielä ollut lähtenyt hänestä. Elämä kyti vielä hänessä, sitkeänä kuin kotka ulkona kallioilla.

— Parasta olisi, jos viettäisin yön täällä. Jos saan tämän yön kulumaan kohtaamatta _häntä_, olen pelastettu. Rohkeutta, Paulo!

Hän poistui majasta ja istuutui ajatuksiinsa vaipuneena Antiocon viereen. Auringonlasku punasi jo taivaan rannan. Valliaitauksen sisällä olivat venyneet jo pitkiksi kallioiden ja pensaiden varjot, jotka tuulessa värähtelivät. Paulo ei voinut mielessään ratkaista, kumpi hänen aikeistaan oli voimakkaampi.

— Vanhus ei enää puhu, kuolinkamppailu on alkanut. Nyt annamme hänelle viimeisen voitelun. Jos hän kuolee, täytyy ryhtyä toimenpiteisiin ruumiin siirtämiseksi kylään. Olisi oikeastaan tarpeellista, — hän vielä ajatteli rohkenematta päättää lausetta, — jäädä tänne yöksi.

Antioco nousi ja valmisti kaiken viimeistä voitelua varten. Hän avasi lippaan, niin että sen hopeahaat helisivät, otti esille ehtoollisliinan ja maljan, kääri auki kaavun ja heitti sen hartioilleen. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut pappi.

Kun kaikki oli kunnossa, he palasivat majaan, missä kuolevan pojanpoika polvistuneena piti koholla vanhuksen päätä.

Antioco laskeutui polvilleen toiselle puolelle; hänen kaapunsa liepeet levisivät maahan. Hän peitti istuimena käytetyn kiven ehtoollisliinalla. Hopeamalja heijasteli kaavun punaa.

Vartiakin polvistui ulkona koiransa viereen.

Pappi voiteli vanhuksen otsan ja noiden käsien pivon, jotka eivät koskaan olleet tahtoneet tehdä väkivaltaa, ja jalat, jotka olivat kantaneet hänet kauas ihmisistä, joita hän piti ilmettynä pahana.

Mailleen menevä aurinko lähetti majaan viimeisen valonvälähdyksensä, jonka hohteessa kuolevan ja papin välissä seisova Antioco näytti palavalta kekäleeltä kahden sammuneen tuhkakasan keskellä.

— Täytyy palata, ajatteli Paulo — ei ole syytä jäädä tänne.

— Hänen tilansa on vakava — hän sanoi astuessaan ulos majasta; hän on jo menettänyt tajuntansa. Jonkun tunnin kuluttua hän on kuollut. Täytyy huolehtia ruumiin siirtämisestä. Ja taas hän olisi tahtonut lisätä: — Pitäisi viettää yö täällä. Mutta hän häpesi verukettaan.

Toiselta puolen sisäinen ääni kehoitti häntä olemaan liikkeellä ja palaamaan kylään. Illan laskeutuessa synti taas kohotti ääntään ja kietoi hänet varjoverkkoonsa. Hän tunsi sen ja pelkäsi sitä. Mutta sisimmässään hän oli valveilla; hän tunsi, että hänen omatuntonsa oli valpas ja valmis tukemaan häntä.

— Kunhan vain jaksan tämän yön olla _häntä_ näkemättä, olen pelastettu.

Jospa joku olisi pidättänyt häntä! Jospa vanhus nousisi ja tarttuisi hänen kaapunsa helmaan.

Hän istuutui vielä kerran ja koetti voittaa aikaa. Aurinko oli jo kadonnut vuoriston ylätason äärimmäisen reunan taakse. Tammien rungot piirtyivät selvinä punaista taivaanrantaa vastaan kuin tummaa holvikatosta kannattavan pylväskäytävän pilarit. Ei edes kuolema häirinnyt tämän jylhän yksinäisyyden rauhaa.

