Part 9

Mauricen odottamaan hellän hymyn sijaan, jonka piti tervehtiä häntä jo kaukaa, oli Geneviève päättänyt itsekseen osoittaa hänelle vain kylmää kohteliaisuutta; heikko suoja sitä tulvaa vastaan, joka uhkasi valloittaa Genevièven sydämen.

Hän oli vetäytynyt yläkerrassa olevaan huoneeseensa eikä aikonut tulla alakertaan muuta kuin pyydettäessä.

Valitettavasti pettyi hänkin.

Ainoastaan Dixmer ei pettynyt; hän vaani Mauricea ristikon takaa ja hymyili ivallisesti.

Kansalainen Morand istui tyynenä värjäämässä mustiksi pieniä häntiä, joita oli aikomus kiinnittää valkoisiin kissannahkoihin, jotta niistä tulisi kärpännahkoja.

Maurice työnsi auki lehtokujan pienen portin tullakseen tuttavallisesti sisään puutarhan kautta; kuten ennenkin kilahti tiuku oven avautuessa sillä erikoisella tavalla, joka ilmoitti tulijan olevan Mauricen.

Geneviève, joka seisoi suljetun ikkunansa takana, vavahti. Hän päästi puoleksi nostetun kaihtimen putoamaan.

Ensimmäinen tunne, jonka Maurice sai tultuaan taloon, oli pettymys; eipä siinä kyllin, ettei Geneviève odotellut häntä alakerran ikkunassa, vaan Maurice tultuaan siihen pieneen salonkiin, jossa oli sanonut jäähyväiset Genevièvelle, ei nähnyt tätä sielläkään, ja sen vuoksi hänen oli pakko pyytää palvelijaa ilmoittamaan hänet, kuin olisi hän kolmen viikon poissaolon aikana muuttunut vieraaksi.

Hänen sydäntänsä ahdisti.

Ensiksi hän näki Dixmerin; tämä riensi hänen luoksensa, sulki Mauricen syliinsä ja päästi ilon huudahduksen.

Silloin Geneviève tuli alas; hän oli lyönyt poskiaan helmiäisveitsellään saadakseen ne vertymään, mutta ei ollut astunut kaikkia kahtakymmentä porrasta ennenkuin tuo keinotekoinen puna oli hävinnyt ja veri paennut sydämeen.

Maurice näki Genevièven ilmestyvän oviaukon hämärään ja lähti hymyillen häntä vastaan suudellakseen hänen kättänsä; silloin hän huomasi, kuinka paljon tämä oli muuttunut.

Geneviève puolestaan näki kauhukseen, miten Maurice oli laihtunut ja miten hänen katseensa oli kuumeinen ja kiiltävä.

»Siinä te siis olette, hyvä herra», sanoi hän voimatta hillitä liikutustansa.

Aikomus oli ollut sanoa välinpitämättömällä äänellä:

»Hyvää päivää, kansalainen Maurice; miksi olette käynyt niin harvoin?»

Hänen tervehdyksensä tuntui Mauricesta kuitenkin vielä kylmältä, vaikka lausutun ja ajatellun tervehdyksen ero oli näin suuri.

Dixmer katkaisi molemminpuoliset tarkastelut ja syytökset lyhyeen. Hän käski tuoda päivällisen pöytään, sillä kello oli jo lähes kaksi.

Astuessaan ruokasaliin huomasi Maurice, että hänellekin oli valmiiksi katettu.

Silloin saapui kansalainen Morand samassa kastanjanruskeassa puvussa ja samoissa liiveissä kuin ennenkin. Hänellä oli aina vihreät silmälasit, pitkät mustat suortuvat ja valkoinen röyhyspaita. Maurice oli niin sydämellinen kuin saattoi koko tätä seuraa kohtaan, joka nyt hänen silmiensä edessä tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin kaukaa.

Olikohan todella luultavaa, että Geneviève rakasti tätä pientä kemistiä? Täytyipä olla hyvin rakastunut ja siis myös hyvin hullukin saadakseen päähänsä sellaisia hassutuksia.

Sitäpaitsi ei tällä hetkellä olisi sopinut olla mustasukkainen. Mauricen liivintaskussa oli Genevièven kirje ja hänen ilosta pamppaileva sydämensä sykki sen alla.

Geneviève oli taas muuttunut vakavaksi. Naisen sielun rakenteessa on se erikoisuus, että nykyhetki voi melkein aina hävittää hänestä menneisyyden jäljet ja tulevaisuuden pelon.

Tuntiessaan itsensä onnelliseksi kykeni Geneviève taas hillitsemään mielensä; hän oli siis rauhallinen ja kylmä, vaikkakin ystävällinen; jo toinen mielentila, jota Maurice ei ollut kyllin voimakas ymmärtämään. Lorin olisi löytänyt selityksen siihen Parnyn, Bertinin tai Gentil-Bernardin runoista.

Tuli puhe uudesta jumalattaresta; girondistien kukistuminen sekä uusi uskonto, joka siirsi taivaan valtakunnan kruunun naispuoliselle haaralle, olivat päivän suuret tapahtumat. Dixmer väitti, ettei hän olisi ollut pahoillaan, vaikka tämä verraton kunnia olisi tarjottu Genevièvelle. Maurice yritti nauraa tälle sukkeluudelle. Mutta Geneviève kannatti miehensä mielipidettä, ja Maurice jäi katselemaan kumpaistakin ihmetellen, että isänmaallisuus saattoi siinä määrin hämmentää niin teräväjärkisen miehen kuin Dixmerin ja niin runollisen luonteen kuin Genevièven.

