Part 12

Helena katsoi häneen hyvin lujasti. »Kuinka minä voisinkaan», sanoi hän, »vastustaa sinua missään hyvässä ja oikeassa asiassa? Pidän selvänä, että Adraste jää taloon.»

»Olenhan juuri sanonut sinulle mitä selvimmin ja jyrkimmin, että hän ei jää!»

»Olen varma siitä, että muutat mieltäsi», sanoi Helena; »luotan sinuun täydellisesti».

»En», sanoi Menelaos; »muissa tapauksissa olen myöntynyt vaatimuksiisi, mutta tällä kerralla en voi. Olen tehnyt lopullisen päätöksen.»

»Oletko?» sanoi Helena.

»Kuulethan, että olen», sanoi hänen miehensä.

»Se on siis selvä, enkä enää epäile sitä», sanoi hänen vaimonsa.

»Olen iloinen siitä, että ymmärrät asian minun kannaltani», sanoi Menelaos. »Odotinkin sitä.»

»Menelaos, et odottanut sitä laisinkaan!» sanoi Helena. »Tiesit, etten missään tapauksessa suostuisi lähettämään tyttöä pois. Enkä suostukaan. Adraste jää tähän taloon yhtä pitkäksi ajaksi kuin minäkin.»

Menelaos ei tahtonut uskoa korviaan. Helena nauroi hänelle.

»Jos suututat minut», sanoi Menelaos, »niin käsken kantaa sen tytön ulos ja heittää hänet kadulle!»

»En tahdo suututtaa sinua», sanoi Helena, »mutta epäilen, saatko ketään tottelemaan herttaisia käskyjäsi. Palvelijat ovat kaikki jokseenkin hyväsydämisiä, ja Adraste on hyvin suuressa suosiossa heidän parissaan.»

»Valitse nyt», sanoi Menelaos. »Joko sinä autat minua toimittamaan tytön pois johonkin paikkaan, josta sovimme yhteisesti, tai minä ajan hänet ulos talosta!»

»Koetappa, jos uskallat!» sanoi Helena. »Sepä on komea uhkaus! Miehesi eivät uskaltaisi koskea sormellaankaan siihen tyttöön. Kiellän sinua antamasta sellaista määräystä. He luulevat sinun tulleen höperöksi, ja minä sanonkin heille peittelemättä, että minulla on sama käsitys. Siitäkös nousee hälinä! Ja sinä juuri tahtoisit välttää ihmisten huomion kiintymistä kotiisi! Eikö se olisikin aivan paikallaan, että Pyrrhos saapuisi ovellesi juuri silloin, kun sankarillinen Menelaos olisi heittämässä ulos sairasta ja avutonta tyttöä, joka on aivan pian tulossa äidiksi! Voisit tietysti selittää hänelle asian jälkeenpäin. Voisit sanoa, että se oli viivästynyt, mutta välttämätön suursiivous. Voisit sanoa, että palvelijat alkoivat käyttäytyä yhtä sopimattomasti kuin herrasväkikin, ja koska et voinut muuttaa omiasi toisenlaisiksi, olit päättänyt häätää palvelijat pois talostasi. Jospa Akhilleus olisi saanut kuulla sen!»

»Tuo on varmaankin hyvin älykästä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et saa minua taivutetuksi luopumaan aikomuksestani. Adraste voi lähteä kaikessa hiljaisuudessa tai, jos hän välttämättä tahtoo viipyä siellä, niissä häntä ei suvaita, heitätän hänet ulos!»

Hän odotti, että Helena sanoisi jotakin, mutta tämä ei puhunut mitään, istui vain rauhallisen ja huolettoman näköisenä.

»Sinä et näes voi estää minua, kun kerran olen tehnyt päätökseni.»

»Jos tahtoisin estää sinua siitä», sanoi Helena, »niin ei minun tarvitsisi muuta kuin kieltää miehiä tottelemasta sinua. Selittäisin vain, että olet tilapäisesti sekaisin päästäsi. Palauttaisin heidän mieleensä, että silloinkin, kun olet täysissä hengen voimissa, et suurestikaan kunnioita säädyllisiä tapoja — kuten esimerkiksi keskeyttäessäsi Troijassa niin lyhyeen uhraamisen. Miehet puhelevat vieläkin toisinaan siellä saarella ja Egyptissä viettämistään viikoista. Mutta minä en koeta estää sinua tästä mielettömyydestä, jos kerran olet päättänyt ryhtyä siihen. Olethan oma herrasi, ja minun on sallittava sinun antautua oman kohtalosi valtaan.»

»Sanoppas minulle nyt, Helena», virkkoi Menelaos, »mitä aiot tehdä Adrastella, jos hän jää? Hänestähän ei ole sinulle mitään hyötyä, kun hänellä on lapsikin hoidettavanaan, eikä hänellä ole minkäänlaista tulevaisuutta, kun lapsi kasvaa.»

