Part 1

TROIJAN HELENA YKSITYISELÄMÄSSÄÄN

Kirj.

John Erskine

Suomentanut ("The Private Life of Helene of Troy")

Aino Tuomikoski

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1927.

HUOMAUTUS

Troijasta palattuaan Helena asettui entiselle paikalleen kodissaan.

Jokainen huomaa, että hän — jumalaista kauneuttaan ja ehdotonta avomielisyyttään lukuunottamatta — oli tavallinen nainen.

SISÄLLYS

I. Helenan paluu II. Nuorempi sukupolvi III. Heidän vanhempansa IV. Kuolema ja syntyminen V. Helenan kauneus

Ensimmäinen osa

HELENAN PALUU

I

Asianlaita on todellisuudessa niin, että Paris antoi Aphroditelle ensi palkinnon hänen kauneutensa vuoksi eikä suinkaan siitä syystä, että tämä olisi lahjonut hänet. Kilpailuhan koski joka tapauksessa kauneutta, vaikka Athene ja Hera panivat vireille väittelyn viisaudesta ja vallasta. Hehän juuri koettivatkin houkutella Parista. Tosin heillä oli omat ansionsa ja todisteluperusteensa, mutta Aphrodite oli yksinkertaisesti kaunein.

Kun Aphrodite mainitsi, että Paris ottaisi jonakin päivänä Helenan puolisokseen, ei se herättänyt Pariksessa muita tunteita kuin jonkinlaista uteliaisuutta ja halua nähdä toteutuisiko jumalattaren ennustus. Kenties tapahtuisi niin, kenties ei. Todennäköisesti ei jumalatar ollut tarkoittanut asiaa sillä tavoin kuin Paris oli ymmärtänyt, mutta vaikka viisas mies uskookin oraakkeliin, odottaa hän aina nähdäkseen täyttymyksen.

Hän tuumi kuitenkin mielessään minkä näköinen Helena oikein oli. Hänen oli tarvis päästä matkustamaan. Yhtä hyvin hän voisi käydä Spartassa kuin jossakin muussa maassa. Kassandra kielsi häntä lähtemästä, mutta niinhän hän aina teki. Oinone varoitti, mutta hänhän olikin Pariksen vaimo.

Pariksen saapuessa Menelaoksen taloon päästi portinvartija hänet sisään, ja koska hän oli ulkomaalainen, ei hänen nimeään eikä asiaansa kysytty ennen kuin hän oli syönyt ja levännyt. Menelaos lykkäsi tuonnemmaksi erään matkan, jota oli suunnitellut, ja rupesi kestitsemään muukalaista vieraanvaraisena isäntänä. Mutta saadessaan selville kuka matkalainen oli hän kehoitti Parista olemaan kuin kotonaan ja pyydellen kohteliaasti lähtöään anteeksi matkusti Kretaan niinkuin oli aikonutkin.

Näin oli kaikilla hyvä tarkoitus. Mutta Paris näki nyt Helenan kasvoista kasvoihin.

II

Troijan sodan loppuessa kaupungin hävitykseen lähti Menelaos miekka kädessä tapaamaan Helenaa. Hän ei ollut vielä päättänyt työntäisikö säilänsä Helenan houkuttelevan rinnan lävitse vai katkaisisiko hänen joutsenkaulansa. Hän ei ollut nähnyt vaimoaan kotvaan aikaan. Tämä odotti miestään ikäänkuin he olisivat sopineet kohtauksen määrähetkeksi. Koruttomin elein hän paljasti rintansa Menelaoksen kostolle ja loi katseensa häneen. Mies katsoi vaimoonsa ja tuli hämilleen miekan vuoksi.

»Helena», virkkoi hän, »meidän on aika lähteä kotiin».

Toisellakin tavoin kerrotaan tämä kohtaus. Kerrotaan, ettei Menelaos ollut yksin tullessaan Helenan luokse tuohon sisempään huoneeseen. Saapuvilla oli sekä Agamemnon että toisia, jotka halusivat omin silmin nähdä pitkän sodan loppukohtauksen. Muutamat, jotka eivät olleet koskaan nähneet Helenaa, tunkeutuivat sisään katsellakseen ensimmäistä ja viimeistä kertaa sitä kaunotarta, jonka vuoksi olivat taistelleet. Nähdessään Helenan edessään huomasi Menelaos vasta, etteivät he olleetkaan kahden kesken. Viha ja tarmo haihtuivat hänestä, mutta nuo myötätuntoiset ystävät olivat saapuvilla voidakseen omin silmin todeta millä tavoin aviomies suoritti velvollisuutensa. Menelaos nosti miekkansa — hitaasti — mutta ei kyllin hitaasti. Silloin hän kuuli Agamemnonin äänen.

»Raivosi saisi aivan hyvin tyyntyä nyt, Menelaos. Olet saanut vaimosi takaisin — miksi siis tappaisit hänet? Priamoksen kaupunki on vallattu, Paris on kuollut, olet saanut kostetuksi. Jos surmaisit Helenan, joutuisivat ne ymmälle, jotka kyselisivät sodan syytä. Sparta ei ollut lainkaan vikapää rikokseen. Syy oli kokonaan Pariksen. Hänhän tuli käymään kotiisi ja loukkasi vieraanvaraisuuttasi.»

