Part 7

»Mitkä niin?» kysyi Maurice.

»Ne kirjeet, jotka kansalainen luki eilen ennen maatamenoaan.»

Maurice ei muistanut lukeneensa niistä ainoatakaan.

»Polttakaa kaikki», sanoi hän.

»Tässä on tämänpäiväiset, kansalainen», sanoi kotiapulainen.

Hän ojensi Mauricelle pinkan kirjeitä ja meni heittämään toiset uuniin.

Maurice otti saamansa kirjeet, tunsi sormiensa välissä sinetin ja luuli hämärästi tuntevansa tutun hajuveden.

Hän selaili kirjeitä ja löysi niiden joukosta sinetöidyn kuoren, jonka käsiala sai hänet hätkähtämään.

Tämä mies, joka rohkeasti katsoi kuolemaa silmiin, kalpeni tuntiessaan pelkän kirjeen tuoksun.

Kotiapulainen tuli hänen luokseen kysyäkseen, mikä häntä vaivasi, mutta Maurice viittasi häntä poistumaan.

Maurice käänteli kirjettä käsissään; hän aavisti sen sisältävän onnettomuuden sanoman ja vapisi, kuten vapisee ihminen, joka odottaa kohtalonsa ratkaisua.

Vihdoin hän keräsi koko rohkeutensa, avasi kirjeen ja luki seuraavaa:

»Kansalainen Maurice.

On välttämätöntä katkaista siteet, jotka Teidän puolestanne pyrkivät ylittämään ystävyyden rajat. Olette kunniallinen mies, kansalainen, ja nyt, kun yö on kulunut siitä, mitä eilen illalla tapahtui meidän välillämme, Teidän täytyy käsittää, ettei käyntinne talossamme enää ole mahdollinen. Jätän Teidän huoleksenne esittää miehelleni sellaisen anteeksipyynnön kuin haluatte. Jos vielä tänään näen kirjeen saapuvan Teiltä hra Dixmerille, on se merkkinä siitä, että minulla on syytä kaivata ystävää, joka onnettomuudekseen on hairahtunut, mutta jota kaikki yhteiskunnalliset sopivaisuuden lait estävät näkemästä jälleen.

Hyvästi ikuisesti.

Geneviève.

J.K. — Tuoja odottaa vastausta.»

Maurice kutsui palvelijan.

»Kuka tämän kirjeen toi?»

»Muuan lähetti.»

»Onko hän siellä vielä?»

»On.»

Maurice ei huoannut, ei epäröinyt. Hän hypähti vuoteestaan, veti housut jalkaansa, istuutui pulpettinsa ääreen, otti ensimmäisen käsillä olevan paperiarkin (sattumalta se oli sellainen, jonka otsakkeeseen oli painettu piirin nimi), ja kirjoitti:

»Kansalainen Dixmer.

Olen pitänyt Teistä Ja pidän Teistä yhä edelleenkin, mutta en voi enää tavata Teitä.» Maurice mietti syytä, miksi hän ei enää voisi tavata kansalaista Dixmeriä, Ja vain yksi mahdollisuus tuli hänen mieleensä; sama mahdollisuus olisi tuohon aikaan juolahtanut kaikkien mieleen. Hän jatkoi siis:

»On liikkeellä huhuja, jotka tietävät Teidän olevan laimean yhteisille asioille. En ensinkään halua syyttää Teitä enkä ole myöskään saanut valtuutta puolustaa Teitä. Valitan sitä suuresti Ja pyydän Teitä olemaan vanna siitä, että salaisuutenne ovat iäksi kätkettyinä sydämeeni.»

Maurice ei edes lukenut lävitse kirjettään, jonka, kuten jo mainitsimme, oli kirjoittanut ensimmäisen mieleen tulleen ajatuksen vallassa. Hän ei epäillyt, minkä vaikutuksen se aikaansaisi. Dixmer, tuo mainio isänmaanystävä, kuten Maurice oli ainakin heidän keskusteluistaan voinut havaita, olisi pahoillaan saadessaan sen: hänen vaimonsa ja kansalainen Morand kehoittaisivat häntä pysymään lujana, joten hän ei edes vastaisi kirjeeseen, ja unohdus peittäisi mustaan harsoonsa onnellisen menneisyyden muuttaen sen kolkoksi tulevaisuudeksi. Maurice allekirjoitti ja sinetöi kirjeen, antoi sen kotiapulaiselleen, ja lähetti lähti.

Silloin pääsi heikko huokaus tasavaltalaisen rinnasta; hän otti hansikkaansa ja hattunsa ja lähti piirin huoneistoon.

Hän, Brutus-parka, toivoi saavansa stoalaisuutensa takaisin käymällä käsiksi yleisiin asioihin.

Yleisten asioitten tila oli kauhea: toukokuun 31 päivä oli likellä. Hirmuvalta, joka tulvivana koskena syöksyi vuoren korkeudesta, yritti riuhtaista mukanaan sen padon, jota sille suluksi koettivat rakentaa girondistit, nuo julkeat maltilliset, jotka olivat rohjenneet vaatia rangaistusta syyskuun joukkomurhista ja taistella hetken pelastaakseen kuninkaan hengen.

