Part 13

»Sinä olet», sanoi Hermione. »Sinä ja äiti olette keränneet itsellenne vaikeuden toisensa jälkeen ja toivotte minun auttavan teitä pulasta, vaikka samalla menettäisin itsekunnioitukseni ja uhraisin omat periaatteeni. Siitä ei olisi mitään hyötyä, vaikka puhuisinkin Kharitaksen kanssa ja samalla menettäisin sen kunnioituksen, jota nyt nautin — perheen ainoana jäsenenä — moitteettoman käytökseni vuoksi. Älä kuvittele, että en olisi kiintynyt teihin tai että iloitsisin lähtiessäni kodistani tällaisesta syystä. Mutta minulla on oikeus olla oma itseni. Ihmiset, jotka useimmin puhuvat oman elämänsä elämisestä — niinkuin esimerkiksi äiti — joutuvat tavallisesti sekoittamaan toisetkin asioihinsa ennenkuin selviävät niistä.»

»Sinä murrat sydämeni», sanoi Menelaos. »En ole tehnyt mitään enkä pyytänyt sinua tekemään mitään, mikä oikeuttaisi sinut puhumaan noin. Niin pian kuin suinkin juttelen tästä Oresteen kanssa. Hänen pitäisi tutustua asiaan meidän kannaltamme. Sinä selostat koko jutun varmasti oman käsityksesi mukaan.»

»Hermione», sanoi Helena, »ethän sinä halunnut mennä naimisiin Damastorin kanssa?»

»En suinkaan!»

»En ole koskaan voinut ymmärtää miksi naiset ovat niin kateellisia sellaisistakin miehistä, joiden kanssa he eivät tahtoisi itse mennä naimisiin», sanoi Helena. »Enkä myöskään, miksi on helpompi antaa anteeksi murha kuin kauneus.»

IV

»Saanko tulla sisään?» sanoi Eteoneus. »En tahtoisi häiritä, mutta huomaan perheen olevan koolla ja kerron uutiseni mieluummin teille kaikille yhtaikaa.»

»Mitkä uutiset?»

»Orestesta koskevat.»

He katselivat häntä ja olivat vaiti. Hän odotti, että he auttaisivat häntä kysymyksillään pääsemään alkuun, mutta lopulta hänen oli kuitenkin itse jatkettava.

»Ne ovat osittain hyviä, osittain huonoja uutisia. Ensinnäkin, tuo nuori mies on kostanut isänsä kuoleman. Hän on surmannut Aigisthoksen.»

»Se on hyvä!» sanoi Menelaos. »Olinkin varma siitä, että Orestes selviytyisi yksin tuosta jutusta, ja minulle tuottaa erikoista tyydytystä, että poika voi huolehtia isänsä muistosta. Se todistaa, ettei hän ole huonontunut suvustaan. Se oli oikein hyvä uutinen, Eteoneus.»

»Tavallisesti sinä kerrot meille aina ensin pääpiirteet ja sitten vasta yksityiskohdat», sanoi Helena. »Saammeko kuulla yksityiskohdatkin?»

»Sanansaattaja kertoi, että Aigisthos oli alkanut hermostua peläten mahdollista kostoyritystä. Hän ei voinut päästä selville, missä Orestes oleskeli, ja eli sen vuoksi hyvin epämiellyttävissä tunnelmissa kuvitellen veitsen millä hetkellä hyvänsä painuvan kylkiluittensa väliin. Klytaimnestra kesti jännityksen oikein hyvin, tai ehkäpä hän ei sitä tuntenutkaan, mutta lopulta Aigisthos masentui täydellisesti. Hän etsi turvaa uskonnosta. Joka aamu hän hiipi kotialttarin ääreen — muistathan, Menelaos, sen paikan, jossa veljesi raivasi pois muutamia kallionlohkareita ja valmisti perheelleen pyhäkön. Siellä Aigisthos tavallisesti uhrasi jonkin pikku eläimen ja rukoili suojelua seuraavaan aamunkoittoon asti. Klytaimnestra ei mennyt sinne koskaan hänen kanssaan, sanoi sanansaattaja — hän ei luottanut ensinkään uhreihin. Niinpä pujahtikin onneton kuningas sinne tavallisesti yksin ennen kuin ryhtyi hoitamaan päivän tehtäviä. Orestes odotteli piilossa lähettyvillä, kunnes oli päässyt selville vihamiehensä tavoista. Sitten eräänä aamuna, kun Aigisthos katseli jännittyneenä liekin suuntaa, hiipi Orestes hänen viereensä ja hakkasi hänen päänsä poikki. Niin oli se asia selvä.»

