Part 6

»Ei, et sinä unohtanut», sanoi Helena, »vaikka ei sekään olisi mikään puolustus, jos niinkin olisi. Ei suinkaan minulle ole mieluisempaa kestää loukkausta, jos tiedän sen pulpahtaneen ilmoille vaistomaisesti. Mutta sinä olit luvannut, kun keskustelimme tästä asiasta viimeksi, lakata puhumasta tuohon sävyyn, ja nyt olet kuitenkin puhunut aivan samoin omalle tyttärelleni. Sitäpaitsi sanot Hermionen läsnäollessa, että hän on yhtä mieltä sinun kanssasi, ja lapsi-paran täytyy selittää puolustuksekseen, ettei asianlaita ole niin. Nyt on kaikki välillämme lopussa, Menelaos, minä lähden omaa tietäni, ja sinä saat mennä, omaasi. Hermione, minä pyydän sinua kunniasi nimessä estämään isääsi levittämästä minkäänlaisia juoruja minun rakkausseikkailuistani Akhilleuksen kanssa tai mitään muuta valheellista juttua minun poislähtöni selitykseksi. Minä lähden sen vuoksi, että isäsi on sellainen kuin hän on.»

»Minun ymmärtääkseni se häpeä, joka tästä tulee sekä sinulle että minulle, ei huoleta sinua laisinkaan», sanoi Menelaos. »Mutta voisit edes ajatella Hermionea, joka on kokonaan viaton.»

»Häneen ei lankea häpeän varjoakaan», sanoi Helena. »Se on vain lisätodistus siitä, että hänellä on ollut huono onni vanhempainsa suhteen. Häpeä, jos sellaista tulee — ja niinhän tietenkin varmasti käy — lankeaa kokonaan minun osalleni.»

»Sinuun sen tosiaankin pitäisi langeta», sanoi Menelaos. »Mutta niin ei kuitenkaan käy — ainakaan täysin. Minäkin saan siitä osani.»

»Et suinkaan», sanoi Helena. »Aivan yksinkertaisesti on vaimosi vain jättänyt sinut toisen kerran. Hän joutuu häpeään ja sinä tulet naurunalaiseksi.»

»Sitä minä en osaa uskoa», sanoi Menelaos.

»Sen saat vielä nähdä», sanoi Helena. »Kun mies tai vaimo karkaa, saa n.s. petetty puoli osakseen sääliä, mutta ei ihailua, ei edes alussa. Sellaisia ihmisiä, jotka osaavat hallita rakkautta, ei jätetä. Mutta jos karkaaminen tulee tavaksi, ei tapaus herätä pienintäkään säälin tunnetta. Ihmiset vain nauravat sellaiselle, joka hyljätään useammin kuin yhden kerran.»

»Sinä et saa lähteä, Helena», sanoi Menelaos, »et tosiaankaan saa lähteä».

»Minä lähden», sanoi Helena, »ja pyydän sinua suhtautumaan lähtööni edes jonkin verran arvokkaasti ja olemaan tuhlaamatta turhaan sanoja. Adraste ja minä voimme olla valmiit huomisaamuna. Tiedän muutamia paikkoja, joissa meidät luultavasti otetaan mielihyvin vastaan. Esimerkiksi Idomeneus —»

»Helena», sanoi Menelaos, »en koeta väkivoimin pidättää sinua täällä, ehkäpä en onnistuisikaan, jos päätöksesi on niin luja kuin väität sen olevan. Mutta pyydän sinua jäämään. Antaudun täydellisesti. Hermionen läsnä ollessa tunnustan olleeni kokonaan väärässä. Olen menetellyt arvottomasti, olen —»

»Hyvästi», sanoi Helena, »niin olet. Mutta minä lähden.»

»Äiti», sanoi Hermione, »jos jäät, niin suostun siihen, mitä olet ehdottanut Pyrrhoksesta. Otan hänet tervetulleena vastaan tässä talossa ennen kuin menen naimisiin Oresteen kanssa.»

»Se sinun pitää ehdottomasti tehdä itsesikin vuoksi, lähdinpä minä sitten tai jäin», sanoi Helena, »ja siitä olen varma, että isäsi suostuu kutsumaan hänet tänne heti minun lähdettyäni. Silloin siinä ei ole mitään vaaraa.»

»Hän ei tule, jos kuulee uuden riidan alkaneen», sanoi Hermione. »Olen varma siitä, että hän luulee isän tarvitsevan apua monessa sodassa.»

»Epäilemättä hän ajattelee juuri noin», sanoi Helena. »Voin jo kuvitella kuulevani hänen äänensä. Hän nauraa yhtä sydämellisesti kuin isänsä.»

»Minulla ei kai ole valitsemisen varaa», sanoi Menelaos.