»Hän kelpaa aina seuratoverikseni — hänhän on parhaita siihen, ja minä pidän lapsista», sanoi Helena. »Hän saa olla tyttärenä talossa, kun Hermione menee naimisiin ja jättää meidät.»

»Hermione ei mene naimisiin kovinkaan pian», sanoi Menelaos. »Hän ei tahdo Pyrrhosta, ja minä en tahdo Orestesta.»

»Mutta Hermione luullakseni tahtoo», sanoi Helena. »Hän menee naimisiin Oresteen kanssa. Etkö sitä tietänyt?»

»En ole ajatellut sitä enkä tahdo ajatella», sanoi Menelaos.

»Mutta joka tapauksessa hän menee Oresteen kanssa naimisiin», sanoi Helena, »ja voisit aivan hyvin jo mukautua siihen asiaan. En toivo sitä enemmän kuin sinäkään, mutta me emme voi ehkäistä sitä. Pääsin siitä selville puhellessani Hermionen kanssa. Sen vuoksi en enää toivo mitään Pyrrhoksesta. Sinäkin vastustit sitä ensin, mutta olisit varmasti taipunut aikaa myöten.»

»Hän ei saa mennä Oresteen puolisoksi!»

»Olet tehnyt kaikki mitä olet voinut», sanoi Helena, »ja Hermione tekee nyt mitä itse haluaa. Älä sure ollenkaan sitä, että sinun pitäisi ruveta neuvottelemaan Klytaimnestran kanssa. Olen varma siitä, että Hermione ilmoittaa meille jonakin päivänä olevansa jo naimisissa tai kertoo minulle, että tulen ennen pitkää isoäidiksi. Minä en pyydä sinua heittämään häntä ulos talosta.»

»Helena, minun tekisi mieleni tehdä sinulle puolittainen myönnytys», sanoi Menelaos. »Olit oikeassa Oresteen suhteen silloin kun minä vielä uskoin häneen. Rupean kannattamaan sinua, kun koetat estää häntä menemästä naimisiin Hermionen kanssa, jos järjestät yhdessä minun kanssani, että Adraste lähtee talosta, jotta ei syntyisi juoruja. Sinun naapurisi Kharitaksen kaltaiset ihmiset —»

»Tässä tapauksessa ei Kharitas puhu», sanoi Helena. »Etkö muista, että hän piilottelee kadoksissa olevaa aviomiestä. Mitä Hermioneen tulee, tarkoitin sitä, mitä sanoin — meillä ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa häneen. Mutta kuinka siinä jutussa käyneekin, en minä luovu Adrastesta. Se on kunniakysymys. Rakastan tuota tyttöä, ja hän on nyt onneton. Ja tarkemmin ajatellen, Menelaos, eikö se ole sinustakin liian myöhäistä? Olet ystävällinen mies ja sivuutat ylimalkaan mielelläsi hankalat asiat, ja nyt olet tehnyt tästä pienestä surkeasta murhenäytelmästä kerrassaan järkyttävän häväistysjutun. Otit minut takaisin kotiisi etkä ole tehnyt mitään kostaaksesi veljesi puolesta. Minä en tietysti valita, mutta osoitettuasi niissä asioissa ylevämielisyyttä et tee vakuuttavaa vaikutusta näytellessäsi pyhää vihaa Adrastea ja hänen lastaan kohtaan. Mutta jollet pidä sitä liian myöhäisenä, voit muuttaa luonnettasi, ruveta oikein lujaksi ja hallita meitä ruoskalla. Aja Adraste ulos, lukitse minut telkien taakse, kun Pyrrhos tulee, ja pidä huoli siitä, ettei Hermione mene naimisiin Oresteen kanssa. Aioit kai toimeenpanna muitakin rangaistuksia, jollemme tottele sinua, vai kuinka? Pane ne täytäntöön nyt kaikki, Menelaos, sillä jos olet julma Adrastea kohtaan, saat minusta leppymättömän vihollisen. Minun suvussani on taipumusta vihaan — vaikka en olekaan sitä vielä toistaiseksi koettanut kehittää.»

»Varmasti sinä voisit kilpailla Klytaimnestran kanssa, jos vain haluaisit», sanoi Menelaos.

»Rakas mieheni, voisin viedä voiton hänestä, jos haluaisin! Klytaimnestra oli karkea ja tarpeettoman rahvaanomainen. Mutta minä en muutu viholliseksesi, jollet pakota minua siihen — ja se ei tapahtuisikaan rakastajan, vaan periaatteen vuoksi. Tahdon pitää väittelyn korkealla tasolla.»

»Toivottavasti kykenen ymmärtämään erotuksen sitten kun pistät veitsen rintaani», sanoi Menelaos. »Mutta minä antaudun kuitenkin siihen vaaraan. Adrasten täytyy lähteä. Se on selvä. Sinusta ja minusta tulee veriviholliset. Se on myöskin selvä. Suvaitsetko ehkä hyväntahtoisesti ilmoittaa minulle millä tavoin sota alkaa.»