Mauricen tehdessä työtä niin kiihkeästi, että kuume, jonka hän siten tahtoi karkoittaa, jäyti hänen sydämensä sijasta hänen aivojaan, saapui lähetti vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja saattoi talon asukkaat hämmästyksen ja kauhistuksen valtaan.

Kirje, joka ensin tuotiin Genevièven nähtäväksi, anneltiin sitten Dixmerille.

Dixmer avasi ja luki sen ymmärtämättä aluksi mitään: sitten hän ilmoitti sen sisällön kansalaiselle Morandille, joka laski tuhkanharmaaksi käyneet kasvonsa kätensä varaan.

Siinä tilanteessa, missä Dixmer, Morand ja heidän toverinsa olivat (josta Maurice oli täysin tietämätön, mutta josta lukijat ovat päässeet selville), vaikutti tämä kirje tosiaankin kuin salamanisku.

»Onko hän rehellinen mies?» kysyi Dixmer hätääntyneenä.

»On», vastasi Morand epäröimättä.

»Yhtä kaikki!» puuttui puheeseen äärimmäisiä toimenpiteitä ehdottanut mies, »teimme hullusti, kun emme tappaneet häntä».

»Hyvä ystävä», sanoi Morand, »me taistelemme väkivaltaa vastaan, me leimaamme sen rikokseksi. Olemme tehneet oikein, olkoonpa sillä mitkä seuraukset hyvänsä, kun emme ole murhanneet miestä; sanon sitäpaitsi vielä kerran, että pidän Mauricea jalona ja kunniallisena miehenä.»

»Mutta jos tämä jalo ja kunniallinen mies on vallankumouskiihkoilija, katsoisi hän ehkä itse rikokseksi, jos on saanut ilmi jotakin, olla uhraamatta omaa kunniataan isänmaan alttarilla, kuten heillä on tapana sanoa.»

»Mutta luuletteko hänen tietävän jotakin?» sanoi Morand.

»No, ettekö sitten kuule? Hänhän puhuu salaisuuksista, jotka ovat kätkettyinä hänen sydämeensä.»

»Ne koskevat nähtävästi salakuljetustamme, josta olen hänelle kertonut. Ei hän muita tunne.»

»Mutta», sanoi Morand, »eikö hän ole ensinkään epäillyt tuota kohtausta Auteuilissa? Tiedättehän, että hän saattoi vaimoanne?»

»Minä itse sanoin Genevièvelle, että hän ottaisi Mauricen mukaansa turvakseen.»

»Kuulkaa», sanoi Morand, »saamme pian nähdä, ovatko nämä epäilyt oikeat. Pataljoonallamme on vartiovuoro Templessä kesäkuun 2 päivänä, siis viikon perästä; te olette kapteeni, Dixmer, ja minä olen luutnantti; jos pataljoonamme tai komppaniammekaan saa peruutuksen, kuten pari päivää sitten sai Butte-des-Moulinsin pataljoona, jonka sijalle Santerre asetti Gravilliersin pataljoonan, tiedämme, että kaikki on tullut ilmi, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin paeta Pariisista tai kuolla taistellen. Mutta jos kaikki käy kuten on suunniteltu...»

»Olemme hukassa yhtä kaikki», väitti Dixmer.

»Miksi niin?»

»Mutta eikö kaikki perustunut tämän kaupunginvirkamiehen apuun? Eikö juuri hänen pitänyt vaikka tietämättään avata meille tie kuningattaren luo asti?»

»Se on totta», sanoi Morand alakuloisena.

»Näette siis», sanoi Dixmer taas, rypistäen kulmiaan, »että meidän on hinnalla millä hyvänsä uudestaan solmittava suhteet tuohon mieheen».

»Mutta jos hän kieltäytyy, jos hän pelkää itse joutuvansa vaaraan?» sanoi Morand.

»Kuulkaa», sanoi Dixmer, »menen kysymään Genevièveltä; hänhän oli viimeksi hänen seurassaan, ehkä hän tietää jotakin».

»Dixmer», sanoi Morand, »olen pahoillani, että sekoitatte Genevièven kaikkiin juoniimme; ei niin, ette pelkäisin hänen antavan ilmi jotakin varomattomasti, hyvä Jumala, mutta esittämämme osa on kauhea, ja minä sekä häpeän että säälin asettaa naisen päätä pelimme panokseksi.»

»Naisen pää», vastasi Dixmer, »painaa yhtä paljon kuin miehenkin siellä, missä juonet, viattomuus tai kauneus voivat aikaansaada yhtä paljon tai joskus enemmänkin kuin voima, valta ja rohkeus; Genevièvellä on sama vakaumus ja samat harrastukset kuin meilläkin; olkoon hänellä sama kohtalokin.»

»Kysykää sitten, rakas ystävä», vastasi Morand; »olen sanonut mitä minun tuli sanoa. Geneviève on joka suhteessa arvokas siihen tehtävään, jonka hänelle annatte, tai oikeammin, jonka hän itse on ottanut. Marttyyrit tehdään pyhimyksistä.»

Ja hän ojensi valkean, naisellisen kätensä Dixmerille, joka puristi sitä lujissa kourissaan.

Dixmer kehoitti Morandia ja tovereitaan olemaan enemmän varuillaan kuin koskaan ennen ja lähti sitten Genevièven luo.

