Part 2

»Olkaa hyvä ja nielaskaa vielä se, sitten vastaan Teille», huusi Maija, joka hyvin tiesi, niiksi mehiläispesässä täytyy kuhnurit kesällä surmata ja jota harmitti sudenkorennon typeryys. »Mutta älkää rohjetko astua askeltakaan lähemmäs minua. Minä en näet silloin vitkastele hetkeäkään käyttää pistintäni.»

Pieni Maija oli todellakin kovasti suuttunut. Ensimäisen kerran hän puhui pistimestään ja ensimäisen kerran hän, iloitsi siitä, että hänellä oli semmoinen ase.

Sudenkorennon silmät olivat häijyn näköiset. Se oli lopettanut ateriansa ja istui nyt selkä hieman koukussa, katseli vaanien Maijaa ja muistutti petoeläintä, joka juuri on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Mutta pieni mehiläinen pysyi täysin levollisena. Hän ei voinut ymmärtää, mistä oli saanut semmoisen rohkeuden, mutta pelkoa hän ei enää lainkaan tuntenut. Hän päästi hiljaisen sointuvan surinan, aivan samanlaisen kuin kerran oli kuullut pesän vartijain päästävän, kun muuan ampiainen oli tullut lentoluudan lähettyville.

Korento lausui uhaten ja hitaasti:

»Sudenkorennot elävät mitä sopuisimmissa suhteissa mehiläiskansan kanssa.»

»Siinä he tekevät viisaasti», vastasi Maija sukkelaan.

»Luuletteko kenties, että minä pelkäisin Teitä, minä — Teitä?» kysyi sudenkorento. Se irroittautui aivan kuin ponnahtaen kaislasta, joka heilahti entiseen asentoonsa. Sitten se lensi sirisevin ja välkähtelevin siivenlyönnein melkein vedenpintaan asti. Se näytti ihanalta, kun se kuvastui veden kalvoon, siinä luuli näkevänsä kaksi korentoa, jotka räpyttelivät lasisiipiään niin nopeaan ja niin sirosti, että näytti kuin heijastuisi hopeinen hohde niiden ympärille. Niin ihana oli tämä näky, että pikku Maija unohti siinä harminsa Hannu Kristoffer-poloisen kohtalon johdosta ja unohti myös häntä itseään uhkaavan vaaran Hän taputti käsiään ja huusi innostuneena: »Miten ihmeen ihanaa, miten ihmeen ihanaa!»

»Minuako tarkoitatte?» kysyi korento aivan ällistyneenä.

Ja sitten hän lisäsi nopeasti: »Niin, minä kyllä kehtaan näyttää itseäni, se on totta. Olisittepa eilen nähneet, miten eräät ihmiset hurmaantuivat nähdessään minut puron partaalla, minne he olivat istahtaneet.»

»Ihmiset?» huudahti Maija. »Oi, oletteko Te nähnyt ihmisiä?»

»Tietysti», sanoi sudenkorento. »Mutta varmaankin olisitte innostunut tietämään, kuka olen. Nimeni on Surri, kuulun verkkosiipisiin ja lähemmin sanoen sudenkorentojen heimoon.»

»Voi, kertokaa minulle ihmisestä!» pyysi Maija, ilmoitettuaan ensin Surrille oman nimensä.

Sudenkorento näytti leppyneeltä. Se istahti lehdelle Maijan viereen, eikä pieni mehiläinen ollut siitä pahoillaan. Hän oli varma, että Surri kyllä varoisi astumasta liian lähelle häntä.

»Onko ihmisillä pistintä?» kysyi Maija.

»Hyvä Jumala», sanoi Surri, »mitä he tekisivät sillä? Ei, heillä on pahempia aseita, ja he ovat meille hyvin vaarallisia. Ei ole ketään, joka ei heitä pelkäisi, ja erikoisesti pelätään pieniä ihmisiä, joiden jalat ovat selvästi näkyvissä. Niitä sanotaan pojiksi.»

»Ahdistavatko he Teitä?» kysyi Maija jähmettyneenä jännityksestä.

»Kyllä, käykö se yli Teidän ymmärryksenne?» kysyi Surri vilkasten siipiensä yli. »Olen harvoin tavannut ihmistä, joka ei olisi yrittänyt pyydystää minua.»

»Miksi he niin tekevät», kysyi Maija huolestuneena.

»Meissä on jotain viehättävää», sanoi Surri vaatimattomasti hymyillen ja katsoi vinosti eteensä. »Muuta syytä en tiedä. On sattunut, että meikäläiset, jotka ovat joutuneet heidän käsiinsä, ovat saaneet kärsiä mitä tuskallisimpia kidutuksia ja lopuksi saaneet surmansa.»

»Ovatko ihmiset syöneet heidät?»

»Ei ei», sanoi Surri rauhoittaen, »ei nyt juuri sillä tavalla. Mikäli tiedetään, eivät ihmiset käytä sudenkorentoja ravinnokseen. Mutta toisinaan vallitsee ihmisessä murhahalu, joka jäänee ikiajoiksi selvitystä vaille. Teistä kai tuntuu uskomattomalta, mutta tosiasia kuomiinkin on, että niin sanotut poikaihmiset ovat pyydystäneet korentoja ja vain nautinnokseen, ei muusta syystä, ovat repineet näiltä siivet ja jalat. Epäilettekö sitä?»