Menelaos ymmärsi miksi hänen veljeään sanottiin miesten kuninkaaksi. Mutta myöhemmin illalla hänen kuultiin selittävän, että hän olisi surmannut Helenan, ellei Agamemnon olisi tullut väliin.

Hänen oli vietävä vaimonsa laivaan yöksi toisten vankien kanssa, mutta hän ei saanut oikein selville mielessään missä järjestyksessä heidän olisi lähdettävä. Ei ainakaan vieretysten. Ehkäpä hän itse kulkisi edellä. Mutta tästä aikomuksesta hän luopui jo ennen kuin he tulivat kadullekaan. Tuommoinen mahtipontisuus ei ollut sittenkään paikallaan. Niinpä hän lähettikin Helenan etukäteen ottamaan kenenkään suojelematta vastaan ne solvaukset, joita utelias sotajoukko mahdollisesti sinkauttelisi hänelle. Mutta miehet tuijottivat Helenaan ääneti, melkein hiiskahtamatta. He eivät huomanneetkaan Menelaosta. Hän kuuli jonkun sanovan, että Helena oli kuin Aphrodite, joka oli tavattu alastomana Areksen sylistä, jolloin Hephaistos, hänen naurettava miehensä, heitti verkon rakastavain päälle ja kutsui paikalle toiset jumalat näkemään Aphroditen häpeää. Toinen mies huomautti, että hänestä tuntui nyt samalta kuin aikanaan noista jumalista, jotka selittivät olevansa valmiit millä hetkellä tahansa vaihtamaan paikkaa Areksen kanssa verkkoineen kaikkineen.

III

Sinä yönä, jolloin Troija ryöstettiin, osoittivat muutamat toiset miehet vähemmän mielenmalttia kuin Menelaos, vaikka heillä ei ollutkaan niin suurta hurjuuden syytä kuin hänellä. Aias tapasi Kassandran Athenen temppelissä, jossa tämä palveli papittarena — niin suloinen oli tyttö, että olisi voinut herättää vaikka Apollon lemmen, jos kohta hänellä ei ollutkaan sellaista kauneutta, joka suojasi Helenaa. Siellä hän häpäisi tytön aivan kuin jumalattaren silmäin edessä ja lähti sitten muihin puuhiinsa väentungokseen. Kun Athenen viha jälkeenpäin selvästi ilmeni, tunnusti Aias pahoin tehneensä naiselle, mutta väitti, ettei ollut häväissyt temppeliä, koska Odysseus oli jo anastanut sieltä pyhän kuvan, joten rakennus, jos sitä laisinkaan voi pitää pyhäkkönä, oli hyljätty. Mutta odottaa ei sopinut, että jumalatar olisi välittänyt tällaisista etsityistä puolusteluista, ja Agamemnon ilmoitti heti, että laivaston täytyi lykätä kotimaahan lähtö tuonnemmaksi, kunnes oli suoritettu pitkiä ja perinpohjaisia uhreja, tarkastettu asiaankuuluvalla tavalla eläinten sisälmyksiä ja suoritettu katumusharjoituksia, jotta jumalatar ei huuhtoisi heidän syntejään pois kylmillä aalloilla. Agamemnon oli hyvin tarkka asiasta siitä hetkestä lähtien, jolloin sotasaalis oli jaettu. Kassandra sattui hänen osalleen.

Hän seisoi koko päivän papin rinnalla ja katseli kuinka liekkejä ylläpidettiin alttarilla. Siinä hän seisoi keskellä kunnioittavaa sotajoukkoa ja Menelaos hänen vieressään — molemmat kuninkaita, joilla ei ollut vertaista enää Akhilleuksen kuoltua. Hämärän tultua he antoivat uhritulien palaa loppuun ja jäädä kytemään, sotilaat sytyttivät ehtootulet, ja pappi sanoi ainakin tähänastisten merkkien ennustavan hyvää.

»Uhrit ovat alkaneet hyvin», sanoi Agamemnon.

»Minun osaltani», sanoi Menelaos, »ovat ne lopussa. Emmehän me omain syntiemme tähden joutuneet Troijaan, vaan, niinkuin itse sanoit eilisiltana, toisten rikkomusten vuoksi. Mihin erehdyksiin lienemmekin tehneet itsemme tänne tultuamme vikapäiksi, on meillä ollut syytä katua niitä aikanaan. Jos ylpeydestä tai tietämättömyydestä jotakin on laiminlyöty, niin tämä uhripäivä on varmasti hyvittänyt sen ja vähän muutakin vielä. Minä purjehdin Spartaan huomenna.»