Geneviève istui pöydän ääressä kumartuneena katsellen koruompelusta.

Hän kääntyi kuullessaan oven avautuvan ja näki Dixmerin.

»Oi, tehän se olette, hyvä ystävä», sanoi hän.

»Niin», vastasi Dixmer tyynesti hymyillen; »olen saanut Maurice-ystävältämme kirjeen, josta en ymmärrä mitään. Lukekaapa se ja sanokaa, mitä siitä ajattelette.»

Geneviève otti kirjeen käteensä, jonka vapisemista hän ei kaikesta itsehillinnästä huolimatta voinut salata, ja alkoi lukea.

Dixmer seurasi silmillään hänen lukemistaan rivi riviltä.

»No niin?» sanoi hän, kun Geneviève oli lopettanut.

»No niin, luulen, että hra Maurice Lindey on rehellinen mies», vastasi Geneviève erittäin rauhallisesti, »ja ettei hänen puoleltaan tarvitse pelätä mitään».

»Luuletteko, ettei hän tiedä, keitä ne henkilöt olivat, joita kävitte tapaamassa Auteuilissa?»

»Varmasti ei tiedä.»

»Mistä johtuu siis tämä odottamaton jyrkkyys? Näyttikö hän teistä eilen kylmemmältä tai kiihtyneemmältä kuin tavallisesti?»

»Ei», vastasi Geneviève; »luulen, että hän oli samanlainen kuin ennenkin».

»Miettikää tarkoin tätä vastausta, Geneviève; sillä teidän tulee ymmärtää, että vastauksenne vaikuttaa syvälti kaikkiin suunnitelmiimme.»

»Malttakaahan», sanoi Geneviève, jonka liikutus kuitenkin tuli näkyviin, vaikka hän kaikin tavoin koetti pysyä kylmänä: »malttakaahan...»

»Hyvä!» sanoi Dixmer, jonka kasvojen lihakset hieman jännittyivät; »hyvä, palauttakaa kaikki mieleenne, Geneviève».

»Niin, minä muistan; hän oli eilen ilkeä; hra Maurice pyrkii olemaan hiukan itsevaltias ystävyyssuhteissaan... ja toisinaan olemme olleet kokonaisen viikon äkeissämme toisillemme.»

»Olisiko tuo siis pelkkää huonoa tuulta?» kysyi Dixmer.

»Se on luultavaa.»

»Geneviève, ymmärtäkää, että meidän asemassamme emme tarvitse luuloa, vaan varman tiedon.»

»No niin, hyvä ystävä... olen siitä varma.»

»Tämä kirje ei siis olisi muuta kuin tekosyy olla käymättä talossa?»

»Hyvä ystävä, kuinka tahdotte, että puhuisin teille sellaisista asioista?»

»Puhukaa, Geneviève», vastasi Dixmer, »sillä enhän pyytäisi sitä keltään muulta naiselta kuin teiltä».

»Se on tekosyy», sanoi Geneviève luoden silmänsä alas.

»Aha», sanoi Dixmer. Hän oli hetken vaiti, nojasi sitten kätensä vaimonsa tuolin selkämykseen pidettyään sitä ensin liiviensä alla ja koetettuaan sillä hillitä levotonta sydäntään.

»Tehkää minulle palvelus, rakas ystävä», sanoi Dixmer.

»Mikä niin?» kysyi Geneviève kääntyen mieheensä päin hämmästyneenä.

»Jotta vaarasta ei jäisi rahtuakaan jäljelle; Maurice saattaa olla paremmin perillä salaisista asioistamme, kuin mitä aavistammekaan. Se, mitä luulette tekosyyksi, saattaakin olla todellista. Kirjoittakaa hänelle pari sanaa.»

»Minäkö?» sanoi Geneviève vavahtaen.

»Niin, te juuri; sanokaa, että te olette avannut kirjeen ja että haluatte saada siihen selityksen; silloin hän tulee tänne, voitte tutkia häntä ja arvata helposti, mistä on kysymys.»

»En suinkaan», huudahti Geneviève, »en voi täyttää pyyntöänne; minä en tee sitä!»

»Rakas Geneviève, kun niin suuret edut kuin ne, jotka ovat meidän vastuullamme, ovat vaarassa, kuinka voivat itserakkauden kurjat vaatimukset saada teidät perääntymään?»

»Olen sanonut teille mielipiteeni Mauricesta, hyvä herra», vastasi Geneviève; »hän on rehellinen, hän on ritarillinen, mutta oikullinen, enkä minä tahdo alistua kenenkään muun kuin mieheni vallan alle».

Tämän vastauksen hän antoi niin rauhallisesti ja niin varmasti, että Dixmer ymmärsi enemmät pyynnöt ainakin tällä hetkellä turhiksi; hän ei siis vastannut sanaakaan, katsahti Genevièveen salaa, painoi kätensä hiestyneelle otsalleen ja lähti ulos.

Morand odotti häntä levottomana. Dixmer kertoi hänelle koko keskustelun sana sanalta.

»Hyvä», vastasi Morand, »jättäkäämme tämä asia ja älkäämme ajatelko sitä enää. Mieluummin kuin tuottaisin rahtuakaan huolta vaimollenne, ennemmin kuin loukkaisin Genevièven itsetuntoa, luovun...»