»Jos jäät, Helena, niin lähetän Pyrrhokselle kutsun heti.»

»Sinun pitäisi lähettää se paikalla, lähdenpä tai jään», sanoi Helena. »Itsehän sen ymmärrät aivan hyvin. En koskaan enää suostu hieromaan kauppaa kanssasi. Lähetä kutsu hänelle tai ole lähettämättä. Saat ratkaista asian aivan vapaasti. Tunti sitten olin vielä sinun vaimosi ja koetin suunnitella kanssasi yhteisesti tyttäremme tulevaisuutta. Nyt olet vapaa mies, saat valita aivan itsenäisesti ja itse myöskin vastata teoistasi.»

»Teen ehdotukseni toisessa muodossa», sanoi Menelaos. »Jäätkö sinä, Helena, jos lähetän paikalla kutsun Pyrrhokselle?»

»Et varmaankaan kuullut mitä sanoin sinulle. En suostu hieromaan kauppaa kanssasi.»

»Hyvä on», sanoi Menelaos. »Sinä voitat. Lähetän heti sanan Pyrrhokselle. Onko selvä? Heti paikalla. Se on täysin oma päätökseni. Olen itse harkinnut asian näin parhaaksi. Ei kukaan saisi minua luopumaan tästä. Nyt menen käskemään, että sanansaattajan on heti lähdettävä. Jäätkö?»

»Olet tehnyt viisaan päätöksen», sanoi Helena, »ja sinun on nyt paras mennä käskemään, että sanansaattaja lähtee matkalle.»

»Ja sinä jäät? Siitä kaikki riippuu?» sanoi Menelaos.

»Niinkö?» sanoi Helena. »Sittenhän se on lopultakin kaupan hierontaa. Siinä tapauksessa en halua jäädä.»

»Voi taivas, millainen nainen!» sanoi Menelaos. »Minä menen käskemään sanansaattajaa matkalle.»

»Äiti, ethän jätä minua ennen Pyrrhoksen tuloa?» sanoi Hermione. »En voinut sanoa sitä isän täällä ollessa, mutta minua kauhistuttaa ajatella, että minua tarkastellaan jonkinlaisena vaimonkokelaana, enkä voi nyt esiintyä luontevasti Pyrrhoksen seurassa kaiken tämän juttelun jälkeen. Sitäpaitsi tunnen itseni teeskentelijäksi, kun joka tapauksessa olen päättänyt mennä naimisiin Oresteen kanssa!»

»Lupaan jäädä edes Pyrrhoksen tai Oresteen tuloon asti», sanoi Helena. »Minun kantani onkin se, että meidän on verrattava heitä keskenään. Jos sinun onkin parasta tavata Pyrrhos ensin, pitää minun tosiaankin myöntää Oresteelle tilaisuus todistaa olevansa se, miksi sinä häntä luulet. Isäsi lähettää sanan Pyrrhokselle, mutta hän on kaukana eikä voi saapua pitkään aikaan. Sitä odotellessa haluaisin saada serkkusi tänne. Toimitatko siitä tiedon hänelle?»

»Mitään en tekisi sen mieluummin», sanoi Hermione, »mutta en tiedä missä hän on. En ole koskaan tietänyt sitä. Hän piileskelee Aigisthosta. Meidän on odotettava, kunnes hän tulee itse.»

»Eikö hän voisi uskoa salaisuuttaan sinulle?» sanoi Helena. »Tuo ei miellytä minua ollenkaan. Hän menettää parhaan tilaisuuden mitä hänelle todennäköisesti voi koskaan tulla, ellemme voi saada häntä käsiimme ratkaisevalla hetkellä. Etkö voi millään lailla toimittaa hänelle sanaa?»

»En millään», sanoi Hermione, »mutta et saa moittia häntä. Hän tahtoi ilmaista minulle piilopaikkansa, mutta en sallinut sitä. Minulla oli jo hallussani liian monta hänen salaisuuttaan, ja hänen henkensä riippuu tästä. Sitäpaitsi tuottavat hänen salaperäiset ilmestymisensä ja katoamisensa jonkinlaista jännitystä — ja tämä tekee suhteemme sellaiseksi kuin rakastuneitten suhteen minun ymmärtääkseni pitääkin olla. Meidät johtaa yhteen sattuma tai kohtalo tai vaisto, eikä mikään ennakkosopimus.»

»Tunnen mielenlaatusi», sanoi Helena. »Minulta puolestani ei häviäisi suhteen jännittävyys ja runollisuus, vaikka tietäisinkin missä rakastettuni on. Meidän on siis odotettava siksi, kunnes Orestes tulee. Toivon sydämestäni, että se tapahtuisi pian. Ja sitten haluan lausua sinulle tunnustukseni siitä, että olit halukas suostumaan pyyntööni ja tapaamaan Pyrrhoksen.»

