Part 7

»Helena, huomaan pitäneeni liian suurta ääntä pikku jutusta. Kerron sinulle sen vähän, mitä siinä on kertomista. Kotiin palatessani kysyi Eteoneus minulta kuinka palvelijain oli suhtauduttava sinuun. Hän sanoi heidän olevan ihmeissään siitä, että sinä laisinkaan palasit, ja vielä enemmän siitä, että olit taas täällä ikäänkuin — no niin, ikäänkuin et olisi koskaan ollutkaan poissa. Hän sanoi, että he olivat valmistautuneet minun palattuani ilahduttamaan yksinäistä elämääni, mutta he eivät tietäneet kuinka oli suhtauduttava uuteen tilanteeseen, jossa minä en esiintynytkään yksinäisenä enkä apua tarvitsevana. Heistä tuntui, sanoi hän —»

»Milloin sinä keskeytit hänen puheensa ja estit häntä jatkamasta?» sanoi Helena. »Tuohan on jo kokonainen puhe.»

»Hän sanoi tuon kaiken vastoin tahtoani ja katkonaisin erin», sanoi Menelaos. »Minä koetin saada häntä palaamaan asiaan, mutta siitä hän lakkaamatta poikkesi, ja —»

»Mihin asiaan koetit saada hänet palaamaan?» sanoi Helena.

»No niin, hän tuli puhumaan minulle Hermionesta», sanoi Menelaos.

»Kuinka?»

»Hermionesta ja Oresteesta», sanoi Menelaos. »Hän oli huolissaan heidän suhteestaan.»

»Minun on vaikea uskoa korviani», sanoi Helena. »Sinä, joka et koskaan puhele vaimostasi palvelijain kanssa, sinä keskustelet heidän kanssaan vain tyttärestäsi — tyttärestäsi ja hänen lemmenasioistaan! Siinä on luultavasti jokin hieno ero, mutta minä en kykene sitä ymmärtämään. Menelaos, minulla ei ollut aavistustakaan, että olit niin kokonaan menettänyt hienotunteisuutesi! Olihan sinulla ennen se lahja — minne nyt olet hukannut sen? Ja mitä tulee meistä kaikista? Jos sinussa alkaa tuolla iällä ilmetä sellaisia heikkouksia, niin vajoat pian niin syvälle, ettei sinua voi enää auttaa, ja vaikutusvoimasi Hermioneen tulee olemaan peräti onneton. Kömpelyyttä on mahdoton parantaa.»

»Jos olisit ollut saapuvilla Eteoneuksen puhellessa», sanoi Menelaos, »niin tietäisit aivan hyvin, että en jutellut hänen kanssaan perheasioistamme — en vaimostani enkä tyttärestäni — en veljestäni enkä hänen vaimostaan tai pojastaan. Puhun näin yksityiskohtaisesti, jotta minua ei voitaisi syyttää kiertelemisestä. Eteoneus ei pidä Oresteesta ja hän tuli yllyttääkseen minutkin poikaa vastaan. Oresteesta johduimme tietysti puhelemaan vähän Hermionesta, ja portinvartija kertoi minulle, että nuo nuoret olivat tavanneet usein meidän poissa ollessamme. Sanoin hänelle, että heidät oli luvattukin toisilleen kauan sitten, että luotin ehdottomasti tyttäreni arvostelukykyyn, ja että Eteoneus itse oli julkea vanha kielikello. Lähetin hänet takaisin paikalleen, mutta hän on itsepäinen mies ja kesti vähän aikaa, ennen kuin pääsin eroon hänestä. Hän puheli koko ajan koettaen saada minulta selville jotakin sinusta. Kieltäydyin kuuntelemasta häntä, mutta ennen kuin sain hänet ulos, oli hän tehnyt minulle tarkoin selvää mielipiteestään. Se mitä sinulle kerroin oli vain pääsisältö hänen hajanaisista huomautuksistaan. Hänestä tuntuu siltä, että maailma alkaa luopua niistä perintätavoista, joitten vallitessa hän on kasvanut. Oikeastaan oli suurimpana syynä hänen jaaritteluunsa se, että hän tuli hakemaan minulta turvaa ja lohdutusta siihen, että tunsi tulleensa vanhaksi.»

