Part 4

Silloin valtasi Maijan kammottava kiukku, semmoinen, ettei hän vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän päästi kaikuvan, villaisen sotahuutonsa, jonka kaikki eläimet tuntevat ja jota ne pelkäävät. Hän unohti tuskansa ja sydämensä ahdistuksen ja ajatteli vain myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.

»Katalan kavaluutenne saatte sovittaa kuolemalla», hän huusi hämähäkille. »Tulkaapas vaan tänne tappamaan minut, niin saattepa nähdä mihin mehiläinen pystyy!»

Hämähäkki ei liikahtanut. Se oli todellakin kammottavan näköinen ja oli varmaan tehnyt suurempiakin eläimiä levottomiksi kuin pienen Maija raukan.

Vihansa voimalla tämä teki viimeisen epätoivon ponnistuksen. Krits! Siinä katkesi hänen yläpuolellaan pitkä lanka, joka kiinnitti verkon yhdeltä puolelta. Se oli varmaankin laadittu pieniä sääskiä ja kärpäsiä varten, eikä mehiläisen kokoisia eläimiä. Mutta Maija temmelteli vielä kiukkuisemmin.

Silloin liukui hämähäkki aivan kuin yhden ainoan nykäisyn vetämänä ihan Maijan viereen pitkin yhtä ainoata lankaa, liikkuvien jalkojensa varassa ruumis alaspäin riippuen.

»Millä oikeudella Te revitte rikki verkkoni?» ärjäsi hän Maijalle. »Mitä tekemistä Teillä on täällä? Eikö maailma ole kyllin suuri? Miksi Te häiritsette rauhallista erakkoa?»

Tämmöistä puhetta ei Maija ollut odottanut. Eipä totisesti!

»Se johtui erehdyksestä», huusi hän ja vapisi onnesta ja toivosta. Niin häijyn näköinen kuin hämähäkki olikin, ei sillä näyttänyt olevan pahoja aikeita. »Ikävä kyllä en huomannut verkkoanne ja sotkeuduin siihen. Suokaa anteeksi!»

Hämähäkki tuli lähemmäs.

»Tehän olette hyvin reipas pikku olento», se sanoi ja irroitti vuorotellen ensin toisen, sitten toisen jalkansa. Lanka heilui. Tosiaankin ihmeellistä, että niin hento lanka kannatti niin suuren hämähäkin.

»Voi, auttakaa minut irti», pyysi Maija, »tahdon näyttää kiitollisuuteni niin hyvin kuin osaan.»

»Juuri sen vuoksi olen tullutkin», sanoi hämähäkki ja hymyili kummallisesti. Mutta hymystään huolimatta se näytti häijyltä ja salakavalalta. »Sätkyttelyllänne te rikotte koko verkkoni. Jos olette hetkisen hiljaa, vapautan Teidät.»

»Paljon, paljon kiitoksia», huusi Maija.

Hämähäkki oli nyt aivan hänen vieressään. Se pääsi heti selville, miten lujasti Maija jo oli takertunut.

»Mitenkäs on pistimen laita?» se kysyi.

Voi, miten se näytti häijyltä ja ilkeältä. Maija oikein värisi kauhusta, kun hän ajatteli, että hämähäkki tahtoo häntä koskettaa. Mutta hän sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin osasi:

»Älkää lainkaan peljätkö pistintäni! Vedän sen sisään, ja silloin ei siihen kukaan loukkaannu.»

»Toivon saavani olla siitä erillään» sanoi hämähäkki. »No niin. Valmiina! Hiljaa! Sääli todellakin verkkoani!»

Pieni Maija oli alallaan. Äkkiä hän tunsi pyörivänsä ympäri, aina samassa paikassa, niin että hänen päätään oikein huimasi. Hänen piti sulkea silmänsä, hän voi pahoin. — Mutta mitä tämä oli?! Kauhistuneena hän aukasi silmänsä. Hän oli kauttaaltaan kiedottu tuoreeseen tahmeaan lankaan, jonka hämähäkki kai oli mukanaan kuljettanut.

»Hyvä Jumala», sanoi pieni Maija hiljaa ja vapisevin äänin. Enempää hän ei sanonut. Nyt oli tuho tulossa. Nyt hän ymmärsi hämähäkin juonen. Nyt vasta hän oli oikein vangittu, nyt ei pakoon pääseminen ollut enää mahdollinen. Hän ei voinut liikuttaa siipeään, ei ainoatakaan jäsentä.

Hänen vihansa ja raivonsa oli mennyt, sijaan oli tullut sydämeen vain syvä suru. Hän ei ollut tietänyt, että maailmassa oli niin paljon pahuutta ja ilkeyttä, ajatteli hän. Nyt alkaa synkkä kuolemanyö. Voi hyvin, kirkas aurinko, voikaa hyvin, rakkaat toverini, miksi jätinkään teidät! Voikaa kaikki hyvin! Minun täytyy kuolla.

