Part 16

»Tarkoitukseni ei ollut asettaa teitä vastakohdiksi», sanoi Hermione, »vaan ainoastaan puhua hänen suuripiirteisyydestään. Mutta koska nyt itse huomautit vastakohtaisuudestanne, on minun myönnettävä todenneeni saman asian siinä tilaisuudessa, jolloin huomasin tämän merkillisen piirteen hänessä ensimmäisen kerran. Sinähän tiedät, että hänen mielestään pitäisi ihmisen aina etukäteen lausua moittiva arvostelunsa eikä mainita siitä enää jälkeenpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oikein teossa noudattaisi sitä silloin kun joutuisi itse sille puolelle, jonka on annettava anteeksi. Mutta kun saimme tietää, että Orestes oli surmannut äidin sisaren, niin huomasitko kuinka nopeasti hän hillitsi mielensä ja kieltäytyi karkoittamasta Orestesta perheestä?»

»Onko tuo vertauskuva tarkoitettu minun opastamisekseni?» sanoi Menelaos. »Se on taitavasti esitetty — huomaan, että aivosi ovat yhä kunnossa, tyttäreni, mutta niin ovat minunkin. Orestes ei kuulu perhepiiriin, mikäli minun sanani jotakin merkitsee. Minulla on oma käsitykseni sinun äitisi jalomielisyydestä.»

»Saisinko minä kuulla sen?» sanoi Hermione. »En voi kuvitella mitään sen kauniimpaa kuin on tuollainen nopeasti syttynyt halu osoittaa ystävällisyyttä sellaista ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin tuottanut niin suuren onnettomuuden tuolle asianomaiselle henkilölle. Silloin huomasin ensimmäisen kerran äidin epäitsekkäisyyden. Kenties se on jäänyt minulta huomaamatta toisina kertoina, jolloin hän on voinut olla yhtä jalomielinen.»

»Sellaisia kertoja ei ole ollut monta, vaikkapa myöntäisi hänen osoittaneen jalomielisyyttä tuossa yhdessä tapauksessa, mitä minä en kuitenkaan myönnä. Sanot, etten ymmärrä äitiäsi. Olet aivan oikeassa. Ainoa mitä ymmärrän hänessä on hänen ulkomuotonsa, enkä voi ymmärtää kuinka hän säilyttää sen kauniina niin kauan. Minun silmissäni hän ei ole koskaan ennen ollut niin ihana kuin näinä viikkoina, jolloin ankara isku toisensa perästä on kohdannut häntä. Samanlainen hän oli tuona yönä Troijassa. Hänen kauneutensa lisääntyy jokaisessa vaikeassa tilanteessa!»

»Sehän on totta, että hän on harvinaisen kaunis», sanoi Hermione, »mutta minä puhuin hänen luonteestaan».

»Nyt minä puhun hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Puhuin ensin hänen kauneudestaan, koska sillä on oma merkityksensä. En ole tosiaankaan oikein varma siitä onko hänellä luonnetta laisinkaan, enkä edes tiedä onko hänellä sydäntäkään. Ajatteleppas — nyt voin puhua sinulle vapaammin äidistäsi, kun olet naimisissa — en ole koskaan nähnyt hänen kiihtyneen mistään. Hän sanoo rakastaneensa Parista intohimoisesti — intohimoisesti! Olisinpa suonut näkeväni hänet siinä mielentilassa. Ennen karkaamistaan Pariksen kanssa Helena kohteli häntä tuollaisella tyynen hajamielisellä herttaisuudella, jollainen hänellä on varattuna melkein kenelle tahansa. Joka kerta, kun hän alkoi puhua Parikselle, pelkäsin hänen unohtaneen vieraamme nimen. Kuvitteleppas sitten miltä minusta tuntui, kun kuulin heidän karanneen yhdessä! Ja kuvitteleppas miltä minusta tuntuu, kun Helena kertoo minulle — minulle, julkealla tavallaan Parista kohtaan tuntemastaan intohimosta! Hän on hyvin itsekäs ihminen, sen sanon sinulle. Hän on päättänyt aina puhua suoraan! Kuka häntä pyytää olemaan avomielinen? Hän esiintyy aivan kuin mukaantuisi kaikkien yhteiseen pyyntöön. Ja sitten tuo halu lähettää paikalla noutamaan Orestes. Mitä syytä oli Helenalla kuvitella, että Orestes haluaisi tulla luoksemme?»

»Isä, minä kaikkein viimeisenä tahtoisin väittää, että äiti on kohdellut sinua oikeudenmukaisesti tai käyttäytynyt sopivasti. Tarkoitin vain, että hänellä on suuripiirteinenkin puolensa, jota en ollut huomannut ja jota kenties et sinäkään ollut huomannut. Hän sietää erilaisiakin mielipiteitä kuin hänen omansa ovat, eikä hän ole itsepäinen. Näes, sinä olet vähän itsepäinen, isä, ja ehkä siitä johtuu, ettet tule hänen kanssaan paremmin toimeen.»