»Tietysti epäilen», sanoi Maija harmistuneena.

Surri kohautti kimaltelevia olkapäitään, hänen kasvonsa näyttivät vanhoilta ja kokeneilta.

»Oi, jospa kerran voisi avoimesti asiasta puhua», sanoi hän murheesta aivan kalpeana. »Minulla oli toivorikas veli, hieman kevytmielinen hän tosin oli ja onnettomuudekseen hyvin utelias. Hän joutui erään pojan käsiin, joka hänen huomaamattaan heitti pitkään keppiin kiinnitetyn verkon hänen päälleen. Sanokaa itse, kuka osaisi ajatella semmoista.»

»Semmoista en olisi koskaan voinut ajatella», vastasi pikku Maija.

Sudenkorento katsahti häneen.

»Sitten sidottiin hänen ruumiinsa ympäri musta rihma siipien väliin, joten hän voi hyvin lentää, mutta ei päässyt irti. Joka kerran, kun veliparkani luuli saavuttaneensa vapautensa, tempasi poika mitä raaimmalla tavalla hänet mainitun rihman avulla takaisin.»

Maija ravisteli päätään.

»Sitä ei oikein osaa kuvitellakaan», kuiskasi hän surullisena.

»Jos en jonakin päivänä tule tuota muistelleeksi, niin varmasti näen siitä unta», jatkoi Surri. »Lopuksi veljeni kuoli.»

Ja sitten huoahti Surri syvään.

»Miten hän kuoli?» kysyi Maija syvästi osaa ottaen hänen suruunsa.

Surri ei voinut heti vastata, suuret kyynelet vierivät hänen silmistään hitaasti poskia pitkin.

»Hän pantiin taskuun ja sitä ei kukaan kestä», nyyhkytti hän.

»Mikä semmoinen on?» kysyi Maija huolestuneena. Niin paljon uutta ja ikävää samalla kerralla hän tuskin kykeni ymmärtämään.

»Tasku», selitti Surri, »on ihmisten ulommassa nahassa oleva varastokammio. Mutta mitä muuta arvelette siellä vielä olleen? Oi, missä kauheassa seurassa pitikään veliparkani vetää viimeisen hengenvetonsa! Sitä ette milloinkaan voisi arvata!»

»En», sanoi Maija vavisten, »sitä en osaa... kenties hunajassa?»

»Ei, ei», sanoi Surri itsetietoisena ja samalla niin surullisena. »Harvoin on ihmisten taskuissa hunajaa. Mutta sanonpa Teille, mitä siellä oli: siellä oli sammakko, linkkuveitsi ja porkkana.»

»Kauheata», kuiskasi Maija. »Mutta mitä on linkkuveitsi?»

»Se on eräänlainen ihmisen keinotekoinen pistin. Kun luonto ei ole hänelle antanut sellaista asetta, koettaa hän jäljitellä sitä. Sammakko oli onneksi jo kuolemaisillaan. Sillä oli toinen silmä puhki, yksi jalka poikki ja sen alaleuka oli sijoiltaan. Mutta niinpiankuin veljeni tuli taskuun, sähähti sammakko vinolla suullaan:

»Kun minä tästä paranen, niin minä kohta nielasen Teidät.» Sitten se katsoa muljautti ainoalla silmällään äskentullutta toveriparkaansa. Tämä katse mahtoi vankilan hämärässä näyttää mitä hirvittävimmältä. Veljeni menetti tajuntansa, kun hän äkkinäisen ravistelun johdosta joutui puristuksiin vasten sammakkoa, niin että hänen siipensä takertui kuolevan sammakon kylmään ja niljakkaan ihoon. Oi, tätä surkeutta eivät riitä mitkään sanat kyllin sattuvasti kuvailemaan.

»Mistä Te tiedätte kaiken tämän?» kysyi Maija kauhusta väristen.

»Myöhemmin viskasi poika pois veljeni ja sammakon, kun hänen tuli nälkä ja hän rupesi hakemaan porkkanaa taskustaan. Veljeni avunhuutojen johtamana minä löysin heidät molemmat vierekkäin ruohikossa makaavina. Mutta minä tulin ajoissa ehtiäkseni vain kuulemaan kaikki ja sulkeakseni veljeni silmät. Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua jäähyväisiksi. Sitten hän kuoli urhoollisena ja valittamatta kuin pieni sankari. Kun hänen murskaantuneitten siipiensä viimeiset värähdykset olivat tauonneet, peitin minä hänet tammenlehdillä ja etsin kukkivan kurjenkellon, jonka siniset kukat saivat hänen kunniakseen lakastua hänen kummullaan. 'Voi hyvin', minä huusin, 'nuku hyvin, pieni veljeni.' Sitten lensin illan hiljaisuuteen, kohti molempia punaisia aurinkoja, sillä aurinko näkyi kahdessa kohdassa, iltataivaalla ja vedessä. Niin juhlallisen suruisa ei ole kai ollut kenenkään mieliala. — Joko Teille on sattunut jotain ikävää? Kerrotte kai siitä toiste minulle'.»

