Part 5

Tämä mies, joka harrasti äärimmäisiä toimenpiteitä ja jonka valtiollisissa aatteissa oli sama väkivaltainen järjestelmä, kuin hänen yksityisessä käyttäytymisessäänkin, puhui siis Templestä ja ihmetteli, että sen vankien vartioiminen oli uskottu vakinaiselle neuvostolle, joka olisi helppo lahjoa, ja kaupunginvirkamiehille, joiden uskollisuutta jo useat kerrat oli koetettu horjuttaa.

»Niinpä kyllä», sanoi kansalainen Morand; »mutta täytyy myöntää, että kaupungin virkamiesten käytös on kaikissa tapauksissa tähän asti todistanut kansakunnan heille osoittaman luottamuksen osuneen oikeaan, ja historia tulee vielä sanomaan, että muutkin kuin kansalainen Robespierre ovat ansainneet lisänimen lahjomaton».

»Ihan oikein, ihan oikein», vastasi kysyjä, »mutta eihän se, ettei jotakin vielä ole sattunut, oikeuta päättämään, ettei sitä milloinkaan tapahdu. Sama pitää paikkansa kansalliskaartiinkin nähden», jatkoi työnjohtaja: »eri piirien komppaniat kutsutaan vuorotellen vartiopalvelukseen Templeen; ja näin tehdään ihan huolettomasti. No niin, ettekö myönnä, että tuollaisessa kahdenkymmenen tai viidenkolmatta miehen komppaniassa saattaisi olla kahdeksan tai kymmenen päättäväistä veitikkaa, jotka jonakin yönä katkaisevat vartiomiesten kaulat ja vievät mukanaan vangit?»

»Ei», sanoi Maurice; »etkö näe, kansalainen, että se on huono keino, sillä koeteltiinhan kolme viikkoa tai kuukausi takaperin käyttää sitä eikä onnistuttu».

»Niin», sanoi Morand, »mutta se tapahtui vain siitä syystä, että yksi noista aristokraateista, joita vartio oli, päästi varomattomasti suustaan sanat hyvä herra puhuessaan en tiedä kenelle».

»Ja sitäpaitsi», sanoi Maurice tahtoen todistaa tasavallan poliisin oivallisuuden, »koska oli huomattu Maison-Rougen ritarin saapuneen Pariisiin».

»Vähäpä tuosta!» huudahti Dixmer.

»Tiedettiinkö, että Maison-Rougen ritari oli saapunut Pariisiin?» kysyi Morand kylmästi. »Ja tiedettiinkö, millä keinoin hän oli tänne päässyt?»

»Täydelleen.»

»No saakeli!» sanoi Morand kumartuen eteenpäin katsellakseen Mauricea, »olisinpa utelias kuulemaan tuosta; tähän saakka ei kukaan ole osannut kertoa siitä mitään yksityiskohtia. Mutta teillä, kansalainen, joka olette erään Pariisin tärkeimmän piiriin sihteeri, lieneekin tarkemmat tiedot?»

»Kyllä onkin», sanoi Maurice, »ja se, mitä teille nyt kerron, on silkkaa totuutta».

Kaikki pöytäkumppanit, vieläpä Genevièvekin, näyttivät odottavan Mauricen kertomusta erittäin tarkkaavaisina.

»No niin, Maison-Rougen ritari saapui Vendéestä, mikäli on saatu selville; hän oli matkustanut koko Ranskan halki ainaisen onnensa seuraamana. Tultuaan päivällä Roulen tulliportille hän odotti kello yhdeksään saakka illalla. Tällöin astui rahvaannaiseksi pukeutunut nainen ulos tulliportista ja toi ritarille kansalliskaartin jääkärin puvun: kymmenen minuutin perästä he tulivat yhdessä sisään. Vartiomies, joka oli nähnyt naisen menevän ulos yksinään, mutta palaavan nyt miehen seurassa, rupesi epäilemään ja hälytti vartion; vartio tuli ulos. Nuo molemmat rikolliset ymmärsivät, että tarkoitettiin heitä, ja syöksyivät erääseen palatsiin, josta heidän pakoaan varten avattiin ovi Champs-Elyséesille päin. Näyttää siltä kuin olisi tyranneille täysin uskollinen kulkuvartio odottanut ritaria Bar-da-Bee-kadun kulmassa. Loput tiedätte itse.»

»Kas vain!» sanoi Morand; »tuo teidän kertomuksenne on varsin ihmeellinen...»

»Ja se on ennen kaikkea totta», sanoi Maurice.

»Niin, siltä se tuntuu: mutta tiedetäänkö, minne nainen joutui?»

»Ei, hän katosi täydelleen, eikä vähääkään tiedetä, kuka hän oli ja mikä hän oli.»

Kansalainen Dixmer ja hänen liiketoverinsa näyttivät hengittävän vapaammin.

Geneviève oli kuunnellut koko juttua kalpeana, liikkumalta ja ääneti.

»Mutta», sanoi kansalainen Morand kylmänä kuten aina, »kuka todistaa, että Maison-Rougen ritari oli mukana siinä joukossa, joka sai aikaan hälytyksen Templessä?»

»Eräs ystäväni, kaupunginvirkamies, joka oli sinä päivänä Templessä päivystäjänä, tunsi hänet.»

»Hänelle oli siis kuvattu hänen ulkonäkönsä?»

