Part 4

— Se ei ole sanottu. Ukon veljenpojat toivovat hänen pian kuolevan, sillä hänellä on rahoja. Kyllä minä sen äijän tunnen. Näin hänet kerran käydessäni isäni kanssa siellä vuoren harjalla. Hän istui päivänpaisteessa kivikossa koira ja kesy kotka vierellään ja ympärillään eläinten raatoja. — Ei Jumala tahdo sellaista.

— Mitä hän sitten tahtoo?

— Hän tahtoo, että elämme ihmisten parissa ja muokkaamme maata, sekä ettemme piilota rahojamme, vaan että annamme ne köyhille.

Suntiopoika puhui kuin mies ainakin. Papin äiti heltyi.

Tuostakin, että Antioco puhui noin hyvin ja järkevästi — siitä kaikesta pojan oli kiittäminen hänen Paulonsa opetuksia. Paulo opetti kaikille hyvyyttä, viisautta, kokemusta. Jos hän vain tahtoi, hän saattoi muuttaa ikäihmistenkin vakaumuksen, joilla kuitenkin oli piintyneet mielipiteensä, jopa sai kilteiksi vallattomat lapsetkin.

Äiti huokasi kumartuessaan siirtämään kahvipannua lähemmäksi hiillosta.

— Puhutpa kuin jumalinen mies ainakin, pikku Antioco. Saammepa nähdä, teetkö isona todella niin, annatko rahasi köyhille.

— Annan köyhille kaiken. Ja minä saan paljon rahaa, kun äitini ansaitsee kolikoita ravintolallaan. Ja isäni on metsänvartia ja hänkin ansaitsee. Kaiken, minkä omistan, annan köyhille: onhan se Jumalan tahto, ja sitten hän kyllä pitää huolen meistä. Sanoohan raamattu: "Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja taivaallinen Isämme ruokkii ne. Ja laakson lilja on paremmin vaatetettu kuin kuningas".

— Aivan oikein, Antioco, jos nimittäin ihminen on yksin. Entä jos on lapsia?

— Se on yhdentekevää. — Minulla ainakaan ei tule olemaan lapsia. Eihän papeilla saa olla lapsia.

Äiti kääntyi katselemaan häntä. Hän näki pojan kasvot sivulta avoimen pihaoven kehystäminä. Nuo kasvot olivat tummat, puhdaspiirteiset ja lujat kuin pronssiin valetut. Pitkät ripset verhosivat isoteräisiä silmiä. Äiti oli vähällä purskahtaa itkuun.

— Aiotko siis todella papiksi, Antioco?

— Aion kyllä, jos Jumala suo.

— Papit eivät voi ottaa puolisoa itselleen. Entä jos sinä tahtoisit?

— Eivät papit saa mennä naimisiin, sillä Jumala kieltää sen.

— Jumalako? — Paavipahan sen kieltää, äiti virkkoi hiukan kiivaasti.

— Paavi on Jumalan sijainen maan päällä.

— Mutta ennen muinoin oli papeillakin vaimo ja lapsia, niinkuin nytkin protestanttisilla papeilla.

— Se on eri asia, poika sanoi kiivastuen. — _Meiltä_ se on kielletty.

— Muinaiset papit — —

Mutta suntiopoika oli järkähtämätön vakaumuksessaan.

— No niin, muinaiset papit! Mutta sitten he pitivät neuvottelun ja tekivät päätöksen, että ei. Ja kaikkein nuorimmat heistä huusivat kovimmin: Ei! Ja niin pitää oleman.

— Kaikkein nuorimmat! äiti toisti puoleksi itsekseen. — Mutta he eivät vielä tiedä, mitä tekevät. Myöhemmin he voivat katua, voivat eksyä oikealta tieltä, hän lisäsi melkein kuiskaten. Voivat ruveta järkeilemään, kuten entinen pappivainaja.

Hän värisi kammosta. Hän katseli ympärilleen päästäkseen varmuuteen, ettei aave ollut siellä. Ja hän katui, että oli manannut sen esiin. Ei hän enää tahtonut ajatella tuota kadotettua, ei ainakaan _tämän asian_ yhteydessä.

Antiocon kasvot muutoin kuvastivat syvää paheksumista

— Ei hän ollut mikään oikea pappi. Se oli pirun veli, joka oli tullut maailmaan. Jumala meitä mokomista varjelkoon. Sitä pahusta ei pidä ajatellakaan.

Ja hän teki ristinmerkin. Sitten hän kysyi:

— Kuinka niin katua? Katuuko sitten hän, teidän poikanne?

Äiti kärsi kuullessaan Antiocon noin puhuvan. Hän olisi tahtonut uskoa pojalle jotakin tuskastaan ja antaa hänelle varoittavia neuvoja tulevaisuuden varalle. Ja samalla hän melkein tunsi iloitsevansa hänen sanoistaan. Hänestä oli, kuin tuon viattoman nuorukaisen omatunto olisi puhunut hänelle hyväksyen hänen tekonsa ja rohkaisten häntä.

