Part 14

»Se juuri on onnettomuuteni. Luulen kyllä tuntevani elämää, mutta en oikealla tavalla — en omien tunteitteni välityksellä. Adraste, ymmärrät kai, etten tullut tänne puhuakseni itsestäni! Koetan osoittaa sinulle missä suhteessa sinä olet mielestäni vähemmän onneton kuin itse luulet. Koska en ole itse saanut kokea mitään syvästi, olen voinut vain tutkia toisia ja minun on täytynyt koettaa ymmärtää elämää heidän välityksellään. Kun on oppinut katselemaan ihmisolentoja, itseäänkin, sillä tavoin, välittämättä siitä, mitä he omasta puolestaan ajattelevat, ikäänkuin he vain olisivat muuhun luontoon kuuluvia kuvia, tulee sääliväksi ja alkaa ehkä tuntea ystävällistä mielenkiintoa toisia ihmisiä kohtaan, mutta suru on menettänyt voimansa — sille ei enää mikään tapaus kykene antamaan intohimon voimaa. Tämä ei merkitse sitä, että sellainen ihminen tietäisi liian paljon. Kukaan ei ole liian viisas. Mutta silloin unohtaa itkemisen taidon ja oppii vain hymyilemään ihmiskunnalle, itselleen ensi sijassa. Rakkaus pysyy luonamme kauemmin kuin suru, ja tuska pysyy vielä kauemmin; niillä on kummallakin jonkin verran yhteyttä ruumiin kanssa. Mutta suru, sellainen sydämenpakotus, jollaista sinä näytät potevan, kuuluu ilmeisestikin kokonaan sielun alalle. Soisin vilpittömästi, ettei minun henkeäni olisi kasvatettu pois suremisen kyvystä.»

»Helena, sinä saat minut murheelliseksi puhellessasi noin. Minähän tiedän erittäin hyvin, että sydämesi on hellä, että annat pian anteeksi, että olet oikeudenmukainen yksinpä —»

»Luulen olevani rehellinen, Adraste, mutta mistään muusta en voi kerskailla. Se on surullinen tosiasia, että olen saanut monta ihmistä onnettomaksi, ja jos Menelaos tai Hermione kirjoittavat muistosanat minun kuoltuani, ei minua suinkaan tulla muistelemaan ylevämielisenä ja oikeudenmukaisena. Mutta jos vaaditaan, on minulla esitettävänä yksi puolustus, joka selittää miksi olen alkanut pitää elämää vain huvinäytelmänä — hyvinkin ihmeellisenä ja haikeana pilanäytelmänä. Milloin tahansa myöhempinä vuosinani olisin voinut parantaa mainettani, jos olisin tahtonut kieltää hyveeni. Jos olisin teeskennellyt rakastavani Menelaosta, vaikka en enää rakastanutkaan, olisi minua pidetty mallikelpoisena vaimona. Todellinen surun syyhän oli se, että menetin rakkauteni, mutta ihmisten mielestä se on se, että tunnustan sen. Jos olisin teeskennellyt tuntevani rajatonta katumusta kotiin palatessani, ei kukaan olisi uskonut minua, mutta minun olisi ajateltu käyttäytyneen sopivasti. Tietenkään minä en katunut. Olin huomannut, ettei Parista kohtaan tuntemani rakkaus ollutkaan todellista, mutta kaikesta minun kokemastani se kuitenkin muistutti enimmin oikeaa rakkautta, ja olen siitä taivaalle kiitollinen. Toisaalta taas ne, jotka tahtoisivat muovailla minut kokonaan uudeksi ihmiseksi, eivät itse ole kovinkaan elinkelpoisia, ja vaikka he ovatkin säilyttäneet kunniallisen nimen, näyttää usein siltä kuin he olisivat menettäneet sielunsa. Ne surut, joita he väittävät tuntevansa, eivät tavallisesti näytäkään minun mielestäni suruilta, vaan kiusoilta ja mitättömiltä vastuksilta. He eivät ymmärräkään mitä suru on! Peruutan sentään sanani — Orestes ymmärtää sen. Mutta esimerkiksi Kharitas luulee sen olevan surunaan, että hänen poikansa tahtoi itse valita vaimonsa. On hyvin hullunkurista sanoa sellaista suruksi. Ja sinä luulet olevasi suorastaan surun musertama, koska ei rakastettusi ollutkaan suuri mies. Sinun pitäisi tosiaankin olla kiitollinen siitä rakkaudesta, joka antoi sinulle tämän lapsen, ja sinun pitäisi ajatella mistä säästyit, kun Damastor antoi erottaa itsensä sinusta. Kuinka kauheaa olisikaan ollut, jos sinun olisi täytynyt teeskennellä onnellista ihmistä senkin jälkeen kun hän jo olisi lakannut olemasta sama kuin ennen. Sinä olet saanut kokea jotakin hyvin todellista, ja harvat meistä pääsevät laisinkaan sellaisen makuun. Sinä olet saanut kokea nämä tunteet sekoittamattomina. Muutamat meistä kadehtivat sinua. Älä salli mielesi tulla katkeraksi muistellessasi hänen kanssaan kuutamossa viettämiäsi hetkiä, hänen suudelmainsa hehkua, hänen syleilynsä hurmaa. Kaikki mitä silloin tunsit on totta. Ihmiset, jotka nauravat sellaisille tunteille, ovat muuttuneet kykenemättömiksi niitä tuntemaankaan. Äläkä opeta tälle lapselle, että rakkaus on vaarallinen ja että hänen pitäisi olla varuillaan tai että varovaisuus on elämän salaisuus!»