»Matkalle lähtöä ajatellessani», sanoi Agamemnon, »muistan Aulista. Päästäksemme satamasta merelle oli minun lapseni henki uhrattava jumalien lepyttämiseksi. Silloin sinulla ei ollut mitään huomautettavaa uhrien liiallisuutta vastaan. Se kaikki tapahtui sinun vuoksesi, veljeni. Riitani Akhilleuksen kanssa sovin aikoja sitten, koska olin väärässä. Mutta kun mahdollisesti olen rikkonut toisina kertoina, vaikka luulinkin olleeni oikeassa, täytyy minun nyt tyydyttää Zeuksen ja Athenen arvaamatontakin vihaa ennenkuin tämä sotajoukkoni voi uhmata tuulta ja aaltoja ja kaikkea muuta, mikä erottaa meidät kodeistamme.»

»Todellisen pelkosi syynä», sanoi Menelaos, »on vaimosi».

»Sinun vaimosi on luonasi», sanoi Agamemnon, »ja tyttäresi on turvassa Spartassa ja epäilemättä hoitaa siellä asioitasi. Niitähän me kaikki muutkin olemme hoitaneet. Nyt minun täytyy alkaa ajatella omia miehiäni. Todellisen pelkoni syynä on, että Athene kostaa heille kaikille, sinulle ja minulle ja halvimmalle soutajalle, kuvansa varastamisen ja papittarensa häpäisemisen.»

»Odysseus anasti kuvan», sanoi Menelaos, »mutta vain siksi, että kaupunkia ei voitu vallata niin kauan kun kuva oli siellä. Sen ja muutamien toisten toimenpiteitten vuoksi, joilla hän auttoi asiaamme, pitäisi hänen ehkä suorittaa monia uhreja. Mitä taas tulee Kassandran kohtaloon, on se mielestäni oikeudenmukainen, joskin jonkin verran karkea. Paris oli hänen veljensä. Aiaksen vika oli hänen liian suuri kiireensä. Tyttö olisi voinut joutua hänen osalleen saaliin jaossa, jolloin hän olisi voinut viedä hänet kotiinsa ja kohdella häntä mielensä mukaan turvassa jumalain moitteelta ja ihmisten vihalta, sillä hänellä ei ole vaimoa odottamassa.»

»Minun vaimoni», sanoi Agamemnon, »ei ole toistaiseksi aiheuttanut minkäänlaista häväistysjuttua perheessä. Muutamissa suhteissa hän eroaa sisarestaan. Kuinka monet miehet ovat ryöstäneet Helenan omakseen tai joutuneet hänen saaliikseen? Theseus ennen sinua, ja tietysti sinä ja Paris ja Deiphobos — ja eikö Akhilleuksenkin ja hänen välillään ollut jotakin? Ihailiko Hektor häntä, vai Helenako vain ajatteli Hektoria? Me luomme kukin itsellemme oman maailmankatsomuksemme, veli, voidaksemme elää rauhassa oman entisyytemme kanssa. Minun ymmärtääkseni ei sinun asemasi ole sellainen, että voisit tuomita Aiaksen tekoa. Vaali vain omaa maailmankatsomustasi, sinä kyllä tarvitset sitä vielä.»

»Niinkuin sanoin», virkkoi Menelaos, »lähden huomenna kotimatkalle. Valitan, että eroamme näin riidassa. Jos tänne jäämällä voisin tehdä sinulle palveluksen, jäisin kiitollisuudesta. Mutta minun ymmärtääkseni käy jumalten tahto yhteen tavallisen terveen järjen kanssa — ainakin tärkeimmissä kohdissa —, ja jos sinun päähänpistollasi, tahtoessasi uhrata niin kauan, olisi todella jotakin yhteyttä uskonnon kanssa, väittäisin etteivät jumalat auttaessaan meitä polttamaan Troijan suinkaan tarkoittaneet, että jäisimme tänne asumaan.»

»Sinä menet kohtalosi myötä», sanoi Agamemnon; »en tapaa sinua enää koskaan».

»Luulisinpä sinun erehtyvän siinäkin», sanoi Menelaos, »ja toivon ettei tämä erhetys vaadi virallisia katumuksia».

Helena istui teltassa liikkumattomana lepattavan lampun ääressä. Kolmijalalta kohoava, hyvältä tuoksuva liekki ja savu kohosivat hänen kasvojaan kohti ja johtivat Menelaoksen mieleen jumalattaret ja alttaritulet. Miksi Helena oli siellä? Oliko hän ollut siellä koko päivän? Menelaos oli kuvitellut Helenan istuvan ulkona uhripaikalla nöyryytettynä toisten vankien joukossa ja vihdoinkin tuntevan rangaistuksen katkeruuden. Hän olisi voinut nousta seisomaan, kun Menelaos tuli sisään.

»Huomenna lähdemme Spartaan.»

»Niin pian?»

»Onko se liian pian? Pidätkö Troijaa parempana?»

»En nyt», sanoi Helena, »ja muistathan, etten ole koskaan tehnyt suurtakaan eroa paikkakuntain välillä. Mutta kuinka saadaan niin monta alusta ja miestä matkakuntoon yhdessä päivässä? Hitaampi olit lähtiessäsi tänne päin — vaikka sinulla silloin oli mielestäni suurempi kiirehtimisen syy. Onhan tietysti uhrattava, täytyyhän ajatella jumalia, lepyttää suuri pimeä valtameri ja niin monien vainajien sielut ennen kuin lähdemme.»

