Part 6

Silti hän tunsi, ettei tuo varmuus ollut ehdoton. Mutta mikäpä onkaan ehdottoman varmaa elämässämme, hyvä Jumala? Eivät edes vuorten pohjat eivätkä kirkkojen perustat olleet järkähtämättömän lujat, koska kerran maanjäristys voi nyhtää ne irti. Samoin hän nyt oli varma Paulostaan ja itsestään, kuitenkin vavisten pelosta tuntemattoman edessä, joka saattoi yllättää. Ja hän lyyhistyi tuolilleen huoneessaan, ajatellen, että ehkä sentään olisi ollut parempi jättää alaovi lukitsematta.

Sitten hän nousi ja alkoi irroittaa esiliinan nauhaa. Mutta solmu oli niin sotkeutunut, että se lopulta hermostutti häntä.

Minun täytyy katkaista se, hän sanoi itsekseen ja lähestyi ompeluksiaan ottaakseen sieltä sakset. Koriin oli pujahtanut kissanpoikanen, ja lankakerät olivat sen ruumiista lämmenneet, saksetkin olivat lämpöiset, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut elävän olennon käteensä. Hän asetti kuitenkin sakset taas paikoilleen. Sentään hän ei tahtonut leikata solmua poikki. Hän istuutui kynttilän ääreen, veti esiin esiliinan solmun ja nyppi sitä, kunnes sai sen lopulta aukeamaan. Hän huokasi ja jatkoi hitaasti riisuutumistaan käärien vaatteensa huolellisesti kokoon ja asettaen ne tuolille, otti hameensa taskusta avaimet ja pani ne vierekkäin, kuin levolle asettuneen säännöllisen perheen, yöpöydän alalevylle. Tämän oli hänelle neuvonut isäntäväki, jonka luona hän oli palvellut: järjestystä kaikessa. Yhä vielä hän noudatti vanhoja määräyksiä. Hän istuutui vuoteenlaidalle lyhyt paita yllään, paljain säärin, jotka näyttivät puukapuloilta, ja haukotteli väsymyksestä ja alistumisesta.

Palatessaan Paulo oli huomaava siitä, että ovi oli suljettu, äidin luottavan häneen. Näin Pauloa oli kohdeltava, täysin luottavaisesti. Silti hän kuunteli, vaikka toisella tavalla kuin edellisenä yönä.

Hän riisui sukat jalastaan ja asetti ne toisen toisensa viereen kuin hellät sisaret, jotka yölläkin pitävät toisilleen seuraa. Ja sitten hän rukoili iltarukouksensa ja haukotteli uudelleen väsymyksestä ja alistumisesta, mutta myös hermostuksesta.

Mitä asiaa Paulolla oli Antiocon äidille? Tuon naisen maine ei ollut hyvä. Huhuiltiin, että hän oli koronkiskuri, jopa parittajakin. Mutta mitäpä se asia häntä liikutti! Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, likisti kostein sormin hehkuvaa sydämenpäätä ja meni vuoteeseen. Mutta hän ei saanut unta.

Hän luuli kuulevansa askelia viereisestä huoneesta. Olikohan se aave, joka taas ilmestyisi? Hirvittävä pelko kouristi häntä ja pimitti hänen ajatuksensa. Veri hyytyi suonissa, sitten se syöksyi sydämeen yhtä rajusti kuin väki kiireissään rientää kirkkotorille. Muutaman hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja häpesi pelästystään, joka luultavasti johtui hänen Pauloon kohdistuneesta epäpuhtaasta epäilystään.

Ei, tästälähin hän ei enää aikonut urkkia Paulon askelia eikä hänen tekojaan. Hänen täytyi pysyä syrjässä, niinkuin nyt pimeässä palvelijanhuoneessaan. Hän ojentausi ja veti peitteen korviin asti, jotta ei kuulisi, palasiko Paulo vai ei. Mutta sisimmässään hän tunsi, että Paulo ei palannut, että joku vastoin hänen tahtoaan houkutteli hänet jonnekin kuin henkilön, joka vastustelustaan huolimatta raahataan kemuihin.

Hänen peitetyt korvansa humisivat ja hän kuvitteli, että se oli rahvaan tohinaa torilla ja kauempana. Kuului valituksia, mutta myös naurua, laulua ja tanssin töminää. Väen keskellä oli kai hänen Paulonsa. Ja ylhäällä kukkulalla joku soitti vienosti luuttua. Ehkä itse Herra Jumala — yläpuolella ihmisten levottoman tanssinhyörinän.