»Ei», sanoi Maija, »oikeastaan olen minä tähän saakka aina ollut iloinen.»

»Silloin Teillä on syytä kiittää Jumalaa», arveli Surri hieman pettyneenä.

Maija kysyi, miten sammakon oli käynyt.

»Niin, se sammakko», sanoi Surri. »Todennäköisesti se sai ansionsa mukaisen kuoleman. Miten saattoikin se olla niin kovasydäminen, että lisäsi kuolevan tuskia! Se koetti sitten pelastua, mutta kun sen yksi jalka ja toinen silmä olivat toimintakyvyttömät, hyppeli se yhtämittaa samaa kehää kiertäen. Se näytti hyvin hassunkuriselta. 'Kyllä haikara pian Teidät löytää', huusin sille, ennenkun lensin sieltä pois.»

»Sammakko parka!» sanoi pieni Maija.

»No, mutta mitä kuulen!» tokasi sudenkorento närkästyneenä. »Te menette sentään liian pitkälle. Sääliä sammakkoa on sama kuin leikata poikki omat siipensä. Minusta tuntuu kuin olisitte vailla omaatuntoa.»

»Voin ollakin», vastasi Maija, »mutta minusta on vaikeaa nähdä kenenkään kärsivän.»

»No, se johtuu Teidän nuoruudestanne», lohdutti häntä Surri. »Elämän koulussa kyllä vielä opitte, rohkeutta vaan, ystävättäreni! Mutta minun täytyy taas päästä päivänpaisteeseen, täällä on oikein kylmää. Voikaa hyvin!»

Kuului hiljainen rasahdus, ja tuhannet kirkkaat värit kimaltelivat, vaaleat, lempeät värit aivan kuin juoksevan veden ja välkkyvien jalokivien. Surri pyristeli vihreän kaislikon lomitse aina vedenpintaan saakka, ja Maija kuuli hänen laulavan aamuauringossa. Hän kuunteli tuota sievää laulua, jossa oli jonkunverran kansanlaulun kaihomieltä ja joka pani Maijan mielen yht'aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Näin kaikui laulu hänen korviinsa:

Aalto hiljaa väräjää, Aurinkoa tervehtää Aamun koittehessa. Keinuu keltaulpukat, Lumpeen kukat nuokkuvat Valkohohtehessa.

Lämmin kesätuulonen Kera kultasäteiden Leikkii siivilläni. Riemurinnoin laulelen: Lyhyt, mutta suloinen On mun elämäni.

»Kuule, sudenkorennon laulu kaikuu!» huusi valkoinen perhonen ystävättärelleen. Ne lensivät keinuen aivan Maijan ohitse halki kesäpäivän sinisen auerilman. Silloin nosti pieni mehiläinenkin siipensä ja hyrisi hiljaa jäähyväisiksi hopeiselle lammelle ja lensi rantaa päin.

Neljäs luku.

IFFI JA KURT.

Kun pieni Maija heräsi seuraavana aamuna sinikellon teriössä, kuuli hän ilman olevan kuin täynnä hiljaista rapinaa ja huomasi, että kukat heiluivat ikäänkuin salaperäisten sysäysten johdosta. Kellon avoimeen teriöön tunkeutui kostea ruohon ja maan tuoksu, ja ilma oli varsin kylmä.

Maija oli levoton. Hän otti hieman siitepölyä kukan keltaisista heteistä, suoritti sitten huolellisesti aamusiivouksensa ja asteli varovaisesti askel askelelta nuokkuvan kellon ulkoreunalle saakka. Silloin hän näki, että ulkona satoi. Satoi kylmää vihmasadetta hiljaa rapisten, ja koko ympäristö oli miljonien kirkasten hopeahelmien peitossa. Niitä oli lehdillä ja kukilla, niitä vieri ruohikossa pitkin hentoja ruohonkorsia ja ne virkistivät ruskeata maata.

Hämmästyneenä ja kummastellen katseli Maija, miten maailma oli muuttunut. Tämä oli ensimäinen sade hänen lyhyen olemassaolonsa aikana. Mutta vaikka hänellä ei ollut mitään hätää eikä valittamisen syytä, painosti hänen mieltään kumminkin lievä huoli, sillä hän muisti Kassandran varoittaneen, ettei pidä koskaan lentää sadesäällä ulos. Hän ymmärsi, että oli vaikeata liikutella siipiään pisarien pudotessa, ja hän kärsi kylmästäkin ja kaipasi rauhallista, kultaista päivänpaistetta, joka teki koko maan iloiseksi ja huolettomaksi.