»Hän oli nähnyt hänet aikaisemmin.»

»Ja minkälainen on tuo Maison-Rougen ritari ulkomuodoltaan?» kysyi Morand.

»Viidenkolmatta tai kuudenkolmatta ikäinen, pieni, vaalea; hänellä on miellyttävät kasvot, kauniit silmät ja erinomaiset hampaat.»

Tuli syvä hiljaisuus.

»No siis», sanoi Morand, »jos ystävänne kaupungin virkamies kerran tunsi tuon luulotellun Maison-Rougen ritarin, miksi hän ei pidättänyt häntä?»

»Ensinnäkin, koska ei tietänyt hänen tulostaan Pariisiin, pelkäsi hän yhdennäköisyyden johtavan hänet harhaan; lisäksi on ystäväni hiukan laimea; hän teki kuten viisaat ja varovaiset tekevät: koska epäröi, ei tehnyt mitään.»

»Te ette olisi tehnyt sillä tavoin, kansalainen?» sanoi Dixmer Mauricelle nauraa hohottaen.

»En», sanoi Maurice, »myönnänpä sen: olisinhan paljon mieluummin erehtynyt kuin päästänyt käsistäni niin vaarallisen miehen kuin Maison-Rougen ritarin».

»Ja mitä te siis olisitte tehnyt, hyvä herra?» kysyi Geneviève.

»Mitäkö olisin tehnyt, kansatar?» sanoi Maurice. »Oi, hyvä Jumala, se olisi ollut lyhyt temppu: olisin suljettanut kaikki Templen ovet, mennyt suoraan kulkuvartion luokse, tarttunut ritarin kauluriin kiinni ja sanonut hänelle: 'Maison-Rougen ritari, vangitsen teidät maanpetturina!' Ja kun kerran olisin saanut hänen kauluksestaan kiinni, en olisi hellittänyt, siitä otan vastatakseni.»

»Ja mitä olisi tapahtunut?» kysyi Geneviève.

»Olisi käynyt siten, että hän olisi rikostovereilleen saanut tuomionsa ja hänen päänsä olisi tällä hetkellä jo katkaistu giljotiinilla.»

Geneviève värähti ja loi naapuriinsa kauhistuneen silmäyksen.

Mutta kansalainen Morand ei näyttänyt huomaavan tätä katsetta, vaan sanoi tyhjentäen lasinsa tyynesti:

»Kansalainen Lindey on oikeassa; ei olisi muuta tarvittu. Vahinko, ettei niin tehty.»

»Ja tiedetäänkö», kysyi Geneviève, »minne se Maison-Rougen ritari joutui?».

»Tietysti», sanoi Dixmer, »on luultavaa, että hän on kaikessa hiljaisuudessa korjannut luunsa ja heti poistunut Pariisista huomatessaan yrityksensä epäonnistuneen».

»Vieläpä luultavasti lähtenyt maastakin», lisäsi Morand.

»Eipä ensinkään, eipä ensinkään», sanoi Maurice.

»Kuinka! Onko hän ollut niin varomaton, että on jäänyt Pariisiin?» huudahti Geneviève.

»Hän ei ole hievahtanutkaan.»

Kaikki liikahtivat hämmästyksestä kuullessaan Mauricen lausuvan tuon mielipiteen niin kovin varmalla äänellä.

»Tuohan on pelkkä olettamus, kansalainen», sanoi Morand, »pelkkä olettamus».

»Eipä suinkaan, väitän, että se on tosiasia.»

»Voi», sanoi Geneviève, »myönnän, että mitä itseeni tulee, en voi uskoa teidän lausuntoonne, kansalainen; sehän olisi anteeksiantamaton varomattomuus».

»Olette nainen, kansatar; ymmärtänette siis erään seikan, jonka on sellaisen miehen luonteelle, kuin Maison-Rougen ritarin, täytynyt painaa paljon enemmän kuin hänen henkilökohtaisen turvallisuutensa.»

»Ja mikä seikka voi hänen vaa'assaan painaa enemmän kuin pelko menettää henkensä niin hirveällä tavalla?»

»Voi, hyvä Jumala, kansatar», sanoi Maurice, »rakkaus».

»Rakkaus?» toisti Geneviève.

»Aivan varmaan. Ettekö siis tiedä, että Maison-Rougen ritari on rakastunut Antoinetteen?»

Pari kolme miestä ilmaisi epäilynsä nauramalla arasti ja väkinäisesti. Dixmer katsahti Mauriceen ikäänkuin lukeakseen, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Geneviève tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vavahti, mikä ei jäänyt Mauricelta huomaamatta. Kansalaiselta Morandilta läikähti viiniä lasista, jonka hän juuri oli viemässä huulilleen, ja hänen kalpeutensa olisi saanut Mauricen säikähtämään, ellei nuoren miehen koko huomio olisi tällä hetkellä ollut kiintyneenä Genevièveen.

»Se liikuttaa teitä, kansatar», kuiskasi Maurice.

»Ettekö sanonut, että minä naisena käsitän sen? No niin, meitä naisia liikuttaa aina uhrautuminen, vaikka se tapahtuisikin periaatteitamme vastaan.»

»Ja Maison-Rougen ritarin uskollisuus on sitäkin suurenmoisempi», sanoi Maurice, »kun vakuutetaan, ettei hän ole milloinkaan edes puhutellut kuningatarta».

