Part 4

Maurice kolkutti kahta kovemmin, mutta kukaan ei vastannut; hän huomasi, ettei ollut aikomustakaan vastata kolkutukseen, vaan että hän siten vain hukkasi aikaansa. Hän astui siis pihan poikki ja meni takaisin käytävään.

Samalla aikaa kääntyi talon ovi hiljaa saranoillaan; kolme miestä astui siitä ulos ja kuului vihellys.

Maurice kääntyi ja näki kolme varjoa kahden kartunmitan päässä itsestään.

Pimeässä, jossa kauan siihen tottuneet silmät kuitenkin aina saattavat erottaa jotakin, välkähti kolmesta säilästä vaaleanpunainen hohde.

Maurice ymmärsi olevansa saarroksissa. Hän yritti lyödä kepillään ympyrää, mutta käytävä oli niin kapea, että hänen keppinsä iski kumpaakin seinämään. Samassa hetkessä huumasi hänet voimakas isku päähän. Tämän odottamattoman hyökkäyksen tekivät nuo neljä miestä, jotka olivat tulleet muurin ovesta. Seitsemän miestä heittäytyi samalla kertaa Mauricen kimppuun, kaatoi hänet, maahan, köytti hänen kätensä ja sitoi hänen silmänsä.

Maurice ei ollut päästänyt huudahdustakaan eikä pyytänyt apua. Voima ja rohkeus katsovat aina itse riittävänsä ja näyttävät häpeävän vierasta apua. Sitäpaitsi olisi Maurice saanut huutaa tässä autiossa korttelissa ilman että ketään olisi saapunut.

Maurice siis köytettiin ja hänen kätensä sidottiin selän taakse hänen päästämättä valitustakaan, kuten jo olemme kertoneet.

Hän oli sitäpaitsi tullut ajatelleeksi, ettei häntä heti tapettaisi, koska hänen silmänsä sidottiin. Mauricen iällä merkitsee lykkäys aina toivoa. Hän kokosi siis koko neuvokkuutensa ja jäi odottamaan.

»Kuka sinä olet?» kysyi tappelusta vielä hengästynyt ääni.

»Olen mies, joka murhataan», vastasi Maurice.

»Vielä enemmän, olet kuoleman oma, jos puhut ääneen, jos pyydät apua taikka huudat.»

»Jos olisin tahtonut huutaa, en olisi odottanut tähän saakka.»

»Oletko valmis vastaamaan kysymyksiini?»

»Kysykää ensin, sitten näen, onko minun vastattava.»

»Kuka sinut lähetti tänne?»

»Ei kukaan.»

»Tulet siis omasta aloitteestasi?»

»Tulen.»

»Valehtelet.»

Maurice teki hirmuisen yrityksen vapauttaakseen kätensä, mutta se oli mahdotonta.

»En valehtele koskaan!» sanoi hän.

»Joka tapauksessa, tulitpa omasta aloitteestasi tai toisen lähettämänä, olet vakoilija.»

»Ja te pelkureita.»

»Mekö pelkureita?»

»Niin juuri, teitä on seitsemän tai kahdeksan yhtä miestä vastaan, jonka kädet on köysissä, ja vielä solvaatte häntä. Pelkureita, pelkureita, pelkureita!»

Tämä Mauricen kiivaus näytti rauhoittavan heitä sen sijaan että olisi suututtanut. Juuri tämä kiivaus todisti, ettei tämä nuori mies ollut se, joksi häntä syyteltiin. Oikea vakoilija olisi vavissut ja pyytänyt armoa.

»Ei siinä ole mitään solvausta», sanoi lempeämpi, mutta käskevämpi ääni kuin ne, jotka olivat tähän asti puhuneet. »Sellaisena aikana kuin meidän, saattaa olla vakoilija olematta kehno mies; panee vain henkensä alttiiksi.»

»Terve teille, joka sanoitte tuon sanan; vastaan teille vilpittömästi.»

»Mitä aioitte tehdä tässä korttelissa?»

»Hakea erästä naista.»

Epäilyn mumina seurasi tätä selitystä. Tämä mumina kasvoi myrskyksi.

»Valehtelet», sanoi sama ääni, »ei täällä ole naisia, ja me tiedämme kyllä, mitä arvoa on puheellasi naisista; tästä korttelista et löydä naista. Tunnusta aikeesi tai kuolet.»

»Mitä tyhmyyksiä», sanoi Maurice. »Ettehän te minua tapa tappamisen halusta, ellette ole oikeita rosvoja.»

Ja Maurice teki toisen, edellistä vielä kiivaamman ja äkillisemmän yrityksen vapauttaakseen kätensä niistä köysistä, joilla ne oli sidottu, mutta äkkiä hän tunsi kylmän, viiltävän tuskan raatelevan rintaansa.

Maurice ponnahti tahtomattaankin taaksepäin.

»Vai sinä tunnet sen», sanoi eräs miehistä. »Tätä terää, jonka tuttavuutta olet tehnyt tuuman verran, on vielä kahdeksan tuumaa jäljellä.»

»Antakaa siinä tapauksessa kuolinisku», sanoi Maurice alistuen kohtaloonsa. »Ainakin tämä saadaan äkkiä päättymään.»