Hämähäkki istui varovaisena hieman syrjässä. Se yhä vieläkin pelkäsi Maijan pistintä.

»No?» kysyi se ivallisesti, »miten voitte nyt, pienokaiseni?»

Maija oli liian ylpeä vastatakseen heti moiselle petturille. Vasta hetkisen perästä, kun hän ei enää arvellut voivansa suruaan kestää, sanoi hän:

»Surmatkaa minut heti!»

»Ohhoh, älkää luulko», sanoi hämähäkki ja solmi pari katkennutta lankaa. »Luuletteko minua yhtä tuhmaksi kuin itse olette? Kyllä Te kuolette sittenkin, kun olette kyllin kauan siinä roikkunut, ja verenne voin minä imeä vielä silloinkin, kun ette enää voi pistää. Vahinko vain, ettette enää voi nähdä, miten olette turmellut kauniin verkkoni, silloin voisitte ainakin myöntää kuolemanne lievimmin sanoen oikeutetuksi.»

Salaman nopeudella se juoksi maahan, kiinnitti äsken kehräämänsä langan pään pieneen kiveen ja pingotti sen suoraksi.

Sitten se juoksi taas ylös, tarttui siihen jännitettyyn lankaan, mistä Maija riippui ja päästi sen sekä vankiparan hitaasti verkosta irti.

»Pääsette varjoon, rakkaani», se sanoi, »jottei aurinko kuivata Teitä. Siellä ylhäällä Te sitäpaitsi mielestäni herätätte kammoa muussa väessä, joka ei osaa olla varuillaan. Ja väliin pälkähtää kerttusten päähän tulla kokemaan verkkoani. Ja jotta tietäisitte kenen kanssa olette tekemisissä niin: nimeni on Tekla, kuulun ristihämähäkkien sukuun. Teidän ei tarvitse mainita minulle nimeänne, se on minusta aivan samantekevää, joka tapauksessa olette minulle rasvainen makupala.»

Siinä Maija nyt riippui vatukkapensaan varjossa hiukan maanpinnan yläpuolella, avuttomasti alttiiksi jääneenä julmalle hämähäkille, joka oli päättänyt näännyttää hänet hitaasti nälkään. Kun hän siinä riippui pää alaspäin, tunsi hän pian, ettei hän kauan voisi kestää tätä hirvittävää asentoa. Hän valitteli hiljaa, ja hänen hätähuutonsa kävivät yhä heikommiksi. Kukapa häntä auttaisikaan. Hänen omaisensa siellä kotona eivät tienneet mitään hänen kärsimyksistään eivätkä voineet rientää hänen avukseen.

Silloin hän äkkiä kuuli jonkun mörisevän ruohikossa aivan hänen allaan tyytymättömänä, ja hän ymmärsi sanat:

»Minä olen tulossa ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»

Hänen tuskastunut sydämensä rupesi hurjasti jyskyttämään, sillä hän tunsi heti Kurtin äänen, tuon sontiaisen, jonka hän tuonnottain oli kuullut keskustelevan Iffi-sirkan kanssa ja jonka hän oli pelastanut, nostamalla hänet tukalasta asennostaan jaloilleen.

»Kurt», huusi hän niin kovaa kuin voi, »rakas Kurt!»

»Pois tieltä», huusi sininen Kurt.

»En minä olekaan Teidän tiellänne, Kurt», huusi Maija. »Voi, minä riipun Teidän yläpuolellanne, hämähäkki on minut vanginnut.»

»Mutta kuka Te olette sitten?» kysyi Kurt. »Minut tunnetaan kaikkialla, sen Te kai myönnätte?»

»Minä olen Maija-mehiläinen. Voi auttakaa, auttakaa minua, minä rukoilen Teitä!»

»Maija? Maija? — Jaa, nyt muistan. Te tulitte muutama viikko sitten tuntemaan minut. Sapperment, kylläpä olettekin tukalassa asemassa, se täytyy myöntää. Siinä on todellakin apuni tarpeen. Kun minulla tällä hetkellä sattuu olemaan aikaa, en tahdo kieltää apuani Teiltä.»

»Oi, rakas Kurt! Voitteko Te katkoa nämä langat?»

»Nämäkö langat? Onko tarkoituksenne loukata minua?» Kurt läimähytti kämmenellään käsivartensa lihaksia. »Katsokaas tänne pienokainen, tämä on parhaan teräksen vertaista! Toista niin voimakasta ette hevillä löydä. Otan minä toki toisenmoisia kapistuksia särkeäkseni kuin pari hämähäkin lankaa. Saattepa nähdä ihmeitä.»

Hän kömpi ylös lehdelle, tarttui siihen lankaan, minkä varassa pikku Maija riippui, otti lujan otteen ja irroittautui lehdestä. Lanka katkesi ja molemmat moksahtivat maahan.

»Se oli alkua», sanoi Kurt. »Mutta Tehän värisette, pikku Maija! Voi poloista, miten kalpea olette! Kuka nyt noin pelkää kuolemaa! Kuolemaa tulee katsoa levollisena silmiin, kuten minä tavallisesti teen. No, nyt minä irroitan Teidät kääröstä.»