»Luvallasi sanoen, kansalainen Lindey», sanoi äärimmäisten toimenpiteitten mies, »sinä tunnut minusta koko lailla suopealla ritaria kohtaan...»

»Hyvä herra», sanoi Maurice käyttäen kenties tahallaan tätä puhuttelua, joka ei enää ollut käytännössä, »rakastan kaikkia rohkeita ja uskaliaita luonteita, mikä ei estä minua taistelemasta niitä vastaan, silloin kun ne ovat vihollisteni riveissä. Toivon jonakin päivänä kohtaavani Maison-Rougen ritarin.»

»Ja...?» kysyi Geneviève.

»Ja jos tapaan hänet, taistelen hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta.»

Illallinen oli lopussa. Geneviève antoi poistumismerkin nousemalla itse.

Samassa löi pöytäkello.

»Keskiyö», sanoi Morand kylmästi.

»Keskiyö!» huudahti Maurice, »jo keskiyö!»

»Kas, tuo huudahdus minua miellyttää», sanoi Dixmer, »se todistaa, ettei teidän ole ollut ikävä, ja panee minut toivomaan, että tapaamme jälleen. Teille on tämä isänmaallinen talo aina avoinna, ja toivon teidän pian huomaavan, kansalainen, että se on myöskin ystävänne talo.»

Maurice kumarsi ja kysyi kääntyen Genevièveen päin:

»Salliiko myöskin kansatar, että tulen uudestaan?»

»En ainoastaan salli, vaan pyydän», sanoi Geneviève innokkaasti. »Hyvästi, kansalainen.»

Ja Geneviève poistui huoneeseensa. Maurice heitti jäähyväiset kaikille pöytätovereilleen, etenkin Morandille, joka oli häntä suuresti miellyttänyt, puristi Dixmerin kättä ja poistui pää pyörällä, mutta enemmän iloisena kuin surullisena kaikkien niiden tapausten johdosta, jotka, vaikkakin niin erilaiset, olivat kiihdyttäneet hänen mieltään illan kuluessa.

»Harmillinen kohtaaminen!» sanoi Mauricen lähdettyä nuori vaimo purskahtaen itkuun miehensä läsnäollessa, joka oli tullut hänen luokseen.

»Pyh! Kansalainen Maurice Lindey, tunnettu isänmaanystävä, piirin sihteeri, puhdas, jumaloitu, kansanomainen, on päinvastoin hyvin kallisarvoinen tuttavuus köyhälle nahkurille, jolla on kotonaan salakuljetustavaroita», vastasi Dixmer hymyillen.

»Niinkö, uskotteko niin, hyvä ystävä?» kysyi Geneviève arasti.

»Uskon, että hänen käyntinsä antaa talollemme isänmaallisen leiman ja synninpäästötodistuksen; ja uskonpa, että tästä illasta lähtien itse Maison-Rougen ritarikin olisi turvassa meidän luonamme.»

Sitten Dixmer suuteli vaimoansa otsalle enemmän isällisesti kuin aviomiehen tapaan, jätti hänet pieneen paviljonkiin, joka oli hänelle kokonaan pyhitetty, ja lähti takaisin rakennuksen toiseen osaan, jossa hän asui yhdessä niiden vieraiden kanssa, jotka olemme nähneet pöydän ympärillä.

X

Paikkasuutari Simon

Oli päästy toukokuun alkuun; kirkas päivä sai ihmiset hengittämään syvään keuhkoillaan, jotka olivat jo väsyneet talven jäätäviin sumuihin, ja auringon lämpöiset ja elähdyttävät säteet lankesivat Templen mustille muureille.

Sisemmän jalkaportin luona, joka erotti tornin puutarhasta, nauroi ja poltteli vartiosotilaita.

Mutta vaikka päivä olikin kaunis ja vangeille oli anneltu lupa mennä ulos puutarhaan kävelemään, kieltäytyivät nuo kolme naista siitä. Miehensä mestauksen jälkeen kuningatar pysytteli itsepäisesti huoneessaan, jotta hänen ei olisi tarvinnut astua sen toisen kerroksen huoneiston ohi, jossa kuningas oli asunut.

Jos hän tämän onnettoman tammikuun 21 päivän jälkeen sattumalta halusi nauttia ulkoilmaa, meni hän tornin huippuun, jonka ampuma-aukot oli peitelty kaihtimilla.

Päivystävät kansalliskaartilaiset, joille oli ilmoitettu, että noilla kolmella naisella oli oikeus mennä ulos, odottelivat siis turhaan koko päivän heidän tuloaan.

Kello viiden tienoissa tuli muuan mies alas portaita ja lähestyi vartiota johtavaa kersanttia.

»Kas, kas, sinähän se olet, isä Tison!» sanoi kersantti, joka tuntui olevan varsin hyväntuulinen kansalliskaartilainen.

»Niin, minä se olen, kansalainen; minä tuon ystävältäsi, kaupunginvirkamies Maurice Lindeyltä, joka on tuolla ylhäällä, Templen neuvoston tytölleni antaman luvan tulla tänä iltana katsomaan äitiään.»

»Ja sinä lähdet ulos juuri silloin, kun tyttäresi saapuu, luonnoton isä?» sanoi kersantti.