»Ken olet? Katsotaanpa!» sanoi luo samalla kertaa lempeä ja käskevä ääni.

»Nimenikö te tahdotte tietää?»

»Niin juuri, niinesi.»

»Olen Maurice Lindey.»

»Kuinka?» huudahti eräs ääni. »Maurice Lindey, tuo vallankum... isänmaanystävä? Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri?»

Nämä sanat lausuttiin niin kiihkeästi, että Maurice huomasi niiden ratkaisevan asian. Niihin tavalla tai toisella annettu vastaus tulisi peruuttamattomasti ratkaisemaan hänen kohtalonsa.

Mauricen oli mahdoton olla raukkamainen. Oikean spartalaisen tavoin hän nousi istumaan ja sanoi varmalla äänellä:

»Niin, Maurice Lindey, niin Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri, niin, Maurice Lindey, isänmaanystävä, vallankumousmies, Jakobiini, ja lopulta Maurice Lindey, jonka kaunein päivä on silloin, kun hän kuolee vapauden puolesta.»

Kuolemanhiljaisuus seurasi näitä sanoja.

Maurice Lindey ojentautui, odottaen joka hetki, että se terä, jonka kärjen hän vain oli tuntenut, tunkeutuisi kokonaan hänen sydämeensä.

»Onko se ihan totta?» sanoi muutaman sekunnin kuluttua ääni, joka tuntui olevan jonkin verran heltynyt. »Katso, ettet valehtele, nuori mies!»

»Penkokaa taskuni», sanoi Maurice, »niin löydätte valtakirjani. Katsokaa rintaani, niin löydätte nimikirjaimeni M.L. kirjailtuina paitaani, ellei veri ole niitä peittänyt.»

Maurice tunsi heti voimakkaiden käsien nostavan hänet ylös.

Hänet kannettiin lyhyen matkan päähän. Hän kuuli oven aukenevan, sitten toisen. Mutta toinen oli ahtaampi kuin ensimmäinen, sillä häntä kantavat miehet mahtuivat siitä vaivoin taakkoineen.

Muminaa ja kuiskailemista jatkui.

»Olen hukassa», sanoi Maurice itsekseen; »he aikovat ripustaa kiven kaulaani ja heittää minut johonkin Bièvre-joen syvennykseen».

Mutta hetken kuluttua hän tunsi kantajiensa nousevan portaita. Lämpöisempi ilma lehahti hänen kasvojaan vasten ja hänet laskettiin tuolille. Hän kuuli ovea väännettävän kaksinkertaiseen lukkoon sekä loittonevia askelia. Hän luuli tuntevansa, että hän oli yksin. Hän heristi korviaan niin tarkkaavasti kuin voi mies, jonka henki riippuu yhdestäkin sanasta, ja luuli kuulevansa, että tuo samainen ääni, joka jo ennen oli kaikunut hänen korvaansa lempeänä ja varmana, sanoi toisille:

»Neuvotelkaamme.»

VIII

Geneviève

Kului neljännestunti, joka Mauricesta tuntui vuosisadalta. Se olikin vallan luonnollista: hän oli nuori, kaunis, voimakas mies, jota kannatti sata uskollista ystävää. Näiden kanssa hän oli joskus suunnitellut suuria asioita, ja nyt hän äkkiä, ihan valmistautumatta, tunsi olevansa vaarassa menettää henkensä halvassa väijyspaikassa.

Hän ymmärsi olevansa suljettuna jonkinlaiseen huoneeseen, mutta vartioitiinko häntä?

Hän yritti taas uudelleen katkaista siteitään. Hänen teräksenlujat lihaksensa pullistuivat ja pingoittuivat; nuora leikkasi hänen ihoansa, mutta ei katkennut.

Pahinta oli, että hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse ja että hän ei voinut poistaa sidettä silmiltään. Jos hän olisi voinut nähdä, olisi hän ehkä voinut paeta.

Joka tapauksessa hän oli saanut rauhassa tehdä näitä yrityksiään kenenkään estämättä ja kenenkään liikahtamatta lähellä. Tästä hän päätteli olevansa yksin.

Hän polki jaloissaan jotakin pehmeätä, josta ei lähtenyt ääntä, nähtävästi hiekkaa tai multaa. Kirpeä, väkevä haju tuli hänen sieraimiinsa ja todisti kasveja olevan lähellä. Maurice ajatteli olevansa kasvihuoneessa tai jossakin sentapaisessa. Hän astui muutaman askeleen, kosketti seinään, kääntyi selin tunnustellakseen käsillään, huomasi siellä olevan puutarhatyökaluja ja päästi riemunhuudahduksen.

Äärettömällä ponnistuksella hänen onnistui tutkia kaikki nämä työkalut, toisen toisensa perästä. Hänen pakonsa muuttui siten vain ajankysymykseksi; jos sattuma tai sallimus antaisi hänelle viisikin minuuttia aikaa ja jos hän näiden työkalujen joukosta löytäisi terävän esineen, olisi hän pelastunut.

Hän löysi lapion.

Sillä tavoin kuin Maurice oli sidottu, tarvittiin pitkällinen työ lapion kääntämiseen niin, että sen terä tuli ylöspäin.