Varmaankin oli vielä varhaista, koska hänen allaan ruohikossa oli päivän hyörinä vasta alullaan. Sinikellossaan oli hän hyvässä piilossa, ja sieltä oli mainio tilaisuus tarkastella virkoavaa elämää. Siinä hän unohti hetkiseksi surunsa ja sydämeen tunkeutuvan koti-ikävän. Oli oikein hupaisaa katsella näin varmasta turvapaikasta alas ruohikon asukasten hyörinään ja pyörinään. Mutta vähitellen lensivät hänen ajatuksensa kumminkin takaisin kotiin, jonka hän oli jättänyt, mehiläispesän tarjoomaan suojaan ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen yhteistuntoon. Siellä ne nyt istuivat vierekkäin iloiten sateen aiheuttamasta lepopäivästä, korjailivat kenties siellä täällä kennoja tai ruokkivat pieniä toukkia. Mutta yleensä oli elämä sadepäivinä pesässä rauhallista ja hiljaista. Vain silloin tällöin lenteli tiedustelijoita tarkastamaan säätä ja ottamaan selvää, miltä suunnalta tuuli puhalsi. Kuningatar kulki ylt’ympäri valtakuntaansa kerros kerrokselta, tutki kaikkea, kiitti tai moitti, laski munan sinne tänne ja teki kaikki onnellisiksi kuninkaallisella läsnäolollaan. Miten iloiseksi tulikaan, kun vain sai häneltä katseen tai lempeän sanan! Sattui joskus, että hän silitteli ystävällisesti nuorten mehiläisten päätä, jotka olivat ensimäisiä tehtäviään suorittaneet, tai kyseli heidän kuulumisiaan.

Oi, miten onnellista oli saada kuulua siihen joukkoon, tietää olevansa kaikkien kunnioittama ja voivansa nauttia yhteiskunnan tarjoomaa voimakasta turvaa! Täällä yksinäisellä ja vaaroille alttiilla paikallaan hän oli turvaton ja häntä paleli. Ja mihin hän ryhtyisi ja millä hän elättäisi henkensä, jos sadetta kestää? Sinikellossa tuskin oli hunajaa, ja siitepölyä ei riittänyt pitkäksi aikaa. Ensi kerran hän huomasi, miten välttämätöntä päivänpaiste on kaikille kulkureille. Ilman päivänpaistetta tuskin kukaan tulisi kevytmieliseksi, mietti hän.

Mutta kun hän vain muisteli päivänpaistetta, täytti hänen mielensä taas ilo ja salainen ylpeys siitä, että hän oli ollut niin rohkea ja alottanut elämänsä omin päin. Mitä kaikkea hän jo olikaan nähnyt ja kokenut lyhyen retkensä aikana! Semmoisista asioista tiesivät toiset vain vähän koko elinaikanaan. Kokemus on sentään korkein elämänonni ja uhrinsa arvoinen, mietti hän.

Alhaalla ruohikossa kulki vaeltajamuurahaisparvi. Ne marssivat laulaen viileässä ruohometsässä, ja kiire niillä näytti olevan. Heidän reipas aamulaulunsa kaikui marssin tahdissa ja herätti pienen Maijan sydämessä kaihoisan ja miettivän tunnelman.

Lyhyt elonaikamme Täällä on. Rosvon mieli kuitenkin Aina huoleton.

Niillä oli mainiot aseet ja ne näyttivät uljailta ja vaarallisilta. Niiden laulu kaikui leskenlehtien alla. Mutta siellä näkyi heidän laulustaan seurauksiakin, sillä nyt kuului karkea ja käheä ääni, ja nuoren voikukan lehdet työntyivät nopeasti erilleen. Maija näki sieltä tulevan suuren sinisen kovakuoriaisen, joka näytti tummasta kiiltävästä metallista tehdyltä pallonpuoliskolta ja joka väreili milloin sinervänä, milloin vihertävänä, milloin taas sysimustana. Se oli ainakin pari kolme kertaa Maijaa suurempi. Sen kova panssari näytti särkymättömän lujalta, ja sen äreä ääni vaikutti kammottavalta. Se näytti heränneen sotilasten lauluun ja olevan oikein pahalla päällä. Sen karvaturkki ei ollut vielä siivottu, ja se hieroi unta sinisistä viekkaista silmistään.

»Minä tulen», se huusi, »ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»

Jumalan kiitos, etten ainakaan minä ole hänen tiellään, ajatteli Maija, joka tunsi olevansa turvassa korkeassa huojuvassa piilopaikassaan. Mutta jyskytti hänen sydämensä kumminkin pikkuruikkusen, ja hän vetäytyi ääneti askeleen verran taaksepäin kelloonsa.

Kovakuoriainen kulki raskaasti ja kompastellen kosteassa ruohossa. Ei se ollut suinkaan sievä näky. Kuihtuneen lehden kohdalla, juuri Maijan kukan alla, se pysähtyi, työnsi lehden syrjään ja astui hieman taaksepäin. Silloin huomasi Maija siinä olevan maanalaisen onkalon suun.

»Kas, mutta kaikkea sitä onkin!» päivitteli hän uteliaana. »Tuollaisesta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei voi elää kyllin kauan kokeakseen kaikkea, mikä maailmassa on mahdollista.»