»Ennenkuin lähden», sanoi Hermione, »voisit kertoa minulle yhden asian, joka tekee minut kauhean uteliaaksi, nimittäin kuka Idomeneus on. Isähän joutui aivan kiihdyksiin kuullessaan hänen nimensä.»

»Hän oli eräs kosijani», sanoi Helena, »ja ehkäpä sinun täytyykin saada kuulla hänestä, sillä uskon tosiaankin, että vain hänen vuokseen joudut menettelemään niin viisaasti, että suostut tapaamaan Pyrrhoksen. Niihin aikoihin, kun minä menin naimisiin, vaati vanha tapa vielä, ettei kosijan sopinut saapua henkilökohtaisesti, vaan hänen oli lähetettävä lahjansa ja tarjottava kätensä toisen välityksellä sekä pyydettävä tavoittelemaansa naista ja hänen vanhempiaan ratkaisemaan asia. Luonnollisesti aina valittiin sellainen, jonka tunsi tai josta oli kuullut. Idomeneus on hyvin erikoinen mies. Hän on aina ollut paljon aikansa edellä. Hän saapui itse lahjoineen ja sanoi, että jos onni sallisi hänen voittaa minut, ei kukaan muu saisi ensiksi kuulla myöntävää vastaustani eikä kukaan muu saisi osakseen sitä kunniaa, että pääsisi opastamaan minut hänen kotiinsa. Tiedätkö, Hermione, olin niin kokematon silloin, että pidin häntä erikoisen karkeana, kun hän rikkoi sillä lailla säädyllisiä ja kauniita kosintatapoja vastaan. Hylkäsin hänet ensimmäiseksi ja lähetin hänet yksin pois. Sitten arvostelin poissa olevia kosijoitani, tunnontarkasti, vakiintuneitten tapain mukaan ja mielestäni romanttisesti, ja päätin valita Menelaoksen. Idomeneus on tänä päivänäkin erikoinen henkilö. Hän ei ole mennyt naimisiin. Mutta juuri hänen vuokseen olen sitä mieltä, että nuoren tytön pitäisi nähdä kaikki mahdollisuudet, sekä kosijat että muut, ennenkuin lupautuu miehelle. Parhaissakin tapauksissa menee meiltä niin paljon hukkaan!»

IV

»Koko päivän olen ajatellut sinua», sanoi Damastor. »Sinä soit kuin säveleenä päässäni. Mitä tahansa ympärilläni tapahtuukin vähemmän miellyttävää, ei minun tarvitse muuta kuin olla vaiti ja kuunnella.»

»Minusta on hauska kuulla sinun sanovan niin, Damastor. Kuinka ihmeellinen sinä oletkaan — aina sinulla on varastossa kauniita sanoja meidän tavatessamme, eivätkä ne toistu koskaan samanlaisina! Minulle sinä olet kuin kuva, et musiikkia. Uneksin sinusta — uneksin niin elävästi, että melkein pelkään talon toistenkin ihmisten näkevän samaa kuin minä ja pääsevän selville salaisuudestani.»

»Mitä sinä näet, Adraste?»

»Kysytkö sinä sitä, rakkaani?... Damastor, huulesi ovat kylmät! Poika parka!»

»Tule kauemmaksi varjoon. Adraste — meidät nähdään, jos kävelemme kuutamossa. En ole koskaan nähnyt kuuta noin suurena. Voimme istua tällä puiston penkillä ja jutella rauhassa.»

»Kuu ei ole koskaan ennen ollut tuollainen, Damastor, mutta sen kirkkaus johtuu varmaankin sinusta. Olen kävellyt täällä yksin tällaisina öinä nähdäkseni puutarhan muuttuvan kuin loihdituksi ja ajatellakseni — sellaista mitä me rakastuneet ajattelemme, mutta koskaan ei täällä ole ollut näin kirkasta. Jos voisin, niin tekisin kaikki vieläkin kirkkaammaksi ja kutsuisin jokaisen tänne katselemaan kuinka me kävelemme täällä. Meidän onnellisuutemme on liian kaunis kätkettäväksi. Olen niin ylpeä sinusta, Damastor... Damastor, rakastatko sinä minua — niinkuin sanoit?»

»Rakastan sinua enemmän, Adraste, voi, paljon enemmän! Etkö sinä tunne kuinka paljon minä rakastan sinua? Tarvitseeko meidän tuhlata sanoja sellaiseen?»

»Minusta on niin rakasta kuulla sinun puhuvan siitä, Damastor. Kukaan ei osaisi sitä niinkuin sinä. Kun kerran puhuit minulle rakkaudestasi, teit sen sillä tavalla, että en voi sitä koskaan unohtaa!»

