Part 10

»Mutta, hyvä ystävä, eikö teillä ole mitään muuta keinoa? Olenhan jo sanonut, että meille kaikille olisi parempi, että hra Maurice pysyisi meistä syrjässä.»

»Meille kaikille, ehkäpä niin; mutta sille naiselle, joka on meidän kaikkien yläpuolella, sille, jolle olemme vannoneet uhraavamme omaisuutemme, henkemme, vieläpä kunniamme, on tarpeen, että tämä nuori mies tulee takaisin. Tiedättekö, että Turgytä epäillään ja että on aikomus antaa prinsessoille toinen palvelija?»

»Hyvä on, lähetän Muguetin pois.»

»Voi, hyvä Jumala, Geneviève», sanoi Dixmer tehden hänelle niin harvinaisen kärsimättömän eleen, »miksi puhutte minulle tuosta? Miksi sammutatte ajatukseni tulen omalla ajatuksellanne? Miksi vaikeuksien keskellä luotte minulle uusia vaikeuksia? Geneviève, tehkää kunniallisena, uskollisena vaimona kaikki se, minkä luulette olevan velvollisuutenne, siinä on kaikki, mitä teille sanon; huomenna olen poissa; huomenna olen Morandin sijalla hänen insinööritöissään. En syö päivällistä teidän kanssanne, mutta hän syö; hänellä on jokin pyyntö Mauricelle; hän selittää teille, mikä se on. Mitä hän pyytää, muistakaa se, Geneviève, on hyvin tärkeä asia; se ei ole meidän päämaalimme, vaan keinomme; se on tämän niin hyvän, niin jalon, niin uskollisen miehen viimeinen toivo, tämän suojelijamme, jonka puolesta meidän velvollisuutemme on uhrata kaikkemme.»

»Ja jonka puolesta antaisin henkeni!» huudahti Geneviève haltioissaan.

»No niin, Geneviève, en tiedä, miten tässä on käynyt, ette ole osannut saada Mauricea rakastamaan tätä miestä, vaikka se olisi ollut erittäin tärkeätä. Siitä johtuu, että kun olette saattanut Mauricen tänään huonolle tuulelle, hän ehkä hylkääkin sen pyynnön, jonka Morand tekee ja johon meidän on hinnalla millä hyvänsä saatava hänen suostumuksensa. Haluatteko nyt, että sanon teille, Geneviève, minne teidän turhantarkkuutenne ja tunteellisuutenne johtavat Morandin?»

»Voi, hyvä herra», huudahti Geneviève liittäen kätensä yhteen ja kalveten, »hyvä herra, älkäämme koskaan puhuko siitä».

»Hyvä on siis», jatkoi Dixmer koskettaen huulillaan vaimonsa otsaa, »olkaa voimakas ja miettikää».

Niin hän lähti.

»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!» sopersi Geneviève tuskissaan, »mitä väkivaltaa he minulle tekevätkään, jolla suostuisin tähän rakkauteen, jota koko sieluni janoaa...»

Kuten olemme jo maininneet, oli seuraava päivä lepopäivä. [Kristillisen ajanlaskun mukana oli 7-päiväinen viikko poistettu; sijalla oli kymmenpäiväinen _dekadi_, jonka viimeinen päivä oli lepopäivä. — Suom.]

Dixmerin perheessä, kuten muissakin porvarisperheissä tuona aikana, oli tapana syödä päivällistä sunnuntaisin kauemmin ja juhlallisemmin kuin muina päivinä. Tultuaan perhetuttavaksi ei Maurice, joka oli saanut kertakaikkisen kutsun näille päivällisille, ollut milloinkaan jäänyt tulematta. Niinä päivinä, vaikka oli tapana istuutua pöytään vasta kello kahdelta, Maurice saapui jo puolen päivän aikaan.

Sillä tavoin kuin Maurice oli lähtenyt, oli Geneviève melkein heittänyt toivonsa, että hän saapuisi.

Kello löi tosiaankin kaksitoista ilman että Mauricea näkyi; sitten puoli yksi, sitten yksi.

Olisi mahdotonta kuvata sanoin, mitä tämän odotusajan kuluessa tapahtui Genevièven sydämessä.

Ensin hän oli pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti; sitten nähdessään hänen viipyvän hän naisen sydämelle ominaisesta keimailun halusta oli kiinnittänyt kukan kupeellensa ja toisen tukkaansa, ja taaskin hän oli jäänyt odottamaan tuntien yhä suuremman ahdistuksen hiipivän sydämeensä. Siten oli jo tullut melkein aika istuutua pöytään eikä Mauricea kuulunut.

Kymmentä minuuttia vailla kaksi kuuli Geneviève Mauricen hevosen kavion kopseen, jonka hän tunsi niin hyvin.

»Oi, hän on täällä», huudahti hän; »hänen ylpeytensä ei ole kyennyt voittamaan hänen rakkauttansa. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!»

Maurice hyppäsi alas hevosensa selästä ja antoi ohjakset puutarhapojalle mutta käski hänen odottaa paikallaan. Geneviève näki tämän ja tuli levottomaksi, kun poika ei vienytkään hevosta talliin.