— Onko minun Pauloni sanonut, että hänkin on tyytyväinen eläessään näin? hän kysyi hiljaa.

— Jollei _hän_ sanoisi sitä, niin kuka sitä sitten sanoisi? Totta kai hän sen sanoo. Eikö hän sitten puhu siitä teille? Olisiko tuo ehkä somaa: pappi vaimonsa vieressä ja lapsi sylissään! Hänen, jonka tulee käydä kirkossa jumalanpalvelusta toimittamassa, pitäisi ensin ottaa parkuva lapsi syliinsä! Johan sen ajatteleminenkin panee nauramaan katketakseen. Teidän poikanne lapsi käsivarrella ja toinen maassa nykimässä hänen kauhtanastaan!

Äiti hymyili. Mutta ajatellessaan, että tässäkin talossa voisi olla pienokaisia juoksentelemassa huoneissa, hän tunsi sisimmässään outoa levottomuutta. Antioco hymyili silmät säihkyen ja hampaat välkkyen ruskeissa kasvoissa. Mutta hänen hymyssään oli jotakin julmaa.

— Papin rouva, olisipa se hullunkurista! Kun nuo molemmat menisivät kävelylle, näyttäisi takaa siltä, kuin siinä olisi kaksi naista. Ja kun tuo rouva tahtoisi mennä ripille, hänen täytyisi tunnustaa syntinsä omalle miehelleen kylässä, missä ei ole toista pappia.

— Entä äiti? Kenelle minä sitten tunnustan syntini?

— Äidin laita on toisin. — Ja kenet sitten poikanne ottaisi vaimokseen? Ehkä Kuningas Nicodemon pojantyttären?

Poika nauroi taas. Tuo tyttö, jota hän tarkoitti, oli seudun rumin nainen, ontuva ja typerä. Mutta poika kävi vakavaksi, kun äiti virkkoi hiljaa ikäänkuin vieraan tahdon pakottamana:

— No olisihan niitä muita, esimerkiksi Agnese.

Antioco mutisi kateellisena:

— Vai hän! Mutta hän on ruma, hän ei miellytä minua, eikä häntäkään...

Huomaamattaan äiti alkoi kehua Agnesea melkein kuiskaten, jottei kukaan muu kuin poika olisi sitä kuullut. Antioco istui kädet yhä ristissä polvilla pudistaen päätään. Hänen alahuulensa, joka oli heloittavan punainen kuin kirsikka, rypistyi ylenkatseellisesti.

— Ei! Ei! En voi kärsiä häntä, jos tahdotte tietää. Hän on ruma, ylpeä ja vanha. Ja lisäksi...

Käytävästä kuului askelia. Molemmat jäivät äkkiä ääneti odottamaan.

* * * * *

Paulo laski lakkinsa lähimmälle tuolille ja istuutui katetun pöydän ääreen. Äidin kaataessa hänelle kahvia hän kysyi tyynesti:

— Veittekö kirjeen perille?

Tämä vastasi myöntäen ja nyökäytti päätään keittiöön päin varoittaen, ettei poika kuulisi heidän puhettaan.

— Kuka siellä on?

— Antioco.

— Antioco! pappi kutsui. Yhdellä hyppäyksellä poika riensi hänen luokseen lakki kädessä seisoen suorana kuin pieni sotamies.

— Antioco, sinun pitää mennä kirkkoon ja panna kaikki kuntoon. Vanhukselle on annettava viimeinen voitelu.

Poika ei ilolta voinut vastata. _Paulo_ ei siis enää ollut vihainen eikä ajatellut hänen erottamistaan ja toisen ottamista sijalle!

— Odotahan, oletko jo saanut einettä?

— Hän ei ole välittänyt eineestä, ei häntä koskaan saa ottamaan mitään, äiti selitti.

— Istu tuohon, pappi käski. Anna hänelle jotakin, äiti. Ja syö nyt vain.

Poika ei ensi kertaa istunut papin pöydässä. Hän totteli siis ujostelematta. Mutta hänen sydämensä sykähteli kiivaammin. Hän älysi, että papin tavassa kohdella häntä oli jotakin uutta ja outoa. Puhuihan hän toisin kuin ennen. Poika ei osannut selvittää itselleen, minkä tähden ja kuinka, mutta äänenpainossa oli jotain erikoista.

Ja poika katsoi pappia silmiin, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran, ja tunsi sisimmässään iloa, mutta myöskin nöyryyttä. Ja uudet tunteet, kiitollisuus, ylpeys ja toivo täyttivät hänen sydämensä kuin pesän, joka on täynnä lämpöisiä, piipittäviä, lentokykyisiä linnunpoikasia.

— Ja muista sitten kello kaksi tulla oppitunnillesi. Onpa jo aika vakavasti käydä käsiksi latinaan. Tilaan uuden kieliopin, sillä omani on kovin vanha, viime vuosisadalta.

