Part 8

Paulo avasi alaoven. Hopeinen kirkkaus tulvi harmaaseen eteiseen, kietoi kuultavaan verkkoonsa äidin ja pojan ja tuntui vetävän heitä ulos valoisan taivaan alle.

Paulo alkoi astua kirkolle päin taakseen katsomatta. Äiti jäi seisomaan oven eteen katsellen hänen poistumistaan. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta vaistomaisesti hänen leukansa alkoi vapista. Hän riensi huoneeseensa ja muutti kiireesti pyhävaatteet ylleen mennäkseen niinikään kirkkoon. Ja hänkin sitoi vyönsä kireälle ja alkoi astella lujasti. Mutta hän palasi karkoittamaan kanat, sieppaamaan kahvipannun tulelta ja sulkemaan ovet. Sitten hän sitoi huivin vahvasti leuan ja suun ympärille, koska kylmät väreet eivät tauonneet.

Ainoastaan räpäyttämällä silmiään hän tervehti kylästä kirkkoon tulvivia naisia ja vanhuksia, jotka musta suippolakki päässä seisoivat kirkkoaitauksen ääressä punainen aamutaivas taustanaan.

* * * * *

Paulo oli jo astunut sisälle kirkkoon. Muutamat kiireiset synnintunnustajattaret odottivat jo rukoustuolin ääressä, ja ensiksi tullut polvistui rukousjakkaralle toisten jonossa odottaessa vuoroaan.

Eräät aikaisin nousseet lapset olivat keräytyneet Nina Masian ympärille, joka oli polvillaan vihkivesimaljan ääressä vetäen katsojien huomion puoleensa paholaispäällään. Kulkiessaan hajamielisenä kirkon läpi pappi törmäsi tuohon ryhmään ja hermostui nähdessään tuon tyttösen, jonka äiti oli tahallaan tuonut kirkkoon, jotta kaikki näkisivät hänet. Papista tuntui, kuin tuo lapsi alati olisi ollut hänen jaloissaan esteenä ja soimauksena.

— Poistukaa heti tästä paikasta, hän sanoi kovalla äänellä, joka kajahti ympäri kirkkoa. Ja oitis lasten piiri siirtyi syrjemmäksi, mutta yhä Nina Masia keskellään siten, että kaikki kirkossa olijat saattoivat nähdä hänet.

Naiset käänsivät päänsä lasta kohti silti herkeämättä rukoilemasta. Tyttö tuntui olevan pienen kirkon epäjumala.

Pyhäkön täytti rahvaan mukana tullut metsäinen haju, ja ikkunoista tulvi sisälle aamun punahohteinen valo.

Paulo kulki suoraan eteenpäin, mutta hänen ahdistuksensa kasvoi. Ohikulkiessa hänen kauhtanansa hipaisi penkkiä, johon Agnese tavallisesti polvistui. Se oli vanha perhepenkki, jonka rukoustuoli oli puukaiverruksin somistettu. Ensin silmin ja sitten askelin Paulo mittasi sen etäisyyden alttarista.

— Jos näen hänen nousevan toteuttamaan kamalaa aiettaan, minulla on aikaa vetäytyä sakaristoon, hän ajatteli.

Väristys viilsi hänen ruumistaan, kun hän astui sakaristoon. Antioco oli juoksujalkaa rientänyt alas kellotapulista ja odotti häntä kaappi avattuna, kasvot vakavina ja tavallista kalpeampina. Näytti siltä, kuin hänen tuleva kutsumuksensa jo olisi täyttänyt kokonaan hänen mielensä, sellaisena kuin sitä hänelle oli selvitetty edellisenä iltana. Mutta tuo vakava naamio oli löyhässä hänen kasvoillaan, jotka kellotornissa olivat hulmahtaneet punaisiksi raittiista aamuilmasta. Maahan luotujen luomien alla silmät säkenöivät ilosta, ja huulien peitossa hampaat pureutuivat yhteen estäen hilpeää naurua remahtamasta esiin. Hänen sydämensä sykähteli vilkkaasti, ja hänen sisässään vavahti koko tuon sunnuntaiaamun valo, sohina ja riemu. Mutta äkkiä, järjestäessään papin ranteille messupaidan pitsejä, hän nosti huolestuneen katseensa. Hän oli huomannut, että käsi vapisi pitsikalvosimen alla. Ja nuo kunnioitetut kasvotkin olivat kelmeät ja vääntyneet.

— Oletteko sairas?