Maurice astui sisään. Hän oli tänään loistavan kaunis. Väljä musta hännystakki, jossa oli isot käänteet, valkoiset liivit, säämiskähousut, joitten alta näkyivät säärien muodot, jalot kuin Apollon, valkoinen batistikaulus ja hänen kaunis tukkansa, joka verhosi leveätä ja sileätä otsaa, tekivät hänestä hienon ja voimakkaan miehen tunnuskuvan.

Hän astui sisään. Kuten jo olemme sanoneet, sai hänen läsnäolonsa Genevièven sydämen paisumaan ilosta; hän tervehti Mauricea säteilevänä.

»Kas, siinähän te olette», sanoi Geneviève ojentaen hänelle kätensä; »syöttöhän päivällisiä meidän kanssamme, eikö niin?»

»Päinvastoin, kansatar», sanoi Maurice kylmällä äänellä, »tulin pyytämään teillä lupaa olla poissa».

»Olla poissa?»

»Niin, piirin asiat vaativat työtäni. Pelkäsin teidän odottavan minua ja syyttävän minua epäkohteliaaksi; sitä varten tulin.»

Geneviève tunsi sydäntänsä, joka hetkeksi oli vapautunut, taas ahdistavan.

»Voi, hyvä Jumala!» sanoi hän, »ja Dixmer, joka ei ole päivällisellä, uskoi palatessaan tapaavansa teidät täällä ja oli sanonut minulle, että pidättäisin teidät, kunnes hän tulee!»

»Ahaa, siinä tapauksessa ymmärrän teidän hellittämättömyytenne, madame. Teillä oli miehenne määräys. Enkä minä aavistanut sitä! Minä en tosiaankaan koskaan pääse irti itserakkaudestani.»

»Maurice!»

»Mutta minun on, madame, enemmän pidettävä kiinni teidän teoistanne kuin sanoistanne, minun on ymmärrettävä, että ellei Dixmer ole täällä, on minun sitä suuremmalla syyllä jäätävä pois. Hänen poissaolonsa saattaisi teidät vain yhä enemmän hämillenne.»

»Miksi niin?» kysyi Geneviève arasti.

»Koska te palattuani näytätte ottaneen tehtäväksenne välttää minua, koska palasin teidän vuoksenne, vain teidän vuoksenne, tiedättehän sen, hyvä Jumala, ja koska minä palattuani olen alituisesti tavannut muita kuin teidät.»

»Te olette siis yhä vieläkin suutuksissanne, hyvä ystävä», sanoi Geneviève, »ja kuitenkin minä teen parhaani».

»Eipä suinkaan, Geneviève, voitte tehdä vieläkin paremmin: ottaa minut vastaan kuten ennen tai kokonaan hyljätä minut.»

»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »ymmärtäkää minun asemani, arvatkaa minun pelkoni älkääkä enää kohdelko minua julmasti».

Ja nuori nainen lähestyi häntä ja katsoi häneen surullisena.

Maurice jäi vaiti.

»Mutta mitä te sitten tahdotte?» jatkoi Geneviève.

»Tahdon rakastaa teitä, Geneviève, koska tunnen nyt, etten voi elää ilman tätä rakkautta.»

»Maurice, armoa!»

»Mutta siinä tapauksessa, madame», huudahti Maurice, »olisi annettava minun kuolla».

»Kuolla?»

»Niin, kuolla tai unohtaa.»

»Te voisitte siis unohtaa, te?» huudahti Geneviève, jonka kyyneleet kumpusivat sydämestä esiin silmiin.

»Voi, en, en», voihki Maurice langeten polvilleen, »en, Geneviève, kuolla ehkä, mutta unohtaa en koskaan, koskaan!»

»Ja kuitenkin», jatkoi Geneviève lujana, »se olisi parasta, Maurice, sillä tämä rakkaus on rikollista».

»Oletteko sanonut tuon hra Morandille?» sanoi Maurice, jonka tämä äkkinäinen kylmä puhe oli tyynnyttänyt.

»Hra Morand ei ole mikään hullu kuten te, Maurice, eikä minun ole milloinkaan ollut tarvis huomauttaa hänelle tavasta, miten hänen tulee käyttäytyä ystävän talossa.»

»Lyönpä vetoa», vastasi Maurice hymyillen pilkallisesti, »lyönpä vetoa, että jos Dixmer syö päivällistä ulkona, ei Morand ainakaan ole lähtenyt pois. Kas sillä lavoin on tehtävä, Geneviève, estääksenne minua rakastamasta teitä; sillä silloin kun tämä Morand on täällä teidän vieressänne jättämättä teitä sekunniksikaan», jatkoi hän paheksuvasti, »en minä rakasta teitä, tai en ainakaan myönnä rakastavani teitä».

»Ja minä», huudahti Geneviève, jonka kärsivällisyyden tämä ikuinen epäluulo sai loppumaan ja puristamaan raivokkaasti nuoren miehen käsivartta, »minä vannon teille, kuulkaa, Maurice, jotta se on sanottu kerta kaikkiaan, jotta siihen asiaan ei enää koskaan tarvitse palata, vannon teille, ettei Morand koskaan ole sanonut minulle sanaakaan rakkaudesta, ettei Morand milloinkaan ole rakastanut minua, ettei hän koskaan tule minua rakastamaan; minä vannon sen kautta kunniani, vannon sen äitini sielun kautta!»