Hän oli aivan ääneti. Vain sade rapisi hiljalleen. Sitten hän kuuli kovakuoriaisen huutavan onkaloon:

»Jos tahdotte tulla mukanani metsästysretkelle, täytyy Teidän välttämättä jo nousta ylös. On jo kirkas päivä.» Kun se oli juuri herännyt, tunsi se itsensä niin itsevarmaksi, että sen oli vaikea käyttäytyä ystävällisesti.

Kesti hetkisen, ennenkuin vastaus tuli, sitten kuuli Maija ohuen äänen piipittävän onkalosta:

»Jumalan tähden, sulkekaa ovi siellä ylhäällä, sataa sisään.»

Kovakuoriainen totteli, kallisti päänsä hieman sivulle ja tirkisteli raosta sisään.

»Olkaa hyvä ja kiirehtikää», sanoi se närkästyneenä.

Maija odotti jännittyneenä, mitä tuli tapahtumaan. Hän ryömi niin pitkälle, että suuri sadepisara putosi hänen hartioilleen. Siitä hän pelästyi aika lailla ja kuivasi itsensä. Alhaalla nousi maasta tuo kuivunut lehti, ja hitaasti ryömi sen alta näkyviin ruskea elukka, joka näytti hyvin merkilliseltä. Sillä oli kömpelönnäköinen ruumis ja tavattoman paksu pää ja siinä pienet tuntosarvet kohtisuorassa. Jalat olivat hoikat ja hitaasti liikkuvat, kasvoissa huolestunut ilme.

»Hyvää huomenta, rakas Iffi», sanoi kovakuoriainen aivan hoikkana pelkästä kohteliaisuudesta. »Miten olette nukkunut?» Ja sitten hän lisäsi: »Kallein aarteeni!»

Iffi tarttui hänen käteensä verrattain välinpitämättömänä.

»Tämä ei käy päinsä, Kurt», hän sanoi. »En voi. Siitä puhutaan liian paljon.»

Kuoriaisparka näytti oikein kauhistuvan.

»En oikein ymmärrä», se änkytti, »voisiko ystävyytemme nuori onni särkyä näin mitättömien seikkojen johdosta. Ajatelkaa toki, Iffi, mitä Te välitätte puheista. Onhan Teillä onkalonne, Te voitte kömpiä sinne, milloin haluatte, ja kun Te oikein syvälle menette, ette kuule yhtään mitään.»

Iffi hymyili kaihoisasti ja ylimielisesti.

»Kurt, sitä Te ette ymmärrä. Minulla on siitä omat mielipiteeni. Ja sen lisäksi on muutakin syytä: Te olette käyttänyt hyväksenne tietämättömyyttäni tavalla, joka ei juuri hienotunteisuutta todista, olette sanonut itsenne ruusukuoriaiseksi, ja eilen sanoi etana minulle, että Te olettekin Kontiainen. Siinä on aikamoinen erotus. Etana oli nähnyt Teidät työssä, jota en tässä enää tahdo mainita. Ymmärtänette, että minä peruutan suhteemme.»

Kun Kurt oli tointunut peljästyksestään, suuttui hän: »En, sitä en ymmärrä», hän huusi kiivaasti. »Tahtoisin olla rakastettu oman itseni enkä toimeni vuoksi. Miten voitte arvostella miestä sen mukaan, missä hän oleskelee!»

»Ellei hän oleskelisi juuri lannassa, voisin sulkea toisen silmäni», sanoi Iffi pidättyen. »Teidän tulee myös muistaa, että nuoren lesken, jonka puoliso vasta kolme päivää sitten joutui päästäisen uhriksi, tulee elää erittäin kainosti. Sen vuoksi — voikaa hyvin!»

Ja yht'äkkiä oli Iffi hävinnyt koloonsa, niin nopeasti, että näytti kuin tuulenpuuska olisi hänet siitä pyyhkäissyt. Maija ei olisi pitänyt mahdollisena, että mikään olento voisi niin nopeasti hävitä koloonsa.

Nyt oli Iffi poissa ja kovakuoriainen tuijotti nolon näköisenä tyhjään pimeään aukkoon ja näytti siinä niin typerältä, että Maijaa oikein nauratti.

Vihdoin se tointui ällistyksestään ja rupesi murheellisena murjottaen ravistamaan pientä pyöreähköä päätään, ja sen tuntosarvet riippuivat ränsistyneesti alaspäin aivan kuin kaksi sateen liuottamaa viuhkaa.

»Luonteesta ja kunnollisesta elämästä ei kukaan näihin aikoihin enää välitä», huokasi se. »Iffi on sydämetön, en ole uskaltanut myöntää sitä itselleni, mutta niin on asia. Mutta ellei hänen sydämensä kehoittaisi häntä ystävättärekseni, niin pitäisi ainakin hänen järkensä kehoittaa.»

Maija näki, miten kyynelet heruivat kuoriaisen silmiin, ja hänen sydämensä täyttyi säälistä.