»Vainajat ovat omassa rauhassaan ja jumalat on tyydytetty», sanoi Meneloas; »me olemme käyttäneet kokonaisen päivän uhraamiseen. Meri pysyy suurena ja pimeänä. Agamemnon jatkaa uhraamista sekä sen yhden että muutamien toisten asiain vuoksi, joita ei mikään rukous voi muuttaa. Me olemme väitelleet siitä ja eronneet. Hän ja sotajoukko viipyvät vähän kauemmin, minä lähden kotiin huomenna miehineni ja vankeineni.»

Helenan kanssa, tarkoitti hän, mutta ei tietänyt kuinka olisi ollut sanottava. Ei »vaimoineni ja vankeineni». Hän ei uskaltanut sanoa »sinun ja muitten vankien kanssa».

»Menelaos», sanoi Helena, »tietysti minä seuraan mukanasi, vaikka matka onkin hyvin harkitsematon. Mutta sinä olet väärässä ja veljesi oikeassa. Ne, jotka tietävät rikkoneensa, tarvitsevat aikaa katumukseen ja parannukseen, ja me taas, jotka emme tiedä mitään pahaa tehneemme, tekisimme viisaasti uhratessamme ylpeytemme varalta. Sinulla, Menelaos, on jäljellä entinen terve järkesi, jonkinlainen pikainen päättäväisyys, mutta sinulta puuttuu vieläkin mielikuvitusvoimaa. Jos sinulla olisi sitä enemmän, olisit suuremmassa määrin samanlainen kuin toiset.»

»Jos ymmärrän sinut oikein», sanoi Menelaos, »niin neuvot minua olemaan poikkeamatta vakiintuneista käytöstavoista?»

»Niin neuvon», sanoi Helena.

»Olen lopen uupunut, eivätkä aivoni jaksa työskennellä», sanoi Menelaos. »Palaatko sinä — siihen paikkaan, josta juuri tulit, vai jätänkö tämän teltan sinulle? Lähdemme varhain aamulla.»

IV

Tuuli oli vastainen, ja miehet istuivat airoissa. Menelaos istui perämiehen lähellä, ja Helena hänen vieressään kasvot tuulelle alttiina. Miehet katselivat häntä — ei vihaisina siitä, että hän oli vienyt heidät sotaan ja vaivoihin, vaan aluksi uteliaina, sitten ymmärtäen ja kunnioittaen ikäänkuin heillä olisi nyt siunaus mukanaan laivassa. Menelaos huomasi heidän ilmeessään tapahtuneen muutoksen ja rupesi tuumimaan miksi hän oikein oli lähtenyt Troijaan — ja muistikin syyn.

Helena muutti monen tunnin kuluttua ensi kerran paikkaansa ja katsahti Menelaoksen silmiin. Soutajatkin alkoivat katsella häntä ja unohtivat työnsä.

»Menelaos», sanoi Helena, »sinun olisi pitänyt suorittaa uhreja. Tässä aluksessa on jotakin peräti outoa.»

»Päinvastoin», vastasi Menelaos, »alus on tässä ehkä ainoa, jota ei kukaan voi moittia. Tuuli on epäsuotuisa, mutta miehet soutavat hyvin, jollet sinä häiritse heitä.»

»Tällä hetkellä», sanoi Helena, »suorittaa Agamemnon Troijassa tai jossakin muualla rannikolla uhreja, jotka varmasti tehoavat ja epäilemättä auttavat hänet kotiin. Omat toiveemme näyttävät minusta epävarmoilta. Sinähän tiedät minun katsantokantani — en pidä seikkailuista, ellen ole selvillä minne joudun.»

»Me olemme matkalla Spartaan», sanoi Menelaos.

»Pelkäänpä, ettemme ole», sanoi Helena.

»Me jatkamme tähän suuntaan», virkkoi hänen miehensä, »ja jolleivät tähdet ole epäjärjestyksessä tässä hyvin sekavassa maailmassa, niin saavumme Spartaan viikon kuluttua. Se on erinomainen aika, vai mitä arvelet?» kysyi hän perämieheltä.

»Pitempi aika meiltä meni Troijaan matkustaessamme», vastasi perämies.

»Kun minä purjehdin Troijaan», sanoi Helena, »kesti se vain kolme päivää, mutta se olikin poikkeuksellinen matka».

Sen jälkeen soutajat kumartuivat airoihinsa, ja perämies alkoi tarkata aurinkoa ja tähtiä. Aluksi Helena vilkaisi silloin tällöin Menelaokseen, ylevän tyynenä tosin, mutta sennäköisenä kuin olisi voinut sanoa jotakin, jos vain olisi viitsinyt.

Kun muutama päivä oli kulunut, istui hän aivan liikkumattomana tuijottaen kauas eteensä merelle, ja soutajat katselivat häntä kärsivällisesti ikäänkuin he ja hän olisivat tietäneet jotakin, mitä Menelaos ei voinut ymmärtää. Tämä tunsi koko ajan olonsa hyvin yksinäiseksi ja tuumiskeli itsekseen riittäisivätkö vesi ja ruoka loppuun asti.