»Voi, minä menen vasten tahtoani, kansalainen kersantti. Tahtoisinhan toki minäkin nähdä lapsiparkaani, jota en ole nähnyt kahteen kuukauteen, ja syleillä häntä... noin, noin, oikein perusteellisesti, kuten isä syleilee tytärtään. Mutta ei auta muu kuin lähteä! Tuo palvelus, luo kirottu palvelus, pakottaa minut lähtemään. Pitää mennä kunnallisneuvostoon tekemään raporttiani. Ajuri ja kaksi santarmia odottaa minua portilla juuri silloin, kun Sophie-parkani saapuu.»

»Onneton isä», sanoi kersantti.

»Näin velvollisuus, isänmaa veresi äänen vaimentaa. Kun toinen huokaa, toinen rukoileepi, niin uhraa kaikkes velvoll...»

Kuuleppa, isä Tison, jos sattumalla löydät sanan, jonka lopun saat sointumaan _eepi_, niin ilmoitathan minulle? Se puuttuu minulta tällä hetkellä.»

»Ja muistathan, kansalainen kersantti, että kun tyttöni tulee katsomaan äitiään, joka on kuolemaisillaan ikävään, sinä päästät hänet kulkemaan.»

»Käsky on oikea», vastasi kersantti, jonka lukija jo varmasti on tuntenut ystäväksemme Loriniksi; »minulla ei ole siis mitään sanomista: kun tyttösi tulee, kyllä hän pääsee».

»Kiitos, urhokas Thermopyle, kiitos», sanoi Tison.

Ja hän lähti tekemään raporttiaan kunnallisneuvostolle, mutisten itsekseen:

»Voi vaimoparkani, kylläpä hän tulee onnelliseksi!»

»Tiedätkö, kersantti», sanoi eräs kansalliskaartilainen nähdessään Tisonin poistuvan ja kuullessaan sanat, jotka hän sanoi mennessään, »tiedätkö, että tuollaiset seikat karmivat selkäpiitä?»

»Mitkä seikat, kansalainen Devaux?» kysyi Lorin.

»Etkö ymmärrä?» sanoi tunteellinen kansalliskaartilainen, »kun näkee tuon miehen, joka on niin kovan näköinen, jonka sydän on raudasta, kuningattaren säälimättömän vartijan menevän itkussa silmin, puoleksi ilosta, puoleksi tuskasta, ajatellessaan, että hänen vaimonsa saa nähdä tyttärensä, mutta ei hän! Tuota ei sovi liikaa tuumiskella, kersantti, sillä siitä tulee todella synkkämieliseksi...»

»Ei pidäkään, ja juuri sitä varten hän ei itsekään ajattele, tuo mies, joka, kuten sanot, menee itkusilmin.»

»Mitä hänen sitten tulisi ajatella?»

»Sitä, ettei se nainen, jota hän kohtelee säälimättömän raa'asti, ole myöskään nähnyt lastaan kolmeen kuukauteen. Hän ei ajattele naisen onnettomuutta, vaan omaansa, siinä kaikki. Tosin tuo nainen oli kuningatar», jatkoi kersantti irvihampaana, jonka lausuntoa olisi vaikeata mennä selittämään, »eikä kuningatarta ole pakko ottaa yhtä paljon huomioon kuin päivätyöläisen vaimoa».

»Vähätpä siitä, tämä on kaikki hyvin surkeata», sanoi Devaux.

»Surkeata, mutta tarpeellista», sanoi Lorin; »parasta on siis, kuten sanoit, olla tuumiskelematta...»

Ja hän rupesi rallattamaan:

»Nicetten näin yksinään lehtohon päin viileään eilen lähtevän käyskelemään...»

Kun Lorin oli ehtinyt tälle kohdalle paimenlauluaan, kuului vartion vasemmalta puolen äkkiä kova meteli, kirouksia, uhkailuja ja itkua.

»Mitä se on?» kysyi Devaux.

»Sitä voisi pitää lapsen äänenä», vastasi Lorin kuunnellessaan.

»Niin se onkin», vastasi kansalliskaartilainen, »siellä lyödään jotakin lapsiparkaa; ei tänne tosiaankaan pitäisi luoda sellaisia, joilla on lapsia».

»Laulatko sinä?» sanoi karkea, juopunut ääni.

Ja ääni lauloi kuin näyttääkseen, miten piti tehdä:

»Rouva Véto tais luvata koko Pariisin kaulan katkaista...»

»Ei, minä en laula», sanoi lapsi.

»Lautatko sinä?»

Ja ääni aloitti uudestaan:

»Rouva Véto tais luvata...»

»Ei», sanoi lapsi, »en laula, en, en».

»Vai niin, pikku lurjus!» sanoi karkea ääni. Ja ilmassa kuului nahkahihnan vinkuna. Lapsi päästi tuskan ulvonnan.

»Saakeli soikoon» sanoi Lorin, »tuo iljettävä Simon siellä lyö pientä Capetia».

Muutamat kansalliskaartilaiset kohottivat hartioitaan, pari kolme yritti hymyillä. Devaux nousi ja lähti pois.

»Sanoinhan», murisi hän, »ettei tänne olisi koskaan tuotava isiä».

Äkkiä avautui matala ovi, ja kuninkaan lapsi pakeni hoitajansa ruoskaa pihalle, jonne hän ehti muutaman askeleen; hänen perässänsä kolahti jokin raskas esine kivitykseen ja sattui hänen jalkaansa.