»Hän on luultavasti oikeassa Oresteen suhteen», sanoi Helena, »ja maailma muuttuu. Olen pahoillani, että niin on. Vanhoilliset tavat ja kaikkia muodollisuuksia noudattava käytös ovat lopultakin parhaat. Mahdollisesti on joskus pakko poiketa niistä, mutta niiden, jotka joutuvat tekemään niin, on tosiaankin maksettava kallis hinta. Sen vuoksi minua surettaa, että olet menettänyt entisen kohteliaisuutesi, Menelaos. Se oli yksi onnellisimpia ominaisuuksiasi, ja vaikka nyt alkaakin karkeampi ja rahvaanomaisempi käytös tulla tavaksi, ei se koskaan tule oikein pukemaan sinua minun mielestäni. Huomasin muutoksen Troijassa heti samana yönä, jolloin me taas tapasimme toisemme. Ihailin Agamemnonia sen vuoksi, että hän jäi sinne suorittamaan noita uhreja. Siinä oli jotakin — en oikein tiedä voisiko sitä ehkä sanoa käytöksen sävyksi — mikä todisti kuinka lujaan kasvatus oli tarttunut häneen. Minua suretti, että sinä et jäänyt tekemään samoin. Meidän paluumme ei ollut niin onnellinen kuin kotiintulon pitäisi olla. Sinä aloitit sen väärässä mielentilassa.»

»Sitä en voi ollenkaan huomata», sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni ovat huolemme omassa luonteessamme. Uhrit ovat erittäin hyviä. Uhrasinhan minäkin Agamemnonin kanssa kokonaisen päivän. Mutta jos menee liiallisuuksiin tuollaisissa asioissa, ei enää ole uskonnollinen eikä tapoja noudattava, vaan muuttuu kiihkoilijaksi tai suorastaan hupsuksi. Sota oli lopussa, meidän velvollisuutemme oli minun mielestäni ruveta taas jatkamaan keskeytynyttä elintapaamme. En ymmärrä mikä sai Agamemnonin menettelemään niinkuin hän menetteli. Tavallisestihan hän ei ole turhantarkka muodollisuuksien ja tapain noudattaja. Kiusoittelin häntä vähän Klytaimnestralla — väitin, että Agamemnonia peloitti palata kotiin ja tavata Klytaimnestra. Kun nyt otan huomioon mitä todella on tapahtunut hänen kotonaan, soisin, että olisin jättänyt sen sanomatta. Hän muistaa sen varmasti palattuaan ja ehkäpä hän kuvittelee, että minä olen hänen vaimonsa puolella tässä surkeassa jutussa. Mutta eihän hän ole vielä palannut — huomaa se, Helena. Me saavuimme hyvissä ajoin, kun ottaa huomioon kuinka paljon tuuli teki haittaa matkalla, mutta hänestä ei ole kuulunut mitään... Jos meidän suhtautumisemme uhraamiseen merkitsi mitään meidän hyväksemme tai meitä vastaan, niin olisihan hänen pitänyt saapua kotiin ensin, vai mitä sinä arvelet?»

»En ole koskaan nähnyt mitään yhteyttä uhrien ja aluksen vauhdin välillä», sanoi Helena. »Minun ymmärtääkseni oli kysymys siitä oliko meidän laisinkaan päästävä kotiin. Muistanet kai, ettet päässyt hyväänkään vauhtiin, ennenkuin olimme suorittaneet Egyptissä nuo asiaankuuluvat uhrit. Agamemnon on epäilemättä pian taas kotona, ja silloin saamme tyydyttävän selityksen hänen viipymisestään.»

»Kun hän on ensin ennättänyt päästä vakiintumaan elämänjärjestykseensä», sanoi Menelaos, »niin pyydämme hänet tänne keskustelemaan Hermionesta ja Oresteesta».

»Silloinhan me saamme toisenkin vieraan», sanoi Helena. »Lähetitkö sinä, Menelaos, varmasti kutsun Pyrrhokselle, niinkuin lupasit?»

»Varmasti. Sanansaattaja lähti samana päivänä — samalla tunnilla. Pyrrhos saapuu tänne ystävälliselle vierailulle — siitähän me vain sovimmekin, niinkuin muistat, — ja meidän täytyy saada tänne Orestes myöskin. Ei tietenkään yht'aikaa, vaan aikaisemmin; eikö sinustakin ole sopiva niin?»

»Tapaisin mielelläni Oresteen, jos hänet vain voitaisiin löytää», sanoi Helena, »mutta Hermione ei tiedä missä hän on. Minusta tuntuu aivan niinkuin sinustakin, että meidän pitäisi tavata hänet ennen kuin teemme lopullisen päätöksen. Eikä minulla ole tosiaankaan mitään Agamemnonia vastaan. Koska olemme tottuneet puhelemaan lasten avioliitosta, niin olisi varmasti parasta, että suvun molemmat haarat ottaisivat nyt osaa keskusteluun... Tuolla käytävällä tulee portinvartija tänne päin. Jätänkö teidät kahden kesken?»

»Jää tänne», sanoi Menelaos. »En tiedä mitä hän tahtoo. Arvostele nyt itse olenko liian tuttavallinen häntä kohtaan.»

»Menelaos, saanko puhella hänen kanssaan siitä — mitä hän sanoi minusta?»

»Et», sanoi Menelaos.