Tähän rautaan, jota hän lantiollaan kannatti seinää vastaan, hän hankasi nuoraa, joka sitoi hänen ranteensa. Toimitus oli pitkällinen, lapion terä leikkasi hitaasti. Hiki virtasi hänen otsaansa pilkin: hän kuuli ikäänkuin lähenevien askelten ääntä. Hän teki viimeisen voimakkaan, tavattoman, äärimmäisen ponnistuksen; puoleksi kulunut nuora katkesi.

Tällä kertaa hän päästi ilon huudahduksen; hän oli varma ainakin siitä, että saisi kuolla puolustautuen.

Maurice repäisi siteen silmiltään.

Hän ei ollut erehtynyt; hän ei tosin ollut kasvihuoneessa, vaan eräänlaisessa paviljongissa, jonne oli tuotu talveksi muutamia sellaisia paksulehtisiä kasveja, jotka eivät siedä kylmää vuodenaikaa ulkoilmassa. Nurkassa olivat ne puutarhatyökalut, joista yksi oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen. Häntä vastapäätä oli ikkuna: hän syöksyi sitä kohden; sen sulki ristikko ja ulkona oli vartiossa mies pyssy kädessä.

Toisella puolen puutarhaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä oli pieni kioski, samantapainen kuin se, missä Maurice oli. Kaihdin oli laskettu alas, mutta sen läpi loisti valo.

Hän lähestyi ovea ja kuunteli: toinen vartiomies käveli edestakaisin oven edessä. Tämän askelet hän oli kuullut.

Mutta käytävän perällä kuului puheen sorinaa: nähtävästi oli neuvottelu muuttunut väittelyksi. Maurice ei voinut kuulla puhetta yhtäjaksoisesti. Kuitenkin hän saattoi kuulla muutamia sanoja ja näiden joukosta, ikäänkuin välimatka olisi vain näitä varten ollut pienempi, hän kuuli sanat _vakoilija, tikari, kuolema_.

Maurice tuli kahta tarkkaavaisemmaksi. Jokin ovi avautui, ja hän alkoi kuulla selvemmin.

»On», sanoi eräs ääni, »on, hän on vakooja, hän on keksinyt jonkin seikan ja hänet on varmasti lähetetty urkkimaan meidän salaisuuksiamme. Jos laskemme hänet vapaaksi, saattaa hän antaa meidät ilmi.»

»Mutta hänen kunniasanansa?» sanoi muuan ääni.

»Sanansa hän kyllä antaa ja sitten syö sen. Onko hän aatelismies, jolta hänen sanaansa uskottaisiin?»

Maurice kiristi hampaitaan kuullessaan muutamien ihmisten vielä vaativan, että tuli olla aatelismies, pitääkseen vannomansa lupauksen.

»Mutta tunteeko hän meidät, jotta voi antaa meidät ilmi?»

»Varmastikaan hän ei tunne eikä tiedä, mitä me teemme, mutta hän tuntee osoitteen ja tulee lakaisin ison joukon keralla.»

Tämä väite näytti kumoovan muut.

»No niin», sanoi se ääni, jonka Maurice oli kuullut useita kertoja ja jota hän piti päällikön äänenä, »se on siis päätetty?»

»Totta kai on, sata kertaa on; en käsitä teidän jalomielisyyttänne, hyvä herra: jos yhteishyvän valiokunta saisi meidät käsiinsä, saisitte nähdä, kuinka mutkattomasti se menettelisi.»

»Te pysytte siis päätöksessänne, hyvät herrat?»

»Varmasti, ja toivoakseni te ette kai ryhdy sitä vastustamaan?»

»Minulla on vain yksi ääni, hyvät herrat, ja olen antanut sen hänen vapauttamisensa puolesta. Teillä on kuusi, ja kaikki olette äänestäneet kuolemaa. Olkoon menneeksi siis kuolema.»

Hiki, joka oli valunut pitkin Mauricen otsaa, jäähtyi heti.

»Hän tulee huutamaan, valittamaan», sanoi ääni. »Oletteko vieneet ainakin rouva Dixmerin loitommaksi?»

»Hän ei tiedä mistään; hän on vastapäätä paviljongissa.»

»Rouva Dixmer», mutisi Maurice itsekseen, »alanpa ymmärtää. Olen sen nahkurimestarin luona, joka puhutteli minua vanhalla Saint-Jacques-kadulla ja poistui luotani nauraen minua, kun en voinut sanoa ystäväni nimeä. Mutta mitä peijakkaan hyötyä voi nahkurimestarilla olla minun murhaamisestani?»

»Joka tapauksessa», sanoi hän, »tapan heistä useamman kuin yhden ennenkuin minut murhataan».

Ja hän tempaisi rauhallisen työvälineen, joka hänen kädessään muuttui hirvittäväksi aseeksi.

Sitten hän palasi oven taakse ja asettui siten, että ovi avautuessaan suojaisi häntä.

Hänen sydämensä tykytti niin, että se oli halkaisemaisillaan rinnan ja hiljaisuudessa saattoi kuulla sen äänen.