»Kas, tuolla on vihdoinkin Sparta», sanoi hän.

»Epäilen suuresti», virkkoi Helena.

Se olikin Egypti. Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota merimiehet pitivät hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunutkin nousemaan maihin Egyptissä. Tuuli vaimeni kokonaan. Väsyneet miehet pystyttivät kuninkaan teltan ja suojavarustuksia itseään varten sekä paneutuivat nukkumaan. Menelaos ei voinut muistaa antaneensa maihinnousumääräystä, mutta hän ei ollut varma siitä eikä halunnut kysyä.

»Tämä kuuluisa maa on mieltäkiinnittävämpi kuin olin luullutkaan», sanoi Helena muutamia viikkoja myöhemmin. »Olen iltapäiväkävelyilläni tavannut muutamia alkuasukkaita, ja he näyttävät saavuttaneen täällä keskimääräisen sivistystason, joka on jonkin verran korkeampi kuin parhailla spartalaisilla, vai mitä arvelet?»

»Helena, sinä saat minut raivoihini», virkkoi Menelaos, »en ole täällä matkaillakseni maassa tai verratakseni eri sivistystasoja.»

»Et luonnollisesti, enkä minäkään», sanoi Helena, »ja kun olet valmis purjehtimaan pois täältä, ei sinun tarvitse muuta kuin ilmoittaa vain minulle. Sillä välin opettaa minulle Polydamna, sen varakkaan miehen vaimo, joka möi sinulle ruokavarat ensi matkaamme varten, taitoaan yrttien ja lääkkeiden käsittelyssä — mikä on hyvä taito missä taloudessa tahansa, ja täällä näyttävät kaikki sen osaavan. Jollet toimita uhreja lähipäivinä, opin häneltä paljon.»

»En uhraa enää», sanoi Menelaos; »tuuli nousee itsestään».

»Siinä tapauksessa opin kaikki ennen lähtöämme», sanoi Helena.

Parin viikon päästä näki Helena miehensä tulevan Thoniksen, Polydamnan miehen, talosta pieni karitsa viittansa alla. Sillä välin kun Menelaos käski miehet rauhalliseen paikkaan ja uhrasi eläimen, pysytteli Helena hienotunteisesti teltassa. Menelaos tapasi hänet siellä.

»Ole valmis lähtemään matkalle huomenna», sanoi aviomies, »siinä tapauksessa, että tuuli nousee».

Helena oli valmis, ja tuuli nousi, mutta kävi ilmi, että se oli vain herkkä ja lyhytikäinen tuulenpuuska. Heidän päästyään Pharoksen saarelle se vaimeni kokonaan.

»Eipä mitään», sanoi Menelaos, »täällähän on hyvä satama ja raikas lähde. Me poikkeamme tänne, kunnes tuuli viriää, ja täytämme tynnyrimme.»

Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota merimiehet pitivät hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunut nousemaan maihin Pharoksessa. Kahdenkymmenen päivän kuluttua loppui ruoka, ja miehet hiippailivat pitkin kivistä rantaa koettaen pyydystää kaloja pienellä nuoranpätkällä ja koukulla, jossa ei ollut lainkaan syöttiä. Kaikkina noina päivinä Helena käyskenteli tyynenä ja viehättävänä tasaisimpia polkuja vuorten välissä tai istui erään vaatimattoman kallion rinteellä katsellen purppuraisia aaltoja ja lokkeja ja etäistä taivaanrantaa. Menelaos vältteli miehiään ja käveli yksinään kaukana Helenasta saaren toisessa päässä. Mutta kun Menelaos vihdoin osui Helenan luokse tämän istuessa tavallisella paikallaan kalliolla, ei Helena hänen huomatakseen laisinkaan hämmästynyt.

»Tuumin tässä paluumatkaa Egyptiin», aloitti Menelaos. »Nämä miehet tarvitsevat parempaa ruokaa kuin mitä täältä voivat löytää, ja me voimme yhdessä päivässä soutaa Kanopukseen.»

»Jos kysyt minulta neuvoa», sanoi Helena, »niin en voi muuta kuin yhtyä järkevään mielipiteeseesi. Niinkuin sanoit, näyttää siltä kuin me tarvitsisimme ruokaa.»

»Toisinaan sinä hermostutat minua, Helena», sanoi Menelaos. »Mikä tyhmyri tahansa ymmärtäisi, että meidän on palattava Egyptiin. En pyytänyt sinulta neuvoa. Oikeastaan minun olisi pitänyt lähteä takaisin kauan sitten.»

Hän oli valmistautunut sanomaan Helenalle miksi hän ei ollut lähtenyt takaisin aikaisemmin, mutta tämä ei, kiusallista kyllä, kysynyt sitä. Menelaos kääntyi ja näki edessään perämiehen ja kolme muuta miestään riutuneina ja nälkäisinä. He näyttivät odottavan siinä sanoakseen hänelle jotakin epämiellyttävää.

