Part 2

Lorin otti lakin päästään, käänsi sen kokardipuolen Mauriceen päin, ja tämä, ottaen asian vakavalta kannalta, teki tilapäisellä alttarilla vaaditun valan yhtään nauramatta.

»Ja nyt», sanoi Lorin, »sanon tunnussanan: 'Gallia ja Lutetia'. Ehkä on sellaisia, jotka sanovat sinullekin, niinkuin sanoivat minulle 'Gallia ja Lucretia', mutta samantekevä, hyväksy sekin, se on kuitenkin roomalaista!»

»Kansalainen», sanoi Maurice naiselle, »nyt olen käskettävänänne. Kiitos, Lorin!»

»Hauskaa matkaa!» sanoi tämä pannen isänmaan alttarin taas päähänsä.

Ja uskollisena anakreonilaiselle maulleen hän poistui hyräillen:

»Eleonoora, viimeinkin suloiseen suostuit syntikin. Sä pelkäsit jo halutessas ja vielä sitä maistaessas. Mut kuinka pelkos poistaisin?»

III

Fossés-Saint-Victor-katu

Jäätyään nuoren naisen kanssa kahden joutui Maurice hetkeksi hämilleen. Pelko olla toisen narrina, tämän ihanan kaunottaren viehätysvoima, hämärä tunnonvaiva, joka ahdisti hänen, kiivaan tasavaltalaisen, puhdasta omaatuntoa, kaikki tuo pidätti häntä sillä hetkellä, kun hän juuri oli tarjoamaisillaan käsivartensa nuorelle naiselle.

»Minne te menette, kansatar?» kysyi hän.

»Voi, varsin kauvaksi, hyvä herra», vastasi toinen.

»Mutta minne päin sitten?»

»Kasvitieteelliseen puutarhaan päin.»

»Hyvä on, lähtekäämme!»

»Oi hyvä jumala!» sanoi nainen, »näen hyvin, että olen teille vaivaksi, herra. Mutta ellei minulle olisi sattunut tätä onnettomuutta ja jos uskoisin, ettei minua uhkaa muu kuin tavallinen vaara, en tällä tavoin väärinkäyttäisi jalomielisyyttänne, uskokaa se!»

»Mutta, madame», sanoi Maurice, joka tässä kahdenkeskisessä puhelussa unohti tasavaltaisen sanaston määräämän kielenkäytön ja ryhtyi jälleen puhumaan omalla inhimillisellä tavallaan, »kuinka tosiaankin on mahdollista, että olette tähän aikaan ulkona Pariisin kadulla? Katsokaapa, onko täällä yhtään ihmistä paitsi meitä!»

»Hyvä herra, olen jo sanonut sen teille. Olen käynyt Roulen esikaupungissa. Lähdin keskipäivällä tietämättä, mitä on tekeillä, ja palasin tietämättä vieläkään mitään. Koko aikani kului eräässä hiukan syrjäisessä talossa.»

»Niin», kuiskasi Maurice, »jonkun _entisen_ talossa, jossakin ylimystön luolassa. Myöntäkää, kansatar, että samalla kun ääneen pyydätte suojaani, te itseksenne nauratte sille, että autan teitä.»

»Minäkö», huudahti nainen, »ja kuinka niin?»

»Aivan varmaan. Näette tasavaltalaisen palvelevan teitä saattajananne. No niin, tämä tasavaltalainen pettää oman asiansa, siinä kaikki!»

»Mutta, kansalainen», sanoi tuntematon kiivaasti, »te erehdytte, sillä minä rakastan tasavaltaa yhtä paljon kuin tekin».

»Siinä tapauksessa, jos kerran olette isänmaallinen, ei teillä ole mitään salattavaa. Mistä te tulette?»

»Oi, hyvä herra, armoa!» sanoi tuntematon.

Sana _herra_ ilmaisi niin syvää ja miellyttävää kainoutta, että Maurice luuli sen todella sisältyvän tuohon lauseeseen.

»Varmasti», sanoi hän itsekseen, »tuo nainen tulee lemmenkohtauksesta».

Ja tietämättä miksi hän tunsi tämän ajatuksen ahdistavan sydäntään. Tästä hetkestä alkaen hän oli vaiti.

Sillä aikaa nämä öiset kävelijät olivat ehtineet Verrerie-kadulle ja kohdattuaan kolme neljä kulkuvartiota ja ilmoitettuaan näille tunnussanan päässeet kulkemaan vapaasti, kunnes erään vielä vastaantulevan kulkuvartion upseeri näytti tekevän vaikeuksia.

Maurice katsoi silloin parhaaksi lisätä tunnussanaan nimensä ja osoitteensa.

»Hyvä», sanoi upseeri, »mikäli sinuun tulee, mutta entä kansatar...»

»Mitä hänestä?»

»Kuka hän on?»

»Hän on... vaimoni sisar.»

Upseeri päästi heidät menemään.

»Olette siis naimisissa, hyvä herra?» kuiskasi tuntematon.

»En ole, madame, kuinka niin?»

»Koska siinä tapauksessa olisitte voinut sanoa minua lyhyemmin vaimoksenne», vastasi nainen nauraen.

»Madame», sanoi vuorostaan Maurice, »vaimo-nimitys on pyhä arvonimi, jota ei sovi antaa kevytmielisesti. Minulla ei ole edes kunniaa tuntea teitä.»