Morand selitti teoriaa valtiollisesta naisesta, lähtien Théroigne de Méricourtista, elokuun 10 päivän sankarittaresta, ja päätyen rouva Rolandiin, tuohon girondistien sieluun. Sitten hän ohimennen syyti muutaman sanan kutojanaisia [Vallankumous-elämän uteliaita tarkkailijoita, jotka mestauslavankin ympärillä kutoivat sukkaa, odotellessaan päivän ohjelman suoritusta. — Suom.] vastaan. Nämä sanat saivat Mauricen hymyilemään. Se oli kuitenkin julmaa pilaa näistä isänmaanystävänaikkosista, joista sittemmin käytettiin iljettävää nimitystä »giljotiinin nuolija!».

»Ei, kansalainen Morand», sanoi Dixmer, »kunnioittakaamme isänmaallisuutta silloinkin, kun se joutuu harhateille».

»Mitä isänmaallisuuteen tulee», sanoi Maurice, »ovat naiset minun mielestäni aina kyllin hyviä isänmaanystäviä, kunhan he eivät ole liian kiihkeitä ylimysmielisiä».

»Olette varsin oikeassa», sanoi Morand; »tunnustan avoimesti pitäväni yhtä kehnona naista, joka jäljittelee miehen tapoja, kuin miehuuttomana miestä, joka solvaa naista, vaikkapa tämä olisi hänen pahin vihollisensa».

Morand johti Mauricen ihan luonnollisesti arkaluontoiseen kysymykseen. Maurice oli puolestaan vastannut tekemällä myöntävän merkin; kilpakenttä oli vapaa ja silloin lisäsi Dixmer, kuin torvea toitottava airut:

»Malttakaa, malttakaa, kansalainen Morand; toivoakseni suljette tästä kuitenkin pois naiset, jotka ovat kansakunnan vihollisia.»

Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä vastausta Morandin puheeseen ja Mauricen päännyökkäykseen. Hiljaisuuden katkaisi Maurice.

»Älkäämme sulkeko pois ketään», sanoi hän surullisena; »kansakunnan vihollisina olleet naiset ovat mielestäni jo saaneet rangaistuksensa».

»Tarkoitatte Templen vankeja, Itävallatarta, Capetin sisarta ja tytärtä», huudahti Dixmer niin nopeasti, että näitten sanojen sävy kokonaan hävisi.

Morand kävi kalpeaksi odottaessaan nuoren kaupunginvirkamiehen vastausta, ja jos olisi voitu nähdä, olisi sanottu, että hänen kyntensä uursivat vaon hänen rintaansa, niin syvälle ne painuivat siihen.

»Juuri niin», sanoi Maurice, »juuri heistä minä puhuin».

»Mitä?» sanoi Morand äänellä, jonka vaivoin sai kuulumaan, »onko totta mitä kerrotaan, kansalainen Maurice?»

»Ja mitä sitten kerrotaan?» kysyi nuori mies.

»Että vankeja kohdellaan säälimättömän pahoin ja että näin tekevät toisinaan nekin, joitten velvollisuus olisi suojella heitä.»

»Muutamat ihmiset», sanoi Maurice, »eivät ansaitse ihmisen nimeä. On olemassa raukkoja, jotka eivät ole olleet mukana taisteluissa, ja jotka tuntevat tarvetta kiduttaa voitettuja, jotta he uskoisivat olevansa voittajia.»

»Voi, te ette kuulu sellaisiin ihmisiin, siitä olen ihan varma», huudahti Geneviève.

»Madame», vastasi Maurice, »minulla oli vartiovuoro kuningasvainajan mestauslavan vieressä. Minulla oli sapeli kourassa, ja seisoin siinä tappaakseni omin käsin jokaisen, joka olisi yrittänyt pelastaa hänet. Hänen saapuessaan minun kohdalleni minä kuitenkin otin hatun päästäni ja kävi miten kävi, sanoin kääntyen miesteni puoleen:

'Kansalaiset, ilmoitan etukäteen, että lävistän miekallani ensimmäisen, joka yrittää solvata entistä kuningasta.'

Ja minä vakuutan, ettei kukaan voi sanoa, että minun komppaniastani olisi kuulunut ainoatakaan huutoa. Minä sitäpaitsi kirjoitin omin käsin ensimmäisen niistä kymmenestätuhannesta ilmoitustaulusta, jotka naulattiin pilkin Pariisia silloin kun kuningas palasi Varennesista:

'Joka tervehtii kuningasta, se suomitaan; joka häntä solvaa, se hirtetään.'

No niin», jatkoi Maurice huomaamatta sitä kauheata vaikutusta, jonka hänen sanansa aikaansaivat seurassa, »no niin, olen todistanut olevani hyvä ja reilu isänmaanystävä, inhoavani kuninkaita ja heidän puoluelaisiaan. No niin, olkoot mielipiteeni, jotka perustuvat lujaan vakaumukseeni, mitkä hyvänsä, vaikka olenkin varma siitä, että Itävallatar on suurelta osalta syynä Ranskan onnettomuuksiin, niin ei koskaan, ei milloinkaan tule kukaan, ei Santerre itsekään, minun läsnäollessani solvaamaan entistä kuningatarta.»