»En ymmärrä mitä Orestes sanoisi, jos kuulisi tämän keskustelun», sanoi Menelaos, »mutta se ei ennusta hänelle mitään hyvää. Mahdollisesti hän osoittautuu yhtä anteeksiantavaksi aviomieheksi kuin minä olen ollut, mutta saako hän siitä kiitosta? Ei! Ihmiset sanovat, että sinä olet suuripiirteinen!»

»Isä, sekaannutko sinä nyt kokonaan kuvarikkaassa puheessasi vai luuletko sinä tosiaankin minun aikovan jäljitellä äidin elämänvaiheita? Ei edes Orestes luule minulla olevan edellytyksiä sellaiseen. Äidin tavattuaan hän on ylistänyt minussa kaikkea muuta paitsi ulkomuotoani.»

»Mutta eihän hän ole tavannut äitiäsi sen jälkeen kuin aivan pikku lapsena!»

»Hän kävi äidin luona pari päivää sitten — ja heidän keskustelunsa oli hyvin rikassisältöinen. Se oli tarkemmin ajatellen erittäin kaunista. Oresteen äiti oli hänen sisarensa, ja sittenkin oli äiti Oresteen sanain mukaan vilpittömän myötätuntoinen eikä moittinut Orestesta ja sanonut hänen olevan auttamatta hukassa, eikä tavuakaan tuohon suuntaan. Orestes vahvisti sitä käsitystäni, että äiti kaikkine virheineen on erittäin huomattava nainen.»

»Ymmärrän taas tarkoituksesi. Jos Helena, jota on kohdannut suurempi suru, voi antaa anteeksi Oresteelle ja suhtautua häneen sydämellisesti, niin miksi ei Menelaos, joka ei sittenkään ole menettänyt Oresteen miekan iskusta ketään verisukulaista — vaan ainoastaan epätervetulleen vieraan? No niin, tässä perheessä on tilaa vain yhdelle tuohon lajiin kuuluvalle huomattavalle henkilölle. Minä luovutan paikan Helenalle.»

»Nyt sinä erehdyt kokonaan», sanoi Hermione. »Tietysti luulet minun puhuvan Oresteen puolesta, mutta minä ajattelen nyt vain sinua. Orestes ja minä lähdemme matkalle, eikä minulle ole muuta kuin tunnekysymys hyväksytkö mieheni vai et. Mutta minusta olisi hauska tietää, että sinä ja äiti taas olisitte oikein onnelliset — oma onneni panee minut toivomaan samaa äidillekin — ja nyt alan ymmärtää, että pääsyynä on se, että sinulta puuttuu —»

»Ymmärrätkö sinä oikein kuinka julkea olet?» sanoi Menelaos. »Mitä se sinuun kuuluu onko äitisi onnellinen minun kanssani vai ei? Ja kuinka sinä voisit tietää sitä ymmärränkö minä häntä? Mikäli minä ymmärrän, olet itse ollut ilmiriidassa hänen kanssaan, eikä sinun luonteenlaatusi minun luullakseni salli sinun nähdä asioita samassa valossa kuin hän ne näkee, vaikkapa tahtoisitkin. Sinun täytyy muistaa, että minä olen ollut Helenan kanssa hyvin läheisissä väleissä ja seurannut hänen tekojaan pitemmän ajan kuin sinä olet ollut olemassakaan. Hän on muuttunut minun elämässäni melkein tavaksi. Ymmärrän hänet erinomaisesti. Älä sinä sure sitä. Jollei hän ole onnellinen, on se hänen oma syynsä. Luultavasti vielä sentään myönnät, että hänellä on omat vikansa?»

»Mitkä ne ovat, isä? Onhan hän tosin ihminen, mutta soisinpa sinun mainitsevan mitkä piirteet hänessä tahtoisit muuttaa toisenlaisiksi. Hänen ulkomuotonsako?»

»Keskustelkaamme hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Mainitsin juuri äsken sinulle, etten luule hänellä olevan sydäntä laisinkaan. Hän voi tehdä mitä tahansa tai hänelle voi tapahtua kuinka tärisyttäviä asioita tahansa, eikä hän tule siitä laisinkaan järkytetyksi. Hänellä ei ole ensinkään tunteita. Yhtä hyvin voisin sanoa, että hän on täysin moraaliton. Melkein jokaisella synnillä on hänen silmissään valoisa puolensakin. Jos hän karkaa kotoaan, jos hänet sitten saadaan kiinni ja tuodaan takaisin, sanoo hän vain: 'Se oli erehdys!' ja elelee edelleen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä hän edes aina myönnä erehtyneensäkään. Sellaista on sinun ylistämäsi suuripiirteisyys. Hän on niin usein harjoitellut anteeksiantamista itsensä suhteen, että hän voi nyt antaa anteeksi kenelle tahansa.»