»Miksi ei? Etkö selostanut minulle keskusteluamme oikein?»

»Mitä selostanut? Vai niin, luulitko sinä minun keksineen sen omaan tarkoitukseeni. Ajattele vain niin, jos haluat! Mutta minä puhuin totta.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »luulin tapaavani sinut yksin. Pyydän anteeksi.»

»Ehkäpä minä häiritsen, Menelaos», sanoi Helena. »Tulen takaisin sitten, kun sinulla on joutilasta aikaa.»

»Kuuleppas, Eteoneus, mitä tarkoitat sillä, että sanoit otaksuneesi minun olevan täällä yksin? Mikä sinuun oikein on mennyt? Loukkaako se sinua, että minä puhelin vaimoni kanssa omassa talossani?»

»En ole niin julkea, että loukkaantuisin mistään sinun teostasi, Menelaos», sanoi Eteoneus, »mitä sitten lieneekin mieleni pohjalla».

»Tuo ei kelpaa, Eteoneus», sanoi Menelaos. »Minähän sanoin sinulle hiljattain, että sinun on käytettävä siivoa kieltä puhuessasi kenestä perheeni jäsenestä tahansa. Totta kai sinä ymmärsit selvästi tarkoitukseni?»

»En, Menelaos», sanoi portinvartija, »kuulin sanat selvästi, mutta en ymmärtänyt niiden merkitystä... Mutta meidän on parasta olla jatkamatta pitemmälle, kun talon emäntä on saapuvilla.»

»Eteoneus», sanoi Helena, »minä kuuntelen mielelläni mitä tahansa sinulla on sanottavanasi. Kerro se aivan niinkuin en minä olisikaan läsnä — jollei se ole mikään mieheni yksityisasia, jota minä en saa tietää. Olet vanha ystävä, enkä ole mielestäni nähnyt sinua paljonkaan kotiin palattuani. Kuinka olet voinut?»

»Terveyteni on ollut oivallinen», sanoi Eteoneus, »mutta mieleni on täynnä huolia».

»Se surettaa minua», sanoi Helena. »Kun on koko ikänsä palvellut niin uskollisesti kuin sinä, pitäisi voida vanhoilla päivillään tuntea omatuntonsa huolettomaksi.»

»Ei minun omaatuntoani mikään vaivaa. Eivät minun huoleni aiheudu omista rikoksistani.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »mikä sinut toi tänne? Mitä sinä tahdot minulta?»

»Odotahan hetkinen, Menelaos», sanoi Helena. »Tarkoitatko sitä. Eteoneus, että sinua huolestuttavat toisten tekemät rikokset?»

»Juuri sitä», sanoi Eteoneus.

»Tarkoitatko sellaisia rikoksia, joita ihmiset ovat tehneet sinulle henkilökohtaisesti?» sanoi Helena. »En mitenkään tahtoisi esiintyä niin, että tuntuisin sinusta liian tunkeilevalta.»

»Ei tässä ole puhettakaan tunkeilevaisuudesta», sanoi Eteoneus. »En tarkoittanut osakseni tulleita henkilökohtaisia loukkauksia.»

»No niin», sanoi Helena, »tarkemmin ajatellenhan tässä maailmassa on suuri joukko rikoksia, joita toiset ovat tehneet toisille eikä meille. Millainen suuri tuskan kaipaus sinun rinnassasi asuukaan, Eteoneus, kun otat kantaaksesi kaiken tuon surun!»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »vaadin sinua nyt sanomaan mitä —»

»Suo anteeksi, Menelaos», sanoi Helena; »en huomannut, että sinua suututti, kun puhelin Eteoneuksen kanssa».

»Ei suinkaan», sanoi Menelaos. »Puhele hänen kanssaan niin paljon kuin haluat — toisella kerralla. Nyt tahdon kuulla mitä asiaa hänellä oli.»

»Se on vain eräs pikku uutinen», sanoi Eteoneus, »mutta kerran oli aika, jolloin sinä olisit iloinnut sen kuulemisesta».

»Et suinkaan tarkoita, että Pyrrhos on kieltäytynyt tulemasta?»

»Hän ei ole vielä saanutkaan kutsua. Ei, uutiseni koskee veljeäsi.»

»Onko hän palannut?»

»On», sanoi Eteoneus. »Juuri saapui tieto, että hän on taas kotona turvallisesti ja terveenä. Se mies, joka kertoi tämän minulle — hän kulki tästä ohitse noin tunti sitten — näki itse hänen ajavan vaunuillaan oman ovensa eteen kaikkine tavaroineen ja voittosaaliineen, mukanaan Kassandra, kaunis orjattarensa. Mies sanoi, että Kassandra on hyvin kaunis.»

»Niin hänen väitetään olevan», vastasi Menelaos. »Mitä sitten tapahtui?»