»Tiesin, että tuo poika kyllä näyttäisi kykynsä», sanoi Menelaos. »Tämä nostaa hänet hyvin korkealle minun silmissäni. Jollei hänen äitiään olisi —»

»Etkö voi jättää hänen äitiään huomioon ottamatta», sanoi Hermione, »nyt kun Orestes on käyttäytynyt niin hyvin? Sanoit, että tämä koe näyttäisi millainen hänen luonteensa on. Ole nyt, isä, rehellinen ja tunnusta, että olen valinnut itselleni hyvän miehen.»

»Jos tämä todistaa, että hänellä on aviomieheltä vaadittavat ominaisuudet, niin hän on osoittanut kunnollisuutensa», sanoi Helena. »Mutta hänhän ei voi käyttää koko elämäänsä murhain kostamiseen, ja toivon, että jos kerran menet naimisiin hänen kanssaan, teet sen muista syistä etkä siksi, että hän surmasi Aigisthoksen niin rivakasti. Missä hän on nyt, Eteoneus? Tahtoisin tavata Oresteen.»

»Hän on minun tietääkseni tulossa tänne», sanoi Eteoneus, »mutta epäilen, ettei hän tule tähän taloon, ellet lähetä hänelle nimenomaista kutsua. Hänellä on se käsitys, ettei suku hyväksy häntä, tytärtäsi lukuunottamatta, ja juuri nyt hän on — no niin, jokseenkin jännittyneessä ja levottomassa mielentilassa.»

»Voisitko toimittaa hänelle perille varsinaisen kutsun? Jos voit, tee se välttämättä. Toivothan sinä hänen tulevan, Menelaos, eikö niin?»

»Haluaisin hyvin mielelläni tavata hänet», sanoi Menelaos. »Tuleeko hän tuomaan takaisin sen asevarustuksen, jonka lainasit hänelle, Eteoneus? Se oli minun parhaani.»

»Kyllä hän varmasti toimittaa sen takaisin, Menelaos. Luullakseni hän on luotettava sellaisissa asioissa. Tietysti hän tahtoo mahdollisimman pian pyrkiä pois tuolta paikalta, ja tänne hän tietenkin kaikkein luonnollisimmin rientää.»

»Orestes ei tosiaankaan voi haluta jäädä pitkäksikään ajaksi äitinsä läheisyyteen», sanoi Helena. »Tämän huonommin ei Klytaimnestralle olisi voinut käydä — hänen rakastajansahan on surmattu juuri sillä alueella, jossa Klytaimnestra oli mielestään niin vaikutusvaltainen!»

»Annatko nyt suostumuksesi avioliittoon?» sanoi Hermione.

»En», sanoi Menelaos. »Myönnän, että se asiain näin ollen olisi aivan paikallaan, mutta sittenkin minusta tuntuu kuin hän ei olisi sinulle sopiva mies. Eteoneuksen kertoessa meille tätä uutista olen koettanut päästä selville, miksi sydämeni on niin alakuloinen. Iloitsen kostosta, mutta luultavasti johtuukin surumielisyyteni siitä, että tiedän sinun nyt tahtovan mennä naimisiin Oresteen kanssa — mikään muu ei voisi muuttaa mieltäni näin ahdistetuksi. Tuntuu siltä kuin olisin menettänyt parhaan ystäväni, eikä Aigisthos ollut ystäväni.»

»Eteoneus», virkkoi Helena, »mitä Klytaimnestra sanoi?»

»Ei mitään.»

»Mitä hän sitten teki?»

»Ei mitään.»

Helena katseli Eteoneusta niin kiinteästi, että toiset alkoivat katsella Helenaa ja huomasivat hänen kalvenneen.

»Sinulla on huonojakin uutisia», sanoi Helena. »Kerro meille kaikki.»

»Huomaan sinun arvanneen mitä muuta on tapahtunut», sanoi Eteoneus, »ja sen vuoksi minun on nyt jo helpompi kertoa. Klytaimnestra on kuollut.»

Helena nousi seisomaan ikäänkuin olisi aikonut poistua toisten luota. Sitten hän jäi seisomaan liikkumatta paikalleen toisten puhellessa.

»Sen vuoksi Orestes sai asian hoidetuksi niin vähällä melulla», sanoi Menelaos. »Olenpa varma siitä, että Klytaimnestra olisi kyllä ollut varuillaan, jos hän olisi elänyt silloin.»

»Ei ole ihmekään, vaikka Aigisthos rupesi uhraamaan hänen kuoltuaan. He varmaankin rakastivat todella toisiaan», sanoi Hermione. »Kuinka hän kuoli, Eteoneus?»

»Orestes surmasi hänet.»

»Ei!» huudahti Hermione.

»Hän surmasi Klytaimnestran.»

»Eihän äitiään!»

»Oman äitinsä.»

»Orestes!»

»Helena», sanoi Menelaos, »tämä on paljon pahempi asia kuin veljeni kuolema. Tällaista rikosta ei anneta anteeksi taivaassa eikä maan päällä. Orestes on kadotettu sielu. Klytaimnestra oli häneen verrattuna hyvä nainen. Toivottavasti en enää koskaan näe —»

»Hermione varmaankin pyörtyy nyt», sanoi Helena.

