Part 8

Pikku Maija oli herännyt lyhyestä horrosunestaan, kun taistelun tuoksina alkoi. Silmänräpäyksessä hän kohosi ylös tahtoen rientää ulos ottaakseen osaa kaupungin puolustukseen, mutta samassa hän huomasi, että voimansa pettivät ja ettei hänestä olisi mitään apua.

Hänen lähistöllään temmelsi ryhmä taistelevia. Siinä oli nuori, voimakas herhiläinen, upseeri arvoltaan kuten Maijasta näytti, joka ypöyksin puolustihe valtavaa ylivoimaa vastaan. Vähitellen vyöryi taistelevien rykelmä Maijan lähelle, ja kauhukseen hän sai nähdä, miten mehiläinen toisensa perästä jäi kuolleena taistelupaikalle. Mutta pahassa pinteessä oli jättiläinenkin. Sen käsivarsissa, jaloissa ja tuntosarvissa riippui joukoittain sotilaita, jotka ennen antoivat surmata itsensä kuin päästivät irti otteensa. Ja jo tunkeutuivat ensimäiset mehiläisten pistokset panssarirengasten läpi sen rintaan. Maija näki sen väsyvän ja vaipuvan maahan. Ääneti, valitusta päästämättä ja viimeiseen saakka taistellen se kuoli rosvonkuoleman. Ei se pyytänyt armoa eikä päästänyt kiroussanaa huuliltaan.

Tuskin se oli kaatunut, kun mehiläiset riensivät takaisin käytävän suulle heittäytyäkseen uudelleen taisteluun. Nähdessään äskeisen tapahtuman sykki pienen Maijan sydän kummasti ja kiivaasti. Hän hiipi hiljaa kuolevan luo. Käyristyneenä se siinä makasi hämärässä, mutta se hengitti vielä. Maija laski sen saaneen ainakin kaksikymmentä pistosta, mutta useimmat olivat osuneet rintapuoleen, ja sen kultainen panssaripaita oli ehyt. Kun Maija näki sen vielä elävän, riensi hän hakemaan vettä ja hunajaa tuottaakseen kuolevalle kerran vielä iloa, mutta tämä pudisti päätään ja teki kädellään torjuvan liikkeen.

»Minä otan itse, mitä haluan», se sanoi ylpeänä, »lahjaksi en minä mitään tahdo.»

»Niin», sanoi pieni Maija, »mutta minä vain ajattelin, että Teillä kenties olisi jano.»

Silloin hymyili nuori upseeri pikku Maijalle ja sanoi omituisen totisena ja melkein ilman surua:

»Minun täytyy kuolla.»

Pieni mehiläinen ei osannut vastata tähän mitään. Hänestä tuntui, kuin ymmärtäisi hän vasta nyt ensi kerran, mitä se merkitsee, että täytyy kuolla. Hänestä tuntui, että kuolema oli nyt paljon lähempänä häntä, nyt kun sen uhriksi joutuu toinen, kuin silloin kun hän itse oli sitä odottanut hämähäkin verkossa.

»Jospa sentään voisin jotakin tehdä», hän sanoi itkien.

Kuoleva ei vastannut hänelle enää. Kerran se vielä avasi silmänsä ja hengähti syvään, ja kummankin se teki viimeisen kerran.

Puoli tuntia myöhemmin se viskattiin kaatuneitten toveriensa kerällä kaupungin portista alas ruohikkoon. Mutta pieni Maija ei milloinkaan unohtanut, mitä hän oli oppinut tämän lyhyen kuolinhetken aikana. Hän oli nyt oppinut ikiajoiksi, että heidän vihollisensakin olivat samantapaisia olentoja kuin he itsekin, että ne rakastivat henkeään kuten he itsekin ja että niiden täytyy kuolla vaikea kuolema kenenkään ojentamatta auttavaa kättä. Ja hän johtui pakostakin ajattelemaan kukkaiskeijua, joka oli hänelle kertonut palaavansa elämään joka kerran kun luonto uudestaan puhkee kukkimaan, ja häntä halutti tietää, mahtavatko muutkin olennot, jotka ovat kuolleet maisen kuoleman, palata takaisin valoon.

»Tahdon uskoa, että asia on niin», sanoi hän hiljaa.

Silloin tuli lähetti kutsumaan häntä kuningattaren luo.

Kun Maija astui kuningattaren vastaanottosaliin, näki hän koko hovin kokoontuneeksi. Hänen jalkansa vapisivat ja hän uskalsi tuskin katsettaan kohottaa valtijattareensa ja niin monen arvohenkilön läsnäollessa. Niiden upseerien joukosta, jotka kuuluivat kuningattaren esikuntaan, oli moni urhokas poissa, ja salissa vallitsi hyvin vakava ja erikoisen juhlallinen mieliala. Mutta kaikkien kasvoilla oli ylevä loiste, oli kuin tietoisuus heidän voitostaan ja saavutetusta kunniasta olisi sädekehän tavoin kaikkia ympäröinyt.