»Ei mitään. He menivät kaikki sisään. Kun ovet oli suljettu, odotti väkijoukko tietysti ulkona jonkin aikaa ja lähti sitten arkiaskareihinsa. Mies jatkoi matkaansa.»

»Minä haluaisin tietää mitä tapahtui noiden ovien sisäpuolella», sanoi Menelaos.

»Niin minäkin», sanoi Eteoneus, »mutta mies ei ilmeisestikään ymmärtänyt koko tapauksen merkitystä. Hän on vain kulkukauppias eikä ollut kuullut mitään Klytaimnestran käytöksestä. Hän hämmästyi kovin minun kertoessani hänelle siitä ja on hyvin pahoillaan, että lähti paikalta pois juuri — niin sanoaksemme — suurimpain mahdollisuuksien hetkellä.»

»Eikö hän ollenkaan nähnyt Klytaimnestraa?» kysyi Menelaos.

»Näki kyllä. Klytaimnestra tuli ulos Agamemnonia vastaan ja talutti hänet sisään», sanoi mies. »Hän tervehti Kassandraakin hyvin kohteliaasti.»

»Tervehtikö hän tosiaankin?» sanoi Menelaos. »Ja suorittiko Aigisthoskin isännän asemaan kuuluvat tervetuliaismuodollisuudet?»

»Mies ei nähnyt häntä — eikä kuullutkaan hänestä mitään», sanoi portinvartija. »Se johtui siitä, että hän lähti niin pian pois sieltä.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »kun ensin kerroit minulle Klytaimnestrasta ja Aigisthoksesta, uskoin, että koko huhu heidän suhteestaan saattoi olla vain valheellista juorua, ja sanoinkin niin. Nyt alan uudelleen olla sitä mieltä, että otaksumani oli sittenkin oikea! Jos Aigisthos olisi herra talossa, ei Klytaimnestra olisi lausunut Agamemnonia niin nöyrästi tervetulleeksi kotiin. Jos siellä olisi tapahtunut häväistysjuttu, olisi tuo kulkukauppias kuullut siitä, vaikka olisi viipynyt siellä kuinka vähän aikaa tahansa.»

»Tyhmyyksiä, Menelaos», sanoi Helena, »sinä koetat pettää itseäsi. Orestes on kertonut sen Hermionelle ja Hermione minulle, niinkuin hän on epäilemättä kertonut sinullekin. Eteoneus on tietänyt sen aikaisemmin kuin kukaan meistä. Ei, sisareni elää yhdessä Aigisthoksen kanssa, ja hänen miehensä on tullut kotiin. Kulkukauppias lähti sieltä ilmeisestikin liian pian pois. Näihin aikoihin he ovat jo kaikki päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kuinka minä toivoisinkaan saavani tietää, millaiseen!»

»Asian voi selvittää vain yhdellä ainoalla tavalla», sanoi Menelaos. »Veljeni tappaa Aigisthoksen, ja Klytaimnestra haluaa varmasti surmata Kassandran. Eteoneus, käske miesten järjestää kaikki heti kuntoon matkan varalle. Lähden heti paikalla veljeni luokse.»

»Jos sinun täytyy lähteä, en koeta pidättää sinua, mutta minulla on sellainen aavistus, että sinun olisi paras jäädä tänne. Mitä lieneekään tapahtunut, on se nyt jo tapahtunut. Tulisit liian myöhään voidaksesi auttaa. Varmasti on jo matkalla tänne toisia sanansaattajia, joilla on tarkemmat tiedot asiasta. Minä jäisin tänne sinun sijassasi.»

»Tuossa on jonkin verran perää, Helena, mutta minun täytyy sentään lähteä. Minun on itse otettava selvä, millä kannalla asiat ovat.»

»Jos olet levoton Agamemnonin vuoksi», sanoi Helena, »niin lähettäisin heti jonkun hankkimaan uutisia, mutta en menisi itse. Sinusta ei ole mitään hyötyä, jos hän on siellä vaikeassa asemassa, ellet ota mukaasi melkoista miesjoukkoa, ja sinä olisit jokseenkin hullunkurisen näköinen marssiessasi paikalle joukkoinesi, jos Agamemnon ja Klytaimnestra olisivatkin sattuneet sopimaan keskenään.»

»Sehän on mahdotonta», sanoi Menelaos.

»Sitä minä en uskaltaisi väittää», sanoi Helena. »Melkein millainen sopiminen tahansa on mahdollinen tässä maailmassa. Lähetä Agamemnonille tervehdys ikäänkuin et tietäisi mitään tuosta Aigisthoksen jutusta ja pyydä häntä tulemaan tänne mahdollisimman pian. Hänen vastauksestaan saat tietää mitä on tapahtunut sekä mihin sinun on ryhdyttävä.»

»Mutta jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa ja tuo hänet kerallaan?» sanoi Menelaos.