Paulo tunsi olevansa väsynyt. Samoin kuin aamulla alttarin edessä häntä halutti nyt paneutua pitkäkseen kiville ja nukkua.

Tällävälin oli vartia omalla vastuullaan tehnyt päätöksen. Hän oli vuorostaan polvistunut kuolevan viereen ja mutissut jotakin hänen korvaansa. Pojanpoika katseli häntä epäluuloisesti ja vähän ivallisestikin.

Vartia lähestyi pappia ja virkkoi:

— Nyt, kun olette tehnyt velvollisuutenne, voitte poistua rauhassa. Lopusta pidän minä huolen.

Hän lisäsi:

— Kuoleva ei enää puhu, mutta hänen ilmeestään olen älynnyt, että hän on järjestänyt kaikki asiansa. Nicodemus Pania — hän virkkoi kääntyen pojanpojan puoleen — voitko omantuntosi mukaisesti vakuuttaa meille, että voimme huoleti lähteä?

— Lukuunottamatta pyhää voitelusakramenttia olisitte hyvin voineet olla tulematta. Mitä sinua minun asiani liikuttavat?

— Pitää kunnioittaa lakeja. Äläkä huuda noin kovaa, Nicodemo Pania.

— Riittää jo, sanoi pappi viitaten majaa kohti.

— Kirkkoherra opettaa meille, että tärkein velvollisuus elämässä on velvollisuus omaa itseään kohtaan, huomautti vartia syvämietteisesti.

Pappi kavahti pystyyn näiden sanojen satuttamana. Kaikki koski nyt hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui, kuin Jumala itse ihmisten kautta ilmoittaisi hänelle tahtonsa.

Hän nousi ratsun selkään ja sanoi vanhuksen pojanpojalle:

— Älä jätä isoisääsi, ennenkuin hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä. Jumala on suuri, emmekä koskaan tiedä, mitä voi tapahtua.

Nuori mies saattoi pappia kappaleen matkaa.

— Kuulkaahan, hän sanoi papille, kun he olivat niin kaukana, ettei vartia voinut kuulla heidän sanojaan. — Isoisä antoi minulle rahansa. Olen piilottanut ne tänne kainalokuoppaani. Ei niitä ole varsin paljon, mutta ovatko nämä vähät nyt minun?

— Jos hän on antanut ne yksinomaan sinulle, ovat ne todella sinun, vastasi pappi ja kääntyi katsomaan, tulivatko toiset jäljessä.

Todella he tulivat. Antiocolla oli kädessään sauva, jonka hän oli taittanut itselleen rautatammen oksasta. Vartia, jonka lakinlippa ja pitkävartiset saappaat kiilsivät iltaruskon valossa, kääntyi ennen poistumistaan majaa kohti ja tervehti sotilaallisesti. Hän teki kunniaa kuolevalle.

Ja kotka näytti vastaavan kalliokomerostaan leväyttäen viimeisen kerran siipiään, ennenkuin nukahti.

* * * * *

Varjot nousivat nopeasti laaksosta ja verhosivat ennen pitkää vaeltajat. Mutta tienmutkassa joen tuollapuolen kylästä kajastava tulenvälke valaisi heidän kulkuaan. Näytti siltä, kuin kylässä olisi syttynyt tulipalo. Isot liekit loimusivat kukkulalla, ja vartia erotti tarkoilla silmillään useita ihmishahmoja, jotka liikkuivat kirkon edessä olevalla aukiolla.

Oli lauantai, ja melkein kaikki miehet olivat palanneet kotiin. Mutta se seikka ei vielä selittänyt, mitä nuo tulet ja tuo tavaton liike merkitsivät.

— Minä tiedän, mitä tuo on, huudahti Antioco iloisesti. — He odottavat meidän paluutamme juhliakseen Nina Masian ihmettä.

— Oletpa sinä lapsellinen, Antioco, virkahti pappi, mutta katseli samalla kauhistuen kylän alapuolella olevaa tulien valaisemaa rinnettä.