Paulo voi todellakin pahoin, vaikka kieltäen pudisti päätään. Hän tunsi suussaan karvaan maun, joka tuntui vereltä. Mutta pahoinvointi sytytti hänessä toivon kipinän.

— Sydämeni pakahtuu, kaadun kuolleena maahan, ja sitten kaikki on lopussa.

Hän palasi kirkkoon ripittämään naisia ja näki äitinsä oven suussa.

Liikkumattomana ja ankaran vakavana tämä seisoi siinä ikäänkuin valvoen ovea ja koko kirkkoa, valmiina tukemaan romahdustakin, jos se oli välttämätöntä.

Paulo tunsi kaiken rohkeutensa pakenevan. Kuoleman toivo puristi hänen sisälmyksiään, kouristi hänen sydäntään.

Vasta rippituolissa hän hiukan tyyntyi. Hän kuvitteli jo olevansa haudassa tai ainakin piilopaikassa, missä saattoi peittää kauhunsa. Naisten hiljainen kuiske ristikkoreiän takana, heidän huokauksensa ja henkäyksensä tuntuivat hänestä heinän kahinalta sisiliskojen juostessa hautakummun yli. Hän ajatteli Agnesea. Nuorten naisten hengitys ja heidän hiuksiensa ja pyhävaatteidensa tuoksu kiihoitti hänen tuskaansa, hänen intohimonsa kuohuntaa.

Ja hän antoi heille kaikille synninpäästön ajatellen, että hän itse kenties pian tarvitsi heidän armahtavaisuuttaan.

* * * * *

Sitten taas poistuminen rukoustuolista ja pelko, että hän näkisi kirkossa Agnesen, kiihoitti hänen mielenliikutustaan. Mutta Agnesen penkki oli tyhjä.

Ehkei hän ollenkaan tullut. Joskus hän istuutui kirkon perälle tuolille, jonka palvelijatar oli tuonut mukanaan. Kääntyessään Paulo näki vain äitinsä luisevan vartalon. Polvistuessaan rukoukseen hänellä oli alussa se tunne, että hänen sielunsakin polvistui Jumalan eteen puettuna tuskanverhoonsa kuin hän messupaitaan ja stolaan.

Sitten hän päätti olla katsomatta taakseen tai aikoi sulkea silmänsä kääntyessään seurakuntaan päin. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kiivennyt jyrkännettä mestauspaikalleen, ja hermokouristus puristi hänen niskaansa joka kerta, kun hän kääntyi seurakuntaan päin. Silloin hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi jalkojensa edessä ammottavaa kuilua. Mutta ripsien lomitse hän silti näki puukaiverruksin somistetun rukoustuolin ja siinä istumassa Agnesen tumman hahmon.

Agnese oli siis todellakin kirkossa. Hän oli mustiin pukeutuneena, musta harso käärittynä kasvojen ympärille, jotka olivat valkoiset kuin norsunluu. Hänen rukouskirjansa kultahakanen kiilsi mustien käsineiden lomitse. Hän näytti lukevan, mutta ei kääntänyt lehtiä. Palvelijatar oli polvillaan hänen vieressään, pää nöyrästi rukoustuolin nojassa. Mutta tämäntästä hän loi emäntäänsä silmänsä uskollisena kuin koira ja ikäänkuin olisi tuntenut hänen kamalan aikeensa ja valvonut häntä.

Paulo näki kaiken tämän alttarilta. Hän oli vailla toivoa, vaikka sydämensä sisimmässä vielä oletti, että Agnese ei panisi täytäntöön mieletöntä uhkaustaan.

Kääntäessään Uuden Testamentin lehtiä hän huokaili hermostuneesti, sanat tahtoivat takertua hänen kurkkuunsa, ja hiki valui hänen otsaltaan. Hänen täytyi nojata käsin alttaripöytään, jottei olisi pyörtynyt.

Hetkeksi hän sitten jälleen tointui.

Antioco huomasi, miten hänen pahoinvointinsa lisääntyi, ja tuijotti hänen kasvoihinsa, jotka muuttuivat kamaliksi kuin ruumiilla. Ja Antioco pysytteli lähellä valmiina tukemaan häntä, toisinaan luoden syrjäkatseen vanhuksiin, joiden parrakkaat kasvot pistivät esiin alttariaitauksen sälöjen lomitse. Poika tahtoi tietää, huomasiko joku vanhuksista papin pahoinvoinnin.