»No, jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa, voi hän hyvinkin ottaa hänet mukaansa», sanoi Helena. »Hänhän on kaikesta huolimatta minun sisareni ja sen nuoren miehen äiti, jonka olet päättänyt ottaa vävyksesi. Et voi syrjäyttää häntä. Mutta jos olisit katsellut asioita minun näkökannaltani ja kohdistanut Pyrrhokseen vaikutusvoimasi, olisit voinut pelastua tästä epämiellyttävästä tilanteesta.»

»En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta», sanoi Menelaos. »Sopivatpa he sitten tai eivät, tulee hänen menettelynsä aina näyttämään minusta erikoisen vastenmieliseltä... Luulenpa tosiaankin, että on viisainta lähettää sinne sanansaattaja. Eteoneus, käske yhden miehen varustautua matkalle. Nyt heti paikalla.»

<tb>

»No, Helena, mitä oikein arvelet asiasta?»

»En ymmärrä, Menelaos. Tässähän on kysymys sinun veljestäsi ja minun sisarestani. En voi arvata mitä seurauksia tästä meille on.»

»En minä ajattele meitä», sanoi Menelaos. »Mehän kyllä kestämme millaisen kolauksen tahansa. En halunnut ilmaista tunteitani Eteoneuksen läsnäollessa. Siinä talossa on varmasti tapahtuva kauheita asioita... etkö sinäkin luule niin?»

»Luulen siellä tähän mennessä jo tapahtuneen», sanoi Helena. »Minun käy säälikseni Elektraa ja Orestesta. Ja samoin Hermionea. Hän ottaa sen varmaan hyvin raskaasti, eikä sellaisten asiain pitäisi täyttää nuoren tytön ajatuksia... Menelaos, mitä sinä arvelet tuosta kulkukauppiaasta, jonka kertomusta Eteoneus oli selostavinaan?»

»Mitä minä voisin hänestä arvella? Enhän tiedä hänestä mitään muuta kuin mitä Eteoneus kertoi.»

»Sinä siis uskoit hänen sanojaan. Sitä minä jo epäilinkin. Minä en uskonut. Eteoneus tietää enemmän kuin mitä hän meille kertoi, tai kulkukauppias tiesi enemmän kuin mitä kertoi Eteoneukselle. Niinkuin itsekin sanoit, kuulee tuollaisesta häväistysjutusta jokainen kulkukauppias, vaikka hän viipyisi paikkakunnalla kuinka lyhyen ajan tahansa. Ja jos hän kerran kuuli siitä, ei hän lähtenyt niin välinpitämättömästi pois.»

»Luuletko Eteoneuksen tietävän enemmän kuin mitä hän kertoi meille?»

»Joko Eteoneuksen tai kulkukauppiaan.»

»Kutsun hänet paikalla takaisin ja otan asiasta selvän!»

»Kysy häneltä enkö minä ollut oikeassa neuvoessani sinua pysymään kotona», sanoi Helena. »Ja kysy häneltä mistä syystä asia on niin. Minä menen kertomaan Hermionelle tämän uutisen. Ehkäpä se koskee eniten häntä.»

<tb>

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »minä olen katsellut tässä ovella ja odottanut kunnes vaimosi lähti pois. Nyt voin puhua kahden kesken kanssasi. En kertonut sinulle kaikkea.»

»Kerro se nyt minulle. Mitä tapahtui vielä?»

»Kulkukauppias tunsi luonnollisesti häväistysjutun — se kohta oli minun keksintöni. Hän aikoi jäädä sinne katsomaan mitä tapahtuisi, mutta jokainen kaupungin asukas oli kehoittanut häntä jatkamaan matkaansa, jos hän pani arvoa terveydelleen.»

»Terveydelleen?»

»Elämälleen, jos vaadit suoraa puhetta. Kulkukauppias sanoi, että Klytaimnestralla ja Aigisthoksella oli kaikki jo valmiina Agamemnonin houkuttelemiseksi ansaan ja että he mieluummin suorittivat asian todistajitta.»

»Kutsu miehet koolle, Eteoneus! Lähden paikalla.»

»Sitä en tekisi sinun sijassasi, Menelaos. Toivottavasti se ei ole välttämätöntä. Olen koettanut löytää Oresteen ja luulenpa melkein saaneenikin toimitetuksi hänelle sanan. Tiedänkin sen muuten varmasti. Hän saa kuulla tämän uutisen. Hän ei pidä minua ystävänään, mutta tällaisessa ratkaisevassa tilanteessa suon hänen mielellään olevan läsnä, ja nythän hän voi näyttää millainen poika hän on. Hänen oikeutensa on enemmän kuin sinun olla nyt Agamemnonin luona. Jollen erehdy, on hän jo matkalla. Sinun olisi parasta pysyä täällä, lähettää sanansaattaja ja odottaa kunnes vastaus saapuu.»