»Adraste, en muista siitä yhtäkään sanaa. Muistan vain sitä seuranneen hiljaisuuden. Pelkäsin niin kovin, että olit jo ennestään kiintynyt johonkin toiseen, ja sinä annoit minun ymmärtää, että tosiaankin olit rakastunut johonkin, ja juuri kun olin surusta kuolemaisillani, sainkin selville, että minuunhan sinä olitkin rakastunut.»

»Niin, sait sen selville! Mutta minun täytyi sanoa se.»

»Sinun täytyi sanoa se minulle! Se tuotti minulle niin suuren ilon. Me vain katselimme toinen toiseemme emmekä puhuneet mitään. En ole koskaan eläessäni ollut niin onnellinen, enkä enää koskaan ole niin onnellinen.»

»Mutta minä olen vastakin, Damastor. En iloinnut ollenkaan tuosta hiljaisuudesta. Tiesin, että sinä pidit minusta, sinä viaton lapsi, ja minun täytyi odottaa niin kauan kuin sinä kamppailit tuon ajatuksen kanssa. Eikä minulle ollut mitään uutta — vaikka sinulle kenties olikin — siinä ajatuksessa, että olit voittanut sydämeni. Olin suorastaan vihainen sinulle, kun seisoit paikallasi aivan kuin suuren keksintösi herpauttamana tietämättä mihin oli ensiksi ryhdyttävä.»

»Jos olinkin mykistynyt, Adraste, niin se johtui onnesta... Ja sitten pyysin sinulta vain yhtä suudelmaa, muistatko?»

»Muistan — pyysit nimenomaan yhtä.»

»Mutta sinä annoit minun ottaa useampia, Adraste. En tietänyt ennestään mitä suudelmat ovat.»

»Ne peloittavat sinua vähän, Damastor parka, eikö niin? Sinä näytit luulevan, että maailmassa oli vain määrätty luku suudelmia sekä että jos me olisimme ottaneet ne kaikki sinä päivänä, ei jäisi mitään jäljelle. Sanoit, että meidän oli paras säästää niitä vähän. Lupasimme odottaa toisiamme hyvin kauan.»

»Kuinka nuorilta me tunnuimmekaan! Olimme molemmat niin nuoria, Adraste!»

»Niin, siitä on nyt muutamia kuukausia. Ja nyt olemme — kuinka sanoisimmekaan, lemmittyni? — keski-ikäisiä. Ainakin niin vanhoja, että minä alan katsella taaksepäin ja muutun tunteilevaksi ja pyydän sinua taas sanomaan minulle, että rakastat minua samoin kuin nuorina ollessamme.»

»Minun pitäisi olla runoilija, Adraste, sanoakseni —»

»Mutta sinähän oletkin, lemmittyni!»

»Voi en! Jos olisin, niin voisin pukea sanoihin sydämeni polton. Ja minun tunteenihan on sydämen polttoa. Mikähän sen oikein saa aikaan — miksi synnyttääkään onni tällaisen tunteen, joka muistuttaa niin läheisesti tuskaa? En voi tarttua käsin rakkauteeni, Adraste — en voi todellisuudessa edes koskettaa sinuun. Vaikka lasken käteni pienille sormillesi tai pehmeille poskillesi, jotka ovat niin sileät ja viileät, ja tunnenkin sinun pehmeän olentosi sylissäni, niin sittenkin pakenet sinä minua, jota todella rakastan. Täällä varjossa olet todellisempi kuin joskus nähdessäni sinut kirkkaalla päivällä. Kun sinä olet vieressäni ja kun saan kuunnella sinun ääntäsi, voin uskoa siihen iloon, joka ympäröi minua. Joskus päivänvalossa minusta tuntuu, että kaiken täytyy olla vain unta. Katselen sinua ja koetan muistaa kaikki mitä on tapahtunut enkä voi uskoa sitä. Mutta sen voin muistaa minkä näköinen olit kauan sitten — muistissani tai unessa on rakkautemme kuva selvä, mutta usein tuntuu todellisuus harhakuvalta. Onko sinustakin asia samoin, Adraste?»

»Sinä olet runoilija, Damastor, senhän olen aina sanonut — sinulla on niin paljon mielikuvitusta, ja sinä leikit kokemuksillasi, teet niille kysymyksiä ja koetat löytää niiden vastineiksi sopivia sanoja. Olen hyvin tavallinen ihminen — rakastan vain sinua, kaikki minussa on rakkautta. Minulle on tarpeeksi uneksimista siinä, kun näen sinut täällä varjossa kuutamossa tai päivänpaisteessa. Kun vaan saan nähdä sinut, olla sinun vieressäsi ja tuntea sinut lähelläni!»

»Adraste, muistatko meidän ensi tapaamistamme? Kun äitini pyysi minua noutamaan vesiruukkua ja sinua auttamaan minua ja sinä tulit niin kainona?»