Mutta ei kukaan heistä huomannut sitä. Äiti oli järkähtämättä paikoillaan rukoillen ja odottaen, eikä hänkään huomannut poikansa pahoinvointia.

Ja Antioco tuli yhä lähemmäksi häntä huolissaan hänen tilastaan. Pappi huomasi sen ja katsoi häneen säikähtyen. Poika vastasi vilkkain katsein räpäyttäen nopeasti luomiaan, ikäänkuin sanoen:

— Minä olen tässä; jatkakaa vain.

Ja Paulo jatkoi kiiveten yhä mestauslavalle vievää jyrkkää rinnettä. Veriaalto virtasi hänen sydämeensä ja hermot tyyntyivät hieman. Mutta tämä oli vain vähäinen pysähdys, jonka aikana hän katsoi vaaraa silmiin; se oli haaksirikkoisen heittäytymistä veden valtaan, se oli ponnistelusta luopumista.

Hän kääntyi seurakunnan puoleen eikä enää sulkenut silmiään.

— Herra olkoon kanssanne!

Agnese oli yhä kumartuneena kirjansa yli, jonka lehtiä hän ei käännellyt. Hänen rukouskirjansa kultahaka kiilsi varjossa. Palvelijatar oli lyyhistynyt hänen jalkojensa juureen, ja muutkin naiset, myöskin papin äiti kirkon perällä, olivat kumartuneet maahan valmiina ponnahtamaan polvilleen, heti kun pappi oli tarttunut kirjaan.

Ja hän tarttui kirjaansa ja jatkoi rukouksiaan hitain kädenliikkein. Ja miltei hellyys valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Agnese seurasi häntä hänen kuolinpaikalleen niinkuin Maria Jesusta, että hän muutaman hetken kuluttua oli nouseva alttarin ääreen, että he vielä kerran tapaisivat toisensa hairahduksensa huippukohdassa, yhdessä sovittaakseen syntinsä, niinkuin yhdessä olivat sitä tehneetkin.

Kuinka hän olisi voinut vihata tuota naista, jonka tehtävänä oli kurittaa häntä, ja jonka viha oikeastaan oli rakkautta?

Hän nautti ehtoollista, ja tuo vähäinen viinitilkka virtasi hänen suoniinsa kuin pieni veripuro. Hän tunsi itsensä siitä vahvistuneeksi, tunsi sydämensä olevan täynnä Jumalan läsnäoloa.

Ja astuessaan alas alttarin aitauksen luo jakamaan ehtoollista naisille hän näki heidän kumartuneiden päidensä yli Agnesen istumassa penkissään. Tämä oli taivuttanut päänsä käsiensä varaan; ehkäpä hän kokosi rohkeutta, ennenkuin läksi liikkeelle. Ääretön sääli täytti hänen sydämensä. Paulo olisi tahtonut mennä hänenkin luokseen, antaa hänelle synninpäästön ja ehtoollista kuin kuolevalle. Hän oli jälleen rohkaistunut. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän ojensi naisille ehtoollisleipää.

* * * * *

Kun ehtoollisen jako oli päättynyt, muuan vanha talonpoika viritti hengellisen laulun. Seurakunta hymisi säkeitä puoliääneen ja lauloi sitten täydellä äänellä kahdesti kertosäkeen.

Se oli alkuperäisen yksinkertainen ja yksitoikkoinen virsi, yhtä vanha kuin ihmisten rukoukset melkein asumattomilla korpimailla, kuin aaltojen loiske yksinäisellä rannalla. Mutta tuon virren humina hänen penkkinsä ympärillä teki Agneseen sen vaikutuksen, kuin hän olisi äkkiä yöllisen tuskanretken jälkeen synkän metsän läpi siirtynyt meren rannalle, jonka lietesärkät olivat metsäliljojen peittämät ja aamuruskon punaamat.

Jotakin kohosi esille hänen olemuksensa syvyydestä, sydän tuntui nousevan kurkkuun asti, ja koko hänen sisäinen ihmisensä, joka niin kauan oli ollut levottomuuden tilassa, tuntui palaavan luonnolliseen, terveeseen kuntoon.

Koko hänen menneisyytensä ja hänen sukunsa menneisyys palasi hänen sisäisen katseensa eteen ja hellytti häntä hänen kuunnellessaan tuota vanhusten ja naisten laulua; olihan heidän joukossaan sellaisia, jotka olivat rakentaneet ja varustaneet hänen talonsa, viljelleet hänen kasvitarhaansa, kutoneet hänen kapaloidensa kankaan.