»Arvasinkin sen, että sinä et ymmärrä asiaa. Oletko koskaan ajatellut istahtaa juttelemaan hänen kanssaan hänen elämänfilosofiastaan? Se olisi valaisevaa. Orestes sanoi tänä aamuna, että jollei hän olisi kuullut äidin puhelevan hänen, Oresteen, suruista, ei hän olisi mitenkään voinut oppia tarkastelemaan äidin vaiheita oikealta kannalta.»

»Olen sanonut jo niin paljon miestäsi vastaan, Hermione, että en ole halukas lisäämään siihen enää mitään, mutta nimenomaan äidistäsi puhuen on minun tunnustettava, että minun pitäisi tehdä erinäisiä murhia ennen kuin voisin ymmärtää asiat tuolta mainitsemaltasi kannalta. Äitisi elämänfilosofiasta ei olisi minulle mitään hyötyä, jos hänellä nyt sellainen onkaan, mutta minä epäilen, että hän siirtyy elämässään kohdasta toiseen ilman mitään määrättyä suunnitelmaa.»

»Orestes sanoi äidin selittäneen hyvin mielenkiintoisesti, mikä on ero synnin ja erehdyksen välillä.»

»Vai niin!» sanoi Menelaos. »Sitä hänen filosofiansa pykälää me käsittelemme usein. Hän tekee kaikki erehdykset ja minä kaikki rikokset.»

»Ei, puhukaamme nyt oikein vakavasti — äiti sanoi Oresteelle, että hänen tyyneytensä, jota sinä sanot hänen kylmyydekseen, on vain seuraus hänen päätöksestään kestää tehdyn erehdyksen seuraukset. Ajatteleppas esimerkiksi meidän avioliittoamme. Äiti sanoi suoraan, ettei hän hyväksynyt sitä niin kauan kun asia oli vielä keskeneräinen, mutta nyt kun se on peruuttamaton, toivotti hän meille onnea ja tahtoi ruveta kanssamme ystävällisiin väleihin. Hän kehoitti Orestesta suhtautumaan samalla tavoin omiin kokemuksiinsa. Jos hän oli tehnyt parhaansa, ei hänen tarvinnut katua mitään, ei sittenkään vaikka teon seuraukset osoittaisivatkin hänen olleen väärässä. Äiti on näes liian ylpeä esiintyäkseen surullisen näköisenä. Mieluummin hän alistuu millaiseen rangaistukseen tahansa, jos sellainen kerran on tuleva — ja tavallisesti ei sitä tulekaan, sanoo hän.»

»En minä usko vähääkään, että hän olisi pahoillaan — siinä olet erehtynyt, mutta sen kyllä uskon, että hän on liian ylpeä. Mitä muuten tulee hänen mielipiteisiinsä, en oikein ymmärrä niitä selvästi. Oliko Orestes mieltynyt hänen oppiinsa?»

»En ole siitä kovinkaan varma. Hänen mielestään ovat äidin elämänohjeet vaarallisia, ellei niitä noudateta varovasti. Mutta hän on maininnut muutamia kertoja, että haluaisi mielellään keskustella niistä vielä äidin kanssa, ja hän luulee voivansa rauhallisesti juttelemalla selvittää äidin käsitteitä ja karsia niistä pois vaarallisen aineksen. Jos Orestes kykenee siihen, niin miksi et sinä?»

»Koska minä olen hänen miehensä», sanoi Menelaos. »Aiotko sinä sallia Oresteen jatkaa noita siveellisiä keskusteluja?»

»Luultavasti ei siihen ole aikaa ennen kuin palaamme, ja niinkuin sanoin, se ei tapahdu pian. Mutta Orestes toivoo tapaavansa äidin huomenna ennen lähtöämme. Orestes on samaa mieltä kuin minäkin siinä suhteessa, että sinä et ole voinut ymmärtää kaikkia puolia äidin luonteessa.»

»Hermione, pidä miehesi loitolla hänestä! Oresteshan on suorastaan uusi uhri. Tuolla naisella ei ole muuta kunnianhimoa kuin yksi ainoa — nimittäin olla viehättävä. Mieluummin hän olisi ottanut Pyrrhoksen kuin Oresteen, mutta Oresteskin kelpaa. Seuraus on pian se, että Orestes alkaa olla tyytymätön sinuun — saatpa vain nähdä eikö käy niin! Aivan varmasti sanoi Helena Oresteelle ihailevansa suuresti hänen mielipiteitään, tai jotakin siihen tapaan, ja imarteli tuota hupsua. Sellaiset temput eivät enää petä minua. Sen vuoksi en ole laisinkaan sopiva minkäänlaisiin pikku keskusteluhetkiin, jolloin pohditaan elämän filosofiaa.»