»Kansalainen», keskeytti Dixmer hänen puheensa pudistaen päätänsä kuin mies, joka paheksuu sellaista rohkeutta, »ettekö tiedä, että täytyy olla hyvin varma meistä puhuessaan tuollaisista asioista meidän kuullemme?»

»Teidän kuullenne yhtä hyvin kuin muidenkin kuullen, Dixmer; ja lisäänpä vielä: hän tulee kenties saamaan surmansa miehensä mestauslavalla, mutta minä en kuulu niihin miehiin, jotka pelkäävät naisia, ja niinä säästän aina itseäni heikompia.»

»Entä onko kuningatar», kysyi Geneviève arasti, »joskus osoittanut teille, herra Maurice, panevansa arvoa tälle hienotunteisuudelle, johon hän ei ensinkään ole tottunut?»

»Vanki on useat kerrat kiittänyt minua huolenpidostani, madame.»

»Siinä tapauksessa hän varmaankin odottaa teidän vartiovuoroanne mielihyvän tuntein?»

»Luulenpa niin», vastasi Maurice.

»Siinä tapauksessa», sanoi Morand vavisten kuin nainen, »koska tunnustatte, mitä nykyään ei enää kukaan tunnusta, että teillä on ylevä sydän, te kai ette ahdista lapsiakaan?»

»Minäkö?» sanoi Maurice. »Kysykää Simon-konnalta, miltä maistuu sen kaupunginvirkamiehen nyrkki, jonka läsnäollessa hän on juljennut lyödä pientä Capetia.»

Tämä vastaus aiheutti äkillisen liikkeen Dixmerin pöydässä: koko seura nousi kunnioittavasti seisaalleen. Maurice yksin jäi istumaan eikä käsittänyt, että tämän ihailunpuuskan aiheuttajana oli hän itse.

»No, mitä on tapahtunut?» kysyi hän hämmästyneenä.

»Luulin, että joku huusi minua verstaan puolelta», vastasi Dixmer.

»Ei, ei», sanoi Geneviève. »Minäkin luulin niin ensin, mutta se olikin erehdys.»

Jokainen istuutui paikalleen.

»Vai niin, te siis, kansalainen Maurice», sanoi Morand vapisevalla äänellä, »olette se kaupunginvirkamies, josta on niin paljon puhuttu ja joka niin uljaasti on puolustanut lasta?»

»Onko siitä puhuttu?» sanoi Maurice lapsellisen ja melkein ylevän yksinkertaisesti.

»Kas, tuossa on jalo sydän», sanoi Morand nousten pöydästä, jottei paljastaisi tunteitaan, ja vetäytyen työpajalle, ikäänkuin olisi kiireellinen työ odottanut häntä.

»On, kansalainen», vastasi Dixmer, »kyllä siitä on puhuttu, ja myönnettäköön, että kaikki pelottomat miehet, joilla on sydän paikallaan, ovat kiittäneet teitä vaikka eivät ole tunteneetkaan».

»Pitäkäämme hänen nimensä salassa», sanoi Geneviève; »kunnia, jonka hänelle antaisimme, olisi liian vaarallinen kunnia».

Siten tämän harvinaisen keskustelun kuluessa oli jokainen tietämättään sanonut oman sanansa uljuudesta, uskollisuudesta ja hienotunteisuudesta.

Yleinen haltioituminen oli johtanut äänekkäisiin suosionosoituksiin.

XVII

Kaivosmiehet

Pöydästä poistumisen hetkellä ilmoitettiin Dixmerille, että hänen notaarinsa odotti häntä työhuoneessa; hän pyysi siis anteeksi Mauricelta, joka hänen muutenkin oli tapana jättää tällä tavoin, ja lähti tapaamaan asianajajaansa.

Tarkoitus oli ostaa pieni talo Corderie-kadun varrella, vastapäätä Templen puistoa. Oikeastaan ei Dixmer ostellut taloa, vaan tonttia, sillä varsinainen rakennus oli sortumistilassa; mutta hänellä olikin aikomus rakennuttaa se uudestaan.

Omistaja ei ollutkaan viivytellyt kauppaa; samana aamuna oli notaari tavannut hänet ja sopinut yhdeksäntoistatuhannenviidensadan livren hinnasta. Nyt hän oli tullut saamaan allekirjoituksen kauppakirjaan ja nostamaan kauppahinnan; omistajan oli vielä samana päivänä tyhjennettävä talo kokonaan, sillä työmiesten piti saapua seuraavana päivänä.

Kun sopimus oli allekirjoitettu, lähtivät Dixmer ja Morand notaarin kanssa Corderie-kadulle nähdäkseen ostamansa talon hetikohta, sillä se oli osteltu ehdolla, että se voitaisiin tarkastuksessa hyväksyä.

Tämä talo sijaitsi suunnilleen sillä paikalla, missä nyt on numero 20; siinä oli kolme kerrosta sekä taitekatto. Alakerros oli aikoinaan ollut vuokrattu viinikauppiaalle ja siinä oli suurenmoiset kellarit.

Omistaja kehui etenkin kellareita; ne olivat talon huomattavin osa. Dixmer ja Morand eivät näyttäneet panevan paljon huomiota niihin, Mutta kuitenkin he, ikäänkuin omistajan mieliksi, lähtivät alas siihen osaan, jota omistaja nimitti maanalaiseksi talokseen.