Vartia ei lausunut mielipidettään. Mutta äänettömästi paheksuen hän ravisti koiran vitjoja. Eläin haukkui, ja jylseä kaiku vastasi laaksosta. Ahdistuksissaan pappi arveli, että salaperäinen ääni esitti hänelle vastalauseensa nuhdellen häntä senjohdosta, että hän väärinkäytti seurakuntalaistensa yksinkertaisuutta.

— Millaisiksi olen tehnyt heidät? hän kysyi itseltään. Olen pettänyt heidät, niinkuin olen pettänyt itsenikin. Jumala, ole meille kaikille armollinen!

Sankarilliset ajatukset sukelsivat esiin hänen mielestään. Hän pysähtyisi keskelle noita uskovaisia ja tunnustaisi syntinsä ja kurjuutensa. Hän avaisi heille sydämensä, hän näyttäisi heille viheliäisen sydämensä surunliekin, joka leimuaisi hehkuvammin kuin palavat risut kukkulalla.

Mutta toinen ääni hänen sisässään lausui:

— He juhlivat uskoaan. Sinua juhliessaan he juhlivat Jumalaa. Sinulla ei ole oikeutta tunkeutua tuskinesi heidän ja Jumalan väliin.

Mutta vielä syvemmältä tuleva ääni sanoi:

— Ei, se ei ole niin. Sinä olet pelkuri. Pelkäät kärsimystä, todellista paloa.

Ja mitä lähemmäksi kylää ja ihmisiä he tulivat, sitä levottomammaksi hän kävi. Mitä tehdä? Hänestä tuntui, kuin varjot ja valot, joita kukkulalla palavat tulet loivat ympärilleen joka kivelle, joka korrelle, olisivat purkautuneet esiin hänen sydämestään. Mutta kumpi oli totta: valo vai varjo?

Hän muisteli tuloaan kylään takavuosina. Äiti oli seurannut häntä vapisten, niinkuin ohjataan lapsen ensiaskelia.

— Nyt olen hänen silmissään langennut... Ja hän luulee jälleen nostaneensa minut, mutta olenkin saanut kuolettavan haavan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Sitten hän hetkeksi tunsi helpotusta ajatellessaan, että tämä tilapäinen juhla hiukan haihdutti hänen kärsimystään, ehkäpä pelasti hänet vaarasta...

— Kutsun jonkun luokseni pappilaan. Siten saan illan kulumaan. Vieras viipyy myöhäiseen... Jos aamuun asti kestän, olen pelastettu.

Jo saattoi erottaa miesten suippopäähineet ylhäällä kirkkoaitauksen vierillä, missä liekit eri puolilla kirkkoa hulmusivat kuin punaiset liput. Kellot eivät soineet, mutta hanuri säesti surullisilla sävelillään ympärillä haihattelevaa valonväreilyä.

Silloin syttyi kellotapulin yläpuolelle hopeatähti, joka kädenkäänteessä hajosi ja kiiltävinä siruina levisi ilmaan. Samalla kajahti pyssynlaukaus, jonka kaiku toisti laaksossa. Kuului ilonhuuto, ja sitten kohosi uusia ilotulituksen ihmeitä ilmoille ja sateli alas, ja laukauksia pamahteli houkutellen kaikuja laaksosta. Paukutettiin pyssyjä kuin suurten juhlapäivien iltoina.

— Ovat tulleet hulluiksi! murahti vartia ja syöksyi eteenpäin vetäen vitjoista koiraa, joka haukkui äkäisesti, kuin olisi ollut kysymys kapinan kukistamisesta.

Antiocon sitävastoin teki mieli itkeä. Hän katseli pappia, joka istui kookkaana hevosen selässä; molemmat näyttivät mustilta häikäisevässä valossa, ja pappi tuntui pojasta kulkueessa ratsastavalta pyhimykseltä.