»Missä Orestes oli? En luullut häntä voitavan löytää.»

»En tahtonut löytää häntä aikaisemmin», sanoi Eteoneus. »Se on hänen salaisuutensa, joten en halua mainita missä hän oli, mutta nyt saamme nähdä mihin hän kelpaa. Toivottavasti et pane pahaksesi, vaikka minä annoinkin hänelle varustukseksi muutamia parhaita aseitasi. Kaikkihan jää sentään perhepiiriin, niinkuin sanoin hänelle.»

VI

»Hermione kulta, tulin niin pian kuin kuulin uutisen. Toivottavasti Helena on kotona.»

»Ei hän ole, Kharitas — hän on valitettavasti ulkona tämän iltapäivän. Tule sisään ja salli minun olla vähäpätöisenä korvauksena.»

»Lapsi kulta, ei suinkaan vähäpätöisenä! Mutta tämä on jo toinen kerta, jolloin en saa tavata äitiäsi. Jollen tuntisi häntä niin hyvin, niin epäilisin hänen tahallaan välttävän minua. Sano nyt hänelle kuinka pahoillani olin, kun en voinut tavata häntä. Samalla hetkellä, kun kuulin Agamemnonin palanneen, päätin tulla tänne heti sanomaan Helenalle kuinka iloinen olin... Hyväinen aika!... Totta kai olet kuullut tädistäsi?»

»En, emme me ole kuulleet heistä kenestäkään mitään suoranaisesti. Eräs mies kertoi Agamemnonin palanneen kotiin. Äiti mainitsi minulle siitä. Isä on lähettänyt hänelle kutsun viettää muutamia päiviä meidän luonamme niin pian kuin hän ennättää.»

»Sinun setäsi, Hermione, on erittäin etevä mies. Sinun pitäisi olla ylpeä hänestä. En tietenkään tarkoita sitä, ettei isäsikin ole etevä, mutta Agamemnon on aina, no niin, hänessä on aina ollut jotakin erikoista. On vaikea määritellä persoonallisuutta. En ole koskaan voinut ymmärtää miksi ei tätisi antanut arvoa sille, mitä hänellä oli — useimmat naiset olisivat pitäneet osaansa onnellisena sellaisen miehen rinnalla.»

»Ehkäpä Klytaimnestra ei tahdo elää onnellisena», sanoi Hermione. »Äiti näyttää aina kiusaantuneelta, jos puhutaan kunnioittaen jokapäiväisestä arkionnesta ja järjestyneistä elämäntavoista. Heillä näyttää olevan oma käsityksensä onnesta. Mutta minun ei pitäisi puhua tädistäni näin. Olen varma siitä, että hän antaa suuren arvon miehelleen — mikäli on häntä tavannut. Mielestäni ei mikään tue päinvastaista käsitystä.»

»Lapsi kulta, et suinkaan aio teeskennellä olevasi aivan tietämätön Klytaimnestran menettelystä! Olethan sinä tietenkin kuullut siitä! Sehän on tavallisin juttelunaihe perheen ystäväin kesken. En ymmärrä mistä naiset saavat rohkeutta sellaisiin tekoihin. En sano tätä siksi, että itse kaipaisin tuollaista rohkeutta! Mutta ethän voi mitenkään väittää hänen pitävän Agamemnonia kunniassa, jos hän elää Aigisthoksen kanssa.»

»En kuvittele ymmärtäväni paljonkaan tuollaisista asioista, Kharitas, mutta luulen käsittäväni tätini näkökannan edes jossakin määrin. En puolusta hänen elämäntapansa epäsäännöllisyyttä, mutta hänellä on hyvätkin ominaisuutensa. Serkkuni Orestes on kiintynyt häneen, ja minä toistan aina mielessäni, ettei niin erinomainen mies kuin hän voisi välittää henkilöstä, jolla ei ole minkäänlaisia hyveitä.»

»Ehkäpä Orestes vain on tottelevainen poika», sanoi Kharitas. »Olen joka tapauksessa iloinen kuullessani tuon Oresteesta, sillä olin luullut hänen olevan kenties liian uudenaikaisen mielipiteissään. Niinkuin tiedät, ei hän lähtenyt Troijaankaan, vaikka kuuluu olevan kerrassaan hurja soturi. Joku kertoi minulle — kukahan se nyt olikaan? — hänen jääneen kotiin siitä syystä, ettei hyväksy sotaa. Pelkäsin hänen mahdollisesti olevan luonteeltaan uskottoman. Mutta Klytaimnestra näyttää minusta ehdottomasti — en luule setäsi tahtovan ottaa häntä takaisin vaimokseen. Sanoitko niin, ettet ollut kuullut hänestä mitään?»