Nyt tunsi tuntematon vuorostaan sydäntänsä ahdistavan, ja hän vaikeni.

He menivät tällä haavaa Marien sillan yli.

Nuori nainen asteli sitä kiivaammin, mitä enemmän lähestyttiin matkan määrää.

Käveltiin Tournellen sillan yli.

»Luullakseni ollaan nyt teidän korttelissanne», sanoi Maurice astuen Saint-Bernardin rantakadulle.

»Niin ollaan, kansalainen», vastasi tuntematon, »mutta juuri täällä olen enimmin apunne tarpeessa».

»Totta tosiaankin, madame, te kiellätte minua utelemasta ja samaan aikaan teette voitavanne kiihoittaaksenne uteliaisuuttani. Se ei ole jalomielistä. Osoittakaahan toki hieman luottamusta, olen sen luullakseni hyvin ansainnut! Ettekö suo minulle sitä kunniaa, että sanotte, ketä puhuttelen?»

»Puhutte», sanoi tuntematon hymyillen, »naiselle, jonka olette pelastanut suurimmasta vaarasta, missä hän koskaan on ollut, ja joka tulee olemaan teille kiitollinen koko ikänsä».

»En pyydä teiltä niin paljoa, madame; olkaa vähemmän kiitollinen ja sanokaa minulle tällä hetkellä nimenne!»

»Mahdotonta!»

»Olisitte kuitenkin sanonut sen kelle tahansa piirin edustajalle, jos teidät olisi viety vartiotupaan.»

»En, en koskaan!» huudahti tuntematon.

»Mutta siinä tapauksessa olisitte joutunut vankilaan.»

»Olin päättänyt alistua kaikkeen.»

»Mutta tällä hetkellä on vankila...»

»Sama kuin mestauslava, sen tiedän.»

»Ja olisitte valinnut mestauslavan?»

»Ennenkuin pettänyt... Nimeni ilmaiseminen olisi ollut pettämistä.»

»Sanoinhan teille, että saatoitte minut näyttelemään kummallista osaa ollakseni tasavaltalainen.»

»Esitätte jalomielisen miehen osaa. Tapaatte naisparan, jota loukataan; ette kohtele häntä halveksivasti, vaikka hän voikin kuulua alhaisoon, ja koska häntä voidaan loukata vielä uudelleenkin, saatatte te, pelastaaksenne hänet tuhosta, siihen kurjaan kaupunginosaan saakka, jossa hän asuu. Siinä kaikki.»

»Niin, olette oikeassa. Asia on näköjään niin; siten olisin itsekin ajatellut, ellen olisi nähnyt teitä, ellette olisi puhunut minulle. Mutta teidän kauneutenne, teidän puheenne on ylhäisen naisen. Ja juuri tämä ylhäisyys, joka ei sovellu teidän pukuunne eikä tähän viheliäiseen kaupunginosaan, todistaa, että yölliseen liikkeelläoloonne kätkeytyy jokin salaisuus... Olette vaiti... no niin, ei puhuta siitä enää! Olemmeko vielä kaukana asunnostanne, madame?»

Tällöin he tulivat Fossés-Saint-Victor-kadulle.

»Näettekö tuon pienen mustan rakennuksen?» sanoi Mauricelle tuntematon osoittaen kädellään Kasvitieteellisen puutarhan muurien takaista taloa. »Kun tulemme sinne, jätätte minut.»

»Hyvä on, madame! Määrätkää, olenhan tässä totellakseni teitä.»

»Oletteko pahoillanne?»

»Minäkö? En vähääkään. Sitäpaitsi, mitä te siitä välitätte?»

»Välitän paljonkin, koska minun vielä täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta.»

»Mitä niin?»

»Oikein sydämellistä ja vilpitöntä hyvästelyä, ystävän jäähyväisiä!»

»Ystävän jäähyväisiä! Oi, te suolle minulle liikaa kunniaa, madame! Eriskummainen ystävä, joka ei tunne ystävättärensä nimeä ja jolta tämä ystävätär salaa osoitteensa, ilmeisesti pelosta nähdä hänet harmikseen uudestaan!»

Nuori nainen painoi päänsä eikä vastannut.

»Muuten, madame», jatkoi Maurice, »jos olen päässyt jonkin salaisuuden perille, ei teidän tarvitse olla minulle pahoillanne siitä; en ole sitä yrittänyt».

»Nyt olen perillä, hyvä herra», sanoi tuntematon.

Oltiin vastapäätä vanhaa Saint-Jacques-katua, jota reunustivat korkeat mustat rakennukset ja leikkasivat hämärät lehtokäytävät sekä nahka- ja muiden tehtaiden väliset kujat, sillä muutaman askeleen päässä virtaa pieni Blèvrejoki.

»Täälläkö?» kysyi Maurice. »Kuinka, asutteko täällä?»

»Asun.»

»Mahdotonta!»

»Kuitenkin on niin asian laita. Hyvästi siis, hyvästi, uljas ritarini, hyvästi, jalomielinen suojelijani!»

»Hyvästi, madame», vastasi Maurice hiukan pilkallisesti, »mutta sanokaa minulle, jotta rauhoittuisin, ettei teillä enää ole mitään hätää!»

»Ei minkäänlaista!»

»Siinä tapauksessa lähden takaisin.»

Ja Maurice tervehti kylmästi, vetäytyen pari askelta taaksepäin.

Tuntematon jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen.