Antioco herkesi syömästä. Hänen kasvonsa olivat hulmahtaneet punaisiksi, ja hän tarjoutui innoissaan tekemään palvelusta, missä ikänä isäntä saattoi tarvita häntä. Pappi katsoi poikaan hymyillen. Mutta äkkiä hän käänsi kasvonsa ikkunaan, josta näkyivät kukkulalla aamun kultahohteessa värähtelevät pensaat, ja näytti ajattelevan jotakin muuta. Antioco huomasi jälleen olevansa yksin ja hylätty. Allapäin hän kokoili muruja pöydältä, kääri huolellisesti kokoon pöytäliinan ja kantoi kupit keittiöön. Hän tarjoutui pesemäänkin ne, ja sen hän olisi tehnyt hyvin, hän kun oli tottunut puhdistamaan laseja äitinsä viinituvassa. Mutta papin äiti ei sitä sallinut.

— Joudu, joudu kirkkoon järjestämään kaikki valmiiksi, hän sanoi pojalle kuiskaten ja työnsi häntä hiljaa menemään. Poika lähtikin, mutta matkalla kirkkoon hän poikkesi kotiinsa ilmoittamaan, että pappi aikoi käydä tervehtimässä häntä, jotta äiti tietäisi hyvin siivota kaikki paikat.

Papin äiti oli sillä välin tullut takaisin ruokasaliin, jossa Paulo vielä istui lukemassa lehteä.

Tavallisesti tämä kotiin palattuaan vetäytyi omaan huoneeseensa. Mutta tuona aamuna häntä peloitti mennä sinne. Hän luki lehteä, mutta ajatteli muuta. Hän ajatteli kuolevaa vanhaa metsästäjää, joka mainitsi hänelle kaihtaneensa ihmisten seuraa, he kun ovat "itse ilmetty paha". Ja ihmiset sanoivat häntä ivaten "Kuninkaaksi", niinkuin juutalaiset Kristusta.

Mutta tuon vanhuksen tunnustus ei sanottavasti pystynyt kiinnittämään hänen ajatuksiaan. Enemmän hän ajatteli Antiocoa ja hänen vanhempiaan, joilta hän aikoi kysyä, olivatko he omantunnon mukaisesti punninneet, mitä tekivät suostuessaan pojan haaveiluihin ja lapselliseen päätökseen ruveta papiksi. Mutta sisimmässään hän tunsi, että tämäkään ei sinä hetkenä ollut hänestä erittäin tärkeää. Hänelle oli kaikkein tärkeintä paeta omia ajatuksiaan; ja kun äiti astui sisään, hän painoi päänsä kumaraan tietäen, että äiti yksin vaistosi hänen todellisen mielentilansa.

Nöyränä hän painoi päänsä alas, mutta ajatuksissaan hän toisti: "Ei! Ei! Ei ikinä!"

Hän ei tahtonut kysyä äidiltään sen enempää. Olihan kirje viety perille. Mitä muuta hän enää tahtoikaan tietää?

Hautakivi oli paikoillaan. Kuinka se painoi hänen niskaansa! Hän tunsi olevansa elävältä haudattu tuon kiven alle.

Äiti korjasi kaikki astiat ruokasalin kaappiin.

Hiljaisuudessa Paulo kuuli lintujen viserryksen kukkulalta ja kivenhakkaajan tahdikkaan kalkutuksen. Tuntui siltä, kuin maailman ääri olisi ollut tässä, kuin viimeinen suoja, missä ihmisiä asusti, olisi ollut tämä pieni valkoinen huone mustuneine huonekaluineen ja kuluneine permantolaattoineen, joille ikkunasta heijastui värähdellen vihreähohteinen valo, niin että huone näytti yksinäisen vanhan linnan vankikomerolta.

Paulo oli juonut kahvinsa ja syönyt korppuja kuten muinakin päivinä. Nyt hän luki uutisia kaukaisesta maailmasta. Kaikki oli aivan entisellään. Mutta äiti olisi kernaammin nähnyt, että hän olisi noussut yläkerrassa olevaan huoneeseensa ja sulkeutunut sinne. Mutta kun hän nyt oli jäänyt siihen istumaan, hänen olisi ainakin pitänyt uudelleen kysyä, kenelle ja millä tavoin äiti oli antanut kirjeen. Kuppi kädessä äiti meni keittiön ovelle asti; sama kuppi kädessä hän palasi pöydän ääreen.

— Paulo, annoin kirjeen hänen omaan käteensä. Hän oli jo jalkeilla, käveli puutarhassa.

— Hyvä, Paulo sanoi kohottamatta katsettaan sanomalehdestä.

Mutta äiti ei voinut poistua, ei voinut vaieta. Jokin hänen omaa tahtoaan, Paulonkin tahtoa voimakkaampi seikka pakotti hänet puhumaan. Hän nielaisi syvään poistaakseen karvaan maun suustaan ja tuijotti kupin pohjassa olevaan japanilaiseen maisemaan, joka kahvitilkan läpi näytti tummalta.