»Voi», parahti lapsi horjahtaen ja lankesi toiselle polvelleen.

»Tuo, pieni hirviö, lestini takaisin, taikka minä...»

Lapsi nousi seisaalleen ja ravisti kieltäytyen päätään.

»Vai niin, vai sillä tavalla?» huusi sama ääni. »Maltahan, maltahan, saatpa nähdä.»

Ja paikkasuutari Simon loikkasi kamaristaan kuten peto luolastaan.

»Hoi, hoi!» sanoi Lorin rypistäen kulmiaan; »minnekä me sillä tavoin menemme, mestari Simon?»

»Kurittamaan tuota pientä sudenpenikkaa», vastasi suutari.

»Ja miksi kurittamaan?» kysyi Lorin.

»Miksikö?»

»Niin miksi?»

»Koska luo pieni lurjus ei halua laulaa isänmaallisten miesten tavoin eikä tehdä työtä kuten kunnon kansalaiset.»

»No, mitäpä se sinua liikuttaa?» vastasi Lorin; »onko kansakunta uskonut Capetin sinun haltuusi, jotta opettaisit hänet laulamaan?»

»Kas vain!» sanoi hämmästynyt Simon. »Mitä sinä siihen sekaannut, kansalainen kersantti? Vastaapas.»

»Mitäkö minä sekaannun? Sekaannun, koska se koskee kaikkia ihmisiä, joilla on sydän tallella. Miehen, jolla on sydän tallella, ei sovi nähdä lasta lyötävän, puuttumatta asiaan.»

»Pyh, tyrannin lapsi.»

»On lapsi, lapsi, joka ei ole ottanut osaa isänsä rikoksiin, lapsi, joka ei ole ensinkään syyllinen ja jota siis ei ensinkään tule rangaista.»

»Ja minä sanon sinulle, että se on annettu minulle, jotta teen sillä, mitä minä ikinä tahdon. Minä tahdon, että hän laulaa _Rouva Véto_-laulun, ja hän vielä laulaa sen.»

»Mutta, sinä kunnoton», sanoi Lorin, »rouva Vétohan on tuon lapsen äiti; tahtoisitko sinä oman lapsesi pakotettavan laulamaan, että olet heittiö?»

»Minäkö?» mylvi Simon. »Voi sinua, kelvotonta aristokraattikersanttia!»

»Ai, ai, ei mitään solvauksia», sanoi Lorin; »minä en ole mikään Capet... eikä minua väkisinkään pakoteta laulamaan».

»Toimitanpa sinut kiinni, kehnon entisen.»

»Sinäkö», sanoi Lorin, »sinäkö toimittaisit minut vankeuteen. Yritäpäs vain vangita thermopyleläistä!»

»Hyvä, hyvä, se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Ota, Capet, sillä välin lestini ylös ja mene laittamaan kenkääsi, taikka tuhannen tulimmaista...»

»Ja minä», sanoi Lorin kamalan kalpeana astuen askeleen eteenpäin, kädet nyrkissä ja purren hammasta, »minä sanon, ettei hän ota lestiäsi; minä sanon, ettei hän laita kenkiä, sinä kehno roisto! Vai niin, vai on sinulla siellä iso sapelisi, mutta se ei kyllä pelota minua enempää kuin sinäkään. Uskallapas vain paljastaa se!»

»Voi, patustelija!» ulvoi Simon kalpeana raivosta.

Tällä hetkellä tuli pihaan kaksi naista; toisella oli kädessään paperi; hän kääntyi vartiomiehen puoleen.

»Kersantti!» huusi vartiomies, »täällä on Tisonin tyttö, joka pyytää päästä äitiään katsomaan».

»Päästä tulemaan, koska Templen neuvosto antaa luvan», sanoi Lorin tahtomalta hetkeksikään kääntyä, jottei Simon käyttäisi tätä häiriötä hyväkseen lyömällä lasta.

Vartiomies päästi molemmat naiset menemään; mutta tuskin he olivat nousseet neljääkään askelta talon synkkiä portaita, ennenkuin tapasivat Maurice Lindeyn, joka oli tulossa alas pihalle hetkiseksi.

Oli tullut jo melkein yö, joten heidän kasvonpiirteitään ei saattanut erottaa.

Maurice pysäytti heidät.

»Keitä te olette, kansattaret», kysyi hän, »ja mitä tahdotte?»

»Olen Sophie Tison», sanoi toinen naisista. »Olen saanut luvan tulla katsomaan äitiäni ja tulen nyt häntä tapaamaan.»

»Niin kyllä», sanoi Maurice; »mutta lupa koskee vain sinua, kansatar».

»Olen ottanut mukaani ystäväni, jotta meitä olisi ainakin kaksi naista täällä sotilaitten keskellä.»

»Varsin hyvin; mutta ystäväsi ei pääse sisälle.»

»Kuten haluatte, kansalainen», sanoi Sophie Tison puristaen ystävänsä kättä; tämä, joka nojasi seinää vasten, tuntui olevan hämmästynyt ja kauhuissaan.

