Part 5

»En minä nyt semmoista ajattele», hän sanoi, »mutta minusta olisi ihanaa voida tehdä kaikki olennot niin onnellisiksi kuin tämä lintu voi laulullaan. Mutta mitä kummaa», huudahti hän äkkiä ihmetellen, »Teillähän on, hyvä herra, yksi jalka liikaa.»

Hannibal rypisti otsaansa ja tuijotti nyrpeänä eteensä.

»Nyt olette sen siis kumminkin huomannut», sanoi se alakuloisena. »Jalkoja ei minulla kumminkaan ole liian paljon, vaan yksi liian vähän.»

»Onko Teillä sitten oikeastaan kahdeksan jalkaa?» kysyi Maija kummeksuen.

»Teidän luvallanne», sanoi Hannibal, »on meillä hämähäkeillä kahdeksan jalkaa. Me tarvitsemme ne, ja sitäpaitsi — se on hienompaa. Minä olen menettänyt yhden, sääli jalkaani, mutta lopuksi sitä sentään suoriutuu niin hyvin kuin taitaa.»

»Jalkansa menettäminen mahtaa olla sangen ikävää», sanoi Maija osanottavaisena.

Hannibal istui leuka käden varassa ja sovitteli jalkansa niin, että niitä oli vaikea lukea.

»Kerronpa Teille», sanoi hän, »miten se kävi. Tietysti on ihminen sekaantunut juttuun, kuten aina, kun jotain tapahtuu. Meikäläinen on kyllä varuillaan, mutta ihminen on varomaton ja ottaa kiinni aivan kuin me olisimme puunkappaleita. Kerronko Teille, miten tämä ikävä tapaturma sattui?»

»Olkaa hyvä», sanoi Maija asettuen kuuntelemaan, »se olisi minusta hyvin mielenkiintoista. Te olette varmaankin paljon kokenut.»

»Se on totta», sanoi Hannibal, »mutta kuulkaa siis. Me olemme yöväkeä. Minä asuin silloin eräässä vihreässä puutarharakennuksessa, jonka ulkoseiniä verhosivat muratit ja jossa oli monta rikkinäistä ikkunaruutua, joten minun oli helppo päästä ulos ja sisään. Kun tuli pimeä, tuli ihminen puutarhasta, kantoi toisessa kädessään keinotekoista aurinkoa, jota hän sanoo lampuksi, toisessa kädessään pulloa ja kainalossa paperia. Sitäpaitsi oli hänellä vielä pieni pullo taskussa. Hän pani kaikki pöydälle ja rupesi miettimään, sillä hän aikoi ruveta panemaan ajatuksiaan paperille. Varmasti Te vielä löydätte paperia, joko metsästä tai puutarhasta. Siinä olevat mustat koukerot ovat ihmisen ajattelun tuotetta.»

»Satumaista», sanoi Maija onnellisena siitä, että hän sai niin paljon uutta kuulla.

»Tätä varten ihminen tarvitsee molempia pullojaan. Pieneen hän panee puutikun, isosta hän juo. Mitä enemmän hän juo, sitä paremmin sujuu työ. Hän kirjoittaa tietenkin meistä kaiken, mitä tietää, ja on hyvin innostunut, mutta ei siitä paljoakaan synny, sillä toistaiseksi on ihmisellä varsin vähän kokemuksia meistä hyönteisistä. Meidän sielunelämästämme ei hän tiedä juuri mitään eikä välitä ollenkaan meidän sydämestämme ja sen tuskista. Saattepa kuulla.»

»Ettekö ajattele hyvää ihmisestä?» kysyi Maija.

»Kyllä, kyllä niinkin», vastasi lukki tuijottaen vinosti eteensä, »mutta seitsenjalkaisena tulee kun tuleekin katkeraksi.»

»Niin, niin», sanoi Maija.

»Eräänä iltana», jatkoi Hannibal, »olin tapani mukaan ikkunan nurkassa pyydystelemässä, ja ihminen istui pullojensa ääressä koettaen saada jotakin aikaan. Minua harmitti se, että suuri joukko kärpäsiä ja sääskiä, joiden pyydystämiseen minun toimeentuloni perustuu, oli asettunut ihmisen keinotekoiselle auringolle töllistelläkseen sinne sisään, sivistymättömiä kun nuo elukat aina ovat.»

»Niin», arveli Maija, »tahtoisin minäkin kerran semmoista katsella.»

»Katsella, olkoon menneeksi. Mutta katseleminen onkin vallan toista kuin töllisteleminen. Näkisittepä vain kerran mitä hullutuksia tuolla roskaväellä on lampun ääressä. Se ei ole vielä mitään, että ne syöksevät päänsä parikymmentä kertaa sitä vastaan, moni tekee sitä niin kauan, että lopuksi polttaa siipensä. Ja samalla ne yhtämittaa töllistelevät valoon.»

»Eläinparat», sanoi Maija, »kaikesta päättäen ne eivät löydä enää takaisin.»