Mutta äkkiä tuli Kurtiin liikettä. Se pyyhkäsi kyynelet silmistään ja asteli varovasti multakasan taakse, minkä Iffi todennäköisesti oli asunnostaan siihen läjännyt, ja Maija näki pienen punertavan kastemadon tulevan ruohikossa. Sillä oli vallan merkillinen liikuntotapa, vuoroin se teki itsensä pitkäksi ja hoikaksi, vuoroin taas lyhyeksi ja paksuksi, ja sen punainen ruumiinkärki oli kokoonpantu pelkistä hennoista renkaista, jotka ääneti liukuivat eteenpäin ikäänkuin tunnustellen. Maija pelästyi kovasti nähdessään Kurtin äkkiä astuvan piilostaan, iskevän kiinni matoon ja purasevan sen kahteen puoliskoon. Levollisena se rupesi sitten syömään toista puolikasta välittämättä vähääkään madonpuoliskain tuskallisista kiemurteluista maassa ja sen kourissa.

Se oli vielä vallan pieni mato.

»Ei hätää», sanoi Kurt, »pian tämä on ohi.»

Mutta samalla kun se söi, näytti se taas muistelevan Iffiä, jonka se oli ikipäiviksi menettänyt, ja suuret kyynelet vierivät pitkin sen poskia.

Piilopaikassaan istuva pieni Maija sääli sitä sydämensä pohjasta. Maailmassa on sentään paljon surullista, ajatteli hän. Silloin hän näki toisen madonpuolikkaan, jonka Kurt huolettomasti oli pannut syrjään, kiireesti matelevan tiehensä.

»Kas vaan!» huusi hän ja pelästyksissään huusi niin äänekkäästi, että Kurt kummastellen rupesi pälyilemään ympärilleen.

»Pois tieltä!» huusi se äänen kuullessaan.

»Mutta enhän minä Teidän tiellänne istukaan», vastasi Maija.

»Missä Te sitten istutte?» kysyi Kurt. »Täytyyhän Teidän toki jossain istua.»

»Täällä ylhäällä», huusi Maija, »kukassa, päänne päällä.»

»Uskon sanojanne», sanoi Kurt. »Mutta minä en ole heinäsirkka, enkä voi kääntää päätäni niin paljon ylöspäin, että näkisin Teidät. Minkä vuoksi huusitte?»

»Madon toinen puolikas juoksee pois», huusi Maija.

»Niin, niin», sanoi Kurt madonpuolikasta katsellen, »nämä eläimet ovat varsin vikkeliä. Mutta minulle ei enää ruoka maistu.» Ja samalla se heitti kourissaan olevan madontyngän pois, ja tämä syömättä jäänyt kappale alkoi poistua päinvastaiseen suuntaan kuin edellinen kappale.

Maija aivan ällistyi, mutta Kurtille näkyi olevan tuttua tämä madon merkillinen ominaisuus.

»Teidän ei pidä luulla, että minä aina söisin matoja», sanoi se, »mutta joka paikassa ei ole ruusuja.»

»Sanokaa nyt toki sentään tuolle pienokaiselle, mihin hänen puoliskonsa on juossut!» vastasi Maija kiihkeänä.

Kurt pudisteli totisena päätään: »Minkä kohtalo on erottanut, älköön sitä enää yhdistettäkö», se sanoi. Ja jatkoi: »Kuka Te olette?»

»Minä olen Maija, mehiläisväkeä.»

»Mieluista kuulla», sanoi Kurt. »Minulla ei ole mitään mehiläisiä vastaan. Minkä vuoksi istutte täällä? Se ei ole mehiläisille tavallista. Oletteko jo kauankin istunut?»

»Olen täällä nukkunut.»

»Vai niin», sanoi Kurt epäluuloisena. »Toivottavasti olette nukkunut syvää ja virkistävää unta. Olette ehkä juuri äskettäin herännyt?»

Maija myönsi juuri heränneensä, sillä hän huomasi, että Kurtista oli vastenmielistä tietää hänen kuulleen tuon keskustelun Iffi-sirkan [Tekijä tarkoittaa Iffi-sirkalla keski- ja etelä-Europassa elävää _niitty-sirkkaa_, joka viettää huomaamatonta elämää maahan kaivamissaan käytävissä. Suomentajan huomautus.] kanssa, eikä Maija tahtonut uudelleen pahoittaa Kurtin mieltä.

Kurt juoksi edestakaisin koettaen katsella ylöspäin.

»Odottakaa», sanoi se, »kun nousen jotakin ruohonkortta vastaan, voin nähdä Teidät, ja Te voitte katsoa minuun silmästä silmään. Sitähän joka tapauksessa hartaasti halunnette.»

»Se olisi minusta erittäin hauskaa», sanoi Maija.

Kurt löysi sopivan korren, se oli voikukan varsi, ja kun kukinto kallistui hieman sivulle, voi Maija nähdä hänet, kun hän nyt asettautui takajaloilleen ja katseli ylöspäin. Maija näki hänellä olevan ystävälliset ja miellyttävät kasvot; vallan nuorelta ei hän enää näyttänyt; hieman pyöreäposkinen hän oli. Nyt hän kumartui niin, että kukinto hieman heilahti ja esitti itsensä:

»Kurt, ruusukuoriaisten heimon jäsen.»