»En tahtoisi kuitenkaan tällä tavoin heittää teille hyvästi», sanoi hän. »Kuulkaa, herra Maurice, ojentakaa minulle kätenne!»

Maurice lähestyi tuntematonta ja ojensi kätensä. Hän tunsi silloin, että nuori nainen sujahutti hänen sormeensa sormuksen.

»Ai, ai, kansatar, mitä te nyt teette? Ettekö huomaa, että hukkaatte yhden sormuksenne?»

»Voi, hyvä herra, nyt teette pahasti.»

»Puuttuiko minulta, madame, vielä kiittämättömyyden pahe?»

»Voi, minä rukoilen teitä, hyvä herra... ystävä. Älkää jättäkö minua tällä tavalla. Sanokaa, mitä te haluatte? Mitä on tehtävä?»

»Jotta maksatte velkanne, niinkö?» sanoi nuori mies katkerasti.

»Ei», sanoi tuntematon lumoavalla äänensävyllä, »vaan että antaisitte minulle anteeksi, vaikken ilmaise teille salaisuutta, joka minun on pakko säilyttää».

Nähdessään hänen kauniiden silmiensä kimmeltävän hämärässä melkein kosteina kyynelistä, tuntiessaan lämpöisen käden värisevän omassaan, kuullessaan äänen, jonka sävy oli käynyt miltei rukoilevaksi, Maurice leppyi äkkiä, ja hänet valtasi ihastus.

»Mitäkö minä tahdon?» huusi hän. »Tahdon nähdä teidät uudestaan!»

»Mahdotonta.»

»Vaikka ei muuta kuin kerran, tunnin, minuutinkin, sekunninkin!»

»Sanon, että se on mahdotonta.»

»Kuinka?» kysyi Maurice, »sanotteko tosissanne, etten saa nähdä teitä enää koskaan?»

»Ette koskaan!» vastasi tuntematon tuskallisena kaikuna.

»Voi, madame», sanoi Maurice, »varmasti laskette minusta pilaa».

Ja hän nosti pystyyn jalomuotoisen päänsä, pudistaen pitkiä kiharoitaan kuten se, joka koettaa päästä vapaaksi toisen kuristuksesta.

Tuntematon katseli häntä, kasvoillaan kuvaamaton ilme. Selvästi näkyi, ettei hän itse ollut päässyt kokonaan vapaaksi siitä tunteesta, jonka oli Mauricessa herättänyt.

»Kuulkaa», sanoi hän hetken hiljaisuuden perästä, jonka oli katkaissut vain Mauricen turhaan pidättämä huokaus. »Kuulkaa! Vannotteko minulle kunnianne kautta pitävänne silmänne kiinni siitä hetkestä, kun sanon teille, siihen asti, kunnes olette laskenut kuusikymmentä sekuntia? Mutta silloin... kautta kunnianne?»

»Ja jos vannon, mitä silloin tapahtuu?»

»Silloin tapahtuu, että todistan teille kiitollisuuteni tavalla, jolla lupaan olla milloinkaan sitä osoittamatta kenellekään toiselle, vaikka hän tekisi puolestani enemmän kuin te olette tehnyt; se tosin olisikin vaikeata.»

»Mutta saanko kuitenkin tietää?»

»Ette, luottakaa minuun, saatte nähdä...»

»Madame, en tosiaankaan tiedä, oletteko enkeli vai paholainen.»

»Vannotteko?»

»No niin, kyllä vannon.»

»Että tapahtukoon mitä hyvänsä, ette avaa silmiänne?... Tapahtukoon mitä hyvänsä, ymmärrättekö oikein, vaikka tuntisitte tikariniskun?»

»Kunniasanallani, panette pääni sekaisin tällä vaatimuksella.»

»No vannokaa siis, hyvä herra, ette sillä pane paljoakaan alttiiksi, mikäli minusta tuntuu.»

»Hyvä, minä vannon, tapahtukoon minulle mitä hyvänsä», sanoi Maurice sulkien silmänsä.

Hän avasi ne taas.

»Antakaa minun nähdä teidät vielä kerran, yhden ainoan kerran», sanoi hän, »minä rukoilen teitä!»

Nuori nainen laski huppukauluksensa taapäin hiukan keimailevasti; ja kuun tullessa juuri esiin kahden pilven välistä saattoi Maurice toistamiseen nähdä hänen pitkät sysimustat kiharansa, kulmakarvojen ihanat kaksoiskaaret, joita olisi voinut luulla piirretyksi tushilla, kaksi mantelinmuotoista, sametinpehmyttä, kaihoisaa silmää, mitä hienoimman nenän, raikkaat huulet, ihanat kuin korallit.

»Voi, te olette kaunis, hyvin kaunis, liian kaunis!» huudahti Maurice.

»Sulkekaa silmänne!» sanoi tuntematon.

Maurice totteli.

Nuori nainen tarttui hänen molempiin käsiinsä ja käänsi hänet siihen suuntaan kuin tahtoi. Äkkiä tuntui tuoksuva lämpö lähestyvän Mauricen kasvoja, ja suu hipaisi suuta, jättäen hänen huultensa väliin jalokivisormuksen, jota hän äsken oli kieltäytynyt ottamasta.

Se oli niin äkillinen aistimus kuin ajatus, polttava kuin liekki. Maurice tunsi liikutusta, joka muistutti melkein tuskaa, niin syvä ja odottamaton se oli, niin se oli tuntunut sydänjuuriin saakka ja pannut niiden salaiset säikeet väräjämään.