»Pysykööt sitten kernaammin ikkunaruudulla tai lehtien alla istumassa», sanoi Hannibal, »siellä ne ovat turvassa lampulta, ja siellä voin minä pyydystää niitä. Tuona kohtalokkaana yönä näin minä ikkunakomerossa istuessani useiden sääskien makaavan henkihieverissään lampun vieressä. Huomasin, ettei ihminen välittänyt niistä ollenkaan, ja päätin noutaa ne itselleni. Onko tämän taivaan kannen alla mitään sen luonnollisempaa?»

»Ei», sanoi Maija.

»Ja kumminkin koitui se onnettomuudekseni. Hiljaa ja varovasti minä ryömin ylös pitkin pöydänjalkaa, kunnes voin nähdä reunan yli. Ihminen näytti minusta hirvittävän suurelta, ja minä katselin, mitä hän teki. Hitaasti siirsin jalan toisen eteen ja lähenin lamppua. Niin kauan kuin olin pullon takana suojassa kävi kaikki hyvin, mutta tuskin olin astunut pullon takaa näkyviin, kun ihminen jo huomasi minut ja kourasi käsiinsä. Hän otti yhden jaloistani sormiensa väliin, nosti minut siitä suurien silmiensä eteen ja sanoi: 'Kas vaan!' Ja sitten se ruoja virnisteli koko naamallaan aivan kuin olisi ollut hyväkin lysti kysymyksessä.»

Hannibal huokasi, ja pieni Maija oli aivan ääneti.

Vihdoin hän kysyi jännittyneenä:

»Onko ihmisellä niin suuret silmät?»

»Olkaa hyvä ja ajatelkaa nyt minua ja minun tilaani!» huudahti Hannibal kiivaasti. »Koettakaa kuvitella mielentilaani! Kuka roikkuu mielellään yhdestä jalastaan silmien edessä, jotka ovat parikymmentä kertaa niin suuret kuin roikkujan oma ruumis? Ja jok'ikinen hammas, joka valkoisena loisti ihmisen suussa, oli kaksi kertaa niin suuri kuin minä. No, mitä arvelette?»

»Kauheata», sanoi Maija, »vallan hirvittävää!»

»Silloin irtaantui, Jumalan kiitos, jalkani. On helppo arvata, niitä kaikkea olisi tapahtunut, jos se jalka olisi pitänyt. Minä putosin ja juoksin niin nopeasti kuin jälellä olevat jalkani kantoivat pullon taakse, jonka suojassa huusin pöyristyttäviä uhkauksia ihmiselle. Siksi hän ei minua enää ajanutkaan takaa. Minä näin hänen panevan jalkani valkealle paperille ja katselevan, miten se tahtoi juosta tiehensä, mitä se kumminkaan ei voinut ilman minua.»

»Liikkuiko se sitten vielä?» kysyi Maija kauhistuneena.

»Kyllä», selitti Hannibal, »niin tekevät meidän jalkamme aina, sen jälkeen kun ne on irroitettu ruumiista. Minunkin jalkani hyppeli, mutta kun en minä ollut siinä, ei se tiennyt, mihin mennä. Niin se sätkytteli samalla kohdalla ilman päämäärää, ja ihminen katseli, kosketti nenäänsä ja nauroi, sydämetön kun hän on, jalkani velvollisuudentuntoisuudelle.»

»Se on mahdotonta», sanoi pieni mehiläinen järkytettynä, »poikkijalka ei voi ryömiä.»

»Mikä on poikkijalka?» kysyi Hannibal.

Maija katsoi puhetoveriinsa. »Se on jalka, joka on poikki», selitti hän, »meillä kotona sitä sanottiin sillä nimellä.»

»Suuressa maailmassa ja sivistyneitten parissa ollessanne täytyy Teidän jättää lapsenkamarisananne», sanoi Hannibal ankarasti. »Irtirevitty jalka — niin sanotaan. Mutta oli miten oli, varmaa vain on, että meidän jalkamme sätkyttelevät vielä kauan senjälkeen kun ne on ruumiista irtirevitty.»

»Mutta», sanoi Maija, »tuota en usko, ennenkun näen.»

»Tarkoitatteko, että minun olisi Teidän tähtenne repäistävä jalkani», kysäsi Hannibal suuttuneena. »Huomaan jo, ettei Teidän kanssanne voi puhella. Semmoista ei kukaan ole vielä minulta vaatinut.»

Maija oli vallan ihmeissään. Hän ei käsittänyt, miksi lukki suuttui noin, ja miten hän oli siihen syypää. Ei ole niinkään helppoa seurustella vierasten kanssa, ajatteli hän, ne ajattelevat toisella tavalla, eivätkä aina ymmärrä, ettei toinen ole lainkaan pahaa tarkoittanut. Hän kävi surulliseksi ja katsoi huolestuneena pitkäkoipista ja kiukkunaamaista lukkia.