Pieni Maija ei voinut olla kaikessa salaisuudessa hiukan hymyilemättä, sillä hän tiesi hyvin, että Kurt oli sontiainen, mutta kun hän ei tahtonut tätä loukata, ei hän huolinut asiasta mitään mainita.

»Eikö sade tuota Teille mitään haittaa?» kysyi Maija.

»Eihän toki, siihen olen ruusuissa tottunut, siellä sataa miltei aina.»

Maija ajatteli: täytyy minun sentään pikkuruikkusen rangaista häntä röyhkeistä valheistaan, aikamoinen ylvästelijä hän onkin.

»Kurt», sanoi hän ja hymyili varovaisesti, »mikä aukko on oikeastaan tuo tuolla lehden alla?»

Kurt pelästyi.

»Aukko?» kysyi hän. »Puhutteko jostain aukosta? On paljon, paljon aukkoja, se on kai joku semmoinen. Teillä ei ole aavistustakaan, miten paljon maassa on aukkoja.»

Mutta sen näin hämmentyessä tapahtui äkkiä vallan kauheata. Koettaessaan kaikin keinoin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä, horjahti Kurt tasapainostaan. Maija kuuli hänen kirkuvan epätoivoisesti ja kohta sen jälkeen näki hänen makaavan selällään sätkytellen käsin ja jaloin avuttomana ja uikuttaen.

»Nyt olen mennyittä miestä», parkui se, »en voi kääntyä enää pystyyn. Minun täytyy kuolla. Surkuteltavampaa kohtaloa ei ole kenenkään osaksi tullut.»

Se valitteli niin äänekkäästi, ettei kuullut Maijan lohdutussanoja. Somalla se koetti jaloillaan koskettaa maata, mutta joka kerran, kun se jo luuli saaneensa maasta kiinni, luiskahtivat ne pienet multahiukkaset, joihin se vaivoin oli tarttunut, ja se kaatui taas kuperalle pyöreälle selälleen. Se oli tosiaankin erittäin lohduton näky, ja pieni Maija tunsi todellista tuskaa sen johdosta, vallankin kun se kävi jo kalpeaksi kasvoiltaan ja sen huuto kaikui sydäntä särkevänä.

»En kestä tätä asentoa», se huusi, »katsokaa edes poispäin! Älkää kiduttako kuolevaa tunkeilevilla katseillanne! Oi, jospa voisin saada kiinni edes ruohonkorresta tai voikukan varresta! Kukapa voisi pysytellä kiinni ilmassa? Ei kukaan.»

Pikku Maijan sydän värisi säälistä.

»Odottakaa», hän huusi, »tahdon koettaa auttaa Teitä pystyyn. Täytyyhän sen onnistua, jos oikein ponnistan. Kurt, rakas Kurt, älkää nyt huutako noin, kuulkaa mitä sanon: jos minä taivutan pienen ruohonkorren alas ja ojennan Teille sen pään, onko Teillä siitä apua?»

Kurt vain valitti, eikä ymmärtänyt, mitä Maija sanoi, se oli kuolemanpelosta aivan suunniltaan. Silloin lensi pieni Maija rankkasateesta huolimatta alas suojapaikastaan, etsi hoikan, vihreän ruohonkorren, joka kasvoi Kurtin vieressä ja tarrautui kiinni sen latvan kärkeen. Hän riemuitsi, kun korsi hänen painostaan taipui niin, että se kaartui aivan sätkyttelevän Kurtin päälle.

»Tarttukaa kiinni», huusi Maija.

Kurt tunsi jotain kasvoillaan ja tarttui äkkiä siihen kiinni, ensin toisella kädellä, sitten molemmilla ja lopuksi jaloillaankin, joissa oli kussakin kaksi terävää ja vahvaa kynttä. Hitaasti hän luisui sitä pitkin tyveen saakka ja siinä hän voi kääntyä oikeaan asentoon, se kun oli kyllin vahva ja paksu.

Hän hengähti syvään.

»Hyvä Jumala», sanoi hän, »se vasta oli kamalaa. Ilman mielenmalttiani olisin aivan varmaan joutunut Teidän lörpöttelyhalunne uhriksi.»

»Voitteko jo paremmin?» kysyi pieni Maija.

Kurt piteli otsaansa.

»Kiitos, kiitos, kun tämä pyörrytyskohtaus on ohi, voin antaa Teille varman vastauksen.»

Mutta Maija ei saanut vastausta kysymykseensä, sillä samassa tulla liihotteli kerttunen pitkin ruohikkoa hyönteisiä pyydystellen. Pieni mehiläinen painautui maahan pysytellen aivan hiljaa kunnes lintu oli lentänyt ohitse. Kun hän sitten katseellaan etsi Kurtia, oli tämä häipynyt, ja silloin lähti Maijakin liikkeelle ja lensi pois, sillä sade oli tauonnut ja päivä oli kirkas ja lämmin.

Viides luku.

HEINÄSIRKKA.

Se vasta oli ihana päivä! Aamulla varhain oli ollut kastetta, sitten oli aurinko noussut metsän takaa ja sirotellut säteitään vinosti pitkin viheriätä ruohikkoa, ja niin alkoi semmoinen kimaltelu ja välkyntä, että sellaisen näyn nähdessään ei sulasta ihastuksesta tiennyt mitä sanoa tai tehdä.