Dixmer laski kätensä hänen olkapäälleen.

»Hyvä herra, olette hullu», sanoi hän katsellen Morandia silmiin, »taikka ette sitten ajattele sanaakaan siitä, mitä puhutte».

»Kuinka, Dixmer, luuletteko niin!»

»Luulen, herra ritari, ettei teillä ole enempää oikeutta kuin minullakaan antaa sydämenne kehoitusten johtaa arvosteluanne. Ette te, en minä eikä Geneviève ole riippumattomia, Morand. Meidät on kutsuttu puolustamaan erästä aatetta, ja aatteet tarvitsevat välineinään henkilöitä murskaten heidät sitten.»

Morand vavahti ja jäi sanattomaksi tuskallisiin mietteisiin.

He tekivät täten muutaman kierroksen puutarhassa vaihtamatta sanaakaan.

Sitten Dixmer jätti Morandin yksin.

»Minun on anneltava muutamia määräyksiä», sanoi hän täysin levollisella äänellä. »Jätän teidät tänne, herra Morand.»

Morand ojensi kätensä Dixmerille ja katseli hänen poistumistaan.

»Dixmer-parka», sanoi hän, »pelkäänpä hänen uhraavan enimmän koko tässä asiassa».

Dixmer meni todella työpajalleen, antoi joitakin määräyksiä, tarkasti päiväkirjat, käski jakamaan piirin köyhille leipää sekä polttoaineeksi parkkia ja palattuaan sitten huoneistoonsa heitti yltään työpuvun ja pani paremman ylleen.

Tuntia myöhemmin keskeytti Mauricen luvun ja puheenpidon hänen kotiapulaisensa, joka kumartuen sanoi hiljaa hänen korvaansa:

»Kansalainen Lindey, joku, jolla ainakin oman väitteensä mukaan on erittäin tärkeitä asioita puhuttavana teille, odottaa teitä kotona.»

Maurice palasi kotiin ja oli hyvin hämmästynyt nähdessään Dixmerin istuvan siellä selailemassa sanomalehtiä. Kotimatkalla hän oli koko ajan kysellyt palvelijaltaan, mutta tämä, joka ei tuntenut nahkurimestaria, ei osannut antaa hänestä lähempiä tietoja.

Huomatessaan Dixmerin pysähtyi Maurice kynnykselle ja punastui vastoin tahtoansa.

Dixmer nousi seisomaan ja ojensi hänelle hymyillen kätensä.

»Mikä teitä vaivaa, ja mitä olette kirjoittanut minulle?» kysyi hän nuorelta mieheltä. »Se on minulle todella kova isku, rakas Maurice. Kirjoitatte, että olen laimea ja huono isänmaanystävä. Älkää joutavia, sellaisia syytöksiä ette voi todistaa minulle päin kasvoja; myöntäkää toki pikemmin, että tahallanne haette riitaa!»

»Myönnän teille, mitä ikinä haluatte, rakas Dixmer, sillä olette aina kohdellut minua hienosti; mutta yhtä kaikki olen tehnyt päätökseni, ja tämä päätös on peruuttamaton.»

»Kuinka niin?» kysyi Dixmer; »itse myönnätte, ettei teillä ole mitään muistutettavaa meitä vastaan, ja kuitenkin jätätte meidät?»

»Rakas Dixmer, uskokaa pois, että tehdessäni, kuten teen, luopuessani sellaisesta ystävästä kuin te, täytyy minulla olla varsin pätevät syyt.»

»Niin kyllä; mutta missään tapauksessa», vastasi Dixmer ollen hymyilevinään, »ei niitä syitä, joista minulle kirjoititte. Ne syyt ovat pelkkiä tekosyitä.»

Maurice mietti hetkisen.

»Kuulkaa, Dixmer», sanoi hän, »elämme sellaisena ajankohtana, jolloin kirjeessä lausuttu epäily saattaa kiusata teitä ja varmasti kiusaakin, ymmärrän sen hyvin; ei siis olisi kunniallisen miehen mukaista antaa teidän jäädä sellaisen levottomuuden valtaan. Niin, Dixmer, ne syyt, jotka ilmoitin teille, olivat vain tekosyitä.»

Tämä tunnustus, jonka olisi pitänyt tehdä kauppias iloiseksi, näytti päinvastoin synkistävän häntä.

»Mutta mikä siis on todellinen aihe?» sanoi Dixmer.

»En voi sanoa sitä teille», vastasi Maurice; »mutta olen kuitenkin varma, että jos tuntisitte sen, hyväksyisitte sen myös».

Dixmer ei hellittänyt.

»Haluatte ehdottomasti tietää?» sanoi Maurice.

»Haluan», vastasi Dixmer.

»No niin», vastasi Maurice, joka tunsi jonkinlaista helpotusta lähestyessään totuutta, »aihe on tämä: teillä on nuori ja kaunis vaimo, jonka siveys, vaikka se onkin hyvin tunnettu, ei ole kyennyt estämään selittämästä käyntejäni teidän luonanne väärässä valossa».

Dixmer kalpeni hiukan.

»Todellako?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa, rakas Maurice, on aviomiehen kiitettävä teitä siitä pahasta, jonka teette ystävälle.»