Pikku mehiläinen ei saanut sanaa suustaan. Kirkkaat ilonkyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. Hän oli pääsevä vapaaksi, hän oli lentävä auringonpaisteessa, minne halusi, hän sai jäädä elämään.

Silloin hän näki hämähäkin tulevan vatukkapensaasta.

»Kurt, hämähäkki tulee», huudahti hän.

Mutta Kurt ei ollut tietääkseen, hymyili vain. Se olikin erikoisen väkevä kovakuoriainen.

»Kyllä se tuumii ensin sitä asiaa», sanoi se rauhallisena.

Mutta samassa kajahti häijy kärisevä ääni: »Rosvoja! Auttamaan! Minut ryövätään! Mitä tekemistä on Teillä, senkin paksu roisto, minun saaliini suhteen?!»

»Älkää suuttuko, neitiseni!» sanoi Kurt. »Saanen minä toki jutella ystävättäreni kanssa. Mutta jos Te vielä virkatte sanankin, josta minä en oikein pidä, niin revin säpäleiksi koko verkkonne. No, mutta miksi heti tulitte noin hiljaiseksi?»

»Olen sorrettu naisolento», vastasi hämähäkki.

»Se ei vaikuta lainkaan asiaan», tuumi Kurt. »Mutta nyt korjatkaa koipenne täältä!»

Hämähäkki heitti kiukkuisen ja myrkyllisen katseen Kurtiin, mutta sitten se katsahti verkkoonsa ja mietti asiaa. Hitaasti se kääntyi ympäri hiljaa ja äkäisenä itsekseen muristen. Siinä eivät auttaneet pistot eikä puremat, semmoiselle panssarille, mikä Kurtia suojasi, ei mitään mahtanut.

Se valitti kovasti maailman vääryyttä ja piiloutui kaiken varalta toistaiseksi käpristyneeseen lehteen, josta se voi tarkastella verkkoaan.

Sillä välin oli Kurt lopullisesti vapauttanut Maijan. Se oli repinyt lankakudoksen, irroittanut siivet ja jalat, ja lopusta voi Maija itse suoriutua. Hän siivosi itseään iloisena ja onnellisena, joskin hitaasti, sillä hän oli tuskasta heikontunut ja vapisi yhä vielä.

»Teidän täytyy unohtaa se, sitten kyllä vavistus lakkaa», neuvoi Kurt. »Koettakaapas, voitteko lentää!»

Maija kohosi ylös hiljaa suristen. Mainiosti kävi lento, ja hän tunsi ilokseen, ettei hänen jäsenistään ollut ainoakaan loukkaantunut.

Hän lensi hitaasti jasminipensaaseen, joi halukkaasti sen tuoksuvaa mettä, jota hän löysi siitä runsaasti, ja palasi sitten Kurtin luo, joka oli lähtenyt vatukkapensaasta ja istui ruohikossa.

»Kiitän teitä sydämestäni», sanoi Maija, syvästi liikutettuna vasta saavutetun vapautensa tuottamasta onnesta.

»Kiittämisen arvoista onkin, mitä olen tehnyt», tunnu Kurt, »mutta semmoinen minä olen aina. Lentäkää nyt vain, minne haluttaa. Neuvon kumminkin Teitä menemään tänä iltana aikaisin levolle. Onko kotiin pitkäkin matka?»

»Ei ole», vastasi Maija, »vain parin minutin matka. Asun pyökkimetsän reunassa. Voikaa hyvin, Kurt, en milloinkaan unohda Teitä. En koskaan koko elämäni aikana Teitä unohda.»

Kahdeksas luku.

UUSIA TUTTAVUUKSIA.

Vankina-olo oli pannut pikku Maijan ajattelemaan. Hän päätti tulla varovaisemmaksi, välttää vastedes liian äkkinäisiä tekoja. Jos Kassandra olikin opettanut hänelle suurimmat vaarat, jotka uhkaavat mehiläisiä, niin oli maailma kumminkin niin suuri ja oli niin monia mahdollisuuksia, että oli täysi syy olla aina varuillaan. Vallankin iltaisin, kun hämärä peitti maan, tuli yksinäisen pikku mehiläisen mieleen kaikenmoista. Mutta kun seuraavana aamuna taas päivä paistoi, unohti hän tavallisesti puolet suruistaan, ja halu saada uusia kokemuksia veti hänet uudelleen keskelle vilkkaasti pulppuilevaa elämää.

Eräänä päivänä hän tapasi vatukkapensaassa merkillisen eläimen. Se oli kulmikas ja harvinaisen litteä, sen selkäkilvellä oli sieviä kuvioita. Vaikeata oli muuten sanoa, oliko se selkäkilpi siipien muodostama, vai mitä se oikein oli. Tuo kummallinen pikku otus istui aivan alallaan ja silmät raollaan lehdellä vatukkain varjoisassa tuoksussa ja näytti miettivän.