Äkkiä Maurice vavahti päästä jalkoihin asti; muuan ääni oli sanonut:

»Jos uskotte minua, on parasta särkeä ruutu ja sitten tappaa hänet ampumalla pyssyllä ristikon lävitse.»

»Ei, ei, ei mitään laukausta», sanoi toinen ääni: »laukaus voi antaa meidät ilmi. Kas, tehän siellä olette Dixmer, entä vaimonne?»

»Olen juuri katsellut kaihtimen lävitse; hän ei aavista mitään, hän lukee.»

»Dixmer, te saatte päättää, mitä tehdään. Neuvotteko ampumaan pyssyllä vai pistämään tikarilla?»

»Hyvä, tikarilla. Mennään!»

»Mennään!» toisti viisi tai kuusi ääntä yhdessä.

Maurice oli vallankumouksen lapsi, sydän raudasta ja mieleltään jumalankieltäjä, kuten tuohon aikaan olivat monet ihmiset. Mutta kuullessaan sanan mennään lausuttuna sen oven takana, joka yksin erotti hänet kuolemasta, hän muisti ristinmerkin, jonka hänen äitinsä oli opettanut tekemään silloin, kun hän lapsena oppi rukoilemaan polvillaan.

Askelet lähenivät, mutta pysähtyivät, sitten avain narisi lukossa, ja ovi avautui vähitellen.

Viimeisen minuutin aikana oli Maurice sanonut itsekseen:

»Jos hukkaan aikaani iskemiseen, tapetaan minut. Hyökkäämällä murhaajien kimppuun yllätän heidät; kerkiän puutarhaan, kujaan, ehkä vielä pääsen pakoon.»

Tehden heti samassa leijonan loikkauksen ja päästäen hurjan huudon, josta vielä kajahti uhka enemmän kuin pelko, hän kaasi kumoon ensimmäiset kaksi miestä, jotka olivat luulleet hänen kätensä olevan köytettyinä ja silmät siteessä eivätkä mitenkään saattaneet odottaa sellaista hyökkäystä. Hän sysäsi syrjään muut, syöksyi teräksisillä pohkeillaan kymmenen syltä yhdessä sekunnissa, huomasi käytävän päässä puutarhaan aukeavan oven, joka oli selkoselällään, löytäisi sinne, hyppäsi kymmenen porrasta, tuli puutarhaan ja, katsellen ympärilleen niin paljon kuin ehti, juoksi portille.

Portin sulki kaksi salpaa ja lukko. Maurice työnsi auki molemmat salvat, tahtoi avata lukon, mutta hänellä ei ollut avainta.

Tällä haavaa olivat hänen ahdistamansa ehtineet ulkoportaille ja huomanneet hänet.

»Tuolla hän on», huusivat he, »ampukaa hänet, Dixmer, ampukaa hänet; tappakaa, tappakaa!»

Maurice päästi karjunnan: hän oli suljettuna puutarhaan. Hän mittasi silmillään muureja: ne olivat kymmenen jalkaa korkeat.

Tämä kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

Murhaajat syöksyivät hänen jälkeensä.

Maurice oli noin kolmekymmentä askelta heistä edellä; hän katseli ympärilleen kuten tekee kuolemaantuomittu, joka hakee pelastusmahdollisuuden varjoakin tehdäkseen siitä toden.

Hän äkkäsi kioskin, kaihtimen, sen takana valon.

Hän teki vain yhden harppauksen, kymmenen jalan harppauksen, tarttui kaihtimeen, kiskaisi sen alas, heittihe ikkunan lävitse rikkoen sen ja putosi valaistuun huoneeseen, jossa istui nainen lukemassa valkean ääressä.

Nainen nousi kauhistuneena seisaalleen ja huusi apua.

»Astu syrjään, Geneviève, astu syrjään», huusi Dixmerin ääni, »astu syrjään, jotta tapan hänet!»

Ja Maurice näki kymmenen askeleen päässä pyssynpiipun suuntautuvan itseään kohti.

Mutta tuskin oli nainen katsahtanut häneen, kun hän päästi kauhean huudon ja sensijaan, että olisi miehensä käskyn mukaisesti vetäytynyt syrjään, heittäytyi hänen ja pyssynpiipun väliin.

Tämä liike sai Mauricen koko huomion kohdistumaan tuohon jalomieliseen olentoon, jonka ensimmäinen liike oli tarkoitettu suojelemaan häntä.

Maurice päästi nyt vuorostaan huudahduksen. Siinähän oli hänen niin etsimänsä tuntematon.

»Te... Te!» huudahti hän.

»Hiljaa!» sanoi nainen.

Sitten hän huusi kääntyen murhaajiin, jotka olivat tulleet ikkunan eteen käsissään erilaiset aseet:

»Ei, te ette tapa häntä!»

»Hän on vakoilija», huusi Dixmer, jonka lempeä ja levollinen ulkomuoto oli saanut leppymättömän päättäväisen ilmeen, »hän on vakoilija, ja hänen on kuoltava».

»Hänkö vakoilija?» sanoi Geneviève, »hänkö vakoilija? Tulkaa tänne, Dixmer! Kun sanon teille vain sanan, huomaatte erehtyneenne tavattomasti.»