Vastoin omistajien tapaa yleensä, ei tämä ollut ensinkään valehdellut: kellarit olivat muhkeat; yksi niistä ulottui aina Corderie-kadun alle saakka ja tähän kellariin saattoi kuulla ajopelien kolinan pään yläpuolelta.

Dixmer ja Morand eivät näyttäneet antavan suurta arvoa tälle edulle, puhuivatpa vielä täyttävänsä nämä kellarit, jotka kyllä olivat erinomaisia viinikauppiaalle, mutta tarpeettomia kelpo porvareille, joitten aikomus oli itse ottaa koko talo käytäntöön.

Kellarien jälkeen tarkastettiin ensimmäinen, toinen ja kolmas kerros; kolmannesta näkyi Templen puutarha täydelleen; se oli kuten tavallista tulvillaan kansalliskaartilaisia, jotka nyt nauttivat siitä mielin määrin, kuningattaren lakattua siellä kävelemästä.

Dixmer ja Morand tunsivat ystävänsä, Plumeaun lesken, joka toimekkaana kuten aina hoiti ravintolansa emännyyttä. Mutta varmastikaan he eivät erikoisesti halunneet hänen huomaavan heitä, sillä he pysyttelivät piilossa talonomistajan selän takana tämän esitellessä heille yhtä vaihtelevan kuin miellyttävänkin näköalan etuja.

Ostaja pyysi silloin saada nähdä ullakkokerroksen.

Omistaja ei ollut odottanut tätä vaatimusta, koska hänellä ei ollut avaimia; mutta näytetyn assignaattipinkan hellyttämänä hän heti lähti sitä hakemaan.

»Enpä ollutkaan erehtynyt», sanoi Morand, »tämä talo vastaa erinomaisesti tarkoitustamme».

»Entä kellari, mitä siitä sanotte?»

»Että se on sallimuksen suoma avustus, joka säästää meiltä kahden päivän työn.»

»Luuletteko, että se on rakennettu ravintolaa kohden?»

»Se luultavasti poikkeaa vähän vasemmalle, mutta vähät siitä.»

»Mutta», kysyi Dixmer, »miten voitte saada maanalaisen käytävänne varmasti päättymään sinne, minne tahdotte?»

»Olkaa huoleti, rakas ystävä, se on minun asiani.»

»Jos antaisimme täältä aina merkin, että valvomme?»

»Mutta tornin harjalta ei kuningatar kuitenkaan saattaisi nähdä mitään; sillä luullakseni on vain ullakkokerros harjan tasalla, epäilenpä vielä sitäkin.»

»Yhtä kaikki», sanoi Dixmer; »joko Toulan tai Mauny voivat nähdä sen jostakin reiästä, ja he ilmoittavat hänen majesteetilleen.»

Dixmer teki solmuja valkoisen pumpulikangasuutimen alapäähän ja pisti sen riippumaan ikkunasta ulos kuin olisi tuuli sen vetänyt.

Sitten lähtivät molemmat porraskäytävään odottelemaan talonomistajaa, kuin haluaisivat kiihkeästi päästä näkemään ullakkoa, suljettuaan kuitenkin ensin kolmannen kerroksen oven, jottei tuo arvon mies saisi päähänsä vetää liehuvaa uudinta sisään.

Kuten Morand oli aavistanut, ei ullakkokerroskaan ulottunut torninhuipun tasalle. Se tuotti samalla sekä vaikeuden että edun: vaikeuden, koska merkkien avulla ei voitu olla yhteydessä kuningattaren kanssa; edun, koska edellinen seikka haihdutti kaiken epäluulon. Tietenkin pidettiin korkeita rakennuksia eniten silmällä.

»Olisi löydettävä keino toimittaa hänelle Maunyn, Totilanin tai Tisonin tytön avulla sana, että hän olisi varuillaan», mutisi Dixmer.

»Sen otan huolekseni», vastasi Morand.

Lähdettiin alas; notaari odotti salongissa valmiiksi allekirjoitettu sopimus kädessään.

»Hyvä on», sanoi Dixmer, »talo soveltuu minulle. Maksakaa kansalaiselle sovitut yhdeksäntoistatuhattaviisisataa livreä ja ottakaa hänen allekirjoituksensa.»

Talonomistaja luki rahat erittäin tarkasti ja kirjoitti nimensä.

»Tiedät, kansalainen», sanoi Dixmer, »että pääehtona on, että talo luovutetaan minulle vielä tänä iltana, jotta voisin panna työmiehet tänne jo huomenna töihin».

»Ja minä mukaudun siihen, kansalainen; voit ottaa avaimet myötäsi; tänä iltana kello kahdeksan se on täysin vapaa.»

»Anteeksi», sanoi Dixmer, »mutta etkö sinä sanonut, kansalainen notaari, että talosta on ovi Porte-Foin-kadulle?»

»On, kansalainen», sanoi omistaja; »mutta olen suljettanut sen, sillä kun minulla oli vain yksi kotiapulainen, väsyi se miesparka liikaa, kun hänen täytyi valvoa kahta ovea. Mutta se ulko-ovi on sillä tavoin suljettu, ettei sen avaamiseen tarvita muuta kuin vajaan parin tunnin työ. Haluatteko nähdä sen, kansalaiset?»

»Kiitos, se on turhaa», vastasi Dixmer; »en pane sille ulko-ovelle mitään merkitystä».