Sitten hän ajatteli:

— Äiti ansaitsee kolikoita tänä iltana, kun kaikki nuo iloiset ihmiset tulevat viinitupaan.

Hän tunsi itsensä niin iloiseksi, että riisui yltään punaisen kaapunsa ja heitti sen olalleen. Sitten hän pyysi papilta lupaa saada kantaa pyhää lipasta, mutta piti yhä sauvaa kädessään. Ja näin hän astui kylään kuin yksi Itämaan viisaista.

Vanhan metsästäjän pojantytär puhutteli pappia oveltaan ja tiedusteli isoisänsä vointia.

— Kaikki on hyvin, pappi vastasi.

— Hän voi siis paremmin?

— Isoisäsi on tällä hetkellä jo siirtynyt elämän tuolle puolen.

Tyttö päästi huudon. Se oli ainoa sorasävel tämän juhlan riemusoitossa.

Pojat riensivät jo pappia vastaan. He ympäröivät hevosen kuin hyttysparvi ja seurasivat sitä tiheänä ryhmänä pikkutorille asti. Siellä ei väkijoukko ollut niin runsas, kuin miltä se varjojen monistamana kauempaa oli näyttänyt. Vartian ja hänen koiransa läsnäolo oli luonut ympäristöön jonkinverran järjestystä.

Miehet pysyttelivät lähellä aitausta tulien valaisemien puiden juurella. Toiset joivat viiniä Antiocon äidin pienen viinituvan edustalla. Naisia, nukkuvat rintalapset sylissä, istui kirkon portailla, keskellään Nina Masia, joka kyykötti hiljaa kuin uninen kissa.

Keskellä toria seisoi vartia koiransa kera näyttäen juhlalliselta kuvapatsaalta.

Papin tultua perille kaikki lähtivät liikkeelle ympäröiden hänet. Mutta hän oli salaa hoputtanut hevostaan, joka alkoi nopeasti astella kirkon toiselle puolelle, missä sen omistajan talo oli.

Silloin tuo omistaja, joka istui viininjuojien joukossa viinituvan edustalla, riensi esiin lasi kädessä ja pysähdytti ratsun suitsista:

— Seis, hepo, minne kiire? Isäntäsi on tässä.

Hevonen seisahtui ojentaen turpaansa, ikäänkuin olisi tahtonut juoda viiniä isäntänsä lasista. Pappi teki liikkeen astuakseen alas hevosen selästä, mutta mies piti kiinni hänen jalastaan ja vei hevosen ja ratsastajan viinituvan eteen ojentaen lasin tuttavalleen, jolla oli pullo kädessä.

Kaikki miehet ja naiset ryhmittyivät heidän ympärilleen. Keskellä oviaukkoa, johon valovirta heijastui, seisoi Antiocon kookas mustalaisnaista muistuttava äiti, jonka kasvot kirkkaassa valaistuksessa näyttivät kuparinvärisiltä, ja katseli hymyillen tätä näkyä. Äitiensä sylissä heränneet pienokaiset vääntelivät säikähtyneinä jäseniään pannen liikehtiessään välkkymään koralli- ja kulta-amuletit, joilla kaikki naiset, köyhimmätkin, olivat koristautuneet. Ja keskellä joukon harmaata aallehtimista hevosen selässä istuva pappi todella näytti laumansa ympäröimältä paimenelta.

Valkopartainen vanhus laski kätensä papin polvelle ja kääntyi rahvaan puoleen.

— Kuulkaa, hyvät ihmiset, — hän virkkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä — tämä on totisesti oikea Jumalan mies.

— Juokaa siis, arvoisa kirkkoherra, ja eläköön viini! huusi hevosen omistaja ojentaen papille lasin, jonka tämä otti käteensä nostaen sen nopeasti huulilleen. Mutta hänen hampaansa kalisivat. Tulien häikäisevässä valossa punainen viini näytti hänestä vereltä.