* * * * *

Antiocon äiti oli koko päivän ajatellut, mikä tarkoitus saattoi olla papin edeltäpäin ilmoitetulla käynnillä. Hän ei kuitenkaan antanut muiden huomata, että hän odotti. Hän epäili, että pappi kenties aikoi soimata häntä koronkiskonnasta tai muista hänen harjoittamistaan ammateista. Ehkä siitäkin, että hän, tosin pelkkään lääkintätarkoituksiin, mutta silti aina pienestä rahallisesta korvauksesta, lainasi eräitä hyvin vanhoja pyhäinjäännöksiä, jotka hänen miehensä oli perinyt. Tai ehkä pappi aikoi lainata rahoja itselleen tai muille. Joka tapauksessa hän viimeisen vieraan mentyä lähestyi ulko-ovea taskut raskaina kuparirahoista ja katseli, eikö ainakin Antioco palannut. Tuossa hän jo tulikin papin seurassa. He astuivat paraikaa torin poikki kuin kaksi mustaa haamua kuutamossa.

Hän oli sulkevinaan ovea; ja hän sulkikin toisen puoliskon kumartuen lykkäämään salpaa. Hän oli ketteräliikkeinen, vaikka iso ruumiiltaan. Hänellä oli pieni pää, toisin kuin muilla sen seudun naisilla, mutta se näytti isolta, sen ympäri kun oli kiedottu paksut mustat palmikot.

Papin lähestyessä hän suoristi ryhtinsä jäykäksi ja tervehti arvokkaasti, mutta loi tummista silmistään tulijaan kaihomielisiä ja hehkuvia katseita. Sitten hän pyysi pappia käymään sisälle yksityishuoneeseen, jolloin Antioco silmillään kehoitti häntä tekemään täyttä totta kohteliaasta kehoituksesta.

Mutta pappi sanoi hyvänsävyisesti:

— Jäämme vain tähän. — Ja hän istuutui toisen ääreen kapakan pitkistä pöydistä, jotka olivat mustuneet läikkyneestä viinistä.

Antiocon täytyi alistua tähän. Hän asettui seisomaan lähelle pappia kääntäen liikkuvaa päätänsä sinne tänne nähdäkseen, oliko kaikki hyvässä kunnossa ja peläten, että tulisi vielä joku kapakkavieras.

Ei tullut ketään, ja kaikki oli järjestyksessä. Äidin iso varjo peitti hyllyn, joka oli ladottu täyteen vihreitä, punaisia ja keltaisia likööripulloja. Öljylampun valo lankesi räikeänä vastakkaiselle seinähyllylle riviin asetetuille pienille mustille pulloille. Muuten ei huoneessa ollut muuta kuin se pöytä, jonka ääressä pappi istui, ja vielä toinen pöytä. Oven yläpuolella riippui kinsterivihko, jonka tehtävä oli kahdenlainen; sen tuli osoittaa ohikulkijoille, että tämä oli viinituvan ovi, ja pyydystää kärpäsiä.

Antioco oli koko päivän odottanut tätä hetkeä. Hän toivoi, että ihme tapahtuisi. Kunhan vain ei tulisi ketään, ja kunhan äiti ei vain tekisi huonoa vaikutusta. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut nöyrempi ja taipuvaisempi papin edessä. Mutta äiti oli istuutunut tarjoilupöydän taakse ja könötti tuolillaan arvokkaana kuin kuningatar valtaistuimellaan. Hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi tietänyt, että tuo mies, joka istui kuin yksinkertainen kapakkavieras pöydän ääressä, oli pyhä mies, joka teki ihmeitä. Eikä hän edes näyttänyt kiitolliselta siitä suuresta viinin menekistä, jonka pappi oli hänelle sinä päivänä tuottanut.

Vihdoin pappi alkoi puhua:

— Tahtoisin tavata miehennekin, näin hän aloitti, kyynäspäät pöydällä, liittäen yhteen sormenpäät ja katsellen sormien lomitse. — Mutta Antioco ilmoitti minulle hänen palaavan kotiin vasta sunnuntaina.

Emäntä nyökäytti lyhyesti päätään:

— Se on totta. Mutta jos haluatte, voin käydä hakemassa hänet kotiin, ehdotti Antioco osoittaen intoa, johon ei kumpikaan toisista kiinnittänyt huomiota.

— On kysymys Antiocosta. Se hetki on tullut, jolloin teidän tulee vakavasti ajatella hänen tulevaisuuttaan. Hän on jo iso poika; täytyy opettaa hänelle joku ammatti, tai jos tahdotte, että hänestä tulee pappi, on teidän ajateltava, minkä vastuun otatte hartioillenne.

Antioco avasi huulensa, mutta kun äiti samassa alkoi puhua, hän kääntyi kuuntelemaan vaieten, paheksumisen varjo synkistyneillä kasvoillaan.

Emäntä käytti hyväkseen tilaisuutta kehuakseen tapansa mukaan miestään ja siten osaksi puolustautuakseen sen johdosta, että oli mennyt naimisiin häntä itseään paljoa vanhemman miehen kanssa.