»Ymmärrätte», sanoi Maurice, »etten ole niin itserakas, että luulisin läsnäoloni olevan vaarallisen teidän rauhallenne tai vaimonne rauhalle, mutta se saattaa olla aiheena panettelulle, ja tiedättehän, että mitä mielettömämpiä parjaukset ovat, sitä helpommin niihin uskotaan».

»Lapsellista», sanoi Dixmer kohottaen olkaansa.

»Olkoon lapsellista, jos niin haluatte», vastasi Maurice; »mutta erossa ollen emme ole vähemmän hyvät ystävät, sillä emme voi soimata toisiamme mistään; kun sen sijaan lähellä...»

»No niin, lähellä?»

»Olisivat asiat saattaneet kääntyä niin, että olisimme tulleet katkeriksi.»

»Luuletteko, Maurice, että olisin saattanut uskoa...?»

»Voi, hyvä Jumala!» huudahti nuori mies.

»Mutta miksi kirjoititte minulle ettekä puhunut, Maurice?»

»Kas niin, juuri estääkseni tällaista kohtausta.»

»Oletteko siis pahoillanne, Maurice, siitä, että rakastan teitä kylliksi tullakseni pyytämään selitystä?» huudahti Dixmer.

»Ei, juuri päinvastoin», huudahti Maurice, »minähän olen onnellinen, vannon sen, siitä, että vielä kerran olen saanut nähdä teidät, viimeisen kerran».

»Viimeisen kerranko, kansalainen? Me rakastamme teitä kuitenkin paljon», toisti Dixmer tarttuen Mauricen käteen ja puristaen sitä omissaan.

Maurice vavahti.

»Morand», jatkoi Dixmer, jolta ei tämä vavahdus ollut jäänyt huomaamatta, vaikka hän ei sitä näyttänyt, »Morand sanoi minulle tänä aamuna taas uudestaan: 'tehkää kaikki voitavanne, jotta tuotte tuon rakkaan hra Mauricen taas mukananne'».

»Hyvä herra», sanoi nuori mies rypistäen kulmiaan ja vetäen pois kätensä, »en ole luullut, että kansalaisen Morandin ystävyys minua kohtaan menisi niin pitkälle».

»Epäilettekö sitä?» kysyi Dixmer.

»Minä», vastasi Maurice, »en usko sitä enkä epäile sitä, minulla ei ole mitään syytä ajatella sitä asiaa; kun menin teidän luoksenne, Dixmer, menin sinne teidän ja vaimonne vuoksi, mutta en kansalaisen Morandin tähden».

»Ette tunne häntä, Maurice», sanoi Dixmer; »Morand on jalo mies».

»Myönnän sen», sanoi Maurice hymyillen katkerasti.

»Palatkaamme nyt», jatkoi Dixmer, »käyntini aiheeseen».

Maurice kumarsi, kuten tekee mies, jolla ei ole enää mitään sanottavaa, vaan joka odottaa toisen esitystä.

»Sanotte siis, että on puheita liikkeellä?»

»Niin on, kansalainen», sanoi Maurice.

»No niin, hyvä, puhukaamme avoimesti. Miksi otitte varteen jonkun toimettoman naapurin lörpötyksen? Eikö teillä, Maurice, ole puhdas omatunto ja Genevièvellä nuhteettomuutensa?»

»Olen nuorempi teitä», sanoi Maurice, joka alkoi ihmetellä tätä itsepintaisuutta; »minä näen kai asiat herkemmin kuin te. Olen sen vuoksi sitä mieltä, ettei kysymyksen ollessa sellaisesta naisesta kuin Geneviève ole sallittava edes toimettoman naapurin turhaa lörpötystä. Sallikaa siis minun pysyä ensimmäisessä päätöksessäni, rakas Dixmer.»

»No hyvä, ja kun me kerran olemme hyvässä vauhdissa tehdä tunnustuksia, niin tunnustakaamme vielä muutakin.»

»Mitä sitten?» kysyi Maurice punastuen... »Mitä minun olisi tunnustettava?»

»Ettei politiikka yhtä vähän kuin huhut laajoista käynneistännekään minun luonani saa teitä jättämään meitä.»

»No mikä siis?»

»Salaisuus, jonka perille olette päässyt.»

»Mikä salaisuus?» kysyi Maurice niin luonnollisen uteliaana, että nahkuri tuli vakuutetuksi.

»Tuo salakuljetusjuttu, jonka perille pääsitte juuri sinä iltana, jolloin tulimme tuttaviksi niin omituisella tavalla. Ette ole milloinkaan antanut minulle tuota tullipetosta anteeksi ja syytätte minua huonoksi tasavaltalaiseksi, koska käytän englantilaisia tuotteita nahkatehtaassani.»

»Rakas Dixmer», sanoi Maurice, »vannon, että käydessäni teidän luonanne olin täydellisesti unohtanut olevani salakuljettajan talossa».

»Oikeinko totta?»

»Oikein totta.»

»Teillä siis ei ollut muuta aihetta hyljätä meitä, kuin se, josta olette puhunut?»

»Kunniani kautta, ei ollut.»