Maijaa halutti tietää, mikä eläin se oikein eli. Hän lensi sen lähelle, istui viereiselle lehdelle ja tervehti.

Vieras ei vastannut.

»Kuulkaa!» sanoi Maija ja tyrkkäsi sitä lehteä, jolla tuo outo istui, niin että se hiukan heilahti. Silloin aukaisi latuskainen olento hitaasti toisen silmänsä, tirkisteli sillä Maijaa ja sanoi:

»Mehiläinen. No niin, mehiläisiä on paljon.»

Ja sitten se sulki taas silmänsä.

Kylläpä on omituinen, ajatteli pieni Maija. Mutta hän päätti kuitenkin kaikitenkin päästä tuon oudon olennon salaisuuden perille. Nytpä se vasta olikin käynyt mielenkiintoiseksi, samoin kuin semmoiset ihmiset useasti herättävät meidän mielenkiintoamme, jotka eivät meistä piittaa niin mitään. Maija päätti turvautua hunajaan. »Minulla on runsaasti hunajaa», hän sanoi, »saanko kenties tarjota Teille?»

Muukalainen aukaisi taas toisen silmänsä ja katseli hetkisen miettiväisenä Maijaa. Mitä se nyt sanonee, ajatteli mehiläinen. Mutta ei tullut nytkään minkäänlaista vastausta, toinen silmä taas vaan sulkeutui ja vieras jäi istumaan ääneti, lujasti painautuneena lehden pintaa vastaan, niin ettei sen jalkoja näkynyt lainkaan, ja melkein voi luulla, että joku oli peukalollaan puristanut sitä niin voimakkaasti lehteä vastaan, että se siitä oli käynyt litteäksi.

Maija huomasi nyt kylläkin, ettei vieras välittänyt hänestä ollenkaan. Mutta kun jollekin sattuu semmoista, ei hän tahdo niinkään mielellään saada niin epäystävällisiä jäähyväisiä ja kaikkein vähimmin pääsemättä tarkoitustensa perille. Olisihan se jo suorastaan noloa, ja semmoista ei kukaan osakseen halua.

»Kuka ikänä olettekin», huusi Maija, »tietäkää, että hyönteismaailmassa on tapana vastata toisen tervehdykseen ja vallankin silloin, kun mehiläinen ensin tervehtii.»

Vieras pysyi aivan alallaan, se ei jäsentä järkähyttänyt. Ei se edes enää silmäänsä avannut.

Tämä eläin onkin sairas, arveli Maija. Miten ikävää onkaan sairastelu näin kauniina päivänä! Siksi se istuukin varjossa.

Hän lensi vieraan lehdelle ja istahti sen viereen »Ystäväni», kysyi hän sydämellisesti, »mikä Teitä vaivaa?»

Silloin läksi tuo outo eläin liikkeelle, se kulki merkillisellä tavalla, aivan kuin näkymätön käsi olisi sitä työntänyt. Ei sillä ole jalkoja, tuumi Maija, siksi se on niin äreä. Lehtiruodille päästyään se pysähtyi, ja nyt näki Maija ihmeekseen, että se oli jättänyt jälkeensä pienen ruskean pisaran. Kummallista, mietti hän, mutta samassa levisi yht'äkkiä ilmaan vallan kauhistuttava haju, joka lähti juuri tuosta ruskeasta pisarasta. Mehiläinen meni miltei pökerryksiin, niin voimakas ja niin inhottava tuo haju oli, ja niinpiankuin hän voi, lensi hän ylös eräälle vatukanlehdelle, piti nenästään kiinni ja ravisteli itseään harmissaan ja kauhistuneena.

»Niin, kuka käski ruveta tekemisiin luteen kanssa!» sanoi joku hänen päänsä päällä naureskellen.

»Älkää naurako!» huusi Maija.

Hän katsoi ympärilleen. Hänen yläpuolellaan vatukkapensaan heimolla keikkuvalla oksalla istui valkoinen perhonen. Se lepatteli suuria siipiään hitaasti ylös alas, ääneti ja päivänpaisteesta nauttien. Sen siipien kärjet olivat mustat, ja kunkin siiven keskellä oli pyöreä musta täplä, neljä siis kaiken kaikkiaan. Maija oli jo ennenkin nähnyt useita perhosia, mutta ei hän ollut vielä tullut yhdenkään tutuksi. Hän ihastui niin tämän kauneuteen, että hän unohti suuttumuksensa.

»Niin», hän sanoi, »olette ehkä oikeassa, kun niin nauratte. Oliko tuo lude?»

Perhonen nyökkäsi päätään. »Semmoinen se oli, ja tuommoisten kanssa ei ruveta keskusteluihin. Te olette varmaankin hyvin nuori?»

»No, en juuri sitä voi väittää», tuumi Maija. »Minulla on paljon kokemuksia. Mutta tuommoinen elukka ei ole koskaan ennen vastaani tullut.»

