Part 11

Maurice varoi hylkäämästä ojennettua kättä. Santerren ystävyys oli varmasti kaikkein kallisarvoisimpia tähän aikaan.

Nähdessään tämän miehen, joka oli johtanut tuota kuuluisaa rumpujen päristystä, Geneviève värisi ja Morand kalpeni.

»Kuka on sitten tuo kaunis kansatar», kysyi Santerre Mauricelta, »ja mitä hän aikoo tehdä täällä?»

»Hän on urhean kansalaisen Dixmerin vaimo; olet varmasti kuullut puhuttavan tuosta urheasta isänmaanystävästä, kansalainen kenraali?»

»Olen, olen», virkkoi Santerre, »hän on nahkatehtaan johtaja, Victor-legionan jääkärien kapteeni».

»Juuri sama.»

»Hyvä, hyvä! Hän on totta tosiaankin soma. Entä tuo marakatti, joka tarjoo hänelle käsivartensa?»

»Hän on kansalainen Morand, hänen miehensä liikekumppani, Dixmerin komppanian jääkäri.»

Santerre astui Genevièven luokse.

»Hyvää päivää, kansatar», sanoi hän.

Geneviève ponnisti voimansa.

»Hyvää päivää, kansalainen kenraali», vastasi hän hymyillen.

Santerre oli yhtä paljon mielissään hymystä kuin arvonimestäkin.

»Ja mitä aiot tehdä täällä, kaunis isänmaanystävä?» jatkoi Santerre.

»Kansatar», puuttui puheeseen Maurice, »ei ole milloinkaan nähnyt Capetin leskeä ja tahtoisi nähdä hänet».

»Niin», virkkoi Santerre, »ennenkuin...»

Ja hän teki kamalan eleen.

»Ihan niin», vastasi Maurice kylmästi.

»Hyvä», sanoi Santerre, »katso vain, ettei nähdä hänen menevän torniin; se olisi huono esimerkki; muuten luotan sinuun täydellisesti».

Santerre puristi Mauricen kättä toistamiseen, nyökkäsi Genevièvelle ystävällisesti ja suojelevasti ja lähti suorittamaan muita tehtäviänsä.

Katseltuaan ensin krenatöörien ja jääkärien harjoituksia ja muutamia tykinliikkeitä, joitten kovan kolinan arveltiin herättävän ympäristössä terveellistä säikähdystä, Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja lähti Morandin saattamana astelemaan vartiota kohti, jonka poriin luona Lorin huuteli äänensä käheäksi, komentaen pataljoonan liikkeitä.

»Hyvä», huusi hän, »kas tuollahan on Maurice; hitto soikoon! Naisen kanssa, joka tuntuu minusta jonkin verran miellyttävältä. Aikoisikohan tuo salakavala mies tuoda hänet kilpailemaan minun Järki-jumalattareni kanssa? Jos niin kävisi, voi Arthémise-parkaani!»

»Entä nyt, kansalainen adjutantti?» sanoi kapteeni.

»Niin, se on totta; huomio!» huusi Lorin. »Ruoduttani, kaarto vasempaan, vasempaan... Päivää, Maurice. Nopeampi tahti... Eteen...päin!»

Rummut pärisivät; komppaniat lähtivät vartiopaikoilleen ja kun kukin oli paikallaan, kiirehti Lorin ystävänsä luokse.

Ensimmäiset tervehdykset vaihdettiin. Maurice esitti Lorinin Genevièvelle ja Morandilie. Sitten alkoivat selittelyt.

»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi Lorin; »sinä haluat päästää kansattaren ja kansalaisen torniin: se on helposti tehty; menen asettamaan vartiomiehet paikoilleen ja sanomaan heille, että voivat laskea sinut seuralaisinesi kulkemaan.»

Kymmenen minuutin kuluttua astuivat Geneviève ja Morand sisään kolmen kaupunginvirkamiehen seurassa ja asettuivat seisomaan lasi-oven taakse.

XXI

Punainen neilikka

Kuningatar oli vasta noussut makuulta. Oltuaan kaksi kolme päivää sairaana hän pysytteli vuoteessa pitemmän ajan kuin tavallisesti. Kuultuaan kuitenkin kälyltään, että auringonnousu oli ollut ihana, hän oli ponnistanut voimansa ja saadakseen tyttärelleen raitista ilmaa oli pyytänyt päästä kävelemään tasakatolle, mihin olikin myönnytty vaikeuksia tekemättä.

Sitäpaitsi sai toinenkin syy tämän päätöksen aikaan. Kerran, tosin vain kerran, hän oli nähnyt kruununperillisen puutarhassa. Mutta pojan ja äidin ehdittyä yhden kerran viittaamaan toisilleen oli Simon tullut väliin ja vienyt lapsen sisälle.

Hän oli yhtäkaikki nähnyt hänet, ja se oli jo paljon. Tosin oli tuo pikku vankiraukka ollut hyvin kalpea ja paljon muuttunut. Sitten hänen yllään oli ollut lyhyt nuttu ja karkeat housut kuten kansanlapsilla. Mutta hänelle oli jätetty kauniit vaaleat kiharansa, jotka olivat sädekehänä hänen päässänsä; varmaankin Jumala oli tahtonut, että marttyyrilapsi säilyttäisi sen taivasta varten.