»Ei minulla ole hätää», sanoi Hermione. »En moiti sinua, isä — mutta se on mahdotonta — vaikkapa olisin nähnyt hänen tekevän sen, sanoisin, että se on mahdotonta. Orestes rakasti häntä, ja hänellä oli hyvin vakava käsitys pojan velvollisuuksista äitiään kohtaan — se on aivan yksinkertaisesti mahdotonta!»

»Jos tarkoitat, ettei hän tehnyt sitä, olet väärässä», sanoi Eteoneus. »Hän surmasi äitinsä. Hänen pojanvelvollisuutensa joutuivat ristiriitaan, ja hän kosti joka taholle. Hän tietää, ettet sinä pidä siitä — kukaan ei sitä näytä hyväksyvän. Sen vuoksi hän ei ole kovinkaan halukas tulemaan tänne.»

»Hän ei voi tulla tänne koskaan», sanoi Menelaos. »Vaimoni tietää kuinka vaikea olisi ollut kohdata veljeni murhaajaa, eikä Helenaa koskaan pyydetä ottamaan tässä talossa vastaan poikaa, joka on surmannut oman äitinsä, hänen sisarensa. Se avioliittohanke on nyt kerta kaikkiaan rauennut. Otaksun nyt, että peruutat Oresteelle suunnittelemasi kutsun, Helena.»

»Vain toistaiseksi», sanoi Helena. »Olen suruissani Oresteen vuoksi. Mitä muita tunteita sydämessäni liikkuukaan, olen pääasiassa murheellinen vakavan ja tyhmän pojan vuoksi, joka voi ryhtyä sellaiseen tekoon muka lapsen velvollisuuden pakottamana. Hän on kadotettu sielu, Menelaos, mutta en toivo hänen tulevan sen kadotetummaksi kuin on välttämätöntä. Koeta kuvitella mielessäsi miltä hänestä tuntuu sitten kun todella ymmärtää mitä on tehnyt! Ehkä meidän pitäisikin lähettää hänelle kutsu mieluummin nyt kuin myöhemmin. Niin, lähetä kutsu hänelle, Menelaos!»

»Sitä pyyntöä en voi täyttää», sanoi Menelaos.

»En minäkään», sanoi Eteoneus. »Nämä uudenaikuiset aatteet johtavat liian kauas. Aigisthoksen surmaaminen oli tietysti vain aivan asianmukaista, mutta kun voidaan murhata oma äitikin — minä en avaa porttia sellaiselle miehelle, joka on surmannut oman äitinsä.»

»En minäkään toivo hänen tulevan», sanoi Hermione. »Hänen olisi liian vaikea kestää sitä, että kaikki talon ihmiset katselisivat häntä. Minun on varmaankin paras tavata hänet ensin kahden kesken.»

»Sinä et saa tavata häntä missään», sanoi hänen isänsä. »Tälle perheelle ei Orestes enää ole olemassa... Kunpa se vain ei olisi liian myöhäistä!... Kun tämä kauhun tunne on vähän asettunut, lähetämme uudelleen sanan Pyrrhokselle, ja jos hän on sellainen kuin äitisi otaksuu, saat mennä naimisiin hänen kanssaan. Mahdollisesti hänessä on pari vikaa, mutta me emme voi enää olla kovin vaateliaita. Näkisinpä tosiaankin mielelläni sinun solmivan avioliiton Pyrrhoksen kanssa — se parantaisi meidän asemaamme maailman silmissä.»

»Aioin myöskin kertoa sinulle sen uutisen, että Pyrrhos luultavasti saapuu tänne päivän parin kuluttua», sanoi Eteoneus. »Hän lähti pikemmin kuin olimme osanneet odottaakaan, ja minä kielsin sanansaattajaamme sinun ohjeittesi mukaan palauttamasta häntä takaisin, jos hän oli ennättänyt yli puolimatkan.»

»Minä kai poistunkin nyt», sanoi Hermione. »Päätäni alkaa pakottaa kovasti, ja minun täytyy olla yksin vähän aikaa.»

»Ennenkuin lähdet», sanoi Eteoneus, »pitää minun kertoa sinulle vähän Oresteesta. En ihaile tuota nuorukaista suurestikaan, mutta totuuden nimessä on mainittava, ettei hän kenties itse suorittanut varsinaista murhaa. Tarinasta on sellainenkin muunnos, että hän ei tahtonut itse surmata äitiään, vaan seisoi vain vieressä ja katseli kuinka teko suoritettiin.»

»Voi, jospa se olisikin totta!»

»Minä en näe siinä mitään eroa», sanoi Menelaos. »Hän oli joka tapauksessa mukana rikoksessa.»

»Niin», sanoi portinvartija, »ei siinä ole suurtakaan eroa, mutta ajattelin vain, että ehkäpä se vähäinenkin ero lohduttaisi Hermionea.»