»Oikeastaan pitäisi yrittää syödä Teidät», sanoi lukki äkkiä. Se oli kaikesta päättäen tulkinnut Maijan hyväsydämisyyden heikkoudeksi. Mutta silloin tapahtui pikku Maijassa merkillinen muutos. Hänen surullisuutensa oli kuin pois puhallettu, ja pelon ja kauhun asemesta tunsi hän sydämessään levollisen rohkeuden. Hän suoristautui hieman ja päästäen melkein huomaamattaan terävän surinan sanoi hän silmät kirkkaina ja kauniita, läpikuultavia siipiään vähän kohottaen:

»Hyvä herra, minä olen mehiläinen.»

»Anteeksi», sanoi Hannibal, kääntyi ympäri hyvästiä heittämättä ja juoksi puunrunkoa alas niin nopeasti kuin seitsemällä jalalla voi juosta.

Maijan täytyi tahtomattaankin naurahtaa.

Alhaalla rupesi Hannibal äänekkäästi torajamaan.

»Teillä on huono luonne», se huusi äkäisenä. »Te ahdistatte piikillänne henkilöitä, joita kova kohtalo estää paikaltaan liikkumasta entiseen tapaansa. Mutta vielä koittaa Teidänkin kohtalonne hetki. Ja kun Te joudutte vaikeaan ahdinkoon, niin silloin muistelette minua ja kadutte.»

Se hävisi maassa kasvavien leskenlehtien alle. Eikä pieni mehiläinen ollut enää ymmärtänyt kaikkea, mitä se sanoi. Hänen oli hyvä mieli. Tuuli oli melkein täysin tauonnut ja näytti tulevan kaunis päivä. Korkealla sinitaivaalla liukui valkoisia pilvenhattaroita, ne näyttivät unelmoivilta ja onnellisilta kuin Jumalan hyvät ajatukset. Ja vastustamattoman voimakkaasti tunsi pieni mehiläinen kaipaavansa metsäniittyjen mehevään varjostoon ja suuren järven takana oleville päivänpaisteisille rinteille, jossa iloinen elämä jo aikoja sitten oli alkanut. Hän näki hoikkain heinäin keinuvan, ja metsänreunan pienissä vesihaudoissa kasvoi korkeita keltaisia kurjenmiekkoja. Niiden kuvusta avautui näköala kuusimetsän salaperäiseen yöhön, josta puhalsi kylmä ja surumielinen tuuli. Hän tiesi, että sen synkässä hiljaisuudessa, jossa auringon paiste muuttui punertavaksi hämyksi, oli satujen kotimaa.

Samassa hän lensi ilmojen halki. Hän ei ollut ollenkaan itsekään huomannut lähteneensä lentoon. Metsänurmet ja niiden kukkarinteet olivat häntä kutsuneet.

Oi hyvä Jumala, ajatteli hän, miten ihanaa on elämä!

Kymmenes luku.

YÖN IHMEET.

Niin vietti pieni Maija hyönteisten parissa päiviä ja viikkoja. Tosin hän kaipasi usein harharetkillään, kaikkien ilojen ja vaarojen lomassa, kauniissa kesäisessä luonnossa, ensimäisen lapsuutensa tovereita, ja joskus valtasi hänet kaihoisa koti-ikävä, halu päästä kansansa kuningaskuntaan, jonka hän oli jättänyt. Oli hänen elämässään myös hetkiä, jolloin hän kaipasi järjestelmällistä toimintaa, hyödyllistä työtä ja kaltaistensa seuraa. Mutta itse asiassa oli pieni Maijamme levoton luonne, ja tuskinpa hän olisi pitkää aikaa viihtynyt mehiläisyhteiskunnassa. Kaikkien eläinten keskuudessa on aivan samoin kuin ihmistenkin joukossa yksilöitä, jotka eivät voi mukautua yhteisiin tapoihin ja joiden arvostelemisessa sen vuoksi tulee olla hyvin varovainen ja harkitseva. Sillä tämmöinen piirre ei suinkaan johdu aina laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan usein on sen pohjana syvä kaipuu korkeampaan ja parempaan kuin mitä arkinen elämä voi tarjota, ja nuorista karkulaisista on usein tullut kokeneita ja viisaita miehiä tai ymmärtäväisiä ja ystävällisiä naisia. Ja pikku Maijan sydän oli pohjimmiltaan puhdas ja herkkä, ja hänen suhtautumisessaan kauniiseen avaraan maailmaan, jossa hän oli eloon herännyt, oli määräävänä vilpitön tiedonhalu ja suuri ilo luomakunnan ihanuuksien johdosta.