»On useampia mahdollisuuksia», sanoi Helena. »Sinä voit surmata minut — aivan yksinkertaisesti vain selittäisit, että lykkäsit sen rangaistuksen Troijassa toistaiseksi. Se olisi aika taitavaa: Agamemnonin veli selvittäisi jutun kostamalla Klytaimnestran sisarelle! Tai voisit toteuttaa uhkauksesi ja käskeä miestesi heittää Adrasten ulos. Jolleivät he tottele, voisit itse kantaa hänet pois talostasi. Minä kannatan edellistä vaihtoehtoa.»

»Ja tuossa alistuvassa mielentilassa odottaisit varmaankin nöyrästi kohtalokkaan iskun kumahtamista.»

»Niin», sanoi Helena, »jollei Pyrrhos saavu ennemmin».

»Tosiaankin! Ja mitä hän tekisi puolestasi?»

»Luultavasti se riippuisi siitä, mitä pyytäisin häntä tekemään, ja se taas riippuu tietysti siitä, mitä sinä päätät tehdä... Voi, Menelaos, mitä hyötyä on tällaisesta kelvottomasta riitelemisestä? Sinä et tee mitään epäystävällistä Adrastelle, tiedän sen erittäin hyvin, ja ymmärrän kuinka hermostunut olet hänen onnettomuutensa vuoksi. Se surettaa minua. Jos antaisin sellaisten asiain kiusata mieltäni, hermostuisin minäkin, sillä ihmiset sanovat varmasti, että minun huono esimerkkini on johtanut hänet pahaan. Kadun nyt, että pyysin sinua kutsumaan Pyrrhoksen tänne, kun asiat ovat joutuneet tälle tolalle. Kutsuit hänet, koska minä toivoin sitä, ja nyt tunnustan erehtyneeni siinä asiassa. Mutta eikö kaikki tällainen ole vähäpätöistä verrattuna siihen mitä sinulla ja minulla on sydämellämme? Kun ajattelen sisartani, lapsuusvuosiamme ja mitä hän on tehnyt, ei Adrasten tapaus näytä minusta suinkaan pahimman lajin murhenäytelmältä. Halpamaisuus ja petoshan ovat todellisia surun syitä, eikö niin? Samoin se, että ei ymmärrä elämän oikeita suhteita. Olkaamme ystäviä, rakas mieheni! Miksi pitäisi olla epämieluista muistaa, että olemme kerran rakastaneet toisiamme?»

III

»Onko äiti täällä?» sanoi Hermione. »Kas, siinähän sinä oletkin! Isä, nyt on tapahtunut kerrassaan kauhea asia, ja j minä tahdon puhua siitä sinulle äidin läsnä ollessa. Adraste, tuo tyttö, saa lapsen!»

»Tiedän sen», sanoi Menelaos.

»Tiedätkö? Ja sinä voit sallia sellaista tapahtuvan talossasi ja olla vain noin rauhallinen. Moitin mielessäni äitiä rientäessäni kotiin — mutta sinä olet siis tietänyt sen koko ajan!»

»Hermione, sinun ei pitäisi puhua noin isällesi», sanoi Helena. »Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin minulla on aihetta moittia sinun käytöstäsi.»

»Tässä talossa on pahempiakin asioita kuin minun käytökseni», sanoi Hermione, »ja vaikkapa ne eivät loukkaisikaan sinua ja isää, loukkaavat ne minua. Jos tuo tyttö saa jäädä meille tällaisen paljastuksen jälkeenkin, kieltäydyn minä asumasta täällä.»

»Minne sinä lähdet?» kysyi Helena.

»En tiedä — ehkäpä Oresteen luokse, jonne velvollisuuteni näyttää minua kutsuvan. Hänelle minusta voi olla hyötyä — täällä minua ei laisinkaan tarvita. Olen koettanut käyttäytyä kunnioittavasti ja tottelevaisesti molempia vanhempiani kohtaan, mutta me olemme verraten vieraita toisillemme, ja suhteemme on pohjaltaan väärä. Teidän asianne sotkeutuvat yhä enemmän ja nähtävästi aivan toivottomasti, mutta te ette näytä kaipaavankaan muuta. Kunniallisinta mitä voin tehdä on mennä heti naimisiin Oresteen kanssa ja aloittaa aivan alusta terveitten ihmisten yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla.»

»Tuon laatuinen puhe on kerrassaan loukkaavaa, tyttö», sanoi Menelaos. »En tarkoita sinun puhuttelutapaasi minua kohtaan. Huolestuttavinta minusta on se, että sinulta puuttuu myötätuntoa onnettomuuteen joutuneita ihmisiä kohtaan. Äidilläsi ja minulla on viime aikoina ollut suuria suruja, jotka eivät ole omaa syytämme — kerrassaan kurjia suruja. Onneksi voimme kestää ne ilman sinun apuasi, mutta jos olisit niin terveluontoinen kuin soisit olevasi, niin olisit surullinen meidän vuoksemme etkä haastaisi meitä vastaamaan niistä. Adrasten kohtalo on uusin onnettomuutemme. En ole vastuussa hänestä, niinkuin sinun olisi pitänyt tietää, jos vain olisit hetkisenkään malttanut mielesi —»

»Todista se siis», sanoi Hermione. »Aja hänet talosta!»