»Menelaos», aloitti perämies, »me olemme seuranneet sinua niin kauan, että varmasti tiedät meidän olevan uskollisia, mutta nyt olemme tulleet kysymään oletko menettänyt järkesi. Nautitko itse kärsimisestä vai haluatko nähdä meidän kärsivän? Pidät meitä tällä saarella näkemässä nälkää, vaikka ruokaa on Egyptissä vain yhden päivän soutumatkan päässä, jos nimittäin olemme voimissamme. Jos vielä vietämme täällä muutamia tunteja, olemme liian heikkoja työntämään venettä vesillekään. Sanot odottavasi sopivaa tuulta. Mutta jos nyt sellainen viriäisi, ei meillä ole ruokavaroja tarpeeksi Spartaan asti. Emme voi kalastaa matkalla.»

»Annan teille sopimattoman puhetapanne anteeksi nälkänne vuoksi», sanoi Menelaos, »mutta kuten ylimalkaan tällaisissa tilanteissa käy, tulee neuvonne liian myöhään ja on sen vuoksi tarpeeton. Olin jo päättänyt palata Egyptiin ruokavaroja hankkimaan, ja me lähdemme heti paikalla. Pankaa alus kuntoon... Sanoinko nyt aikeeni selvästi? Työntäkää vene vesille... Kas vain, teillä on vielä jotakin sanottavaa?»

»Niin, Menelaos», vastasi perämies. »Kun saavumme Egyptiin, täytyy meidän uhrata kunnollisesti jumalille, jotta voimme turvallisesti palata kotiin. Me olisimme tahtoneet uhrata Troijassa tovereittemme kanssa, mutta sinä käskit meidän lähteä matkalle. Kun nyt olemme kärsineet sinun kanssasi rangaistuksesi, emme enää tahdo totella tässä asiassa sinua, vaan jumalia. Ilmeisestikin tulee kohtaloksemme, ettei kukaan meistä enää saa nähdä ystäviään, jollemme uhraa hekatombeja kuolemattomille, joitten vallassa ovat taivaat ja meren väylät. Epäilemättä olisimme joutuneet jo aikaisemmin perikatoon, jollei mukanamme olisi ollut emäntämme, sinun vaimosi, joka on lepyttänyt jumalien vihan. Meidän silmissämme hän on itsekin kuolematon ja kohtelee kunnioittavasti ja huomaavasti noita taivaisia, joilla on vallassaan elämä ja kuolema.»

»Kenties on paikallaan uhrata enemmän tällä kerralla», sanoi Menelaos. »Olin ajatellut sitäkin, mutta täällä ei ole mitään arvokasta uhrattavaa. Egyptissä voimme, niinkuin tekin mainitsitte, hankkia runsaasti uhriainesta, ja olin jo päättänyt tehdä niin ensimmäisessä sopivassa tilassa. Nyt saatte työntää veneen vesille — jollei teillä nimittäin ole vielä muuta sanomista.»

Miehet riensivät tovereittensa luokse, ja Menelaos kääntyi Helenaan päin.

»Toivottavasti et odotuta itseäsi. Tämä juttelu on jonkin verran viivästyttänyt suunnitelmiani.»

Thonis antoi heille ruokavaroja veneeseen ja karjaa uhrattavaksi sekä maljoittain tummaa viiniä. Kaikkien nähden heilautteli Menelaos jonkin verran ärtyneen näköisenä säälimätöntä veistä muutamia kertoja uhrien kurkkujen poikki, ja ne kaatuivat huohottaen maahan. Sitten hän kaatoi viinin maljoista pikareihin ja valoi sen maahan rukoillen läpitunkevana äänellä jumalia.

»Oi Zeus, sinä loistavin ja suurin! Oi Athene, viisas ja peloittava! Oi te kaikki kuolemattomat olennot! Tehkää nyt työnne päivänselvästi, jotta ihmiset näkisivät oikeuden täyttyvän. Rangaiskaa rikolliset ja palkitkaa hyvä. Antakaa niiden meistä, jotka ovat rikkoneet teitä vastaan, nääntyä nälkään meren karilla tai hukkua aaltoihin. Mutta viekää ne meistä, jotka ovat puhtain sydämin täyttäneet tahtonne, nopeasti oman kansamme keskuuteen!»

Ja tuuli puhalsi heidät kaikki terveinä ja turvallisesti Spartaan.

V

»Menelaos», sanoi Eteoneus, vanha portinvartija, »siitä lähtien kun tulit kotiin olen odottanut sinun suovan minulle ajastasi muutamia minuutteja. Olet ollut poissa kauan ja haluat varmaankin kuulla selostuksen täkäläisistä asioista.»

»Onko jotakin hullusti?» kysyi Menelaos.

»Orestes on ollut täällä.»

»Ahaa — veljenpoikani», sanoi Menelaos.

»Niin», sanoi Eteoneus, »ja voisin lisätä — vaimosi sisarenpoika».

»Mitä sillä tarkoitat?» kysyi Menelaos.

»Tarkoitan, että minua epäilytti oliko hänet päästettävä sisään», vastasi Eteoneus.