— Hän käveli puutarhassa, hän nousee varhain aamulla. Menin suoraa päätä hänen luokseen ja annoin hänelle kirjeen. Ei kukaan nähnyt sitä. Hän otti sen käteensä ja katseli sitä, mutta ei avannut kuorta. Minä sanoin: 'Siihen ei tule vastausta', ja aioin poistua. Mutta hän virkkoi: 'Odottakaa!' — Nyt hän avasi kirjeen ikäänkuin osoittaakseen minulle, ettei tässä ollut kysymys salaisuudesta. Ja hänen kasvonsa valahtivat valkeiksi kuin hänen kädessään pitelemänsä paperi. Ja hän sanoi ainoastaan: 'Herran haltuun!'

— Riittää, riittää! Paulo keskeytti kohottamatta silmiään, mutta äiti näki hänen silmäripsiensä räpyttävän ja kasvojensa kalpenevan kuten tuonnoin Agnesella. Hän luuli jo poikansa pyörtyvän siihen paikkaan. Mutta sitten sydämestä takaisin syöksyvä veri tummensi hänen kasvonsa polttavan punaisiksi. Nämä olivat kauheita hetkiä, jotka sentään oli kestettävä ja voitettava.

Äiti avasi suunsa sanoakseen vielä jotakin, ainakin kuiskatakseen: 'Näetkö nyt, mitä olet tehnyt, miten paljon pahaa itsellesi ja hänelle?' Mutta Paulo oli nostanut päänsä pystyyn, nykäisi sen sitten taapäin karkoittaakseen intohimon pahan veren ja virkkoi luoden häneen uhkaavan katseen:

— Nyt riittää! Kuulitteko? En totisesti tahdo kuulla tästä enempää. Muuten teen, mitä itse uhkasitte tehdä eilisiltana: lähden tieheni.

Hän nousi rajusti, mutta ei mennyt huoneeseensa, vaan lähti uudelleen ulos. Äiti vetäytyi keittiöön kuppi vapisevissa käsissään. Hän laski sen käsistään ja horjahti hervottomana lieden reunaa vasten. Hänestä tuntui, että Paulo oli ainaiseksi lähtenyt pois. Jos tämä palasikin, ei hän enää ollut hänen oma Paulonsa, vaan pahan intohimon valtaama onneton mies, joka katseli uhkaavin silmin kuin rosvo väijyksistään jokaista, joka uskalsi asettua hänen tielleen.

Paulo käveli kuin kodistaan pakeneva, kun ei ollut tahtonut mennä huoneeseensa, jonne luuli Agnesen salaa tunkeutuneen odottamaan häntä kasvot kalman vaaleina ja kirje kädessä. Hän oli paennut kotoa paeten omaa itseään. Ja intohimo ajoi häntä pois riehuen hänen sisimmässään raivokkaampana kuin viime yön myrsky.

Hän kulki niityn poikki tietämättä miksi. Tuntui siltä, kuin salainen voima olisi vetänyt häntä kohti Agnesen talon seiniä ja puutarhan muuria, ja kuin hän niistä olisi ponnahtanut takaisin aukiolle, jonka matalalla aitauksella istui vanhuksia ja jossa hääri lapsia ja kerjäläisiä. Hän puhutteli eräitä heistä kuulematta heidän vastauksiaan. Sitten hän laskeutui viettävää tietä pitkin laaksopolulle asti, mutta ei nähnyt kylää, tietä eikä laaksoa. Maailmankaikkeus oli ylösalaisin, se oli romahtanut kasaan suunnattomaksi sekasorroksi, jonka muodostivat kivet, sirpaleet, rauniot. Ja hän kumartui katsomaan tuota kaikkea, niinkuin lapset kurkistavat kuilujen syvyyksiin tien varresta kallion kielekkeeltä.

Hän palasi takaisin kirkolle päin. Kapeat kylätiet olivat tyhjänä. Pihamuurien yli kurottautui jokunen persikkapuun oksa kypsine hedelmineen. Syyskuun kuulakalla taivaalla vaelsi rauhallinen lauma valkoisia hattaroita.

Jostakin talosta kuului kangaspuiden helskettä, toisesta rintalapsen itkua.

Maapoliisi, jolle myös oli uskottu kylänvartian toimi, seudun ainoa viranomainen, jonka puku, siniset punaviiruiset housut ja haalistunut samettinuttu, muistutti osaksi metsästäjää, osaksi virkamiestä, saapasteli tiellä taluttaen hihnasta isoa koiraa. Koira oli mustan ja punaisen kirjava, ja sen silmät kiiluivat verestävinä. Se muistutti sutta, toisten mielestä leijonaa. Kaikki kylän asukkaat, kaikki laakson talonpojat, rinteiden paimenet ja metsästäjät, lapset ja varkaat tunsivat sen ja pelkäsivät sitä. Vartia piti sen luonaan yöllä ja päivällä, osittain siksikin, että pelkäsi jonkun yrittävän tappaa sen myrkyllä. Nähdessään papin koira murisi. Mutta yksi ainoa isännän sana sai sen vaikenemaan, ja se painoi päänsä alas.