Jos hän vain kerrankin saattaisi nähdä hänet, mikä juhla se olisikaan tälle äidinsydämelle!

Lopulta oli vieläkin eräs lisäsyy.

»Rakas sisareni», oli madame Elisabeth sanonut hänelle, »tiedättehän, että olemme löytäneet käytävästä oljenkorren, joka oli pistetty nurkkaan pystyyn. Meidän merkkikielellämme se merkitsee, että on pidettävä silmät auki ja että ystävä on lähellä.»

»Se on totta», oli kuningatar vastannut, joka säälistä kälyään ja tytärtään kohden itse rohkaisi mieltään ajattelemaan heidän pelastustaan.

Kun palvelutehtävät oli suoritettu, oli Maurice sitäkin enemmän Templen linnan isäntä, kun sattuma oli määrännyt hänet saamaan päivävuoron ja tehnyt kaupunginvirkamiehistä Agricolasta ja Mercevaultista yövalvojia.

Edelliset virkamiehet olivat jo lähteneet jätettyään sitä ennen tarkastuskertomuksensa Templen neuvostolle.

»Vai niin, kansalainen kaupunginvirkamies», sanoi Tisonin vaimo tullessaan tervehtimään Mauricea, »tehän tuotte mukananne hienostoa katsomaan kyyhkysiämme? Minä ainoastaan olen tuomittu olemaan näkemättä Sophie-raukkaani.»

»He ovat ystäviäni», sanoi Maurice, »jotka eivät ole milloinkaan nähneet Capetin vaimoa».

»No niin, he voivat nähdä erinomaisesti lasioven lävitse.»

»Ihan varmaan», sanoi Morand.

»Kuitenkin», sanoi Geneviève, »me tulemme näyttämään julmilta uteliailta ihmisiltä, jotka ristikon takaa haluavat nauttia vangin kärsimyksistä».

»No niin, miksi ette ole vienyt heitä, noita ystäviänne, torninkäytävään, sillä Capetin vaimo kävelee siellä tänään kälyineen ja tyttärineen; hänellehän he ovat jättäneet tyttären, mutta minulta, joka en ole syyllinen, ovat ottaneet tytön. Voi niitä aristokraatteja! Aina heitä suositaan, tehdään sitten mitä hyvänsä, kansalainen Maurice.»

»Mutta hehän ovat ottaneet häneltä pojan pois», vastasi tämä.

»Voi, kunhan minulla olisikin poika», mutisi vanginvartijatar; »luulisin silloin surevani tyttöäni vähemmän».

Geneviève oli tällä välin vaihtanut muutamia silmäyksiä Morandin kanssa.

»Hyvä ystävä», sanoi nuori nainen Mauricelle, »kansatar on oikeassa. Jos jollakin tavoin tahtoisitte toimittaa minut paikalle, jonka ohitse Marie Antoinette kävelee, olisi se minusta vähemmän vastenmielisiä kuin katseleminen täältä. Minusta tuntuu, että tämä tapa katsella ihmisiä on nöyryyttävää sekä meille että heille.»

»Hyvä Geneviève», sanoi Maurice, »te sitten olette aina yhtä hienotunteinen».

»Jumaliste, hyvä kansatar», huudahti toinen Mauricen virkatovereista, joka eteisessä söi leipää ja makkaraa suurukseksi, »jos te olisitte vankina ja Capetin vaimo olisi utelias näkemään teitä, ei hän välittäisi niin paljon muodollisuuksista oikkunsa tyydyttämiseksi, se riiviö».

Geneviève käänsi nopeammin kuin salama katseensa Morandiin nähdäkseen minkä vaikutuksen nämä parjaukset häneen tekivät. Morand todella vavahti; omituinen, niin sanoaksemme fosforihohtoinen valo välähti hänen silmäluomiensa alta, hänen kätensä puristautuivat hetkeksi nyrkkiin; mutta kaikki nämä merkit olivat niin nopeat, että ne jäivät muilta huomaamatta.

»Mikä on tuon virkamiehen nimi?» kysyi Geneviève Mauricelta.

»Kansalainen Mercevault», vastasi nuori mies.

Sitten hän lisäsi kuin pyytääkseen tämän raakuutta anteeksi:

»Kivenhakkaaja.»

Mercevault kuuli sen ja loi Mauriceen syrjäsilmäyksen.

»Joudu, joudu», sanoi Tisonin vaimo, »syö makkarasi loppuun ja juo puolikkaasi tyhjäksi, jotta voin korjata pois pöydästä».

»Se ei ole Itävallattaren vika, että syön vielä tällä hetkellä», murisi kaupunginvirkamies; »jos hän vain olisi voinut surmauttaa minut elokuun 10 päivänä, olisi hän varmasti tehnyt sen; ja sinä päivänä kun hän aivastaa säkissä, olen minä ensimmäisessä rivissä vankkana paikallani».

Morand kävi kalpeaksi kuin kuollut.

»Mennään, mennään, kansalainen Maurice», sanoi Geneviève, »mennään sinne, jonne lupasitte viedä minut; täällä tuntuu minusta kuin olisin vankina, minä tukehdun».

Maurice saattoi Morandin ja Genevièven ulos: ja vartiomiehet, joille Lorin oli antanut ohjeet, antoivat vaikeuksia tekemättä heidän mennä.