Kuinka hän saattoi tuon kansan edessä, joka vielä piti häntä valtiattarenaan, väittää olevansa puhtaampi kuin alttarilla seisova pappi?

Silloin hänkin tunsi Jumalan läsnäolon ympärillään ja sisässään, jopa intohimossaankin.

Hän tiesi, että se kuritus, millä hän aikoi ruoskia miestä, jonka kanssa oli syntiä tehnyt, samalla oli hänen oma kurituksensa. Mutta armollinen ja laupias Jumala puhui nyt hänelle vanhusten vakavalla äänellä, naisten ja viattomien lasten laulusta, kehoittaen häntä olemaan varuillaan itseensä nähden.

Hänen menneet yksinäiset päivänsä kulkivat hänen sielunsa silmien ohi synnyinseutunsa rahvaan laulun sävelissä. Hän näki itsensä lapsena, tyttönä, nuorena naisena tässä samassa pyhäkössä, tässä samassa kirkonpenkissä, joka oli kulunut hänen esivanhempiensa polvista ja kyynärpäistä. Itse kirkko kuului tavallaan hänen suvulleen. Eräs hänen esiäitinsä oli rakennuttanut sen, ja taru kertoi, että ihmeitä tekevän Neitsyen kuvan oli eräs hänen esi-isistään pelastanut raakojen merirosvojen käsistä ja tuonut tälle seudulle.

Agnese oli syntynyt ja kasvanut keskellä näitä pyhimystaruja, keskellä suuruuden ilmakehää, mikä erotti hänet Aarin yksinkertaisista ihmisistä, vaikka hän elikin heidän keskuudessaan sulkeutuneena kuin helmi karkean simpukan kuoreen.

Miten hän saattoi paljastaa häpeänsä kansalle?

Mutta juuri tuo tunne, että hän oli valtiattarena tässä pyhässä paikassakin, teki hänelle sietämättömäksi sen miehen läsnäolon, joka oli ollut hänen vertaisensa synnissä, mutta joka nyt seisoi tuolla ylhäällä pyhyyden naamio kasvoillaan, pyhät ehtoollisastiat käsissään, ylevänä ja kirkkaana ja kohoten korkeammalle häntä, joka oli kumartuneena hänen jalkainsa juuressa sen syyn painamana, että oli rakastanut häntä.

Hänen sydämensä paisui jälleen vihasta ja tuskasta. Ja nyt rahvaan laulu värähteli hänen korvissaan synkkänä kuin syvyydestä rukoilevana vaatien häneltä vapahdusta ja oikeutta.

Jumala itse puhui hänelle synkkänä ja ankarana vaatien häntä karkoittamaan temppelistä hänen arvottoman palvelijansa.

Hän valahti kelmeäksi, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Hänen polvensa tärisivät penkin laitaa vasten. Hän ei enää painanut päätään alas, vaan seurasi järkähtämättä papin liikkeitä alttarilla. Hänestä tuntui, kuin kuolettava henkäys olisi virrannut hänen suustaan, kuin se olisi saapunut pappiin asti ja ympäröinyt hänet samalla jäätävällä usvalla, joka peitti hänet itsensä.

* * * * *

Paulo tunsi tuon kuolonhenkäyksen. Hänen sormenpäänsä olivat kylmät niinkuin tammikuun kylminä aamuina. Väristys kouristi hänen niskaansa entistä rajummin.

Kun hän kääntyi siunaamaan seurakuntaa, Agnese katso häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa salamana, ja Paulo muisti tänä hetkenä, samaan tapaan kuin syvyyteen vaipuvat hukkuneet, kaiken elämänsä ilon, tuon ainoan oikean ilon, joka oli johtunut lemmityn naisen rakkaudesta, hänen ensi katseestaan, hänen ensi suudelmastaan.

Hän näki Agnesen kohoavan pystyyn rukouskirja kädessä.

— Jumala, tapahtukoon sinun tahtosi! Paulo huokasi polvistuen. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut Öljymäellä odottamassa väistämättömän kohtalon iskua.

Hän rukoili ääneen ja odotti, kuvitellen rukouksensa muminasta huolimatta kuulevansa Agnesen askelten lähestyvän alttaria.

— Kas tuolla... hän on noussut kirkonpenkistä, on jo puolivälissä tulossa alttarille. Hän astuu yhä edelleen. Kaikki katselevat häntä. Hän on jo aivan alttariaitauksen ääressä.