»Jollei hän surmannut Klytaimnestraa», sanoi Helena, »niin kuka sen teki?»

»Oresteen sisar Elektra.»

»Et suinkaan tarkoita, että hän antoi sisarensa tehdä sen puolestaan?» sanoi Menelaos.

»Se on vain huhupuhetta — sanansaattaja väitti, ettei kukaan tarkoin tiedä kuinka se tapahtui. Näes, Elektra ei ole asunut yhdessä äitinsä ja Aigisthoksen kanssa — riippuiko se sitten heistä vai tytöstä itsestään, sen saat itse arvata. Niin pian kuin Orestes oli surmannut Aigisthoksen, riensi hän siihen pikku taloon, jossa Elektra asui — luullakseni hän oli naimisissa tai jotakin siihen tapaan. Muistelen, että hänessä joka tapauksessa oli jotakin omituista — ja Elektra oli pyytänyt äitiään sinä aamuna varhain käymään luokseen. Klytaimnestra tuli epäilemättä laisinkaan mitään pahaa tuossa vieraanvaraisessa kutsussa. Elektra lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi ja kutsui hänet sitten sisään, jossa Orestes oli piiloutuneena, ja siellä he surmasivat hänet. Kumpi sen varsinaisesti teki, sitä saat kysyä Oresteelta.»

»Älä kerro meille enää mitään!» sanoi Menelaos. »Mitä pitemmälle pääset, sitä huonompia ovat uutisesi. He pettivät hänet vieraanvaraisuuden varjolla. He pyysivät hänet tyttären kotiin surmatakseen hänet siellä! Ei voi ajatella ainoatakaan syntiä, jota he eivät olisi tehneet! Ensi sijassa on kunnioitettava vanhempia kaikkein sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat eläimiä korkeammalla. Seuraavassa sijassa on velvollisuus vierasta kohtaan.»

»Tuo oli Oresteenkin käsitys kauan sitten, niinä aikoina, jolloin minä en tahtonut päästää häntä sisään», sanoi Eteoneus. »Hänen mielestään me olimme täysin turmeltuneita, koska emme olleet vieraanvaraisia. Mutta ajattelenpa millä tavoin hän ja hänen sisarensa antoivat anteeksi rikoksen vieraanvaraisuutta vastaan, olihan heillä kummallakin veres muisto siitä tavasta, jolla Klytaimnestra otti Agamemnonin vastaan hänen palatessaan Troijasta. Klytaimnestrahan suoritti kaikki ystävällisen emännän velvollisuudet. Toisaalta taas saattoi väittää, että Agamemnon oli isäntä talossa ja etteivät vieraanvaraisuuden vaatimukset ulottuneet häneen.»

»Eteoneus», sanoi Helena, »mitä syytä sinulla on luulla, että Elektra suoritti murhan?»

»No niin, sellainen käsitys muodostui niistä sanoista, jotka Elektra lausui jälkeenpäin. Kun kosto oli täytetty, veivät he Aigisthoksen ja Klytaimnestran ruumiit ulos ja kutsuivat ihmiset koolle kertoakseen heille mitä oli tapahtunut — he nähkääs noudattivat Klytaimnestran antamaa esimerkkiä. Mutta kun ihmiset oli saatu koolle, eivät Orestes ja Elektra voineetkaan vapautua siitä ajatuksesta, että heidän edessään makasi äiti vainajana. He lysähtivät kumpikin ihan kokoon. Elektra oli vielä huonommassa kunnossa kuin veljensä, ja he syyttivät itseään julkisesti. Sanansaattaja kertoi, että sitä oli kauhea kuunnella. Elektra toisti toistamistaan, että hän sen oli tehnyt, ja vaikka Orestes väitti olevansa osallinen rikokseen, ei hän vastustanut Elektraa sen enempää. Mutta onhan mahdotonta nojautua sellaisella hetkellä lausuttuihin sanoihin.»

»Isä», sanoi Hermione, »minä uskon, että Elektra teki murhan. Hän ainakin yllytti Orestesta. Se ei ole Oresteen tapaista. Hän tarjoutuu ritarillisesti vastaamaan rikoksesta osittain, mutta siitä olen varma, ettei hän ole sitä tehnyt. Asia ei voi olla niin hullusti kuin alussa näytti.»

»Se on niin hullusti, että en ikipäivinä salli Oresteen astua kynnykseni ylitse», sanoi Menelaos. »Sinä koetat yhä vain keksiä puolusteluja hänelle, mutta niin on kuitenkin asia, että hän surmasi äitinsä. Jos sinulla on rinnassasi edes joitakin niitä luonnollisia vaistoja, jotka ilmaisevat eron oikean ja väärän välillä, niin tiedät Oresteen tehneen rikoksen — niin suuren, että hän on tästä lähtien menettänyt paikkansa ihmisten yhteiskunnassa. Et suinkaan sinä enää ajattele häntä miehenäsi, vai kuinka?»