»Olen jo ajatellut paljon sitä, millaiseksi soisin hänen elämänsä muodostuvan.»

»Sehän on luonnollista. Hänhän on viikon vanha.»

»Mutta vastuunalaisuus on hirveä, Helena.»

»Mikä vastuunalaisuus?»

»Hänen kasvattamisensa kunnon ihmiseksi.»

»Parasta olisi, kun et liiaksi yrittäisi. Jos minä olisin sinun sijassasi, ajattelisin, että ihmissydämessä on jonkin verran luontaista hyvyyttä. Sitten etsisin sitä pojasta ja koettaisin kehittää sitä. Hän mieltyy varmasti johonkin asiaan ja alkaa tuntea kiihkeää harrastusta jotakin kohtaan ja hänen harrastuksensa kohde on varmasti jotakin viatonta niin kauan kun hän on nuori. Minä vain rohkaisisin häntä siinä. Jos hän taas ei välitä mistään, silloin hän on toivoton. Siinä tapauksessa koettaisin kasvattaa hänet sillä lailla, että hän tekisi mahdollisimman vähän haittaa ihmiskunnalle. Sanoisin hänelle, ettei hänellä ole oikeutta muovailla ihmisiä toisenlaisiksi, jollei hän rakasta samoja asioita kuin hekin. Se varjelisi hänet pahuudelta ja onnettomuudelta. Mutta sinun poikasi kehittyy varmasti samanlaiseksi kuin sinä ja Damastor — niin, isänsä kaltaiseksi. Damastor oli heikko, mutta jonkin aikaa hän rakasti voimakkaasti. Sinun täytyy varjella poikaa sellaiselta pakotukselta, joka turmeli hänen isänsä sielun. Ajatteleppas millainen mies Damastorista olisi tullut, jos hänen äitinsä olisi kehoittanut häntä rakastumaan ensimmäiseen kauniiseen tyttöön, jonka hän tapasi — jos hän olisi kehoittanut häntä rakastumaan kaikkein kauneimpaan, uneksimaan hänestä, etsimään häntä yli koko maailman!»

»Siinä tapauksessahan minä en olisi voinut saada häntä edes lyhyeksikään ajaksi.»

»Olisit varmasti. Äidin olisi pitänyt sanoa Damastorille, että hänen velvollisuutensa ja oikeutensakin oli rakastaa sinua aina. Sellainen kasvatus olisi tehnyt Damastorista aivan toisen miehen... Mutta sanonpa sinulle jotakin, Adraste — kaksi asiaa. Kun olet kasvattanut poikasi tällaisen ihanteellisen järjestelmän mukaan, jota ehdotan, ei hänestä tule kuitenkaan aivan sellainen kuin odotat. Hän keksii jonkin oman piirteen ja hämmästyttää sinua. Ja sitten sinä et olekaan niin uskollinen kasvatusperiaatteillesi, vaan tunnet kiusausta menetellä samoin kuin Kharitas. Sinä sanot silloin: 'Rakas poikani, en kasvattanut sinua, jotta tekisit niin ja niin!' Kun se päivä tulee, muista mitä nyt sanon sinulle. Huomaat silloin, että elämä on vain huvinäytelmä.»

»En voi kuvitella häntä täysikasvuisena — tätä hennon punertavaa ja valkoista viattomuutta. Tietysti hänellä on silloin oma tahtonsa — minä toivon, että hänellä on oma tahtonsa.»

»Tietysti. Sinä toivot, että hänellä on oma tahtonsa, ja käsket häntä samalla tekemään juuri niinkuin sinä määräät. Niin, nykyään hän näyttää hyvin viattomalta. Se johtuu varmasti siitä, että me olemme niin paljon vanhempia. Kaikki muu on luultavasti harhakuvitelmaa, paitsi hänen jalkansa. Jalkain puolesta voi sanoa hyvin vähän sen jälkeen kun niitä on käytetty, mutta lapsilla ne edustavat valiomuotoja. Toisaalta taas näyttävät terveet lapset aina kauniilta vanhemmistaan, olivatpa sitten todella kauniita tai ei. Siinä on jo pätevä syy minkä vuoksi vanhempaa sukupolvea tarvitaan. Kas niin, sinä näytät taas väsyneeltä. Nyt minä lähden.»