»Kansalaiset vartiomiehet», huusi Maurice ylös portaita vartiomiehille, joita oli asetettu joka kerrokseen, »päästäkää kansatar Tison menemään, mutta hänen ystävänsä ei pääse. Hän saa odottaa portaissa, ja pitäkää silmällä, että häntä kohdellaan hyvin.»

»Kyllä, kansalainen», vastasivat vartiomiehet.

»Menkää siis», sanoi Maurice.

Molemmat naiset lähtivät.

Maurice sen sijaan harppasi ne neljä viisi askelta, jotka hänellä vielä oli jäljellä, ja tuli äkkiä keskelle pihaa.

»Mikä täällä on», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »ja mistä tämä melu? Aina vankien eteiseen saakka kuuluu lapsen kirkunaa.»

»Täällä», sanoi Simon, joka tottuneena kaupungin virkamiesten tapoihin luuli Mauricen nähdessään saavansa hänestä apua, »täällä tuo petturi, tuo aristokraatti, tuo entinen estää minua pehmittämästä Capetia».

Ja hän osoitti nyrkillään Lorinia.

»Niin, kautta taivaan, sen estänkin», sanoi Lorin paljastaen miekkansa, »ja jos vielä kerran nimität minua entiseksi, aristokraatiksi tai petturiksi, pistän miekkani ruumiisi lävitse».

»Minua uhataan!» huusi Simon; »vartio hoi! vartio hoi!»

»Minähän juuri olen vartio», sanoi Lorin; »älä siis huuda minua, sillä jos minä tulen luoksesi, teen sinusta lopun».

»Apuun, kansalainen virkamies, apuun!» huusi Simon, jota Lorin tällä kertaa uhkasi oikein todella.

»Kersantti on oikeassa», sanoi kylmästi kaupunginvirkamies, jota Simon oli pyytänyt avukseen; »sinä häpäiset kansakunnan; raukka, sinä lyöt lasta».

»Ja tiedätkö, Maurice, miksi hän lyö sitä? Koska lapsi ei tahdo laulaa _Madame Vétoa_, koska poika ei tahdo häväistä äitiään.»

»Kurja mies!» sanoi Maurice.

»Oletko sinäkin sellainen?» sanoi Simon. »Täällähän on pelkkiä pettureita!»

»Sinä konna!» sanoi virkamies tarttuen Simonin kurkkuun ja kiskaisten hänen kädestään nahkahihnan; »koetapas näyttää toteen, että Maurice Lindey on petturi».

Ja hän sivalsi nahkahihnalla paikkasuutaria lujasti hartioihin.

»Kiitos, hyvä herra», sanoi lapsi, joka stoalaisen tyynenä katseli tätä näytelmää; »mutta hän kostaa tämän minulle».

»Lähdepäs, Capet», sanoi Lorin, »lähde, lapseni; jos hän vielä lyö sinua, huuda apua, niin tullaan kurittamaan häntä, sitä pyöveliä. Lähdepäs, pikku Capet, mene torniisi takaisin.»

»Miksi nimitätte minua Capetiksi, te, joka suojelette minua?» kysyi lapsi. »Tiedättehän hyvin, ettei nimeni ole Capet.»

»Kuinka, eikö se ole nimesi?» sanoi Lorin. »Mikä sinun nimesi on?»

»Olen Ludvig Kaarle de Bourbon. Capet on erään esi-isäni nimi. Tunnen Ranskan historian, isäni on opettanut sen minulle.»

»Ja sinä tahdot opettaa kenkärajojen paikkausta lapselle, jolle muuan kuningas on opettanut Ranskan historiaa?» huudahti Lorin. »Vai sillä lailla!»

Ole huoletta», sanoi Maurice lapselle, »minä teen kyllä raportin asiasta».

»Minäkin teen», sanoi Simon. »Sanonpa muun muassa, että vaikka vain yhdellä naisella oli oikeus päästä pihaan, päästitte kaksi.»

Tällä hetkellä tuli tornista todella kaksi naista. Maurice kiiruhti heidän luoksensa.

»No, kansatar», sanoi Maurice sille, joka oli häntä lähempänä, »oletko nähnyt äitisi?»

Sophie Tison pyörähti heti virkamiehen ja toverinsa väliin.

»Olen, kansalainen, kiitos kysymästä», sanoi hän.

Mauricen olisi tehnyt mieli nähdä tytön ystävä tai ainakin kuulla hänen äänensä, mutta tämä oli kääriytynyt vaippaansa ja tuntui päättäneen olla lausumatta sanaakaan. Näyttipä vielä siltä kuin hän olisi vavissut.

Tämä pelko synnytti Mauricessa epäluulon.

Hän lähti äkkiä sisään ja tullessaan ensimmäiseen huoneeseen hän näki lasioven lävitse, että kuningatar pisti taskuunsa jonkin esineen, joka näytti kirjelipulta.

»Kas, kas», sanoi hän, »olisikohan minua petkutettu?»

Hän kutsui virkatoverinsa luokseen ja sanoi:

»Kansalainen Agricola, mene Marie-Antoinetten huoneeseen äläkä päästä häntä silmistäsi.»

»Mitä kummia», sanoi kaupunginvirkamies, »olisiko...?»

»Menehän sisään, kuuletko, ja heti paikalla, silmänräpäyksessä.»

Virkamies astui kuningattaren huoneeseen.

»Kutsu Tisonin vaimo tänne», sanoi Maurice toiselle kansalliskaartilaiselle.