Mutta keskellä elettyjen ihanuuksien onneakin on yksinäisyys raskasta, ja mitä kokeneemmaksi pieni Maija tuli sitä enemmän hän ikävöi seurapiiriä ja rakkautta. Hän ei ollut enää vallan nuori mehiläinen vaan kelpo täysikasvuinen, jolla oli kiiltävät, terveet siivet, terävä ja vaarallinen pistin sekä kehittynyt aisti ymmärtämään elämän vaaroja ja riemuja. Hän oli koonnut kokemuksia ja tietoja ja toivoi nyt usein voivansa niitä käyttää oikealla tavalla. Ehkäpä hän palaisikin jonakuna päivänä pesään, heittäytyisi kuningattaren jalkojen juureen ja pyytäisi hänen anteeksiantoaan saavuttaakseen taas kunniansa takaisin. Mutta muuan palava halu pidätti hänet sitä tekemästä: hän toivoi saavansa oppia tuntemaan ihmisen. Hän oli kuullut niin paljon ristiriitaisia tietoja ihmisestä, että hän oli tullut enemmän ymmälle kuin viisaaksi, ja kumminkin hän aavisti, ettei koko luomakunnassa ole toista voimakkaampaa, viisaampaa ja ylevämpää olentoa kuin juuri ihminen.

Korkealta ilmassa, pitkän välimatkan päästä hän oli harharetkillään tosin joskus nähnyt ihmisiä, mustia, valkoisia ja punaisia sekä semmoisia, joiden puku oli moniväristä, kirjavaa, nähnyt suuria ja pieniä. Mutta hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä lähelle.

Kerran näki hän puron partaalla hohtavan punaista ja luullen tuon hohteen aiheutuvan kukkakedosta lensi sinne. Siellä hän näki kultahiuksisen, rusoposkisen ihmisen. Tämä nukkui puron partaalla kukkaisten keskellä punaiseen pukuun puettuna ja näytti pelottavasta koostaan huolimatta niin hyvältä ja suloiselta, että Maijan silmistä vierähti ihastuksen kyyneleitä. Hän unohti koko ympäristönsä ja katseli vain tuota nukkuvaa ihmistä. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta se häijyys, mitä hän oli ihmisestä kuullut, hänestä tuntui kuin olisi silkkaa valhetta kaikki se paha, mitä hänelle oli noin suloisesta olennosta kerrottu, joka tuossa nukkui humisevan koivun varjossa.

Hetkisen perästä tuli sääski hänen luokseen ja tervehti.

»Oi», huudahti Maija hehkuen innostuksesta ja ihastuksesta, »katsokaa tuolla olevaa ihmistä, miten kaunis, miten hyvä hän on! Ettekö Tekin aivan lämpene?»

Sääski katsoi ensin Maijaan hyvin hämmästyneenä, kääntyi sitten hitaasti hänen ihailunsa esinettä päin ja sanoi:

»Kyllä, hyvä hän on, olen vastikään lävistänyt hänet. Katsokaa vain, ruumiini hohtaa punaiselta hänen verestään.»

Maijan piti oikein kämmenellään painaa sydäntään, niin hän pelästyi sääsken rohkeuden johdosta.

»Kuoleeko hän?» hän huudahti. »Mihin kohtaan olette häntä haavoittanut? Miten Te olette rohjennut ryhtyä niin uskallusta vaativaan ja samalla niin halpamieliseen tekoon? Tehän olette oikea peto!»

Sääski naurahti ja vastasi kimakalla äänellään ja ilmeisesti hyvätuulisena:

»Tämä on vain vallan pieni ihminen. Tämän suuruisia sanotaan tytöiksi, jos niiden jalat ovat puoliväliin saakka väljän ja värillisen panssarin peitossa. Tietysti voin minä pistää panssarin läpi, mutta tavallisesti ei kumminkaan siitä kohdasta ylety ihoon. — Mutta Tehän olette vallan satumaisen tietämätön, luuletteko Te todellakin, että ihmiset ovat hyviä. En ole koskaan löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi minulle vapaaehtoisesti suonut pienintä pisaraakaan vertaan.»

»Ihmisestä minä en tiedä vielä todellakaan juuri mitään», sanoi Maija vaatimattomasti.

»Ja kumminkin olette Te ihmisen kanssa tekemisissä enemmän kuin yksikään muu hyönteinen. Tehän seurustelette paljon hänen kanssaan, se on yleisesti tunnettu asia.»

»Minä olen jättänyt kuningaskuntamme», tunnusti Maija arasti. »Se ei miellyttänyt minua, minä tahdoin tutustua maailmaan.»

»Vai niin, siitäpä kuuluukin», sanoi sääski astuen askeleen lähemmä. »Miltä tuntuu Teistä tämä kuljeksiva elämänne? Suoraan sanoen, minua miellyttää Teidän itsenäisyytenne. Minä puolestani en voisi sinä ilmoisna ikänä palvella ihmistä.»

»Te palvelettekin meitä», sanoi Maija, joka ei voinut sietää, että hänen kansastaan puhuttiin halveksivasti.

»Olkoon menneeksi», vastasi sääski. »Mihin kansakuntaan kuulutte?»

»Olen syntyisin linnanpuiston mehiläisparvesta. Hallitsijamme on Helena Kahdeksas.»