»Viivy vielä hetkinen — älä mene. Minun täytyy vielä sanoa eräs asia, jos minun kerran on oltava avomielinen niinkuin sinä aina vaadit. Annan suuren arvon sille, että puhelet noin hilpeästi ja esität asiat siinä valossa kuin kaikki muka olisi paikallaan. Se on niin sinun kaltaistasi. Mutta en suinkaan ole mielestäsi kiittämätön, vaikka ymmärränkin mihin pyrit puhuessasi noin kauniisti elämästä ja nuoruudesta ja lasten kasvatuksesta. Emmehän me keskustelleet tällä tavoin silloin kun minä vielä olin onnellinen. Emmekö enää koskaan voi olla toisillemme samaa kuin ennen? Tiedän, etten enää ole ystävä samassa merkityksessä kuin ennen. Olen jossakin määrin muuttunut säälin esineeksi. Nyt olen sinulle kiitollisuudenvelassa siitä, että minulla on katto pääni päällä ja vuode allani.»

»Älä puhu sellaista äläkä ajattelekaan niin. Olet aivan sama kuin ennenkin, perheeni jäsen ja erikoisen rakas minulle.»

»Ei, Helena, minua et voi pettää. Menelaos tahtoi ajaa minut pois.»

»Tietysti hän sanoi niin! Eihän voisi olla sen parempaa huomautusta. Kukaan ei saa koskaan väittää, että minun mieheni olisi suosinut huonoa elämää kodissaan. Hän sanoi, että sinun pitää välttämättä lähteä pois talosta ja ettei siitä saisi enää puhuakaan. Ei siitä puhuttukaan, ja sinä jäit taloon. Sellainen on Menelaos. Hän on tosiaankin ystävällisin mies, joka on koskaan koettanut pysyttää maailmaa oikealla tolalla. Hän on valmis päästämään vaivainsa tulokset käsistään niin kauan kun hänellä on vain joku, joka kuuntelee hänen sanojaan. Varsinainen syy siihen, minkä vuoksi hän jätti minut henkiin ja toi kotiin, oli se, että hän tahtoi varata itselleen jonkun, jolle saisi puhella vanhoilla päivillään. Hän ei ole koskaan sanonut sinusta puoleksikaan niin paljon pahaa kuin minusta joka päivä. Hän ja minä emme voi kumpikaan tulla toimeen ilman sinua. Sinun täytyy jäädä taloon tyttäreksi nyt kun Hermione on lähtenyt.»

»Lähtenyt minne? En ole kuullutkaan siitä. Onko hän mennyt naimisiin Oresteen kanssa?»

»Hän on jättänyt meidät — karannut. Varmasti hän menee naimisiin Oresteen kanssa, ellei ole jo mennytkin. Olemme joka tapauksessa menettäneet hänet. Hänen isänsä uhkasi kiivastuksissaan naittaa hänet Pyrrhokselle, ja Hermione käsitti hänen sanansa vakavasti tai oli ainakin käsittävinään. Siitä hän sai erinomaisen syyn heittäytyä Oresteen turviin. Emme tiedä missä hän on.»

»Etkö sinä ole huolissasi hänestä, Helena.»

»En suinkaan! Sitä kyllä suren, ettemme ole osanneet paremmin tulla toimeen oman tyttäremme kanssa, mutta hän on kyllä täysin turvassa vaaralta. Mikä häntä voisi uhata? Päinvastoin luulen, että hänen päätöksensä huolehtia omista asioistaan tekee hänelle hyvää. Hän on tuhlannut melko paljon aikaa minun asioitteni hoitelemiseen. Vaikka hän ei osoita paljonkaan tyttären kunnioitusta isäänsä ja minua kohtaan, niin ei minullakaan puolestani ole mitään syytä väittää, että me ansaitsisimme sitä. Ei, jollei hän tee tämän pahempaa, niin minä olen tyytyväinen... Adraste, onko Kharitas käynyt katsomassa pojanpoikaansa?»

»Kaikkea vielä, se vanha kissa!»

»Tuolla laillako sinä sanot, vaikka juuri oli puhe tyttären kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan! Hänhän on sinun anoppisi, ainakin asiallisesti, jos kohta ei muodollisesti. Miksi et pyydä häntä käymään täällä?»

»Sepä olisi tosiaan jotakin! Kaiken sen jälkeen, mitä hän on sanonut minusta!»

»Aivan niin. Sehän on sopiva järjestys, että hän on ensin puhunut suunsa puhtaaksi ja tulee sitten. Jos minä olisin sinun sijassasi, pyytäisin häntä.»

»Hän ei tulisi.»

»Pyydä häntä. Hän vastaa kyllä kieltävästi. Sano, että poika on nähtävissä milloin Kharitas vain tahtoo tulla sitä katsomaan. Hän tulee... Ja sinä voisit pelastaa Damastorin sillä tavoin.»