»Tarkoitatko, että hänet on ajettava ulos nääntymään nälkään tai kuolemaan surusta?» sanoi Helena.

»Niin, sitä tarkoitan», sanoi Hermione.

»Olen jo aikaisemmin toisinaan huomannut, että muistutat tätiäsi», sanoi Helena, »mutta en koskaan ennen ole todennut yhtäläisyyttä niin selvästi».

»Se yhtäläisyys ei herätä laisinkaan mielenkiintoani, enkä osaa ihailla kykyäsi ohjata keskustelua toiseen suuntaan», sanoi Hermione. »Tällaisen asiantilan paljastuminen meidän talossamme on tehnyt lopun kärsivällisyydestäni. Se oli jo arveluttavaa, kun sinä lähdit Troijaan Pariksen kanssa, ja paha oli sekin, että palasit ja väitit itsepintaisesti olleesi siellä ja tehneesi kaikki ne rikokset ja erehdykset, joista sinua syytettiin. Mutta joka tapauksessa oli kaikki tuo tapahtunut kaukana täältä, eikä ihmisten ollut pakko uskoa pahinta, elleivät itse tahtoneet. Mutta tuo tyttö on käyttäytynyt häpeällisesti täällä, jossa ei voi salata naapureilta yhtään ainoaa asiaa. Siitä asti kun hän saapui on hän hakkaillut Damastoria, joka oli täysin turmeltumaton ja kiltti poika, kunnes Adraste johti hänet harhaan. En ymmärrä miksi meidän pitäisi antaa hyvä nimemme — minä en ainakaan anna omaani — suojelemaan häntä ja hänen alhaisia vaistojaan!»

»Oletko puhellut hänen kanssaan sen jälkeen kun kuulit tuon uutisen?» sanoi Helena.

»En tahtoisi kenenkään näkevän minua puhelemassa hänen kanssaan!»

»Tee se sitten salaa. Siitä olisi hyötyä sinulle — ja kenelle tahansa meistä. Sinä et voi kuvitella itseäsi hänen sijaansa, eikö niin? Sellaisen miehen hylkäämänä, johon olet luottanut — esimerkiksi Oresteen — ja kaikkien puheenaiheena?»

»Minun on tosiaankin mahdotonta kuvitella sellaista», sanoi Hermione. »Et suinkaan sinäkään voi?»

»En minä koetakaan», sanoi Helena. »Tarkoitukseni on vain saada sanotuksi, ettei Adraste osannut etukäteen enemmän kuin sinäkään kuvitella itseään tuommoisen onnettomuuden kohtaamana. Sellaista on elämä, tyttäreni. Useimmat meistä ovat toisia kohtaan kovasydämisiä siitä syystä, että heillä on niin vähän mielikuvitusta.»

»Varoititko häntä tällaisesta mahdollisuudesta silloin, kun kehoitit häntä varjelemaan elämänrakkauttaan?» sanoi Hermione.

Menelaos nauroi.

»Varoitin häntä rakastumasta Damastoriin», sanoi Helena, »aivan samoin kuin olen koettanut opettaa sinua rakastamaan elämää ja neuvonut olemaan rakastumatta Oresteeseen. Te olette kumpikin, vaikkakin eri tavoin, luulleet ymmärtävänne asian minua paremmin.»

»On jonkin verran eroa Oresteen ja Damastorin välillä», sanoi Hermione.

»Mutta ei lähimainkaan tarpeeksi», sanoi hänen isänsä. »Myönnän, että Adrasten pitäisi jollakin tavoin vetäytyä syrjään tästä julkisesta asemasta, jossa hän on täällä. Puhelin siitä parast'aikaa äitisi kanssa sinun sisään tullessasi. Mainitsin hänelle myöskin, että Pyrrhos on ottanut vastaan kutsumme ja tulee pian. Aiomme lykätä vierailun tuonnemmaksi. Mutta jos hän tulee, tahdon, että kohtelet häntä mahdollisimman ystävällisesti. Sinun ei tarvitse tavata häntä kovin paljon, mutta hänellä täytyy kotiin lähtiessään olla meistä edullinen käsitys. Nimittäin, jos hän tulee.»

»Minua ilahduttaa, että sellainenkin mahdollisuus on olemassa, ettei hän tule», sanoi Hermione. »En tahdo tavata häntä. Eteoneus ymmärtää häntä ja Adraste ja äiti, mutta minulla ei ole mitään yhteistä hänen kaltaistensa kanssa. En suoraan sanoen tahdo tavata häntä, vaikka hän tuleekin tänne!»

»Sinä suostut, jos minä käsken!» sanoi Menelaos.