Viiden minuutin perästä saapui Tisonin vaimo ilosta säteillen.

»Olen nähnyt tyttöni», sanoi hän.

»Missä niin?» kysyi Maurice.

»Juuri täällä, tässä eteisessä.»

»Hyvä on. Eikö tyttäresi pyytänyt päästä näkemään Itävällatarta?»

»Ei.»

»Hän ei mennyt sisälle hänen luokseen?»

»Ei mennyt.»

»Eikä kukaan tullut vankien huoneesta sinun puhellessasi tyttäresi kanssa?»

»Kuinka minä sen tietäisin? Minä katselin tytärtäni, jota en ollut nähnyt kolmeen kuukauteen.»

»Muistelopa tarkasti.»

»Ai, kyllä luulenkin muistavani.»

»Mitä niin?»

»Tulihan sieltä tyttö.»

»Marie-Theresekö?»

»Niin.»

»Ja hän puhutteli tytärtäsi?»

»Ei.»

»Eikä nostanut mitään lattialta?»

»Minunko tyttöni?»

»Ei, vaan Marie-Antoinetten tytär.»

»Kyllä hän nosti nenäliinansa, jonka oli pudottanut.»

»Voi onnetonta!» huudahti Maurice.

Ja hän harppasi soittokellon luo, kiskoen kiivaasti sen nuorasta. Kello oli hälytyskello.

XI

Kirjelippu

Molemmat toiset päivystävät kaupungin virkamiehet hyökkäsivät sisään. Heitä seurasi ryhmä vartiomiehistöä.

Ovet suljettiin, kaksi vartiomiestä asetettiin joka huoneen ovelle sulkemaan pääsyn.

»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» sanoi kuningatar Mauricelle tämän tullessa huoneeseen. »Olin juuri menossa maata, kun kansalainen kaupunginvirkamies» (kuningatar osoitti kädellään Agricolaa) »viisi minuuttia sitten äkkiä syöksyy tähän huoneeseen sanomatta mitä hän tahtoo.»

»Madame», sanoi Maurice kumartaen, »virkatoverini ei halua teiltä mitään, minä vain haluan».

»Tekö, hyvä herra?» kysyi Marie Antoinette katsellen Mauricea, jonka hyvä käytös oli häntä miellyttänyt; »ja mitä te toivotte?»

»Toivon, että tahtoisitte antaa minulle sen kirjelipun, jonka piilotitte juuri silloin, kun tulin sisään.»

Madame Royale ja madame Elisabeth vavahtivat. Kuningatar tuli hyvin kalpeaksi.

»Erehdytte, hyvä herra», sanoi hän, »en piilottanut mitään».

»Valehtelet, Itävallatar!» huudahti Agricola.

Maurice laski nopeasti kätensä virkatoverinsa käsivarrelle.

»Hetkinen, rakas virkaveli», sanoi hän; »anna minun puhua kansattarelle. Olen jonkin verran yleinen syyttäjä.»

»Ole sitten, mutta älä säästä häntä, helkkarissa.»

»Piilotitte kirjelipun, kansatar», sanoi Maurice ankarasti; »se kirje on annettava meille».

»Mutta mikä kirjelippu?»

»Se, jonka Tisonin tyttö toi teille ja jonka kansatar tyttärenne» (Maurice näytti nuorta prinsessaa) »nosti lattialta nenäliinassaan».

Kaikki kolme naista katselivat toisiaan kauhuissaan.

»Mutta, hyvä herra, tuohan on enemmän kuin hirmuvaltaa», sanoi kuningatar; »naisia, naisia kohtaan!»

»Ei sotketa asioita», sanoi Maurice jyrkästi. »Emme ole tuomareita emmekä pyöveleitä; olemme valvojia, toisin sanoen kansalaisia, joitten huolena on teidän vartiointinne. Meillä on ohjeemme, niiden rikkominen on pettämistä. Kansatar, pyydän teitä, luovuttakaa minulle se kirjelippu, jonka piilotitte.»

»Hyvät herrat», sanoi kuningatar ylpeästi, »koska olette valvojia, niin hakekaa ja riistäkää meiltä tänäkin yönä uni, kuten ennenkin aina».

»Herra varjelkoon meitä tekemästä väkivaltaa naisille. Menen ilmoittamaan asiasta Kommuunille ja odotamme sen määräyksiä; te ette kuitenkaan laskeudu vuoteelle, vaan nukutte nojatuoleissa, jos niin haluatte, ja me vartioimme teitä... Jos niin tarvitaan, alkaa kotitarkastus.»

»Mikä täällä on?» kysyi Tisonin vaimo ilmestyen ovelle säikähtäneen näköisenä.

»Sitä vain, kansatar, että ottamalla osaa petokseen riistät itseltäsi mahdollisuuden koskaan enää nähdä tytärtäsi.»

»Nähdä tytärtäni!... Mitä sillä tarkoitat, kansalainen?» kysyi Tisonin vaimo, joka ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hän ei enää näkisi tyttöhän.

»Sanon sinulle vain, ettei tyttäresi ole tullut tänne tavatakseen sinua, vaan tuodakseen kirjeen kansatar Capetille, ja ettei hän enää pääse tänne.»

»Mutta, ellei hän enää pääse tänne, en enää voi nähdä häntä, koska meitä on kielletty menemästä ulos...»