»Äiti ei keimaile Oresteelle, jos sitä tarkoitat. Orestes ei ole helposti imarreltavissa. Eikä äiti sanonut ihailevansa häntä — hän sanoi vain olevansa pahoillaan Oresteen vuoksi. Orestes sanoi äidin koko ajan käyttäytyneen huomattavan itsekunnioittavasti.»

»Itsekunnioitusta hänellä tosiaankin on», sanoi Menelaos. »Mainitsiko miehesi, että äitisi oli erikoisen kaunis hänen mielestään?»

»Ei, ainoastaan, että äiti oli paljon kauniimpi kuin hän oli kuvitellutkaan.»

»Kas niin — Orestes osaa jo olla varovainen sinun kanssasi keskustellessaan! Älä anna hänen enää nähdä Helenaa, Hermione. Tuollaista on sattunut liian usein, jotta minä erehtyisin oireista. Orestes puhelee varmasti Helenalle vain hänen hyväkseen, ja Helena kuuntelee oikein imartelevan oppivaisen näköisenä eikä lausu sanaakaan, joka ei olisi täysin paikallaan, mutta Orestes ei koskaan toinnu tuon jälkeen. Hän uneksii varmasti Helenasta sekä valveillaan että nukkuessaan, ja hänen kunniakseen Orestes lopulta heittää pois koko elämänsä niinkuin Pariskin heitti, vaikka enpä juuri usko Helenan enää karkaavan pois kenenkään miehen kanssa. Sinä luulet saaneesi hyvän miehen. Minä alan nyt ymmärtää, että oli pelkkää ystävällisyyttä sinua kohtaan pidättää Orestesta niin kauan poissa tästä talosta. Jospa sinä vain olisit suojellut häntä Helenaa vastaan!»

»Jos tässä on tosiaankin vaara vaanimassa», sanoi Hermione, »niin olisinpa suonut ajatelleeni sitä ajoissa. On helpompi estää Orestes pääsemästä alkuun kuin pysähdyttää hänet jälkeenpäin. Minä tietysti luulin, että Oresteelle olisi hyödyksi äidin tapaaminen, koska äiti ehdotti sitä. Muistathan, ettei tuo ajatus aluksi miellyttänyt minua, ja sitten minun täytyi oikein houkuttelemalla houkutella Orestes lähtemään äidin luokse. Mutta varmasti on Orestes hyvin valmis siihen toisella kerralla. Kuinka sinä luulisit minun voivan parhaiten estää hänet siitä?»

»Toimita hänet pois tältä paikkakunnalta, jos suinkin voit», sanoi Menelaos. »Jos rupeat kieltelemään Orestesta ihailemasta äitiäsi, arvaa hän, että olet mustasukkainen. Soisinpa voivani kertoa Oresteelle joitakin asioita!»

»Eikö hän sitten voisi luulla sinua mustasukkaiseksi?» sanoi Hermione. »Eikö sinun sopisi keskustella vaimostasi toisen miehen kanssa, vai kuinka? Palaan nyt alkuperäiseen lähtökohtaani — sinä teet äidille vääryyttä. Jos keskustelisit hänestä hänen kanssaan sydämellisesti ja myötätuntoisesti — ja pitäisihän olla hyvin helppo suhtautua äitiin edes niin myötätuntoisesti ja sydämellisesti kuin Orestes lähtiessään ensimmäistä kertaa äidin luokse — alkaisit tajuta mikä arvo hänellä on lukuunottamatta laisinkaan sitä viehätysvoimaa, jonka vuoksi olet mustasukkainen. Älä tuhlaa aikaa puhelemalla Oresteen kanssa — puhu suoraan äidin kanssa. Kun Orestes eilen illalla johtui sattumalta tähän keskustelunaiheeseen, teki hän mielestäni hyvin viisaan huomautuksen. Hän sanoi otaksuvansa, että muutamat naineet ihmiset eivät ole koskaan vaihtaneet niin paljon ajatuksia keskenään kuin satunnaisten naapuriensa kanssa, koska useimmat avioliitot eivät laisinkaan perustu järkeen, vaan alkavat intohimoisina, ja koska ei ole minkäänlaista yhteyttä intohimon ja älyn välillä, eivät ihmiset tiedä kuinka on jatkettava yhteiselämää toisella tavalla, kun intohimo on haihtunut. Se oli minun mielestäni hyvin viisaasti sanottu, vai mitä sinä arvelet? Minä olin hyvin iloinen ajatellessani, että me jouduimme yhteen — no niin, sitä voisi mieluummin sanoa vakaumukseksi kuin vähemmän arvokkaaksi vetovoimaksi.»

