II.

IMMEN LUONA.

On nuorukainen luona impyen tuon valittunsa, jota lempii. He kuiskii tuntehista sydämen ja armastellen toistaan hempii.

Mutt' sulho syleilyssä neitonsa luo silmät hänehen ja haastaa: »Oon onnekas, mut oi! en unhoita ett' onnettomuus muita raastaa.

En kärsimystä unhoittaa mä voi, sen nähnyt olen tuhat kertaa. Mä kuulin kurjien kun itku soi ja tuskalla ei ollut vertaa.

Näin osattoman katseen suruisen, kun loppui työ, ja toivo kuoli. Kun unen riisti, valtas' aatoksen vain synkkä, harmaa leipähuoli.

Ah, silloin aattelin mä: 'rintani nyt soita pyhää lemmenkieltä, ett' toimeni ois' köyhän tueksi, ja työni henkis' veljesmieltä.'

»Ja armas, löysinhän mä sinussa myös saman kaihon, saman uskon. Kas ihanteemme tuo on korkea: uus' aika onnen, aamuruskon.»

Näin sulho haasteli ja neitonsa hän vastauksen riemuin kuuli: »Ah, kaksin kaunista on taistella, jos tulkoon sees tai vastatuuli!»