Mies pysähtyi tervehtien pappia sotilaallisesti. Sitten hän virkkoi juhlallisesti:

— Varhain tänä aamuna kävin katsomassa sairasta. Kuume: neljäkymmentä. Valtimo: satakaksi. Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan hänellä on munuaistulehdus. Pojantytär tahtoi, että määräisin potilaalle kiniiniä. (Mies piti kotonaan lääkkeitä ja kävi sairaiden luona osaksi virkansa puolesta, osaksi siksi, että ihmiset olisivat pitäneet häntä lääkärin apulaisena, tämä kun kävi kylässä vain kahdesti viikossa). Mutta minä sanoin, hän jatkoi sitten: 'Ollaanpa hissuksiin, tyttöseni; minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan tässä tarvitaan ulostusainetta eikä kiniiniä'. Nainen itki vuodattamatta kuitenkaan kyyneltäkään. Iskeköön Jumala minut salamallaan kuoliaaksi, jos tässä puhun liian rohkeasti! Ja hän tahtoi, että lähtisin päätä pahkaa noutamaan lääkäriä. — 'Lääkäri tulee sunnuntaiaamuna varhain, siis huomenna', sanoin siihen. — 'Ja jos sinulla on semmoinen hätä, niin lähetä omalla kustannuksellasi mies noutamaan häntä. Potilas voi kyllä maksaa lääkärinkulut, kun jo makaa henkitoreissaan, eikä eläessään ole tuhlannut kolikkoakaan'. Oliko se oikein sanottu?

Juhlallisen näköisenä mies odotti papilta tunnustusta. Mutta tämä katseli koiraa, joka alistuvana ja nöyränä noudatti herransa tahtoa, ja ajatteli:

— Jospa voisi noin hihnasta taluttaa intohimojaan!

— No niin, hän sitten virkkoi hajamielisesti. Kyllä kai lääkäriä voi odottaa huomisaamuun. Sairaan tila on tosin arveluttava...

— No niin, jos on arveluttava, vartia intti mielipiteestään luopumatta ja hiukan harmissaan papin välinpitämättömyydestä, niin lähettäköön miehen noutamaan lääkäriä. Sairas jaksaa kyllä maksaa. Sen miehen kukkaro ei ole tyhjä. Mutta pojantytär ei välittänyt edes minun määräyksestäni, hän ei edes antanut sairaalle ulostusainetta, jota neuvoin ottamaan ja jonka itse vartavasten olin valmistanut.

— Meidän olisi ennenkaikkea pitänyt antaa hänelle Herran Ehtoollista, pappi huomautti.

— Olettepa itse neuvonut minulle, että sairaalle voi antaa Ehtoollista, vaikka hän ei olekaan paastonnut.

— No niin, pappi sanoi käyden kärsimättömäksi, vanhus ei tahtonut nauttia ulostuslääkettä. Hän puri yhteen hampaansa, ja hänellä on vielä kaikki tallella ja terveinä; ja hän hosui nyrkeillään kuin terve ihminen.

— Joka tapauksessa, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan, pojantyttären ei olisi sopinut käskeä minua, poliisia ja kylän vartiaa, päistikkaa lähtemään noutamaan lääkäriä, ikäänkuin olisin tavallinen renki! Eihän tässä ollut kysymys mistään haavasta, niin ettei se kuulu minun virkavelvollisuuksiini. Minulla on muuta tehtävää. Pitää mennä joen kaalamopaikalle; minulle on, nähkääs, ilmoitettu, että joku "hyväntekijä" on pistänyt dynamiittia veteen tappaakseen taimenet sukupuuttoon. Hyvästi!

Mies tervehti jälleen sotilaallisesti ja lähti tiehensä. Tuntiessaan hihnan nykäyksen koira, joka vaistomaisesti tajusi isäntänsä paheksumisen, lähti liikkeelle heiluttaen julmaa häntäänsä. Se ei enää murissut, mutta käänsi päänsä pappiin päin katsoen häneen peloittavilla pedonsilmillään.

Kauempana istui Antioco kirkkomuurilla jalavan siimeksessä. Hän odotti siinä pantuaan kaikki kuntoon vanhuksen viimeisen voitelun varalta. Nähdessään papin hän juoksi messupaita kädessään edeltä sakaristoon.