»Isä, älä vaadi sitä minulta», sanoi Hermione. »Minusta olisi ikävä olla tottelematta sinua, mutta mikään ei saisi minua taivutetuksi puhelemaan tuon miehen kanssa. Sillä minun kannaltani joka ainoa sana, jonka lausuisin, tuntuisi petokselta.»

»Petokselta ketä kohtaan?» kysyi Helena.

»Orestesta. Isän pitäisi sanoa Pyrrhokselle, että olen kihloissa Oresteen kanssa. Arvaan, että Pyrrhos etsiskelee itselleen vaimoa, ja siveellisen velvoituksen nojalla olen minä tavallaan naimisissa.»

»Voimme nyt kerta kaikkiaan puhua tämän asian selväksi», sanoi Menelaos. »Et suinkaan sinä ole naimisissa Oresteen kanssa, vai kuinka?»

»En vielä», sanoi Hermione.

»Enkä minä tahdo loukata sinua kysymällä oletko sivuuttanut tavalliset muodollisuudet samoin kuin Adraste. Hyvä on. Ole hyvä ja paina mieleesi, että jolleivät asianhaarat suuresti muutu, emme pidä Orestesta sopivana aviomiehenä sinulle. Olemme kokonaan luopuneet siitä avioliittosuunnitelmasta. Sinä et ole sidottu kehenkään, ja jos tapaat Oresteen salaa ilman minun lupaani, haastan hänet vastaamaan asiasta ja samoin sinutkin!»

»Menelaos», sanoi Helena, »etkö luule, että me ajamme tätä asiaa väärällä tavalla? Sinä ja minä emme toivo Hermionen menevän naimisiin Oresteen kanssa, mutta turha on kieltää tyttöä siitä. Hän ei ole enää lapsi. Hän voi suoraan sanoen alkaa pian osoittaa todellisia ikäneidon ominaisuuksia. Ja jos lausut uhkauksia, täytyy sinun myöskin toteuttaa ne.»

»Tietysti minä ne toteutan!» sanoi Menelaos. »Tähän asti olen ollut liian lempeä, mutta minä olen oppinut läksyni. Sinä teet aina oman mielesi mukaan. Jos nyt Hermione alkaa jäljitellä sinua siinä suhteessa, häviää viimeinenkin jälki hyvästä kodista.»

»Minä en jäljittele äitiä — on väärin viitatakaan mihinkään sellaiseen», sanoi Hermione. »Pidän vain sanani sille yhdelle ainoalle miehelle, jonka kanssa olen kihloissa. Koetan jossakin määrin noudattaa soveliaisuuden vaatimuksia.»

»Joutavia!» sanoi Helena. »Et tarkoita, mitä sanot, tai et ymmärrä, mitä sanot. Jos olet päättänyt mennä Oresteen kanssa naimisiin täyttääksesi soveliaisuuden vaatimukset, niin jätä koko asia sikseen. Mies ei pyydä sopivaisuutta — hän pyytää rakkautta.»

»Tuskin minun on tarpeellista sanoa, että rakastan häntä, mutta minun täytyy selvästi muistuttaa sinulle, äiti, että Oresteen ja minun rakkauteni ei ole sitä lajia, että se olisi välttämättä ristiriidassa soveliaisuuden kanssa. Salli minun huomauttaa sinulle, että koetan pitää kiinni siitä, mitä olen aina ihaillut. Minä en ole muuttunut enkä voi sanoa sinunkaan muuttuneen, mutta isä on. Muutamia viikkoja sitten hän antoi minun mielipiteilleni täyden tunnustuksen; nyt hän kannattaa kaikessa sinua. Onhan hänellä täysi oikeus hyväksyä sinun käsityksesi, jos suinkin voi. Mutta minua ei pitäisi ahdistaa vain sen vuoksi, etten voi muuttua.»

»Niin, viime viikkojen aikana on suhtautumiseni Oresteeseen muuttunut», sanoi Menelaos, »ja jos sinä et kykene ymmärtämään miksi, olen suruissani sinun tähtesi. Luulet äitisi vaikutuksen saaneen aikaan tämän käänteen. Sinun käsityksesi soveliaisuudesta sallii sinun jättää kokonaan huomioon ottamatta sen seikan, että Oresteen äiti on surmannut minun veljeni. Sellainen tekee lopun kaikkein ystävällisimmistäkin suhteista. Et ole kovinkaan herkkätunteinen, Hermione, sillä muuten et niin välttämättä tahtoisi mennä naimisiin tuohon sukuun kuuluvan miehen kanssa.»

»Olen tarpeeksi herkkätunteinen surrakseni tuota murhaa, mutta —»

»Olen kiitollinen, että myönnät edes sen», sanoi Menelaos.

»Jos olet ivallinen, en aio jatkaa!» sanoi Hermione.

»Älä jatka», sanoi Helena. »Nyt on jo puhuttu tarpeeksi. Mutta yhtä asiaa tahtoisin kysyä sinulta — Adrasteen palataksemme. Kun juuri tulit sisään, sanoit rientäneesi kotiin mahdollisimman nopeasti uutisen kuultuasi. Kuka sen kertoi sinulle?»