»Kas vain! Sanoit, että olin onnellinen, kun en joutunut naimisiin Damastorin kanssa, ja nyt puhut hänen takaisin hankkimisestaan!»

»Myönnän, että olen tässä asiassa heikko. Minun mielestäni sinun pitäisi olla erittäin onnellinen ilman häntä, mutta sinä et ole etkä antaisi minulle koskaan anteeksi, jollen neuvoisi sinulle kuinka saamme suuttuneen äidin leppymään. Huomaa, että puhuin Damastorin 'pelastamisesta'. Me haluamme saada takaisin sen Damastorin, jota ei kenties enää olekaan. Mutta ehkä sentään... Kuinka tahansa, Adraste, mutta siitä olen kuitenkin iloinen, että tämä lapsi on poika. Tytöt joutuvat aina huonommalle puolelle, kun siihen suinkin on tilaisuutta.»

»Helena, pitäisikö Hermionen sinun mielestäsi mennä naimisiin Oresteen kanssa?»

»Lapsi kulta, hän menee naimisiin Oresteen kanssa.»

»Mutta pitäisikö hänen mennä?»

»Tarkoitatko: menisinkö minä naimisiin Oresteen kanssa? Ottaisin myrkkyä juuri ennen vihkimistä. Hänessä on yhtynyt melkein kaikki, mikä minusta on vastenmielistä ihmisluonnossa. Hän ei näe elämässä mitään hyvää, mutta alentuu kuitenkin nauttimaan siitä osansa.»

»Helena, jos Hermione menee naimisiin ja saa lapsen, niin menetkö sinä katsomaan lasta?»

»Heti paikalla. En odota kutsua. Jolleivät he tahdo minua taloonsa, täytyy heidän sulkea ovensa ihan nenäni edessä. Miksi en menisi?»

»Entä Orestes — ja sisaresi?»

»Lastahan ei voi moittia. Jos Hermione menee naimisiin, hyväksyn hänen vaalinsa. Jos hän voi itsekin sen hyväksyä, on hän onnellinen. Sinä tunnet minun ohjeeni — kadu etukäteen äläkä jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin on tosiaankin liian myöhäistä arvostella. Niin, se on aivan varmaa, että Orestes ja minä saamme monta kerta istua vastakkain saman päivällispöydän ääressä, ja hän ihmettelee silloin itsekseen sitä epäsiveellistä tosiasiaa, että minun huono elämäni ei ole vaikuttanut ulkomuotooni, kun taas minä ihmettelen ihmisen omaatuntoa ja sen käsittämättömiä heilahduksia — kuinka me joudumme tekemään kauheita tekoja omaksi pelastukseksemme ja ystäviemme kohottamiseksi.»

»Mutta, Helena, sanoisitko sinä Hermionesta samaa kuin minustakin, että olisi parempi, jos hänen rakastettunsa hylkäisi hänet ja antaisi hänen yksin kasvattaa lapsen?»

»Hyväinen aika, nythän minä joudun oikeaan ristikuulusteluun! Ei, Adraste, en koskaan sanoisi samaa Hermionesta ja sinusta. En usko, että hän ymmärtäisi onneansa, jos Orestes hylkäisi hänet. Minusta on hyvin epävarmaa, onko hän tai Orestes koskaan rakastanut tai voivatko he koskaan rakastua. Näitä kahta tapausta ei voi verratakaan toisiinsa. Kaikesta päättäen he eivät pidä itseään rakastavaisena parina, vaan pyhinä velvollisuuksina. Hermionelle ainakin on Orestes yksi velvollisuus. Jos koskaan joudun vaihtamaan sanankaan Oresteen kanssa, lausun hänelle myötätuntoni julki. Mutta sinun tapauksessasi tarkoitin mitä sanoin ja soisin voivani sanoa samaa Hermionesta. Sinun pulmasi on ainoastaan yhteiskunnallinen — ja se on jo tarpeeksi paha — mutta sinulla ei ole minkäänlaista ristiriitaa todellisten asiain kanssa, ja ne ne kuitenkin lopulta jotakin merkitsevät.»

»Oletko hyvä ja panet tuon peitteen lapsen päälle? Siihen vetää.»

»Jos se aina nukkuu noin rauhallisesti, ei sinulla ole siitä paljonkaan vaivaa. Kas kuinka ihana peite!»

»Niin, ajatteleppas! Eteoneus tuli sisään kutsumatta, sen vakuutan, ja lupaa pyytämättä, raivosi kuin villi-ihminen — sanoi, että koko talo oli täyttä päätä menossa hiiteen ja että hänen täytyi lähteä pois sellaisesta paikasta, ja sanoi minua kevytkenkäiseksi ja vieläkin pahemmaksi ja väitti Damastoria aasiksi. Sitten hän laski tämän peitteen lapsen päälle ja lähti pois.»

Viides osa

HELENAN KAUNEUS

I

»Lopputulos koko hommasta siis on, ettemme voi löytää Hermionea», sanoi Menelaos.