»Äitisi ei suinkaan nyt enää pyytäisi minua auttamaan sinua. Muistatko sitä seuraavaa kertaa, kun Helena toi minut äitisi taloon ja äitisi lähetti minut puutarhan toiseen päähän ja järjesti siten itse tarkoittamattaan niin, että sinä tulit ulos puhelemaan kanssani?»

»Kuinka epäiletkään, etten muistaisi! Äitini ei tule enää koskaan olemaan entisensä kaltainen; hän pelästyi niin kovin meidät nähdessään. Adraste, hän luulee vieläkin, että en ollut tavannut sinua aikaisemmin. Hän väittää, ettei ollut pyytänyt sinua silloin auttamaan minua vesiruukun kantamisessa.»

»No niin, ja vaikkapa emme olisikaan tavanneet aikaisemmin, olisit sinä voinut kuitenkin tulla näkyviin.»

»Äiti ei usko sitä — hän luulee, että sinä noiduit minut ja houkuttelit sinne taikavoimalla. Tavallaan hän onkin oikeassa. Mutta hänen ei pitäisi väittää, ettei pyytänyt sinua auttamaan minua tuolla toisella kerralla.»

»Hän ei luultavasti huomannut minua, Damastor — hän ajatteli vain vesiruukkua.»

»Tarkoitat, ettei hän huomannut kuinka kaunis olit. Kun hän näki sen tuona päivänä puutarhassa, alkoi hän pelätä sinua.»

»Olenko minä niin kauhea, Damastor?»

»Kohtalokas, sanoisin minä.»

»Rakkaushan on kohtalokas, Damastor... Damastor, oletko jo keksinyt mitään tulevaisuuden suunnitelmaa meille?»

»Tuumin sitä alituisesti, Adraste, ja parhaalta tuntuu minusta, että odotamme vielä vähän ja säilytämme onnemme ja onnellisen salaisuutemme itsellemme. Emme voisi olla onnellisempia kuin olemme olleet ja kuin nyt olemme — vai voisimmeko? Minunhan on vastattava suhteestamme ja luulen voivani taivuttaa vanhempani parhaiten, jollen ilmaise uutista heille niin äkkiä. He ovat kumpikin, varmasti hyvin haluttomia hyväksymään ehdotustani joka ei ole heille mieluinen. En voi ymmärtää mitä muutakaan voisi tehdä.»

»Damastor, lemmittyni, se on onnellinen salaisuus, niinkuin sanot — mutta minä en voi pitää sitä salassa paljon kauemmin.»

»Tarkoitat — tarkoitat —»

»Tietysti tarkoitan sitä. Kas niin, älä pelästy. Olenhan jo ennemmin sanonut sen sinulle, ja nyt se alkaa valjeta sinulle samoin kuin meidän rakkautemme — ja sehän onkin vain meidän rakkauttamme! Vähän ajan päästä joka ainoa tietää sen. Ja miksi ei! Olen onnellinen ja ylpeä, Damastor, sehän on kaikki niin kaunista. Mutta minä toivoisin, ettei se olisi salaisuus! Miksi me emme voisi avoimesti julistaa kenelle tahansa, että Damastor ja Adraste ovat antautuneet toisilleen rakkaudessa ikuisiksi ajoiksi? En ymmärrä mitä muuta he voisivat tehdä kuin kadehtia meitä. Äitisi ei aluksi pitäisi minusta — hän rakastaa sinua liiaksi välittääkseen kenestäkään tytöstä, joka ottaa sinut häneltä — mutta aikaa myöten voisin saada hänet pitämään minusta. Isäsi olisi ystävällinen meille.»

»Isä olisi ystävällinen, jos hän olisi yksin», sanoi Damastor, »mutta äitiä olisi varmasti vaikeampi taivuttaa kuin luuletkaan. Hän ei aluksikaan pitänyt kauneudestasi, hän luulee, että kaikki kauniit naiset ovat jokseenkin varmasti pahoja, ja jos hän tietäisi mitä — mitä juuri kerroit minulle — niin hän olisi varma käsityksensä oikeudesta. Olen pahoillani, Adraste, mutta niin on asia. Hän ei voisi ymmärtää. Mutta minä toivon yhä, että jokin keino voi ilmestyä, jos odotamme. Jos nyt ilmaisen asian, ei meitä auta mikään.»

»Sano minulle, Damastor, pidätkö sinä minua pahana naisena? Oletko jonkin verran samaa mieltä kuin luulisit äitisi olevan? Kadutko meidän yhteistä rakkauttamme?»

»Voi, Adraste, kuinka voit kysyä minulta sellaista?»

