III.

Puolla kansasi kieltä, maasi armahan oikeutta, elä vieraille valloille horju. Elä kumarra inhaa sortajaa, vaan kunnolla raivaa ties, niin sinua kunnioitetaan.

Ole suora suomalainen, elä salli maassa mitään orjuutta. Ja aineen, hengen kahleilla jos siskojamme, veljiämme ken sitoa tahtoo, niin ollos valmis kahleet katkomaan.

Nouse jo, nouse suorana suomalaisena luomaan Suomen vastaisuutta. Sitä vaatii nykyisyys!

JUHLARUNO LOIKKALAN TYÖVÄENTALON VIHKIÄISIIN

25 P. JOULUKUUTA 1906.

ETSIÖS!

Elämän taival on kehdosta multaan, taistoja, tuskia täynnä. Tuhannet täällä on turvaten kultaan matkansa ainoan käynnä.

Monet ne päivyttä karttoi ja kaihtoi, sortajan aseeksi taipui. — Kurja ken aattehen etuihin vaihtoi, Yöhön synkkähän haipui.

Etsiös tähteä elämän yössä! Usko huomenen koittoon! Köyhien jalossa yhteistyössä taistele oikeus voittoon!

RIVEIHIN!

Pois halpa veljeskinailu ja käsi käteen tartu, sä nouse, kasva, varmistu, lujaksi, vahvaks' vartu.

Työkansa! Voimas uinuvat nyt taistovalmiiks' suori. On sortovallat kauheat, niit' ollos vastaan vuori.

On vaihe maassa valtias, sun aik' ei maata unta. Häpeään saata sortajas, luo uusi yhteiskunta!

Pois kaikki mikä hämmentää, meit' johtakohon aate. Riveihin joukot rientäkää, Liehumaan punavaate!

RUNO,

VIIPURIN KYLVETTÄJÄIN AMMATTI-OSASTON ENSIMÄISESSÄ ILTAMASSA 4 P. HELMIK. 1906.

Me olimme kytketyt kahleisiin, oli silmäimme päällä siteet, ja sokeina vielä me harhailtiin, kunis välkähti kirkkahat kiteet

Oli päivämme synkkä kuin musta yö, kevättoivehet ammoin jo kuoli, Ne tappoi raatajan raskas työ ja vaivat, tuskat ja huoli.

Me olimme kytketyt kahleisiin, muut kulkivat päivän teitä. Me kohtalon alle taivuttiin, vaan muistiko kenkään meitä?

Me »halpaa säätyä» oltiin kai, siks' tarpeetont' oli surku. Muru pieni se meille riittää sai, oli syntiä napina, nurku.

Me olimme kytketyt kahleisiin. — Elon suuruutta, ylevyyttä me tiettynä ei, me harhattiin ja oltiin orjia syyttä. —

Mut loppui yö, tuli päivän koi, nous' köyhien suuri aika. Ja aattehet mielihin päivää loi, uus' puhkesi toivojen taika.

Sai päivyt uus, nous' aurinko tasa-arvon ja veljes-uskon. Tuhat sidettä silmiltä katkes jo, näki ihmiset aamuruskon.

Ja silloin sanoma meillekin lupas onnea, oikeutta. Me nousimme katsehin säihkyvin päin kevättä, vapautta.

Me nousimme kahlehet katkomaan. — Tää on raatajanaisten hetki. — Päämäärähän suurehen, jaloimpaan on ylevä yhteisretki.

Pois pelko ja toivoton sortumus, ne toimella karkoitamme. Ja eespäin, köyhien oikeus ain olkohon oppaanamme.

RUNO OMPELIJATARTEN EDUSTAJAKOKOUKSEEN

VIIPURISSA 12, 13 JA 14 P:NÄ HEINAK. 1906.

AAMUN ENSI KOITTEHESSA.

Aamun ensi koittehessa ylös olkivuotehelta ajaa huikaiseva nälkä. Unta silmistänsä torjuin nuori hento neito horjuin rynnistääpi työhön, työhön, kohta konetta jo polkee. Kädet liikkuu kuumeisesti. Alas, ylös lailla nuolen tulineula tietään kiitää. — — — Povi tuntee tuskan, huolen. — Kone rämisevä julma tajua ei surun kieltä. Moni kurjan elon pulma painaa nuoren tytön mieltä. Mutta kuumeen tapaisesti koneen rattaat pyörii, pyörii.

Aamun ensi koittehessa kylmään, kolkkoon huone-ilmaan neito huokauksen päästää. Irvistääpi köyhyys, puute huoneen joka sopukasta: lattialla olkivuode, risatuoli, pöytärähjä, vielä vihdoin viimeiseksi astioita pari, kolme — enempää ei silmä keksi.

Aamun ensi koittehessa jakkarallaan neito siinä ompeleepi käsin nopsin. — »Ahkerasti, ahkerasti» elon kurjan kilpajuoksun kuuluu säälimätön käsky. Ei se kysy: sairas ootko, oisko tarvis levähdystä, tahi viihdytystä hieman, hoivaa rinnan rohtumihin. Ei! Mut yhä teräskielin elon kilpalaulu soipi: »ahkerasti, ahkerasti ratastasi kierrä orja».

ON KESKIPÄIVÄ.

Keskipäiv' on loistavainen Suviaik' on tullut jo. Täällä kolkot muurit kohoo, unt' on kukkanurmikko.

Paistaa päivä, pölypilvet ikkunasta sisään lyö. Tääll' ei sinilaineet välky, kaiho vainen syäntä syö.

Muurit jylhät, katu kolkko täry, rämy rattaiden. — Miss' on lintuin liverrykset, missä tuuli vilpoinen?

Kesäpäiv' on, mutta täällä piinaksi se koituu vaan. — Syksyn äänet sydämessä kiertää orja ratastaan.

ILTA TUMMENEE.

Kuiva kannikka ja työtä, työtä kahlehissa riutumista yhä siinä orjattaren osa kurja. Ilta tummenee ja vuoteellaan miettii hän, miks noin on elo nurja.

Ilta tummenee ja uupuneen unetar jo helmahansa sulkee. Kuluu hetket yön, jo kammioon oikeuden hengetär nyt kulkee nukkuvalle korvaan kuiskuttaa, veljeyden sanaa ihanaa.

Oikeuden valpas hengetär sorrettujen sydämihin kylvää itsetunnon hyvää siementä... Ilta tummenee ja neitonen uinuu untaan olkivuotehella.

VALVEUTUNEENA.

Päivän tietä pilvet esti, riehui kalman peikot. Kauvan kärsi, kauvan kesti sortajaansa heikot

Vaan jo valo valistuksen täytti sopet, loukot. Missä näki aamun uksen, sinne ryntäs joukot

Sitten punalipun alla kävi yhteiskulku. Tieltä ukkoispauhinalla moni murtui sulku.

Vielä orjain sorto riehuu, vaan he päätään nostaa. Punavaate missä liehuu kohtalonsa he kostaa.