»Tietysti. Hän on mieheni.»

»Hermione, älä sano minulle, että tahdot mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka on surmannut äitinsä!»

»Minä menen naimisiin hänen kanssaan.»

»Voiko minun lapsellani olla niin halpamainen sielu? Älä sano niin, Hermione — ajattele mitä sanot! Hänen vaimonsa on näet sama kuin hänkin, osallinen hänen rikoksestaan, ikuisesti kirottu. Et voi koskaan astua sisään kunnolliseen kotiin, et istuutua aterioimaan ystäväin kanssa, et edes kuolla rauhassa etkä levätä turvallisesti haudassa. Jos luulet rakastavasi häntä, niin muista, ettei sinulla saa olla lapsia — kirouksen täytyy kuolla sinun kerallasi! Voin kuvitella kuinka syvästi olet järkytetty tästä kauheasta teosta, mutta et vain vielä oikein käsitä tuota kauhua. Ajattele sitä rauhallisesti muutamia päiviä, niin huomaat, että minä olen oikeassa.»

»Olet ennustanut minulle totuudenmukaisesti tulevaisuuteni», sanoi Hermione, »mutta se on sittenkin minun tulevaisuuteni. Kuulun Oresteelle, hänen kiroukselleen, hänen onnettomuudelleen. En voisi koskaan kunnioittaa itseäni, jos hylkäisin hänet nyt. Sinä et tunne häntä niinkuin minä, ja ehkäpä et voisi koskaan ymmärtääkään hänen tapaistaan luonnetta. Olen kuullut, että sinä olet uskalias taistelussa, ja äiti taas on uskalias rakkaudessa. On ihmisiä, jotka ovat uskaliaita velvollisuutensa täyttämisessä — jotka suorittavat jonkin tehtävän loppuun asti, ei siitä syystä, että se on miellyttävä tai että he pitävät siitä tai että se tekee ketään onnelliseksi, vaan siitä syystä, että se on oikein.»

»Sanotko sitä uskaliaaksi velvollisuuden täyttämiseksi, jos ihminen surmaa oman äitinsä?»

»Ehkäpä, joissakin tapauksissa. Mutta nyt ajattelin itseäni ja velvollisuuttani Orestesta kohtaan. Noudatan sen kutsua loppuun asti.»

»Siinäkin tapauksessa, vaikka se ei tekisi ketään onnelliseksi, vai kuinka?»

»Menelaos», sanoi Helena, »puhuit viisaasti sanoessasi, että Hermione tarvitsee aikaa päästäkseen oikein selville siitä, mitä tämä kaikki merkitsee. Anna hänelle aikaa. Sinun ei tarvitse kehoittaa häntä harkitsemaan kaikkea tarkoin. Hänhän ei kuitenkaan voi ajatella mitään muuta. Muutamain päiväin kuluttua voimme kaikki puhella järkevämmin. Kaiken tämän jälkeen ei enää mikään voi tuntua kovin suurelta onnettomuudelta. Mikään uusi tapaus ei voisi enää tuntua kovin pahalta, ei edes sekään, että Hermione menisi naimisiin Oresteen kanssa. Mutta Oresteen itsensä täytyy tehdä uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle, ja me voimme odottaa kunnes tapaamme hänet tai kuulemme hänestä jotakin.»

»Kunnes kuulemme hänestä», sanoi Menelaos. »Hän ei voi tulla tähän taloon.»

»Luultavasti hän ei missään tapauksessa tulekaan tänne nyt», sanoi Eteoneus. »Muistelen kuulleeni, että hän aikoo lähteä uskonnolliselle matkalle, pyhiinvaellusretkelle johonkin pyhäkköön koettaakseen saada tunnolleen rauhan. Vaihtelu tekee hänelle luultavasti hyvää, eikä hän voi palata aivan ensi kiireessä. Tavalla tai toisella matkustelevat sinun omaisesi aika paljon, Menelaos.»

»Se on nyt lopussa», sanoi Menelaos. »On aika asettua paikoilleen, ja minun ymmärtääkseni pysyy ainakin oma varsinainen perheeni alallaan. Hermione saa harkita tätä asiaa niin kauan kuin tahtoo, Helena, mutta minä aion tarttua ohjaksiin nyt aivan eri tavalla. Otan selville, tahtooko Pyrrhos naida hänet. Sinä olit oikeassa alusta pitäen. Jos Pyrrhos tahtoo naida Hermionen, annamme Oresteen lähteä pyhiinvaellusmatkalleen; siitä tuleekin pitkä. Jos moitinkin Pyrrhosta, tapahtui se edes sellaisten syitten vuoksi, joita saatoin ymmärtää. Hänet on kyllä arvioitu liian erinomaiseksi, mutta onhan hän todellinen mies ja voi tarjota Hermionelle sellaisen kodin kuin hän tarvitsee. Se on kohtalon viittaus, että hän lähti niin äkkiä tänne.»