Hän teki äkillisen liikkeen ojentamalla kätensä.

»Valanne!» huusi ääni jo kaukaa.

Maurice painoi nyrkkinsä silmilleen vastustaakseen kiusausta rikkoa valansa. Hän ei enää laskenut, ei enää ajatellut; hän jäi seisomaan paikalleen sanattomana, horjuen.

Hetken kuluttua hän kuuli ikäänkuin sulkeutuvan oven äänen viiden tai kuudenkymmenen askeleen päästä. Sitten tuli heti hiljaisuus.

Silloin hän päästi kätensä alas, avasi silmänsä, katseli ympärilleen kuten tekee ihminen herätessään, ja luultavasti hän olisikin todella luullut heränneensä, elleivät hänen huulensa olisi puristaneet sormusta, ja se todisti, että tämä uskomaton seikkailu oli kumoamaton tosiasia.

IV

Ajan tapoja

Kun Maurice Lindey palasi tajuihinsa ja katseli ympärilleen, ei hän nähnyt muuta kuin synkkiä kujia oikealla ja vasemmalla. Hän yritti hakea, muistella, mutta hänen mielensä oli sekaisin, ja yö oli synkkä. Kuu, joka hetkeksi oli tullut esille valaisemaan tuon tuntemattoman ihania kasvoja, oli jo taas peittynyt pilveen. Kärsittyään tuokion päättämättömyyden tuskia kääntyi nuori mies taas astelemaan kotia kohti, joka oli Roule-kadulla.

Tullessaan Sainte-Avoie-kadulIe Maurice hämmästyi niiden kulkuvartioiden paljoutta, jotka kiertelivät Templen kaupunginosassa.

»Mitä on tapahtunut, kersantti?» kysyi hän erään touhuilevan kulkuvartion päälliköltä, joka juuri oli tutkinut Fontaines-kadun.

»Mitäkö on tapahtunut?» sanoi kersantti. »Sitäpä vain, herra upseeri, että tänä yönä on yritetty viedä Capetin vaimo ja koko hänen poikueensa.»

»Ja millä tavoin?»

»Eräs entisten kulkuvartio, joka jollakin tuntemattomalla tavalla oli saanut selville tunnussanan, oli saapunut Templeen kansalliskaartin jääkärien puvussa ja aikoi viedä heidät mukanaan. Onneksi se heistä, joka näytteli korpraalin osaa, käytti herra-sanaa puhutellessaan kaartin upseeria. Hän ilmiantoi itse itsensä, se aristokraatti!»

»Perhana!» sanoi Maurice. »Ja onko vehkeilijät pidätetty?»

»Ei ole, kulkuvartio ehti kadulle ja hajosi kuin tuuleen.»

»Ja onko mitään toiveita saada ne veijarit jälleen kiinni?»

»Vain yksi heistä olisi hyvin tärkeä saada pidätetyksi, heidän johtajansa, pitkä laiha mies... jonka oli luonut kaartin miesten pariin eräs päivystävistä kaupungin virkamiehistä. Onpa hän juoksuttanut meitä, se roisto! Mutta hänen on täytynyt löytää takaovi ja paeta Madelonnettes-kadun kautta.»

Aikaisemmin olisi Maurice joka tapauksessa jäänyt koko yöksi isänmaanystävien seuraan, jotka valvoivat tasavallan parasta, mutta tunti sitten oli isänmaanrakkaus lakannut olemasta hänen ainoana ajatuksenaan. Hän jatkoi siis kävelyään. Hänen juuri saamansa uutinen häipyi vähitellen mielestä hänelle itselleen sattuneen tapahtuman tiellä. Sitäpaitsi olivat tällaiset luulotellut ryöstöyritykset käyneet niin jokapäiväisiksi, ja kun isänmaanystävät itsekin tiesivät, että niitä oli muutamissa tapauksissa osattu käyttää valtiollisena välikappaleena, ei tämä uutinen tehnyt nuorta tasavaltalaista kovinkaan levottomaksi.

Palattuaan kotiin Maurice tapasi _kotiapulaisensa_; tähän aikaan ei enää pidetty palvelijoita. Maurice siis tapasi kotiapulaisensa odottamassa; odottaessaan tämä oli nukahtanut ja kuorsasi nukkuessaan levottoman odottamisensa vuoksi.

Isäntä herätti hänet niin kunnioittavasti kuin ainakin vertaisensa, vedätti saappaansa jalasta, lähetti hänet pois häiritsemästä ajatuksiaan ja laskeutui vuoteelle. Kun aika oli myöhäinen ja mies nuori, nukahti hänkin, huolimatta mielensä askaroimisesta.

Seuraavana aamuna hän löysi kirjeen pöydällään. Se oli vierasta, pientä ja siroa käsialaa. Hän vilkaisi sinettiin: sen vaalilauseena oli vain englantilainen sana _Nothing_ (ei mitään).

Hän avasi kirjeen. Se sisälsi sanat:

»Kiitosi

Ikuinen kiitollisuus ikuisen unohduksen vastineeksi!...»

Maurice kutsui palvelijansa. Oikeat isänmaanystävät eivät enää soittaneet heitä, sillä soittokello toi mieleen palvelemisen. Sitäpaitsi useat kotiapulaiset astuessaan palvelukseen panivat tämän ehdoksi niille töille, joita suostuivat tekemään.