»Kuinkako voin, rakkaani? Sinähän annat minulle itse aihetta siihen. Et puhu samalla tavoin kuin ensin tavoitellessasi minua, kun sanoit, että meidän piti ottaa elämä yhdessä vastaan, kun olit varma siitä, että mikään muu ei ollut tärkeää kuin että me kuuluisimme toisillemme. Et ollut silloin niin varovainen — et ainakaan minun puolestani, vai kuinka? En väitä, että en olisi tahtonut rakastaa sinua — tarkoitan vain, että sinä olit silloin jaloimmillasi, kun otit minut ja koko elämäsi omiin käsiisi, niinkuin minusta tuntui, ja uhmasit kaikkia vaaroja, köyhyyttä, jopa äitisi vihaakin, ollaksesi oma itsesi. Tekisitkö vielä kaikki uudelleen, Damastor, jos se olisi vielä tekemättä?»

»Adraste, rakastan sinua niin suuresti. Se mitä nyt sanot, loukkaa minua jonkin verran, sillä tuntuu siltä kuin syyttäisit minua uskottomuudesta. Voisinko vakuuttaa sinulle entistä selvemmin kuinka hartaasti kaipaan sinua oikein kokonaan ja ikuisesti omakseni? En voi ymmärtää kuinka olen tehnyt mitään tuottaakseni sinulle pettymyksen.»

»Tavallaan olet sen tehnyt, Damastor, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Mitään muuta en toivo sinulta kuin että todistaisit minun olevan väärässä. Luulin sinun olevan selvillä omasta mielestäsi kun pyysit minua antautumaan sinulle — ja luulin sinunkin kokonaan antautuneen minulle. Sellaisen miehen kanssa voisin kestää vaikka mitä. Et voi tietää kuinka rajattomasti ihailin sinua, Damastor. Tiesin, ettei äitisi pitänyt minusta, mutta mehän sovimme siitä, että meillä oli oikeus valita itse ja elää omaa elämäämme. Kuvittelin, että sinä menisit hänen luokseen ja sanoisit hänelle koruttomasti osoittaen suurta hellyyttä ja kunnioitusta, että sinä ja minä rakastamme toisiamme, että kaikki on sovittu. Ja sinä olisit sanonut sen joillakin ihmeellisen viisailla sanoilla, niin että äitisi — vaikkapa hän olisikin pahoillaan — näkisi asian meidän kannaltamme, tai jollei niinkään kävisi, tuntisit sinä ainakin tyydytystä oman suoruutesi ja vilpittömyytesi vuoksi. Damastor, tunnen olevani hyvin pettynyt siitä, että et tee mitään — odotat vain. Se ei ole niin urhoollista eikä viisasta kuin olin sinusta kuvitellut, ja välistä pelkään, että et ole itsestäsi niin varma kuin ennen. Tahtoisin vain nyt tietää olenko arvioinut luonnettasi väärin. Vai rakastitko minua ennen ja etkö enää rakastakaan?»

»Voisin uhrata koko elämäni todistaakseni kuinka suuresti rakastan sinua, Adraste. Jos olenkin lykännyt asiaa näin kauan, ei se johdu siitä, että olisin raukka. Tarvitaan rohkeutta äidin vastustamiseen, mutta kun pääsen varmasti selville oikeasta hetkestä, puhun hänelle. Oletko sinä kertonut suhteestamme Helenalle?»

»En sanaakaan.»

»Epäileekö hän mitään?»

»Damastor, Helena näyttää tietävän kaikki tämäntapaiset asiat ympäristössään, joten uskon hänen varmasti jo aikoja sitten päässeen selville meidän suhteestamme, mutta hän ei ole sanonut minulle mitään, enkä minäkään tietysti ole puhunut hänelle.»

»Jos sinulla on tuollainen käsitys Helenasta, niin pitäisi sinun ymmärtää miksi minäkin haluan pitää suhteemme vielä jonkin aikaa salaisuutena.»

»Minä en halua pitää sitä salassa keneltäkään, Damastor, mutta tahdon, että sinä kerrot sen ensin. Tahdon, että sinä kerskailet ja olet ylpeä siitä, jotta minäkin voisin ylpeillä sinusta.»

»Etkö sitten ole ylpeä minusta?»