»Voi, Menelaos, teet hyvin väärin koettaessasi väkipakolla saada tahtosi toteutumaan taas!» sanoi Helena. »Anna koko jutun levätä jonkin aikaa. Hermionen ei tarvitse mennä naimisiin, jos hän mieluummin jää meidän luoksemme, ja ainakaan ei hänen tarvitse mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota hän ei rakasta.»

»Kuuleppa nyt, Helena, sinä suututat minut todella! Sinähän juuri panit alkuun koko tämän jutun Pyrrhoksesta — jollet sinä olisi hommannut sitä, emme me olisi ajatelleetkaan häntä. Olet koettanut taivutella minua puolellesi kaikenlaisilla kavalilla tempuilla, ja nämä viime päiväin tapaukset ovat saaneet minut lopullisesti taipumaan. Miksi sinä nyt siirryt toiselle puolelle? Saahan Hermione ajatella asiaa. Kun Pyrrhos tulee, puhun tästä hänen kanssaan. Ehkäpä hän ei halua olla meidän kanssamme missään tekemisissä, mutta jos hän suostuu harkitsemaan ehdotusta, sopii se meille hyvin lähtökohdaksi.»

»Olen pahoillani, että tulevaisuuteni on tuottanut teille niin paljon huolta», sanoi Hermione, »ja toivon, ettette rupea tähän turhaan vaivaan Pyrrhoksen vuoksi. Mutta minunhan ei sovi sanoa mitään, ja tehän tiedätte parhaiten mitä haluatte tehdä. Jos suvaitsette, lähden nyt.»

<tb>

»Minkähän vuoksi Helena lähti hänen mukanaan?» sanoi Menelaos. »Tahtoisin mielelläni kuulla mitä he puhuvat kahden kesken. Miksi otaksut vaimoni muuttaneen kantaansa Pyrrhoksen suhteen?»

»Ei hän varmaankaan ole muuttanut, mutta hän huomaa sen hyödyttömäksi», sanoi Eteoneus. »Tyttäresi menee naimisiin Oresteen kanssa. En tiedä kuinka tai koska, mutta Orestes on tästä lähin aivan kuin nainut mies.»

»Mutta hänhän ei omista mitään tässä maailmassa! Mahdotonhan hänen on elättää vaimoa tällaisen kirouksen painamana. Tällaisessa asianvaiheessa hän voi kaikkein vähimmin ajatella avioliittoa.»

»Enhän minä väittänytkään, että hän itse pyrkisi avioliittoon — Hermionehan vain ottaa hänet miehekseen. Kun velvollisuuden tunto on kerran herännyt henkiin, on se kerrassaan kauhistuttava ominaisuus, Menelaos. Naisilla on erikoinen kyky saada se soveltumaan kaikkeen mitä he itse haluavat. Hermione menee varmasti naimisiin Oresteen kanssa, ja myöhemmin saa viimeksimainittu aina silloin tällöin kuulla millaisia uhrauksia vaimo on hänen hyväkseen tehnyt. Mies parka!»

»Mutta Hermionehan lähti äsken pois hyvin alistuvaisena», sanoi Menelaos. »Hänhän suorastaan mukaantui vaatimuksiini. Etkö huomannut sitä? Ja voin kyllä luottaa siihen, että Helena jatkaa kahden kesken tytön pehmittämistä nyt kun hän on niin otollisessa mielentilassa. Hän toivoo Pyrrhosta vävykseen vieläkin hartaammin kuin minä, ja varmasti häntä nyt suorastaan kauhistuttaa Oresteen ajatteleminenkaan.»

»Tuo on kaikki totta, mutta se minun on tunnustettava, että vaimosi on erikoisen älykäs luopuessaan sellaisesta, jonka huomaa mahdottomaksi toteuttaa. Hän näyttää ymmärtävän milloin on voittanut jonkin toiveensa ja myöskin milloin se on rauennut tyhjiin. Se on harvinaista naisessa. Juuri tuo Helenan kyky mukautua välttämättömyyteen vaikuttaa sen, että häntä on hyvin vaikea käsittää. Häntä ei miellyttänyt, että sinä otit avioliittokysymyksen esiin juuri nyt — huomasin sen aivan selvästi. Luultavasti hän otaksuu sinun nyt lopullisesti pilanneen asian sillä. Hermione näytti kyllä ulkonaisesti alistuvalta, mutta minä luulen Helenan koettavan nyt parast'aikaa päästä selville, onko tyttö todella nöyrtynyt.»

»Kenties olet oikeassa», sanoi Menelaos. »Haluaisinpa mielelläni kuulla missä olet oppinut niin paljon naisista.»