»Hyvä on, Maurice», toisti Dixmer nousten ja puristaen nuoren miehen kättä, »toivon, että mietitte asiaa ja peruutatte tämän päätöksen, joka on luottanut meille kaikille niin paljon tuskaa».

Maurice kumarsi eikä vastannut mitään; se merkitsi lopullista hylkäämistä.

Dixmer lähti pois epätoivoissaan, kun ei voinut ylläpitää suhteita tähän mieheen, jonka muutamat asianhaarat tekivät hänelle ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan melkeinpä välttämättömäksikin.

Aika riensi. Mauricea kiihoitti tuhat vastakkaista halua. Dixmer pyysi häntä palaamaan; saattaisihan Geneviève antaa hänelle anteeksi. Miksi hän siis olisi epätoivoinen? Lorin olisi hänen sijassaan varmasti muistellut monia mietelauseita, jotka oli poiminut mielikirjailijoiltaan. Mutta oli olemassa Genevièven kirje, tuo virallinen hyvästijättö, jonka hän oli vienyt mukanaan piirin huoneistoon ja jota hän piti sydämellään samoin kuin sitä pientä kirjelippua, jonka oli häneltä saanut pelastettuaan hänet herjaavien miesten käsistä; lopuksi oli vielä muuan seikka, joka merkitsi vielä enemmän, nuoren miehen itsepäinen mustasukkaisuus tuota inhottavaa Morandia kohtaan, joka oli hänen ja Genevièven välien rikkoutumisen ensimmäisenä aiheena.

Maurice pysyi siis kovana päätöksessään.

Mutta on sanottava, että hänestä tuntui niin tyhjältä, kun ei enää joka päivä tehnyt käyntiään vanhalle Saint-Jacques-kadulle; ja kun se aika tuli, jolloin hänen oli ollut tapana lähteä Saint-Victorin kaupunginosaan, joutui hän syvän alakuloisuuden valtaan ja tästä hetkestä alkaen toisti mielessään kaikki toivon ja kaipauksen vaiheet.

Jokainen aamu hän herätessään odotti löytävänsä kirjeen Dixmeriltä ja silloin myönsi, että vaikka hän olikin pysynyt lujana kiihkeistä suullisista pyynnöistä huolimatta, saisi kirje hänet nyt taipumaan; joka päivä hän ulos mennessään toivoi kohtaavansa Genevièven ja oli jo etukäteen kohtaamisen varalta löytänyt tuhansia keinoja puhutellakseen häntä. Ja joka ilta hän palasi kotiin toivoen näkevänsä siellä sen lähetin, joka eräänä aamuna, vaikka tietämättään, oli tuonut hänelle sen tuskan, josta oli tullut hänen ikuinen seuralaisensa.

Hyvin usein tämä voimakas luonne oli kuohuksissa muistaessaan kärsivänsä tällaista kidutusta ilman että saattoi siihen osalliseksi sen, joka oli kärsimyksen aikaansaanut: kaikkien surujensa ensimmäisen aiheen, Morandin. Silloin hän teki suunnitelmia mennäkseen riitelemään Morandin kanssa. Mutta Dixmerin liiketoveri oli niin hento, niin sävyisä, että hänen solvaamisensa tai ärsyttämisensä olisi sellaisen jättiläisen kuin Mauricen tekemänä ollut miehuutonta.

Lorin oli tosin käynyt koettamassa hälventää ystävänsä suruja, joista tämä itsepintaisesti oli vaiti, vaikka ei kuitenkaan kieltänyt niitten olemassaoloa. Hän oli tehnyt kaikkensa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti, antaakseen isänmaalle jälleen tämän sydämen, jonka loinen rakkaus oli vajottanut tuskaan. Mutta vaikka tilanne oli vakava, vaikka se olisi riuhtaissut Mauricen, jos hän olisi ollut toisessa mielentilassa, aivan kokonaan politiikan pyörteisiin, ei se voinut palauttaa tälle nuorelle tasavaltalaiselle sitä ensimmäistä tarmoa, joka oli tehnyt hänestä heinäkuun 14 päivän ja elokuun 10 päivän sankarin.

Melkein kymmenen kuukauden ajan oli samanaikaisesti ollut käytännössä kaksi järjestelmää, jotka eivät tähän asti olleet tehneet muuta kuin pieniä hyökkäyksiä toistensa kimppuun, jotka vasta olivat vain hiukan kahakoineet keskenään taistelun alkusoitoksi; nyt ne valmistautuivat painiskeluun, ja oli selvää, että taistelu, joka kerran oli alkanut, tulisi toiselle kuolemaksi. Nämä kaksi järjestelmää, jotka olivat syntyneet vallankumouksen omasta kohdusta, olivat maltillisuus, jota edustivat girondistit, toisin sanoen Brissot, Pétion, Vergniaud, Valazé, Lanjuinais, Barbaroux y.m., ja hirmuvalta eli Vuori, jota edustivat Danton, Robespierre, Chénier, Fabre, Marat, Collot d'Herbois, Hébert y.m.

Elokuun 10 päivän jälkeen näytti vaikutusvalta, kuten toiminnan jälkeen aina, siirtyneen maltilliselle puolueelle. Oli muodostettu ministeriö vanhan ministeristön sirpaleisia ja uusista jäsenistä. Entiset ministerit Roland, Servien ja Clavières oli kutsuttu jälleen; uusia oli nimitelty Danton, Monge ja Le Brun. Lukuunottamatta yhtä, joka virkatoveriensa keskuudessa edusti toimivaa ainesta, kuuluivat kaikki muut ministerit maltilliseen puolueeseen.