»Tällä kerralla et voi syyttää ketään, sillä se on oma vikasi», sanoi Maurice.

»Voi, voi», parkui onneton äiti, »minun vikani! Mitä sillä tarkoitat, minun vikani? Eihän mitään, ole tapahtunut, menen siitä takuuseen. Voi, jos uskoisin, että jotakin olisi tapahtunut, voi sinua, Antoinette, sen saisit kalliisti maksaa!»

Ja aivan suunniltaan näytti tuo nainen kuningattarelle nyrkkiään.

»Älä uhkaile ketään», sanoi Maurice. »Käytä ennemmin hellyyttä, jotta pyyntömme täytetään; sinä olet nainen, ja kansatar Antoinette, joka itse on äiti, varmasti säälii toista äitiä. Huomenna tyttäresi vangitaan, viedään vankilaan... jos sitten jotakin saadaan ilmi, ja tiedäthän, että kun tahdotaan, aina myös saadaan ilmi, silloin hän on hukassa, sekä hän että toverinsa.»

Tisonin vaimo, joka kuunnellessaan Mauricea oli kauhistunut yhä enemmän, kääntyi kuningattareen päin melkein mielipuolen ilmein.

»Kuuletko, Antoinette?... Minun tyttöni!... Sinä se olet syössyt tyttöni turmioon!»

Kuningatar näytti nyt kauhistuvan vuorostaan, ei siitä uhasta, joka säkenöi vanginvartijattaan silmistä, vaan siitä epätoivosta, jonka hän niistä luki.

»Tulkaa, rouva Tison», sanoi hän, »minulla on teille puhuttavaa».

»Hohoi! ei mitään liehittelyjä», huudahti Mauricen virkatoveri. »Kyllä meillä on oikeus olla läsnä, helkkarissa! Viranomaisten kuullen, aina viranomaisten kuullen!»

»Olkoon menneeksi, kansalainen Agricola», sanoi Maurice tämän miehen korvaan; »kunhan vain saamme tietää totuuden, viis siitä, millä tavoin».

»Olet oikeassa, kansalainen Maurice; mutta...»

»Menkäämme lasioven taakse, kansalainen Agricola, ja kääntäkäämme selkämme; olen varma, ettei se henkilö, jolle teemme tämän myönnytyksen, anna meidän sitä katua.»

Kuningatar kuuli nämä sanat, jotka olivatkin tarkoitetut kuultaviksi; hän loi nuoreen mieheen kiitollisen silmäyksen. Maurice käänsi päänsä huolettomana ja meni lasioven toiselle puolelle. Agricola seurasi häntä.

»Näet tuon naisen», sanoi hän Agricolalle; »kuningattarena hän on suuri rikoksentekijä, naisena hänellä on ylevä ja suuri sielu. On hyvä murskata kruunut, onnettomuus kirkastaa ne.»

»Helkkari, kuinka hyvin sinä puhut, kansalainen Maurice! On hauskaa kuunnella sinua ja myöskin ystävääsi Lorinia. Lausutko sinä myöskin runoja?»

Maurice hymyili.

Tämän keskustelun aikana tapahtui toisella puolen lasiovea se näytelmä, jonka Maurice oli aavistanut.

Tisonin vaimo oli astunut kuningattaren lähelle.

»Hyvä rouva», sanoi kuningatar hänelle, »teidän epätoivonne murtaa sydämeni; en halua ryöstää teiltä lastanne, se olisi liian pahasti tehty; mutta jos teen sen, mitä nämä miehet vaativat, joutuu tyttärenne kenties kuitenkin perikatoon».

»Tehkää se, mitä he sanovat!» huudahti Tisonin vaimo, »tehkää niin kuin he sanovat!»

»Mutta kuulkaa nyt ensiksi, mistä on kysymys.»

»Mistä on kysymys?» kysyi vanginvartija melkein hurjana uteliaisuudesta.

»Tyttärenne toi mukaansa tänne erään ystävänsä.»

»Niin, työläisen, kuten hän itsekin; sotilaitten vuoksi hän ei tahtonut tulla tänne yksinään.»

»Tämä ystävä antoi tyttärellenne kirjelipun, tyttärenne pudotti sen. Marie nosti sen ylös ohi kulkiessaan. Se on varmasti hyvin vähäpätöinen paperi, mutta ilkimieliset ihmiset saattaisivat keksiä siitä jonkin merkityksen. Eikö kaupunginvirkamies sanonut teille, että jos vain tahdotaan löytää, kyllä aina löydetään?»

»Entä sitten, entä sitten?»

»No hyvä, siinä kaikki; haluatte, että luovutan tämän paperin; haluatteko, että uhraan ystävän, antamatta teille ehkä kuitenkaan tytärtänne takaisin?»

»Tehkää niin kuin he sanovat!» huusi nainen; »tehkää niin kuin he sanovat!»

»Mutta jos tämä paperi sotkee tyttärenne siihen», sanoi kuningatar; »ymmärtäkäähän toki!»

»Tyttäreni on, kuten minäkin, hyvä isänmaanystävä», huudahti raivotar. »Jumalan kiitos, Tisonit kyllä tunnetaan! Tehkää niin kuin he sanovat!»

»Hyvä Jumala!» sanoi kuningatar, »kuinka tahtoisinkaan saada teidät uskomaan!»