»Hm!» sanoi Menelaos. »Äitisi sanoisi, että intohimo on eräs älyn muoto. Kun hän aloittaa tuon keskustelun elämän rakkaudesta, saa hän minut tuntemaan oloni epämukavaksi, koska puolittain luulen hänen tarkoittavan sitä, etten minä rakasta häntä kylliksi. Jos rakastaisin häntä sillä tavoin kuin hän luulee ansaitsevansa, myöntäisi hän minulla olevan elämän rakkautta kylliksi. En ole koskaan aikonut sanoa tätä kenellekään, mutta mieleni oikein huojentuu, kun saan sen julkilausutuksi. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, ei hän varmaankaan ollut kauniimpi kuin nyt, mutta hänellä oli kauneutensa lisäksi uutuuden viehätys. Olisi ollut mahdoton kuvitella sellaista ihmistä, ellei olisi itse häntä nähnyt. Kun hän valitsi minut, en tuntenut eläväni kuin unessa enkä kuvitellut mitään muuta sen tapaista, mutta siitä olin selvillä, että hän oli erehtynyt. Toisista kosijoista olisi minun sijassani varmasti tuntunut aivan samanlaiselta. Minun oli mahdoton oikein käsittää, että kuuluin yhteen tuon kauniin olennon kanssa. Kun olimme sitten turvallisesti naimisissa ja minä vein hänet kotiini ja meidän otaksuttiin asettuneen säännöllisiin oloihin, jouduin kerrassaan hankalaan tilanteeseen. Halusin häntä, olin saanut hänet, ja hän näytti aina katselevan minua kuin pikku lasta puolittain huvitettuna. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi tuuminut mielessään: 'Tuo mies haluaa välttämättä ihailla tätä kauneutta! No niin, ihailkoon nyt sitten. Mutta hän ei oikein ole asemansa tasalla, poika parka!' Ja asia olikin niin, että minä en oikein ollut asemani tasalla enkä ole koskaan ollut. En voi tulla toimeen ilman häntä enkä tiedä kuinka minun on häneen suhtauduttava. Tavallinen kauneus kaipaa ihmisen syleilyä, mutta ne miehet, jotka ovat pitäneet Helenaa sylissään, ovat kaikki tunteneet itsensä petetyiksi ja nöyryytetyiksi. Onhan mahdotonta syleillä sävelvirtaa tai meren valojuovaa. Sinun ei tarvitse sanoa minulle — tiedän itsekin, että hän on etsinyt rakastajaa, joka olisi hänen vertaisensa, mutta sellaista ei ole. Sydämessäni annoin hänelle anteeksi jo kauan sitten, etenkin huomatessani, ettei Paris menestynyt paremmin kuin minäkään. Syynä siihen, että en surmannut häntä tuona yönä tavatessani hänet Troijassa, oli se, että hän näytti nuoremmalta kuin koskaan ennen ja kummallisen neitseelliseltä. Minut valtasi se tunne, että ei kukaan, en minäkään, ollut rakastanut häntä siinä mielessä, josta nyt olen puhunut, ja koska minä olin epäonnistunut, ei ollut mitään järkeä hänen rankaisemisessaan. Olihan hän muuten tuona yönä kauniimpikin kuin koskaan ennen. Mutta samalla hetkellä kun jouduimme sanakiistaan, tulin hänen vuokseen yhtä ärtyneeksi kuin ennen Pariksen tuloakin. Hän on niin luoksepääsemätön, hän panee minut tuntemaan itseni niin mitättömäksi, hän on koko ajan valmis nauramaan minulle... No niin, nyt tulin puhuneeksi enemmän kuin aioin. Unohda se heti. Äläkä missään tapauksessa kerro sitä Oresteelle. Mutta niinkuin huomaat, ymmärrän minä äitisi omalta kannaltani, ja koska luulet ymmärtäväsi äitisi katsantokannan, on aivan paikallaan, että kuulet minunkin mielipiteeni. Me emme nyt enää muutu tärkeämmissä kohdin. Hän vain muuttuu sitä kauniimmaksi, mitä vanhemmaksi tulee, ja minä varmasti tulen yhä ärtyisemmäksi.»

»Sinähän olet oikein vakavasti rakastunut häneen», sanoi Hermione. »Hän ei ole lähimainkaan niin kaunis kuin sinä kuvittelet.»

»Minun olisi pitänyt sanoa», jatkoi Menelaos, »ettei hänen oma sukupuolensa ole koskaan ymmärtänyt hänen viehätysvoimansa laatua. Se on luullakseni itsesäilytysvaistoa.»

»Tiedätkö mitä?» sanoi Hermione. »Koska sinä olet tunnustanut minulle niin paljon, myönnän minäkin olevani mustasukkainen äidille. Tarkoitan sitä, että pelkään hänen viehätysvoimansa panevan Oresteen pään pyörälle. Sinä olet saanut minut vakuutetuksi siitä! Auta minua, isä!»

»Teen mitä suinkin voin.»

»Nyt minä keksin erään suunnitelman — salli Oresteen tulla huomenna luoksesi! Jos sinä puhut hänen kanssaan ja annat hänelle anteeksi sen tunnin aikana, jonka hän muuten viettäisi äidin luona, huolehdin minä hänestä siitä lähtien!»