»Minusta näyttää», sanoi Menelaos, »että sinä haluat puhua loukkaavasti vaimoni sukulaisista».

»Totta puhuen», sanoi Eteoneus, »en aavistanutkaan ennen sinun paluutasi, että yhä vielä lasket vaimosi sukulaisiisi».

»Unohdat asemasi», sanoi Menelaos.

»En, Menelaos», sanoi Eteoneus; »keskustelun aihe on kiusallinen, mutta sitä on mahdoton kiertää. Minä en missään tapauksessa saakaan sitä tehdä, sillä olen osittain vastuunalainen asiassa. Kun Paris tuli, päästin hänet sisään. Me tiedämme kaikki mitä sitten tapahtui — tiedämme ainakin ulkonaiset vaiheet, vaikka muutamat meistä eivät kykene tulkitsemaan niiden merkitystä. Sinä kestitsit Parista tietysti kysymättä minkä vuoksi hän tuli, ja hän varasti vaimosi. Luonnollisesti lähdit kostamaan, ja minun on sanottava, ettei kukaan meistä kotiinjääneistä odottanut näkevänsä Helenaa enää, ei ainakaan sinun kunnioitustasi nauttivana. Jos suvaitsisit selittää uuden tilanteen meille — vihjaista edes kuinka meidän on häntä kohdeltava, niin se helpottaisi palvelijoittesi nykyistä kiusallista asemaa.»

»Sinä aioit puhua Oresteesta», sanoi Menelaos.

»Niin aioin», sanoi Eteoneus. »Pois matkustaessasi käskit minun pitää taloa silmällä erikoisen valppaasti, koska voimakkaimmat miehet olivat sinun mukanasi ja tänne jäi tyttäresi ja melkoiset aarteet kellareihin. Sitten ilmestyi Orestes. Ehkä minun olisi pitänyt pyytää hänet sisään niinkuin mikä vieras tahansa ja kysyä jälkeenpäin hänen asiaansa, mutta sinun poissaolossasi en uskaltanut antautua siihen vaaraan. Annoin hänen olla porttien ulkopuolella, kunnes hän ilmaisi nimensä. Hän voi kertoa sinulle suuttumuksestaan.»

»Mikään ei ole minulle niin vastenmielistä kuin perheriidat», sanoi Menelaos. »Toivottavasti ette joutuneet sanasotaan?»

»Pelkäänpä niin käyneen», sanoi Eteoneus. »Hän tahtoi tietää mikä tälle talolle oikein oli tullut, koska se oli menettänyt kaikkein alkeellisimmatkin hyveet. Hän mainitsi muistaakseni, että meidän tapojemme löyhkä varmasti sai jumalat tuntemaan kuvotusta. Hän kosketteli sellaisia yksityiskohtia, joita en tahdo toistaa, ja lopuksi hän huomautti, että me aloitettuamme jokseenkin anteeksiannettavalla harha-askeleella, vaimosi uskottomuudella, olimme yht'äkkiä vajonneet niin syvälle, ettemme enää kunnioittaneet vieraanvaraisuuden vaatimuksia. Vakuutin hänelle, että me — samoin kuin muutkin sivistyneet ihmiset — pidimme tavattoman pyhinä vieraan oikeuksia, mutta että olimme viime aikoina alkaneet harrastaa myöskin isännän oikeuksia, ja että koska niitä oli kerran loukattu täällä, olimme vähän levottomia nähdessämme kauniita nuorukaisia, joiden nimiä emme tietäneet. Meistä tuntui, että kukaan ei tällaisina aikoina voisi tulkita väärin erikoista varovaisuuttamme.»

»Minun mielestäni noissa sanoissa ei ollut mitään, mikä olisi voinut loukata häntä», sanoi Menelaos.

»No niin», sanoi portinvartija, »siinä ei ole kaikki, mitä sanoin. Kun hän lausui tuon huomautuksen vaimostasi, tuntui minusta, että velvollisuuteni taloasi kohtaan pakotti minut sanomaan jotakin. Kysyin hänen äitinsä vointia.»

»Niinhän toisinaan tehdään», sanoi Menelaos, »vieläpä hienojenkin ihmisten parissa».

»Kysyin nimittäin häneltä», sanoi portinvartija, »eikö ollut hienotunteisempaa lähteä miehensä talosta ennenkuin petti hänet kuin olla hänelle uskoton hänen oman lietensä ääressä miehen ollessa poissa. Orestes ymmärsi piikin — sen vuoksi hän suuttui.»

»Jos Orestes ymmärsi tarkoituksesi», sanoi Menelaos, »niin hän käsitti enemmän kuin minä».

»Kaikesta päättäen et ole kuullut asiasta mitään», sanoi Eteoneus, »mutta koko Sparta tuntee häväistysjutun. Kälysi Klytaimnestra — voipa sanoa kaksoiskälysi, vaimosi sisar ja veljesi vaimo — on elänyt yhdessä Aigisthoksen kanssa siitä pitäen kun Agamemnon lähti Troijaan. Hänen tuskin kannattaa tulla takaisin.»