— Minun Martinoni, niinkuin teidän kunnianarvoisuutenne tietää, on maailman tunnollisin mies: hyvä aviomies, hyvä isä ja työtä tekemään parempi kuin muut. Teidän kunnianarvoisuutenne tietää hyvin, miten huonoa toimeentulo on näillä seuduin asukasten laiskuuden takia. Siis sanon: jos Antioco valitsee ammatin, hänen tarvitsee vain seurata isänsä esimerkkiä, se on paras ammatti hänelle. Poika on vapaa valitsemaan, ja vaikka hän ei tahtoisi tehdä mitään, niin hän voi silti, Jumalan kiitos, elää varastamatta. Mutta jos hän valitsee toisen ammatin kuin isänsä, niin valitkoon. Jos valitsee sydenpolttajan toimen, hyvä, tulkoon hänestä sydenpolttaja; jos valitsee puusepän ammatin, niin ruvetkoon puusepäksi. Jos hän tahtoo ruveta maata viljelemään, niin tulkoon maanviljelijäksi.

— Tahdon tulla papiksi, sanoi poika huulet väristen ja silmät säihkyen tahdonlujuutta.

— No hyvä, rupea sitten papiksi.

Näin näytti kysymys pojan tulevasta kutsumuksesta ratkaistulta.

Pappi laski pöydälle kätensä, jotka olivat valkoiset kuin paperi. Hän nosti päänsä ja painoi sen jälleen.

Äkkiä hänestä tuntui naurettavalta sekaantua toisten ihmisten asioihin. Miten hän saattoi ratkaista Antiocon tulevaisuuden ongelman, kun ei kyennyt ratkaisemaan omaa ongelmaansa?

Poika seisoi papin edessä hehkuvana kuin kuumennettu rauta, joka odottaa vasaraniskua saadakseen oikean muotonsa: jokainen sana saattoi häntä hyödyttää, jokainen sana vahingoittaa.

Paulo katseli häntä melkein kadehtien ja antoi täyden tunnustuksen äidin menettelylle, tämän myöntäessä pojalleen vapauden noudattaa taipumustaan.

— Vaisto ei petä meitä koskaan, hän sanoi jatkaen puoliääneen ajatustensa kulkua. Mutta sinä, Antioco, sanohan minulle nyt äitisi läsnäollessa, miksi tahdot ruveta papiksi? Papin toimi ei ole mikään ammatti. Se ei ole samaa kuin miilunpolttajan tai puusepän ammatti. Nyt se saattaa näyttää sinusta helpolta ja mukavalta, mutta sitten näet, että se onkin lopen vaikea. Muille ihmisille sallitut ilot ja huvitukset ovat meiltä kielletyt. Meidän elämämme, jos todella tahdomme palvella Herraa, on alituista uhrautumista.

— Sen tiedän, sanoi poika vilpittömästi. — Minä tahdon palvella Herraa.

Hän katsahti äitiinsä, häveten, että tämän edessä paljasti koko innostuksensa. Mutta äiti istui paikallaan, yhtä levollisena ja kylmänä, kuin palvellessaan asiakkaitaan.

Poika jatkoi:

— Isäni ja äitini näkevät mielellään, että minusta tulee pappi; miksi en siis rupeaisi papiksi? Olen joskus ajattelematon ja vallaton, koska olen vielä nuori. Mutta tästälähin olen vakavampi ja tarkkaavaisempi.

— Ei niin, Antioco. Päinvastoin olet liian vakava ja tarkkaavainen. Sinun iässäsi saa olla ajattelematon ja iloinen. Tosin sinun täytyy jo alkaa oppia elämää varten, mutta sinulla pitää kuitenkin olla lapsen mieli.

— Enkö sitten ole lapsi? Leikinhän minä. Ette vain huomaa, kun leikin. Ja kun minulla ei ole halua leikkiä, miksi silloin leikkisin? Huvittelen niin monella tavoin. Kun soitan kirkonkelloja, se on minusta parasta lystiä. Minusta tuntuu kuin olisin lintu kellotapulissa. Ja tänään minulla vasta on ollut hauskaa! Minusta oli hauskaa kantaa pyhää lipasta, kiivetä ylös kivikkoista rinnettä. Saavuin perille ennen teitä, vaikka kuljitte ratsain. Hauska oli paluummekin. Ja kuinka iloitsin — tässä hän loi silmänsä maahan — kun te karkoititte paholaiset Nina Masian ruumiista.

— Uskotko niin? kysyi pappi hiljaa.

Pojan silmät kuvastivat niin suurta ihmettelyä ja niin lujaa uskoa, että pappi loi alas katseensa salatakseen sielunsa synkeän varjon.

— Lapsena ajattelee eri tavalla, kaikki näyttää kauniilta ja suurelta, pappi jatkoi levottomana, mutta iän varttuessa kaikki muuttuu toisenlaiseksi. Täytyy tarkoin punnita, mihin ryhtyy, ettei myöhemmin kadu sitä.