»Eikä tämä tietysti ole mikään sievoinen pikku kepponen!» sanoi Menelaos. »Sinun tarkoituksesi ei tietenkään ollut saattaa minua sellaiseen asemaan, jossa minun olisi pakko ottaa miehesi vastaan. Ei suinkaan!»

IV

»Sinun lähtösi tuottaa minulle oikein erikoisesti surua siksi, että pelkään itse olevani siihen osittain syynä», sanoi Helena. »En missään tapauksessa tahtoisi sinun lähtevän luotamme, mutta asian tekee vielä pahemmaksi se, jos se on henkilökohtaista. En ole tottunut siihen, että ihmiset lähtevät luotani.»

»Kun Menelaos toi sinut takaisin kotiinsa», sanoi Eteoneus, »sanoin hänelle olevani liian vanha mukautuakseni uudenaikaisiin aatteisiin, minkä vuoksi otaksuin sopivaksi vetäytyä syrjään. Uudenaikaisilla aatteilla tarkoitin muutamia Hermionen ja hänen miehensä mielipiteitä. Siitä pitäen olen koettanut ottaa selvää siitä kuinka minun oikein on suhtauduttava kaikkeen. Välistä jaksoin seurata ja ymmärtää sitä, te kaikki teitte ja sanoitte, välistä taas en sitä voinut. Se on ollut hyvin väsyttävää. Aamuisin herätessäni huomaan voihkivani ja vaistomaisesti sanovani: 'Hyvä jumala, pitääkö minun taas nousta kaikkeen tuohon!' Ja kun illalla menen vuoteeseeni, tykyttää suoneni hyvin epäsäännöllisesti — olen kuin kuumeessa. Minun on jo aika lähteä.»

»Nämä viimeksi kuluneet viikot ovat varmaankin olleet sinulle aivan kauheaa koettelemusten aikaa», sanoi Helena. »En voi koskaan kiittää sinua kylliksi siitä uskollisuudesta, jota olet osoittanut meitä kohtaan suurten surujemme aikana. Mutta etkö luule kaiken nyt jo olevan ohitse? Jos jäät luoksemme, voimme luvata, että viimeinkin saat rauhallisemmat päivät.»

»Eikö kukaan aio surmata Orestesta?» sanoi Eteoneus. »Sehän on johdonmukaisesti ajatellen seuraava askel.»

»Kenties, mutta minun mielestäni hän voi olla turvassa. Tarkemmin ajatellen olivat hän ja Pyrrhos avoimessa taistelussa, ja yleisesti tunnetun tarinan mukaan kamppailivat he Hermionesta. Sinähän tiedät kuinka ihmiset suhtautuvat tuollaisiin asioihin — he eivät kosta sille miehelle, joka voittaa naisen avoimessa taistelussa. Minä en näe paljonkaan järkeä tuossa kaikessa — en taistelussa enkä muussa, mutta niin asia vain näyttää olevan. Ymmärrän varsin hyvin, että et enää haluaisi tuoda meille sanomaa tuon tapaisista uusista seikkailuista — esimerkiksi Oresteen murhasta.»

»En nyt enää, kun hän on naimisissa Hermionen kanssa», sanoi Eteoneus. »Jos hänet olisi nujerrettu ennen sitä, olisin kyllä voinut sen kestää. Mutta tuon tapaiset selkkaukset eivät olekaan vaikeinta jutussa — pahinta on koko tämän kodin yleinen ilmakehä. Kun sinä menit naimisiin ja tulit tänne, huomasin, että jotakin erikoista oli odotettavissa. Tuo tunne vahvistui vuosi vuodelta, kunnes sinä lopulta karkasit... Se huojensi suuresti minun mieltäni, ei siksi, että en pitänyt sinusta, mutta koska se puhdisti ilmaa. Olin täysin selvillä, kuinka kaikkeen oli suhtauduttava. Menelaos lähtisi ajamaan sinua takaa, minä vartioisin taloa, sitten Menelaos palaisi, ja niin suuri kuin surumme olisikin, jatkuisi meidän elämämme luonnollisella tavalla edelleen.»

»Olet aivan oikeassa», sanoi Helena. »Minun olisi pitänyt kuolla Troijassa.»

»Minun on ikävä sanoa sitä», sanoi Eteoneus, »mutta ymmärräthän itsekin! Nyt olemme takaisin samassa vaiheessa kuin sinun tullessasi taloon ensimmäisen kerran. Minun ymmärtääkseni ei ole minkäänlaista selviämisen mahdollisuutta.»