Ja molemmat lähtivät pois saatuaan omistajan kolmannen kerran uudistamaan lupauksensa jättää huoneiston tyhjäksi kello kahdeksalta illalla.

Kello yhdeksän palasivat molemmat, ja heitä seurasi vähän matkan päässä viisi kuusi miestä, joihin ei kukaan kiinnittänyt huomiota siinä sekamelskassa, mikä Pariisissa vallitsi.

Ensiksi astuivat molemmat sisään: omistaja oli pitänyt sanansa, talo oli täysin tyhjä.

Ikkunaluukut suljettiin erittäin huolellisesti: iskettiin tuluksilla tulta ja sytytettiin kynttilät, jotka Morand oli tuonut taskussaan.

Nuo viisi kuusi miestä saapuivat toinen toisensa perästä. He olivat nahkurimestarin jokapäiväisiä seuralaisia, samoja salakuljettajia, jotka olivat eräänä iltana tahtoneet tappaa Mauricen ja joista sitten oli tullut hänen ystäviään.

Ovet suljettiin ja lähdettiin alas kellariin.

Tästä kellarista, jota päivällä oli niin halveksittu, oli illalla tullut talon tärkein osa.

Ensin suljettiin kaikki aukot, joitten kautta utelias katse olisi päässyt näkemään sisälle.

Sitten Morand nosti pystyyn tyhjän tynnyrin ja ryhtyi lyijykynällä piirustamaan paperille mittausopillisia kuvioita.

Hänen vetäessään viivoja lähtivät kumppanit Dixmerin johdolla talosta, kulkivat Corderie-kalua ja pysähtyivät Beauce-kadun kulmassa katettujen vaunujen ääreen.

Näissä ajopeleissä oli mies, joka ääntä pitämättä jakoi jokaiselle pionieerityökalun; yhdelle lapion, toiselle kärkikuokan, tuolle rautakangen, tälle kaksiteräisen kuokan. Jokainen piilotti saamansa työaseen kauhtanansa tai avaran viittansa alle. Kaivosmiehet palasivat sitten pieneen taloon ja ajoneuvot hävisivät.

Morand oli lopettanut työnsä. Hän meni suoraan erääseen kellarin nurkkaan.

»Kaivakaa tuosta», sanoi hän.

Niin kävivät vapautus työmiehet heti käsiksi työhön.

Templen vankien asema oli tullut aina yhä vakavammaksi ja ennenkaikkea yhä tuskallisemmaksi. Hetkeksi olivat kuningatar, madame Elisabeth ja madame Royale saaneet hiukan toivoa. Muutamat kaupunginvirkamiehet, Toulan ja Lepitre, joitten oli tullut sääli korkeita vankeja, olivat osoittaneet heille myötätuntoaan. Ensin olivat naisraukat epäilleet, tottumattomia kun olivat saamaan myötätuntoa, mutta toivossa ei epäillä. Mitä saattaisikaan kuningattarelle sitäpaitsi tapahtua, hänet kun erotti pojastaan vankila ja miehestään kuolema? Mennä mestauslavalle kuten hänkin? Sitä kohtaloa hän oli jo kauvan odotellut ja lopulta jo tottunut siihen ajatukseen.

Kun Toulanin ja Lepitren vuoro taas tuli, pyysi kuningatar, jos hänen kohtalonsa todella kiinnitti heidän mieltään, heitä kertomaan hänelle kuninkaan kuoleman yksityisseikat. Heidän myötätuntonsa asetettiin täten murheelliselle koetukselle. Lepitre oli ollut mukana mestauksessa; hän totteli kuningattaren käskyä.

Kuningatar pyysi saada ne sanomalehdet, joissa selostettiin mestausta. Lepitre lupasi tuoda ne seuraavalla vartiovuorollaan; vartiovuoro tuli aina kolmen viikon perästä.

Kuninkaan eläessä oli Templessä neljä kaupunginvirkamiestä, hänen kuoltuaan vain kolme: yksi valvoi päivällä, kaksi yöllä. Toulan ja Lepitre keksivät juonen voidakseen aina olla yhdessä yöllä vartiossa.

Vartioajat määrättiin arvalla; yhdelle lipulle kirjoitettiin: _päivällä_ ja kahdelle muulle: _yöllä_. Jokainen nosti arvan hatusta; sattuma määräsi, kuka sai yövartion.

Joka kerta, kun Lepitre ja Toulan olivat vartiossa, he kirjoittivat päivällä kaikkiin kolmeen lappuun ja esittivät hatun sille virkamiehelle, jonka tahtoivat syrjäyttää. Tämä pisti kätensä tuohon tilapäiseen vaaliuurnaan ja nosti sieltä tietenkin lipun, johon oli kirjoitettu sana päivällä. Toulan ja Lepitre hävittivät molemmat toiset sadatellen sattumaa, joka heille antoi aina ikävämmän tehtävän, siis yötyön.

Kun kuningatar tuli varmaksi molemmista valvojistaan, asetti hän heidät, yhteyteen Maison-Rougen ritarin kanssa. Silloin tehtiin päätös karkaamisyrityksestä. Kuningattaren ja madame Elisabethin tuli paeta kaupungin upseerien valepuvussa, mukanaan upseerikortit, jotka heille toimitettaisiin. Mitä lapsiin, se on madame Royaleen ja perintöruhtinaaseen, tulee, oli huomattu, että mies, joka sytytti Templen lamput, toi joka päivä mukanaan kaksi samanikäistä lasta kuin prinsessa ja prinssi. Päätettiin, että Turgy, josta jo on ollut puhetta, pukeutuisi lampunsytyttäjän pukuun ja veisi madame Royalen sekä kruununprinssin mukanaan.