»Niin on», sanoi Eteoneus. »Miehet ovat etsineet kaikkialta ympäristöstä varmaankin kymmenen penikulmaa joka suuntaan, eikä kukaan ole kuullut hänestä tai nähnyt hänen menevän ohitse.»

»Se on kerrassaan merkillistä, että nuori tyttö on voinut lähteä talosta täydessä päivänvalossa sivistyneessä maassa ja kadota jäljettömiin!»

»Minun käsitykseni on, ettei hän ole voinut mennä kauas», sanoi Eteoneus. »Myönnän kyllä, ettei minun mielipiteelläni ole suurtakaan arvoa, koska en voi ymmärtää missä hän voisi piileskellä tässä lähistöllä, mutta en hämmästyisi suurestikaan, vaikka hän tulisi sisään millä hetkellä tahansa.»

»Minä hämmästyisin», sanoi Menelaos. »Hän etsiskelee Orestesta, joka ei ole meidän maanosassamme.»

»Kuinka sinä sen tiedät?»

»Niin julkea hän ei voi olla», sanoi Menelaos.

»Toisaalta taas», sanoi Eteoneus, »ei tarvittaisi mitään muuta sinua lopullisesti sekoittamaan kuin että hän ilmestyisi näkyviin juuri yht'aikaa kuin Pyrrhos. Sen lajin sattumathan ovat viime aikoina erikoisesti suosineet sinua.»

»Se ei ole pahin mahdollisuus — vaikeinta on varmasti lausua Pyrrhos tervetulleeksi, kun täytyy samalla ilmoittaa hänelle, että tyttäreni on karannut. Meidän täytyy löytää Hermione — meidän täytyy, Eteoneus. Pyrrhos tuntee minut pääasiallisesti vain sinä miehenä, jonka vaimo karkasi, ja jos minun täytyy kertoa hänelle, että tyttärenikin on lähtenyt — ei, minun on mahdotonta kestää sitä, en suorastaan voi!»

»Liikaa on tosiaankin toivoa, että Hermione olisi lähtenyt Pyrrhosta vastaan. Kuinka hän vihaakaan tuota miestä!»

»Mitä sinä nyt ensiksi ehdotat tehtäväksi?» sanoi Menelaos.

»Olen aivan neuvoton. En osaa ehdottaa mitään.»

»Sinun täytyy, Eteoneus! Emme voi jäädä tälle asteelle.»

»Eihän sinun tarvitse heittäytyä toivottomaksi — varmaankin keksit jonkin keinon. Mutta pelkäänpä, ettei minusta ole sinulle mitään hyötyä. En ole löytänyt jälkeäkään tyttärestäsi enkä suoraan sanoen jaksa välittääkään koko asiasta. Kun olimme viimeisellä etsiskelyretkellämme, ihmettelin itsekseni koko ajan mitä kummaa meidän pitäisi tehdä Hermionelle, jos olisimme löytäneet hänet.»

»Minähän olin käskenyt, että hänet oli tuotava kotiin.»

»Sehän on selvä, mutta entä sitten? Varmaankin sinun olisi helpompi ilmoittaa Pyrrhokselle, että Hermione on sattumalta poissa, kuin tuoda hänet näkyviin kahleissa — tai millä lailla olit aikonut pitää hänet aisoissa? Jos hänet tuodaan takaisin, on hän vain vankina täällä. Parasta sinun olisi antaa hänen harhailla omilla teillään. Sydäntäni oikein särkee, kun ajattelen mihin olemme joutuneet, Menelaos. Tämä on luultavasti viimeinen palvelukseni sinulle — nimittäin ottaa kiinni paennut tyttäresi. Iloitsen siitä, että Pyrrhos tulee ja minä saan vetäytyä syrjään.»

»En voi missään tapauksessa nyt tulla toimeen ilman sinua, kun emme vielä ole löytäneet Hermionea! Et suinkaan aio lähteä luotani ennen sitä?»

»Kuuleppas, Menelaos, tekisin mitä minulta suinkin kohtuudella voidaan pyytää, mutta olen hyvin väsynyt toimeeni enkä usko Hermionen koskaan tulevan takaisin. Pyydät minua jäämään loppuiäkseni.»

»Niin minä mieluimmin pyytäisinkin, mutta tarkoitan vain rajoitettua aikaa. Sopikaamme asia näin. Jää tänne niin pitkäksi ajaksi kunnes löydämme Hermionen, suostukoon hän sitten palaamaan tai ei. Samalla hetkellä, jolloin saamme varmasti tietoomme hänen olinpaikkansa, saat lähteä. Jollei häntä tavata ennen Pyrrhoksen tuloa, niin jää siksi, kunnes Pyrrhos lähtee. Sinähän otaksut hänen saapuvan minä lähipäivänä tahansa. Samassa kun hän lähtee olet sinä vapaa. Se auttaa minut pahimmasta pulasta, ja minä kyllä osoitan sinulle, että ymmärrän olla kiitollinen.»