Paulo kohosi pystyyn. Ylenmääräisin ponnistuksin hänen onnistui nousta portaita alttaripöydän luo, missä hän otti käteensä ehtoolliskalkin.

Kääntyessään palatakseen sakaristoon hän näki Agnesen ehtineen alttariportaiden juurelle ja hankkiutuvan nousemaan niitä ylös.

— Herra Jumala! huokasi Paulo, — miksi et antanut minun kuolla?

Hän taivutti päänsä ehtoollismaljan yli ja näytti ojentavan kalpean niskansa teloittajan kirveelle, joka oli antava hänelle kuoliniskun.

Hitaasti poistuessaan sakaristoon hän näki Agnesen kumartuvan astuimelle alttariaitauksen eteen.

* * * * *

Agnese oli survaissut jalallaan ensimmäistä porrasta ja, ikäänkuin seinä olisi estänyt häntä menemästä kauemmas, laskeutunut polvilleen. Tiheä utuharso sumensi hänen silmänsä.

Vasta muutaman hetken kuluttua hän näki toiset astimet, alttarin juurella olevan kellervän maton, kukilla koristetun alttaripöydän ja sillä palavan lampun.

Mutta pappi oli kadonnut. Auringonsäde lankesi vinosti sille kohdalle, missä hän oli seisonut, ja muodosti matolle kultaisen täplän.

Agnese teki ristinmerkin, nousi ja alkoi astua kirkon ovelle. Palvelijatar seurasi häntä. Vanhukset, naiset ja lapset kääntyivät katselemaan häntä, hymyilivät hänelle ja siunasivat häntä silmillään valtiattarenaan, kauneuden ja uskon vertauskuvana.

Ennenkuin hän poistui kirkosta, palvelijatar pirskoitti sormellaan emäntänsä vaatteille vihkivettä, ja oven edessä hän kumartui harjaamaan kädellään pois tämän hameesta alttarin portaalta tarttunutta pölyä.

Noustessaan hän huomasi Agnesen kuolonkalpeiden kasvojen kääntyvän sitä kirkon soppea kohti, missä papin äiti istui. Äiti nojasi seinään pää vaipuneena rintaa vasten.

Eräs nainen, joka huomasi Agnesen ja hänen palvelijattarensa huomion kääntyneen tuota nurkkaa kohti, rupesi hänkin katsomaan sinne päin. Sitten nainen riensi papin äidin luo, mainitsi häntä hiljaa nimeltä ja kohotti kädellään hänen kasvojaan.

Äidin silmät olivat puoleksi ummessa, jäykät kuin lasi, terät kääntyneet ylös, melkein näkymättömissä. Rukousnauha putosi hänen kädestään, ja pää retkahti vasten naista, joka oli kohottanut sitä.

— Hän on kuollut, kirkaisi nainen.

Silmänräpäyksessä kaikki kirkossa olijat nousivat ja riensivät kirkon perälle.

Paulo oli tällävälin astunut sakaristoon Antiocon seuraamana, joka kantoi Uutta Testamenttia.

Paulo tunsi ruumiissaan vilun ja ilon väreitä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi pelastunut haaksirikosta, ja hänen oli tarve liikkua, lämmitellä, saada varmuus siitä, että kaikki oli ollut vain pahaa unta.

Äänten hälinää, ensin hiljaista, sitten kovempaa, alkoi kuulua kirkosta. Antioco kurkisti sakariston ovesta ja näki koko kirkkoväen kirkon toisessa päässä, aivan kuin ovi olisi ollut teljetty, niin ettei se päässyt poistumaan. Vanha mies nousi alttarin portaita tehden salaperäisiä merkkejä:

— Äiti voi pahoin!

Paulo riensi kirkkoon, vielä messupaita yllään, ja polvistui, väen ympäröimänä, paremmin nähdäkseen äitinsä, joka lepäsi kivilattialla, pää vieraan naisen sylissä.

— Äiti, äiti?

Vainajan kasvot olivat jäykät, silmät raollaan, hampaat vielä lujasti yhteen purtuina kuin huudon tukahduttamiseksi.

Paulo tajusi heti, että äiti oli kuollut samasta tuskasta, samasta kauhusta, jonka hän oli jaksanut kestää.

Ja Paulokin puri lujasti hampaansa yhteen tukahduttaakseen huudon, kun hän loi katseensa ympärillä tyrmistyneenä seisovaan väkijoukkoon ja kohtasi Agnesen silmät.