Käden käänteessä molemmat olivat valmiit. Papilla oli yllään messukasukka ja stola, kädessä pyhää öljyä sisältävä hopea-astia; Antioco oli pukeutuneena nilkkoihin valuvaan punaiseen kaapuun; kädessään hänellä oli kultaripsuinen päivänvarjo, jonka hän oli avannut pitäen sitä papin yläpuolella suojellen häntä ja hopearasiaa auringon polttavilta säteiltä. Itse hän kulki päivänpaisteessa, ja hänen kaapunsa pisti silmiin räikeän punaisena papin valko- ja mustapukuisen olemuksen rinnalla. Pojan kasvoilla oli perin vakava, melkein murheellinen ilme. Hän kuvitteli olevansa pyhien esineiden vartia, saaneensa Herralta tehtäväkseen suojella vihkiöljyä sisältävää pyhää astiaa. Tämä ei kuitenkaan voinut estää häntä nauramasta hiljaa itsekseen, vaikka hän koettikin salata hilpeyttään puremalla kovasti hammasta, nähdessään vanhusten papin kulkiessa ohi armonvälikappaleineen typerännäköisinä hypähtävän portailta ja poikien polvistuvan seinään päin eikä kasvot pappia kohti. Antioco kilisytti kulkustaan joka oven edessä ilmoittaakseen sisällä olijoille, että Herran Sakramentti kulki ohi. Koirat haukkuivat, ja kangaspuiden helske taukosi. Naiset pistivät päänsä ulos ikkunoista ja puukuisteilta, ja koko kylä oli pyhän, salaperäisen tunnelman vallassa.

Nainen, joka vesiastia pään päällä tuli alhaalta lähteeltä, laski astian maahan ja polvistui lähelle pappia.

Paulo kalpeni tuntiessaan naisen Agnesen palvelijattareksi. Siinä oli astiassa vesi, jolla Agnese huuhtelisi kyynelensä. Ja kostea saviastiakin näytti itkevän.

Pappia puistatti niin raju väristys, että hän tarrautui tiukasti kiinni hopeamaljaan ikäänkuin saadakseen siitä tukea.

Lasten lauma kasvoi kasvamistaan sitä mukaa kuin lähestyttiin sairaan asuntoa. Tuossa se jo kohosi tien laakson puoleisella reunalla. Se oli korkea, hakkaamattomista kivistä kyhätty talo, ainoassa ikkunassa ei ollut lasia. Sen edessä levisi kivillä laskematon piha, jonka ympäri kulki matala muuri.

Ovi oli selkiselällään. Pappi tiesi, että sairas lepäsi vaatteet yllä olkimatolla alakerrassa. Hän meni sisään mumisten rukousta, ja Antioco sulki päivänvarjon ja kilisytti kulkusta lapsiin päin karkoittaakseen heidät kuin hyttyset. Mutta huone oli autio, olkimatto tyhjä. Kenties sairas oli suostunut paneutumaan vuoteeseen, tai hänet oli yksinkertaisesti siirretty sinne; eihän hän enää pystynyt vastustelemaan, kun oli aivan hengenheittona.

Pappi työnsi toiseen huoneeseen johtavan oven auki, mutta sekin oli tyhjä. Hän asettui sitten ulko-ovelle ja näki vanhuksen pojantyttären kiipeävän tietä ylös liikaten ja hengästyneenä pullo kädessä. Hän oli ollut hakemassa poliisilta lääkettä.

— Missä sairas on? pappi kysyi tytöltä tämän tullessa sisään ja tehdessä ristinmerkin. Kun tyttö ei nähnyt isoisäänsä huoneessa, hänen silmänsä laajenivat kauhusta, ja hän parkaisi pelästyksissään.

Ulkona poikanulikat hyppäsivät alas muurilta ja tunkeutuivat ovelle asti. Kun Antioco kielsi heitä tulemasta sisään, he alkoivat mukiloida häntä nyrkeillään ja nykiä hänen kaapuaan. Mutta heti kun pappi, joka oli liikkaavan tytön kanssa turhaan hakenut sairasta sisähuoneista, jälleen ilmestyi ovelle hopeamalja yhä kädessään, pojanvekarat hajosivat kuin akanat tuuleen.

— Häntä ei näy. Minne hän on voinut mennä? vanhuksen pojantytär huusi töytäillen sinne tänne.

Silloin eräs poikanen puikahti esiin polun pensasaidan takaa ja tunkeutui kädet housuntaskuissa papin luo virkkaen:

— Etsittekö Kuningasta? Se tallusti tuonne alamäkeen.

— Minne päin?

— Tuonne! tuonne! pikku mies selitti nyökäten päällään laaksoon päin.

Pojantytär syöksyi rinnettä alas, pojat perässä. Pappi viittasi Antiocolle, että hän avaisi päivänvarjon, ja hitaasti, äänettöminä ja vakavina he palasivat kirkkoon. Ihmisiä alkoi tulvia taloista tielle, ja uutinen vanhuksen paosta levisi suusta suuhun.

* * * * *

Paulo istui taas pöydän ääressä rauhallisessa ruokasalissa, jossa äiti tarjosi einettä. Ei tuntunut enää niin kiusalliselta, kun oli puheenaihetta. Keskusteltiin Kuningas Nicodemon paosta. Antioco oli juossut laskettuaan tuolille maljan, laukun ja vaipan, hankkimaan uutisia paenneesta. Hän palasi takaisin kertoen eriskummaisia asioita: Vanhus oli kadoksissa, ja hoettiin eräiden sukulaisten vieneen hänet piiloon, he kun tahtoivat anastaa hänen säästönsä. Joku koiranhammas ilkkui:

— Hänen koiransa ja kesy kotkansa tulivat vuorenhuipulta ja veivät äijän mukanaan!