»Hänhän on jo Agamemnonin talossa», sanoi Hermione. »Eihän hän ole koskaan ollutkaan poissa. Se on kyllä mielestäni varma, että he joutuvat riitelemään, mutta toistan vieläkin, että Klytaimnestralla on erinäisiä seikkoja puolustuksenaan, ja minä en rupea lausumaan tuomiotani ennen kuin tiedän paljon enemmän kuin nyt.»

»Onko hänellä jotakin puolustuksenaan? Sitä en tietänytkään! Onko Agamemnon ollut —? No, sehän ei olisikaan ihmeellistä, sellaisiahan miehet aina ovat. Kerroppas minulle, Hermione! Se on pysynyt minulta kokonaan salassa — en ymmärrä millä tavoin.»

»Sehän on aivan yksinkertaista, kun tuntee heidät molemmat», sanoi Hermione. »Agamemnon on kovakourainen ja Klytaimnestra ylpeä. Mitä muuta tarvitaan riidan syntymiseen? Orestes sanoo, että hänen äitiään suututti vähän se hälinä, jonka minun äitini aiheutti. Voisi otaksua, että Klytaimnestra oli kateellinen, mutta Orestes väittää, ettei niin ollut asianlaita. Hän sanoo äitinsä vain olleen sitä mieltä, että Troijan retki oli — no niin, kohtuuton mittasuhteiltaan. Sitten tuo Iphigeneian juttu. Etkö ole kuullut siitä? Se tapahtui kauan sitten, kun koetettiin saada alukset liikkeelle. Setäni oli Auliksessa ja lähetti noutamaan sinne Iphigeneian, joka muka aiottiin naittaa Akhilleukselle. Tätini oli tietysti mielissään tällaisesta avioliitosta ja varustautui lähtemään tyttärineen, kun Agamemnonilta tulikin sana, että tyttären piti tulla yksin — äiti ei saanut seurata häntä. Se oli jokseenkin suututtavaa, eikö ollutkin? Klytaimnestra halusi saada tyttärensä hyviin naimisiin, mutta hän oli mielestään itseoikeutettu olemaan läsnä häissä. Et voi uskoa kuinka raaka Agamemnon oli siinä jutussa — hän sanoi, että jos Klytaimnestra tulisi, ei avioliitosta tulisi mitään, ja ettei Klytaimnestra saanut kysellä mitään, vaan että hän, Agamemnon itse, selittäisi kaikki kotiin palattuaan. Klytaimnestran mielestä sellainen petollisuus vapautti hänet kaikista velvollisuuksista miestään kohtaan. Minä en ole niinkään valmis väittämään hänen olevan väärässä.»

»En minä ymmärrä miksi hänen pitäisi hajoittaa koti, vaikka avioliitosta ei tullutkaan mitään», sanoi Kharitas. »Jos minä karkaisin toisen miehen kanssa joka kerta kun mieheni jättää jonkin lupauksensa täyttämättä, niin — no niin, silloin en olisi se, mikä nyt olen. Iphigeneia olisi voinut saada toisen miehen.»

»Ei, se oli mahdotonta», sanoi Hermione. »He tekivät kerrassaan kauhean teon — he uhrasivat hänet saadakseen suotuisan tuulen.»

»Hermione! Sehän oli kauheaa! Ja tuulihan ei sittenkään kääntynyt suotuisaksi, vai kuinka?»

»Kyllä se kääntyi», sanoi Hermione. »Silloinhan he lopulta pääsivät Troijaan. Mutta ehkäpä he eivät todella tappaneetkaan häntä. Minä uskoin ennen niin, mutta kukaan ei myönnä sitä nyt, ja jälkeenpäin onkin kerrottu asia toisin ja väitetty hänen elävän vielä jossakin syrjäisessä paikassa. En voi ymmärtää miksi hän sitten on siellä eikä kotonaan. Mutta mitä hänelle sitten lieneekin tapahtunut, on setäni toivottavasti tähän mennessä jo selittänyt sen tyydyttävästi, ja toivottavasti hän myöskin ymmärtää, että Klytaimnestralla on ollut oikeus katkaista kotoiset siteensä, kun ei saanut mieheltään aikaisemmin selitystä tapausten kulkuun. Orestes sanoo —»

»Hermione kulta, minua epäilyttää, ettei Oresteella ole hyvää vaikutusta sinuun. Hän näyttää puhuvan — ja ajattelevan — niinkuin hänen äitinsä lapselta voi odottaa. Sinulla ei mitenkään olisi noin kauheita mielipiteitä, ellei joku olisi tyrkyttänyt niitä sinulle. Se ei ole sinun suloisen luonteesi mukaista. Minä en luota Oresteeseen. Toivottavasti et päästä sydämessäsi valtaan liian suurta ihailua häntä kohtaan!»

