III.

6 p. Marrask.

On paljon kaunista puhuttu, en suuria sanoja kummeksu, mut nälkä sanoista sammu ei — ja rikkahat riistat vei.

Sanat pois, nyt aika on toiminnan, kukin tuokohon uhrin parhaimman. Pois sorto ja pyytehet itsekkäät. Ylös orjien poljetut päät.

»Ylös» kaikuvi äänet. Te kuunelkaa. Kuka kansaa herjata uskaltaa? Te nähkää, kansa se voiton saa, uus' huomen jo sarastaa.

Pois veljesriita ja vainot jo, työn, toimen ehto on sovinto. Ja kansanvalta te nostakaa, jot' ei taideta kukistaa.

Sanat pois ja köyhille oikeus, se Suomen on turva ja pelastus. — Maa kallis, kansani kallein myös, joko vihdoin loppuvi yös'?

On paljon kaunista puhuttu, en suuria sanoja kummeksu. Mut kurjuus niistä ei haihdukaan. — Teot luovat onnelaks' maan. — — —

Miten lie, mä näänköhän aamunkoin, vai virvatultako ihannoin; kun halki myrskyn ja raivosään mä Suomeni päivän nään.

KEVÄÄN KOITTAESSA.

Kevät puussa, kevät maassa runoa on luonnon satu. Ihmiskunnalla vain vielä kevääseen on raskas latu.

Paljon pirstottua täällä, moni iäks kuihtuu kukka. Vasta yhteistyössä puhkee toivojemme nuori nukka.

Koti, yhteiskunnan pohja, yksilö sen alkujuuri. Nuo kun sopusointuun ehtii, silloin nouse rauhan muuri.

Mutta sitä ennen täytyy kuolla pyytehet ne halvat, ponnetonna aatteen tieltä lahota pois aineen salvat,

täytyy kestää taisteloita, joist' on totuudella voitto. — Näättekö, jo taivahalla näkyy uuden ajan koitto.

Kas se sädesäihkyllänsä työhön viittoo, kutsuu, kiehtoo, mieleen murrettuhun jälleen uutta voimaa loihtii, liehtoo.

Ihmiskunnan kahlehia aatteen kevätvehnä katkoo. Iksekkyyden siteitänsä yksilötkin repii, ratkoo.

Laajentuupi veljestunne, köyhät veljiksi se liittää. Aatteen hyväks' joukot raataa. Vastais'aika sadon niittää!

Kodista käy ihmiskuntaan, yhteiskuntaan yksilöistä uudistuksen luova voima, sepä kansat nostaa öistä,

nostaa valoon, vapauteen kevään lempilauleloihin. — Tuota miettiessä vallan vaipua voi unelmoihin.

1906.

KEVÄT-ÄÄNIÄ.

Suli hanki. Meri vanki vapaana jo läikkyy. Metsiköissä viherjöissä kultajuovat välkkyy.

Taivahalta, korkealta tulvii valovirta. Yli tienoon helskyy vienoon kevättären pirta.

Kevät keito, sorja neito kutoo kankaitansa, vihantihin kukkasihin verhoo kumpujansa. — —

Kevätlehto, luonnon kehto meitä viehätyttää, unten maille, loistokkaille rinnan kaihot syttää.

Elon mailla, mutkikkailla talvi yhä kestää. Mutta unta ihmiskunta näkee keväimestä

Hehku, loista hallat poista valo veljeys-aatteen. Ylös naiset, suomalaiset alle punavaatteen.

Yhteisvoimin, tositoimin kohoo köyhäin huomen! Vapahaksi, ihanaksi luomme armaan Suomen.

Keväällä 1906.

ARPA LANKEAA.

Hetki vain ja arpa lankeaa, arpa Suomen kansan kohtaloista. Enempikö tuskaa katkeraa, vaiko välkkehiä aamun koista sorretuille tuopi vastaisuus? Siitä arvotaan.