»Minä tiedän liian paljon», sanoi Eteoneus, »ja tässä talossa joudun lakkaamatta muistamaan kaikki mitä tiedän. Minun pitäisi olla sellaisessa paikassa, jossa voisin unohtaa edes osan siitä. Olen noudattanut kehoitustasi ja harkinnut palveluksestasi luopumista. Ensi viikolla, kun sinulla on enemmän aikaa, tahtoisin tulla keskustelemaan kanssasi siitä asiasta.»

V

»Mutta hänpä on suloinen olento, Adraste! Sinä olet tosiaankin onnellinen tyttö. Anna hänet minulle — siitä onkin hyvin kauan, kun minulla on ollut lapsi sylissäni, mutta osaan minä vielä pitää sellaista.»

»Se on varma se, Helena! Kas niin, nyt se taas alkaa imeä peukaloaan! Ota se pois, Helena, ole hyvä.»

»Luuletko sinä siis voivasi vieroittaa sen tuosta tavasta?»

»Eikö minun ainakin pitäisi koettaa?»

»Luultavasti — ihminen oppii niin paljon koettaessaan toteuttaa aikomuksiaan. Nyt kun hän ei enää ole ylt'yleensä punainen, vaan on saanut noin kauniin ihon, huomaan hänet sinun näköiseksesi, Adraste. Näetkö sinä sen?»

»Voi ei, Helena, hän on minun mielestäni paljon enemmän isänsä näköinen. En tiedä pitääkö sen vuoksi surra vai iloita.»

»Tietysti iloita. Damastor on hyvin hauskan näköinen, ja täytyyhän sinun toivoa, että poika tuottaisi kunniaa teille kummallekin. Mutta mahdotontahan on muodostaa lopullista mielipidettä lapsen ulkomuodosta, kun se ei ole vielä viikkoa vanhempi. Varmaankin on äiti jo huomannut pienokaisessa monta syvällistä ominaisuutta?»

»Tiedätkö, Helena, niin olenkin. Hän on paras pikku toveri, mitä suinkin voi kuvitella — tunnen jo hänen tapansa. Ja minä kuvittelen, että hän jo alkaa vähän huomata minua. Jollei hän ala, olen mustasukkainen. Hänhän on tosiaankin nyt vain katsellut sinua siitä asti kun tulit sisään. Mutta sinä olet tietysti tottunut sellaiseen.»

»Hän on suloinen!»

»Luuletko heidän tuntevan ihmisiä jo näin varhain, Helena?»

»Hermione esimerkiksi kujeili isänsä kanssa jo viikon vanhana. Se on ainoa harkitsematon teko, johon hän on koskaan alentunut. Tietysti he tuntevat ympäristönsä heti syntymästään alkaen! Sinun poikasi muuttuu päivä päivältä yhä viisaamman näköiseksi. Jos hän vielä muuttuu syvämielisemmäksi näöltään, en uskalla enää katsoa häntä silmiin. Hän lukee nyt tälläkin hetkellä minun ajatukseni... Kas niin, lapsi parka, älä itke! Minä annan hänet takaisin sinulle. Kas noin! Mitä ihmettä sinä oikein itket? Minä varmaankin väsytän sinua... Tulen takaisin vähän myöhemmin, kun sinä olet ennättänyt levätä.»

»Älä mene, Helena, en minä ole väsynyt. Välistä vain valtaa mieleni kokonaan kauhea kohtaloni. Ystävällisyytesi lasta kohtaan saa minut —»

»Loruja!» sanoi Helena. »Ei sinun kohtalosi ole kauhea. Sinun pitäisi olla erittäin onnellinen nainen. Sinulla on tämä kaunis poika, jota voit rakastaa ja kasvattaa, ja sinulla on ympärilläsi ystäviä, jotka ajattelevat kuinka oivallisen äidin poika on saanut. Sinä valmistat sille varmasti ihmeellisen lapsuuden ja ihmeellisen nuoruuden. Hän tulee aina olemaan nuori ja säteilevä — niinkuin sinä itsekin.»

»Onhan kovin kaunista puhua noin rohkeasti — olet kovin ystävällinen sanoessasi minulle niin, Helena — mutta lapsellani ei tule olemaan ketään muuta kuin äitinsä. Hänellä ei ole koskaan isää niinkuin muilla pojilla, hänellä ei ole koskaan täydellistä kotia. Minulla ei ollut oikeutta kantaa häntä, ja koko hänen elämänsä ajan saan kärsiä siitä ajatuksesta, että häneltä puuttuu niin paljon.»

»Minä en puolestani paljonkaan usko siihen, että luonto muka huolehtisi meidän oikeuksistamme tavalla tai toisella. En koeta laisinkaan kuvailla mitättömäksi sitä, että hän varmastikin kaipaa isäänsä sekä lapsuudessaan että myöhemminkin, sillä se on totta. Sitäpaitsi tiedän sinun surevan sitä kotia, jonka olit haaveillut saavasi. Kukaan ei väitäkään, että sinä olisit niin onnellinen kuin ansaitset. Mutta sittenkin sinun pitäisi rauhoittua. Tyttö kulta, asiathan voisivat olla paljon hullumminkin!»