»En tiedä oikein», sanoi Eteoneus. »Se tuntuu aika lailla monimutkaiselta... Tarkoitatko, että saan lähteä samalla hetkellä, kun saamme tiedon Hermionen olinpaikasta?»

»Juuri sitä.»

»Taivaan kiitos, sitten saan lähteä! Mitäs siitä arvelet! Tuossa hän on!»

»Missä?»

»Aivan sinun takanasi — ovella.»

»Mitä tämä merkitsee, Hermione? Missä olet ollut?»

»Kysy sitä joskus toisella kerralla — se ei laisinkaan kuulu asiaan. Tahdon puhua sinun ja äidin kanssa.»

»Meilläkin on muutama sana sinulle sanottavana. Totta kai ymmärrät kuinka sopimattomasti olet käyttäytynyt —»

»Älä puhu typeryyksiä, isä! Missä äiti on?»

»Helena! — Voi, Helena! Hermione on täällä!»

»Nyt kai minä saan lähteä?» sanoi Eteoneus.

»Ei sinun tarvitse mennä», sanoi Hermione. »Siinä, mitä aion sanoa, ei ole mitään sinulta salattavaa. Toivon päinvastoin, että sinäkin saat sen kuulla.»

»Hermione, lapsi kulta!» sanoi Helena. »Sepä oli hauskaa, että palasit luoksemme.»

»En minä ole palannut teidän luoksenne — poikkesin vain kertomaan teille jotakin, ja sen kuultuanne ette suinkaan iloitse.»

»Poissa ollessasi et ole parantanut tapojasi», sanoi Menelaos. »Sinun ei tarvitse pelätä Pyrrhosta, jos puhut hänelle samoin kuin vanhemmillesi. Hän on rohkea mies, mutta ei uskalla sentään sitoa elämäänsä tuollaiseen naiseen.»

»Odotatteko te yhä vielä Pyrrhosta tänne vierailulle?» sanoi Hermione.

»Melkein millä hetkellä tahansa.»

»Hän ei tule», sanoi Hermione. »Sitä minä tulinkin teille sanomaan.»

»Eikö tule?» sanoi Menelaos. »Hän vastasi kutsuuni myöntävästi, ja Eteoneus ilmoitti hänen olevan matkalla tänne. Mitä tämä merkitsee, Eteoneus?»

»Hän ei voi tulla nyt», sanoi Hermione.

»Ehkäpä on yhtä hyvä niinkin», sanoi hänen isänsä, »mutta minun tekisi vain mieleni tietää mistä se johtuu».

»Hän loukkasi Orestesta.»

»Mitä se tähän kuuluu? Orestes ei saa määrätä meidän vieraitamme! Mitä sinä aioit kertoa meille?»

»Orestes ja minä tapasimme tiellä Pyrrhoksen, ja —»

»Mitä sinulla oli tekemistä Oresteen kanssa?» kysyi Menelaos.

»Se ei merkitse mitään tässä yhteydessä», sanoi Hermione. »Hän ja minä kävelimme yhdessä, kun Pyrrhos tuli meitä vastaan. Arvasin kuka hän oli, mutta en sanonut mitään. Hän pysähtyi kysymään tietä, ja ennenkuin minä kerkisin estää saivat he selville toistensa nimet. Pyrrhos jäykistyi paikalla ja sanoi olevansa matkalla sinun vieraaksesi, sanoipa olevansa jo sillä hetkellä sinun vieraasi, minkä vuoksi hän oli mielestään velvollinen tarjoamaan minulle suojeluaan. Orestes kysyi keneltä hän tahtoi suojella minua, ja Pyrrhos vastasi tarjoutuvansa suojelemaan minua sellaiselta mieheltä, joka voi nostaa kätensä omaa äitiään vastaan. Ennenkuin arvasinkaan mitä oli tulossa, olivat he paljastaneet miekkansa.»

»Taistelivatko he todella?» sanoi Menelaos.

»Pyrrhos en kuollut.»

»Hermione, Pyrrhos oli vieraani! Älä kerrokaan, että Orestes on surmannut miehen, joka oli tulossa talooni minun kutsustani.»

»Orestes surmasi hänet, isä, sellaisissa olosuhteissa kuin äsken juuri kerroin.»

»Kas niin, se ilmaisee millainen käsitys Oresteella on vieraanvaraisuudesta», sanoi Eteoneus. »Minä en enää kertaakaan kadu sitä, etten päästänyt häntä sisälle tähän taloon. Jos niin kauheilla asioilla voi olla minkäänlaista eroa, on tämä jonkin verran pahempaa kuin Klytaimnestran surmaaminen. Olihan viimeksimainittu itsekin tehnyt rikoksen.»