»Jopa jotakin! En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta!» huudahti Menelaos. »Tuo kauhistuttaa minua, mutta ei hämmästytä muuten kuin miehen vuoksi. Aigisthos saa katua julkeuttaan. Veljeni palaa Kenties ei häntä kaivata, mutta siksi hän tulee vieläkin varmemmin. Hän on viime aikoina saanut melkoisen kokemuksen sellaisten miesten käsittelyssä, jotka varastavat toisten vaimoja.»

»Sitä Sparta on utelias näkemään, onko hänellä tarpeeksi kokemusta Klytaimnestran käsittelyssä», sanoi portinvartija. »Hän on kauhistuttava nainen viattominakin hetkinään eikä salaa laisinkaan nykyistä elintapaansa. Hänellä on mielestään oikeus siihen jonkin Agamemnonin teon perusteella. Hän ei tietenkään epäile enempää kuin sinäkään Agamemnonin paluuta. Yleinen käsitys on se, että hänellä on vastaanottotervehdys miehelleen valmiina.»

»Tämä on kamalaa!» voihkaisi Menelaos. »Mutta sehän voi lopultakin olla vain juorupuhetta. Niin kauniit naiset kuin nämä sisarukset saavat maksaa luonnon suomista eduistaan kateuden aiheuttamalla ilkeällä panettelulla. Enpä tosiaankaan ihmettele, Eteoneus, vaikka Orestes suuttuikin.»

»En minäkään», virkkoi Eteoneus, »mutta mitään hän ei kieltänyt, olipa sitten suuttunut tai ei. Kuinka hän olisi voinutkaan? Nuo kauniista naisista levinneet juorut ovat usein ilkeitä tai kateellisia, niinkuin sanot, mutta harvoin liioiteltuja.»

»Tuo huomautus poikkeaa asiasta, eikä meidän tarvitse keskustella siitä», sanoi Menelaos, »Orestes siis lähti kotiin? Haluaisinpa suoraan sanoen, Eteoneus, kuulla hänen selostuksensa tästä jutusta.»

»Se käy helposti päinsä», sanoi portinvartija, »sillä hän on käynyt täällä määrätyin väliajoin, ja jollei hän ole muuttanut tapojaan, tulee hän päivän parin kuluttua».

»Minä otaksuin, että et päästänyt häntä sisään?»

»En päästänytkään, mutta hän ei enää kysynyt lupaa, vaan tuli vain. Minun on pakko lisätä, että hän tuli joka kerta tapaamaan Hermionea, joka aina järjesti asian jollakin tavoin, en oikein osaa sanoa kuinka. Hän ei juuri pidä minusta enemmän kuin Oresteskaan.»

»En voi uskoa tyttärestäni mitään sopimatonta», sanoi Menelaos, »ja sinä teit pahan erehdyksen vihjaisemallakin sellaiseen. Mieleni tekee myös epäillä arvostelukykyäsi noissa toisissakin asioissa. Olenhan tosin ollut poissa kauan, ja tyttäreni on nyt täysikasvuinen, mutta hänen luonteensa näyttää pääasiassa pysyneen muuttumattomana. Olen aina pitänyt häntä oikein henkilöityneenä säädyllisyytenä.»

»Niinhän tietysti minäkin», sanoi Eteoneus, »ja mitä tulee muodollisuuksiin on Orestes niissä hyvinkin turhantarkka. Usein niin käykin, sen olen huomannut, että lapset pitävät kiinni ulkonaisesta sovinnaisuudesta. Etenkin jolleivät ole hauskan näköisiä.»

»Tyttäreni sanotaan ulkomuodoltaan muistuttavan minua», sanoi Menelaos, »ja luulenkin, että hän ja minä ymmärrämme toinen toistamme. Mutta jos myönnät, että heidän kohtauksensa olivat täysin säädyllisiä, niin mitä ihmettä sitten oikein jaarittelet? Miksi et ensinnäkin päästänyt Orestesta sisään? Heidät oli aiottu toiselleen ennen kuin meidän perhesuhteemme järkkyivät. Nyt kun olemme palanneet, uskallan väittää, että heidät naitetaan pian, jos he vain haluavat.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »on vaikea selittää asiaa sellaiselle, joka ei ole perillä minun ammatistani. Olen perheen portinvartija, ja vastuunalaisuuden tunne panee minut olemaan varuillani kaiken sen suhteen, mitä päästän sisään. Avatessani portin Parikselle oli minulla sellainen ennakkoaavistus, että rakkaus astui sisään, ja vaistoni sanoi minulle, että suuren intohimon tulo hävittäisi kotisi. Sinä et aavistanut vaaraa. Nyt tuo Orestes mukanaan joitakin uusia aatteita, siitä olen varma. Jos ymmärtäisit mitä sellainen merkitsee talollesi, olisit varuillasi.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »olen kuullut paljon kauniita sanoja kotimaasta lähdettyäni, ja vaikka en ole semmoisissa asioissa mikään erikoistuntija, olen tullut herkkätunteiseksi mahdollisiin salaviittauksiin nähden. Enin osa siitä, mitä olet puhunut, on mielestäni peitettyjä loukkauksia.»