Hetki suuri voittoon vieköhön! Tappiomme onnettuus ois' Suomen. Köyhät ihmisarvoon! — Valta ylhäisön kun on maassa, eipä koita huomen. — Mitä maalle tuopi vastaisuus? — Siitä arvataan.

Maalisk. 12 p. 1907.

KANSANEDUSKUNNAN KOKOONTUESSA.

Elä ärsytä Suomen leijonaa se seisovi paikallansa. Tuliliekein säihkyvät silmät sen. — Sä näätkö, valvovi kansa!

Syvät rivit jo nousevat kuilustaan. Vait! Kenpä nyt kansoa parjaa, kun leijona jänteret pingoittaa ja uhmaten nostavi harjaa.

Ken tallata uhkaa tahtoa sen kavahtain nähdä sen saapi, kun leijonan silmät liekehtii käden iskuun se ojentaapi. --

Tule sortaja. Nuolesi tähtäile! Ei osu ne! Turha on koitos! Kun Suomen on leijona valveillaan, vihamiehet se häätävi loitos. —

Suur leijona sua mä tervehdin, noin aina sun seistä on määrä ja valvoa, ett'ei valtaa saa kotimaassamme halpa ja väärä.

Suur leijona vartiopaikaltas sinä ellös väistykö ikään. Tulisilmin Suomea suojaile, sit' ett'ei sortane mikään!

Siis terve! Uhkuva voimas tuo ajan uuden enne on varmaan, ajan, jolloin veljeys, vapaus luo maallemme elämän armaan.

22.V.1907.

ELÄMÄN MYRSKYISSÄ

IHMISMERI.

Ihmismeri myllertää kuohuu, kiehuu, vyöryää. Syvyys kätköjään tuo esiin, taas ne uppoo pohjavesiin.

Kevyt vaahto pinnalla hajoo ilmaan kuplina. Muta musta, loka, ryönä kiertää pintaa saastavyönä.

Heittää aalto toisinaan ylös helmen piilostaan, harvoillepa helmet siintyy, valhekupliin katseet kiintyy.

Ihmismeri myllertää, kuohuu, kiehuu, vyöryää. — Kuulen kohinata tuimaa, katson siihen, päätä huimaa.

MYRSKYSSÄ KULKIJA.

Mylvivi myrsky, hyökyvi hyrsky, ulvoen ulappa myllertää. Multakin kiehuu, rinnassa riehuu vaivojen vihuri viimapää.

Aaltojen teitä purttani heitä tuuli sä hyökyhyn hurjimpaan. Kuoloa silmiin katson, ja ilmiin tuskani huudot soikoot vaan.

Aalto ja tuuli yksin ne kuuli rintani riehut myrskyiset. — Lentäissä venhon kuoleman tenhon kuulen kutsuvat kuiskehet. —

Rintani vaivat lieskahan saivat, millä sen liekkejä sammuttais? Aaltojen viivan allako kilvan Ahtolan neitten jos uida sais?

Elämän hyörre, kuohujen pyörre vihloen leikkovat sydäntäin. Lentäös venho, — kuoleman tenho väikkyvi alati mielessäin.

Joutsenen tumman nään minä kumman, kaartuen kaula se vettä ui. — Lujasti ruoriin, purjehen nuoriin! Hurjaksi tuuli jo tuimistui! —

Mastoko murtuu, käteni turtuu?! — Rintani tuskia helpoittaa. Kamppailla täällä kuoleman säällä täähän on suurta ja — kamalaa.

— Harvoin se tuhlaa riemua, juhlaa kohtalo saita, se suruja sois. Nyt sitä kostan lohtua ostan vaikka se hinnalta kallista ois.

Mylvivä myrsky, hyökyvä hyrsky kuoleman hymniä soittakaa. Purteni lennä aaltoja ennä, tahdon tuskani kuolettaa.

TAISTELIJA.