— Tuo puhe koirasta on joutavaa, Antioco huomautti, mutta juttu kotkasta ei ole hullumpi. Kun olin pikkupoika, muistan, miten kotka vei pihastamme aika lihavan lampaan.

Toistamiseen käytyään tiedustelemassa Antioco palasi kertoen, että sairas oli nähty tiellä hänen kiivetessään kuolemaan vuorenhuipulle. Kuolinkamppailun kuume ajoi häntä eteenpäin; hän kulki kuin unissakävijä. Sukulaiset eivät tahtoneet häntä kiihoittaa eivätkä pahoittaa hänen mieltänsä, ja niin he olivat saattaneet hänet takaisin hänen majaansa vuoren huipulle.

— Istuhan syömään, pappi sanoi pojalle.

Ja Antioco istuutui entiselle paikalleen ensin vilkaistuaan papin äitiin nähdäkseen, mitä tämä arveli asiasta.

Äiti hymyili ja viittasi häntä tottelemaan. Pojasta tuntui, kuin olisi hänestä tullut perheenjäsen.

Viattomuudessaan hän ei huomannut, että nuo molemmat pelkäsivät, lopetettuaan keskustelun vanhuksen paosta, olla kahdenkesken. Äiti näki, kuinka hänen poikansa levottomasti harhailevat silmät silloin tällöin sulkeutuivat ja kuinka ne välillä muuttuivat koviksi ja läpitunkemattomiksi kuin kivi sisäisen yön pimittäminä. Pappi taas säpsähti havaitessaan äidin pitävän häntä silmällä, aavistavan hänen hirvittävän tuskansa.

Ruoat tarjottuaan äiti poistui eikä enää palannut huoneeseen.

Puolenpäivän aikaan alkoi henkäillä lauha länsituuli, joka sai kukkulan puiden lehdet hiljaa lepattamaan. Koko huone aivan kuin ilostui hymyilevien lehtien liikkuvasta heijastuksesta ja taivaanlaelta ikkunan kautta sisään virtaavasta vaihtelevasta valosta. Hopeapilvien hienoilla säikeillä tuntui tuuli helkyttävän hiljaista soittoa.

Äkkiä joku kolkutti ovelle rikkoen lumouksen. Antioco juoksi avaamaan. Nuori leski, joka kalpeana ja suuret tummat silmät säikähtyneen näköisinä tuijotti eteensä, tahtoi puhua papin kanssa. Tyttönen, jota hän piti kovasti kädestä, ponnisteli vastaan vetäen äitiä takaisin ja väännellen ruumistaan. Pienokaisen mustat hiukset olivat pörröllään punaisen huivin alla, ja vihreät silmät kiiluivat kalpeissa kasvoissa kuin villikissalla.

— Tyttö on sairas, leski selitti, ja tahdoin tulla kirkkoherran puheille, jotta lukisitte Jumalan sanaa ja manaisitte pois pahan hengen, joka on riivannut tämän lapsen.

Antioco, joka vain raoitti ovea, oli hiukan säikähtänyt ja epäröi. Eihän nyt ollut sopiva hetki vaivata sielunpaimenta moisilla asioilla. Lisäksi tyttö, joka yhä väänteli ruumistaan ja rimpuili pääsemättä kuitenkaan irti, koetti purra äitiään käteen, ja tätä oli vastenmielistä ja kammottavaa nähdä.

— Hän on pahanhengen riivaama! äiti mutisi häpeänpuna poskillaan.

Silloin Antioco muitta mutkitta päästi heidät sisälle, jopa auttoi leskeä työntämään huoneeseen tyttöä, joka oli tarrautunut ovenpieleen kiinni.

Kuultuaan, mistä oli kysymys ja että pieni potilas oli noin raivonnut jo kolmatta päivää yhä yrittäen juosta karkuun mykkänä ja kuurona kehoituksille, pappi veti pienokaisen luokseen, tarttui hänen olkapäihinsä ja tarkasti hänen silmiään ja suutaan.

— Onko hän paljon oleskellut päivänpaisteessa?

— Ei se siitä johdu, äiti sanoi puoliääneen. Olen varma siitä, että hän on pahanhengen riivaama.

Pappi nousi ja lähti noutamaan huoneestaan Uutta Testamenttiaan, mutta palasi muutaman askeleen otettuaan paikalleen ja lähetti Antiocon hakemaan kirjaa.

Kun kirja oli tuotu ruokasaliin, se asetettiin pöydälle ja avattiin. Ja laskien kätensä tytön kuumeisen pään päälle polvistuneen äidin lujasti pidellessä kiinni lasta pappi luki:

— Ja he purjehtivat Gerasalaisten alueelle, joka on vastapäätä Galileaa.