Silloin nousi kuningatar, astui yksinään kaikkien keskitse pienen Maijan luo ja sulki hänet syliinsä.

Oi, sitä hän ei ollut odottanut, sitä hän ei olisi osannut odottaa, ja hänen riemunsa oli niin suuri, että hän itki. Syvä liikutus näkyi upseerienkin riveissä, eikä siellä todennäköisesti ollut ainoatakaan, joka ei olisi iloinnut Maijan onnesta ja joka ei olisi ollut kaikesta sydämestään hänelle kiitollinen hänen päättäväisyytensä ja uskaliaisuutensa johdosta pikaista varoitusta tuodessaan.

Ja sitten piti hänen ruveta kertomaan. Jokainen tahtoi tietää, miten hän oli saanut selville herhiläisten suunnitelmat ja miten hän oli onnistunut pakenemaan tuosta kamalasta vankeudesta, josta ennen ei vielä ainoakaan mehiläinen ollut pelastunut.

Ja hän kertoi alusta loppuun saakka kaikki tärkeät ja merkitykselliset seikat, jotka hän oli elänyt ja kokenut. Hän kertoi välkkyväsiipisestä Surresta, heinäsirkasta, Tekla-hämähäkistä, Pukkesta ja Kurtin hyvästä avusta. Ja kun hän kertoi keijukaisesta ja ihmisistä, oli salissa niin hiljaista, että seinän takaa kuului, miten kantajat vatkasivat vahaa pesässä.

»Niinpä niin», sanoi kuningatar, »kukapa olisi ajatellut, miten suloisia keijukaiset ovat.»

Ja hän hymyili itsekseen, kaihomielisenä ja ikävöiden, kuten ne hymyilevät, jotka janoovat kauneutta.

Ja samalla tavalla hymyilivät kaikki arvohenkilöt.

»Miten taas kuulinkaan keijukaisen laulu?» kysyi kuningatar. »Lausuppas se vielä kerran, se sietäisi todellakin oppia ulkoa.»

Ja pieni mehiläinen lausui vielä kerran keijujen laulun:

Sieluni on tuulahdus, Joka hiljaa henkäilee Siinä, missä ilmenee Luojan luonnon kauneus.

Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus, takaa vain kuului tukahutettu huokaus. Todennäköisesti siellä joku muisteli kaatunutta ystäväänsä.

Kun Maija sitten jatkoi kertomustaan ja rupesi puhumaan herhiläisistä, kävivät kaikkien silmät suuriksi ja totisiksi ja synkiksi. Jokainen koetti kuvitella itse olevansa siinä asemassa, missä muuan heikäläisistä vähän aikaa sitten oli ollut, ja lievä väristys ja syvät huoahdukset kulkivat läpi rivien.

»Kauheata», sanoi kuningatar, »todellakin kamalaa...»

Ja arvohenkilöt puhuivat hiljalleen samaan suuntaan.

»Ja niin olen vihdoinkin taas kotona», lopetti Maija kertomuksensa, »ja pyydän tuhannesti anteeksi rikostani.»

No, sehän oli vallan ymmärrettävää, ettei kukaan kantanut enää pikku Maijalle kaunaa sen vuoksi, että hän oli karannut pesästä. Kuningatar kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi lempeästi.

»Sinä et ole unohtanut kotiasi etkä kansaasi, sydämesi on ollut uskollinen. Niin tahdomme mekin olla sinulle uskollisia. Sinun paikkasi on vastaisuudessa oleva minun rinnallani ja saat avustaa minua valtion asioiden hoidossa. Luulen, että sinun kokemuksesi ja kaikki, mitä olet oppinut, sillä tavoin saatetaan paraiten kaikkien hyödyksi ja valtion menestykseksi.»

Kaikki läsnäolevat ottivat kuningattaren päätöksen vastaan raikuvin riemuhuudoin, ja semmoisena astui päätös voimaan.

* * * * *

Ja tähän loppuu kertomus pienen Maija-mehiläisen seikkailuista. Kerrotaan, että hänen vaikutuksensa koitui mehiläiskaupungille menestykseksi ja hyödyksi, että hän saavutti suuren arvonannon ja tuli kansansa rakastamaksi. Toisinaan hän kävi iltahämyssä hetkiseksi aikaansa kuluttamaan siihen hiljaiseen kammioon, missä Kassandra vielä eli vanhuksen armohunajaa syöden. Siellä hän kertoi nuorille mehiläisille, jotka niin mielellään kuuntelivat häntä, sen kertomuksen, jonka me nyt tunnemme.