»Voi, voi», huudahti Maurice, »kuinka haluaisinkaan uskoa teitä!»

»Oi, uskokaa minua, hupsuparka!» Geneviève hymyili tavalla, joka jokaiselle toiselle, vaan ei mustasukkaiselle, olisi merkinnyt hurmaavaa tunnustusta. »Uskokaa minua; haluatteko te muuten tietää enemmän? No niin, Morand rakastaa naista, joka saattaa varjoon kaikki kuolevaiset naiset, kuten taivaan tähdet himmentävät kedon kukkien loiston.»

»Ja kuka nainen», kysyi Maurice, »voi tällä tavoin siis saattaa varjoon toiset naiset, kun heidän joukossaan on Geneviève?»

»Eikö se, jota rakastaa», jatkoi Geneviève hymyillen, »ole aina luomakunnan mestariteos?»

»Mutta», sanoi Maurice, »ellette rakasta minua, Geneviève...»

Nuori nainen odotti jännittyneenä lauseen loppua.

»Ellette rakasta minua», jatkoi Maurice, »voitte ainakin vannoa minulle, ettette milloinkaan rakasta ketään toisia?»

»Voi, mitä siihen tulee, Maurice, sen vannon koko sydämestäni», huudahti Geneviève ihastuneena siitä, että Maurice itsestään tarjosi hänelle tällaisen tilaisuuden, joka ei sotinut hänen omaatuntoansa vastaan.

Maurice tarttui Genevièven molempiin käsiin, jotka tämä oli kohottanut taivasta kohti, ja peitti ne kiihkeillä suudelmilla.

»No niin», sanoi Maurice, »nyt minä olen kiltti, myöntyväinen, luottavainen; nyt olen jalomielinen. Tahdon hymyillä teille, tahdon olla onnellinen.»

»Ettekä pyydä enempää?»

»Koetan olla pyytämättä.»

»Nyt luulen», sanoi Geneviève, »olevan turhaa enempää pidellä teidän hevostanne. Kyllä piiri odottaa.»

»Voi, Geneviève, tahtoisin koko maailman odottavan ja voivan odottaa teidän vuoksenne.»

Pihasta kuului askelia.

»Tullaan ilmoittamaan, että päivällinen on valmis», sanoi Geneviève.

He puristivat salavihkaa toistensa käsiä.

Tulija oli Morand; hän saapui ilmoittamaan, että odotettiin vain Mauricea ja Genevièveä, jotta voitaisiin istuutua pöytään.

Hänkin oli pukeutunut hienoksi tätä sunnuntaipäivällistä varten.

XIX

Pyyntö

Morand, joka oli pukeutunut ylen aistikkaasti, herätti Mauricen uteliaisuuden.

Hienoinkaan myskiltä tuoksuva keikari ei olisi löytänyt mitään muistuttamista hänen kaulaliinansa solmua, saappaittensa poimuja, liinavaatteittensa hienoutta vastaan.

Tosin on myönnettävä, että hänellä aina oli sama tukka ja samat silmälasit.

Silloin näytti Mauricesta, niin oli Genevièven vala saanut hänet rauhoittumaan, kuin hän olisi nyt vasta ensimmäisen kerran nähnyt hänen tukkansa ja silmälasinsa oikeassa valaistuksessa.

»Hitto soikoon», sanoi Maurice itsekseen mennessään häntä tervehtimään, »enpä enää koskaan ole mustasukkainen sinulle, mainio kansalainen Morand! Pue vain yllesi vaikka joka päivä, jos haluat, kirjavanhohtava pyhäpukusi ja teetä itsellesi sunnuntaita varten hännystakki kultakankaasta! Tästä päivästä alkaen lupaan olla näkemättä muuta kuin tukkasi ja silmälasisi ja etenkin olla syyttämättä sinua rakkaudesta Genevièveen.»

Saattaa käsittää miten paljon vilpittömämpi ja sydämellisempi oli kansalaiselle Morandille annettu kädenpuristus tämän yksinpuhelun jälkeen kuin hänen tavallisesti antamansa.

Vastoin tavallisuutta syötiin päivällinen pienessä seurassa. Vain kolmelle hengelle oli katettu kapean pöydän ääreen. Maurice käsitti voivansa kohdata Genevièven jalan pöydän alla; jalat jatkaisivat täten sitä mykkää lemmenpuhelua, jonka kädet olivat panneet alulle.

Istuuduttiin pöytään. Maurice näki Genevièven vinosti vastapäätä; hän oli valon ja Mauricen välissä; hänen mustassa tukassaan oli sininen hohde kuten korpin siivessä; hänen hipiänsä loisti, hänen silmänsä olivat kosteat rakkaudesta.

Maurice etsi ja löysi Genevièven jalan. Tarkastaessaan ensimmäisen kosketuksen vaikutusta hänen kasvoiltaan, näki hän niitten sekä punastuvan että kalpenevan yhtaikaa; mutta tuo pieni jalka jäi rauhallisesti ja raukeana paikalleen pöydän alle hänen jalkojensa väliin.

Kirjavan hohtavassa puvussaan näytti Morand saaneen takaisin pyhä-älynsä, tuon loistavan älyn, jonka Maurice muutaman kerran oli nähnyt pursuavan tämän ihmeellisen miehen huulilta ja joka epäilemättä olisi hyvin säestänyt hänen silmiensä tulta, elleivät vihreät silmälasit olisi sitä sammuttaneet.