Hän sijoitti heidät pieneen käytävään yläkerroksessa siten, että kuningattaren, madame Elisabethin ja madame Royalen noustessa parvekkeelle eivät korkeat vangit saattaneet olla menemättä heidän ohitsensa.

Kun kävely oli määrätty tapahtuvaksi kello kymmeneltä ja kun ei enää ollut kuin muutama minuutti odotettavaa, ei Maurice ainoastaan ollut jättämättä ystäviänsä, vaan ottipa, jottei pieninkään epäluulo kohdistuisi tähän hiukan laittomaan toimenpiteeseen, vielä mukaansa Agricolan, jonka oli kohdannut tiellä.

Kello löi kymmenen.

»Avatkaa!» huusi tornin alakerrasta ääni, jonka Maurice tunsi kenraali Santerren ääneksi.

Vartio tarttui heti aseisiinsa, ristikot suljettiin, vartiomiehet laittoivat kiväärinsä ampumakuntoon. Kaikkialla pihalta kuului raudan kalskeita ja askelten töminää kivityksestä, mikä kaikki teki syvän vaikutuksen Morandiin ja Genevièveen, koska Maurice näki heidän molempien kalpenevan.

»Mitä varokeinoja kolmen naisen vartioimiseksi!» mutisi Geneviève.

»Niin», sanoi Morand koettaen nauraa. »Jos ne, jotka koettavat auttaa heitä karkaamaan, olisivat meidän sijassamme ja näkisivät mitä me näemme, saisi se heidät kyllästymään koko hommaan.»

»Minä alan todella luulla, etteivät he pääse karkaamaan», sanoi Geneviève.

»Ja minä toivon sitä», sanoi Maurice.

Näin sanoen hän kumartui katsomaan portaitten kaiteen yli.

»Huomio, vangit ovat tulossa», sanoi hän.

»Mainitkaa heidän nimensä», sanoi Geneviève, »sillä en tunne heitä».

»Molemmat ensimmäiset ovat Capetin sisar ja tytär. Viimeinen, jonka edellä käy pieni koira, on Marie Antoinette.»

Geneviève astui askelen eteenpäin. Morand teki päinvastoin: sen sijaan että olisi katsellut hän puristautui seinää vasten. Hänen huulensa olivat verettömät ja kelmeämmät kuin tornin seinäkivet.

Geneviève näytti valkoisessa puvussaan puhtaine kauniille silmineen enkeliltä, joka odotti vankeja valaistukseen heidän kulkemaansa tuskien tietä ja valaakseen hiukan iloa heidän sydämiinsä ohimennessään.

Madame Elisabeth ja madame Royale astelivat ohi luotuaan hämmästyneen silmäyksen vieraisiin; varmaankin sai edellinen käsityksen, että nämä olivat ystäviä, joista merkkikielellä oli heille ilmoitettu, sillä hän kääntyi äkkiä madame Royalen puoleen, puristaen hänen kättänsä ja pudotti nenäliinansa, kuin antaakseen merkin kuningattarelle.

»Katsokaa, sisareni», sanoi hän, »minulta putosi nenäliina», ja jatkoi sitten kävelyhän nuoren prinsessan kanssa.

Kuningatar, jonka läähättävä hengitys ja lyhyt kuiva yskä todistivat kipeäksi, kumartui ottamaan ylös nenäliinan, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa; mutta häntä nopeampana anasti pikku koira sen itselleen ja juoksi viemään sen madame Elisabethille. Kuningatar jatkoi siis nousemistaan ja oli muutaman askelen päästä Genevièven, Morandin ja nuoren kaupunginvirkamiehen kohdalla.

»Ah, kukkia», sanoi hän; »siitä on pitkä aika, kun olen niitä nähnyt. Kuinka ne tuoksuvatkaan hyvältä ja kuinka onnellinen olettekaan, madame, kun teillä on kukkia!»

Nopeana kuin ajatus, joka ilmeni näissä tuskallisissa sanoissa, ojensi Geneviève kätensä tarjotakseen kukkavihkonsa kuningattarelle. Silloin Marie Antoinette kohotti päätänsä, katsoi häneen ja tuskin huomattavissa oleva puna ilmestyi hänen värittömälle otsallensa.

Mutta vaistomaisesti, tottuneena sokeasti noudattamaan ohjesääntöä, ojensi Maurice kätensä estääkseen Genevièven kädenliikkeen.

Kuningatar epäröi ja katsellessaan Mauricea tunsi hänet siksi nuoreksi kaupunginvirkamieheksi, jolla oli tapana puhua hänelle pontevasti, mutta samalla kertaa kunnioittavasti.

»Onko se kiellettyä, hyvä herra?» kysyi hän.

»Ei, ei, madame», sanoi Maurice; »Geneviève, voitte tarjota hänelle kukkavihkonne».

»Oi, kiitos, kiitos, hyvä herra!» huudahti kuningatar suuresti kiitollisena.

Ja tervehtien Genevièven viehättävän ystävällisesti ojensi Marie Antoinette laihtuneen kätensä ja poimi kukkasten joukosta yhden neilikan, minkä sattui saamaan.

»Ei, ottakaa kaikki, madame, ottakaa», sanoi Geneviève arasti.

»Ei», sanoi kuningatar hurmaavasti hymyillen: »tämä kukkavihko on ehkä henkilöltä, jota te rakastatte, enkä halua ensinkään riistää sitä teiltä».