Dixmer lähestyi ikkunaa; Geneviève astui hänen viereensä ja kumartuen puhui miehensä korvaan muutaman sanan hyvin hiljaa.

Nahkurimestari nosti päätänsä.

»Hänkö?» sanoi hän.

»Juuri hän», vastasi Geneviève.

»Oletteko siitä varma?»

Nuori nainen ei vastannut tällä kertaa mitään, vaan kääntyi Mauriceen päin ja ojensi hymyillen hänelle kätensä.

Dixmerin piirteet muuttuivat jälleen omituisen sävyisiksi ja kylmiksi. Hän laski pyssynsä perän maahan.

»Se on eri juttu siinä tapauksessa», sanoi hän.

Sitten hän teki tovereilleen merkin, että he seuraisivat, meni heidän parissaan vähän loitommalle ja sanoi heille muutaman sanan, minkä jälkeen he poistuivat.

»Piilottakaa tuo sormus», kuiskasi Geneviève sillä välin, »täällä tuntee sen koko maailma».

Maurice otti äkkiä sormuksen sormestaan ja sujautti sen liivintaskuunsa.

Hetkistä myöhemmin avautui paviljongin ovi, ja Dixmer astui aseettomana Mauricea kohti.

»Anteeksi, kansalainen», sanoi hän, »kunpa olisin aikaisemmin tuntenut sen kiitollisuudenvelan, jossa olin teille! Vaikka vaimoni muistikin sen palveluksen, jonka teitte hänelle maaliskuun 10 päivän iltana, hän oli unohtanut teidän nimenne. Senvuoksi emme ensinkään tienneet, kenen kanssa olimme tekemisissä, Uskokaa minua, että muuten emme olisi hetkeäkään epäilleet teidän kunniaanne tai aikeitanne. Pyydän siis vieläkin kerran anteeksi!»

Maurice oli ällistynyt. Vain sattuma piti hänet tasapainossa; hän tunsi päänsä pyörivän ja oli vähällä kaatua. Hän nojautui uunia vasten.

»Mutta miksi te sitten tahdoitte tappaa minut?» sanoi hän.

»Sanon teille salaisuuden, kansalainen», sanoi Dixmer, »luotan teidän kunniantuntoonne. Olen, kuten jo tiedätte, nahkurimestari ja tämän nahkatehtaan johtaja. Suurin osa niistä hapoista, joita käytän nahkojen valmistukseen, on kiellettyä kauppatavaraa. Nyt olivat käyttämäni salakuljettajat saaneet kuulla, että heidät oli annettu ilmi yleiselle neuvostolle. Pelästyin kun näin teidän etsivän tietoja. Salakuljettajani pelästyivät vielä enemmän kuin minä teidän punaisia myssyänne ja päättäväistä ilmeitänne, enkä minä salaa teiltä, että kuolemanne oli päätetty asia.»

»Tiedän sen hiton hyvin», huudahti Maurice, »eikä siinä ole minulle mitään uutta. Olen kuullut teidän neuvottelunne ja nähnyt pyssynne.»

»Olen jo pyytänyt teiltä anteeksi», sanoi Dixmer hellyttävän hyväntahtoisesti. »Huomatkaa toki, että vallitsevan yleisen epäjärjestyksen vuoksi liiketoverini herra Morand ja minä keräämme hyvällä vauhdilla ääretöntä omaisuutta. Me toimitamme sotilaiden selkälaukkuja; joka päivä valmistamme tuhatviisisataa tai kaksituhatta. Siinä onnellisessa asiantilassa, missä elämme, ei kaupunginhallituksella, jolla on paljon tekemistä, ole aikaa kovin tarkasti tutkia meidän tilejämme, ja siitä on seurauksena, suoraan sanoen, että kalastelemme hiukan sameassa vedessä. Sitäkin enemmän, kuten jo sanoin, koska niillä tarvikkeilla, jotka hankimme salakuljetustietä, voimme ansaita kaksisataa prosenttia.»

»Helkkari», sanoi Maurice, »tuopa näyttää minusta koko reilulla palkkiolta, ja ymmärränpä nyt pelkonne, että minun ilmiantoni saattaisi tehdä siitä lopun; mutta nyt, kun tunnette minut, olette rauhallinen, eikö niin?»

»Nyt», sanoi Dixmer, »en enää pyydä teillä edes sanaanne».

Sitten hän sanoi laskien kätensä Mauricen olkapäälle ja katsoen häntä hymyillen:

»Ja nyt, kun olemme näin tultavien ja ystävien parissa, voin kai kysyä teiltä, mitä te aioitte tehdä täällä, nuori mies? Ymmärtäkää», lisäsi nahkurimestari, »että jos haluatte olla vastaamalta, on se täysin vallassanne».

»Luulinhan sanoneeni sen teille», sopersi Maurice.

»Niin, puhuitte naisesta», sanoi porvari; »tiedän, että oli puhe naisesta».