Perhosta nauratti taas.

»Luteet», kertoi hän, »oleilevat mielellään yksin, ja kun niistä ei yleensä juuri pidetä, koettavat ne tällä tavalla herättää huomiota. Muuten ne todennäköisesti pian unohdettaisiin, mutta tämmöisinä ne pysyvät muistissa. Ja juuri sitä ne tahtovatkin.»

»Miten kauniit ovatkaan siipenne», sanoi Maija, »niin kevyet ja valkoiset. Saanko esittää itseni? Nimeni on Maija, kuulun mehiläiskansaan.»

Perhonen nosti siipensä suoraan ylös ilmaan, ne painuivat yhteen, joten näytti kuin sillä olisi ollut vain yksi siipi. Se kumarsi hieman ja sanoi lyhyesti:

»Frits.»

Se oli hänen nimensä. Maija ei voinut kylläkseen katsella sen siipiä.

»Lentäkääpäs vähäsen!» sanoi hän.

»Pitäisikö minun lentää pois?»

»Ei, ei», vastasi Maija. »Minua vain haluttaisi nähdä, miten Teidän suuret valkoiset siipenne liikkuvat sinisessä ilmassa. Mutta saanhan minä sen myöhemminkin nähdä. Missä Te asutte?»

»Minulla ei ole vakinaista asuntoa», sanoi Frits, »ja siihen on montakin syytä. Siitä asti kun olen ollut perhosena, on elämä tosiaankin ihanaa. Ennen, toukka-aikanani, ei koko päivän mittaan poistuttu kaalin lehdeltä, syötiin vain ja kinasteltiin.»

»Mitä oikein tuolla tarkoititte?» kysyi Maija hämmästyneenä.

»Ennen olin toukka», sanoi Frits.

»Sehän on mahdotonta», huudahti Maija.

»No, mutta kuulkaas nyt», tuumi Frits ojentaen molemmat tuntosarvensa suoraan Maijaa kohti, »tietäähän jokainen sen asian, ihminenkin sen tietää.»

Pikku Maija oli aivan ymmällään. Saattaako siis semmoistakin tapahtua maailmassa.

»Silloin täytyy Teidän selittää tämä asia selvemmin», sanoi hän epäillen, »en minä sitä näin ilman muuta usko. Ettehän Te voi sitä odottaakaan.»

Perhonen istahti mehiläisen viereen pensaan hennolle huojuvalle oksalle, ja siinä he keikkuivat rinnakkain aamutuulessa. Perhonen kertoi mehiläiselle, miten hän eräänä päivänä toukkana ollessaan oli ruvennut kehräämään ympärilleen silkkilankaa ja luonut nahkansa, jolloin oli näkyviin tullut ruskea verho, jota sanotaan koteloksi. »Ja muutaman viikon perästä», jatkoi se, »heräsin syvästä unestani ja mursin auki koteloni. En voi Teille, Maija, mitenkään kuvailla, miltä tuntuu, kun äkkiä taas näkee auringon. Minusta tuntui kuin hukkuisin lämpöiseen kultamereen, ja elämäni tuntui niin rakkaalta, että sydän rinnassa oikein jyskytti.»

»Sen kyllä ymmärrän», sanoi Maija, »aivan samaa sain minä kokea lentäessäni ensi kertaa pimeästä kaupungistamme kirkkaaseen kukkaistuoksuun.» Ja pieni mehiläinen oli hetkisen vallan ääneti muistellessaan ensimäistä lentomatkaansa. Mutta sitten halutti häntä saada tietää, miten perhosen suuret siivet olivat voineet kasvaa pikkuisessa kotelossa.

Frits selitti hänelle asian:

»Ne ovat kevyet ja hennot aivan kuin kukkasilmussa olevat terälehdet. Kun tulee valoisaa ja lämmintä, täytyy kukan avautua, se ei voi muuta, ja silloin kehittyvät sen lehdet. Juuri niin on käynyt siipienikin. Ei kukaan voi vastustaa, kun aurinko paistaa.»

»Niin», sanoi Maija, »se on totta.»

Ja miettiväisenä hän katseli valkoista perhosta, kun tämä istui aamun kultavalossa, taustana sininen taivas.

»Meistä sanotaan usein, että me olemme kevytmielisiä», sanoi Frits, »mutta itse asiassa me olemme vain onnellisia. Te ette uskokaan, miten vakavasti minä usein ajattelen elämää.»

»Mitä kaikkea olette ajatellut?» kysyi Maija.

»Tulevaisuutta minä ajattelen», sanoi perhonen. »Se on hyvin mielenkiintoista. Mutta nyt haluan lentää. Vuorenrinteellä olevat niityt ovat täynnä sinikelloja ja siankärsäheinää. Siellä on kaikki täydessä kukassa ja, tiedättekö, sinne täytyy minun päästä.»