»Kharitas», sanoi Hermione. »Hän ei kertonut sitä juorutakseen, vaan se pääsi hänen huuliltaan aivan luonnollisesti. Poikkesin hänen luokseen hetkiseksi, ja hänen täytyi selittää Damastorin poissaolo. Hän on hyvin katkera tästä jutusta. Asiahan näyttää olevan niin, että sinä veit sinne Adrasten eräänä päivänä, jolloin hän tapasi Damastorin.»

»Helena», sanoi Menelaos, »sinä vakuutit minulle, ettei Kharitas puhuisi asiasta!»

»En osannut arvioida hänen soveliaisuusvaistoaan kyllin suureksi», sanoi Helena. »Hän siis kuvaili sinulle noin Adrasten luonteen! Mainitsiko hän sanallakaan, että Damastor mahdollisesti on myöskin osaltaan syyllinen?»

»Luonnollisesti ei!» sanoi Hermione. »Mahdotontahan on moittia noin kokematonta nuorukaista, joka on joutunut sellaisen henkilön käsiin. Tuon tapaiset naiset voivat tehdä miehestä mitä haluavat.»

»No, tuskinpa sentään!» sanoi Menelaos. »Se riippuu miehestä.»

»Ja naisesta», sanoi Helena. »Jatka vain, Hermione — mitä muuta Kharitas sanoi?»

»Hän sanoo, että kaikki on sinun syytäsi. Heti kotiin palattuasi, sanoo hän, menit hänen luokseen —»

»Minäkö ensin hänen luokseen!»

»Ja kerroit peittelemättä millaiset siveelliset käsitykset sinulla oli näissä asioissa. Jos hän olisi ymmärtänyt kuinka vakavasti tuon kaiken tarkoitit, sanoo hän, olisi hän ollut varuillaan. Sanoit hänelle, että Damastorin pitäisi rakastua ensimmäiseen kohtaamaansa kauniiseen tyttöön, ja sinulla oli silloin Adraste mukanasi houkutellaksesi poikaa.»

»Sehän merkitsisi samaa kuin että Adraste oli ensimmäinen kaunis tyttö, jonka Damastor oli tavannut. Sinua lukuunottamatta tietysti. Samalla Kharitas kertoi minulle, että Damastor oli mieltynyt sinuun.»

»Sitä hän ei ole voinut sanoa — Damastor ei ole koskaan välittänyt minusta.»

»No niin, mitä muuta Kharitas sanoi?»

»Tärkeimmän olen jo luullakseni kertonutkin — hän esitti sen hyvin taitavassa muodossa.»

»Luultavasti hän on unohtanut pari asiaa, jotka mainitsin hänelle», sanoi Helena. »Huomautin, että hänen halunsa säilyttää Damastor ulkonaisesti kunnioitettavana luultavasti tekisi pojasta epäsiveellisen. Eikö hän puhunut siitä mitään? Sepä kummallista!... Minkä vuoksi hän kuvittelee minun tahtoneen vietellä hänen poikaansa Adrasten avulla?»

»Mieluummin olisin vastaamatta siihen kysymykseen», sanoi Hermione.

»Vastaa nyt joka tapauksessa», sanoi hänen isänsä. »Asia kiinnostaa minua.»

»No niin, hän selitti asian suoraan sanoen samoin kuin sinäkin isä, kun puhelimme jonkin aikaa sitten. Hän sanoi sen johtuvan äidin iästä. Hän sanoi, että määrätyn tyypin naiset koettavat vanhemmiksi tultuaan viehättää toisten välityksellä.»

»Tuo sopii kyllä Kharitaksen sanomaksi, mutta ei isäsi.»

»Isä sanoi juuri niin — etkö sanonutkin?»

»Hän ei ole voinut sanoa niin eikä hän ajattelekaan niin», vastasi Helena. »Jos Pyrrhos tulee, vaatii isäsi minua välttämättä pysymään omissa huoneissa. Isäsi silmissä voin kenties jonakin päivänä ruveta toimimaan toisten välityksellä, mutta en vielä.»

»Se oli minun käsitykseni», sanoi Hermione. »Minä sanoin isälle niin.»

»Tietysti se minua imartelee, kun te naiset väittelette siitä, mitä minä sanon ja ajattelen», virkkoi Menelaos, »mutta tällä hetkellä minua kiinnostaa enemmän se, mitä Kharitas sanoo. Saan sillä tavoin ulkokohtaisen kuvauksen kodistani.»

»Hän ei puhunut tästä kodista», sanoi Hermione, »vaan ainoastaan äidistä ja sitten tietenkin Damastorista ja tuosta tytöstä».

»Me tiedämme mitä hän sanoi tytöstä. Mihin toimenpiteisiin hän nyt aikoo ryhtyä lapsenlapsensa vuoksi?» kysyi Helena.