Kun sanomme maltillinen, puhumme tietenkin suhteellisesti.

Mutta elokuun 10 päivänä oli ollut ulkomainen kaikunsa, ja liittojoukot olivat kiirehtineet marssimaan, ei Ludvig XVI:n persoonalliseksi avuksi, vaan kuninkuuden periaatteen, jonka perusteita oli horjutettu. Silloin olivat kajahtaneet Braunschweigin uhkaavat sanat ja niiden hirveällä toteutumana olivat Longwy ja Verdun joutuneet vihollisvoimien haltuun. Silloin antoi hirmuvalta vastaiskun; silloin oli Danton uneksinut syyskuun päivistä ja oli toteuttanut verisen unelmansa, joka näytti viholliselle koko Ranskan äärettömien joukkomurhien toimeenpanijana, valmiina taistelemaan uhatun olemassaolonsa puolesta epätoivon koko vimmalla. Syyskuu oli pelastanut Ranskan, mutta pelastaessaan tehnyt sen lainsuojattomaksi.

Kun Ranska oli pelastunut ja voimien käyttö tullut tarpeettomaksi, oli maltillinen puolue taas saanut uusia voimia. Silloin se oli tahtonut esittää syytöksiä näitten kamalien päivien johdosta. Oli lausuttu sanat murhaaja ja salamurhaaja. Olipa vielä lisätty kansakunnan sanavarastoon uusi sanakin, _syyskuun miehet_.

Danton oli omaksunut sen urheasti. Kuten Clovis hän oli hetkeksi taivuttanut päänsä verikasteessa, vain nostaakseen sen uudestaan korkeammalle ja uhkaavammin kuin ennen. Ilmestyi uusi tilaisuus jälleen tarttua entiseen hirmuvaltaan, oikeudenkäynti kuningasta vastaan. Väkivalta ja maltillisuus joutuivat, ei tosin vielä taisteluun henkilöistä, vaan taisteluun periaatteista. Keskinäisen voimanmittelyn koe-esineeksi tehtiin vangittu kuningas. Maltillisuus joutui häviölle, ja Ludvig XVI:n pää putosi mestauslavalla.

Kuten elokuun 10 päivä, oli tammikuun 21 päiväkin antanut liittoutuneille takaisin koko heidän tarmonsa. Niitä vastassa oli taas sama mies, mutta ei sama menestys. Dumouriez, jonka toimia haittasi kaikkien hallinnonhaarojen epäjärjestys estäen apuvoimien ja rahojen saapumisen perille, antaa julistuksen jakobiineja vastaan, syyttää heitä tästä epäjärjestyksestä, liittyy girondisteihin ja saattaa tällä ystävyydellään heidät turmioon.

Silloin nousee Vendée kapinaan, maakunnat uhkaavat, vastoinkäymiset saavat aikaan petoksia ja petokset vastoinkäymisiä. Jakobiinit syyttävät maltillisia ja tahtovat iskeä heidät kuoliaiksi maaliskuun 10 päivänä, toisin sanoen sinä iltana, jolloin kertomuksemme alkaa. Mutta heidän vastustajiensa liian suuri hätäily pelastaa heidät, ja mahdollisesti myös se sade, joka oli saanut Pétionin, tuon pariisilaisten luonteen tarkan tuntijan, lausumaan:

»Sataa, tänä yönä ei tapahdu mitään.»

Mutta tuon maaliskuun 10 päivän jälkeen oli kaikki ennustanut girondistien perikatoa: Marat oli asetettu syytteeseen ja vapautettu, Robespierre ja Danton olivat sopineet keskenään, ainakin siten kuin tiikeri ja jalopeura sopivat keskenään tappaakseen härän, jonka aikovat syödä; syyskuun mies Henriot oli nimitetty kansalliskaartin komentajaksi; kaikki ennusti sitä kauheata päivää, joka oli pyyhkäisevä hirmumyrskyssään sen viimeisen sulun, minkä vallankumous oli rakentanut terrorille.

Näitä olivat ne suuret tapahtumat, joihin Maurice kalkissa muissa olosuhteissa olisi ottanut toimekkaasti osaa, kuten hänen voimakas luonteensa ja kiihkoisänmaallisuutensa luonnonmukaisesti olisivat vaatineet. Mutta Mauricen onneksi tai onnettomuudeksi eivät Lorinin kehoitukset eivätkä kadun hirveät tapahtumat voineet karkoittaa hänen mielestään sitä ainoata ajatusta, joka sitä kiusasi, ja kun toukokuun 31 päivä tuli, makasi tuo kauhea Bastiljin ja Tuileriein valloittaja vuoteessaan, sen kuumeen riuduttamana, joka tappaa vahvimmatkin, mutta jonka karkoittamiseksi ei tarvita muuta kuin katse ja parantamiseksi muuta kuin sana.

XIII

Toukokuun 31 päivä

Kuuluisana toukokuun 31 päivänä, jolloin hätäkello ja hälytysrumpu kumahtelivat päivänsarastuksesta asti, marssi Saint-Victorin esikaupungin pataljoona Templeen.