»Vai niin, vai niin», sanoi sääski kumartaen, »Tehän olette kunniakasta syntyperää. Syvin kunnioitukseni. Teillä oli äskettäin vallankumous, eikö niin? Kuulin siitä poistuneen parven tiedustelijoilta. Olenko oikeassa?»

»Kyllä», sanoi Maija ylväänä. Hän tunsi tyydytystä ja iloa kuullessaan, että hänen kansansa nautti niin suurta kunnioitusta ja oli laajalti tunnettu. Syvällä sydämessä heräsi taas koti-ikävä, hän toivoi voivansa tehdä jotakin suurta ja hyvää kuningattarelleen ja valtionsa onneksi. Ja niin hän unohti kysyä lisää ihmisestä. Ehkäpä hän jätti kyselyn senkin vuoksi, ettei hän otaksunut saavansa sääskeltä kuulla hyvää ihmisestä. Pienen mehiläisen mielestä oli sääski röyhkeä ja nenäkäs ja semmoiset olennot tietävät tavallisesti kertoa toisista vain pahaa.

Sääski olikin jo lentänyt pois.

»Otan vielä siemauksen», oli se huutanut. »Myöhemmin menen toverieni kera karkeloimaan ilta-auringossa, jotta saataisiin huomiseksi kaunis ilma.»

Maija oli kääntynyt poispäin, sillä hänen oli mahdoton katsella sääsken tekevän pahaa nukkuvalle lapselle. Hän ihmetteli, kuinka ei sääski siinä tuhoutunut. Kassandra oli hänelle sanonut: »Jos pistät ihmistä, täytyy sinun kuolla.»

Maija muisti tämän tapauksen vielä vallan hyvin. Mutta hänen halunsa saada tietää ihmisestä niin paljon kuin suinkin ei ollut vielä lähestulkoonkaan tyydytetty, ja hän päätti tulla rohkeammaksi eikä pelätä mitään ponnistuksia päästäkseen tarkoituksensa perille.

* * * * *

Maijan toiveet täyttyivätkin ihmeellisellä tavalla ja paljon kauniimmin kuin hän oli toivonutkaan.

Pieni mehiläinen oli eräänä lämpöisenä kesäiltana mennyt tavallista aikaisemmin levolle. Äkkiä hän heräsi keskellä yötä. Semmoista ei hänelle ollut vielä koskaan ennen sattunut. Hänen hämmästyksensä oli sanoin kuvaamaton, kun hän aukaisi silmänsä ja näki pienen makuukammionsa aivan kuin uivan leppoisassa, sinisessä valossa. Tämä virtasi käytävästä sisään, ja käytävän aukko säteili ikäänkuin se olisi hopeansinisen verhon peittämä. Aluksi hän tohti tuskin liikkua, mutta hän ei ollut kumminkaan peloissaan, sillä tämä hohde toi ihmeen suloisen rauhan hänen rintaansa. Ja samassa helähti ulkona ilmassa ääni, niin hieno ja sulosointuinen, ettei hän milloinkaan ennen ollut semmoista kuullut. Vihdoin hän astui arastellen ja tämän merkillisen hetken loiston lumoomana puunkolostaan ja katseli ulos. Hänestä tuntui kuin koko maailma olisi loihdittuna. Kaikkialla kimalteli ja välkkyi puhtainta hopeaa, tuhannet kirkkaat helmet loistivat pehmeän lempeinä ruohikossa, joka tuolla etäällä näytti olevan ikäänkuin harson peitossa, koivujen rungot ja nukkuvat lehdet olivat hopealla silatut. Ja koko lähiympäristö ja hiljainen leppoisa etäisyys oli utuiseen sinihämyyn verhoutunut.

Tämä on yötä, vain yötä voi tämä tällainen olla, kuiskasi pieni Maija ja pani kädet ristiin.

Korkealla taivaalla, hieman pyökinoksan lehtien varjossa, oli pyöreä kirkas hopealevy, josta virtasi valoa, mikä teki koko maan kauniiksi. Ja vasta nyt huomasi Maija, että kuun ympärillä paloi taivaalla lukematon määrä pieniä kirkkaita valopisteitä, kirkkaampia ja rauhoittavampia kuin mikään, minkä hän oli loistavan nähnyt. Hän ei tiennyt, mitä hän tekisi pelkästä onnesta sen johdosta, että hän sai nähdä yön, kuun ja tähdet sekä niiden ihanat ihmeet. Hän oli kaikesta vain kuullut, mutta ei koskaan oikein kuulemaansa uskonut.

Silloin hän kuuli taas läheltä äänekkään ja kauas kaikuvan merkillisen yölaulun, saman, joka hänet oli herättänyt.

Se oli hopeasointuista väräjävää siritystä, melkein olisi voinut luulla, että kuunvalo synnytti tämän äänen alasvaluessaan. Maija katseli ympärilleen etsien sen aiheuttajaa, mutta siinä valon ja varjon salaperäisessä kisailussa oli vaikeata havaita mitään selvästi. Kaikki oli salaperäisyyden verhossa, mutta samalla niin todellista ja sankarillisen kaunista.