Maija ymmärsi sen hyvin, ja he sanoivat hyvästit toisilleen ja lensivät eri tahoille, valkoinen perhonen ääneti ja keinuen, aivan kuin lauhan tuulosen kantamana, ja pieni Maija pitäen sitä huoletonta surinaa, jonka kauniina päivinä kuulemme kukista ja jota emme voi unohtaa, kun ajattelemme kesää.

Yhdeksäs luku.

HANNIBALIN TAISTELU IHMISTÄ VASTAAN.

Sen puunkolon lähistössä, minkä Maija oli kesäasunnokseen valinnut, asui männyn kuoressa kaarnakuoriainen Fridolin perheineen. Se oli ahkera ja vakava mies, joka pani paljon huolta ja vaivaa perheensä lisääntymiseen, ja joka siinä suhteessa oli saavuttanutkin kauniita tuloksia. Ylpeydellä hän katseli noin viittäkymmentä vilkasta poikaansa, jotka kaikki antoivat aihetta mitä parhaimpiin toiveisiin. Ne kaivoivat puun kuoressa kukin omaa mutkikasta pikkukäytäväänsä ja viihtyivät siellä mainiosti.

»Vaimoni on järjestänyt asian niin, ettei kukaan tule toisensa tielle», selitti Fridolin Maijalle. »Poikani eivät vielä tunne toisiaan, heidän elämäntiensä käyvät kaikki eri suunnille.»

Maija oli jo kauan ollut Fridolinin tuttu. Hän tiesi hyvin, etteivät ihmiset juuri rakastaneet sitä ja sen sukua, mutta hän itse, Maija, piti Fridolinin olemuksesta ja luonteesta, eikä hänellä ollut tähän asti ollut vähintäkään aihetta karttaa tätä tuttavaansa. Aamuisin, kun metsä vielä nukkui eikä aurinko ollut vielä noussut, kuuli Maija usein Fridolinin paukuttavan ja kaivertavan. Se kaikui pehmeänä kuin hiljainen vihmasade tai kuin nukkuva metsä hengittäisi. Päivemmällä hän sitten näki sen hienon ruskean pölyn, jota Fridolin oli käytävästään kuljettanut.

Eräänä aamuna tämä tuli varhain Maijan luo, kuten hän usein ennenkin oli tehnyt ja tiedusteli sitten, oliko Maija nukkunut hyvin.

»Ettekö lennä tänään?» hän kysyi sitten.

»En», sanoi Maija, »tuuli on liian ankara.»

Se oli kyllä totta. Metsä humisi ja ravisteli puiden oksia hurjasti ja vihaisesti, ja lehdet näyttivät pyrkivän lentoon lähtemään. Joka kerran, kun tuulenpuuska taas pyyhälsi ohi, kirkastui ympäristö, ja puut näyttivät käyvän paljon lehdettömämmiksi. Siinä puussa, missä Fridolin ja Maija asuivat, vinkui tuuli terävästi, kuului aivan siltä kuin puu olisi ollut suutuksissaan.

Fridolin huokasi. »Olen tehnyt työtä koko yön, mikäs muu auttaa. Täytyy katsoa, että saa jotain aikaan. Sitäpaitsi en ole tähän mäntyyn oikein no tyytyväinen, kuuseen olisi minun pitänyt laittautua.» Hän kuivasi otsansa ja hymyili suopeasti.

»Miten lapsenne voivat?» kysyi Maija ystävällisesti.

Fridolin kiitti kysymästä. »En ole enää oikein selvillä siitä», hän lausui hitaasti, »mutta toivoakseni kaikki voivat hyvin.»

Siinä se istui, tuo pieni ruskea mies, jonka rintakilpi muistutti luonnottoman suurta päätä ja jonka siivet olivat lyhyet, tylppäpäiset, ja Maijasta se näytti melkeinpä hullunkuriselta. Mutta hän tiesi hyvin, että se itse asiassa oli vaarallinen kovakuoriainen, joka teki suuria tuhoja mahtaville metsäpuille. Jos kaarnakuoriaisväki kävi suurin parvin jonkun puun kimppuun, niin ei tällä kauan ollut vihreitä lehtiä, se kuivui ja kuoli, eikä sillä ollut mitään keinoa suojella itseään noita pieniä rosvoja vastaan, jotka tuhosivat sen kuoren, jota myöten nesteet maasta nousevat latvaan saakka. Kerrottiin, että tuo kansa jo oli hävittänyt kokonaisia metsiä. Maija katseli miettiväisenä Fridolinia ja hänen mielensä kävi juhlalliseksi, kun hän ajatteli, miten mahtava ja suurimerkityksellinen tämä pikku eläin saattoi olla.

Silloin huokasi Fridolin ja virkkoi huolestuneena:

»Oi, ihana olisi elämä, ellei olisi tikkoja!»

»Niin, niin», myönsi Maija, »se on totta, tikka syö, minkä löytää.»