— Ei! ei, minä en kadu, se on ihan varma! Oletteko te katunut? Ette suinkaan. Enkä minäkään kadu.

Paulo katsoi ylös. Taas hänestä tuntui, kuin hän olisi pidellyt käsissään lapsen sielua, kuin olisi se ollut vahaa. Muutamin kosketuksin voisi tehdä sen muodottomaksi. Hän pelkäsi tätä ja vaikeni.

Emäntä kuunteli penkiltään. Papin sanat alkoivat hiukan hermostuttaa häntä. Hän avasi laatikon, jossa hän säilytti rahoja, jalokivisiä sormuksia, rintasolkia ja muita helyjä, joita naiset olivat antaneet hänelle pantiksi pienistä lainoista. Ja rumat ajatukset välkähtivät esiin hänen mielensä salaisimmista sopukoista, aivan kuin nuo surulliset koristeet laatikon pohjalta.

Hän ajatteli:

— Pappi kaiketi pelkää, että Antioco kerran riistää häneltä viran. Tai hän on rahan tarpeessa ja purkaa ensin huonon tuulensa. Nyt hän luultavasti heti pyytää saada lainata rahaa.

Hän sulki hitaasti laatikon ja istui taas liikkumatta paikallaan. Hän oli tottunut vaikenemaan. Hän ei koskaan ottanut osaa, ei edes kysyttäessä, asiakkaittensa keskusteluun, varsinkaan heidän lyödessään korttia. Hän antoi siis pikku Antioconsa puolustautua vastaväittäjänsä edessä.

— Kuinka en uskoisi sitä? Olihan Nina Masia paholaisen riivaama. Tunsinhan itse, kuinka se liikahteli hänen sisässään kuin susi karsinassa. Ja ainoastaan evankeliumin sanat, jotka te luitte, vapauttivat hänet.

— Se on totta, Jumalan sana voi aikaansaada kaikkea, myönsi pappi. Ja samassa hän nousi.

Joko hän nyt aikoi lähteä? Antioco katsoi häneen säikähtyneesti.

— Joko lähdette? — hän kysyi.

Tämäkö nyt oli tuo odotettu käynti? Poika juoksi tarjoilupöydän ääreen ja antoi äidille epätoivoisen merkin. Ja äiti kääntyi ottamaan pullon hyllyltä. Hänkin oli pettynyt. Hän oli toivonut saavansa lainata papille rahoja, vaikkapa pientäkin korkoa vastaan, siten jossakin määrin puolustaakseen koronkiskontaansa Jumalan edessä. Mutta pappi olikin tullut vain sanomaan Antiocolle, ettei papin toimi ollut samaa kuin puusepän ammatti.

— Kirkkoherran ei toki pidä lähteä kuivin suin. Maistakaahan tätä hiukkasen. Se on vanhaa viiniä menneeltä vuosisadalta.

Antioco piti jo kädessään tarjotinta, jolle oli asettanut kristallilasin.

— Aivan vähän!

Emäntä kaatoi lasiin kumartuen pöydän takaa tarkkaavasti, jottei pisaraakaan menisi hukkaan. Paulo kohotti lasia, jossa viini tuoksui kuin tumma ruusu. Hän antoi ensin pojan ottaa siitä kulauksen, sitten hän vei sen huulilleen.

— Juokaamme siis Antiocon, Aarin tulevan kirkkoherran malja! hän virkkoi.

Antioco nojasi pöydän laitaan, hänen polvensa notkuivat. Tämä oli hänen elämänsä onnellisin hetki.

Iloissaan hän ei huomannut, että pappi, sillä aikaa kuin emäntä asetti pullon takaisin hyllylle, kalpeni ja tuijotti ulos ovesta kuin olisi siellä nähnyt aaveen.

Musta hahmo kiiti torin poikki; nyt se jo oli viinituvan ovella, katsoi sieltä suurin mustin silmin ja tuli sisään hengästyneenä.

Se oli muuan Agnesen palvelijattarista.

Pappi vetäytyi vaistomaisesti huoneen perälle koettaen piilottautua, mutta palasi paikalleen kuin olisi saanut sysäyksen selkäänsä. Hänestä tuntui kuin hän olisi pyörinyt hyrrän tavoin, ja ajatellessaan, että toiset voisivat huomata hänen mielenliikutuksensa, hän pysähtyi.

Mutta hän ei tahtonut kuulla niitä sanoja, jotka palvelijatar aikoi lausua pöydän takana tarkkaavasti kuuntelevalle emännälle. Hän ajatteli vain pakoa, pelastumista. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi lakannut sykkimästä, veri sakoi hänen päähänsä ja kohisi korvissa. Mutta palvelijattaren sanat tunkivat silti hänen sielunsa uumeniin.

