III.

ÄITI SUUNNAN VIITOITTI.

Tuo hopeahapsinen vanhus ken niin henkevä, kirkassilmäinen? — Hän on äiti. — Poikansa hältä kai tuon mielen puhtahan sai?

Kai äiti se istutti aatokset pojan mielehen hellät ja lämpöiset? Kai äiti se innosti lapsestaan toden puolesta taistelemaan?

Kai äiti se suunnan viitoitti, mitä sitten poikanen asteli? Ja poika ei äitiä pettävän näy vaan varmana tietään käy.

Tuo äiti, jo hopeahapsinen on joutunut haudan partaallen, mut vieläkin silmänsä kirkkahat pojan kulkua seuraavat.

RAATAJANUORISOLLE.

Vanhat hautahan horjukoon, kuoleman enteet heille jo soittaa. — Nuoriso astuos taisteloon, sinussa alkava aamu koittaa.

Pois sumu silmästä, nuorist' ei saa pylväitä lainkaan kaatuva aika. Eespäin nuoria kannustaa veljeys-aatteen tenhova taika.

Nuoret ei ihanteitansa myy helyjen loistoon, kurjahan kultaan, vanhoilla kyllä on hävetä syy ammoin he vaihtoi aatteensa multaan.

Taistohon nuoret, kerta ken vain tinkii, toistekin tinkii, myöntää. Eespäin kellä ei pyrkimys ain! vastalaine sen taappäin työntää.

Taistohon! Lippunne nostakaa vartiojoukkona luona sen seisten. Vannokaa, siihen ei koskea saa iskut sortajain halpojen peisten.

Raatajanuoriso, pystyhyn pää, Orjiksi ei! Se vannokaatte. Taistohon! Köyhille kunnes jää voitto, ja oikeutenne te saatte.

POIS HYLKÄÄ MALJA.

Tämä aika sun vaativi kasvattamaan jaloks', suureksi tahtosi, tuntos. Tämä aika sun vaativi uhraamaan isänmaallesi intosi, kuntos.

Vaan vieläkö raukka sä viipyä voit ilomaljojen kurjien luona? Sä henkesi hehkunko sammua soit, kuin halpa se ois vain kuona.

Nyt juuri kun tarmoa tarvittais, sinä etsitkö huumetta hurjaa? Nyt juuri kun kahleita katkoa sait, sinä suositko orjuutta kurjaa?

Sinä maljasi juotko, kun kansamme jo väkijuomien orjana huokaa? Se raataa, sä tuhlata saatatko, kun sillä ei kylliksi ruokaa?

Noin, nuoriso, noinko sä heikko liet, ja pienetkö pyytehes yhä? Oi konsa sä huomaat aattehen tiet ja kussa on kutsusi pyhä?

Niin konsapa sumu sun silmistäs on poistuva päivän tieltä? ja konsapa tuntenet itsessäs sinä intoa, urhojen mieltä?

— Kas silloin maljat sä hylkäät pois ja riennät hoivaksi heikon. Ja jos kuka kurjana sortunut ois, näät hänessä ihmisveikon.

Mut tuntosi tervehen, nuorekkaan sinä uhraat suurehen taistoon. Ja turvaat uskoa oikeaan, luot tietoa kansasi vaistoon.

Ja työstäsi jalosta kerran on niin kasvava kaunis laiho. — Ylös, nuoriso! Tulkosi taistelohon, kun maassa on murhe ja kaiho!

JUHLARUNOJA

KUOPION TYÖVÄENTALON VIHKIÄISIIN.

1 P. MARRASK. 1901.