»Hyvä Jumala! Suokaa anteeksi, kansalainen», sanoi Maurice; »ymmärränhän hyvin, että olen teille selityksen velkaa. No niin, hain naisia, joka oli naamiaisissa muutama päivä sitten sanonut asuvansa tässä korttelissa. En tiedä hänen nimeänsä, asemaansa enkä osoitettansa. Tiedän ainoastaan olevani hullun rakastunut, että hän on pieni...»

Geneviève oli suurikokoinen.

»... vaaleaverinen ja tuntuu rasavilliltä...»

Geneviève oli tumma, ja hänellä oli suuret, vakavat silmät.

»Ompelijalemmityinen...»jatkoi Maurice; »ja häntä miellyttääkseni olin ottanut ylleni tämän kansanomaisen puvun».

»Tämähän selittää kaikki», sanoi Dixmer enkelimäisen luottavasti, näyttämättä vähintäkään epäilystä.

Geneviève oli punastunut ja huomatessaan sen kääntynyt selin.

»Kansalainen Lindey-parka», sanoi Dixmer nauraen, »kuinka kauhean hetken olemmekaan teille tuottaneet, ja varmasti te kuitenkin olette viimeinen mies, jolle haluaisin tehdä pahaa; niin hyvä isänmaanystävä, oikea veli! — Mutta totta puhuen luulin jonkun ilkimielisen väärinkäyttävän nimeänne.»

»Elkäämme puhuko siitä enää», sanoi Maurice huomaten lähtöajan tulleen: »saattakaa minut kadulle ja unohtakaamme...»

»Saat taisinko minä teidät kadulle?» huudahti Dixmer, »jättäisinkö minä teidät? Eipä suinkaan, eipä suinkaan! Minä tarjoan, taikka oikeammin yhtiökumppanini ja minä tarjoamme tänään illalliset niille urheille pojille, jotka juuri tahtoivat murhata teidät. Toivon teidän syövän illallista heidän seurassaan, jotta näkisitte, etteivät he ole sellaisia paholaisia kuin miltä näyttävät.»

»Mutta», sanoi Maurice ihastuneena siitä, että saisi olla muutaman tunnin Genevièven lähellä, »en tosiaankaan tiedä, sopiiko minun suostua».

»Kuinka? Sopiiko teidän suostua», sanoi Dixmer; »uskon varmasti, että sopii; he ovat hyviä ja kelpo isänmaanystäviä, kuten tekin; sitäpaitsi en voi uskoa anteeksiantoonne ennenkuin olemme yhdessä murtaneet leivän».

Geneviève ei sanonut sanaakaan. Maurice oli tulisilla hiilillä.

»Luulen todella olevani teille vaivaksi, kansalainen...» änkytti hän. »Tämä puku... huono kuntoni...»

Geneviève katsoi häneen arasti.

»Tarjoamme hyvästä sydämestä», sanoi hän.

»Suostun, kansatar», vastasi Maurice kumartaen.

»Hyvä on, menenpä rauhoittamaan tovereitani», sanoi nahkurimestari. »Lämmitelkää sillä aikaa, rakas ystävä.»

Hän lähti ulos. Maurice ja Geneviève jäivät kahden.

»Voi, hyvä herra», sanoi nuori nainen äänenpainolla, jota hän turhaan koetti saada moittivaksi, »olette rikkonut sananne, olette ollut varomaton».

»Kuinka, madame», huudahti Maurice, »olenko tuottanut teille ikävyyksiä? Voi, antakaa siinä tapauksessa anteeksi; lähden pois enkä milloinkaan...»

»Hyvä Jumalat» huudahti Geneviève nousten seisaalleen.

»Teillä on haava rinnassa! Teidän paitanne on ihan veressä!»

Mauricen muuten niin valkeassa ja hienossa paidassa, joka oli hänen karkeiden tapojensa jyrkkänä vastakohtana, näkyi tosiaankin suuri, punainen, kuivunut läiskä.

»Älkää huoliko olla levoton, madame», sanoi nuori mies; »eräs salakuljettajista pisti minua tikarillaan».

Geneviève kalpeni ja sanoi tarttuen hänen käteensä: »Antakaa minulle anteeksi se paha, mitä teille on tehty!

Te olette pelastanut henkeni, ja minä olen ollut vähällä joutua syypääksi kuolemaanne.»

»Olenhan saanut runsaan palkan löytäessäni teidät; sillä ettehän ole silmänräpäystäkään uskonut, että hain ketään muuta kuin teitä?»

»Tulkaa minun mukanani», keskeytti Geneviève; »annan teille puhtaat vaatteet... Eihän pöytäkumppaniemme sovi nähdä teitä tuossa kunnossa, sehän olisi heille liian kauhea moite.»

»Minähän olen teille vaivaksi, eikö niin?» vastasi Maurice huoaten.

»Ette vähääkään; täytän vain velvollisuuden.»

Sitten hän lisäsi:

»Täytänpä sen vielä erittäin mielelläni.»

Geneviève saattoi sitten Mauricen isoon pukeutumishuoneeseen, joka oli niin muhkea ja aistikas, ettei sellaista voinut odottaa olevan nahkurimestarin talossa. Tämä nahkurimestari näytti totta tosiaan miljoonamieheltä.

Sitten hän avasi kaikki kaapit.

»Ottakaa», sanoi hän, »olette kotonanne».