— Nuori emäntämme kaatui; häneltä vuoti niin paljon verta nenästä, että näyttää siltä kuin hän olisi saanut päähänsä sisäisen haavan. Ja verenvuotoa jatkuu. Antakaa minulle Santa Maria Egiziatan avaimet, ne yksin voivat tyrehdyttää verenvuodon.

Antioco kuunteli häntä tarjotin viinilaseineen vielä kädessä, ja riensi sitten ottamaan avaimia vanhasta särkyneestä lippaasta; verta vuotavalle nenälle pantuina ne tosiaan lievensivät verenvuotoa.

— Tämä on ilveilyä, ajatteli Paulo. Hän on lähettänyt palvelijattarensa urkkimaan minua ja viekoittelemaan minua taloonsa. Ehkäpä he ovat yksissä tuumin viinituvan emännän kanssa.

Mutta sisimmässään hän tunsi tuskansa myrskyn kiihtyvän. Ei, palvelijatar ei valehdellut. Agnese oli liian ylpeä uskoakseen asioitaan kellekään, saati palvelijoilleen. Epäilemättä Agnese todella voi huonosti. Paulo kuvitteli näkevänsä hänen suloiset kasvonsa verissä. Ja hän, Paulo, oli haavoittanut häntä. "Näyttää siltä, kuin hän olisi saanut päähänsä sisäisen haavan".

Hän näki, miten tarjoilupöydän takana istuva emäntä katsoi kierosti häneen näyttäen perin hämmästyneeltä hänen välinpitämättömyydestään.

— Mutta miten se tapahtui? hän nyt kysyi palvelijattarelta hiljaa, ikäänkuin tahtoen itseltäänkin salata mielenliikutuksensa.

Palvelijatar kääntyi nyt hänen puoleensa. Hänen kasvonsa olivat synkät, ankarat ja pisteliäät, ja hän kohosi Paulon eteen kuin rosoinen kallio, johon pappi pelkäsi kolhiutuvansa.

— Minä en ollut kotona, kun hän kaatui. Se tapahtui tänä aamuna käydessäni kaivolla. Palatessani hän jo oli sairas. Hän makasi kynnyksellä, ja veri virtasi nenästä. Varmaankin hän oli säikähtänyt jotakin. Sitten verenvuoto herkesi. Mutta koko päivän hän on ollut kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana verenvuoto alkoi uudelleen, ja hän sai kouristuksiakin. Lähtiessäni vast'ikään hän oli kylmä ja jäykkä, ja verta vuoti yhä nenästä. Olen kovin levoton, hän jatkoi kääriessään esiliinaan Antiocon noutamat avaimet, — meitä on vain naisia talossa.

Hän kääntyi lähtemään yhä tuijottaen pappiin, ikäänkuin olisi tahtonut vetää hänet mukaansa katseensa voimalla.

Ja tarjoilupöydän takana istuva emäntä sanoi tavallisella kylmällä äänellään:

— Miksi ei kirkkoherra mene häntä katsomaan?

— En tiedä... näin myöhään.

— Tulkaa, tulkaa! Pieni emäntäni tulee iloiseksi ja saa rohkeutta, jos tulette.

Pappi ajatteli: — Paholainen puhuu sinun suusi kautta! mutta seurasi häntä silti vaistomaisesti. Pappi oli tarttunut Antiocon olkapäähän ja veti hänet mukaansa kuin tuekseen. Ja poika seurasi häntä kuin lauta aaltoja. Näin he tulivat torille ja pappilan ovelle asti. Palvelijatar riensi juoksujalkaa edellä tuon tuosta kääntyen katsomaan taakseen silmänvalkuaiset välkkyen kuutamossa. Kasvot niin tummina kuin musta naamio hän todella tuntui paholaiselta. Ja sydämessään epämääräinen pelko Paulo seurasi häntä nojaten Antiocoon kuin sokea Tobias enkeliin.

Saavuttuaan ihan oven kohdalle hän huomasi, pojan koettaessa työntää sitä auki, äidin sulkeneen sen. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan.

— Äiti on sulkenut oven, koska hän tiesi, etten pitäisi sanaani, hän ajatteli. — Antioco! hän virkkoi pojalle, — palaa kotiisi.

Palvelijatar, joka oli lähtenyt jatkamaan matkaansa, pysähtyi kerran vielä, näki pojan kulkevan kotia kohti ja papin pistävän avaimen oven reikään. Silloin hän palasi papin luo.

— En tule, sanoi Paulo, kääntäen päätään melkein uhaten. Ja hän katsoi tyttöä suoraan kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia hänen ajatuksiaan naamion läpi. — Jos minun läsnäoloni on ehdottoman tarpeellinen, ymmärrättekö, ehdottoman tarpeellinen, niin palaa hakemaan minua.