»Minkä vuoksi?»

»Pianhan syntyy lapsi, ja Kharitas on sen isoäiti. Etkö sinä ole ymmärtänyt koko asiaa? Kharitas kyllä on ymmärtänyt — siitähän kenkä juuri puristaakin. Hänen mieltään kiinnittää ikäkysymys, koska hänestä tulee ensin isoäiti.»

»Voi, sinä erehdyt kokonaan! Hän ei laisinkaan ajattele tuota lasta omana lapsenlapsenaan. Hän puhui siitä — no, aivan kuin se olisi jokin tauti. En luule hänen ryhtyvän mihinkään sen hyväksi.»

»Sitä minä aavistinkin», sanoi Helena. »Isäsi ja minä saamme siis huolehtia lapsesta, ja ehkä se on sille yhtä hyvä.»

»Minä en pane tikkua ristiin sen hyväksi!» sanoi Menelaos. »Sanoinhan sinulle, että Adrasten täytyy lähteä talosta. Hermione, siitä juuri puhuin äitisi kanssa, kun sinä tulit sisään.»

»Niin hän puhuikin. Sinähän näet, tyttäreni, kuinka sopimatonta sinun oli puhutella isääsi sillä tavoin kuin puhuttelit. Hän oli täysin yhtä mieltä kanssasi. Me emme ole vielä saaneet kylliksi murhista. Sinä ja Kharitas ja Menelaos, tämän yhteiskunnan kolme tukipylvästä, tahdotte kaikki surmata Adrasten ja hänen lapsensa. Minä taistelen teitä vastaan heidän henkensä puolesta. Mutta en vaadi välttämättä, että tyttö on pidettävä täällä, jos toisenlainen järjestely olisi hänelle parempi. Voin kuvitella sellaisen järjestelyn. Hän voisi olla Damastorin luona. Jos Kharitas ilmoittaa meille minne hän on lähettänyt Damastorin, toimitan Adrasten paikalla sinne.»

»Sitä hän ei koskaan ilmoita sinulle!»

»Luultavasti ei, mutta en ymmärrä miksi hän ei sano sitä, tyttäreni. Minä en ole mikään tapain tuomari, voit väittää, mutta minua miellyttäisi parhaiten sellainen kunniallisuus, että tyttö lähetettäisiin rakastettunsa luokse ja heidät toimitettaisiin naimisiin. Sinähän kannatat avioliittoa? Sitä juuri nuo nuoret tarvitsevat.»

»Tuota en ole tullut ajatelleeksikaan», sanoi Menelaos, »mutta se on oivallinen ehdotus. Jos saisimme heidät naitetuiksi — ja pois täältä — niin olisimmepa totisesti hyvin selvinneet hankalasta jutusta. Voisikohan sen saada järjestetyksi?»

»Hyvin yksinkertaisesti», sanoi Helena. »Hermione näyttää nauttivan Kharitaksen luottamusta. Minä pysyttelen syrjässä neuvotteluista. Menköön Hermione Kharitaksen luokse ikäänkuin isänsä lähettämänä ja luvatkoon, että, jos hän ilmoittaa meille missä Damastor on, toimitamme Adrasten sinne omalla kustannuksellamme, huolehdimme siitä, että heidät toimitetaan kunniaallisesti naimisiin, ja annamme heille niin paljon, että pääsevät elämisen alkuun jossakin etäisessä paikassa, minne eivät minkäänlaiset juorut kulkeudu heitä häiritsemään.»

»Se on oikein!» sanoi Menelaos. »Minä teen sen.»

»Mutta ettekö te voi ymmärtää Kharitaksen kantaa?» sanoi Hermione. »Hän tahtoo erottaa heidät ikipäiviksi. Adraste ei voi koskaan tehdä Damastoria onnelliseksi — tuollainen nainen. Jos Kharitas olisi tahtonut naittaa heidät, ei hän olisi lähettänyt Damastoria pois. Sinun suunnitelmasi olisi suurenmoinen Adrastesta, mutta Kharitakselle se ei kelpaa.»

»Eiköhän se kelpaisi Damastorille?» sanoi Helena. »Hän rakastaa tyttöä, ja minä otaksun Kharitaksen rakastavan jonkin verran poikaansa — ei suinkaan voi olla kysymys loukatusta ylpeydestä.»

»Kharitas ei ilmoita missään tapauksessa Damastorin olinpaikkaa», sanoi Hermione.

»Pelkäänpä melkein sinun olevan oikeassa», sanoi Helena, »mutta toivon sinun joka tapauksessa toimittavan perille isäsi terveiset. Me olemme silloin tehneet mitä voimme noiden nuorten hyväksi ja olemme tarjoutuneet vastaamaan siitä, mitä kotonamme on tapahtunut, vaikka en minä puolestani tuomitsekaan Adrastea ja Damastoria niinkuin sinä, jollei Kharitas täytä velvollisuuttaan omalta osaltaan, jää se hänen vastattavakseen, ja sinä saat oppia tuntemaan uusia inhimillisiä ominaisuuksia.»