Vait, nyt on juhlaa on juhlaa ja riemua rinnassain. En rahtua tuhlaa mä kalliista, suuresta onnestain.

Ja ainapa, ainapa soisin mä laulaa rintani unelmille ja eheän riemuni välkkehille jos voisin — —

Olen saapunut kotiin nyt jäljestä raskahan harhailun. Mä läksin sotiin ja hengen taistohon innostuin. Ja monta mä taistoa kovaa kestin ja monta mä halua halpaa estin. — Muut voitin, itseeni kompastuin.

Niin — maata ja merta mä kummia retkiä retkeilin, ja uhrasin verta, sydänvertani suurihin taistoihin. Mä luotin voimahan ikuisehen ja tähtäsin valohon, totuutehen, muut voitin — itseeni kompastuin.

Mä pieni ja halpa olin tullessa ottelun vaikeimman. Jo taipui kalpa, mä sokaisin kilpeni kirkkahan. — Muut tietänyt ei, miks' tummeni silmäini palo. Ja minne mun vei oman henkeni virvavalo. — Mut aateluutta ja uskoa uutta mä janosin, itkin ja ikävöin, sitä etsin toimin ja töin.

Ja tuskaini öistä uus puhtaampi into heräs' ja päiväini töistä mun mieleni toivoa keräs' Kunis säilän ja kilpeni kallihin taas uusiksi kirkastin.

— Olen saapunut kotiin. — Niin ehyt ja kirkas on mieleni vaan. Ei hukkunut sotiin tuo hehku mun rintani riehakkaan. Kotikumpuja kalliita taas voin huoleti tervehtää.

Nyt hellien silmä syyslehvillä kalpeilla lentää. Ja kaunis on ilma, ja tanssien pilvet entää. Ja kaikki suurta ja sointuisaa, on loistava taivas, maa.

Vait, nyt on juhlaa, on juhlaa ja riemua rinnassain. En rahtua tuhlaa mä kalliista, suuresta onnestain. Ja ainapa, ainapa soisin mä laulaa rintani unelmille ja eheän riemuni välkkehille, jos voisin. —

1904.

IHANTEET.

Niin hohtavi taivas, kukkii maa, ja välkkyvät kirkkaat veet. Ja rintani ovella kolkuttaa sulokuiskehin ihanteet.

Te tulkaa, rintani tenhotkaa vuoks' aattehen uhraamaan. Minä tahdon uskoa, uskaltaa päämäärä kun kaunis on vaan.

Ja se määrä on orjien vapautus, sille rintani sykkäilee. — Pois toivoton suruihin sortumus, nyt päivyt jo valkenee!

EI ITKEÄ!

Saako itkeä ihmispolo maan mustia murheita noita, kun on ristiriitainen olo eikä toivojen aamu koita?

Saako itkeä ihmisen lapsi, ilon ruusut kun kalvoi mato ja nuorena harmein' hapsi, suur' puhkesi surujen sato?

Saako itkeä ihminen täällä, kun unelmat pyhät ja armaat sai iskuja inhalla säällä — ja eessä on muurit harmaat?

Saako itkeä ihminen heikko, kun aikehet kasva ei töiksi, kun hyödyn hirveä peikko teki satoja kääpiöiksi?

Saako itkeä, toinen kun tallaa sun pyhintäs lokahan halpaan, kun kohtalo henkii hallaa ja ystäväs kaatuvat kalpaan?

Saako itkeä aika kun kiitää ja eessä on ehtoopuoli? — Kas raskahat pilvet liitää, elon taivahan peittää huoli?

Ei itkeä! Itku on inhaa Sitä tehkööt raukat ja heikot. Me tahdomme taistoa vinhaa. Se on lohtumme siskot, veikot.

Pois riisumme murhevaatteet, ja tahtohon kasvaa teräs. — Nyt liikkuu valtavat aatteet, jo tuhannet, tuhannet heräs.