Tyttö poistui sanomatta sanaakaan. Ja Paulo seisoi ovensa edessä käsi avaimella, jota hän ei kuitenkaan kiertänyt. Eihän hän voinut mennä sisään. Eikä hän liioin voinut lähteä tuohon toiseen paikkaan. Hän luuli, että hänen iäksi päiviksi täytyi jäädä seisomaan suljetun oven taa, jonka avain hänellä oli kädessään.

* * * * *

Tällävälin Antioco oli palannut kotiin. Äiti sulki oven, ja poika pesi ja asetti paikoilleen lasit. Kaikkien ensiksi hän pesi puhtaalla vedellä sen lasin, josta hän oli juonut. Hän kuivasi sen huolellisesti pistäen sen sisälle peukalonsa puhtaaseen valkoiseen pyyheliinaan käärittynä. Ummistaen toisen silmänsä hän sitten katseli sitä valoa vasten. Se näytti säteilevältä timantilta. Ja täynnä hartautta hän sulki sen kaappiin kuin pyhän ehtoollismaljan.

* * * * *

Paulo oli astunut sisään taloon ja nousi haparoiden pimeitä portaita. Hän muisti himmeästi, miten hän lapsena niinikään haparoiden ja nelinkontin oli kiivennyt portaita, mutta ei enää muistanut, missä.

Niinkuin silloinkin hän vaistosi uhkaavaa vaaraa, joka oli vältettävissä ainoastaan noudattamalla mitä suurinta varovaisuutta. Hän saapui portaiden yläaskelmalle, saapui huoneensa ovelle. Hän oli pelastunut. Mutta seisoessaan ovensa edessä hän uudelleen epäröi, avaisiko. Hän kääntyi äkkiä ja napautti etusormellaan hiljaa äidin ovelle. Sitten hän odottamatta vastausta avasi oven ja astui sisään.

— Minä se olen, hän virkkoi karskeasti. — Älähän nouse, minulla on vain jotakin sanottavaa sinulle.

Hän kuuli äidin liikkuvan vuoteessa, kuuli olkien kahisevan hänen patjassaan, mutta ei nähnyt häntä eikä halunnut nähdä häntä. Hän tahtoi ainoastaan heidän sielunsa puhuvan toisilleen pimeässä, ikäänkuin jo siirtyneinä toiseen maailmaan.

— Sinäkö se olet? Näin juuri unta — äiti virkkoi unisella äänellä ja säikähtyneenä. — Tanssiaiset — joku soitti luuttua.

— Äiti, Paulo sanoi kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — kuulkaahan. Se nainen, Agnese, voi pahoin. Jo aamusta alkaen hän on voinut pahoin. Hän kaatui, ja näyttää siltä, kuin hän olisi saanut sisällisen haavan päähänsä. Veri vuotaa nenästä.

— Mitä sanot, Paulo? Onko se vaarallista?

Ääni kuulosti pimeässä kiihoittuneelta, mutta samalla epäluuloiselta. Paulo jatkoi matkien palvelijattaren hengästynyttä ääntä.

— Se tapahtui tänä aamuna hänen saatuaan kirjeeni. Pitkin päivää hän on ollut kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana pahoinvointi palasi, hänellä on kouristuksia.

Hän huomasi liioittelevansa ja vaikeni. Äitikin oli vaiti. Hetken aikaa tässä pimeässä ja äänettömyydessä liikkui kuoleman salaperäinen henkäys. Tuntui kuin kaksi vihollista olisi etsinyt toisiaan kuitenkaan löytämättä. Sitten patjan oljet kahisivat uudelleen. Varmaankin äiti oli noussut istumaan vuoteessa, koska hänen kirkas äänensä tuntui kuuluvan ylempää.

— Paulo, kuka on kertonut sinulle kaiken tämän? Onkohan se oikein totta?

Paulo tunsi jälleen, että äiti puhui hänelle kuin hänen omatuntonsa. Silti hän heti vastasi:

— Miksi se ei olisi totta? Ja vähät siitä, äiti. Pelkään hänen tekevän jotakin mieletöntä. Hän on yksin, palvelijattariensa vallassa. On välttämätöntä, että menen hänen luokseen.

— Paulo!

— Se on välttämätöntä, Paulo toisti melkein huutaen. Mutta pikemminkin hän tahtoi saada itsensä uskomaan, kuin äitinsä.

— Lupasitko, Paulo?

— Lupasin; ja sentähden tulin ilmoittamaan siitä teille. Vakuutan vielä: on välttämätöntä, että käyn siellä. Omatuntoni vaatii sitä.

— Sanohan minulle, Paulo, oletko aivan varma siitä, että olet todella nähnyt tuon palvelijattaren? Viettelijällä on ilkeät juonet. Paholainen voi esiintyä niin monessa eri hahmossa.

Paulo ei oikein oivaltanut.