Hän kertoi tuhat sukkeluutta nauramatta milloinkaan: Morandin leikinlaskun voima, hänen sutkaustensa harvinainen tenho johtui hänen järkähtämättömästä vakavuudestaan. Tämä kauppias, joka oli matkustanut niin laajalti ostellen kaikenlaisia nahkoja pantterinnahoista jäniksennahkoihin asti, tämä kemisti, joka kerran oli tahrinut käsivartensa punaisiksi, tunsi Egyptin kuten Herodotos, Afrikan kuten Levaillant ja oopperan sekä naisten huoneet yhtä hyvin kuin myskiltä tuoksuvat keikarit.

»Mutta hiisi vieköön, kansalainen Morand», sanoi Maurice, »tehän ette ole vain tietäväinen mies, vaan myöskin tiedemies!»

»Olen nähnyt paljon ja etenkin lukenut paljon», sanoi Morand: »eikö ole siis sopivaa, että hiukan valmistaudun niihin elämännautintoihin, joihin aion heittäytyä koottuani itselleni omaisuuden? Onhan jo aika, kansalainen Maurice, onhan jo aika!»

»Mitä hulluja!» sanoi Maurice, »tehän puhutte kuin vanhus: miten vanha olette siis?»

Morand kääntyi vavahtaen kuullessaan tämän kysymyksen, niin luonnollinen kuin se olikin.

»Olen kolmekymmentäkahdeksanvuotias», sanoi hän. »Niin, sellaistahan se on, kun on tiedemies, kuten te sanoitte, ei ole enää varmaa ikää.»

Geneviève rupesi nauramaan, Maurice yhtyi kuoroon; Morand tyytyi hymyilemään.

»Olette siis matkustanut paljon?» kysyi Maurice puristaen jaloillaan Genevièven jalkaa, joka pyrki huomaamatta vapautumaan.

»Osa nuoruudestani», sanoi Morand, »on kulunut ulkomailla».

»Paljon nähnyt! Anteeksi, paljon huomannut, tahtoisin minä sanoa», jatkoi Maurice; »sillä sellainen mies kuin te ei voi nähdä tekemättä huomioita».

»Totta totisesti, niin paljon nähnyt», jatkoi Morand; »sanoisinpa melkein, että olen nähnyt kaikki».

»Kaikki, hyvä kansalainen, se on paljon sanottu», sanoi Maurice nauraen, »sillä jos muistelisitte...»

»No niin, olette oikeassa. Kahta asiaa en ole milloinkaan nähnyt. On totta, että näinä kaksi asiaa tulevat meidän päivinämme yhä harvinaisemmiksi.»

»Mitkä ne ovat?» kysyi Maurice.

»Ensimmäinen», sanoi Morand vakavana, »on Jumala».

»Ah», sanoi Maurice, »mutta Jumalan sijasta voisin, kansalainen Morand, näyttää teille jumalattaren».

»Miten niin?» keskeytti Geneviève.

»Kyllä, ihan vastaleivotun jumalattaren: Järki-jumalattaren. Minulla on ystävä, josta olen teille joskus kertonut, rakas kelpo Lorin, jolla on kultainen sydän ja vain yksi vika, se, että hän sepustelee nelisäkeisiä runoja sekä sanaleikkejä.»

»Entä sitten?»

»No niin, hän on suosinut Pariisin kaupunkia toimittamalla Järki-jumalattaren, joka on erinomaisessa kunnossa ja josta ei ole löydetty mitään moitittavaa. Se on kansatar Arthémise, entinen Oopperan tanssijatar, nykyään hajuvesien myyjätär Martin-kadulla. Heti kun hänestä on lopullisesti tullut jumalatar, voisin näyttää hänet teille.»

Morand kiitti Mauricea vakavalla päännyökkäyksellä ja jatkoi:

»Toinen on kuningas.»

»Niin, sehän on vaikeampaa», sanoi Geneviève koettaen hymyillä; »sellaistahan ei enää ole olemassa».

»Teidän olisi tullut nähdä viimeinen», sanoi Maurice, »se olisi ollut varovaisinta».

»Siitä on seurauksena», sanoi Morand, »ettei minulla ole mitään käsitystä, miltä kruunattu pää näyttää: luultavasti hyvin ikävältä?»

»Hyvin ikävällä, tosiaankin», sanoi Maurice; »sen takaan minä, joka melkein joka kuukausi näen yhden sellaisen».

»Kruunatun päänkö?» kysyi Geneviève.

»Tai ainakin sellaisen», jatkoi Maurice, »joka on kantanut kruunun raskasta ja tuskallista taakkaa».

»Ahaa, niin, kuningattaren», sanoi Morand. »Olette oikeassa, herra Maurice, se on varmasti synkkä näky...»

»Onko hän yhtä kaunis ja yhtä ylpeä, kuin kerrotaan?» kysyi Geneviève.

»Ettekö te sitten ole koskaan nähnyt häntä, madame?» kysyi Maurice vuorostaan hämmästyneenä.

»Minäkö? En milloinkaan!...» vastasi nuori nainen.

»Se on todella kummallista», sanoi Maurice.