»Tuskinpa häntä liiaksi ihailen», sanoi Hermione.

»Siitä olenkin sentään varma», sanoi Kharitas. »Minulle on tosiaankin oikea arvoitus, Hermione, kuinka sinä olet säilyttänyt niin hyvin kauniit elämänihanteesi, vaikka ympärilläsi on tapahtunut niin merkillisiä asioita. Tiedäthän, että olen kiintynyt äitiisi, mutta — et suinkaan loukkaannu, vaikka sanonkin samaa, mitä sellaisetkin ovat sanoneet, jotka rakastavat häntä hyvin paljon — hän ei ole ihanteellinen äiti. Hänen mieltään kiinnittää rakkaus liiaksi ikäänkuin se olisi koko elämä. Terve järki auttaa pitemmälle, sanon minä. Ja sitten tarvitaan myös vähän taitoa suunnittelemiseen ja keksimiseen. Tuollaiset ihmiset, jotka antavat tunteilleen vallan, Hermione, ovat yksinkertaisesti vain taakaksi meille toisille. Kuinka suuresti he kunnioittavatkaan vaistojaan ja mielijohteitaan! Toivottavasti sinä et koskaan antaudu yksinomaan tunteittesi valtaan. Olen aina koettanut hillitä Damastorin hetkellisiä vaistoja tai ainakin saada hänet unohtamaan ne. Toistaiseksi voin kerskailla menestyneeni. Eikö hän ole sinun mielestäsi kiltti poika, Hermione?»

»En tunne häntä tarpeeksi, Kharitas, tietääkseni onko hän kiltti poika vai ei. Hän on hyvin kohtelias minulle, kun tapaamme.»

»Kohteliasko? Mutta, Hermione, hänhän on mieltynyt sinuun — hän on suorastaan rakastunut sinuun! Ei sinulla ole mitään syytä arkailla tuon asian vuoksi — hänen äitinsä, vanhan ystäväsi seurassa. Tiedän hänen tunteensa tässä suhteessa. Tuo lapsi kertoo minulle kaikki. Hän tulee usein minun huoneeseeni juttelemaan käytyään täällä sinua tervehtimässä.»

»Mitä hän kertoo sinulle, Kharitas? Hän ei nimittäin käy koskaan täällä minua tervehtimässä. En ole viikkokausiin vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan.»

»Hermione! Minä luulen pyörtyvän!! Damastor!... Älä sano minulle niin — se poika ei voisi pettää minua.»

»Kharitas, mieltäni pahoittaa puhua sinulle tästä, mutta kerran ennenkin ja useampiakin kertoja olet vihjaissut, että Damastor muka rakastaa minua. En tahtonut keskustella enemmän tuollaisesta, mutta se kiusasi minua, koska Damastor ei ole koskaan osoittanut pienintäkään huomaavaisuutta minua kohtaan. Minusta tuntui ikävältä, että sinä elit väärän kuvittelun vallassa.»

»Hän sanoi — hän on aina sanonut — tulevansa tänne vain sinua tapaamaan. Luulin hänen tarkoittavan —»

»Minä uskonkin hänen käyneen täällä», sanoi Hermione. »Sitä en laisinkaan epäile. Enkä sitäkään epäile, että hän on hurmaantunut erääseen tyttöön. Tässä talossa on useampiakin naisia eikä vain yksi, Kharitas.»

»Et suinkaan väitä, että hän on rakastunut — äitiisi!»

»Ei, kumma kyllä, tässä tapauksessa ei ole puhe äidistäni. Otaksun — luonnollisesti en voi tietää varmasti — että kysymyksessä on Adraste.»

»Ja kuka on Adraste?»

»Tiedäthän sinä — olethan nähnyt hänet — sama tyttö, joka on äitini lähin palvelija.»

»Hänkö, joka tuli Helenan kanssa puutarhaani? Hermione! Hän on hyvin kaunis.»

»Niin on — jos vain se tyyppi kerran miellyttää.»

»Kuinka kauheaa! Olen varma siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista luonnetta. Hän on parhaassa tapauksessa tyhjän arvoinen. Ja joka hetki Helenan seurassa!... Hermione, miksi luulet Damastorin ihastuneen häneen?»

»He ovat olleet paljon yksissä — olen nähnyt heidän kävelevän ja juttelevan yhdessä, kun ovat ehkä luulleet, ettei kukaan ole heitä näkemässä. Damastor on vasta poika, Kharitas, ja tyttö taas on minun ymmärtääkseni pieni juonien punoja. Hän on kyllä selvillä viehätysvoimastaan ja kuolisi mieluummin kuin jättäisi sen käyttämättä. Enkä tiedä oikein kannattaako hänen siveellisistä periaatteistaan puhuakaan. Mahdollisesti olen väärässä, mutta luulen Damastorin joutuneen hänen pauloihinsa.»