Ei sanoilla, mut tositoimin me tahdomme huolet poistaa. Ylös työhön jo yhteisvoimin, ajan uuden jo aurinko loistaa!

Ylös työhön, jos huolia se antaa, niin aattehen kultamaasta miel' ihmisen intoa kantaa, ja paina ei ainehen saasta!

SYNNYINSEUTUUN KULKEVA.

Se humisi, se huokaili ja itkuäänin valitti tuo synkkä sydänmaa. Puut vapisi ja suruisen loi metsä kaihon katsehen — en voi sit' unhoittaa.

Nuo töllirähjät matalat ja peltotilkut pienoiset, tuo suuri hallasuo, ja kansa huolten painama niin juro, vakaa, ahkera, — kenp' unhoittaisi nuo!

En seutuja noit' unhoita, vaan usein illan varjossa ne sieluun kangastaa. Ja on kuin kutsu kaukaa sois: »oi, tullos korven helmaan pois, se vain sun rauhoittaa!

Vain heimolaistes joukossa sun paikkasi on taistella eest' onnen yhteisen. — Sä katso, kuinka taivaan vyö on pimeä, ja korven yö on syvä, hiljainen.

Sä louhikoita silmäillös, suon raakaa ilmaa henkiös, sen toki kestää saat. Pois kevyt ilo! Sijaa suo, kun puhkee murhelaulun vuo ja tuskat voimakkaat! —

Se humisee, se huokailee. — Sun veljes siellä kärsinee, niin synkkä ompi yö». — — Mä nousen, ylös kiiruhdan ja korpehen taas taivallan ja taajaan sydän lyö.

Siell' alkaa jylhä totisuus, pois elon pintapuolisuus, se pahaa unta vain! Jo kauvan kotiin kyynelöin, Pois melskehestä ikävöin. — Nyt lähtö-innon sain.

TERVEHDYS MERIKOSKELLE.

Merikosken vaahtopäisen ranta kaunis, kaukainen sua mailla vierahilla aina muistan kaihoten.

Miten muinen mieltä hurmas Oulun vetten uljas vuo, Sotkamon ja Hyrynsalmen uhkapäiset kuohut nuo.

Kuinka voittokulkuansa kulki kimmeltävät jäät. Kiuru lennossansa lauloi: nyt on Pohjan keväthäät.

Kuinka luonas' sydän nuori innon huumehesta löi, suurta työtä, taisteloa mieli kaihos' ikävöi.

Silloin tuli rintaan syttyi, tuli sammuttamaton, jolle lauloi kehtovirttä vedet Kuhmon, Paltamon.

Monta unetonta yötä tulta tuota vartioin, hiivin kosken kaltahalle, kyynelsilmin unelmoin.

— Merikoski kuohuvainen nuoren tytön haaveet näit. — Tyttö kulki kaukomaille. — Koski armas sinne jäit.

Mutia vielä on kuin kuuluis vuolaan virran kuohinaa, joka huutaa vapautta, hengen valtaa korkeaa.

Ja mä lausun: soios koski yli suuren Suomenmaan innostusta, uskallusta kansaan kaihon kalpeaan.

Soios koski vaahtoharja, pyhä virta Jumalten suurten unten kaunis sarja naisten, miesten mielihin.

Unelmista uljahista teot suuret puhkeaa. Onnekas ken aikanansa unelmoida uskaltaa.

Sytä tuli taivahainen Pohjan impein povihin. Anna rintaan nuorukaisten vakaa mieli sankarin.

Ja kun aika vierähtelee kansan mieltä kysellen, silloin kosken syntysanat viittana on jokaisen.

Näinpä sulle Merikoski Karjalassa laulelen, konsa kevät maille saa, ja sulaa neitos talvinen.

Maaliskuulla 1903.

POIS RIUTUMUS!

Pois riutumus ja vaikerrus nyt eteen hurja ponnistus. Kas tuolla nousee vuoret ylhät niin pyhät jylhät, päin korkeutta huimaavaa. Te nähkääs, kuinka hohtoisat siell' onkaan huiput, kukkulat. Hei, sinne suunnatkaa!