»Minun käsitykseni taas on se, että ratkaisu on tullut ilman meidän apuammekin», sanoi Helena. »Olemme olleet levottomia Hermionen tulevaisuudesta. Kaikki se huoli, jota tämä asia on tuottanut koko talon väelle, on pantava yksinomaan minun syykseni. Karkasin Hermionen luota silloin, kun hän olisi tarvinnut holhoustani. Palattuani olen selvästi ymmärtänyt mitä hän menetti poissa ollessani, ja olen pahoillani vain siitä, että en joudu yksin kestämään hänen käytöksensä ikävistä seurauksista. Mitä tulee Parista kohtaan tuntemaani rakkauteen, väitän, että sitä oli mahdoton välttää, enkä kadu sitä. Se, että hylkäsin tyttäreni, oli eri asia.»

»Minun mielestäni on vaikea pitää näitä kahta asiaa erossa toisistaan», sanoi Eteoneus. »Tarkoitatko, että jos vielä rakastuisit johonkin tänne tulleeseen vieraaseen yhtä voimakkaasti, niin karkaisit taas?»

»Aivan varmasti», sanoi Helena.

»Minä lähden nyt niin kauan kuin vielä on rauhallista», sanoi Eteoneus. »En voisi enää kestää kaikkea tuota uudelleen, se olisi minulle suorastaan mahdotonta.»

»Jos jäisit, niin voisit suojella minua», sanoi Helena. »Sinä osaat huolehtia mieheni eduista paremmin kuin kukaan muu, jonka hän voisi keksiä tilallesi. Hyvin luultavaahan on, että en koskaan enää rakastu ja ettei kukaan enää menetä sydäntään minulle.»

»Siitä en ole laisinkaan varma», sanoi Eteoneus. »En moittinut Parista. Enkä tavallaan moittinut sinuakaan, koska tuo mies oli omain sanaisi mukaan aivan kuin noitunut sinut. Kaikki tuo oli aivan luonnollista, ja minä kyllä tiesin, mitä siitä oli ajateltava. Sitäpaitsi huomasin, ettei Menelaos ymmärtänyt sinua. Hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta naisten suhteen.»

»Mahdollisesti hän ei silloin ymmärtänyt minua, mutta nyt se ei tuota hänelle mitään vaikeutta. Menelaoksen heikkous ei ole siinä. Paremminkin väittäisin, että hän on liian hyvänahkainen. Hän ei koskaan toteuta viisauttaan elämässään. Hän tietää paljon enemmän kuin mitä voi käytännössä osoittaa — sekä minun suhteeni että muissa asioissa.»

»Sitähän minä juuri olen koettanut selittää!» huudahti Eteoneus. »En aavistanutkaan, että sinäkin ymmärsit sen.»

»Kuinka niin, Eteoneus?» sanoi Helena. »Sinulla ja minullahan on enemmän yhteistä kuin kenelläkään muulla kahdella ihmisellä tässä talossa. Me olemme kokeneet jotakin ja tehneet havaintoja näkemästämme. Kaipaan sinua varmasti kauheasti, jos lähdet luotamme. Tästä lähtien voisit auttaa minua, niinkuin muuten olet auttanut koko ajankin. En ole aikaisemmin saanut tilaisuutta kiittää sinua siitä, mitä sanoit Hermionelle.»

»Naisistako?»

»Niin.»

»Vai niin. Menelaos aikoi ajaa minut pois talosta sen vuoksi!»

»Sellainen oli hänen käsityksensä sopivaisuudesta», sanoi Helena, »mutta sinähän puhuit vain totta. Ja Hermionelle oli hyväksi kuulla se. Epäilenpä, että Menelaoskin ymmärsi sen oikeaksi. Ja Orestesta kohtelit alun pitäen juuri niinkuin paras olikin. Ja Adraste raukkaan suhtauduit inhimillisesti. Olet tosiaankin hyvin jalo ihminen!»

»Olen hyvin tavallinen mies», sanoi Eteoneus, »enkä ole enää sama kuin ennen. Olet ystävällinen, kun puhut noin — tämä on suoraan sanoen ensimmäinen kohteliaisuus, jonka olen kuullut sen jälkeen kun sinä lähdit Troijaan. En laske mukaan niitä tunnustuksen sanoja, jotka voisin poimia eroon miehesi ivallisista huomautuksista, jos oikein koettaisin.»

»Hänhän pitää sinusta tavattomasti, Eteoneus! Luulenpa melkein hänen luottavan sinuun silloin, kun toivoo sisimmässään, ettei hänen järjettömimpiä määräyksiään panna täytäntöön. Jos hän saa uuden miehen, joka tottelee häntä sokeasti, menee koko talo perikatoon. Etkö sinä sentään jää?»

»Jos te molemmat tarvitsette minua noin välttämättä —», sanoi Eteoneus. »Mutta on toisiakin vaikeuksia. Minun olisi paras lähteä nyt ennen kuin olemme sotkeutuneet niihin auttamatta.»

»Sano minulle mitä nuo uudet vaikeudet ovat», virkkoi Helena. »Ehkä voimme selvittää ne jollakin tavalla.»