Mauricen kotiapulainen oli noin kolmekymmentä vuotta sitten saanut kasteessa nimen Jean, mutta vuonna 1792 iän oli omalla valtuudellaan muuttanut sen, koska Jean haiskahti ylimystölle ja jumalaisuskolle, ja nimitti nyt itseään Scaevolaksi.

»Scaevola», kysyi Maurice, »tiedätkö, mikä tämä kirje on?»

»En, kansalainen.»

»Kuka antoi sen sinulle?»

»Portinvartija.»

»Kuka toi sen hänelle?»

»Jokin lähetti kai, koska siinä ei ole kansakunnan leimaa.»

»Mene pyytämään portinvartija tänne luokseni!»

Portinvartija saapui, koska pyytäjä oli Maurice ja koska kaikki ne kotiapulaiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä, pitivät hänestä. Portinvartija julisti kuitenkin, että jokaista toista talonasukasta hän olisi kehoittanut itse tulemaan alas hänen puheilleen.

Portinvartija nimitti itseään Aristideeksi.

Maurice kyseli häneltä. Kello kahdeksan tienoissa aamulla oli kirjeen tuonut eräs tuntematon mies. Maurice teki turhaan uusia kysymyksiä ja esitti ne kaikissa muodoissa; enempää ei portinvartija osannut vastata. Maurice sai hänet ottamaan kymmenen frangia ja pyysi häntä, jos mies uudestaan ilmestyisi, seuraamaan tätä huomaamatta ja ilmoittamaan sitten, minne hän oli mennyt.

Kiirehtikäämme sanomaan, ettei mies tullut uudestaan, Aristideen suureksi tyydytykseksi, hänestä kun vertaisensa vaaniminen olisi ollut alentavaa.

Jäätyään yksin Maurice rypisti kirjeen kokoon harmissaan, veti sormuksen sormestaan ja laski molemmat yöpöydälle. Sitten hän kääntyi seinään päin ja yritti nukkua uudelleen, mutta tunnin päästä hän oli tullut järkiinsä, silitteli sormusta ja luki kirjeen toistamiseen. Sormuksen kivi oli erittäin kaunis safiiri.

Kuten olemme maininneet, kirje oli pieni ja siro ja sen ylimyksellisyys tuoksui peninkulman päähän.

Mauricen sitä näin tutkiessa avautui ovi. Hän pani sormuksen taas sormeensa ja piilotti kirjeen pieluksen alle. Oliko se heräävän rakkauden häveliäisyyttä? Pelkäsikö isänmaanystävä silli häpeää, että hänet tavattaisiin suhteissa niin varomattomiin ihmisiin, että heidän kirjeittensä pelkkä tuoksukin jo saattoi ilmiantaa sekä kirjeen kirjoittajan että sen piilottajan?»

Huoneeseen astunut nuori mies oli pukeutunut kuten isänmaanystävän sopiikin, mutta erittäin keikarimaisen isänmaanystävän. Hänen lyhyt lakkinsa oli hienoa verkaa, polvihousunsa kashmiria ja sukkansa hienoa kuviollista silkkiä. Mitä hänen fryygialaiseen myssyynsä tulee, olisi se sorealla muodollaan ja kauniilla purppuravärillään saattanut itse Troijan Pariksenkin lakin häpeään.

Sitäpaitsi hänellä oli vyöllään kaksi pistoolia, Versaillesin entisen kuninkaallisen tehtaan tuotteita, sekä suora ja lyhyt miekka, jollaista käyttivät Mars-kentän sotakoulun oppilaat.

»Vai niin, sinä nukut, Brutus», sanoi vastatullut, »vaikka isänmaa on vaarassa. Hyi sentään!»

»Ei, Lorin», sanoi Maurice nauraen, »en nuku, mietiskelen vain».

»Niin, kyllä ymmärrän, ajattelet Eucharistasi».

»Minäpä en ymmärrä.»

»Etköhän vain!»

»Kenestä puhut? Ketä Eucharista?»

»No niin, sitä naista...»

»Mitä naista?»

»Sitä Saint-Honoré-kadun naista, kulkuvartion naista, tuntematonta, jonka vuoksi me, sinä ja minä, eilen illalla panimme päämme alttiiksi.»

»Ahaa, niin», sanoi Maurice, joka kyllä tiesi erinomaisesti, mitä ystävä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävillään, »tuota tuntematonta naista».

»No niin, kuka hän oli?»

»En tiedä yhtään.»

»Oliko hän sievä?»

»Pyh!» sanoi Maurice pannen suunsa halveksivasti suppuun.

»Jokin naisparka, jonka rakastaja oli unohtanut saapua lemmenkohtaukseen.

... Ja heikko kun on mies, On lempi meille ies.»

»Se on mahdollista», mutisi Maurice, jota tämä hänen aikaisempi ajatuksensa nyt kovasti loukkasi ja joka ennemmin olisi halunnut kauniin tuntemattomansa vehkeilijän, kuin rakastuneen naisen.

»Ja missä hän asuu?»

»En ensinkään tiedä.»

»Jopa nyt jotakin! Et tiedä ensinkään! Mahdotonta!»

»Miksi niin?»

»Saatoithan hänet kotiin.»

»Hän pääsi karkuun Marien sillalla.»

»Pääsi karkuun! Sinultako?» huudahti Lorin puhjeten äänekkääseen nauruun. »Vai pääsi nainen sinulta karkuun! Jopa jotakin!