* * * * *

Paulo istui ruokapöydän ääressä ruokasalissa, jota öljylamppu valaisi. Isona ja punertavana nousi kuu vaalealle taivaalle kukkulan takaa, joka pienen ikkunan kehystämänä näytti vuorelta.

Hänellä oli vieraina äskeinen valkopartainen vanhus, hevosen omistaja ja pari muuta kylän miestä, jotka hän oli kutsunut seurakseen. Juotiin, laskettiin pilaa ja kerrottiin metsästysjuttuja. Valkoparta, metsänkävijä hänkin, arvosteli Kuningas Nicodemoa. Sillä, väitti hän, tuo vanha erakko ei harjoittanut metsästystä Jumalan lain mukaisesti.

— En tahdo parjata häntä hänen viimeisinä hetkinään, mutta totuuden nimessä on minun sanottava, että hän kävi metsällä ainoastaan saaliinhimosta. Viime talvena hän yksistään näädännahoilla ansaitsi tuhat liiraa. Jumala sallii eläimiä tapettavan, mutta ei salli, että niitä kidutetaan. Nicodemo pyydysteli niitä ansoillakin, ja sehän ei ole luvallista, sillä elukat kärsivät niinkuin mekin, ja kauheita mahtavat olla nuo hetket ansassa. Niinpä minä näillä omilla silmilläni kerran näin ansan, jossa oli jäniksen käpälä. Ymmärrättekö? Ansaan joutunut jänis oli kalvanut lihan käpälästään ja sitten jyrsinyt luunkin poikki, päästäkseen vapaaksi. Ja mitä Nicodemo muutoin teki rahoilla? Pisti ne piiloon. Pojanpoika juo ne parissa päivässä.

— Raha on olemassa sitä varten, että se pannaan menemään, sanoi hevosen omistaja, joka mielellään kerskaili. — Minä esimerkiksi olen aina tuhlannut rahani pelkästä huvittelunhalusta tekemättä kenellekään pahaa. Kerran eräänä juhlapäivänä, kun ei ollut parempaakaan tekemistä, pysähdytin seulakauppiaan, joka kulki ohi seulakuormineen. Ostin häneltä kaikki hänen seulansa ja panin ne pyörimään toria pitkin ja juoksin itse jäljessä potkien niitä jaloillani. Tuossa tuokiossa koko kylän väki oli perässäni huutaen ja nauraen. Ja pojat ja nuoret miehet, vieläpä joku vakava ukkokin, rupesivat minua matkimaan. Se oli sitten lystiä, jonka kaikki vielä tänään muistavat. Joka kerta kun pappivainaja näki minut, hän huusi jo kaukaa: — No, Pasquale Masia, vieläkö sinulla on seuloja, jotka voi panna pyörimään?

Vieraat nauroivat. Pappi vain näytti hajamieliseltä, oli kalpea ja väsynyt. Vanha valkoparta, joka katseli häntä hyvin kunnioittavasti, nyökäytti toisille merkiksi, että oli jo aika lähteä. Jumalan palvelija oli jätettävä pyhään yksinäisyyteensä ja hyvin ansaittuun lepoon.

Kutsuvieraat nousivat kaikki yhtä haavaa kumartaen jäähyväisiksi. Paulo oli taas yksin lampun häilähtelevässä valossa, jota lisäsi ikkunasta sisääntulviva kuutamo. Ulkoa kuului miesten rautanastasaappaiden kopina heidän poistuessaan kivettyä tietä pitkin.

Oli vielä liian aikaista mennä levolle. Vaikka Paulo tunsi olevansa lopenväsynyt ja niskansa olevan kuin poikki koko päivän kantamastaan taakasta, hänen ei ollenkaan tehnyt mieli nousta yläkerrassa olevaan huoneeseensa.

Äiti oli vielä keittiössä; Faulo ei tosin nähnyt häntä, mutta tunsi, että hän valvoi samoin kuin tuona _ensimmäisenä yönä_.