Geneviève punastui, ja tämä sai kuningattaren hymyilemään,

»Eteenpäin, eteenpäin, kansatar Capet», sanoi Agricola, »teidän on jatkettava matkaanne».

Kuningatar nyökkäsi hyvästiksi ja lähti taas nousemaan portaita; mutta ennenkuin hävisi, hän kääntyi vielä kerran ja kuiskasi:

»Miten hyvällä tämä neilikka tuoksunkaan ja miten sievä tuo nainen on!»

»Hän ei huomannut minua», mutisi Morand, johon, melkein polvillaan kun oli ollut käytävän puolivarjossa, kuningatar ei tosiaankaan ollut kiinnittänyt huomiota.

»Mutta tehän näitte hänet hyvin, eikö niin, Morand? Eikö niin, Geneviève?» sanoi Maurice kaksin kerroin onnellisena, ensinnäkin näytöksestä, jonka oli hankkinut ystävillensä, ja sitten mielihyvästä, jonka niin vähillä kustannuksilla oli aikaansaanut onnettomalle vangille.

»Näimme, näimme», sanoi Geneviève, »näinhän minä hänet hyvin, ja nyt näen hänet aina, vaikka eläisinkin sata vuotta».

»Ja miltä hän teistä näyttää?»

»Hyvin kauniilta.»

»Ja teistä, Morand?»

Morand liitti kätensä yhteen antamatta vastausta.

»Sanokaahan», kysyi Maurice Genevièveltä aivan hiljaa ja nauraen, »ehkä Morand onkin rakastunut juuri kuningattareen?»

Geneviève vavahti, mutta tyyntyi heti.

»Kautta kunniani», vastasi hän, nauraen itsekin, »siltä tosiaankin näyttää».

»No niin, ette sanonut, minkälaiselta hän teistä näytti, Morand?» toisti Maurice itsepintaisesti.

»Minusta hän oli kovin kalpea», vastasi tämä.

Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja saattoi hänet alas pihalle. Pimeässä käytävässä tuntui hänestä siltä kuin olisi Geneviève suudellut hänen kättänsä.

»Mitä tämä merkitsee, Geneviève?» sanoi Maurice.

»Se merkitsee sitä, Maurice, etten milloinkaan unohda teidän uskaltaneen henkenne tyydyttääksenne minun oikkuani.»

»Voi», sanoi Maurice, »siinä te liioittelette, Geneviève. Tiedättehän, että teidän kiitollisuutenne minua kohtaan ei ole se tunne, jota tavoittelen.»

Geneviève puristi hellästi hänen käsivarttansa.

Morand seurasi heitä hoiperrellen.

Saavuttiin pihalle. Lorin saapui paikalle todetaksensa molempien vankilassakävijöiden henkilöllisyyden ja saattoi heidät Templestä ulos. Mutta ennenkuin jätti Mauricen, otti Geneviève häneltä lupauksen tulla seuraavana päivänä vanhan Saint-Jacques-kadun varrelle päivälliselle.

XXII

Tapaintuomari Simon

Maurice palasi päivystyspaikallensa takaisin sydämessään melkein taivaallinen ilo; hän näki siellä Tisonin vaimon itkemässä.

»Mikä teidän taas on, muoriseni?» kysyi hän.

»Minä olen raivoissani», vastasi vanginvartija.

»Ja miksi sitten?»

»Koska köyhiä ihmisiä ei kohtaa muu kuin vääryys tässä maailmassa.»

»Kuinka niin?»

»Te olette rikas, te; te olette porvari; tulette tänne vain viideksi päiväksi, ja teidän sallitaan ottaa täällä vastaan kauniita naisia, jotka antavat Itävallattarelle kukkia; ja minua, joka ikuisesti pesin tässä kyyhkyslakassa, kielletään tapaamasta Sophie-raukkaani.»

Maurice tarttui hänen käteensä ja pisti siihen kymmenen livren assignaatin.

»Kas tässä, hyvä Tison», sanoi hän, »ottakaa tämä ja rohkaiskaa mielenne. Voi, hyvä Jumala, eihän Itävallatar elä ikuisesti.»

»Kymmenen livren assignaatti», sanoi vanginvartijatar, »sehän on teiltä jalomielistä; mutta mieluummin olisin ottanut paperikähertimenkin, jossa olisi ollut tyttöparkani tukkaa».

Hänen juuri lopettaessaan tätä puheitansa tuli Simon portaita ylös, kuuli sanat ja näki vanginvartijan pitelevän taskussansa assignaattia, jonka Maurice oli antanut hänelle.

Sanokaamme, missä mielentilassa Simon oli.

Simon tuli pihalta, jossa oli kohdannut Lorinin. Näitten kahden miehen välillä vallitsi ehdoton vastenmielisyys.

Tämän vastenmielisyyden syynä ei niinkään paljon ollut se väkivaltainen näytelmä, jonka olemme jo esittäneet lukijoittemme katseltavaksi, vaan rotujen erilaisuus, näitten arvoituksiksi nimiteltyjen vihamielisyyksien tai taipumusten ikuinen lähde, joka kuitenkin on niin helposti selitettävissä.