»Damastor, olen varma siitä, ettei kukaan mies koskaan oikein ymmärrä miksi nainen rakastaa häntä. Mikäli voin päätellä sanoistasi, et käsitä ollenkaan miksi sinua rakastan. Rakastan sitä rohkeuttasi, että heti ensi silmäyksellä tajuat mitä luonteesi ja kohtalosi vaatii. Useimmat ihmiset näyttävät jäljittelevän toisia harkitsematta onko mikään heidän teoistaan juuri heille itselleen välttämätön. Sinulla on sitä, josta Helena puhuu niin usein, sinulla on elämänrakkautta. Sinä näet asiat sellaisina kuin ne ovat, vihaat verukkeita ja teeskentelyä, tahdot olla suora itseäsi ja toisia kohtaan. Sen vuoksi juuri rakastan sinua, Damastor — en voisi koskaan rakastaa toisenlaisia miehiä. Et saa menettää suurta lahjaasi, Damastor. Jos muuttuisit toisenlaiseksi, en voisi ylpeillä sinusta — pitäisin sinusta aina, mutta voi, kuinka surisinkaan puolestasi! Nyt ei ole kysymys vain tästä yhdestä ainoasta asiasta — vaan koko elämäsi on nyt pelissä, sillä jos alat nyt salailla ajatuksiasi ja tunteitasi ja madella toisten ihmisten mielipidettä peläten, niin olet mennyttä miestä ikipäiviksi — siitä olen varma, Damastor. Se on niin yksinkertaista, että luulin sinun huomaavan sen selvemmin kuin kenenkään toisen ihmisen. Jos olet tehnyt sellaista, mitä pidät nyt vääränä, niin tietysti sinun pitää luopua siitä ja menetellä sen mukaan kuin nyt katsot oikeaksi. Sen vuoksi kysyin kaduitko rakkauttamme. Mutta jos se mitä teemme on vieläkin oikein, niinkuin luulimme, niin ei ole pienintäkään syytä kätkeä sitä keneltäkään. Jos toisia ei miellytä se millaisia me olemme ja mitä teemme, niin tietysti me toivoisimme, ettei sellaista mielipiteitten eroa olisi olemassa, mutta ennemmin tai myöhemmin on meidän ratkaistava kuka meidän elämäämme saa ohjata — mekö itse vai nuo toiset. Kun ajattelin sinua ja meidän oli tehtävä valintamme, olin ylpeä sinusta, Damastor.»

»En moiti sinua siitä, että arvioit luonteeni väärin, Adraste, mutta niin kuitenkin teet. Olen vakuuttanut sinulle yhä uudestaan, että en salli kenenkään, en edes vanhempaini, muovailla kohtaloani. Jos voisin mennä heidän luokseen nyt niinkuin sinä tahdot ja ilmoittaa heille valinneeni sinut puolisokseni, pitivätpä he sitten siitä tai eivät, ja jos he sitten tyynesti alistuisivat siihen, niinkuin sinä puolittain toivot, silloin luultavasti olisit varma siitä, että olen voimakas luonne. Mutta jos kerron tämän uutisen isälleni, kun äiti on noin piintyneesti ennakkoluulojensa vallassa, niin isä ajaa minut pois kotoa — ja minne meidän sitten on lähdettävä? En tunne siinä mitään sankarillista. Elämänrakkautta tosin, mutta ensiksihän meidän kuitenkin on elettävä. Toistaiseksi ainakin on meille edullisempaa näin kuin jos omaiseni karkottaisivat minut enkä voisi tarjota sinulle minkäänlaista turvaa tai suojaa.»

»Täytyykö välttämättä elää, Damastor — sekö on tärkeintä kaikesta? Minun mielestäni on tärkeintä, millä tavoin me elämme. Se käsitys minulla on, että elämän rakkauteen kuuluu jonkinlainen huolettomuus ja päätös olla liiaksi maksamatta pelkästä olemassaolosta — olla antamatta siitä sieluaan hinnaksi. Minun neuvoni on, että me lähtisimme nyt käsi kädessä ja kertoisimme toisille kaikki. Ensin menisimme Helenan luokse ja puhuisimme asiamme hänelle ja sitten lähtisimme sinun vanhempaisi luokse, ja jos he hylkäisivät meidät niinkuin otaksun, niin silloin lähtisimme taivaltamaan tietä yhdessä, kunnes jotakin tapahtuisi meille — kohdataksemme joko onnemme tai onnettomuutemme. Olen varma siitä, että se olisi sekä rehellistä että kaunista. Etkö sinä iloitsisi sydämessäsi voidessasi tehdä niin minun kanssani? Damastor, suostutko siihen nyt — tällä hetkellä?»

»Kuinka mieletön ajatus, Adraste! — lähteä tuolla tavoin taivaltamaan kahden kesken kuin maantienkiertäjät! Sinä et kestäisi sitä, kuolisit ennenkuin olisimme päässeet pitkällekään!»

»Voin kuolla täälläkin. Mutta kuolisin mieluummin tuolla toisella tavalla sen miehen kanssa, jolle luulin antautuneeni. Damastor, nyt tänä iltana ymmärrän menettäneeni sinut!»