— Te luulette, että valehtelen. Olen aivan varmasti nähnyt palvelijattaren.

— Kuulehan, minä näin viime yönä entisen papin. Ja äsken luulin jälleen kuulevani hänen askeleensa. Viime yönä hän istui vieressäni kamiinan edessä. Sanon, että tosiaan näin hänet. Hänellä oli leuassa ajamaton parransänki, ja suussa vain muutamia paljosta tupakoimisesta tummenneita hampaita. Hänen sukkansa olivat täynnä reikiä. Ja hän sanoi: 'Minä elän ja olen täällä. Ja ennen pitkää karkoitan pois sinut ja poikasi tästä pappilasta'. Ja hän lisäsi vielä, että minun olisi pitänyt antaa sinun opetella isäsi ammatti, jotta et lankeaisi syntiin. Hän sai sieluni kovin levottomaksi, Paulo, niin etten nyt tiedä, olenko sinun suhteesi menetellyt hyvin vai pahoin. Mutta olen varma siitä, että paholainen istui vieressäni viime yönä. Palvelijatar, jonka näit, saattoi hyvinkin olla tuo sama viettelijä, mutta toisessa hahmossa.

Paulo hymyili pimeässä. Mutta sitten hänen eteensä ilmestyi aukion poikki rientävän palvelijattaren tumma varjo, ja vaistomaisesti hän tunsi epämääräistä kauhua.

— Jos menet sinne, jatkoi äidin ääni — oletko varma, ettet jälleen lankea? Jos oletkin nähnyt tuon palvelijattaren, ja jos tuo nainen voikin pahoin, niin oletko varma, ettet jälleen lankea?

Mutta hän vaikeni äkkiä. Hän kuvitteli näkevänsä poikansa kalpeana pimeässä, ja hänen tuli tätä surku. Miksi hän kielsi Pauloa menemästä tuon naisen luo? Entä jos tuo nainen kuolisi suruun? Jos Paulokin kuolisi suruun? Ja hän tunsi samaa tuskallista epävarmuutta kuin Antiocon tulevaisuudesta.

— Hyvä Jumala, hän huokasi, muistaen jo uskoneensa itsensä Jumalan huomaan. — Hän yksin voi ratkaista meidän pulmamme. Hänen sydämensä tykytti helpotuksesta, ikäänkuin hän olisi itse ratkaissut ongelman. Ja eikö se ollutkin ratkaistu, kun se oli uskottu Jumalalle?

— Jos omatuntosi vaatii sinua menemään, miksi et mennyt suoraa päätä, tulematta tänne?

— Olinhan luvannut olla menemättä tuohon taloon. Ja te uhkasitte lähteä tiehenne, jos toistamiseen menisin sinne. Vannoinhan...

Hänen teki mielensä huudahtaa:

— Äiti, pakottakaa minut pitämään valani.

Mutta hän ei voinut. Ja äiti sanoi:

— Mene siis. Tee, mitä omatuntosi vaatii.

— Älkää olko huolissanne, — Paulo sanoi mennen vuoteen ääreen. Hän jäi hetkeksi siihen seisomaan, ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen. Hän kuvitteli seisovansa alttarin edessä, jolla äiti istui salaperäisenä epäjumalana. Ja hän muisti, miten hänet pappisseminaarissa oli pakotettu ripin jälkeen suutelemaan äidin kättä. Sama vastenmielisyys ja sama mielenliikutus valtasi hänet nytkin. Hän tiesi, että jos hän olisi ollut yksin, ilman äitiä, hän jo olisi palannut Agnesen luo väsyneenä kaikista sen päivän huolista ja sisäisestä taistelusta. Äiti piti häntä kahleissa, eikä Paulo tietänyt, pitikö hänen olla siitä kiitollinen vai ei.

— Älkää olko levoton!

Silti hän halusi ja samalla pelkäsi, että äiti vielä puhuisi ja sytyttäisi tulen katsoakseen häntä suoraan silmiin ja, luettuaan niistä hänen sisimmän ajatuksensa, estäisi hänet menemästä.

Äiti oli ääneti. Patjan oljet kahisivat taas. Hän kai ojentautui pitkäkseen vuoteessa.

Ja Paulo lähti.

Hän ajatteli, ettei hän oikeastaan tehnyt mitään halpaa tekoa. Hän läksi, ei vaiston ajamana eikä intohimon pakosta, vaan sentähden, että hänen omatuntonsa sanoi, että vaara sentään kenties oli torjuttava, ja että vastuu tästä vaarasta lepäsi hänen hartioillaan.

Hän muisti palvelijattaren sanat:

— Pieni emäntäni tulee iloiseksi, jos te tulette.