Simon oli ruma, Lorin oli kaunis; Simon oli likainen, Lorin tuoksui hyvältä; Simon oli suurisuinen tasavaltalainen, Lorin oli niitä hehkuvia isänmaanystäviä, jotka eivät olleet tehneet vallankumoukselle muuta kuin uhrauksia; ja sitten, jos tappelu olisi ollut tarpeen, tunsi Simon vaistomaisesti, että myskiltä tuoksuvan keikarin nyrkki olisi, aivan yhtä sirosti kuin Mauricenkin, antanut hänelle sellaisen kurituksen, joka alhaisolle kuuluu.

Simon oli Lorinin huomatessaan pysähtynyt äkkiä ja käynyt kalpeaksi.

»Taaskin tuo pataljoona on vartiossa!» murisi hän.

»No, entä sitten?» vastasi krenatööri, jota puhe harmitti; »minusta se on yhtä hyvä kuin jokin toinenkin pataljoona».

Simon otti jakobiinitakkinsa taskusta lyijykynän ja oli kirjoittavinaan muistiinpanon paperipalaselle, joka oli melkein yhtä musta kuin hänen kätensäkin.

»Kas», sanoi Lorin, »sinähän olet siis oppinut kirjoittamaankin, Simon, tultuasi Capetin kotiopettajaksi? Katsokaa, kansalaiset; hänhän kirjoittaa, kautta kunniani; siinä on Simon, tapaintuomari.»

Nuoret kansalliskaartilaiset, jotka melkein kaikki olivat kirjallisesti sivistyneitä nuorukaisia, purskahtivat yleiseen nauruun, joka niin sanoaksemme tylsistytti kurjan paikkasuutarin.

»Hyvä, hyvä», sanoi hän kiristäen hampaitaan ja kalveten suuttumuksesta: »sanotaan sinun päästäneen vieraita torniin ja tehneen sen Kommuunin luvatta. Hyvä, hyvä, panenpa kaupunginvirkamiehen tekemään asiasta pöytäkirjan.»

»Hänpä ainakin osaa kirjoittaa», vastasi Lorin; »virkamiehenä on Maurice, Maurice rautakoura, tunnetko hänet?»

Juuri tällä hetkellä tulivat Morand ja Geneviève ulos tornista. Nähdessään tämän syöksyi Simon ylös torniin ja tuli sinne juuri silloin kun Maurice antoi Tisonin vaimolle lohdutukseksi kymmenen livren assignaatin, kuten jo olemme kertoneet.

Maurice ei kiinnittänyt mitään huomiota tämän kurjan miehen läsnäoloon, jota hän muutenkin vaistomaisesti koetti välttää joka kerta kun tapasi hänet tiellään, kuten paetaan myrkyllistä ja iljettävää käärmeitä.

»Vai niin!» sanoi Simon Tisonin vaimolle, joka kuivasi silmiään esiliinaansa, »sinä haluat siis ehdottomasti joutua giljotiinille, kansatar?»

»Minäkö?» sanoi Tisonin vaimo: »ja miksi niin?»

»Kuinka! Sinä otat vastaan rahaa kaupunginvirkamiehiltä, jotta päästäisit aristokraatteja Itävallattaren luo!»

»Minäkö?» sanoi Tisonin vaimo. »Ole vaiti, sinä olet hullu.»

»Se merkitään kyllä pöytäkirjaan», sanoi Simon innoissaan.

»Vielä mitä, nehän olivat virkamies Mauricen tuttavia, ja hän on parhaita isänmaanystäviä maailmassa.»

»Vehkeilijöitä he ovat, sanon niinä: sitäpaitsi saa Kommuuni kyllä tiedon asiasta, ja se tuomitsee.»

»Sinä siis menet ilmiantamaan minut, poliisin vakoilija?»

»Aivan oikein, ellet itse ilmianna itseäsi.»

»Mutta mitä olisi ilmiannettava? Mitä sinä tahdot, että antaisin ilmi?»

»Sen, mitä täällä on tapahtunut.»

»Mutta kun ei mitään ole tapahtunut.»

»Missä ne aristokraatit olivat?»

»Tuolla, portaissa.»

»Silloinko, kun Capetin leski nousi torniin?»

»Niin.»

»Ja he puhuivat keskenään.»

»He puhuivat pari sanaa.»

»Pari sanaa, siinä näet; sitäpaitsi täällä tuoksuu aristokraateille.»

»Tarkoitat, että täällä tuoksuu neilikalle.»

»Neilikalle! Miksi neilikalle?»

»Koska kansattarella oli neilikkavihko, joka tuoksui.»

»Millä kansattarella?»

»Joka katseli kuningatarta, kun hän meni ohitse.»

»Näet hyvin, että sinä sanot: kuningatar, Tisonin vaimo; aristokraattien tiheät vierailut saattavat sinut turmioon. Mitä tämä on, minkähän päälle minä astuin?» jatkoi Simon kumartuen.

»Kas niin», sanoi Tisonin vaimo, »kukkahan se on, neilikka; se on varmaankin pudonnut kansatar Dixmerin käsistä Marie Antoinetten ottaessa yhden kukan hänen kukkavihostaan».

»Capetin vaimo otti siis yhden kukan kansatar Dixmerin kukkavihosta?» sanoi Simon.

»Otti, ja minä itse annoin sen hänelle, kuuletko?» sanoi uhkaavalla äänellä Maurice, joka muutaman hetken oli kuunnellut tätä keskustelua ja tullut sen johdosta kärsimättömäksi.