Sanokaamme parilla sanalla kuka Turgy oli.

Turgy oli kuninkaan entinen viinuri, joka oli tuotu Templeen samalla kertaa kuin osa Tuileriein talonväestä, sillä kuninkaalla oli aluksi hyvin järjestetty pöytäpalveluskunta. Ensimmäisenä kuukautena tämä henkilökunta tuli maksamaan kansakunnan varoja kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia.

Mutta kuten hyvin saattaa ymmärtää, ei sellaista tuhlausta saattanut jatkua. Kommuuni järjesti asiat. Pääkokit, kokit, kokkipojat erotettiin. Yksi ainoa tarjoilija säilytettiin, Turgy.

Turgy oli siis aivan luonnostaan yhteydenvälittäjänä vankien ja heidän puoluelaistensa välillä, sillä Turgy saattoi käydä ulkona ja siis myöskin viedä kirjelippuja ja tuoda mukanaan vastaukset.

Yleensä olivat nämä kirjeliput kierretyt tulpiksi karahvin suulle, jossa tuotiin mantelimaitoa kuningattarelle ja madame Elisabethille. Niihin oli kirjoitus tehty sitruunanmehulla ja se jäi senvuoksi näkymättömäksi, ellei paperia asetettu valkean lähelle.

Kaikki oli valmiina pakoa varten, kun Tison eräänä päivänä sytytti piippunsa karahvin tulpalla. Sitä mukaa kuin paperi paloi, hän näki siihen ilmestyvän kirjaimia. Hän sammutti puoleksi palaneen paperin ja vei jäännöksen Templen neuvostolle; siellä se aseteltiin valkean lähelle; mutta ei voitu lukea muuta kuin pari hajallista sanaa; toinen puolikas oli palanut hiileksi.

Kuitenkin tunnettiin kuningattaren käsiala. Tison kertoi kuulustelussa muutamista kohteliaisuuden osoituksista, joita oli luullut huomanneensa Lepitren ja Toulanin osoittaneen vangeille. Molemmat valtuusmiehet ilmiannettiin kunnallishallitukselle, eivätkä he enää voineet saapua Templeen.

Jäi vain Turgy.

Mutta epäluulo oli herännyt mitä suurimmassa määrässä; häntä ei milloinkaan jätetty yksin prinsessojen läheisyyteen. Koko yhteys ulkomaailman kanssa oli siten tullut mahdottomaksi.

Kuitenkin oli madame Elisabeth eräänä päivänä antanut Turgylle puhdisteltavaksi pienen kultateräisen veitsen, jota hän käytti hedelmien leikkelemiseen. Turgy oli epäillyt, että asia oli salaperäinen, ja kuivatessaan veistä hän oli vetänyt kahvan pois. Kahvassa oli kirjelippu.

Tämä kirje sisälsi salamerkkien aakkoset.

Turgy antoi veitsen madame Elisabethille takaisin; mutta läsnä ollut kaupunginvirkamies riisti sen hänen käsistään ja tarkasti veitsen, jonka terän hänkin nyt vuorostaan erotti kahvasta; onneksi ei kirje enää ollut siinä. Virkamies otti veitsen siitä huolimalta takavarikkoon.

Silloin oli väsymätön Maison-Rougen ritari punonut tämän uuden juonen, joka aiottiin panna toimeen Dixmerin juuri ostaman uuden talon avulla.

Kuitenkin olivat vangit vähitellen menettäneet kaiken toivonsa. Tänä päivänä oli kuningatar, joka oli kauhistunut kadulta hänelle saakka kuuluneita huutoja ja huomannut niistä, että oli kysymyksessä panna syytteeseen girondistit, maltillisuuden viimeiset kannattajat, ollut kuolettavan murheellinen. Girondistien kuoltua ei kuninkaallisella perheellä ollut Konventissa keitään kannattajia.

Kello seitsemältä tarjottiin illallinen. Kaupunginvirkamiehet tarkastivat kuten aina jokaisen lautasen, levittivät laitteestaan kaikki lautasliinat toisen toisensa jälkeen, tutkivat leivän, kuka haarukalla, ken sormillaan, rikkoivat makaroonit ja pähkinät, kaikki pelosta, että ruoassa voisi olla kirje vangeille; sitten kun nämä varovaisuustoimenpiteet oli päättyneet, kehoittivat he kuningatarta ja prinsessoja istumaan pöytään sanomalla yksinkertaisesti:

»Capetin leski, saat syödä.»

Kuningatar pudisti päätään merkiksi, ettei hänen ollut nälkä.

Mutta tällä hetkellä tuli madame Royale kuin syleilläkseen äitiään ja sanoi vallan hiljaa:

»Asettukaa pöytään, madame; luulen, että Turgy tekee teille merkkejä.»

Kuningatar vavahti ja kohotti päätänsä. Turgy seisoi häntä vastapäätä, lautasliina vasemmalla käsivarrellaan ja oikea käsi silmällään.

Kuningatar nousi heti vastustelematta ja istuutui tavanmukaiselle paikalleen.