Kuin riento kotkain lentäväin meill' olkoon mieli ylöspäin. On rintaan luotu halu, huuma ja polte kuuma, jok' ei voi lepoon hervata. Ja tiemme kautta vaarojen vain käykään kunhan kaunoinen on määrä matkalla.

Pois riutumus ja vaikerrus nyt eteen hurja ponnistus. Hei sinne, missä tuulet liehuu, ja myrsky riehuu ja suuret voimat myllertää. Kas siellä alla taivahan tuon vapahan ja korkean voi elää, hengittää!

HYVÄSTIKSI.

Mä ennen olin ystäväs mua etsit matkain takaa ja nyt ei meillä halua oo hetkeäkään jakaa.

Sä »uskossa» oot löytänyt sen rauhan tyynen rannan. Mä taistohalun ainaisen vain povessani kannan.

Sä ihmis-elon kurjuuden näät hiljaa tyytyväisnä. Yl' laitojen mä myrskyilen kuin meri uhkapäisnä.

En ymmärrä sun uskoas, en dogmein ihannetta Mä tahdon elää, hengittää vapaana, kahlehetta.

En povehes voi pilkistää, en näe alle pinnan Tuo kuolonrauha voiskohan jo tyyntää kaihot rinnan?

En tilaas' tiedä, tiedän vain ett' ihanint' on tälleen, ain' taistelossa temmeltää sortua, nousta jälleen.

Siks' hyvästi! Sä tyynelään. Mä syleilyhyn myrskyn. Ja pisarana meressä uin kera hyökymyrskyn.

TE MENKÄÄ.

Te puoliluonteet kehnot, poloiset, joit' aate viehättäis', vaan kahlehet tapojen vanhain, kehnon seurapiirin pidättää luuta punaviirin.

Teill' epäröiden liikkuu aatokset, ja sumuvuori silmien on eessä. Koi sydäntänne syö ja askelet te taappäin käytte jyrkänteessä.

Te menkää porvarien joukkioon, siell' vuottaa nautinnot ja joutilaisuus. Ei teidänlaiset kelpaa taisteloon kun kyseessä on urhokkaisuus.

KANKAAN HONKA.

Suistuu suvi, taittuu talvi, vaihtuu hyvät, huonot säät, katso hongan kankahalla vankkumatta aina näät.

Lyöpi länsi, iskee itä, puree kylmä pohjoinen, tutjuttaapi tuulen voima oksia ja latvaa sen.

Suur' on uhka luonnonvoimain mutt' on sitkas vanha puu, voittosilla ottelee se, kunnes tuuli lannistuu.

Noin se honka kankahalla suistumatta juuriltaan kestää aikain vaihtehessa vihantana ainiaan.

Niinkuin kankaan aarnihonka mieleni myös olkohon vankkumatta, vaipumatta, kun lyö iskut kohtalon.

KUUSTEN SIIMEKSESSÄ.

Konsa musta murhe lyö, repii tuskan tuulet, kasvaa huoli, arkityö, kalvaa kateen huulet, silloin tempaan kanteleen, kuljen kuusten siimekseen.

Täällä laulu laajaks' saa, korkealle karkaa. Innon tuli tuudittaa sydäntäni arkaa. Kuusi heljä huminoi, sinitaivas soi ja soi.

Enpä enään muistakkaan kylän kääpiöitä. Enkä jouda suremaan huolta, arkitöitä. Mairemailla unelmain kaikuu kummat laulut vain.

ILTAINEN SÄVEL.

Kuutamo kaunis valuvi vesiin, istun koitossa illansuun. Tuntehet hellät hiipivät esiin, vaivun vienohon haaveiluun.

Ehyt on onneni, mieleni tyyni, ilossa henkeni karkeloi. Unhoss' on entiset erheet ja syyni, soreat soitot sieluuni soi.