»Ja miksi kummallista?» kysyi Geneviève. »Olemme asuneet maaseudulla aina vuoteen 91 asti; vuodesta 91 olen asunut vanhalla Saint-Jacques-kadulla, joka paljon muistuttaa maaseutua, paitsi että täällä ei milloinkaan ole aurinkoa, vähemmän ilmaa ja vähemmän kukkia. Tunnette elämäntapani, kansalainen Maurice: ne ovat aina olleet samanlaiset; miten luulette, että minä olisin nähnyt kuningattaren? Ei milloinkaan ole tullut siihen tilaisuutta.»

»Enkä luule teidän käyttävän hyväksenne sitäkään tilaisuutta, joka nyt luultavasti tulee, ikävä kyllä», sanoi Maurice.

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Geneviève.

»Kansalainen Maurice vihjaa asiasta, joka ei enää ole mikään salaisuus», sanoi Morand.

»Mikä asia?» kysyi Geneviève.

»Marie-Antoinetten todennäköinen kuolemantuomio ja teloitus samalla mestauslavalla, jolla kuningaskin kuoli. Kansalainen sanoo vielä, että te ette käytä hyväksenne tilaisuutta nähdä häntä sinä päivänä, jolloin hän lähtee Templestä mennäkseen Révolution-aukiolle.»

»En, varmasti en», huudahti Geneviève vastauksena näihin Morandin jäätävän kylmäverisesti lausumiin sanoihin.

»Heittäkää siinä tapauksessa toivonne», jatkoi järkähtämätön kemisti; »sillä Itävallatarta vartioidaan hyvin ja tasavalta on haltia, joka tekee näkymättömäksi kenet ikinä tahtoo».

»Myönnän kuitenkin», jatkoi Geneviève, »että olisin ollut hyvin utelias näkemään tämän naisraukan».

»Tuumitaanpa asiaa», sanoi Maurice, innokkaana ottamaan varteen kaikki Genevièven toivomukset; »olisiko teillä todellakin halua? Sanokaa siinä tapauksessa vain sana. Tasavalta on haltiatar, siitä olen kansalaisen Morandin kanssa yhtä mieltä; mutta kaupunginvirkamiehenä olen minä jonkin verran noita.»

»Te voisitte siis näyttää minulle kuningattaren, voisitteko, hyvä herra?» huudahti Geneviève.

»Ihan varmasti voin.»

»Ja millä tavoin sitten?» kysyi Morand vaihtaen Genevièven kanssa pikaisen silmäyksen, joka jäi nuorelta mieheltä huomaamatta.

»Ei mikään ole yksinkertaisempaa», sanoi Maurice. »Kaupunginvirkamiesten joukossa on varmasti sellaisia, joihin ei luoteta. Mutta minähän olen antanut kylliksi todisteita uskollisuudestani vapauden asialle, jotta en kuulu niihin. Sitäpaitsi riippuu pääsy Templeen sekä virkamiehistä että vartiopäälliköistä yhteisesti. Ja vartiopäällikkönä on juuri luona päivänä ystäväni Lorin, josta luullakseni vielä kerran tulee kenraali Santerren seuraaja, koska hän on kolmessa kuukaudessa ylennyt korpraalista pataljoonan adjutantiksi. No niin, tulkaa tapaamaan minua Templeen sinä päivänä, jolloin minulla on vartiovuoro, toisin sanoen ensi torstaina.»

»No niin», sanoi Morand, »toivon, että tämä ehdotus teille kelpaa. Katsokaa, kuinka nopeasti asia kävi!»

»Voi, ei, ei», sanoi Geneviève, »minä en tahdo».

»Ja miksikä ette?» huudahti Maurice, joka ei tässä Templessä-käynnissä nähnyt muuta kuin keinon nähdä Genevièven sellaisenakin päivänä, jolloin oli luullut sen olevan mahdotonta.

»Koska te sen johdosta ehkä voisitte joutua johonkin ikävään välikäteen, rakas Maurice, ja jos teille, ystävällemme, koituisi jotakin huolta siksi, että olette tyydyttänyt minun oikkuni, en antaisi sitä itselleni anteeksi koskaan eläessäni.»

»Tuo on viisaasti puhuttu, Geneviève», sanoi Morand. »Uskokaa minua, epäluuloisuus on suuri, parhaitakin isänmaanystäviä epäillään nykyään; luopukaa tästä suunnitelmasta, joka on, kuten sanotte, pelkkä utelias päähänpisto.»

»Voisi sanoa teidän puhuvan kateudesta, Morand, ja että, kun ette ole nähnyt kuningatarta yhtä vähän kuin kuningastakaan, ette tahdo toistenkaan näkevän heitä. No niin, älkäämme väitelkö enää; tulkaa mukaan.»

»Minäkö? Enhän toki.»

»Templessä-käyntiä ei toivo enää kansatar Dixmer, vaan minä, ja minä pyydän häntä samoin kuin teitäkin käynnillänne virkistämään vankirukkaa. Sillä kun iso portti kerran on sulkeutunut jäljessäni, olen neljänkolmatta tunnin ajan yhtä paljon vanki kuin olisi kuningas tai kuninkaallinen prinssi.»

Sitten hän sanoi puristaen molemmilla jaloillaan Genevièven jalkaa:

»Tulkaa siis, minä pyydän.»