Ja hän vetäytyi syrjään.

Kun Maurice tuli ulos huoneesta, tapasi hän Dixmerin, joka oli palannut.

»Lähtekäämme», sanoi hän, »pöytä on katettu, odotamme vain teitä».

IX

Illallinen

Kun Maurice saapui Dixmerin ja Genevièven seurassa ruokasaliin, joka sijaitsi päärakennuksessa, jonne hänet ensiksi oli viety, oli illallispöytä katettu, mutta sali vielä tyhjä.

Kaikki kuusi pöytäkumppania saapuivat loinen toisensa perästä,

Ulkomuodollaan he olivat kaikki miellyttäviä miehiä, useimmat nuoria, päivän muodin mukaisesti puettuja; olipa kahdella kolmella lyhyt jakobiinitakki ja punainen lakki.

Dixmer esitti heille Mauricen mainiten hänen arvonimensä ja säätynsä.

Sitten hän sanoi kääntyen Mauricen puoleen:

»Näette tässä, kansalainen Lindey, kaikki ne henkilöi, jotka avustavat minua liiketoiminnassani. Aikamme tavat ja vallankumouksen periaatteet, jotka ovat poistaneet säätyerotuksen, sallivat meidän viettää pyhän tasa-arvoisuuden mukaista elämää. Joka päivä kohtaamme toisemme kaksi kertaa saman pöydän ääressä, ja olen onnellinen siitä, että olette hyväntahtoisesti suostunut ottamaan osaa meidän perheillallisiimme. Käykäämme pöytään, kansalaiset!»

»Entä... herra Morand», sanoi Geneviève arasti, »emmekö odota häntä?»

»Kas, sehän oli totta», vastasi Dixmer. »Kansalainen Morand, josta olen jo puhunut teille, kansalainen Lindey, on liikekumppanini. Hänelle kuuluu, jos niin voin sanoa, yhtiön henkinen puoli; hän hoitaa kirjeenvaihdon ja kassan, maksaa laskut, nostaa ja maksaa rahat, ja siitä syystä on hänellä enemmän työtä kuin muilla. Tästä johtuu, että hän muutaman kerran myöhästyy. Lähdenpä noutamaan häntä.»

Samassa hetkessä avautui ovi, ja kansalainen Morand astui sisään.

Hän oli pieni tummatukkainen mies, jolla oli paksut kulmakarvat; vihreät silmälasit, jollaisia käyttävät lukutyön rasittamat miehet, salasivat hänen mustat silmänsä, mutta eivät niistä leimahtavia kipinöitä. Hänen lausumastaan ensimmäisestä sanasta Maurice tunsi sen samalla kertaa lempeän ja käskevän äänen, joka oli koko ajan tuon hirveän keskustelun kuluessa ehdottanut lempeätä menettelyä. Hänellä oli yllään ruskea, suurinappinen puku, valkeat silkkiliivit ja jotenkin hieno kaularöyhelö; tätä hän illallisen kuluessa usein hypisteli kädellään, joka Mauricen mielestä oli ihailtavan valkea ja hieno, ollakseen nahkakauppiaan käsi.

Istuuduttiin pöytään. Kansalainen Morand sai paikan Genevièven oikealla, Maurice vasemmalla puolella; Dixmer istuutui vastapäätä vaimoaan; muut pöytäkumppanit istuutuivat mikä minnekin soikean pöydän ympärille.

Illallinen oli mainio. Dixmerillä oli käsityöläisen ruokahalu, ja hän hoiti isännän virkaa hyväntuulisesti. Tässä suhteessa olivat hänelle hyvänä apuna työmiehet eli ne, jotka olivat olevinaan työmiehiä. Kansalainen Morand puhui vähän, söi vielä vähemmän, joi tuskin ollenkaan ja nauroi harvoin. Maurice alkoi pian tuntea kiintymystä häneen, ehkäpä niiden muistojen johdosta, jotka hänen äänensä toi mieleen. Hän ei kuitenkaan päässyt selville hänen iästään, ja se teki hänet rauhattomaksi; toisinaan hän luuli Morandin olevan neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden vuoden vanhan, toisinaan vallan nuoren.

Dixmer luuli istuutuessaan pöytään olevansa velvollinen antamaan pöytäkumppaneilleen jonkinlaisen selityksen päästäessään vieraan heidän pieneen piiriinsä.

Hän selviytyi tehtävästä luonnollisen ja valehtelemaan tottumattoman miehen tavoin. Mutta pöytätovereilla ei näyttänyt olevan suuria vaatimuksia, sillä niin taitamattomasti kuin nahkatehtailija suorittikin nuoren miehen esittelyn, tyydytti hänen pieni esittelypuheensa kaikkia.

Maurice katseli häntä hämmästyneenä.

»Kunniani kautta», sanoi hän itsekseen, »enpä tiedä, mitä ajattelisin. Voiko tuo olla sama mies, joka silmä kovana ja ääni uhkaavana ajoi minua takaa pyssy kädessä ja joka kolme neljännestuntia sitten välttämättä tahtoi tappaa minut? Sillä hetkellä olisin luullut häntä joko sankariksi taikka murhaajaksi. Hitto vie. Kuinka voikaan turkkurin ammatti muuttaa miehen!»