»Valitan», sanoi Hermione, »mutta tiedän kysymättäkin, ettei Kharitas suostu siihen mitä pyydät, enkä minä suoraan sanoen tahdo kysyäkään sitä häneltä.»

»Miksi et, sanoppas se?» virkkoi Menelaos.

»Hän menetteli mielestäni oikein lähettäessään Damastorin pois tytön vaikutuspiiristä. Pojalle ei olisi onneksi joutua naimisiin Adrasten kanssa.»

»Eikö hän sitten enää rakasta Adrastea? Ja eikö ihmisten pitäisi silloin mennä naimisiin, kun rakastavat toisiaan?» sanoi Helena. »Sinun pitäisi juuri todistella minulle sitä, mitä minun on nyt pakko esittää. Olen niin täysiverinen vapaamielinen, että alan suorastaan näyttää vanhoilliselta. Jos ihmiset tekevät väärin, pitäisi heidän parantaa menettelynsä ja tehdä, mikä on oikein — totta kai sinä olet vieläkin sitä mieltä? Sinun käsityksesi mukaan ei sellaisten ihmisten pitäisi elää yhdessä, jotka eivät ole naimisissa. Toivottavasti olet sitä mieltä, että ihmisten pitäisi mennä naimisiin, jos he rakastavat toisiaan, eikä muulloin. No niin, sallikaamme nyt Damastorin ja Adrasten mukautua yhteiskunnan vaatimuksiin, vaikka se tapahtuukin vähän myöhään. He haluavat sitä itsekin.»

»En ole siitä niinkään varma», sanoi Hermione. »Kharitas ei luota laisinkaan Adrasteen, enkä minäkään.»

»Sinä et tunne Adrastea kylliksi. Mutta katseleppas asiaa Damastorin kannalta. Kun sinä puhelit Pyrrhoksesta ja hänen raakuudestaan — niinkuin sanasi kuuluivat — luulin sinun tuomitsevan sellaiset miehet, jotka hylkäävät vaimonsa. Damastor ei hyljännyt Adrastea, vaan hänen äitinsä on saanut aikaan saman tuloksen lähettämällä poikansa pois väkipakolla. Eikö olisi oikein, jos Kharitas nyt antaisi poikansa käyttäytyä sillä tavoin kuin hän luultavasti itse tahtoo — nimittäin kunniallisena miehenä?»

»Minä en ole kanssasi yhtä mieltä», sanoi Hermione.

»Olen aivan järkytetty kuullessani mitä puhut, Hermione» sanoi Menelaos, »olen suorastaan järkytetty. Sanoit minulle että sinä ja Orestes olette oikeastaan kuin naimisissa ja ettei mikään saa teitä erottaa. Adraste ja Damastor ovat enemmän naimisissa kuin te, ja kuitenkin heidät pitäisi sinun mielestäsi pitää erossa, vaikka se olisi kuinka hankalaa heille itselleen ja muille.»

»Noita ihmisiä ei voi verratakaan Oresteeseen ja minuun», sanoi Hermione. »Me olemme parhaamme mukaan koettaneet elää kunnollisesti, kun taas Adraste ja Damastor ovat olleet yksinomaan itsekkäitä — ja jos minun on sanottava asia suoraan, ovat he olleet aistillisia ja eläimellisiä. Olen kauan aikaa ollut selvillä siitä, että meidän kotimme rappeutuu yhä ilmeisemmin, mutta en ole koskaan kuvitellut, että me joutuisimme näin pitkälle — että sinä ja äiti rupeaisitte suosimaan näin karkeanlaatuista epäsiveellisyyyttä ja pyytäisitte vielä minuakin auttamaan rikollisia. Äiti ivailee tuon tuostakin kunniallisia ihmisiä, mutta pahempaa vielä kuin kaikki hänen sanansa on se ryhdittömyys, jolla te kumpikin suhtaudutte tavallisiin siveyskäsitteihin. Damastorin ei olisi pitänyt joutua minkäänlaisiin tekemisiin tuon tytön kanssa, mutta kun hän kerran erehtyi, ihailen hänen äitinsä päätöstä varjella häntä enää jatkamasta tuota erehdystään. En keksi kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseni kuinka halveksin Adrastea. En pane tikkuakaan ristiin korjatakseni hänen erehdyksiään tai auttaakseni häntä sellaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, jota hän ei ansaitse. Ja jos hän saa jäädä, niin toistan vielä mitä sanoin sisään tullessani — minä en aio asua saman katon alla kuin hän!»

»Sinä siis hylkäät vanhempasi toivottomina?» sanoi Menelaos. »Sinä julkenet tuomita minua, vaikka minulla on nyt hartioillani sekä tämä että monta muuta huolta, etkä kuitenkaan tee mitä pyydän vapauttaaksesi minut edes yhdestä surusta. Haluaisinpa nyt tietää kuka tässä on itsekäs.»