»Se on hyvä, se on hyvä, näkee, mitä näkee, ja tietää, mitä sanotaan», murisi Simon, joka yllä piteli kädessään ison jalkansa rusentaman neilikkaa.

»Ja minä», virkkoi Maurice, »minä tiedän yhden asian ja sanon sen sinulle, sen, ettei sinulla ole mitään tekemistä tornissa ja että sinun pyövelinpaikkasi on tuolla alhaalla pienen Capetin vieressä, jota et kuitenkaan hakkaa tänään, koska minä olen paikalla ja koska minä kiellän sen».

»Ahaa, sinä uhkailet minua ja nimität minua pyöveliksi!» huudahti Simon musertaen kukan sormiensa välissä; »saammepa nähdä, onko aristokraateilla lupa... Kas vain, mitähän tämä on?»

»Mikä?» kysyi Maurice.

»Sepä vain, jonka minä tunnen neilikan sisästä. Ahaa, ahaa!»

Ja ällistyneen Mauricen silmien edessä veti Simon kukan verhiöstä esiin pienen paperin, joka oli kääritty kokoon oivallisen huolellisesti ja taitavasti pistetty sisään kukan monien lehtien väliin.

»Voi», huudahti Maurice vuorostaan, »mitä tämä on, hyvä Jumala?»

»Sen saamme tietää, sen saamme tietää», sanoi Simon lähestyen ullakkoikkunaa. »Niin, ystäväsi Lorin sanoo, etten minä osaa lukea? No niin, saatpa nähdä.»

Lorin oli panetellut Simonia; hän osasi kyllä lukea joka lajia painotuotetta, vieläpä kirjoitustakin, kunhan se oli kyllin suurta kokoa. Mutta kirjelippu oli laadittu niin hienolla käsialalla, että Simonin täytyi turvautua silmälasiensa apuun. Hän laski sen vuoksi kirjelipun ullakkoikkunalle ja ryhtyi pitämään taskunsa kalustontarkastusta; mutta hänen ollessaan juuri kesken tätä hommaa avasi kansalainen Agricola eteisen oven, joka oli ihan vastapäätä tätä pientä ikkunaa, ja siten syntyi ilmavirta, joka vei mukanaan paperin, keveän kuin höyhenen, joten Simon, löydettyään silmälasinsa hetken tutkimuksen jälkeen ja pantuaan ne nenällensä, kääntyessään etsi paperia turhaan: se oli kadonnut.

Simon päästi karjunnan.

»Tässä oli paperi», huusi hän; »tässä oli paperi: mutta varo itseäsi, kansalainen virkamies, sillä sen täytyy ehdottomasti löytyä».

Ja hän kiiruhti portaita alas jättäen ällistyneen Mauricen paikalleen.

Kymmenen minuutin kuluttua astui linnantorniin kolme Kommuunin jäsentä. Kuningatar oli vielä tornin tasanteella, ja määräys oli annettu jättää hänet täysin tietämättömäksi siitä, mitä oli tapahtunut. Kommuunin jäsenet saatattivat itsensä hänen luokseen.

Ensimmäinen esine, joka pisti heidän silmiinsä, oli punainen neilikka, jota hän vielä piteli kädessään. He katselivat toisiaan kummissaan.

»Antakaa meille tämä kukka», sanoi lähetystön puheenjohtaja astuen hänen luokseen.

Kuningatar ei ollut odottanut tätä hyökkäystä; hän vavahti ja epäröi.

»Antakaa takaisin tämä kukka, madame», huudahti Maurice jonkinlaisen kauhun vallassa, »minä pyydän sitä hartaasti».

Kuningatar ojensi pyydetyn neilikan.

Puheenjohtaja otti sen ja vetäytyi toveriensa seurassa pois viereiseen saliin tehdäkseen tutkimuksen ja laatiakseen tarkastuspöytäkirjan.

Kukka avattiin, se oli tyhjä.

Mauricelta pääsi huokaus.

»Hetkinen, hetkinen», sanoi yksi jäsenistä, »neilikan sisus on otettu pois. Sikiäin on tyhjä, se on kyllä totta, mutta siinä on hyvin varmasti ollut kirjelippu sisässä.»

»Olen valmis», sanoi Maurice, »antamaan kaikki tarpeelliset selitykset; mutta ennen kaikkea pyydän, että vangitsette minut».

»Me panemme ehdotuksesi pöytäkirjaan», sanoi puheenjohtaja, »mutta emme käytä sitä hyväksemme. Sinut tunnetaan hyväksi isänmaanystäväksi, kansalainen Lindey.»

»Ja minä vastaan hengelläni niistä ystävistä, jotka varomattomasti olin mukaani.»

»Älä vastaa kenestäkään», sanoi syyttäjä.

Ulkoa kuului suuri tohina.

Turhaan etsittyään tuulen viemää pieniä kirjelippua oli Simon mennyt tapaamaan Santerreä ja kertonut hänelle, että oli yritetty vapauttaa kuningatar, ja höystänyt kuvaustaan mielikuvituksensa taikavoiman keksimillä lisäyksillä. Santerre oli juossut paikalle; Temple saarrettiin joka puolelta ja vartio vaihdettiin Lorinin suureksi harmiksi; tämä pani vastalauseen tätä pataljoonansa kunnianloukkausta vastaan.

»Pahanilkinen paikkasuutari», sanoi hän Simonille uhaten tätä sapelillaan, »jään sinulle tämän ilveen velkaa; mutta ole rauhallinen, minä kyllä maksan sen sinulle».