»Minä en toivu tästä koskaan!» sanoi Menelaos. »Jos voisin vaipua kuolleena maahan tätä puhuessani, pitäisin sitä kohtalon lempeyden osoituksena. En ole koskaan ollut varsinaisesti ystävällisissä väleissä Pyrrhoksen tai hänen isänsä kanssa. Pyysin häntä luokseni käymään, ja hän lähtikin paikalla luottavaisin mielin. Sitten eräs sukulaiseni tapasi hänet tiellä ja surmasi hänet. Millä perusteella voin antaa anteeksi toisille tai itselleni?»

»Tiesikö Orestes, että Pyrrhos oli isäsi vieras?» kysyi Helena.

»Tiesi», sanoi Hermione.

»Minun velvollisuuteni Pyrrhosta kohtaan on etsiä hänen ruumiinsa ja haudata se kunniallisesti», sanoi Menelaos. »Sitten minun kai on kostettava Oresteelle. Jollen tee sitä, luulevat ihmiset minun olevan osallisena entistä vihamiestäni vastaan punotussa juonessa.»

»Sinä et voi kostaa Oresteelle!» sanoi Hermione. »Hän ei tehnyt mitään väärää. Näin koko tapauksen, ja jos hän olisi menetellyt toisin, halveksisin häntä. Pyrrhos loukkasi häntä — minusta tuntui siltä kuin hän olisi loukannut minuakin. Älä ymmärrä minua väärin — en koeta puolustaa Orestesta, sillä hän ei tarvitse puolustusta. Pyrrhos ei ollut tänne tulossa minun tai kenenkään muunkaan onnen vuoksi. Olen iloinen siitä, että Orestes surmasi hänet. Jollei hän olisi sitä tehnyt, niin minä olisin surmannut Pyrrhoksen. Päätin sen samana päivänä, jolloin isä sanoi aikovansa naittaa minut hänelle. Jos pakotat ihmiset toimimaan itsepuolustuksekseen, niin he toimivat!»

»Klytaimnestra!» sanoi Menelaos.

»Minun hyviä tapojani suosiva tyttäreni!» sanoi Helena.

»Tässä ei ole enää mitään lisättävää», sanoi Menelaos. »Jos vielä jokin uusi onnettomuus voi kohdata kotiani, en enää tiedä sen nimeä. Älkäämme enää puhelko tästä. Jos Hermione tahtoo mennä Oresteen kanssa naimisiin tämän jälkeen, täytyy meidän myöntää, että hän tietää kaikki tuon nuorukaisen huonoimmat puolet, ja niinhän sanotaan, ettei makuasioista sovi väitellä. Saanko kysyä, Hermione, vain uteliaisuudesta, haaveiletko murhaajan vaimoksi menemisestä?»

»En haaveile», sanoi Hermione, »vaan olen jo».

»Sen aavistinkin», sanoi Helena.

»Mikä väitit olevasi?» sanoi Menelaos.

»Oresteen vaimo. Sanoinhan sinulle aivan selvästi aikovani mennä naimisiin hänen kanssaan. Emme olleet naimisissa silloin, kun kohtasimme Pyrrhoksen, ja se oli ikävä, vaikka ei riitaa luultavasti olisi voitu siinäkään tapauksessa välttää. Mutta minä selitin Oresteelle mitä ihmiset sanoisivat meidän yhdessä vaeltamisestamme, kun puhelisivat tuosta murhasta, ja ehdotin, että menisimme heti naimisiin. Niin menimmekin.»

»Sinä saat lähteä tästä talosta!» sanoi Menelaos. »Eteoneus, ole hyvä ja avaa ovi hänelle.»

»Kiitos, Eteoneus. Minulla ei ollut aikomustakaan viipyä kauan. Orestes on saanut jo muutenkin odottaa. Hyvästi.»

»Maltahan vielä hetkinen!» sanoi Helena. »Menelaos, me olemme nyt tosiaankin kokeneet kaikki mahdolliset onnettomuudet, niinkuin sanoit. Meillä on oma käsityksemme siitä, mitä Hermione ja Orestes ovat tehneet, mutta koska he ryhtyivät siihen omalla vastuullaan, eivät sen seuraukset ole meidän tunnollamme. Nyt ei voi enää mitään sanoa, ja me voimme yhtä hyvin olla ystäviäkin.»

»Minä en rupea koskaan ystävällisiin väleihin Hermionen ja Oresteen kanssa!»

»Tietysti sinä rupeat! Kuinka mieletöntä! Etkö sinä ole itsekin joskus erehtynyt? Minä olen. Kysymyshän on vain aste-erosta. Ihminen saa rangaistuksensa — tai jää ilman, mutta ei ole ystäväimme eikä sukulaistemme asia ruveta meitä rankaisemaan. Jätä jotakin taivaankin tehtäväksi, Menelaos! Kun asia on tapahtunut ja teko tehty, aloitan mielelläni alusta ja jatkan siitä taas koko väellä ja voimalla. Jos ihminen koettaa ruveta kostavaksi kohtaloksi, turmelee hän tavallisesti luonteensa. Mahdollisesti Orestes on rikollinen — sehän on hänen asiansa. Mutta minun ymmärtääkseni hän on nyt hyvin vaikeassa tilanteessa ja samoin Hermionekin, joka on liittänyt kohtalonsa yhteen Oresteen kanssa. Tämä seikkahan todella koskee sekä sinua että minua — meidän on autettava lapsiamme, kun heitä on onnettomuus kohdannut.»