Kun kaikki tavanmukaiset muodollisuudet oli suoritettu ja vartiot jaettu, nähtiin päivystävien kaupunginvirkamiesten saapuvan, ja tuotiin neljä lisätykkiä niiden tykkien lisäksi, jotka olivat patteriasemassa Templen portilla.

Samalla kertaa kuin kanuunat, saapui Santerre harteillaan keltaisesta villakankaasta tehdyt olkaimet ja puvussaan suuret rasvapilkut, joista isänmaallisuus kuvastui.

Hän tarkasti pataljoonansa, jonka huomasi olevan kohtuullisessa kunnossa, ja luki kaupunginvirkamiehet, joita ei ollut muuta kuin kolme.

»Miksi kolme kaupunginvirkamiestä?» kysyi hän, »ja kuka on se huono kansalainen, joka on jäänyt pois?»

»Kansalainen kenraali, poissaoleva ei kuitenkaan ole laimea», vastasi vanha tuttavamme Agricola; »sillä hän on Lepelletierin piirin sihteeri, thermopyleläisten urhea päällikkö, kansalainen Maurice Lindey».

»Hyvä, hyvä», sanoi Santerre; »tunnen yhtä hyvin kuin sinäkin kansalaisen Maurice Lindeyn isänmaallisuuden, mikä ei kuitenkaan estä, ellei hän kymmenen minuutin kuluessa saavu, hänen nimensä merkitsemistä poissaolevien luetteloon».

Ja Santerre syventyi toisiin yksityiskohtiin.

Muutaman askelen päässä kenraalista oli, juuri hänen lausuessaan nämä sanat, syrjässä toisista muuan jääkärikapteeni ja eräs sotamies; toinen nojasi kivääriinsä, toinen istui tykin päällä.

»Kuulitteko?» sanoi kapteeni sotamiehelle puoliääneen: »Maurice ei ole vieläkään saapunut».

»Niin, mutta hän kyllä saapuu, olkaa rauhallinen, ellei vain ole kapina syntynyt.»

»Jollei hän voisikaan saapua», sanoi kapteeni, »sijoitan teidät vartiomieheksi porraskäytävään, ja kun hän luultavasti kapuaa torniin, voitte sanoa hänelle pari sanaa».

Tällä hetkellä astui pihaan mies, jonka kolmivärisestä vyöhyestä saattoi tuntea kaupunginvirkamieheksi; kuitenkin oli tämä mies kapteenille ja jääkärille tuntematon, ja heidän katseensa kiintyivätkin heti häneen.

»Kansalainen kenraali», sanoi vastatullut kääntyen Santerren puoleen, »pyydän sinua hyväksymään minut kansalaisen Maurice Lindeyn asemesta, joka on sairas; tässä on lääkärin todistus; minun vuoroni tulisi kahdeksan päivän perästä, vaihdan nyt hänen kanssaan; kahdeksan päivän perästä hän ottaa minun vuoroni, kuten minä tänään otan hänen».

»Jos vain Capetit vielä elävät kahdeksan päivän perästä», sanoi muuan kaupunginvirkamiehistä.

Santerre vastasi hymyilemällä pilalle, jonka tuo innokas sai osakseen; sitten hän sanoi, kääntyen Mauricen valtuutetun puoleen:

»Hyvä on, mene kirjoittamaan nimesi Maurice Lindeyn sijasta ja merkitse muistutussarekkeeseen tämän vaihdon syyt.»

Tällä välin olivat kapteeni ja jääkäri katselleet toisiaan yllätetyn iloisina.

»Viikon perästä», sanoivat he toisilleen.

»Kapteeni Dixmer», huusi Santerre, »sijoittukaa komppanianne kanssa puutarhaan».

»Tulkaa, Morand», sanoi kapteeni toverilleen jääkärille.

Rumpu pärisi ja komppania lähti nahkurimestarin johdolla sille määrätylle taholle.

Kiväärit pantiin kokoon, ja komppania hajaantui ryhmiin, jotka ryhtyivät kuljeskelemaan edestakaisin miten mieli teki.

Heidän kävelypaikkansa oli sama puutarha, jossa kuninkaallinen perhe oli Ludvig XVI:n eläessä käynyt jaloittelemassa. Tämä puutarha oli tyhjä, kuivettunut ja autio, siitä kun oli hävitetty tyystin kaikki kukat, puut ja vihanta nurmikin.

Noin viidenkolmatta askelen päässä siitä muurinosasta, joka oli Porte-Foin-kadulle päin, oli hökkeli, jonka sotilaista huolta pitävä kaupunginhallitus oli sallinut rakentaa Templessä vartiossa olevien kansalliskaartilaisten paremmaksi mukavuudeksi, ja nämä saivat sieltä ruokaa ja juomaa metelin aikana, jolloin oli kielletty lähtemästä kaupungille. Tämän pienen linnansisäisen ulkoravintolan pitäjän toimi oli ollut kovin haluttu; viimein oli oikeus annettu eräälle mainiolle isänmaanystävälle, erään elokuun 10 päivänä tapetun esikaupunkilaisen leskelle, nimeltä Plumeau.