»Jospa se rajoittuisi vain siihen», sanoi Fridolin, »jos vain ne kevytmieliset olennot, jotka kuljeksivat kaarnan ulkopinnalla, joutuisivat sen saaliiksi, niin sanoisin: mitä siinä on valittamista, täytyy toki tikankin elää. Mutta se on minusta anteeksi antamatonta, että tuo lintu ahdistelee vielä kuoren allakin olevaa aina piilokoloihimme ja syvällä oleviin käytäviimme saakka.»

»Eihän», arveli Maija, »eihän se sitä voi tehdä. Siihen se on ymmärtääkseni liian suuri.»

Fridolin katsoi Maijaan kulmiensa alta ja nyökäytti pari kertaa päätään koppavan näköisenä. Se oli ilmeisesti hyvillään siitä, että sillä oli paremmat tiedot.

»Liian suuriko?» puheli se. »Kuka tässä sen suuruudesta puhuu? Ei, ystäväiseni, ei sen suuruus meille huolta tuota, vaan sen kieli.»

Maijan silmät menivät pyöreiksi. Ja nyt hän sai kuulla Fridolinilta, että tikalla on pitkä ja hoikka kieli, liereä kuin mato, teräväkärkinen ja tahmea. »Vähintäin kymmenen kertaa minun pituuteni se voi kielensä työntää ulos suusta», huudahti kaarnakuoriainen ja heilahutti kättään. »Luulee, että nyt se on jo niin pitkällä kuin se pääseekin, ja sitten se venyykin vielä pitemmäksi. Sydämetön kun tikka on, työntää se kielensä kaarnan joka rakoon ja halkeamaan ja tuumii: kukaties tuolla istuu joku. Meidän käytäviimme saakka ulottuu sen kieli, ja kaikki, mihin se koskettaa, takertuu siihen kiinni ja tulee ulosvedetyksi.»

»Minä en ole pelkuri», sanoi Maija, »mutta tämä seikka tekee minut oikein huolestuneeksi.»

»Teidän kyllä kelpaa, Teillä kun on mainio pistimenne», tuumi Fridolin melkein kuin kateellisena. »Jokainen sentään harkitsee asiaa, ennenkuin antaa kielensä pistettäväksi, kysykää vain keneltä hyvänsä. Mutta mitä tekee meikäläinen. Serkkuni sai sen kokea. Meillä oli ollut siinä edellä pieni kinastelu rouvani vuoksi, muistan vielä kaikki tarkoin, serkku oli käymässä meillä, eikä tuntenut asunto-oloja oikein tarkoin. Yht’äkkiä kuulemme tikan pärryttävän ja takovan, se oli joku pieni tikkalaji. Sen oli täytynyt alkaa aivan meidän asuntomme kohdalta, sillä muuten kuulee sen jo aikaisemmin ja tietää vetäytyä turvaan. Samassa kuulen serkkuparan kirkaisevan hämärästä: 'Fridolin, minä takerrun.' Kuulin vielä epätoivoista sätkyttelemistä, sitten oli kaikki hiljaista, ja tikka rummutti jo hieman syrjempänä. Serkkuni päivät olivat päättyneet, tikka oli hänet jo nielaissut. Hänen nimensä oli Agata.»

»Koettakaa, miten sydämeni tykyttää!» sanoi Maija hiljaa. »Teidän ei olisi pitänyt kertoa sitä niin joutuisaan. Mitä kaikkea sentään maailmassa tapahtuukaan!» Ja pikku mehiläinen muisteli entisiä kokemuksiaan ja mietti, mitä kaikkea hän vielä saisi kokea.

Samassa rupesi Fridolin äkkiä nauramaan.

Maija katsoi kummastuneena häneen.

»Pitäkää varanne», huusi Fridolin, »nyt tulee hauska otus pitkin puuta, se se vasta jotain on, sanon minä. No, saattepa nähdä.»

Maija seurasi hänen katsettaan ja näki merkillisen eläimen hitaasti köntystävän puunrunkoa ylös. Ei hän ollut koskaan aavistanut, että moisiakin eläimiä olisi olemassa. Mutta suurempi kuin hänen hämmästyksensä oli aluksi hänen pelkonsa, ja hän kysyi hätäisesti Fridolinilta, pitäisikö piiloutua.

»Mitä hullua», sanoi kaarnakuoriainen, »istukaa Te vain rauhassa ja tervehtikää kohteliaasti tätä herraa. Hän on sangen oppinut ja hänellä on todellisia tietoja, sitäpaitsi hän on hyväsydäminen ja kiltti ja kuten tuontapainen väki yleensä, vähän hullunkurinen. Katsokaa, mitä hän tekee!»

»Todennäköisesti hän ajattelee», arveli Maija, joka yhä oli ihmeissään.

»Hän taistelee tuulta vastaan», sanoi Fridolin naureskellen, »kunpa eivät hänen koipensa vaan sotkeutuisi.»

»Ovatko sitten nuo pitkät langat tosiaankin hänen jalkojaan?» kysyi Maija silmät suurina. »Mokomaa en ole milloinkaan nähnyt.»