Pieni Maija ei pysynyt kauemmin piilossaan, hänen täytyi päästä ulos tähän maailman uuteen ihanuuteen. Hyvä Jumala kyllä suojelee minua, ajatteli hän, eihän minulla ole pahoja aikeita.

Hän oli juuri lentämäisillään, aiheessa lähteä niityn sinihämyyn, milloin täysikuu paistoi, kun hän näki aivan lähellä olevalle pyökinlehdelle tulevan pienen siivekkään eläimen, jommoista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ja aivan kohta kun se oli siihen tullut, kääntyi se kuuta kohti, nosti hieman toista kapeata siipeään ja hankasi sitten nopein vedoin jalkaansa edestakaisin siiven reunaa vastaan. Näytti siltä, kuin soitettaisiin piilossa olevaa viulua, ja siitä syntyikin tuo sirisevä hopeaääni, joka täytti koko kuutamoyön.

»Ihastuttavaa», kuiskasi pieni Maija, »ei, vaan suorastaan taivaallista.»

Hän lensi reippaasti sinne ylös. Kesäyö oli lauha ja leppoisa, joten pieni mehiläinen ei huomannut, että oli kylmempää kuin päivisin. Kun hän tuli tuon oudon olennon lehdelle, keskeytti tämä äkkiä soittonsa, ja Maijasta tuntui kuin ei vielä milloinkaan olisi ollut niin hiljaista kuin nyt. Hiljaisuus oli jo suorastaan kaameata. Tummien lehtien lomitse tihkui valkoista, kylmää valoa.

»Hyvää yötä!» sanoi pieni Maija hyvin kohteliaasti, sillä hän arveli, että yöllä on tervehdittävä samaan tapaan kuin päivälläkin. Sitten hän lisäsi:

»Suokaa anteeksi, että häiritsen, mutta Teidän soittonne on niin hurmaavaa, että sen kuullessaan täytyy lähteä sen sointuja etsimään.»

Outo katseli Maijaa suurin silmin:

»Mikäs ryömijä Te oikein olette?» kysyi se lopuksi. »En ole mokomaa vielä ennen nähnyt.»

»Mikään ryömijä en ole», sanoi Maija vakavana.

»Olen Maija, kansallisuudeltani mehiläinen.»

»Vai mehiläinen, vai niin, vai niin...» sanoi outo. »Te olette päivisin liikkeellä, eikö niin? Siili on kertonut minulle Teidän suvustanne. Hän kertoi minulle syövänsä iltaisin ne kuolleet, jotka ovat pesästänne ulos viskatut.»

»Niin», sanoi Maija hiljaa vavisten, »se on totta, Kassandra on siitä minulle maininnut. Siili tulee iltahämärissä, maiskuttelee ja etsii kuolleita. Vartijat ovat siitä kertoneet. Mutta seurusteletteko Te sitten siilin kanssa. Onhan siili oikein pelottava hirviö.»

»Ei minun mielestäni», sanoi vieras. »Me yösirkat olemme hänen kanssaan oikeastaan hyvissä väleissä. Tietysti hän yhä yrittää saada meitä kiinni, mutta siinä hän ei onnistu. Siten me kiusoittelemme usein häntä ja pidämme lystiä hänen kustannuksellaan. Sedäksi me häntä kutsumme. Mutta niin se lopultakin on, että elää täytyy jokaisen, eikö totta? Ja niinkauan kuin minun ei tarvitse joutua toisen elämän ylläpitäjäksi, ei asia minua koske.»

Maija puisti päätään, hän oli toista mieltä, mutta ei tahtonut vastaan väittämällä loukata vierasta.

Siksi hän kysyi ystävällisesti:

»Te olette siis sirkka?»

»Niin, yösirkka. Mutta älkää häiritkö minua enää, minun pitää soittaa. On täysikuu, ja yö on ihmeistä rikas.»

»Tehkää nyt poikkeus tavoistanne», pyysi Maija. »Kertokaa minulle yöstä!»

»Kesäyö on ihaninta, mitä maailmassa on», vastasi sirkka, »se täyttää sielun autuudella. Mitä Te ette kuule soitostani, sitä en liioin voi Teille selittää. Minkä vuoksi pitää aina tietää kaikki? Me poloiset tiedämme olemassaolostamme vain pienen murto-osan, mutta tuntea voimme koko maailman ihanuuden.»

Ja se alotti kirkkaan ja riemuisen hopeisen soittonsa, joka kaikin äänekkäänä ja valtavana, kun sitä kuunteli niin läheltä kuin Maija.

Ja pieni mehiläinen istui aivan hiljaa sinisessä kesäyössä ja kuunteli ja mietti elämän ongelmoita.

Samassa vaikeni hänen vieressäänkin. Kuului hiljainen rasahdus, ja hän näki sirkan lentävän kuunvalossa.

Yö tekee niin kaihomieliseksi, ajatteli pieni Maija.