»Ajatelkaa asiaa, Morand», sanoi Geneviève, »tulkaa saattamaan minua».

»Se olisi hukkaan heitetty päivä», sanoi Morand, »ja se viivyttäisi vain sen päivän tuloa, jolloin vetäydyn liikehommista yksityiselämään».

»Siinä tapauksessa en tule yhtään», sanoi Geneviève.

»Ja miksi ette?» kysyi Morand.

»Voi, hyvä Jumala, sehän on selvää», sanoi Geneviève, »koska en ole varma, että mieheni tulee minua saattamaan, ja kun ette te, viisas mies, kahdeksanneljättävuotias mies, tule minua saattamaan, ei minulla olisi rohkeutta mennä yksin puhuttelemaan vartiomiehiä, jotka ovat kukaties tykkimiehiä, krenatöörejä tai jääkäreitä, ja pyytää saada puhutella kaupunginvirkamiestä, joka ei ole minua kolmea neljääkään vuotta vanhempi».

»Siinä tapauksessa», sanoi Morand, »koska luulette minun mukaantuloni välttämättömäksi, kansatar...»

»Suostukaa pois, kansalainen tiedemies, olkaa kohtelias, kuten olisitte aivan tavallinen ihminen», sanoi Maurice, »ja uhratkaa puolet päivästänne ystävänne vaimolle».

»Olkoon menneeksi», sanoi Morand.

»Nyt en pyydä teiltä muuta kuin yhtä asiaa, vaitioloa», jatkoi Maurice. »Vieraskäynti Templessä on aina epäilyttävä askel, ja jos mikä onnettomuus hyvänsä sattuisi tämän käynnin johdosta, joutuisimme kaikki giljotiinille. Jakoblinit eivät laske leikkiä, hitto vieköön! Olette juuri nähneet, miten he ovat kohdelleet girondistejä.»

»Peijakas!» sanoi Morand; »on otettava huomioon, mitä kansalainen Maurice sanoo: tämä lapa vetäytyä syrjään liike-elämästä ei sopisi minulle ensinkään».

»Ettekö kuullut», puuttui Geneviève puheeseen hymyillen, »että kansalainen sanoi kaikki?»

»Kuinka, kaikki?»

»Koko joukko.»

»Niin, epäilemättä», sanoi Morand, »seura on miellyttävä; mutta pidän parempana, kaunis tunteen lapsi, elää seurassanne kuin kuolla siinä».

»Kas sitä», kysyi Maurice itsekseen, »missä helkkarissa minun järkeni oli, kun luulin tämän miehen olevan rakastuneen Genevièveen?»

»No niin, se on siis sovittu», sanoi taas Geneviève; »Morand, nyt puhun teille, hajamieliselle mietiskelijälle; siis ensi torstaina: älkää ryhtykö keskiviikkoiltana suorittamaan jotakin kemiallista koetta, joka sitten pidättää teidät neljänkolmatta tunnin ajan, kuten joskus tapahtuu».

»Olkaa levollinen», sanoi Morand; »voittehan sitäpaitsi muistuttaa minua sitä ennen».

Geneviève nousi pöydästä, Maurice seurasi hänen esimerkkiään; Morand nousi myöskin ja oli ehkä juuri seuraamaisillaan heitä, kun eräs työmiehistä toi tälle kemistille pienen, jotakin nesteitä sisältävän pullon, joka sai koko hänen huomionsa osakseen.

»Kiirehtikäämme», sanoi Maurice vieden mukaansa Genevièven.

»Voi, olkaa huoleti», sanoi tämä; »häneltä menee siihen ainakin tunti».

Ja nuori nainen ojensi hänelle kätensä, jota hän puristi hellästi omissaan. Geneviève tunsi omantunnonvaivoja petoksestaan ja maksoi tämän katumuksensa onnen tunteella.

»Katsokaapa», sanoi hän Mauricelle kävellessään puutarhan poikki ja näyttäen hänelle niitä neilikoita, jotka oli tuotu ulkoilmaan mahonkilaatikossa, jotta ne toipuisivat mikäli mahdollista; »katsokaa, kukkani ovat kuolleet».

»Kuka ne on tappanut? Teidän välinpitämättömyytenne», sanoi Maurice. »Neilikkaparat!»

»Ei sitä tehnyt minun välinpitämättömyyteni, vaan se, että te hylkäsitte, hyvä ystävä.»

»Kuitenkin ne tarvitsivat vain hyvin vähän, Geneviève, hiukan vettä, siinä kaikki; ja olisihan minun lähtöni tullut jättää teille paljon aikaa.»

»Voi», sanoi Geneviève, »jos kukkia voisi kastella kyynelillä, eivät nämä neilikkaparat, kuten te niitä nimitätte, olisi kuolleet».

Maurice kietoi hänet käsiinsä, puristi häntä kiivaasti rintaansa vastaan, ja ennenkuin Geneviève oli ehtinyt puolustautua hän painoi huulensa hänen puoleksi hymyileville, puoleksi kaihooville silmilleen, jotka katselivat kuihtuneita kukkia.

Genevièvellä oli itseänsä kohtaan niin paljon moitittavaa, että hän muuttui lempeäksi.

Dixmer palasi myöhään ja tapasi silloin Morandin, Genevièven ja Mauricen puutarhassa juttelemassa kasveista.