»Kuinka se olisi mahdollista?»

»No, olisihan Damastor voinut vaikkapa naida sinut.»

»Olisiko se sinun mielestäsi ollut onnettomampaa?»

»Kas niin, annappas nyt taas lapsi minulle. Hän on paljon tyytyväisempi minun sylissäni, ja minä aion sanoa sille asioita, joista sillä on hyötyä tuonnempana... Niin, paljon hullummin olisi käynyt, jos olisit joutunut naimisiin Danlastorin kanssa, koska hänellä on sellainen luonne... Jos hän olisi ollut suuri rakastaja, jollaisesta me naiset tavallisesti uneksimme mutta jollaisen me harvoin tapaamme, kestävä tunteissaan, silloin olisi hänen menettämisensä ollut niin surullista kuin sinä kuvittelet — mutta silloin et olisikaan häntä menettänyt. Hänhän oli alussa suuri rakastaja, eikö niin? Mutta hän ei voinut pysyä sellaisena. Sehän ei ole hänen vikansa — eikä sinunkaan. Hän vain on sellainen. Sinä et tiedä millaista olisi ollut elää hänen kanssaan vuosi toisensa perästä, kun hän olisi lakannut rakastamasta sinua ja turvautunut luonteensa varavoimiin ollakseen miehesi. Tietysti hän olisi ollut ystävällinen sinulle — se kai olisi tuottanut sinulle suurta tyydytystä! — mutta vaikka olisit elänyt hänen rinnallaan, olisit tuntenut itsesi sen miehen hylkäämäksi, jota olit niin koko sydämelläsi ikävöinyt. Niin olisit saanut elää koko ikäsi vieraan miehen rinnalla, joka olisi ollut kiusallisesti sinun rakastettusi näköinen. Nyt olet paljon paremmassa asemassa. Et tosin yleisen mielipiteen silmissä, mutta todellisuudessa. Lapsi on rakkautesi hedelmä, ja rakkautesi on onneksi temmattu sinulta pois ennen kuin se tahraantui tai kului. Surusikin on kirkasta ja puhdasta... Adraste, tämä nuori mies ei koskaan tule pitämään kotiripityksistä. Hänhän rupeaa jo nukkumaan. Laskenko hänet kehtoon?»

»Ole hyvä — ja ota peukalo pois suusta.»

»Kas noin — nyt se on taas suussa... Minun mielestäni sinä olet onnellinen tyttö, kun sinulla on sekä rakkautesi että surusi puhtaana.»

»Minä en näe mitään onnea siinä, että ihmisellä on surua, olkoon se sitten puhdasta tai sekoitettua.»

»Ei se itsessään olekaan onnellista, että meillä on surua, mutta koska sitä nyt kerran ei voida välttää, on hyvä, että kykenemme tuntemaan sen. Se osoittaa kuinka elinkelpoinen ja kuinka pohjaltasi onnellinen sinä yhä olet. Minä antaisin paljon voidakseni tuntea surua. Tarkoitan sitä, mitä sanonkin, kadehdin sinua. Olemme niin usein puhelleet rakkaudesta, että sinä varmasti tiedät mikä käsitys minulla on siitä ja kuinka täydelleen olen menettänyt ihanteeni. Surunkin suhteen olen sen menettänyt. Kuka tahansa, joka ymmärtää kuinka ihmeellinen ja kuinka lyhyt elämä on, haluaisi tuntea siitä, jos kohta ei kaikkea, niin ainakin sen korkeimmat ja syvimmät hetket. Kauheimmalta kohtalolta tuntuisi olla tunteeton ja välinpitämätön, jäykistyvä yksitoikkoisiin tapoihinsa, ja antaa vain päivän seurata toistaan. Minä olen toivonut saavani tutustua elämään oikein pohjia myöten. Mutta se on joko ylimalkaan mahdotonta tai sitten minä en ole osannut keksiä sopivaa tapaa. Elämä kieltäytyy paljastamasta itseään minulle. Se sysää minut syrjään, pakottaa minut pitämään itseäni jonkinlaisena poikkeustapauksena, ja tavallinen ja luonnollinen ihmiskohtalo, jollaista olen kaivannut — olen varma siitä, että olen pyrkinyt luonnollisuuteen — näyttää kuin unelta.»

»Mutta, Helena, minusta on aina tuntunut, että sinä ymmärrät niin paljon elämästä. Sinähän sanoit minulle, millainen Damastor todellisuudessa oli, paljon aikaisemmin kuin minä ymmärsin sitä, ja olet niin ystävällinen, että et muistuta minulle kuinka pahasti erehdyin, kun en noudattanut neuvoasi. Et voisi tietää niin paljon, jollei sinulla olisi paljon enemmän kokemusta kuin itse myönnät.»