Häntä halutti nyt kukkanurmelle. Puron partaalla kasvoi kurjenmiekkoja, ne kuvastuivat virranjuoksuun, joka kuljetti mukanaan kuun kultaa. Se oli ihana näky. Vesi lipatti ja välkkyi, ja nuokkuvat kurjenmiekat näyttivät nukkuvan. Ne ovat onneensa uinahtaneet, arveli pieni mehiläinen. Hän laskeutui erääseen valkoiseen kukkaan, keskelle kuutamoa, eikä voinut kääntää katsettaan puron vilkkaasta vedestä, joka kimalteli väräjävin välkähdyksin ja taas sammui. Ylempänä rannalla häämöittivät koivut, ja näytti aivan siltä kuin tähdet riippuisivat niistä.

Minnekähän juoksee kaikki tämä vesi, mietti hän. Oikeassa oli sirkka, peräti vähän me tiedämme maailmasta.

Silloin kuuli hän vieressään kasvavan kurjenmiekan kehälehtien keskeltä hempeän lauluäänen, niin puhtaan ja kirkkaan, ettei hän ennen semmoista sointua ollut kuullut. Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja hengitys salpautui.

Oi, mitä nyt tapahtunee, mitä saanenkaan nähdä, ajatteli hän.

Kurjenmiekka heilahti hieman, sitten hän näki erään lehden reunan kääntyvän vähän sisäänpäin, ja näkyviin tuli hyvin pieni lumivalkea ihmiskäsi, joka piti pienenpienin sormin lehdestä kiinni. Sitten kohosi siitä vaalea pikku pää ja valoisa, hento, valkopukuinen vartalo. Lyhyesti sanoen: kukasta nousi aivan pieni ihminen.

Maijan peljästystä ja ihastusta ei kukaan voi kuvailla. Siinä hän istui aivan jähmettyneenä, eikä voinut katsettaan kääntää edessään olevasta ilmiöstä.

Pikku ihmisolento kiipesi kukan reunalle, kohotti käsivartensa kuutamoa kohden ja katseli onnellisena hymyillen maan valoisata yötä. Sitten näkyi tuo läpikuultava ruumis hiukan värähtelevän, ja äkkiä paljastui hartiain poimuista kaksi loistavaa siipeä, valkoisempaa kuin kuutamo ja puhdasta kuin lumi. Ne ulottuivat vaalean pään yläpuolelle ja alas aina jalkoihin saakka. Ei ikinä maailmassa ollut pieni Maija nähnyt mitään niin suloista. Ja samalla kuin tuo pieni ihminen siinä seisoi ojentaen käsiään taivasta kohti, korotti hän taas äänensä, ja Maija ymmärsi laulun, joka kaikui ihanaan yöhön:

Olen valon lapsonen, Kirkas taivas iloni. Elo kuoloon vaihtuvi, Sieluni on ikuinen.

Sieluni on tuulahdus, Joka hiljaa henkäisee Siinä, missä ilmenee Luojan luonnon kauneus.

Pieni Maija rupesi äkkiä kiivaasti nyyhkyttämään. Hän ei voinut selittää, mikä hänet teki niin surulliseksi ja samalla niin äärettömän onnelliseksi.

Silloin kääntyi tuo pieni ihmisolento hänen puoleensa:

»Kuka itkee siellä?» hän kysyi sointuvalla äänellään.

»Voi, minä se vain olen», änkytti Maija. »Antakaa anteeksi, että häiritsen Teitä.»

»Miksi itket?»

»En tiedä itsekään», sanoi Maija. »Kenties vain siksi, että Te olette niin kaunis. Kuka Te olette, sanokaa minulle, ellei se ole kohtuuton pyyntö. Varmaankin olette enkeli?»

»En toki», sanoi pikku olento hyvin vakavana, »minä olen vain kukkaiskeijukainen. Ja sinä voit huoleti sinutella minua. Mutta mitä teet sinä, pieni mehiläinen, keskellä yötä ulkona kedolla?»

Keijukainen lensi Maijan luo, istuutui kaarevalle lehdelle, joka kiikutti häntä kauniisti, ja katseli pientä mehiläistä vakavasti ja ystävällisesti. Ja kun Maija kertoi hänelle kaikki, mitä hän tiesi ja toivoi ja oli tehnyt, niin nuo valkoisten keijukaiskasvojen suuret, tummat silmät katselivat häneen koko ajan kultaisten hiuksien alta, jotka toisinaan välkähtelivät kuutamossa kuin hopea.

Kun Maija oli tarinansa kertonut, silitti kukkaiskeiju hänen päätään ja katsoi häneen niin sydämellisesti ja hellästi, että pienen mehiläisen piti pelkästä onnesta luoda katseensa maahan. Ja sitten kertoi keijukainen:

»Me keijukaiset elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen kukkaan, missä olemme syntyneet. Jos me poistumme kukasta, täytyy meidän kuolla aamunkoitteessa.»

Maijan silmät lensivät tuskasta ja kauhusta selkosen selälleen.