Karkaako kyyhky kynsistä haarahaukan, ilmojen ylvään yksinvaltiaan? Päästäiskö tiikeri gaselliraukan käpälän alta vielä karkaamaan?»

»Lorin», sanoi Maurice, »etkö sinä koskaan opi puhumaan kuten muut ihmiset? Sinä ärsytät minua kauheasti noilla hirveillä runoillasi.»

»Kuinka? Puhumaan kuin muut ihmiset! Minähän puhun mielestäni paremmin kuin muut ihmiset. Puhun kuin kansalainen Demoustier, suorasanaisesti ja runomittaisesti. Mitä runouteeni tulee, kuomaseni, tunnen erään Emilian, joka ei pidä sitä huonona; mutta miten lienee laita sinun?»

»Minunko runouteni?»

»Ei, vaan Emiliasi.»

»Onko minulla muka Emilia?»

»No sitä minä ajattelin. Gasellisi on varmaankin muuttunut tiikeriksi ja näyttänyt hampaitaan. Sen vuoksi olet kiusaantunut, mutta yhä rakastunut.»

»Minäkö rakastunut?» sanoi Maurice pudistaen päätään.

»Niin, sinä juuri.

Älä lempeäs turhaan salaa. Varmemminhan sydänalaan iskee nuoli Venuksen kuin Zeuksen ukkonen.»

»Lorin», sanoi Maurice ottaen yöpöydältään putkiavaimen, »nyt et lausu enää ainoatakaan säettä, jolle en vihellä».

»Puhukaamme siinä tapauksessa politiikkaa. Tulinkin juuri sitä varten; tiedätkö uutisen?»

»Tiedän, että Capetin leski on aikonut karata.»

»Pyh, se on pieni asia.»

»Mitäs sinä sitten tiedät?»

»Kuuluisa Maison-Rougen ritari on Pariisissa.»

»Oikeinko totta?» huudahti Maurice nousten istumaan.

»Henkilökohtaisesti.»

»Ja koska hän on saapunut?»

»Eilen illalla.»

»Millä tavoin?»

»Kansalliskaartin jääkärin salapuvussa. Nainen, joka varmaankin on ollut kansannaiseksi pukeutunut aristokraatti, on tuonut hänelle vaatteita tulliportille. Vähän myöhemmin he ovat tulleet portista taas sisään käsikynkässä. Vasta heidän mentyään rupesi vartiomies epäilemään. Mennessä oli naisella mytty, tullessa hän oli jonkinlaisen sotilaan kainalossa; tuohan oli epäilyttävää; hän antoi hälyytysmerkin; heitä ajettiin takaa. He hävisivät erääseen Saint-Honoré-kadun taloon, jonka ovi avautui kuten taikaiskusta. Talossa oli toinen portti Champs-Elyséesille. Hyvästi! Maison-Rougen ritari ja hänen rikostoverinsa hävisivät. Talo revitetään pian hajalle ja sen omistaja mestataan, mutta se ei estä ritaria yrittämästä uudelleen sitä, mikä neljä kuukautta sitten epäonnistui ensimmäisen kerran ja eilen toistamiseen.»

»Eikä häntä ole pidätetty?» kysyi Maurice.

»Kyllä kai! Pidätä Proteus, kuomaseni, pidätä Proteus, tiedäthän, mikä vaiva Aristaioksella oli sitä tehdessään.

»Pasior Aristaeus fugiens Peneia Tempe...»

»Ole vatuillasi», sanoi Maurice nostaen avaimen suulleen.

»Ole itse varuillasi, hitto soikoon, sillä tällä kertaa et viheltäisikään minulle, vaan Virgiliukselie.»

»Aivan oikein, mutta niin kauan kuin et käännä sitä, ei minulla olekaan mitään sanomista. Mutta palatkaamme Maison-Rougen ritariin.»

»Niin, myöntäkäämme, että hän on rohkea mies.»

»Varmaa on, että tuollaisiin yrityksiin tarvitaan suurta uskaliaisuutta.»

»Tai suurta rakkautta.»

»Uskotko siis, että ritari rakastaa kuningatarta?»

»En usko; puhun vain siitä kuten kaikki toisetkin. Muuten se nainen on saanut monet toisetkin rakastumaan itseensä; olisiko ihme, jos hän olisi hurmannut hänet? Viettelipä hän Barnavenkin, kuten väitetään.»

»Vähätpä siitä. Ritarilla täytyy olla suhteita johonkin henkilöön itse Templessä.»

»Sehän on mahdollista:

Rakkaus ristikot murtaa ja salpoja ilkkuu vain...»

»Lorin!»

»Niin, se oli totta.»

»Sinä uskot siis siihen kuten muutkin?»

»Miksikä en uskoisi?»

»Koska sinun olettamuksesi mukaan kuningattarella olisi ollut kaksisataa rakastajaa.»

»Kaksisataa, kolmesataa, neljäsataa. Siihen hän on kyllin kaunis. En sano, ettei hän olisi heitä rakastanut; mutta ainakin he ovat rakastaneet häntä. Kaikki näkevät auringon, mutta aurinko ei näe kaikkia.»

»Sanotko siis, että Maison-Rougen ritari...?»

»Sanon, että häntä ajetaan hiukkasen takaa tällä hetkellä ja että jos hänen onnistuu päästä pakoon tasavallan ajokoirilta, niin hän on hieno kettu.»