»Orestes ei ole minun lapseni.»

»Mutta sinähän olet hänen lähin miespuolinen sukulaisensa ja ainoa henkilö, johon hän voi turvautua. Sinun ei tarvitse antaa anteeksi hänen tekoaan, en minäkään anna, mutta meidän ei tarvitse enää koskaan mainita sitä. Sinä ja minä koetimme huolehtia Hermionen tulevaisuudesta, mutta epäonnistuimme. Katselkaamme nyt suopein silmin kuinka hän itse järjestää asiansa. Hermione, mikäli minusta riippuu, on tämä talo aina avoinna sinulle ja miehellesi.»

»Ei ole!» sanoi Menelaos.

»Tietenkään te ette voi asua täällä», jatkoi Helena. »Se ei olisi miellyttävää teille eikä meillekään juuri nyt, ja nuorten pitäisikin joka tapauksessa saada oma koti. Mutta silloin kun haluat tulla luoksemme, niin muista, Hermione, että olet täällä viettänyt lapsuusvuotesi, ja varmasti tapaat täällä enemmän rakkautta kuin koskaan missään muualla, tulitpa sitten kuinka yleisesti suosituksi tahansa.»

»Tuo kaikki pitää paikkansa, Hermione», sanoi Menelaos, »mutta se ei ulotu Oresteeseen. Hän ei ole viettänyt täällä lapsuuttaan, ja jollei hän ole muualla sen suositumpi kuin täällä, on hän täysin epäonnistunut henkilö seuraelämässä. Selitä hänelle ihan peittelemättä, Hermione, että sukulaisrakkaus rajoittuu vain sinuun. Me emme tahdo ottaa häntä vastaan.»

»Toisin sanoen», virkkoi Helena, »tahtoisin ehdottaa, että pyytäisimme Hermionea lähettämään Oresteen tänne heti. Tässä talossa ei saisi tulla esiin mitään uutta väärinkäsitystä, ja minun mielestäni menettelisimme viisaasti, jos puhuisimme Oresteen kanssa asiat oikein selviksi nyt. Älä lähetä terveisiä Hermionen tai kenenkään muun välityksellä, Menelaos. Puhu itse Oresteen kanssa.»

»En salli hänen astua tähän taloon — enkä tietenkään suostu keskustelemaan hänen kanssaan.»

»Olisiko sinulla sitten mitään sitä vastaan, että minä keskustelisin hänen kanssaan? Minun sisarenihan hän surmasi, ja jos jotakuta on moitittava Pyrrhoksen murhasta, niin tietysti minua, joka ehdotin, että hänet kutsuttaisiin tänne. Vaadin, että sallit minun keskustella Oresteen kanssa, Menelaos.»

»En ymmärrä mitä hänelle voi sanoa, Helena. Luultavasti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen nuhdellakseen sinua käytöksestäsi tai todistaa sinulle missä kohdin minä olen menetellyt väärin.»

»Mahdollisesti hän kysyy minulta miksi sinä et auttanut häntä kostamaan isänsä kuolemaa», sanoi Helena. »Jos hän kysyy sitä, selitän, että minä pidätin sinut kotona. Jos hän sanoo, että olen tehnyt erehdyksiä, myönnän sen ja täydennän kaikki mahdolliset aukot hänen tiedoissaan mikäli minun entisyydestäni on kysymys. Orestes ei herätä minussa laisinkaan kauhua, ja tahtoisin kovin mielelläni tavata hänet. Kuinka pian voit saada hänet tänne, Hermione?»

»Ei tänne, Helena!» sanoi Menelaos.

»Kaikki olisi hukassa, jos minun pitäisi tavata hänet jossakin muualla, ja tuskinpa minun olisi soveliastakaan tavata häntä kotini ulkopuolella, jossa minulla ei enää olisi turvanani sinun suojeluasi, Menelaos. Kuinka pian luulisit sen käyvän päinsä, Hermione?»

»Minun mielestäni on parempi, ettei hän tule tänne, koska isä vastustaa.»

»Aivan oikein», sanoi Helena, »mutta isäsi on peruuttanut kieltonsa».

»Sitä en tosiaankaan tiedä tehneeni.»

»Suo anteeksi! Luulin sinun olevan siinä yhtä mieltä kanssani, että minun on parempi tavata hänet täällä kuin yksinäni poissa kotoa.»

»No niin, siinä merkityksessä kyllä», sanoi Menelaos.

»Kuinka pian siis luulet sen käyvän päinsä, Hermione?»