»Hermione ja Orestes», sanoi Eteoneus. »Emme ole vielä selvinneet heistä. He luulevat, että heidän on nyt tarpeellista matkustella loppumattomasti, mutta mitä on loppumattomuus? Menelaos antoi Oresteelle anteeksi ennen heidän lähtöään ja on kovasti kiintynyt tyttäreensä —»

»Niinhän hänen täytyykin olla», sanoi Helena.

»No niin, no niin», sanoi Eteoneus, »mutta sehän tässä jutussa on hulluinta, että he tulevat takaisin. Kun Menelaos antoi anteeksi Oresteelle, tapahtui se sillä edellytyksellä, että he lausuivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Ensin minun täytyi sulloa ruokavarat ja muut tavarat laukkuihin Hermionen varalle, sitten minun täytyi purkaa ne, koska Hermione oli liian ylpeä ottaakseen ne vastaan. Sitten minun oli seuraavana päivänä otettava taas kaikki esille, vieläpä kaksinkertaisesti, Oresteen varalle. Hän ei ollut liian ylpeä, sen voin ilmoittaa sinulle. Ja Menelaos sai hänet ilman suurtakaan vaikeutta lupaamaan, että he ilmoittavat meille, jos Hermione koskaan joutuu pulaan. Meidän on elätettävä heitä vielä matkan päähän, kunnes he huomaavat mukavammaksi tulla tänne elätettäviksi.»

»Orestes ottaa jonkin ajan kuluttua isänsä omaisuuden haltuunsa», sanoi Helena. »Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät ne samat ihmiset, jotka ovat nyt niin ankaria Orestesta kohtaan, kaipaa häntä myöhemmin päämiehekseen. Silloin hän voi tarjota vaimolleen mitä parhaan kodin.»

»Luuletko sinä Oresteen viitsivän asettua paikalleen ja rupeavan hoitamaan omia asioitaan?» sanoi Eteoneus. »Muista että hän on koko kasvu-ikänsä viettänyt jonkinlaista piilosilla leikkimistä. Ensin hän piileskeli peläten äitiään, sitten hän vaani Aigisthosta ja lopulta asettui väijyksiin odottamaan Pyrrhosta. Minun luullakseni hän on liiaksi tottunut tällaiseen ruvetakseen enää elämään muulla tavalla. Jos hän vain voisi kostaa itselleen Pyrrhoksen murhan, olisi hän oikein innoissaan. Mutta minun on mahdoton kuvitella hänen asettuvan paikalleen. Hänessä ei ole mitään oikein tanakkaa piirrettä. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka puhuvat aina järjestyneistä oloista, mutta eivät koskaan kokeile niitä itse.»

»Hänhän oli niin säädyllinen, että meni naimisiin tyttäreni kanssa, kun tämä olisi muuten joutunut panettelunesineeksi.»

»Kuinka sinä sen tiedät, että he ovat naimisissa? Sanoiko Orestes sen sinulle? Riittääkö se todistukseksi?»

»Eihän se ole minkäänlainen todistus, mutta minä uskon häntä», sanoi Helena. »En pidä hänestä, mutta varmasti hän puhuu totta.»

»No niin, mutta heidän lastensa vuoksi olen kyllä suruissani», sanoi Eteoneus. »Heistä tulee kaikkein itsepintaisimmat maailmanparantajat, joista on koskaan kuultu.»

»Pidän nyt sovittuna asiana, että sinä jäät», sanoi Helena, »ja olen sitä ajatellessani onnellisempi kuin pitkään aikaan muuten».

»En minä sanonut jääväni», virkkoi Eteoneus.

»Mutta jääthän sinä, eikö niin?» kysyi Helena.

»Enkö minä ole sinun mielestäsi liian vanha?»

»Et hiventäkään! Pian tulet portinvartijan parhaaseen miehuusikään — tiedät miehistä kaikki ja naisista hämmästyttävän paljon, ja nyt voit käyttää tietojasi meidän kaikkien suureksi hyödyksi. Ja oletpa sitten vanha tai et, toivomme Menelaos ja minä sinun jäävän joka tapauksessa luoksemme. Ystäviämme rakastamme kaiken ikäisinä.»

»Kun sinä käsität asian tuolla tavalla», sanoi Eteoneus, »ei ole paljonkaan järkeä siinä, että lähtisin. Mutta ennakkoluuloistani en tietenkään luovu.»

»Ethän toki», sanoi Helena. »Mitä mies olisi ilman ennakkoluulojaan?»

»Troijaan lähtösi ei ollut niinkään paha», sanoi Eteoneus — »kuin paluuni», sanoi Helena. »Me ymmärrämme toinen toisemme, Eteoneus. Olen kiitollinen sinulle siitä, että jäät, ja kiitollinen tästä keskustelusta. Joka kerta kun huomaat jotakin sellaista, mitä, minun olisi hyödyllistä kuulla, tule puhumaan kanssani.»