»Ja mitä tekee Kommuuni tässä jutussa?»

»Kommuuni tulee antamaan määräyksen, että jokaisen talon julkipuolelle on naulattava luettelo sen asukkaista, miehistä ja naisista. Näin toteutuu antiikin unelma, ettei ole olemassa yhtään ihmissydäntä, jonka ikkunan kautta ei koko maailma voisi nähdä, mitä siellä tapahtuu.»

»Sepä mainio ajatus!» huudahti Maurice.

Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli

»Ikkunan laittaminen ihmisten sydämiin?»

»Ei, vaan luettelon naulaaminen talon ovelle.»

Maurice ajattelikin todella, että siitä tulisi hänelle keino löytää tuntematon nainen tai ainakin joitakin merkkejä hänestä, joista voisi päästä hänen jäljilleen.

»Eikö olekin?» sanoi Lorin.» Olen jo lyönyt vetoa, että tämä toimenpide paljastaa monta pesää, ainakin viisisataa ylimystä. — Asiasta toiseen; tänä aamuna otimme kerhossa vastaan vapaaehtoisten sotilaitten lähetystön; heitä johtivat meidän viimeöiset vastustajamme, joita en jättänyt ennenkuin olivat sikahumalassa. Nyt he tulivat kukkaköynnöksin koristettuina ja eternellikruunut päässään.»

»Ihanko totta?» sanoi Maurice nauraen. »Ja montako heitä oli?»

»Heitä oli kolmekymmentä; olivat ajaneet partansa ja panneet kukkakimpun napinreikään. 'Thermopylen kerhon kansalaiset', oli heidän puheenjohtajansa sanonut, 'oikeita isänmaanystäviä kun olemme, toivomme, ettei ranskalaisten liittoa häiritsisi mikään väärinkäsitys, ja senvuoksi tulemme uudelleen veljeilemään'.»

»Ja sitten...?»

»Sitten veljeilimme uudestaan ja toistamiseen, kuten Diafoirus sanoo. Rakennettiin isänmaalle alttari sihteerin pöydästä ja kahdesta karahvista, joihin pantiin kukkia. Koska olit juhlan sankari, huudettiin nimeäsi kolme kertaa, jotta sinut seppelöitäisiin, ja kun et vastannut, koska et ollut paikalla, ja kun aina kuuluu asiaan seppelöidä joku, seppelöitiin Washingtonin rintakuva. Se oli noiden juhlamenojen järjestys ja kulku.»

Kun Lorin oli lopettanut tämän totuudenmukaisen kertomuksen, jossa sen ajan ihmiset eivät nähneet mitään hullunkurista, kuului melua kadulta, ja ensin kaukaiset, sitten yhä lähenevät rummuttajat pärisyttivät ilmoille siihen aikaan niin tavallisen yleismarssin tahdit.

»Mitä se on?» kysyi Maurice.

»Siellä julistetaan Kommuunin määräystä», sanoi Lorin.

»Juoksenpa piirin kokoukseen», sanoi Maurice hypäten vuoteestaan ja kutsuen kotiapulaistaan auttamaan pukeutumisessa.

»Ja minä menen taas makaamaan», sanoi Lorin; »en ole nukkunut muuta kuin kaksi tuntia viime yönä noiden villittyjen vapaaehtoisten vuoksi. Ellei tapella muuta kuin hiukkasen, annat minun nukkua; jos taas ankarasti, tulet hakemaan minua.»

»Miksi olet laittanut itsesi niin koreaksi?» kysyi Maurice silmäillen Lorinia, joka nousi seisomaan lähteäkseen.

»Koska tänne tullakseni minun on pakko kulkea Béthisy-katua ja koska Béthisy-kadun numero kolmessa on ikkuna, joka aina avautuu mennessäni ohi.»

»Etkä pelkää, että sinua pidetään myskituoksuisena keikarina?»

»Myskikeikarina, minua? Eipä suinkaan, päinvastoin minut tunnetaan rehdiksi sansculotiksi. Mutta täytyyhän jotakin uhrata kauniille sukupuolelle. Eikä isänmaanpalvonta estä rakkaudenpalvontaa, päinvastoin toinen ohjaa toista:

Tasavalta käskee, että kansalaisten ohjeina olkoot muodot kreikkalaisten; vapauden pyhää alttaria varten on malli muinais-Hellaan sulotarten.

Yritäpäs viheltää sille, niin ilmiannan sinut aristokraatiksi ja saatan sinut sellaiseen parturiin, ettet enää koskaan pidä tekotukkaa! Hyvästi, rakas ystävä.»

Lorin tarjosi sydämellisesti Mauricelle kätensä, jota nuori sihteeri puristi sydämellisesti, ja lähti ulos märehtien erästä liehakoimisrunoa.

V

Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli

Sillä aikaa kun Maurice Lindey, kiireesti pukeuduttuaan, rientää Lepelletier-kadun varrelle piiritoimistoon, jonka sihteeri hän on, kuten tietty, koettakaamme yleisölle esittää sen miehen elämänvaiheet, jonka näin on tuonut näyttämölle herkän sydämen innostus, niin tavallinen voimakkailla ja jaloilla luonteilla.