Soios, soios, harppuni vieno, soios kauvaksi yli veen. Onneni lanka se on niin hieno, sitä mä kosketan hiljalleen.

Näin minä soitan, ja kuuhuen hohto seudun kultahan välkehtii. Kuvat ne kulkee, ja mieleni johto kummia teitänsä kuljeksii.

Enkä mä tiedä, miksikä silloin kyynelet vierivät poskellein; miksikä juuri kun onnesta milloin soittaa ja sykkivi sydämein.

En minä tiedä, miksikä aina itku ja ilo on rinnakkain. — Soios soittoni, taivahan laina vierellä rantojen hohtavain.

PÄIVÄNPAISTEELLE.

Aatoksissa raskahissa, uuvuksissa monta päivää olin istunut. Kynä yksin seuranani, kenkään luokseni ei tullut. — Siitä huokailut. —

Silloin ikkunasta tulvit päivänpaiste, riemunhellä. Terve armahin! Otsaani sä hyväellös, kulmiani kultaellos. ilost' itkenkin.

Helohohtos otsaltani ajatusten raskaan painon nostaa, keventää. Hetkinen — ja taasen jälleen orpous ja elon kurjuus, luokseni mun jää.

MUN TÄYTYY.

En tiedä, antaisko aatoksen kevätpäivihin palata jälleen, vai rinnanko riutuvan tyynnyttäis ja miettisi: »paras on tälleen».

Mut kevät ja aika se armainen lumohohdolla järjen voittaa, taka-ajoilta muistojen säveleet niin kummasti mulle soittaa.

Ne kertoo hetkistä menneistä ja ajasta eloni aamun. Niin, kenpä se silloin nähnyt ois tosi-olojen harmajan haamun.

Sitä nähnyt en, silloin mä hengitin kevätruusujen runsahan sulon. — Nyt on toisin, nyt minä kaikessa nään syysluonnon kalpean kulon.

On itkuja elämä ihmisten, ken tuskat tutkia taitaa. Kas kohtalo iloja antaessaan kovin käyttävi mittaa saitaa.

Ja elämän ankara todellisuus taas työhön, toimehen säätää. — Mun tahtoa täytyvi pingoittaa... sulohaavehet kauuas häätää...

KOHTALO.

Suomennos ADA NEGRI'ltä.

Ol' ilta myöhä, vuoteelleni hiipi yön haamu synkkeä, huu — teräskatse, irvistys ne riipi mun mieltäni — Kolkon kuulin äänensä: »Sun kohtalosi oon.»

»En sua koskaan heitä impi sorja sä kevätajastas oot elon-iltaas' kahleitteni orja ja aina vaellan sun varjonas.» — Mä nyyhkin: armahda!

Hän viivähti ja virkkoi mulle vastaan: »kas rikos, kuolema ja tuska tuuti maailmalle lastaan, kun synnyit sä, surujen kukkana siks' kov' on kohtalos!»

Mä rynnistin: »oi toivon ääntä vainen mun kaihoo rintani! Mä maistaa tahdon mit' on riemu mainen ja neron, valon suudelma. Mua kutsuvi nuor', rikas elämä.»

Hän lausui: »vuodattaa ken sydänvertaan se laulut parhaat luo. Ja surun syleilystä monta kertaa ken nousee, muita suurempi on tuo.» — Mä virkoin: »luoksen jää».

NUORILLE TOVEREILLE!

VALITSE.

Nuorukainen valitse kumman tahdot: pohjaveden syvyyksien aarteet vaiko vahdot, kuplat haihtuvaiset päällä elon suuren valtameren.

Nuorukainen valitse kumpi parhain: elonmatka tyyni, vaiko kuolo varhain eestä aatteen, surmattuna inhan sortomahdin miekan terin.

Nuorukainen valitse sankar'elo köyhän taistelijan, tahi velo elämältä halpa lepo päällä narrimaisen keinottelun luomain kultakasain.