Tehdessään kaikkia näitä huomioita hän tunsi sydämensä pohjassa sekä tuskaa että iloa, jotka molemmat, olivat niin suuret, ellei hän kyennyt määrittelemään mielentilaansa. Hän oli siis lopultakin päässyt sen kauniin tuntemattoman naisen lähelle, jota hän niin paljon oli etsinyt. Tällä naisella oli suloinen nimi, kuten Maurice oli tietänyt jo etukäteen. Hän juopui onnesta tuntiessaan hänet vieressään, imi itseensä hänen pienimmätkin sanansa, ja hänen äänensä sointu saattoi Mauricen salaisimmatkin sydämen kielet väräjämään; mutta se, mitä hän sai nähdä, mursi hänen sydämensä.

Geneviève oli kyllä samanlainen nyt kuin Mauricen nähdessä hänet vilaukselta: todellisuus ei ollut hävittänyt sen myrsky-yön unelmaa. Hän oli kyllä sama sorea nainen, jolla oli surulliset silmät ja ylevä sielu; tässä oli käynyt niinkuin usein aikaisemminkin, ennen vuotta 1793, että nuoren hienon tytön täytyi, aateliston vajotessa päivä päivältä yhä täydellisempään perikatoon, mennä naimisiin porvarin, kauppiaan kanssa. Dixmer tuntui kelpo mieheltä. Hän oli selvästi rikas; hänen käytöksensä Genevièveâ kohtaan todisti hänen yrittävän tehdä vaimonsa onnelliseksi. Mutta saattoivatko tämä hyväntahtoisuus, tuo rikkaus, nuo erinomaiset yritykset, täyttää sen äärettömän juovan, joka oli vaimon ja miehen välillä, nuoren, runollisen, hienon, hurmaavan tytön ja miehen välillä, jolla oli jokapäiväinen ajatustapa ja joka harrasti vain aineellisia etujaan? Millä tunteella täytti Geneviève tuon kuilun?... Voi! Sen selitti nyt sattuma Mauricelle riittävästi: rakkaudella. Täytyi siis palata siihen ensimmäiseen käsitykseen, joka hänellä oli ollut tästä nuoresta naisesta sinä iltana, jolloin hän tapasi hänet, nimittäin että hän palasi lemmenkohtauksesta.

Ajatus, että Geneviève rakasti toista miestä, kidutti Mauricen sydäntä.

Silloin hän huokasi, silloin hän katui tulleensa ottamaan vielä voimakkaamman annoksen sitä myrkkyä, jota sanotaan rakkaudeksi.

Taas toisina hetkinä, kuunnellessaan miellyttävää, niin puhdasta ja niin sopusointuista ääntä, nähdessään niin kirkkaan katseen, joka näytti pelkäävän vain sitä, että se paljastaisi hänen sielunsa syvyydet, Maurice luuli mahdottomaksi, että sellainen olento saattaisi pettää; silloin hän tunsi katkeraa iloa ajatellessaan, ettei tämän kauniin naisen sielu eikä ruumis koskaan kuuluisi kenellekään muulle kuin tuolle kunniallisesti hymyilevälle ja arkipäiväisiä sukkeluuksia laskettelevalle kelpo porvarille.

Keskusteltiin valtiollisista asioista: eihän muu ollut mahdollistakaan. Mitä saattaisikaan sanoa sellaisena aikakautena, jolloin politiikka sekaantui kaikkeen, jolloin se oli maalattuna lautasten pohjiin, ja peitti kaikki seinät ja sitä julistettiin kadulla joka hetki?

Äkkiä eräs pöytäkumppaneista, joka oli tähän asti istunut vaiti, kysyi uutisia Templen tornissa olevista vangeista.

Maurice vavahti tahtomattaankin kuullessaan tämän äänen. Hän tunsi miehen, joka aina oli ehdottanut äärimmäisiä toimenpiteitä, ensin pistänyt häntä puukollaan ja sitten äänestänyt hänen kuolemaansa.

Kuitenkin sai tämä mies, jota ainakin Dixmer sanoi kelpo parkitsijaksi ja työnjohtajaksi, Mauricen hyvän tuulen taas pian palaamaan esittämällä erittäin isänmaallisia ja hyvin vallankumouksellisia mielipiteitään. Tämä nuori mies puolsi määrätyissä tapauksissa niitä voimakkaita toimenpiteitä, jotka tuohon aikaan olivat niin kovin muodissa ja joiden sankari ja apostoli oli Danton. Hänen aseensa ja äänensä olivat herättäneet ja herättivät vieläkin varsin tuskallisia vaikutelmia Mauricessa, mutta hänen sijassaan ei tämä olisi murhannut aseetonta miestä, jota piti vakoilijana, vaan olisi päästänyt hänet puistoon ja siellä antanut hänelle samanlaisen aseen kuin itselläänkin oli ja tappanut hänet kaksintaistelussa armolla ja sääliltä. Niin hän olisi tehnyt. Mutta pian hän ymmärsi, että olisi liikaa pyytää nahkurinsälliä menettelemään siten kuin hän itse olisi tehnyt.