»Voi, pian, pian, lennä pian takaisin kukkaasi!» hän huudahti.

Keijukainen puisti surullisena päätään.

»Nyt on jo liian myöhäistä», hän sanoi, »mutta kuule edelleen! Useimmat keijukaiset poistuvat kukastaan, sillä siihen liittyy suuri onni. Joka nimittäin jättää kukkansa ja niin saa osakseen ennenaikaisen kuoleman, hänellä on ennen kuolemaansa ihmeellinen valta. Hän voi täyttää ensimäiseksi kohtaamansa olennon hartaimmat! toiveen. Jos hänellä on oikein vakava halu jättää kukkansa tehdäkseen toisia onnelliseksi, niin kasvaa hänelle samalla siivet.»

»Oi, miten ihanaa», huudahti Maija, »silloin jättäisin minäkin kukan. Toisen rakkaimman toiveen täyttäminen mahtaisi olla ihmeen ihanaa.» Pieni mehiläinen ei lainkaan huomannut, että juuri hän oli ensimäinen olento, jonka keijukainen oli tavannut kukasta lennettyään.

»Ja sitten», kysyi hän, »täytyykö sinun sitten kuolla?»

Keijukainen nyökkäsi myöntävästi, mutta ei enää surullisena.

»Me näemme vielä aamuruskon», sanoi hän, »mutta kun kaste lankee, silloin sulattaa se meidätkin siihen hienoon harsoon, joka leijailee kedon ruohon yläpuolella. Etkö ole usein nähnyt, että nämä harsot usein loistavat aivan valkeina kuin niissä olisi valoa? Siinä on silloin keijukaisia, heidän siipiään ja vaatteitaan. Ja kun päivä valkenee, muutumme me kastepisaroiksi. Kasvit juovat meidät, ja me sulamme niiden kukkiin ja kasvuun, kunnes me aikojen kuluttua taas nousemme keijuina niiden teriöstä.»

»Oletko siis sinäkin jo ennen ollut keijukaisena?» kysyi Maija voimatta jännitykseltään hengittää.

Katse vakavana nyökkäsi keiju:

»Olen, mutta olen sen unohtanut. Me unohdamme kaiken kukkaisunessamme.»

»Oi, kohtalosi on ihana!» huudahti pieni Maija.

»Samanlainen on kaikkien maan asujanten kohtalo», sanoi keijukainen, »suurin piirtein arvostellen, joskaan kaikki eivät kukissa herää kuolemanunestaan. Mutta ei puhuta siitä tänään.»

»Oi, minä olen onnellinen», huudahti Maija.

»Eikö sinulla sitten ole toivomusta?» kysyi keijukainen. »Etkö tiedä, että sinä olet se olento, jonka ensiksi kohtasin, ja että sinun hartain toiveesi on toteutuva?»

»Minä?» ihmetteli Maija. »Minähän olen vain mehiläinen. Ei, siinä on liikaa iloa minulle, minä en ole ansainnut sellaista hyvyyttä.»

»Ei kukaan ansaitse hyvää ja kaunista», sanoi keiju, »se tulee meille itsestään kuten päivänpaiste.»

Maijan sydän sykki kiihkeästi. Oi, kauan oli hänellä jo ollut muuan palava halu, mutta hän ei uskaltanut mainita sitä. Mutta keijukainen näytti aavistavan sen, sillä hän hymyili niin, ettei häneltä voinut mitään salata.

»No?» hän kysyi ja pyyhkäisi kultaisen kiharan puhtaalta otsaltaan.

»Tahtoisin tulla tuntemaan ihmisen semmoisena kuin hän on silloin, kun hän on kaunein», sanoi pieni mehiläinen hartaasti ja nopeasti ja pelkäsi, että hänelle sanottaisiin, ettei niin suurta toivetta voida täyttää.

Mutta keijukainen nousi vakavana ja levollisena, ja hänen silmänsä loistivat varmuudesta. Hän tarttui pienen Maijan vapisevaan käteen ja sanoi:

»Tule, lennämme yhdessä. Toiveesi on täyttyvä.»

Yhdestoista luku.

KEIJUKAISEN TOVERINA.

Niin lensivät kukkaiskeijukainen ja pieni Maija halki kesäyön yli kukkivien kukkasten. Kun he menivät puron poikki, välkkyi keijukaisen valkoinen peilikuva vedessä aivan kuin liitäisi tähti sen lävitse.

Miten onnellisena antautuikaan pieni mehiläinen tämän suloisen olennon huomaan. Hän olisi kyllä niin mielellään tehnyt useitakin tärkeitä kysymyksiä, mutta hän ei uskaltanut. Keijukainen suorittaa asian hyvin, sen hän tunsi luottavaisena.

Kun he yhdessä lensivät poppelikujan poikki, kuului heidän yläpuolellaan suhinaa, ja tumma perhonen, suuri ja vahva kuin lintu, lensi heidän kohdatseen. Kukkaiskeiju huusi sille:

»Odota hetkinen, ole hyvä!»