Nuorukainen valitse valta aineen maahan maatuvainen tahi maineen uljas, jalo sankar-elämä. — Nuorukainen valitse!

UUDEN AJAN AIRUEILLE.

He monta kertaa ennen on kansaa pettäneet, ja palkaks aikain mennen sai kansa kyyneleet.

He lupas paljon aina, vain kahleet kansa sai, nuo raskaat, eikö paina, ja kansa herää kai.

Niin luulis, mutta jälleen he tuhlaa valheitaan, kansalle riistämälleen taas laatii verkkojaan.

On heillä summan määrä vain loisto, mahtavuus ja toisten etu väärä, nautinto, joutiluus.

Mut kansa hujan, hajan kuin sokko haparoi. Koittoa uuden ajan vain harvat nähdä voi.

Airueet aamun koiton nyt teitä tarvitaan, alkavan aatteen voiton eest' tarmoin toimimaan.

Te paljastakaa valheet ja totta puoltakaa, kukistain juonet alheet ja pelastakaa maa.

Te kansa pelastakaa petoksen kuilusta. Se vielä maassa makaa vaan koht' on nouseva!

Te pimeys, tuo kipein jo täältä luokaa pois, he ett' ei kielin lipein sokaista kansaa vois.

Te nuoret, joille aate ylevä kangastaa, ihanteen punavaate korkeelle nostakaa!

KIRJOTA KILPEES!

Kirjota kilpees, toveri nuori: »vapaiksi orjat», ja riennä, taistele vankkana niinkuin vuori, kansasi murhetta liennä.

Korkeella toveri kilpesi kanna, tahratta eespäin vie se. Tinkivät! — Hituista pois elä anna! Kunniakasta on tie se.

Kirjota kilpees, valitse ura, määrähän uurtaa se koita. Ellös alkamaas kesken purra, köyhille voittoja voita!

KAPINOITSIJOILLE.

Terve teille, jotka kapinoitte vastaan aatossuuntaa kehnoa, joka toiset täällä orjiks' painaa, tukee sortovaltaa yläluokan.

Terve teille, jotka kysytte: mikä oikeus on toisten täällä kukat niittää kansan kärsiessä, mikä oikeus on toisten yksin elon päivänpuolla lämmitellä, veljein värjyessä pakkasessa.

Terve teille, jotka kapinoitte pappein pimitystä inhaa vastaan. Kapinoikaa, että vanha laulu »täällä kärsikää, suo palkan taivas» vihdoin vaikenee ja hyödylliseen työhön komennetaan prelaattien lauma.

Terve teille, jotka kapinoitte, aivokopat ahtaat tuuletatte, että uutta valoa ja ilmaa hengen ikkunoista sisään virtaa.

NUORISON KESKELLÄ.

Nään nuorisojoukon intoisen, on hehkua katselussa. Puna kaino poskia varjostaa, sydän kumpuvi kukkasissa.

Te nuoret uskotte aatteeseen, te juhlitte toiverinnoin. Te tahdotte poistaa kurjuuden ja päivähän päästä innoin.

Te nuoret, teihin mä silmäilen kun kevähän ensi koittoon. Mä tiedän: toivoni kauneimmat käy teidän työstänne voittoon.

Mä tiedän, sen mitä parhainta ajan henki on kuiskinut teille, se on johtanut teitä astumaan jalon aattehen askeleille.

Mä tiedän, rintanne pohjassa soi sävelet lemmen taijan, sovun, yhteishengen kuiskehet ja toivehet vastais-aian —

Nään nuorisojoukon intoisen, on hehkua katsehissa. Puna kaino poskia varjostaa, sydän kumpuvi kukkasissa.

Mä katson ja mulla rinnassa niin hellästi värähtääpi. Ja kun minä poistun, rintaani jotain hyvää, lämmintä jääpi.

ELÄMÄN TAISTELOON.