XX

Kukkastyttö

Viimeinkin saapui tuo kauan odotettu torstai, Mauricen päivystyspäivä.

Oli kesäkuun alku. Taivas oli tummansininen, ja tätä indigopohjaa vastaan erottautuivat selvästi uusien talojen himmeänvalkoiset pinnat. Alettiin jo aavistaa sen hirmuisen koiran tuloa, jolla muinaisajan kuvausten mukaan oli sammumaton jano ja joka puhuaksemme Pariisin rahvaan kieltä nuolee kadun kivityksen niin puhtaaksi. Pariisi oli puhdas kuin matto, ja ilmoista laskeutuneet, puista nousevat, kukista lemuavat tuoksut kiertelivät ja päihdyttivät, ikäänkuin saattaakseen pääkaupungin asukkaat unohtamaan sen verihöyryn, joka lakkaamatta nousi aukioitten kivityksellä.

Mauricen oli saavuttava Templeen kello yhdeksältä; hänen molempina tovereinansa olivat Mercevault ja Agricola. Kello kahdeksalta hän oli vanhalla Saint-Jacques-kadulla täydessä kaupunginvirkamiehen virkapuvussa, toisin sanoen kolmivärinen vyöhyt notkeilla ja voimakkailla uumenillaan; kuten tavallista hän oli tullut ratsain Genevièven luo ja oli matkansa varrella saattanut kuulla ohikulkevien hyvien isänmaanystävien arkailematta lausumat ylistykset ja kiitokset.

Geneviève oli jo valmis: hänellä oli yllään yksinkertainen musliinipuku, eräänlainen kevyt silkkivaippa, pieni hattu, jota koristi kolmivärikokardi. Tässä yksinkertaisessa asussa hän oli häikäisevän kaunis.

Morand, joka oli antanut pyytämällä pyytää itseään, oli, epäilemättä pelosta, että häntä epäiltäisiin aristokraatiksi, ottanut arkipukunsa, tämän puoleksi porvaris-, puoleksi käsityöläispuvun. Hän oli vastikään palannut kotiin, ja hänen kasvoillaan oli uupumuksen merkit.

Hän sanoi tehneensä työtä koko yön, saadakseen erään kiireellisen tehtävän valmiiksi.

Dixmer oli lähtenyt ulos heti kun hänen ystävänsä Morand oli saapunut.

»No niin», kysyi Geneviève, »mitä olette päättänyt, Maurice, ja millä tavoin me saamme nähdä kuningattaren?»

»Kuulkaa», sanoi Maurice, »suunnitelmani on valmis. Tulen yhdessä teidän kanssanne Templeen; jätän teidät Lorin-ystäväni haltuun, joka on vartiopäällikkönä; sitten otan tehtäväni vastaan ja tulen soveliaalla hetkellä noutamaan teidät.»

»Mutta», kysyi Morand, »missä näemme vangit ja millä tavoin?»

»Heidän aamiaisensa tai päivällisensä aikana, jos se miellyttää teitä, kaupunginvirkamiesten lasi-oven kautta.»

»Erinomaista!» sanoi Morand.

Maurice näki silloin Morandin astuvan ruokasalin perällä olevalle kaapille ja juovan kiireesti lasin puhdasta viiniä. Tämä ihmetytti häntä. Morand oli erittäin raitis eikä tavallisesti juonut muuta kuin vettä, jossa oli viiniä vain mausteeksi.

Geneviève huomasi, että Maurice katsoi Morandia ihmetellen.

»Voitteko kuvitella», sanoi hän, »että tämä onneton Morand tappaa itsensä työllä, kun hän saattaa olla eilisaamusta saakka syömättä mitään».

»Eikö hän ole siis ollut päivällisellä täällä?» kysyi Maurice.

»Ei, hän tekee kokeiluja ulkona kaupungilla.»

Geneviève oli turhan varovainen. Todellisena rakastajana, toisin sanoen itsekkäänä ihmisenä, oli Maurice kiinnittänyt Morandiin vain ohimenevää huomiota, kuten rakastunut mies osoittaa kaikelle, mikä ei koske hänen rakastamaansa naista.

Tämän viinilasin jälkeen Morand otti leipäviipaleen, jonka hän nopeasti nielaisi.

»Ja nyt», sanoi syöjä, »olen valmis, rakas kansalainen Maurice; lähdemme milloin vain haluatte».

Maurice nyppi kukanlehdet kuolleesta neilikasta, jonka hän ohimennessään oli taittanut, tarjosi käsivartensa Genevièvelle ja sanoi:

»Lähtekäämme.»

He lähtivät matkaan. Maurice oli niin onnellinen, ettei onni mahtunut hänen rintaansa; hän olisi huutanut ilosta, ellei olisi pidättänyt itseään. Mitä saattoikaan hän pyytää lisää? Geneviève ei ainoastaan ollut rakastamatta Morandia, siitä hän oli varma, vaan rakastipa vielä häntä, sitä hän toivoi. Jumala lähetti maan päälle kauniin auringonpaisteen, Genevièven käsi vapisi Mauricen kainalossa, ja julkiset kuuluttajat, kirkuen täyttä kurkkua jakobiinien voittoa ja Brissotin sekä hänen rikostoveriensa kukistumista, ilmoittivat, että isänmaa oli pelastunut.