Molemmat virkamiehet ottivat osaa ateriaan: heitä oli kielletty jättämästä prinsessoja hetkeksikään yksin Turgyn kanssa.

Kuningattaren ja madame Elisabethin jalat tapasivat toisensa pöydän alla ja painoivat toisiaan.

Kuningattaren istuessa suoraan Turgytä vastapäätä ei häneltä jäänyt mikään tarjoilijan ele näkemättä. Sitäpaitsi olivat kaikki nämä eleet niin luonnollisia, etteivät ne voineet herättää eivätkä herättäneetkään virkamiehissä mitään epäluuloja.

Illallisen jälkeen korjattiin ruoka pois käyttämällä samoja varovaisuustoimenpiteitä, kuin sitä pöytään tuodessakin: pienimmätkin leivänmuruset koottiin ja tarkastettiin; sen jälkeen lähti ensimmäisenä Turgy, sitten kaupunginvirkamiehet, mutta Tisonin vaimo jäi huoneeseen.

Tämä vaimo oli tullut hurjaksi ollessaan erossa tyttärestään, jonka kohtalosta hän ei tiennyt mitään. Joka kerta kun kuningatar syleili madame Royalea, hän sai raivonpuuskan, joka muistutti mielipuolisuutta; usein myös kuningatar, jonka äidinsydän ymmärsi nämä äidintuskat, pidättyi juuri sillä hetkellä, jolloin aikoi saada tämän lohdutuksen, ainoan, mikä hänelle oli jäänyt, puristaa tytärtään rintaansa vastaan.

Tison tuli hakemaan muijaansa; mutta tämä selitti ensin, ettei hän lähtisi ennenkuin Capetin leski oli mennyt makuulle.

Madame Elisabeth sanoi silloin kuningattarelle hyvää yötä ja meni huoneeseensa.

Kuningatar riisuutui ja meni vuoteeseen samaten kuin madame Royalekin; silloin otti Tisonin vaimo kynttilän ja lähti ulos.

Kaupungin virkamiehet makasivat jo telttavuoteissaan käytävässä.

Kuu, tuo kruunun kannikasta syövien kalpea vieras, sujahutti ikkunaluukun raosta salaa vinosti lankeavan säteensä, joka johti ikkunasta kuningattaren vuoteen jalkaan.

Hetken oli kaikki hiljaista ja ääneti huoneessa.

Sitten kääntyi ovi verkalleen saranoillaan, haamu solui valosäteen kohdalle ja lähestyi vuoteen pääpuolta. Se oli madame Elisabeth.

»Huomasitteko?» kysyi hän hiljaa.

»Huomasin», vastasi kuningatar.

»Ja ymmärsitte?»

»Niin hyvin, etten voi sitä uskoa.»

»No niin, toistakaamme nuo merkit.»

»Ensin hän kosketti silmäänsä ilmoittaakseen meille, että hänellä oli jotakin uutta kerrottavana.»

»Sitten hän vaihtoi lautasliinan vasemmalta käsivarreltaan oikealle, mikä merkitsee, että puuhataan meidän vapauttamistamme.»

»Sitten hän nosti käden otsalleen merkiksi, että ilmoittamansa apu tulee sisältäpäin eikä vieraalta.»

»Sitten kun pyysitte häntä olemaan unohtamatta huomenna mantelimaitoanne, hän teki nenäliinaansa kaksi solmua.»

»Auttaja on siis vieläkin Maison-Rougen ritari. Mikä jalo sydän!»

»Se on hän», sanoi madame Elisabeth.

»Nukutteko, tyttöni?» kysyi kuningatar.

»En, äiti», vastasi madame Royale.

»Rukoilkaa siinä tapauksessa sen puolesta, jonka tiedätte.»

Madame Elisabeth palasi huoneeseen rasahduksenkaan kuulumalta, ja viiden minuutin ajan kuului nuoren prinsessan ääni, joka puhui Jumalalle yön hiljaisuudessa.

Tämä tapahtui juuri sillä hetkellä kun Morandin osoituksesta kuokan ensimmäiset iskut kumahtivat pienessä talossa Corderie-kadun varrella.

XVIII

Pilviä

Kun ensimmäisen jälleennäkemisen päihtymys oli mennyt ohi, tunsi Maurice olevansa pettynyt toiveissaan Genevièven vastaanotosta ja toivoi kahdenkeskisessä seurustelussa taas löytävänsä sen polun, jolta oli eksynyt tai ainakin näytti eksyneen kiintymyksensä tiellä.

Mutta Genevièvellä oli valmis suunnitelma; hän oli päättänyt olla antamatta Mauricelle tilaisuutta jäädä kahdenkesken, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kohtausten suloisuus sai hänet muistamaan, miten vaarallisia ne olivat.

Maurice luotti seuraavaan päivään; joku naissukulainen, jolle varmasti oli etukäteen ilmoitettu, oli tullut käynnille, ja Geneviève oli pidättänyt hänet luonaan. Tällä kertaa ei vielä ollut mitään sanomista; sillä olihan mahdollista, ettei se ollut Genevièven vika.

Mauricelle annettiin poistuessa tehtäväksi saattaa kotiin sukulainen, joka asui Fossés-Saint-Victor-kadun varrella.

Maurice lähti nyrpistäen suutaan; mutta Geneviève hymyili hänelle, ja Maurice käsitti tämän hymyn lupaukseksi.