»Minä luulen pikemmin, että sinä saat maksaa kaikesta kansakunnalle», sanoi suutari hieroen käsiään.

»Kansalainen Maurice», sanoi Santerre, »ole valmis asettumaan Kommuunin käytettäväksi, se tulee kuulustelemaan sinua».

»Olen käskettävissäsi, komentaja; mutta olen jo pyytänyt, että minut vangittaisiin, ja pyydän sitä yhä.»

»Malta, malta», mutisi Simon nyrpeänä; »koska sitä niin kovasti tahdot, koetamme järjestää asian mieliksesi».

Hän lähti uudestaan tapaamaan Tisonin vaimoa.

XXIII

Jumalatar Järki

Kaiken päivää etsittiin pihalta, puutarhasta ja ympäristöstä sitä pientä paperia, joka oli aikaansaanut koko tämän hälinän ja joka, kuten jo varmasti luultiin, sisälsi kokonaisen salaliiton suunnitelmat.

Kuulusteltiin kuningatarta, kun ensiksi oli eristetty hänet kälystään ja tyttärestään; mutta hän ei vastannut mitään muuta, kuin että oli portaissa kohdannut nuoren naisen, jolla oli kukkavihko kädessään ja että hän oli tyytynyt ottamaan siitä vain yhden kukan.

Sitäpaitsi hän oli ottanut sen kukan vain kaupunginvirkamies Mauricen suostumuksella.

Muuta hänellä ei ollut sanottavaa, sellainen oli yksinkertainen, koristelematon totuus.

Kaikki tämä kerrottiin Mauricelle hänen vuoronsa tullessa, ja hän vahvisti kuningattaren todistuksen oikeaksi ja tarkaksi.

»Mutta», sanoi puheenjohtaja, »siis oli salaliitto olemassa?»

»Se on mahdotonta», sanoi Maurice; »minähän itse syödessäni päivällistä rouva Dixmerin luona ehdotin, että näyttäisin hänelle vangin, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta päivää ei oltu määrätty, yhtä vähän kuin tapaakaan.»

»Mutta kukat oli hankittu», sanoi puheenjohtaja; »tämä kukkavihko oli edeltäkäsin valmiiksi laitettu?»

»Ei ensinkään, minä itse ostin nämä kukat kaupustelijattarelta, joka tuli tarjoomaan niitä meille Vieilles-Audriettes-kadun kulmassa.»

»Mutta ainakin tämä kukkastyttö antoi sinulle juuri sen kukkavihon?»

»Ei, kansalainen, minä valitsin sen itse kymmenestä tai kahdestatoista; tosin minä valitsin kaikkein kauneimman.»

»Mutta tien varrella on voitu sujahuttaa tämä kirjelippu siihen?»

»Mahdotonta, kansalainen. En jättänyt rouva Dixmeriä minuutiksikaan, ja jotta joka kukalle voitaisiin tehdä sama työ, sillä huomatkaa, että jokaisen kukan tuli Simonin väitteen mukaan sisältää samanlainen kirjelippu, olisi siihen tarvittu vähintäin puoli päivää aikaa.»

»Mutta eikö näitten kukkien joukkoon ole siis saatettu pistää kahta valmiiksi tehtyä kirjelippua?»

»Vanki otti minun nähteni yhden kukan ihan sattumalta, kieltäydyttyään ottamasta koko kukkavihkoa.»

»Siis sinun mielestäsi, kansalainen Lindey, ei mitään salaliittoa ole olemassa?»

»Onpa kyllä, salaliitto on olemassa», virkkoi Maurice, »ja minä olen ensimmäinen, en ainoastaan uskomaan siihen, vaan myöskin toteamaan sen; kuitenkaan ei tämä salaliitto ole ystävieni punoma. Koska kansakunnan ei kumminkaan sovi olla pelon vallassa, tarjoan takeen ja antaudun vangiksi.»

»Eipä suinkaan», vastasi Santerre; »sitenkö menetettäisiin niin koetelluille miehille kuin sinulle? Jos sinä antaudut vangiksi vastataksesi ystävistäsi, antaudun minäkin vangiksi vastatakseni sinusta. Asia on yksinkertainen: ei mitään suoranaista ilmiantoa ole tehty, eikö niin? Kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut. Tehkäämme valvonta kahta tehokkaammaksi, sinä etenkin, ja siten me kerran opimme tuntemaan asian ytimen ja vältämme julkisuuden.»

»Kiitos, komentaja», sanoi Maurice, »mutta minä vastaan teille samoin, kuin te vastaisitte minun sijassani. Emme voi jäädä tälle asteelle; meidän on löydettävä kukkastyttö.»

»Kukkastyttö on kaukana; mutta ole rauhallinen, häntä kyllä etsitään. Pidä sinä silmällä ystäviäsi; minä pidän silmällä vankilan kirjeenvaihtoa.»

Simonia ei oltu lainkaan ajateltu, mutta hänellä oli omat suunnitelmansa.

Hän saapui pyytämään uutisia selostamamme istunnon lopulla ja kuuli Kommuunin päätöksen.

»Vai niin, ei tarvita muuta kuin laillinen ilmianto, jotta tästä syntyy juttu», sanoi hän; »odottakaa viisi minuuttia, niin tuon sen».