Ja kun hän oli noussut maalle, tuli häntä vastaan eräs kaupungista oleva mies, jossa oli riivaajia; ja hän ei ollut pitkään aikaan pukenut vaatteita ylleen eikä asunut huoneessa, vaan haudoissa.

Kun hän näki Jeesuksen, kirkaisi hän ja heittäytyi maahan hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: 'Mitä Minulla on minun kanssani tekemistä, Jeesus, Jumalan, Korkeimman, Poika? Minä rukoilen sinua: älä vaivaa minua!'

Antioco käänsi lehteä ja katseli papin kättä, jota hän nojasi pöytään. Kun hän oli tullut kohtaan 'Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?' Antioco näki hänen kätensä hieman vapisevan. Katsoessaan ylös hän huomasi, että tämän silmät olivat kyynelistä kosteat.

Silloin pojan valtasi raju mielenliikutus, hän polvistui lesken viereen, kuitenkaan hellittämättä kädestään pyhää kirjaa, ja ajatteli:

— Hän on sentään maailman kaikkein paras mies! Katso, kuinka hän itkee lukiessaan Jumalan sanaa!

Eikä hän enää rohjennut katsoa pappiin, mutta vapaalla kädellään hän tarttui tytön hameeseen vavahdellen ja salaa peläten että riivaajat voisivat paetessaan tytön ruumiista siirtyä häneen.

Pieni riivattu tyttö ei enää riehunut. Hän näytti jäykistyvän ja venyvän pitemmäksi entistään; ruskea kaula ojentautui suoraksi, leuan pistäessä esiin huivin solmun yläpuolelta, ja silmät tuijottivat pappiin. Vähitellen hänen huulensa aukenivat. Evankeliumin sanat, tuulen humina, kukkulan puiden suhina, kaikki se tuntui lumoavan hänet. Äkkiä tyttökin vaipui Antiocon käden lujasti nykäistessä polvilleen lattialle. Käsi, jota pappi oli pitänyt hänen päänsä yläpuolella, jäi kuin leijumaan tyhjään ilmaan, ja hänen äänensä värähteli:

— Ja mies, josta riivaajat olivat lähteneet, pyysi häneltä saada olla hänen kanssaan. Mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen:

'Palaja kotiisi ja kerro, kuinka suuria töitä Jumala on tehnyt sinulle'.

Pappi vaikeni. Tyttö oli täydelleen rauhoittunut ja kääntyi vähän katselemaan Antiocoa. Hiljaiseen huoneeseen kuuluivat entistä selvempinä puiden suhina ja kauempaa kivenhakkaajan kalkutus.

Paulo kärsi syvästi. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut samaa käsitystä kuin leskellä, että tyttö muka oli pahanhengen riivaama. Eikä hän tuntenut sillä kertaa lukeneensa Jumalan sanaa uskon vakaumuksessa. Oli olemassa ainoastaan yksi paha henki, eikä se lähtenyt pois. Ja kuitenkin hän oli tuona hetkenä tuntenut olevansa lähempänä Jumalaa: "Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?" — Ja hän ajatteli, että nuo kolme uskovaista ja hänen oma äitinsä, joka oli polvillaan keittiön oven takana, eivät polvistuneet hänen mahtinsa ja voimansa, vaan hänen onnettomuutensa edessä.

Kun leski kumartui syvemmälle suudellakseen hänen jalkojaan, hän väistyi nopeasti syrjään. Hän ajatteli äitiään, _joka tiesi kaiken_, ja pelkäsi tämän tuomitsevan häntä ankarasti.

Lesken ilme oli hänen hiukan kohottaessa kasvojaan niin nöyrää kiitollisuutta uhkuva, että molemmat lapset purskahtivat nauruun. Silloin pappikin tunsi surunsa lieventyvän.

— No niin, nouskaa vain, hän virkkoi. Kaikki on taas hyvin.

Kaikki nousivat.

Joku kolkutti taas ovelle, ja Antioco riensi avaamaan.

Siellä oli maapoliisi mukanaan hihnaan kiinnitetty koiransa.

Antioco ehätti sanomaan hänelle kasvot ilosta säteillen:

— Täällä on tapahtunut ihme! Kirkkoherra on karkoittanut riivaajat Nina Masian ruumiista.

Tulija ei uskonut ihmeisiin. Hän poistui oven luota ja virkkoi:

— Päästetään ne sitten ulos.

— Ne menevät koiraanne!

— Ei niiden enää tarvitse mennä sinne, sillä ne ovat jo siellä!

Näin hän laski leikkiä samalla pysyen järkähtämättömän arvokkaana. Seisoen ruokasalin oven pielessä hän tervehti sotilaallisesti ja kääntyi papin puoleen suvaitsematta edes katsoa naishenkilöihin:

— Minulla olisi kahdenkeskistä puhuttavaa kirkkoherralle.