Todella on toisinaan hetkiä elämässä, jolloin ihmissydän on liian pieni, jotta sinne mahtuisi kaikki sinne ahtautuva ilo tai tuska.

»Oi, mikä ihana päivä!» huudahti Morand.

Maurice kääntyi ihmetellen katsomaan; tämä oli ensimmäinen tunteenpurkaus, joka hänen nähtensä pääsi tällä aina hajamieliseltä ja hillityltä mieheltä.

»Niin, niin on, erittäin kaunis», sanoi Geneviève nojautuen Mauricen käsivarteen; »saattaakohan se pysyä iltaan saakka niin ihanana ja pilvettömänä kuin se on tällä hetkellä?»

Maurice sovelsi tämän sanan itseensä, ja hänen onnensa tuli kaksinkertaiseksi.

Morand katseli Genevièveä vihreitten silmälasiensa lävitse erittäin kiitollisin ilmein; ehkäpä hänkin oli soveltanut tämän sanan itseensä.

Käveltiin sitten Petit-Pontin, Juiveric-kadun ja Notre-Damen sillan yli, sitten tulliin kaupungintalon aukiolle.

Barre-du-Bec-kadulle ja Sainte-Avoye-kadulle. Mitä pitemmälle tultiin, sitä keveämmäksi kävivät Mauricen askeleet, hänen seuralaistensa sen sijaan yhä hitaammiksi.

Siten oli saavuttu Vieilles-Audriettes-kadun kulmaan, kun muuan kukkasten kaupustelijatar äkkiä sulki kävelijöiltämme tien tarjoten heille korinsa, joka oli kukkuroillaan kukkia.

»Oi, miten suurenmoisia neilikoita!» huudahti Maurice.

»Niin, varsin kauniita», sanoi Geneviève; »näyttääpä siltä kuin ei niitten kasvattajilla olisi ollut muuta tehtävää, sillä ne eivät ole kuolleet, ne».

Nämä sanat tunkivat hyvin suloisina nuoren miehen sydämeen.

»Oi, sinä kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »osta kansattarelle kukkavihko. Hänellä on valkoinen puku, tässä on ihania neilikoita; valkoinen ja purppura sopivat hyvin yhteen; hän kiinnittää kukkavihkon sydämensä kohdalle, ja kun hänen sydämensä on hyvin likellä sinun sinistä pukuasi, on teillä siinä kansallisvärit.»

Kukkastyttö oli nuori ja sievä; hän kertoi kohteliaisuutensa aivan erikoisen miellyttävästi; sitäpaitsi oli hänen kohteliaisuutensa ihastuttavasti valittu, ja vaikka se olisi ollut keksitty erikoisesti tätä tilaisuutta varten, ei se olisi saattanut paremmin soveltua olosuhteisiin. Sitäpaitsi olivat kukat melkein vertauskuvana. Ne olivat samanlaisia neilikoita kuin ne, jotka olivat kuolleet mahonkilaatikossa.

»Kyllä minä ostan», sanoi Maurice, »koska ne ovat neilikoita. Kaikkia muita kukkia minä kammoan.»

»Oi, Maurice», sanoi Geneviève, »se on hyvin tarpeetonta; meillä on puutarhassamme niin paljon!»

Ja vaikka huulet näin kielsivätkin, sanoivat Genevièven silmät, että hän oli kuolemaisillaan halusta saada kukkavihon.

Maurice otti kauneimman kaikista kukkavihkoista; juuri samaa oli sievä kukkien kaupustelija muuten tarjonnutkin.

Siinä oli noin parikymmentä tummanpunaista neilikkaa, joitten tuoksu oli samalla kertaa pistävä ja miellyttävä. Keskellä vihkoa, komeilevana kuin kuningas, oli tavattoman suuri neilikka.

»Otapa», sanoi Maurice kaupustelijattarelle heittäen hänen koriinsa viiden livren assignaatin; »otapa, tuosta saat».

»Kiitos, kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »viidet kiitokset!»

Ja hän lähti puhuttelemaan toista kansalaispariskuntaa toivoen, että näin mainiosti aloitettu päivä tuottaisi paljon. Tämän näytöksen kestäessä, joka näytti niin vähäpätöisellä ja jota oli kestänyt vain muutaman sekunnin, kuivasi Morand otsaansa seisten horjuen, ja Geneviève oli kalpea ja vapisi. Hän tarttui kukkavihkoon, jonka Maurice ojensi hänelle, puristi sitä suloisessa kädessään ja vei sen kasvoilleen, ei niin paljon haistaakseen sen tuoksua kuin salatakseen liikutustaan.

Loppumatka kului hauskasti, ainakin mitä Mauriceen tulee. Genevièven iloisuus oli väkinäistä. Morandin riemu taas puhkesi ilmi omituisella tavalla, toisin sanoen liikahdetuin huokauksin, äänekkäin naurunpurskahduksin sekä hirvein pilanteoin, jotka kohdistuivat ohikulkijoihin kuin ryhmätuli.

Kello yhdeksän saavuttiin Templeen.

Santerre piti kaupunginvirkamiesten nimenhuudon.

»Tässä olen», sanoi Maurice jättäen Genevièven Morandin hoivaan.

»Aha, tervetuloa», sanoi Santerre ojentaen nuorelle miehelle kätensä.