Sillävälin oli outo olento tullut lähemmäs, ja Maija näki hänet paremmin. Oikeastaan näytti siltä kuin kulkisi se ilmassa, niin kaukana oli sen pieni palleromainen ruumis uskomattoman pitkien jalkojen päässä, jotka hiushienon, liikkuvan telineen tavoin etsivät tukea joka taholta. Se kulki varovaisesti tunnustellen eteenpäin ja samalla heilahteli sen ruskea palleroruumis milloin korkealle ylös, milloin taas alas. Jalat olivat niin pitkät ja hoikat, että yksi sellainen ei mitenkään olisi voinut kannattaa ruumista, se tarvitsi välttämättä kaikkia yht'aikaa, ja kun ne muodostivat keskellä kulman, törröttivät ne korkealla ilmassa sen ruumiin yläpuolella.

Maija löi kämmeniään yhteen.

»Sepä merkillistä!» hän huusi. »Mutta olisitteko Te pitänyt mahdollisena, että noin hennot, aivan hiushienot jalat, voivat olla niin liikkuvat ja hyödylliset, että niitä voi täydellä todella käyttää ja että ne tietävät tehtävänsä. Minusta tämä on ihme, Fridolin!»

»Mitä vielä», sanoi kaarnakuoriainen, »kun jokin asia on hullunkurinen, niin nauretaan sille, ja sillä hyvä.»

»Siihen ei minulla ole halua», vastasi Maija, »usein nauretaan jollekin seikalle, ja myöhemmin käy selville, että se vain johtui siitä, ettei asiaa aluksi ymmärretty.»

Nyt oli vieras tullut lähelle, se katseli jalkojensa korkeudesta alas Maijaan ja sanoi: »Hyvää huomenta! Oikea myrskytuuli, herrasväkeni, oikein paremmanpuoleinen veto, eikö totta, vai mitä? Oletteko kukaties toista mieltä?» Ja se pysytteli puussa kiinni, niin hyvin kuin taisi.

Fridolin hymyili salaa, mutta pieni Maija vastasi kohteliaasti, että hän oi aivan samaa mieltä ja siksi ei hän ollutkaan tänään lentänyt ulos. Sitten hän esitti itsensä. Outo olento tirkisteli polviensa lomitse Maijaa.

»Maija, mehiläiskansalainen», toisti se, »se ilahuttaa minua suuresti, olen kuullut paljon puhuttavan mehiläisistä. Täytyy tunnustaa, että joudun aina hieman ymmälle, kun minun on esitettävä itseni, sillä laajalti levinneellä heimollamme on monta eri nimeä. Lukki on yleisimmin käytetty. Hämähäkkien joukkoon joka tapauksessa kuulun ja ristimänimeni on Hannibal.»

Hämähäkin nimellä on huono kaiku kaikkien pikkuhyönteisten korvissa. Maijakaan ei voinut salata pelkoaan vallankin kun hän muisti vankeuttaan Teklan verkossa. Mutta Hannibal ei näyttänyt sitä lainkaan huomaavan. Ja Maijakin ajatteli, että jos pakko on, lennän tieheni, ja silloin saa tuo nuolla näppiään, sillä siipiä ei sillä ole, ja sen verkko on jossain muualla.

»Olen hajamielinen, hyvin hajamielinen», sanoi Hannibal. »Sallitteko minun astua vähän lähemmäs? Tuon suuren oksan takana olisin suojassa.»

»Olkaa hyvä!» sanoi Maija ja siirtyi syrjään. Fridolin sanoi hyvästit, mutta pikku mehiläistä halutti kovasti tietää, mitä Hannibal oikein oli miehiään. On niitä sentään kaikenmoisia eläimiä maailmassa, ajatteli hän, aina jotain uutta keksii.

Tuuli oli hieman tyyntynyt, ja aurinko pilkisti puiden oksain lomitse. Jossain pensaikossa viritti punarinta-satakieli laulunsa, joka täytti metsän riemulla. Maija näki sen istuvan oksalla, näki miten sen kurkku laulaessa nousi ja laski, ja miten linnun pää oli ylös valoon ojennettuna.

»Jos minä osaisin laulaa punarinta-satakielen lailla», sanoi pieni Maija, »niin istuisin kukalle ja laulaisin aamusta iltaan.»

»Siitäpä vasta kaunista tulisi», tuumi Hannibal. »Teidän surinastanne nimittäin.»

»Lintu näyttää niin onnelliselta», sanoi mehiläinen.

»Te olette haaveksija», tuumi lukki. »Jos kaikki eläimet toivoisivat osaavansa semmoista, mitä eivät osaa, niin olisi maailma pian ylösalasin. Ajatelkaapas, että punarinta-satakieli arvelisi, että se tarvitsee kaikin mokomin pistimen, tai että vuohi tahtoisi lennellä mettä kokoomassa. Silloin tulisi lopuksi sammakko toivomaan itselleen semmoisia koipia kuin minulla on.»

Maija nauroi.