Pieni Maija oli jo kohta herätessään kuullut ympäriltään pelkkiä riemuhuutoja. Osittain niitä kaiuttelivat korkealta puiden latvoista nuo pelätyt linnut, joiden äänet kaikesta huolimatta raikuivat niin suloisina, osittain ilmassa ohikiitävät hyönteiset tai pensaissa ja ruohossa sirisevät kovakuoriaiset, perhoset sekä suuret ja pienet kärpäset.

Maijalla oli puunkolossa mainio asunto. Se antoi varman turvan, oli kuiva ja pysyi öisinkin varsin kauan lämpimänä, aurinko kun paistoi koko päivän sen suulle. Tosin oli hän kerran varhaisena aamuhetkenä kuullut tikan naputtelevan puunsa rungolla, ja silloin oli hän kiireimmän kaupalla laittautunut sieltä tiehensä. Sillä pienelle, puun rungossa piileksivälle hyönteiselle on tikan naputus yhtä kaameata kuin jos meikäläinen kuulisi yöllä murtovarkaan ikkunaluukkuja auki vääntävän. Mutta öisin hän oli varmassa turvassa, silloin ei kukaan etsinyt häntä hänen korkealla olevasta piilopaikastaan.

Erääseen pieneen rakoon, jossa oli hämärää ja viileätä, hän oli kerännyt itselleen pienen mesivaraston, jotta hänellä olisi sadepäiviksi ravintoa. Ja metsälinnansa sisäänkäytävän hän oli sulkenut vahalla niin ahtaaksi, että siitä nipin napin mukavasti mahtui kulkemaan.

Elämäniloa uhkuen ja raikasta riemulaulua hyräillen pyrähti Maija tänä aamuna lentoon ulos auringon paisteeseen kokemaan, mitä tämä uusi ihana päivä tullessaan toisi hänelle.

Hän liiteli suoraa päätä halki ilman kultavalon, niin että hän aivan näytti pieneltä pisteeltä, jota tuuli nopeasti kuljetti eteenpäin.

»Tänään minä tapaan ihmisen», hän huusi. »Tämmöisenä päivänä ovat varmasti ihmisetkin liikkeellä nauttimassa kirkkaasta luonnosta.»

Milloinkaan ennen ei hän ollut vielä kohdannut näin paljon hyönteisiä kuin nyt, ilmassa oli hyörinää ja häärinää, surinaa, naurua ja riemuhuutoja, joihin pakostakin täytyi yhtyä.

Pikku Maija laskeutui vihdoin ruohikkoon, missä kasvoi monenlaisia kukkia ja kasveja. Korkeimmat olivat siankärsäheinän valkoiset kukinnot ja hehkuvan punaiset, houkuttelevat unikot. Kun Maija oli imenyt hiukan hunajaa akilleijankukasta ja oli juuri lentämäisillään siitä pois, näki hän kukkansa yläpuolella kaartuvalla ruohon korrella peräti merkillisen olennon. Aluksi hän vallan kauhistui, sillä hän ei olisi osannut kuvitellakaan sellaista vihreätä, laihaa hirviötä. Mutta sitten heräsi hänen koko mielenkiintonsa, ja hän jäi aivan kuin paikalleen naulattuna tuijottamaan tuota pitkäkoipista muukalaista. Näytti kuin sillä olisi kyhmysarvet, mutta oikeastaan aiheutui tämä sen merkillisen ulkonevasta otsasta. Siinä oli kaksi loputtoman pitkää, rihmamaista tuntosarvea, eläin itse näytti hoikalta, sillä oli sirot etujalat ja ohuet mitättömät siivet, joihin ei Maijan mielestä voinut paljoakaan arvoa panna. Mutta kaikkein merkillisintä siinä oli sen kaksi suurta takajalkaa, jotka kahden jättiläiskokoisen ja äkkikulmaisesti kääntyvän puujalan tavoin kohosivat sen ruumiin yläpuolelle. Se oli kauttaaltaan vihreä ja sen viekkaissa silmissä oli röyhkeä ja samalla kummasteleva ilme, mutta täytyi myöntää, etteivät ne olleet häijyn vaan pikemmin sävyisän näköiset.

»No, neitiseni», sanoi se Maijalle, ilmeisesti harmistuneena hänen ihmettelevästä ilmeestään, »ette varmaankaan ole ennen nähnyt heinäsirkkaa? Vai oletteko munimispuuhissa?»

»Mikä pälkähtää päähänne?» huudahti Maija suuttuneena. »Miten olisin voinut saada semmoisia ajatuksia. Ja jos voisinkin munia, en sitä koskaan tekisi. Miten voisin ryhtyä niin kevytmielisellä tavalla kuningattaren pyhiin velvollisuuksiin!»

Heinäsirkka kyykistyi hieman ja sen naama kävi niin sanoin kuvaamattoman hullunkuriseksi, että Maijan täytyi harmistaan huolimatta nauraa ääneen.