Tämä nuori mies oli puhunut täyttä totta, kun hän edellisenä iltana oli sanonut naiselle olevansa Maurice Lindey ja asuvansa Roule-kadun varrella. Hän olisi voinut lisätä, että hän syntyperältään oli sitä puoliylhäisöä, johon lakimiehet kuuluivat. Kahdensadan vuoden kuluessa olivat hänen esi-isänsä olleet huomattuja jäseniä siinä parlamentin vastustuspuolueessa, joka on tehnyt nimet Molé ja Maupeou kuuluisiksi. Hänen isänsä, hyväntahtoinen ukko Lindey, joka koko ikänsä oli huokaillut sortovallan vuoksi, oli kuollut pelästyksestä ja kauhusta nähdessään Bastiljin antautuvan roskaväelle heinäkuun 14 päivänä 1789 ja verenhimoisen vapauden astuvan yksinvallan sijalle. Häneltä jäi ainoa poika, joka oli tasavaltalainen mieleltään, sekä riittävä omaisuus tekemään tämän itsenäiseksi.

Vallankumouksen tullessa pian tämän tärkeän tapahtuman jälkeen Maurice oli siis sellaisessa reippauden ja miehisen kypsyyden kunnossa, joka sopii esiintymään valmiille voimailijalle. Hänen tasavaltalaista kasvatustaan olivat vielä vahvistaneet ahkerat käynnit kerhoissa ja kaikkien sen ajan lentokirjasten lukeminen. Herra ties kuinka paljon Mauricen olisi tullut niitä lukea. Pappisvaltaa hän halveksi syvästi ja harkitusti, pohti viisaustieteellisiä kysymyksiä niistä alkuaineista, joista ruumis on rakennettu, kielsi täydellisesti kaiken aateluuden, joka ei ole henkilökohtainen, koetti arvostella menneisyyttä puolueettomasti, harrasti kiihkeästi uusia aatteita ja oli myötätuntoinen kansalle, samalla suosien mitä aristokraattisimpia laitoksia. Sellainen oli luonteeltaan se mies, joka on tämän kertomuksemme sankari, ei meidän keksintömme perusteella, vaan sen päiväkirjan mukaan, josta olemme ammentaneet tietomme.

Maurice Lindey oli viisi jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, viisi- tai kuusikolmattavuotias ja jäntevä kuin Herkules; hänen kauneutensa oli sitä ranskalaista lajia, joka todistaa frankilaisen olevan eri rotua, toisin sanoen: hänellä oli puhdas otsa, siniset silmät, kastanjanruskeat, kiharaiset hiukset, punaiset posket ja hampaat valkeat kuin norsunluu.

Piirrettyämme miehen kuvan tehkäämme vielä selkoa hänen yhteiskunnallisesta asemastaan.

Vaikka Maurice ei ollutkaan rikas, oli hän ainakin rahallisesti riippumatonpa kun hänellä oli arvossa pidettyjä varsin suosittu nimi, ja kun hän oli tullut huomatuksi vapaamielisen kasvatuksensa ja vielä vapaamielisempien periaatteittensa vuoksi, oli hän niin sanoaksemme päässyt isänmaallisen porvarisnuorison muodostaman puolueen johtoon. On kyllä mahdollista, että hän sansculottien rinnalla tuntui hiukan laimealta ja piirin jäsenien joukossa tuoksui hajuvesiltä. Mutta hän sai sansculotit antamaan laimeuden anteeksi katkomalla visaisimmankin kartun kuin heikon ruo'on ja piirin jäsenet unohtamaan hänen hienoutensa, kun hän heitti heidät kierimään parinkymmenen askeleen päähän iskemällä heitä nyrkillä silmien väliin, silloin kun jonkun silmät katselivat häntä sellaisella tavalla, josta hän ei pitänyt.

Muuten hän oli ottanut rohkeudellaan ja kansalaiskunnollaan yhtä paljon kuin voimillaan osaa Bastiljin valtaukseen ja ollut mukana Versaillesin retkellä; elokuun 10 päivänä hän oli taistellut kuin leijona ja, lisätkäämme hänen edukseen, silloin tappanut yhtä monta isänmaanystävää kuin sveitsiläistäkin, sillä hän ei sietänyt jakobiinitakkisia murhaajia sen enempää kuin punalakkisia tasavallan vihollisiakaan.

Saadakseen linnan puolustajat antautumaan ja estääkseen verenvuodatusta hän oli heittäytynyt tykinsuun eteen juuri silloin, kun parisilaisen tykkimiehen piti sytyttää panos. Hän se oli ensimmäisenä hypännyt Louvren ikkunasta sisään, huolimatta väijyksissä olevien viidenkymmenen sveitsiläisen ja yhtä monen aatelismiehen ammunnasta ja ennenkuin hän huomasi antautumismerkin, oli hän hirmuisella sapelillaan ehtinyt halkoa toistakymmentä univormua. Sitten nähdessään ystäviensä teurastelevan vankeja, jotka olivat jo heittäneet aseensa ja ojennetuin käsin rukoilivat armoa, hän oli ruvennut iskemään raivokkaasti näitä ystäviään. Tästä hän oli saanut sellaisen maineen kuin Rooman ja Kreikan urhoilla oli.

Kun julistettiin sota, ilmoittautui Mauricekin vapaaehtoiseksi ja lähti luutnanttina rintamalle niiden tuhannenviidensadan vapaaehtoisen mukana, jotka kaupunki lähetti maahan tunkeutunutta vihollista vastaan ja joiden seuraajiksi piti joka päivä saada uudet tuhatviisisataa miestä.