»Mitä aiot?» kysyi puheenjohtaja.

»Rohkea kansatar Tison», vastasi vankilanasukas, »ilmiantaa aristokraattipuoluelaisen Mauricen kavalat vehkeilyt sekä hänen ystävänsä, toisen väärän isänmaanystävän Lorinin salajuonet».

»Pidä varasi, pidä varasi, Simon! Isänmaallinen intosi johtaa sinut kenties harhaan», sanoi puheenjohtaja; »Maurice Lindey ja Hyacinthe Lorin ovat taattuja miehiä».

»Sepä saadaan nähdä vallankumousoikeudessa», intti Simon.

»Miettikää tarkoin, Simon, siitä tulisi häpeällinen juttu kaikille hyville isänmaanystäville.»

»Häpeällinen tai ei, mitä se minuun kuuluu? Pelkäänkö minä häväistysjuttuja, minä? Kavaltajista saadaan ainakin tietää koko totuus.»

»Sinä siis pysyt päätöksessäsi tehdä ilmiannon Tisonin vaimon puolesta?»

»Minä ilmiannan itse itseni tänä iltana Cordelierikerhossa ja sinutkin muitten mukana, kansalainen puheenjohtaja, ellet sinä määrää Maurice-petturia vangittavaksi.»

»No niin, olkoon menneeksi», sanoi puheenjohtaja, joka tuon onnettoman ajan tavan mukaan pelkäsi äänekkäimmin huutavaa. »No niin, vangitaan sitten.»

Tätä päätöstä tehtäessä häntä vastaan oli Maurice palannut Templeen, jossa häntä odotti seuraava kirjelippu:

»Kun vartiopalveluksemme on väkisin keskeytynyt, en luultavasti voi tavata sinua ennen huomisaamua; tule syömään aamiaista kanssani; sen kuluessa selostat minulle mestari Simonin keksimät juonet ja salaliitot.

Simon suutari se todistaa: on neilikassa pahan alkulähde. Omasta puolestani aion kuulustaa ma ruusua tään ilkiteon tähden.

Ja huomenna minä vuorostani kerron sinulle, mitä Arthémise on vastannut.

Ystäväsi Lorin.»

»Ei mitään uutta», vastasi Maurice; »nuku rauhassa tämä yö ja syö huomenna aamiaista ilman minua, koska en tämän päivän tapahtumien vuoksi luultavasti lähde ulos ennen puolta päivää. Tahtoisin olla vieno länsituuli, jolla minulla olisi oikeus lähettää suudelma sille ruusulle, josta puhut.

Sallin sinun viheltää proosalleni, kuten minäkin vihellän sinun runoillesi.

Ystäväsi Maurice.

J.K. — Luulen muuten, ettei puhe salaliitosta ollut muuta kuin väärä hälytys.»

Lorin oli todella lähtenyt pois noin kello yhdellätoista koko pataljoonansa etunenässä suutarin raa'an esityksen johdosta.

Tähän nöyryytykseen hän oli hakenut lohdutusta sepittämällä nelisäkeisen runon ja oli, kuten siinä mainitsi, lähtenyt Arthémisen luokse.

Arthémise oli ihastuksissaan Lorinin tulosta. Päivä oli, kuten jo mainittiin, ihana; hän ehdotti kävelymatkaa rantakatuja pitkin, ja Lorin suostui siihen.

He olivat kävelleet hiilisataman poikki jutellen koko ajan valtiollisista asioista, Lorin kertoen karkotuksestaan Templestä ja koettaen arvata, mitkä asianhaarat sen olivat aiheuttaneet, kun he tullessaan Barres-kadun kohdalle huomasivat kukkastytön, joka käveli heidän edellään Seinen oikeata rantaa pitkin.

»Oi, kansalainen Lorin», sanoi Arthémise, »toivon, että annat minulle kukkavihon».

»Kuinkas muuten», sanoi Lorin, »kaksikin, jos niistä pidätte».

Molemmat lähtivät astumaan kahta kiivaammin saavuttaakseen kukkastytön, joka hänkin käveli hyvin nopeasti.

Saavuttuaan Marien sillalle nuori tyttö pysähtyi ja kumartuen kaiteen yli tyhjensi korinsa jokeen.

Irtautuneet kukat pyörivät hetkisen ilmassa. Kukkavihot putosivat painonsa vuoksi nopeammin; sitten seurasivat kukat ja kukkavihot virran mukana kelluen veden pinnalla.

»Seis!» sanoi Arthémise kukkastytölle, joka harjoitti näin omituisia kauppaa, »voisipa sanoa... onhan... eihän... mutta jos... Voi, kuinka omituista se on!»

Kukkastyttö pani sormen suullensa ikäänkuin pyytääkseen Arthémiseä olemaan vaiti; sitten hän hävisi.

»Mitä se siis merkitsee?» kysyi Lorin; »tunnetteko tämän kuolevaisen, jumalatar?»

»En. Luulin ensiksi niin... Mutta varmasti olen erehtynyt.»

»Kuitenkin hän teki teille merkin», intti Lorin.

»Miksi ihmeessä hän kaupustelee kukkasia tänä aamuna?» kysyi Arthémise itsekseen.

»Myönnätte siis tuntevanne hänet, Arthémise?» kysyi Lorin.

»Niin, hän on kukkastyttö, jolta joskus ostan», vastasi Arthémise.