Voi! Maurice erehtyi. Seuraavana, kesäkuun 2 päivänä, samana kauheana päivänä, joka näki girondistien kukistumisen, sanoi Maurice hyvästi ystävällensä Lorinille, joka välttämättä tahtoi viedä hänet mukanaan Konventtiin, ja jätti kaikki tehtävänsä mennäkseen tapaamaan ystävätärtään. Vapauden jumalattarelle oli Geneviève kauhea kilpailija.

Maurice tapasi Genevièven tämän pienessä salongissa pelkkänä suloutena ja kohteliaisuutena; mutta hänen vieressään oli nuori kamarineitsyt, jolla oli kolmivärikokardi ja joka ompeli nenäliinoja ikkunansopessa lähtemättä paikaltaan.

Maurice rypisti silmäkulmiaan: Geneviève huomasi olympolaisen olevan huonolla tuulella; hän tuli kahta huomaavaisemmaksi; mutta kun hänen rakastettavuutensa ei mennyt niin pitkälle, että olisi lähettänyt pois nuoren kotiapulaisen, tuli Maurice kärsimättömäksi ja poistui tuntia aikaisemmin kuin tapansa oli.

Saattoihan tämä kaikki olla vain sattumaa. Maurice malttoi mielensä. Sitäpaitsi oli tilanne tänä iltana niin kauhea, että melske tunki hänenkin korviinsa, niin erossa politiikasta kuin hän olikin pysytellyt jo muutaman ajan. Kokonaisen, Ranskaa kymmenen kuukautta hallinneen puolueen täytyi kukistua johtaakseen hänen ajatuksensa hetkeksi pois rakkaudesta.

Seuraavana päivänä uudisti Geneviève samat temput. Maurice oli aavistaen tämän järjestelmän tehnyt suunnitelmansa: kun hän kymmenen minuuttia istuttuansa huomasi kamarineitsyen merkanneen tusinan nenäliinoja ja nyt alkavan merkata kuutta tusinaa lautasliinoja, veti hän taskustaan kellonsa, nousi, kumarsi Genevièvelle ja lähti sanomatta sanaakaan.

Eipä hän poistuessaan kääntynyt edes kertaakaan katsomaan jälkeensä.

Geneviève, joka oli noussut seisomaan voidakseen katseellaan seurata hänen kävelyään puutarhan poikki, ei hetkeksi saanut mieleensä mitään ajatusta ja vaipui sitten tuolilleen kalpeana ja hermostuneena, kauhistuen valtiotaitonsa vaikutusta.

Tällä hetkellä saapui Dixmer.

»Maurice on lähtenyt?» huudahti hän ihmetellen.

»On», sopersi Geneviève.

»Mutta hänhän saapui vastikään?»

»Siitä on noin neljännestunti.»

»Sitten hän kai palaa?»

»Enpä luule.»

»Jättäkää meidät, Muguet», sanoi Dixmer.

Kamarineitsyt oli omaksunut tämän kielonnimen vihasta Maria-nimeä kohtaan, joka onnettomuudeksi oli yhteinen hänelle ja Itävallattarelle.

Isäntänsä kehoituksesta hän nousi ja poistui.

»No niin, rakas Geneviève», kysyi Dixmer, »onko rauha tehty Mauricen kanssa?»

»Päinvastoin, hyvä ystävä, luulenpa, että välimme ovat tällä hetkellä kylmempiä kuin koskaan.»

»Ja kumpi on tällä kertaa väärässä?» kysyi Dixmer.

»Maurice, aivan varmasti.»

»Katsotaanpa, antakaa minun tuomita.»

»Kuinka!» sanoi Geneviève punastuen, »ettekö arvaa?»

»Sitäkö, miksi hän on suutuksissaan? En.»

»Hänestä on Muguet nähtävästi vastenmielinen.»

»Joutavia! Tosiaanko? Siinä tapauksessa on tämä tyttö lähetettävä pois. Enhän minä kamarineitsyen vuoksi luovu sellaisesta ystävästä kuin Maurice.»

»Voi», sanoi Geneviève, »en luule hänen menevän vaatimuksissaan niin pitkälle, että tyttö karkotettaisiin talosta, hänelle riittäisi...»

»Mikä niin?»

»Että hänet karkoitetaan minun huoneestani.»

»Ja Maurice onkin oikeassa», sanoi Dixmer. »Maurice tulee käynnille teidän eikä Muguetin luokse; on siis tarpeetonta Muguetin olla läsnä silloin kun hän tulee.»

Geneviève katseli miestään hämmästyneenä.

»Mutta, hyvä ystävä...» sanoi hän.

»Geneviève», jatkoi Dixmer, »luulin teitä liittolaiseksi, joka tekisi niskoilleni ottamani tehtävän helpommaksi, ja nyt teidän pelkonne päinvastoin tekee vaikeutemme kaksinkertaisiksi. Neljä päivää sitten luulin sovitun kaikesta meidän keskemme, ja nyt on kaikki tehtävä uudestaan. Geneviève, enkö minä sanonut teille, että luotin teihin, teidän kunniaanne? Enkö sanonut teille, että Maurice on viimeinkin saatava läheisemmäksi ja vähemmän epäluuloiseksi ystäväksemme, kuin milloinkaan ennen? Voi, hyvä Jumala, miten naiset ovatkaan meidän suunnitelmillemme ikuisena vastuksena!»