Ja koko mennyt päivä kärsimyksineen tuntui hänestä naurettavalta ja raukkamaiselta. Hänen velvollisuutensa oli mennä tuon naisen luo ja rohkaista häntä. Hän tunsi sydämessään helpotusta kulkiessaan kosteisen niityn poikki hopeaisessa kuutamossa. Hän kuvitteli olevansa iso yöperhonen, jota valo veti puoleensa. Ja ilo siitä, että hän täytti velvollisuutensa menemällä Agnesen luo lohduttamaan häntä, vaihtui iloksi saada muutaman hetken päästä nähdä hänet.

Niityn ruohon koko viehkeys, kuutamon koko hellyys valeli hänen sieluaan tehden sen valkeaksi ja peittäen sen kasteella huolimatta hänen kuolonmustista vaatteistaan.

Agnese — pikku emäntä! Niin, hän oli hento ja heikko kuin lapsi. Hän oli yksin, isätön, äiditön, keskellä tuon synkän talon kivisokkeloa.

Ja Paulo oli kohdellut häntä pahoin, oli ottanut hänet käteensä kuin linnunpojan pesästä, puristaen häntä kourassaan, kunnes veri roiskui hänen ruumiistaan.

Hän joudutti askeliaan. Ei, ei — hän ei ollut raukka. Alimmalla portaalla hänen jalkansa luiskahti ja hänestä tuntui kuin kynnyksen edessä oleva kivilaatta olisi työntänyt hänet takaisin. Silti hän nousi hitaasti portaita, tarttui ovenkolkuttimeen ja kolhaisi sillä arkaillen.

Ja hän tunsi itsensä melkein nöyryytetyksi, kun sisällä vitkasteltiin oven avaamista. Hän ei millään muotoa olisi kolkuttanut toista kertaa.

Vihdoin oven yläpuolella olevaan pieneen ikkunaan ilmestyi valo, ja äskeinen tumma palvelijatar tuli avaamaan, vieden hänet heti huoneeseen, jonka hän hyvin tunsi.

Kaikki oli entisellään, niinkuin edellisinä öinä, jolloin Agnese oli salaa päästänyt hänet sisään puutarhan kautta. Nytkin oli puutarhaan vievä ovi raollaan, ja sisään leyhkäili kuutamossa välkkyvien pensaiden tuoksu.

Hirvien ja metsäkauristen täytetyt päät lampun valaisemilla seinillä näyttivät ojentavan kaulojaan tummat lasiset silmät loistavina tähystellen, mitä huoneessa tapahtui. Vastoin tavallisuutta oli sisähuoneisiin vievä ovi selkoselällään. Palvelijatar oli poistunut siitä, ja puulattiat rasahtelivat hänen askelistaan. Sitten seurasi hiljaisuus. Hetken kuluttua paukahti jokin ovi kuin tuulen kiinni paiskaamana. Kovasta sysäyksestä permantolaudat tärisivät, ja koko talo tuntui järkkyvän. Paulo oli hyvin levoton nähdessään seuraavassa silmänräpäyksessä edessään Agnesen kelmeät kasvot, joille valui epäjärjestyksessä olevia mustia hiuskiehkuroita. Nuo kasvot pistivät esiin pimeiden huoneiden varjosta kuin haaksirikkoisen kasvot.

Seuraavassa tuokiossa tuo hento olento ilmestyi valaistuun huoneeseen, ja Paulo hengitti helpommin.

Agnese sulki oven ja nojasi selkänsä sen pieleen pää kallellaan. Näytti siltä, kuin hänen jalkansa eivät olisi kannattaneet häntä.

Paulo lähestyi häntä hiljaisin askelin. Hän ojensi kätensä, mutta ei uskaltanut tarttua Agnesen käteen.

— Kuinka voitte? hän kysyi puoliääneen, niinkuin heidän aikaisemmin kohdatessaan toisensa. — Agnese, hän lisäsi tuskallisen vaitiolon jälkeen, kun tyttö ei vastannut, vaan vapisi kuin haavanlehti nojatessaan oveen, jottei kaatuisi; — meidän täytyy olla lujia.

Mutta samoin kuin lukiessaan evankeliumia paholaisen riivaamalle tytölle hän tunsi, miten hänen sanansa nytkin kajahtivat ontoilta. Ja hän loi alas katseensa, kun Agnese taas kohotti silmänsä, jotka vielä olivat raukeat, mutta silti säihkyivät vihaa ja rakkautta.

— Miksi siis tulitte?

— Minulle sanottiin, että olitte pahoinvoipa.

— Minä voin hyvin, enkä ole lähettänyt ketään kutsumaan teitä.

— Sen tiedän, mutta tulin kuitenkin. Eihän minulla ollut syytä jäädä tulematta. Ja olen iloinen, että palvelijattarenne liioitteli ja että voitte hyvin.

— Ei, — hän intti Paulon vielä puhuessa — en ole lähettänyt kutsumaan teitä, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Mutta kun olette täällä... tahdon kysyä, miksi teitte niin. Miksi? Miksi?