»En luovu sinusta koskaan, Adraste! Tänä iltana on mielesi täynnä synkkiä ajatuksia ja pelkoa, mutta se on aivan aiheetonta ja johtuu siitä, että et ole oikein voimissasi. Huomisaamuna heräät levänneenä ja muistat mitä olemme puhuneet ja kaikki ne kovat sanat, jotka olet lausunut minulle, ja naurat huolillesi. Rakastan sinua aina, Adraste, rakastan sinua koko sydämelläni. Saan sinut vielä ylpeilemään minusta, kun tulee oikea hetki, jolloin voin puhua, ja lopultakin saat huomata minun olleen oikeassa... Älä lähde — olemme menettäneet kokonaisen tunnin puhelemalla näistä typeristä huolista. Minähän odotin, että me olisimme yhdessä vain nauttiaksemme onnestamme, ja nyt olemmekin vain väitelleet.»

»Tuletko kanssani sisään, Damastor, vai tahdotko mieluummin, että minä menen yksin? Hyvin luultavasti Helena voi nähdä meidät tai Menelaos tai Hermione.»

V

»Nyt kun olen lähettänyt kutsun hänelle», sanoi Menelaos, »tahdon ilmoittaa sinulle yhden asian. Olin väärässä, ja niin poispäin, mutta sinulla ei ollut silti oikeutta pohtia asiaa lapsemme läsnä ollessa, niinkuin teit. Jos tuollaisten juttujen käsittely tapahtuu julkisesti, ei talossa ole minkäänlaista järjestystä. Mikään ei ole minusta niin kammottavaa kuin perheriita, ja kaikkein pahimmalta tuntuu, kun vanhemmat riitelevät omien lastensa kuullen.»

»Minäkin valitan sitä», sanoi Helena, »mutta sittenkin valitsin mieluummin sen kuin alistuin vastustamatta kestämään sellaista loukkausta, jota sain kokea sinulta tyttäreni läsnäollessa. Sinä näet asiat peräti merkillisessä valossa, Menelaos. Näyttää siltä kuin olisit tuonut minut kotiin voidaksesi nauttia siitä, että saat syytää minulle sopimattomia sanoja koko lopun ikäni, ja näytät jostakin syystä olevan sitä mieltä, että minä tyydyn siihen. Näytät arvelevan, että lapsellesi ja huonekunnallesi on hyväksi kuulla huuliltasi sellaisia epäkohteliaisuuksia. Jollen erehdy, pidät sitä omallekin luonteellesi hyödyllisenä. Joka kerta minua solvatessasi näytät tuntevan siveellisen tasosi kohonneen.»

»Helena, en ole lausunut sanaakaan palvelijaini kuullen. Kukaan itseään kunnioittava mies ei tekisi sitä. Kun Eteoneus tahtoi aloittaa keskustelun asiasta, kielsin häntä jatkamasta.»

»Mistä asiasta Eteoneus tahtoi keskustella kanssasi?» kysyi Helena.

»Se on vanha juttu», sanoi Menelaos. »Olin hupsu, kun mainitsin sen.»

»Niin olit», sanoi Helena, »mutta koska kerran otit sen puheeksi, toivon sinun ilmaisevan minulle mitä Eteoneus halusi sanoa».

»Ikävä kyllä en voi kertoa sitä sinulle, Helena. Ei se ollut laisinkaan tärkeää.»

»Menelaos, minä epäilen, että se oli hyvin tärkeää. Joka tapauksessa se koskee minua ja on sitä lajia, että mieluummin salaat sen minulta.»

»No niin, en voi sitä kertoa sinulle, muuta siitä ei ole sanomista. Ensinnäkään en halua ja jos toistaisinkin hänen sanansa, väittäisit sinä minun solvaavan sinua, ja ennenkuin olisin selvinnyt siitä sotkusta, pitäisi minun kutsua kotiimme vielä joku muukin vieras. Meillä ei ole varastoissamme ruokaa enää sen useamman elättämiseksi. Muistathan, että saimme viimeksi huonon sadon.»

»En aio sallia sinun johtaa minua harhaan tällä tavoin», sanoi Helena. »Jos olet päättänyt olla itse kertomatta minulle asiaa, niin kysyn Eteoneukselta mitä hän sanoi.»

»Milloin olet alkanut tiedustella portinvartijalta mitä luonteestasi arvellaan, Helena? Et voisi tosiaankaan tehdä sen arvottomampaa tekoa kuin keskustella asioistamme palvelijain kanssa!»

»Minulla ei ole aikomustakaan keskustella asioistamme hänen kanssaan — kysyn vain häneltä mitä salaperäisiä juttuja hän on levittänyt minusta.»

»Ja hän kertoo sen tietenkin sinulle!» sanoi Menelaos.

»En tiedä kertooko hän vai ei, mutta voinhan joka tapauksessa kysyä häneltä. Mieluummin kuulisin sen sinulta, mutta koska sinä kieltäydyt ilmaisemasta sitä minulle, kieltäydyn jäämästä tietämättömyyteen.»