Ensimmäisenä yönä! Hänestä tuntui, kuin hän olisi kauan nukkunut ja äkkiä herännyt, ja kuin hänen Agnesen luota tultuaan tuntemansa ahdistus, yölliset ajatukset, kirje, messu, retki vuorelle, kyläläisten mielenosoitus — kuin kaikki olisi ollut unennäköä. Todellinen elämä alkoi vasta nyt. Hän astuu ulos... pari askelta, kymmenen askelta... avaa oven, palaa _hänen_ luokseen... Todellinen elämä alkoi vasta nyt.

— Kenties hän ei enää odota minua...

Hän tunsi polviensa herpaantuneina notkuvan. Ja jälleen kauhu valtasi hänet, mutta se ei johtunut ajatuksesta palata hänen luokseen, vaan ajatuksesta, että hän oli alistunut kohtaloonsa ja alkoi unhottaa.

Ja hän vaistosi, että suurin suru hänen sisimmässään vuoristosta paluun jälkeen oli ollut täydellinen tietämättömyys lemmitystä, hiljaisuus ja ero.

Todellinen kuolema kohtaisi häntä, jos Agnese herkeäisi rakastamasta häntä.

Hän peitti kädellä kasvonsa, koetti nähdä edessään hänen kuvansa ja oli kuulevinaan lemmittynsä moittien sanovan:

— Voi Paulo, ethän voi unhottaa lupauksiasi.

Kuinka voisitkaan unhottaa niitä? Puristithan ranteitani voimakkailla käsilläsi ja sanoit: 'Olemme yhteenliitetyt elämässä ja kuolemassa'. Onko mahdollista, että näin voit unhottaa kaiken?

Hän painoi sormillaan niskaansa ja kaulaansa. Häntä tuntui tukahduttavan.

— Pahahenki on kietonut minut paulaansa. Hänen mieleensä muistui jänis, joka oli jyrsinyt poikki käpälänsä.

Hän kavahti pystyyn ja otti lampun käteensä. Hän päätti pakottaa tahtoansa, päätti kalvaa lihaansa vapautuakseen. Hän päätti palata huoneeseensa, mutta ohikulkiessaan näki äidin istuvan keittiössä tavallisella paikallaan, vieressään Antioco, joka oli nukahtanut. Hän lähestyi ovea.

— Mitä poika näin myöhään täällä tekee?

Äiti kääntyi epäröiden katsomaan. Hän olisi mieluummin ollut puhumatta, olisi tahtonut peittää Antiocon hameellaan, jotta Paulo ei olisi viivähtänyt, vaan mennyt huoneeseensa. Tosin hän nyt luotti poikaansa, mutta ajatteli silti paholaista ja hänen paulojaan.

Antioco heräsi samassa ja muisti, miksi hän yhä viipyi täällä odottamassa, vaikka papin äiti oli kehoittanut häntä lähtemään kotiin.

— Olen vielä täällä, koska äitini yhä odottaa käyntiänne.

— Onko nyt sopiva aika lähteä kylään? äiti huomautti. — Mene nyt vain ja sano äidillesi, että kirkkoherra on väsynyt ja tulee huomenna.

Puhuessaan pojan kanssa hän katsahti Pauloon ja näki tämän tuijottavan palavaan lamppuun silmät himmeinä ja silmäripset lepattaen kuin yöperhon siivet lähellä liekkiä.

Antioco nousi epätoivoisen näköisenä.

— Äitini yhä odottaa. Hän luulee, että asia on vakava.

— Jos se on vakava asia, niin mene sitten heti viemään hänelle sana. Joudu, joudu!

Äidin ääni oli karkea, ja Paulo kohotti silmänsä, jotka äkkiä olivat käyneet hehkuviksi. Hän huomasi, että äiti pelkäsi hänen lähtevän ulos, ja raju harmi valtasi hänet.

Hän laski lampun pöydälle kolahduttaen sitä kovasti ja kutsui Antiocoa.

— Minä tulen äitisi luo.

Käytävässä hän kääntyi ja virkkoi:

— Palaan pian, ei tarvitse sulkea ulko-ovea.

Äiti ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta kun nuo molemmat olivat poistuneet, hän meni raollaan olevalle ovelle tähystelemään. Hän näki heidän kulkevan kuun valaiseman torin poikki ja astuvan vielä valaistuun viinitupaan. Sitten hän palasi sisälle ja alkoi taas odottaa, niinkuin edellisenä yönä.

Ihmetellen hän huomasi, ettei hän ollenkaan pelännyt entisen papin jälleen ilmestymistä. Olihan se kaikki ollut unta, mutta silti hän ei oikeastaan ollut varma, etteikö aave palaisi vaatimaan parsittuja sukkiaan.

— Olen parsinut ne, hän virkkoi ääneensä, ajatellen pojalleen parsimiaan sukkia. Hän tiesi, että jos aave todella palaisi, hän osaisi hyvin suoriutua pulasta.

Kaikki oli rauhallista kuutamossa. Pienestä ikkunasta näkyvät kukkulan puut loistivat, kuin olisi joka lehdestä kirpoillut hopeakipinöitä. Taivas oli maidonkarvainen, ja pensaiden tuoksut tunkivat sisälle taloon. Äitikin oli levollinen. Hän ei oikein tietänyt minkätähden, mutta olettaessaan mahdolliseksi, että hänen Paulonsa toistamiseen voisi langeta syntiin, hän ei enää tuntenut kauhua. Hän muisti, kuinka poikansa silmäluomet värisivät kuin lapsella, joka on purskahtamaisillaan itkuun. Ja sääli heräsi lopulta hänen äidinsydämessään.

— Minkätähden, Herra, minkätähden?

Hän ei uskaltanut lopettaa kysymystään, mutta se piili hänen sydämensä pohjassa kuin kivi kaivon syvyydessä. Kaikkien on lupa rakastaa, orjien, paimenten, sokeiden, pahantekijöiden. Miksi hänen Paulonsa ei saanut rakastaa?

Mutta uudelleen todellisuustuntu voitti hänet. Hän muisti Antiocon sanat ja häpesi, että ei ollut yhtä järkevä kuin tuo lapsi:

— Hekin, nuoremmat papit, olivat halunneet elää vapaina ja siveinä, loitolla naisesta.

Olihan hänen Paulonsa luja, yhtä vahvaluontoinen kuin hänen muinaiset esikuvansa. Hän ei olisi itkenyt, hänen luomensa olisivat sulkeutuneet kuivina kuin kuolleella. Hän oli luja.

— Minä itse olen käynyt lapselliseksi.

Hän tunsi mielestään tuona pitkänä mielenliikutusten täyttämänä päivänä tulleensa pariakymmentä vuotta vanhemmaksi. Joka hetki oli kolhaissut häntä kylkeen, jokainen silmänräpäys oli ruhjonut hänen sieluaan, kuten kivenhakkaajan taltta lohkoi kivimöhkäleitä kukkulan toisella puolella.

Monet seikat ilmenivät hänelle selvempinä kuin edellisenä päivänä. Agnesen hahmo, joka oli katsellut häntä ylpeänä salaten jokaisen tunteensa, välkähti tämäntästä hänen eteensä.

— Hänkin on luja ja osaa sulkea poveensa kaiken!

Hitaasti ja perinpohjaisesti hän peitti tuhalla hiilloksen, jotta ei ainoakaan kipinä voisi räiskähtää esiin ja sytyttää lähellä olevia esineitä. Sitten hän meni sulkemaan ulko-oven tietäen, että Paulolla aina oli avain mukanaan. Hän astui meluavin askelin, ikäänkuin poikansa kaukaakin olisi voinut kuulla ne ja huomata näistä varmoista askelista äidin sisäisen varmuuden.